Eli näin kyllä ton "kummitusjuttu aiheen", mutta ajattelin, että kun täällä on niin paljon lahjakkaita kavereita niin tänne niitä kirjoitelmia voisi kasata.
Ja tietysti arvostellakin saa kunhan se on rakentavaa eikä vaan toisten haukkumista. Ite lisään tänne oman juttuni jossaan vaiheessa.

Tässä äskettäin tuli tuollainen kirjoiteltua... Oikeaoppista kirjoitusasua ei aivoni tällä hetkellä pystyisi edes miettimään joten...






Kuului huuto... Toinen... Kolmas huuto muuntui tuskalliseksi kiljumiseksi.
Kun inhimillisyyttäni raastavat huudot alkoivat sekoittumaan toisiinsa,
aloin jälleen kerran kyynelehtimään. Tuntikausia jatkuneen
käsittämättömän kiljumisen päätyttyä nukahdin hetkeksi, kunnes
heräsin jälleen uuteen epäinhimilliseen tuskan huuton. Yritin saada
käsiäni korvieni suojaksi, mutta liikutettuani olkapäitäni en tuntenut
käsivarsiani. Tunsin selässäni kuinka kylmät käteni, tai ainakin luullakseni
omat käteni, olivat hirtetty toisiinsa kiinni. Silmiä avatessani en nähnyt
mitään, en ollut varma olinko sokea vai oliko silmieni eteen mahdollisesti
kiristetty liina. Ylös pyrkiessäni päästin vaivalloisen hymähdyksen kun
veriset polveni hankasivat häkkini lattiaa. Olin lähellä tuonpuoleista,
valmiina heittämään hyvästit tälle maailmalle. En tiennyt olinko hereillä
vai unessa, oliko yö vai päivä, olinko kuollut vai elossa...



*****




Säpsähdin hereille, kun huomasin että liikuin. Häkkini todennäköisesti
nostettiin ilmaan. Kuulin puhetta vierestäni, kaksi möreä-äänistä
örkkiä puhuivat minulle mitäänsanomatonta kieltään. Unohdin kaiken,
sillä ensimmäistä kertaa viikkoihin, tai niin ainakin luulisin, oli
jotain tapahtumassa. Yhtäkkiä häkkini tippui maahan ja kolautin nenäni
häkin lattiaan, tunsin reidelläni lämpimän veren. Kipua en tuntenut, olin
turtunut kaikkeen, ainoa mitä enään huomasin oli lämpö ja kylmyys ihollani.
Kyyristyin nuolemaan vereni, pitkästä aikaa nestettä kielelläni, en edes
muistanut koska viimeksi sain tarpeeksi juomaa ja ruokaa sammuttamaan
tarpeeni. Ajatukseni katkesivat äkillisesti kun kuulin häkkini katosta
kirskuntaa. Selkäni ympärille ilmestyi hyytävän kylmä käsipari, joka nosti
minut ilmaan kovakouraisesti. Kehoni oli kuin sulaa vahaa ilmassa, en
pystynyt reagoimaan mitenkään kun suuhuni työntyi sormi, joka työnsi
kurkkuuni jotain limaista ja tahmeaa. Minut käännettiin ympäri.
Koko kehoni tärähti järkytyksestä, kun päälleni kaadettiin vettä. Tunsin
kuinka kurkkuni kähisi veden virratessa sisään. Nielaisin vettä, mutta
samalla huomasin kuinka jotain tahmeaa meni kurkustani alas. En välittänyt
mistään mitään, nyt sain vettä, nyt pystyisin ajattelemaan, nyt kaikki
olisi mahdollista...




*****




Heräsin säikähtäen kun joku ravisteli olkapäitäni. Kyyristyin tottumuksesta
kasaan, odottaen piiskan iskua tai polttavan kuuman hiilihangon kosketusta
selässäni. Odotin jonkin aikaa, mutta kun mitään ei tapahtunut, käänsin
päätäni nähdäksi mitä minua odotti. Avatessani silmäni tunsin kaamean
poltteen syttyvän silmissäni ja jatkavan matkaa aivoihini, näin valoa
ensimmäistä kertaa aikoihin. Reflexinomaisesti käteni siirtyivät
suojaamaan silmiäni. Käsivarsissani tunsin suunnatonta kipua, lihakseni
olivat turtuneet ja nikamani poksuivat paikalleen. Sitten muistin mitä
edellispäivänä oli tapahtunut, kysymyksiä tulvi mieleeni sadoittain,
mutta nautin tästä, vihdoinkin pystyin ajattelemaan muuta kuin kipua
ja tuskaa. Ajatukseni katkesivat kun kuulin ihmisääntä takaani,
käänsin katseeni puhujaan päin. Vaikka silmäni eivät olleet tottuneet
valoon, avasin silmäni ja kyynelehdin onnesta... Ihmisääni, kuinka
kauniilta se kuulostikin... Ääni kysyi olinko kunnossa, muistin
silmissäni kivun ja suljin silmäluomeni. Yritin päästä istumaan,
tunsin kuinka polveni narskuivat ja haukoin henkeä kivusta. Ääni,
jonka tajusin kuuluvan nuorelle pojalle, pyysi minua odottamaan.
Kivusta huolimatta hymyilin, olin eilen paikassa joka mielestäni
kuvaa helvettíä ja nyt kuulin hellän ihmisäänen pyytävän minua
tekemään jotain... Tuntui kuin olisin syntynyt uudelleen. Kivun
muistuttaen olemassaolostaan en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa,
teinkin kai molempia, kunnes nukahdin uudelleen...




*****




Heräsin uudelleen. Jälleen kyyristyin kasaan odottamaan iskua,
mutta sitten muistin että olin päässyt pois helvetistä. Yritin
avata silmiäni, siinä kuitenkaan onnistumatta. Käännyin kuitenkin
herättäjäni puoleen ja koetin puhua, siinäkään en onnistunut.
Sitten läheltä kuuluva ääni alkoi puhua.
"Hyvä herra, oletteko kunnossa?" kysyi vanha mies hennolla äänellä.
Nyökytin päätäni ja yritin viestittää käsielein että tarvitsin vettä.
"Vettä? Onko teillä jano?"
Heilutin päätäni vaakatasossa ja näytin tulehtunutta haavaani
alaselässäni. En tiennyt kuinka paha haava oli, koska olin
menettänyt näköni jo ennen sen syntymää. Haava oli kaiketi
kuviteltuani pahenpi, koska kuulin miehen haukkovan henkeä näytettyäni
sitä hänelle.
"Palvelijat! Hakekaa paras lääkärimme välittömästi paikalle!" mies mylvi.
Kummastelin mielessäni miten mies oli pyytänyt palvelijoita, en edelleenkään
tiennyt missä olin ja miksi, se häiritsi minua suunnattomasti etenkin nyt
kun olin menettänyt ääneni ja näköni. Kuulin melua ympäriltäni, aivan
kuin olisin ollut jonkinlaisessa suuressa salissa jossa pidettäisiin
juoksukisoja. Lattia allani oli tehty suurista tasaisita kivistä,
tälläisiin lattioihin ei rahvaalla olisi varaa. Mieleen tuli kokeilla
käsilläni oliko ruumiini kaikki paikat vielä tallella. Kuljetin kättäni
hitaasti ympäri kehoani tarkastaen että luut eivät kovin paljoa
olisi murtuneet. Olkapäihini saavuttuani huomasin jotain erikoista,
olkapääni eivät tuntuneet samalta kuin ennen. Murtuneelta olkapääni
eivät tuntuneet mutta jollain tapaa ne eivät vain tuntuneet samanlaisilta
kuin ennen. Itseni tutkiskelu loppui kun minuun tarrasi kaksi paria
käsiä paiskaten minut lattiaan. Säikähdin suunnattomasti, taasko
tämä painajainen alkaa? Ennenkuin ehdin toiseen ajatukseen menetin
kehoni hallintani, vaivuin nopeasti uneen...









Katsotaan nyt jos joskus jaksaisin kirjoittaa lisää...





Edit: Lisää tekstiä...

^^

Loistavaa. Tuli semmoinen fiilis, että on paikan päällä. Jatka ihmeessä.

Pullotettu vesi - muoti-ilmiö vai janon sammuttaja?

Suomeen tuodaan vuosittain ulkomailta - Saksasta, Italiasta, Ruotsista, Belgiasta ja eritoten Ranskasta - noin miljoona litraa muovipulloihin pakattua vettä. Puolen litran pulloiksi muutettuna tämä määrä tarkoittaa kahta miljoonaa pulloa. Lisäksi mukaan täytyy laskea Suomessa tuotetun pulloveden pakkausmateriaalit. Mihin joutuvat nämä kaikki pullot tyhjentämisen jälkeen? Toki monet pulloveden ostajat käyttävät ostamaansa vesipulloa moneen kertaan uudelleen täyttämällä sen hanavedellä, mutta on myös niitä, jotka heittävät pullon roska-astiaan tyhjennettyään sen. Näin kaatopaikat täyttyvät miljoonista kappaleista muovipulloja. Suomessa tämä ei vielä näy ongelmana; Japanissa asiat ovatkin aivan toisin. Siellä muovisia kertakäyttöpulloja ajautuu kaatopaikoille vuosittain noin neljä miljardia kappaletta. Tämänkaltainen määrä alkaa jo näkyä jossain ja on esitetty arvioita, että 30 vuoden kuluttua uusille kaatopaikoille ei maassa ole enää tilaa. Sitä jos jotain voisi mielestäni kutsua ympäristöongelmaksi. Rasituksen kohteena on kaatopaikkojen lisäksi myös ilmakehä. Miljoonankin vesipullon usean tuhannen kilometrin kuljettamiseen tarvittava energiamäärä ei ole aivan pieni.

Yksi suurimmista pulloveden kuluttajamaista on Italia. Kun suomalainen juo pullovettä keskimäärin 2 litraa vuodessa, niin keskiverto italialainen 100 kertaa enemmän. Heillä tosin näkisin olevan siihen perusteet, toisin kuin meillä tuhansien järvien maassa asuvilla suomalaisilla. Italian ilmasto on lämmin ja siellä päivittäinen nesteentarve on moninkertainen suomalaisen ilmaston aiheuttamaan nesteentarpeeseen. Lisäksi Italian vesijohtojen sisältämän nesteen terveellisyys on kyseenalaista. Suomessa laskiessamme vettä hanasta voimme aina olla varmoja, että sitä on turvallista juoda.

Kun Japanin kaatopaikat pursuavat tyhjiä pulloja ja suomalaiset täyttävät niillä roskakorejaan minkä kiireiltään ehtivät, niin Ruotsissa ja Saksassa pullojen kierrätysasiat ovat hieman paremmalla mallilla. Näissä maissa muoviset vesipullot kierrätetään kuten tavalliset limonadipullot Suomessa. Miksi muut maat eivät ota tästä mallia? Olisiko mahdoton ajatus maksaa pullovedestä 20 senttiä enemmän, kun sen kuitenkin saa takaisin kun palauttaa pullon takaisin kauppaan, kierrätystä varten? Itse en pullovettä osta kuin ääritapauksissa, joten tuskin olen oikea ihminen edelliseen vastaamaan.

Ensimmäinen ja myös tähän elämänvaiheeseen mennessä viimeinen pulloveteen tutustumiseni tapahtui armottoman janon yllättäessä minut, kun olin tulossa junalla Kemistä Ouluun. Jano, joka ei olisi enää tuntia pystynyt odottamaan tyydytetyksi tulemista, oli saatava sammumaan keinolla millä hyvänsä. Kuten varmasti monet tietävät, on junan vessojen vesihanan vieressä tarra jossa on juomalasin kuva ja siinä punainen rasti päällä. Tästä voi kukin itse päätellä mikä jäi ainoaksi vaihtoehdoksi janon tappamiseksi. Kyllä, ravintolavaunu. Ravintolavaunun hinnaston taso on kolmasluokkalaisen silmin suhteettoman korkea. Pahvimukillinen Pepsiä olisi maksanut 17 markkaa, vesi muistaakseni kuitenkin vain alle kymmenen markan. Niinpä löin tiskiin markan jos toisenkin ja pullovettä sain juodakseni, eikä jano enää vaivannut.

Toki se on muutakin kuin ympäristöä kuormittavaa roskaa ja rahantuhlausta. Vesi yleensäkin on terveellistä ja raikasta, eikä sisällä sokeria, kuten limonadit. Vedessä on nolla kaloria ja täten vaikutus painoon on mitätön. Ehkä juuri siinä syy siihen miksi pulloveden suurin käyttäjäkunta on nuoret naiset. Toisena syynä varmasti se, että on muodikasta juoda pullovettä, kun kaikki muutkin juovat. Kysyin eräältä juuri edellämainittuun ryhmään kuuluvalta Tampereella asuvalta ystävättäreltäni, että miksi ja milloin hän ostaa pullovettä, ja tiedustelin muutenkin hänen suhdettaan kyseiseen kulutushyödykkeeseen. Hän kertoi ostavansa pullovettä ollessaan menossa teatteriharjoituksiin tai junaan vesipullon ollessa unohtunut kotiin. Eli ilmeisesti se on sitten jokin pakko pitää sitä vettä aina mukana siltä varalta jos vaikka jano sattuisi yllättämään. Yhdeksi syyksi pulloveden satunnaiselle ostamiselleen hän nimesi myös Tampereen pahanmakuisen vesijohtoveden.

Pullo auttaa myös seuraamaan juodun nesteen määrää, jos ongelmana on vaikka liian runsas tai vähäinen nesteensaanti. Suinkaan vesi ei ole pelkkien nuorten naisten juoma: nykyisin vesipulloja näkee sauvakävelijämummoilla ja pahimmassa tapauksessa jopa raavailla miehillä heidän pitäessään lounastaukoa rakennustyömaalta. Vaikka Suomi sivistysmaa onkin, niin ei tässäkään maassa vesi kaikkialle kulje; esimerkiksi kesämökillä ainoa juotavaksi kelpaava vaihtoehto saattaa olla juuri pullovesi.
Tilanne jolloin pulloveden juominen on soveliasta kaikkien kohdalla, on matkustelu ulkomailla. Vieraassa maassa ei voi koskaan tietää kuinka puhdas vesi sieltä johdosta mahtaakaan valua, joten myrkytystilan välttämiseksi pullovesi on ulkomailla aivan varteenotettava vaihtoehto. Tosin vuonna 2003 Italiassa oli jokin yleinen paniikki, kun monia ihmisiä - jopa pieniä lapsia - joutui sairaalaan pulloveden takia. Kun asiaa alettiin tutkia, löytyi pulloista neulan vahvuisia reikiä. Pulloihin oli ruiskutettu valkaisuainetta ja asetonia. Silti lienee viisaampaa ottaa riski jostain noinkin harvinaisesta tapauksesta, kuin juoda 100-prosenttisella varmuudella saastaista vesijohtovettä. Ja toki vesipullon voi tarkistaa ennen, kun siitä juo.

Myönnän että pullovesi on ansainnut tittelinsä vuoden turhakkeena 2002, tosin kun asiaa toiselta kannalta ajattelee, niin ei niitä hyviä puoliakaan vaikea ole löytää. Siltä osin aivan yhdentekevää niille, että minä en edelleenkään aio kyseistä toimintaa tukea kuin Stockmannin vesiautomaattien muodossa. Tosin niissä olevaa vettä ei ole tuotu ulkomailta, vaan se on aivan Suomessa tuotettua - Suomessa pakattua. Ystävääni en tuomitse, vaikka hän pullovettä juokin. Voisin sanoa pitäväni sitä naisen imagoon kuuluvana piirteenä, ehkä jopa hieman viehättävänä.

(c)aatu ^_^

Onko varmasti aaaatu tuo sinun omakirjoittamaasi, ettei vain olisi copy&paste tullut jostain lehtiartikkelista?

Lainaus:16.11.2005 Bepanthen kirjoitti:
Onko varmasti aaaatu tuo sinun omakirjoittamaasi, ettei vain olisi copy&paste tullut jostain lehtiartikkelista?

Meen takuuseen että ei ole mistään kopioitu, koska tuo on ollut aine, ja opettajat kyllä löytää tollaset kopiot sekunnissa=P. Ja aaaatu on onnistunut jauhaan A4sen verran porkkanoistakin.


BTW, onko tässä tarkotus nyt et jotai koulukirjotelmia vain ihan mitä sattuu?

Aijaah, pahoittelen epäilyvyyttäni... Tietolähteet olisi kuitenkin hyvä laittaa.

Mutta nyt whine off



Hmm, voisin kohta jatkaa tuota tarinan poikastani...




Edit: perato, uskoisin että aivan omia kirjoitelmia mitä nyt on sattunut kirjoittamaan tai keksimään nyt. Aiheen luoja voi korjata jos olen väärässä.

hmh

I was crying over my dad's corpse, he had just got killed by an weird creature in battle with the aliens. We had been there for a month back then and only half of us were still alive. No hope for us, they said. I felt someone's hand on my shoulder, it was colonel McCarthy. He passed me a handy and told: "I know how it feels. But it's not time to mourn now, they're probably coming again soon and you'll have to be prepared". Yeah, probably, I thought and wiped my tears, but I could not stop mourning, I just couldn't. Then suddenly i heard a whistle when a snipers bullet scratched my ear and burned a black mark on my ear. "Get down!", I yelled, but that was too late, i saw a burst of laser rounds take out the colonel. Those alien fuckers were attacking from the right flank. I heard screams of pain when my comrades, who were just enjoying coffee and having a nice chit-chat with their buddies, got shot by the heartless sniperbastards. Fortunately, we spotted them before they got any closer, only their snipers were able to do damage. "Take defensive positions" was the only thing I could hear in the middle of all that panic. May those alien bastards burn in eternal flames of hell.

They had got so close, that I could see their ugly faces through my pulse rifle's scope. We were crouching behind anything that could be used as a cover. We all were shaking in fear, lucky that those aliens didn't have guns, except the sniper creatures. But there were tons and tons of them. And they were big and strong. And hungry, those sick creatures had eaten the corpses of my comrades. We all are so dead, I thought as the ugly creatures ran towards our base. Only few more moments and they'd be in our pulse rifles shooting range. Just a moment.. "Aim!", I heard, then "Fire!". I pulled the trigger as tight as I could and so my bullets impaling the ugly face of that alien. I didn't aim anymore, I just shot like a madman. My eyes got red of fury and I couldn't control myself. I enjoyed looking those shitty assholes dying before my eyes. Goddamn, there was lot of them. I saw heads of my comrades rolling on the ground and I noticed there weren't lot of us anymore. "Retreat!" I heard. I ran backwards holding my trigger tight. I don't want to die like this I kept telling myself, no way I was gonna get my head ripped off by a filthy creature. I was last of us to run inside our base, and I locked the doors. We all were crouching behind that door waiting for the final battle for our destiny. I saw furious men who were ready to kill everything that moved. I heard noises behind the door. "Here they come!", someone yelled with and insane voice, "I'm gonna fucking kill 'em all!". Goddammit, so will I, I thought.

Now they breaked the door. My god, how much there were. I held my trigger tighter than ever and so did everyone else. Those assholes just kept falling in the hallway behind that door. It was dirty, goddamn, it was dirty. No hope for us anymore, there are just so fucking much of them, I thought. A second later I heard a voice, it was one of us. "The reinforcements have arrived!" shouted someone. Our spaceships dropped bombs and shot with machineguns killing all of those alien bastards. We all were relieved, and happier than ever. The ships landed and I saw our guys getting out from the doors. We all were going to get away from that planet hell. We carried the bodies of our dead comrades to the medical ship, there werent any seriously injured, only those who were able to run into that building survived. And anyone of us didn't get injured, we fought well inside that building. There were only about 20 of survivors.

Tälläisen kirjoittelin englanniksi. Tiedän, kielioppivirheitä. Voisin kokeilla suomeksi kirjoittamista vaikkapa tänään.

Äidinkielen aine, jota en koskaan palauttanutkaan - liittyi rakenteisiin.
Käsittelyssä Törni, Mannerheim ja Patton.

Syntynyt sotilaaksi

Kun puu kasvaa taimesta isoksi, vaikuttavat sen korkeuteen, hyvinvointiin ja sille suotuun ikään ympäristö, sekä lähtökohdat, jotka puulle on annettu. Sama asia on ihmisen kanssa. Ihminen kasvaa hyvin erilaiseksi riippuen ympäristöstä, jossa hän kasvaa. Peruskäyttäytyminen säilyy tietysti aina samana, mutta esimerkiksi tulevaisuuden ammatinvalinnat ja suhtautumistapa eri tilanteissa hioutuvat kasvuympäristön mukaan. Jos lapsi kasvaa maassa, jossa on sotatila, ankeat olot tai muuten epävarma ilmapiiri, saattaa hänestä muodostua kyyninen ihminen, joka suhtautuu kaikkeen lapsuudessaan huonoksi kokemaansa epäillen. Myös ammatinvalinta saattaa muodostua sen perusteella, mikä on koettu lapsena vääräksi, ja sen jälkeen tahdotaan poistaa tätä vääryyttä taistelemalla sitä vastaan – tätä varten löydetään jokin omaa asiaa ajava ammatti. Joillekin tästä saattaa muodostua elämäntehtävä.

Jos multa on runsasravinteista, seutu aurinkoista ja kosteaa sekä ilmasto lauhkea, viihtyvät puut varmasti paremmin ja kasvavat komeammiksi. Puutkin pystyvät sopeutumaan mitä erilaisimpiin oloihin, ja kaikkein ankeimmillakin paikoilla kasvaa yleensä jonkin sortin puita. Ne ovat sitkeitä ja kestäviä, eivätkä anna helposti periksi. Samaa tapahtuu myös usein ihmisten parissa; ne jotka ovat joutuneet käymään lapsuudessaan läpi joitakin traagisia kokemuksia tai lapsuus on muuten ollut vaikea, saattavat he iän myötä kovettua ja olla hankalammin lähestyttävissä. Lähes poikkeuksetta nämä ihmiset ovat kuitenkin erittäin sitkeitä ja kovaluonteisia.

Lauri Törnin tapauksessa hän joutui asumaan koko lapsuutensa Viipurin työläiskaupunginosissa. Hänen perheensä oli syvästi anti-kommunistinen, joten samanmielisyys oli tarttunut tietysti myös Törniin. Törnin pikkusisko piestiin pahoin kommunistien taholta Törnin ollessa kahdeksan vuotta, ja jo tämä oli niitä ensimmäisiä ratkaisevia seikkoja, jotka muovasivat Törnin mieltä siihen, mikä hänestä myöhemmin tuli. Törni ei voinut koskaan antaa anteeksi pikkusiskonsa hakkaamista, joka lähes kuoli tämän välikohtauksen johdosta.

Talvisodassa Törni menetti kahteen otteeseen 80 % joukkueestaan, jonka tehtävä oli pääasiallisesti venäläisten huoltoreittien tuhoaminen. Nämä paikat olivat kuitenkin usein miinoitettuja, ja myös Törni hiihti kerran miinaan. Hänen onnekseen hänelle ei käynyt mitään vakavampaa, mutta siinä sivussa hän tappoi samaan miinaan kaksi joukkueensa miestä – tätä hän ei voinut koskaan antaa itselleen anteeksi.

Talvisodan jälkeen Törnistä tuli pidättyväisempi ihminen, joka ei ollut enää yhtä hauska tai elosteleva, kun hän oli ennen talvisotaa ollut. Jos etsitään taas esimerkkiä puusta, niin puu saattaa kasvaa oikein rehottavasti, kunnes tulee äkillinen ilmaston muutos vaikkapa vuoden ajaksi. Kun tämän jälkeen sää palaa jälleen lauhkeaksi, ei puukaan palaudu välttämättä koskaan ennalleen, vaan pysyy kärsineen näköisenä ja jää ehkäpä kitukasvuiseksi. Jatkosodan aikana Törni ei kokenut yhtä dramaattisia tilanteita kuin talvisodassa, mutta hänen elämäntehtävänsä oli jo muodostunut; sotia kommunismia vastaan ja demokratian puolesta.

Kun Suomi irrottautui sodasta, niin Törni pääsi muutaman kymmenen muun suomalaisen kanssa Saksaan ja hän pestautui Saksan armeijaan. Hän pääsi kovaan SS-joukkojen koulutukseen, jossa kaikista pohjoismaalaisista oli tarkoitus koota isompi "Sonderkommando Nord" –osasto kesään mennessä.
Saksa ehti kuitenkin hävitä sodan eikä osastoa päässyt koskaan muodostumaan. Törnille oli jo kuitenkin annettu muun muassa SS-miesten "verileima", eli tatuointi, joka oli ns. sinetti kun liittyi SS-joukkoihin.

Törni pakeni Saksasta Norjaan, ja Pohjoismaissa aikansa seikkailtua hän palasi Suomeen. Kun hänelle kuitenkin kävi selväksi, että Suomessa hänet vangittaisiin, pakeni hän Ruotsiin, josta hän sai lipun Yhdysvaltoihin. Pitkään Yhdysvalloissa suomalaisperheiden majoituksessa asustelleena, pääsi Törni vihdoin pestautumaan Yhdysvaltain armeijaan, joka oli ollut hänen tavoitteensa toisen maailmansodan loppumisen jälkeen.

Hän katsoi, että Yhdysvallat oli ainoa tarpeeksi suuri asemahti, jolla oli varaa vastustaa NL:n voimaa, ja päätti näin jatkaa taisteluaan siellä. Koska hänellä oli arvokasta kokemusta talvisodankäynnistä, tarjosi Yhdysvaltain armeija hänelle hyvin nopeasti töitä. Hän pääsi erikoisosastoihin Iraniin suorittamaan salaisia tehtäviä kunnes sota Vietnamissa alkoi.

Törni meni mukaan Vietnamiin, jossa hän taisteli hyvin ansiokkaasti, kunnes koitti lokakuu ja vuosi 1966, jolloin häntä kuljettanut helikopteri mystisesti hävisi – ilmeisestikin törmäten kallioon ja hajoten täydellisesti. Tänä aikana Törni oli kuitenkin jäänyt monen mieleen Suomessa, Saksassa sekä Yhdysvalloissa, vaikka kaikki lähti liikkeelle hänen omista henkilökohtaisista sattumuksistaan lapsuudessa. Törni oli luonut arvostetun uran sotilaana, ja hänet haudattiin virallisesti juhlallisin menoin vuoden 2003 kesällä.

C.G.E Mannerheim asui pitkään Venäjällä työskennellessään Venäjän tsaarin armeijassa. Häntä ei ammattiin ohjannut varsinaisesti mikään sattumus nuoruudessa, mutta hänen suvussaan monet olivat olleet sotilasuralla eikä Mannerheim ilmeisesti liiemmin muita vaihtoehtoja miettinytkään. Kun Venäjällä vaihtui vuonna 1917 valta, oli Mannerheim nähnyt kaikki sisällissodan kauhut ja halusi estää Venäjällä jo tapahtuneen Suomessa muuttaen ripeästi Suomeen. Hän oli valkoisten puolella, ja hänen suurin etunsa oli luultavastikin se, että hän oli jo kerran ollut sisällissodassa ja nähnyt miten tilanteissa kuuluisi toimia.

Valkoisten voitettua sisällissodan, Mannerheim eteni korkeammalle arvolle Suomen puolustusvoimissa. Häntä myös arvostettiin enemmän, kun hän oli näyttänyt osaamisiaan sisällissodassa. Talvisodan alkaessa hän sai Suomen puolustusvoimien komentajuuden. Hän oli päättänyt, että Suomi ei ota enää yhtään askelta kohti kommunistista valtiota, ja päätti, että Suomi taistelee ennen kuin antaa pois maa-alueitaan. Jatkosodassa Mannerheim komensi jälleen Suomen joukkoja, sekä teki todella viisaita päätöksiä, koskien esimerkiksi Murmanskin rataa, jonka saksalaiset halusivat suomalaisten katkaisevan. Mannerheim kuitenkin uskoi, ettei kukaan voi pitää Venäjää ikuisesti hallussaan ja tällöin suomalaisia tultaisiin varmasti syyttämään tästä tempauksesta, joten hän antoi asian olla eikä suostunut tähän, vaikka Suomi olisi siihen varmasti pystynytkin.

Sotien loputtua Mannerheim oli varmasti tyytyväinen lopputulokseen, joka kuitenkin oli Suomelle hyvä, koska Suomea ei miehitetty ja se sai säilyttää itsenäisyytensä. Sodan jälkeen Mannerheim kirjoitti enimmäkseen muistelmiaan sekä matkusteli Euroopassa, tietysti unohtamatta hänen kauttaan Suomen Presidenttinä. Mannerheim oli kuitenkin merkittävä tapaus Suomen historiassa, jolla oli suomalaisille oikeasti arvoa. Häntä toteltiin ja häntä kunnioitettiin, ja juuri tässä oli syy miksi suomalaiset jaksoivat taistella; tiedettiin, että Suomen puolustusvoimien johdossa oli pätevä ja osaava mies.

Mannerheim taisteli Suomen itsenäisyyden säilyttämisen sekä vapaiden arvojen puolesta. Tämä tehtävä palveli ensikädessä tietysti Suomea, mutta kuitenkin myös koko maailmaa, koska despotismi ei saanut suurempaa valtaa levittäytymällä naapurivaltioihinsa. Näin säilyi myös Suomen oma arvomaailma. Mannerheimia taas palveli monta sataa tuhatta suomalaista sotilasta, heidän joukossaan Lauri Törni, joka jatkoi taisteluaan tämän jälkeenkin. Loppujen lopuksi kaikki edes suunnilleen saman päämäärän puolesta taistelevat valtiot taistelevat yhdessä. Suomikin taisteli kuitenkin paremman maailman puolesta – ainakin omasta mielestään paremman maailman.

Jotta "rinki" saadaan täydennettyä, tulee siihen lisätä vielä jotakin. Nyt meillä on pohjana ikään kuin multa, josta on kasvanut puu, mutta siitä puuttuu vielä lehdet, jotka muodostavat sen ison kokonaisuuden, joka kurkottelee kohti taivasta. Tämä "puuttuva lenkki" on George S. Patton, Yhdysvaltain armeijan panssarikenraali, jota kaikki kunnioittivat ja pelkäsivät. Patton on näistä henkilöistä siinä mielessä merkittävin, että hän palveli enää vain yhtä henkilöä jälkeensä, Eisenhoweria, joka taas oli vastuussa Yhdysvaltain valtiolle. Pattonilla oli kova valta ja hän saattoi itse päättää hyvin pitkälti suunnitelmistaan; kuten hän tekikin. Patton oli myös siinä mielessä merkittävä, että hän palveli siihen aikaan maailman mahtavinta armeijaa, ja näin hänellä oli suuri vastuu itsellään.

Patton uskoi, ehkäpä jopa kummallisiin asioihin. Hän oli syvästi vakuuttunut siitä, että hän oli syntynyt sotilaaksi; ollut sotilas edellisessä elämässään. Hän uskoi vahvasti olleensa Napoleon ja tätä ennen luultavastikin jokin Rooman Valtakunnan aikainen suuri sotapäällikkö. Vaikka hän oli todella taitava panssarikomentaja, suorastaan tämän alan eliittiä, vihasi hän 1900-lukua ja teknistä kehitystä. Hän ei pitänyt edes panssarivaunuista, eikä lentokoneista. Hän olisi yhä tahtonut taistella keihäin ja miekoin, ja lupasi palata maailmaan taas silloin kun näin kävisi.

Hänellä ei siis koskaan käynytkään mikään muu mielessä kuin sotilaaksi ryhtyminen. Hän opiskeli West Pointin sotilasakatemiassa valmistuen sieltä 30-luvulla. Toisen maailmansodan alkaessa Patton ei ollut enää mikään nuori mies, mutta luovuuttaan ja taitoaan käyttämällä hän sisäisti hetkessä sodankäynnin uudet tuulet ja panssarisodan. Patton pelasti monta ratkaisevaa taistelua; Sisiliassa, Normandiassa, Belgiassa ja Saksassa. Sodan jälkeen Patton toimi Yhdysvaltain miehitettyjen alueiden komentajana ja hän löysi itselleen uuden vihollisen idästä, Neuvostoliiton. Tähän vaikutti hänen omasta mielestään se, että hän oli liika joutunut katsomaan tämän armeijan öykkäröintiä, sikailua ja varastelua Saksassa toimiessaan. Hänen mukaansa puna-armeija "ei ymmärrä puheen kaunista ääntä. Ainoa asia, jonka he ymmärtävät, on kuva lujuudesta ja kovuudesta; näyttäkäämme se heille ja pitäkäämme saappaamme kiillotettuina, pistimet teroitettuina ja aseemme ladattuina". Patton myös ehdotti kenraali Andersonille sotaretkeä Neuvostoliittoon, kun Yhdysvaltain armeija oli Euroopassa, mutta koko Yhdysvaltain johto tyrmäsi tämän täysin ja Pattonia alettiin pitää mielenvikaisena. Häneltä ruvettiin karsimaan valtuuksia pois ja hänet päästettiin eläkkeelle. Patton suivaantui tästä kovin eikä halunnut luottaa enää kehenkään.

Hän myös otti suojelukseensa paljon Saksan armeijan entisiä upseereita, koska koki tehneensä väärin sotiessaan Saksaa vastaan, tajutessaan sodan jälkeen ideologisen vihollisensa oleilevan idässä, NL:ssä. Näistäkin toimista Pattonia rangaistiin ja tämän jälkeen Patton alkoi solvata ääneen juutalaisia sekä venäläisiä nimittäen näitä barbaarikansoiksi, jotka eivät ymmärtäneet ihmisyyden arvoa tai elämän tarkoitusta, ja heidät oli hänen mielestään luonto luonut aiheuttamaan vain tuhoa ja siksi heidät piti poistaa.

Pattonin käytyä liian "aggressiiviseksi" hän yllättäen kuoli jo vuoden 1945 joulukuussa, jäätyään mystisesti kapealla kujalla yli 100 km/h tunnissa ajaneen auton alle. On epäilty, että hänet olisi vaiennettu tahallisesti, koska hänen ei haluttu tahraavaan Yhdysvaltain mainetta. Pattonin arvailut kuitenkin osoittautuivat joissain määrin oikeiksi Yhdysvaltain joutuessa myöhemmin ongelmiin NL:n kanssa.

Ensikädessä tämäkin mies kuitenkin ajoi vapaampia arvoja sekä arvosti muun muassa kovasti suomalaisia.

Nyt kun meillä on tämä ns. rinki kasassa, voimme huomata, että kaikki saman asian puolesta taistelevat henkilöt ovat kuitenkin ikään kuin yhteydessä toisiinsa, vaikkeivät he toisiaan tuntisikaan. Kaikki nämä yhdessä kuitenkin auttavat rakentamaan sitä kokonaisuutta, johon jokainen yksin tai yhdessä pyrkii. Mitään suuremman kokoluokan päätöksiä kun ei voida toteuttaa yksin – tai muuten käy kuten esimerkiksi Pohjois-Korealle tänä päivänä, joka on täysin eristäytynyt muusta maailmasta.

Ihminen toimii siis periaatteessa hyvin samalla tavalla kuin luonto, muodostaen kokonaisuuksia, jotka auttavat yhteisen päämärän saavuttamisessa.

Vallan mainioita kirjoitelmia kaikilta!

Bepantteenin tarina sai helposti lukijan kuvittelemaan itsensä olevan tarinan päähenkilönä.



Hyvää työtä kaikki ja jatkakaa ihmeessä kirjoittamista!

Rakenteita tutkiva vertailuteksti/-analyysi kirjasta "Lauri Törni - Syntynyt Sotilaaksi".

Törni ja tyrni

Mietin paljon erilaisia yhteyksiä Törnin ja kaiken mahdollisen maan ja taivaan väliltä. Valitsin yhdeksi vertauskuvistani tyrnimarjan, ehkäpä senkin takia, että nämä nimetkin muistuttavat paljolti toisiaan.

Tyrnimarja kasvaa hyvin kovissa olosuhteissa. Useimmiten se viihtyy tuulen pieksämillä kallioalueilla, joissa ei uskoisi kovinkaan monen elävän olennon vapaaehtoisesti asuvan. Se kasvaa piikikkäissä, poiminnan kannalta hankalissa pensaissa sekä on hyvin harvinainen - pohjoismaiden ulkopuolelta sitä ei meinaa löytää ollenkaan. Toisin sanoen sen kerääminen ja löytäminen ovat kovan vaivan takana, ja hintakin jota siitä pyydetään, ei ole halvimmasta päästä - eikä se ole kaikkien mielestä edes hyvää! Minun mielestäni maku on kuitenkin mitä parhain, kuten monen muunkin mielestä.

Yhtäläisyyksiä Törniin löytyy lähes jokaisesta kohdasta. Törnin kaltaiset sotimisen "luonnonlahjakkuudet" löytyvät harvasta. Heitä ei usein tapaa, ja maailmanhistoria heitä hyvin vähän tuntee, mutta nämä ihmiset eivät ole niitä tavallisia rivisotilaita, vaan sotilaita, jotka selviävät useimmiten mitä hurjimmista kokemuksista(tyrni taas kovista ilmastollisista olosuhteista) onnensa ja taitonsa avulla. Useimmiten nämä ihmiset myös tulevat pienistä kylistä, köyhiltä alueilta - tai muualta sellaisesta paikasta, jolle ei yhteiskunnassamme paljon tilaa jaeta.

Se, miten näihin ihmisiin pääsee "sisälle", eli että pääsee jotenkin selville heidän tunnetiloistaan ja elämästään, on kovan työn takana. Useimmiten tämä johtuu siitä, että näillä ihmisillä on ollut kova lapsuus, traaginen nuoruus tai jokin muu sielua kovettava onnettomuus tai tapahtuma, jonka takia tällaiset "luonnonlahjakkuudet" eivät välttämättä edes päästä monia ihmisiä lähipiirinsä - johtuen esimerkiksi Törnin skeptisyydestä, joka tarkoitti sitä, että hän oli oppinut suhtautumaan jok' ikiseen ihmiseen varauksella ja hieman etäisesti. Tämä onkin syy, miksi näiden ihmisten elämä paljastuu kaikkeudessaan useimmiten vasta heidän kuolemansa jälkeen, kun heidän ystävänsä ja lähdemateriaalit ovat antaneet tarpeeksi tietoa tällaisten henkilöiden elämänvaiheista ja luonteenlaadusta.

Kun tällaisten ihmisten lähipiiriin kuitenkin pääsee, on työ luultavasti ollut vaivan arvoista, koska tämän kaltaiset ihmiset pystyvät varmasti jakamaan ainutlaatuisia kokemuksia sekä heiltä saattaa odottaa lujaa ystävyyttä.

Hintaa taas voinee verrata näiden henkilöiden "palvelualttiuteen", jolloin kuka tahansa ei voi näistä ihmisistä saada hyötyä. Harvemmin tällaiset ihmiset ovat toimineet väärän puolella, koska useimmiten sysäys "hyvän puolelle" on tullut kantapään kautta koetuista kokemuksista, joita - ainakin heille omakohtaisesti pahaa edustava - "paha", tai pahaa edustava henkilö on heille aiheuttanut. Näin esimerkiksi Törnin tahto taistella kommunismia vastaan lujittui entisestään ja hän oli todellakin valmis kuolemaan taistelunsa puolesta. Törnin suuresta lahjakkuudesta saivat nauttia etunenässä Suomi, Saksa sekä Yhdysvallat.

Ja kovinkaan moni ei näistä henkilöistä pidä. Syitä on monia: jotkut vastustavat sotaa, jotkut näiden henkilöiden ajamaa aatetta, jotkut halveksivat näitä henkilöitä persoonina eivätkä jotkut näe heissä yksinkertaisesti mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Ne, joille näiden ihmisten maailma kuitenkin paremmin aukeaa (en tarkoita, että ihminen on tyhmä tai sivistymätön, jos ei ole kiinnostunut esimerkiksi Törnin elämästä, vaan sitä, että ne joille aihe on läheinen, ovat myös Törnin kaltaiset henkilöt kokemuksineen "aarteita" ), ovat varmasti iloisia. Törnin kaltaisista henkilöistä kirjoitetut elämänkerrat, muistelmat, päiväkirjakokoelmat ja muut vastaavat teokset, tuovat hyvin paljon syvyyttä ja lisätietoa tähän "maailmaan". Tällaiset henkilöt ovat käyneet elämänsä aikana läpi mitä ihmeellisimpiä seikkailuita, jotka ovat aiheeseen perehtyneelle mitä mielenkiintoisinta luettavaa.

Jos kirjaa vertaa johonkin muuhun tuotokseen, johon olen kurssin aikana tutustunut, nousee päällimmäisenä mieleen Illuusio-näytelmä. Samankaltaista, aihepiirikohtaista, yhtäläisyyttä olisin löytänyt varmasti Mannerheim-näyttelystä tai Patton-elokuvasta, mutta jos kirjan ja teatterin peruskaavaa - jolle molemmat rakentuvat - tarkastelee lähemmin, niistä huomaa paljonkin yhtäläisyyksiä.

Molemmat alkavat kuin tyhjästä. Kirja alkaa siitä, kuinka Törnin isovanhemmat istuvat mökissä, kunnes NKVD hakee heidät mökistä ja teloittaa pihalle, jonka jälkeen heidät lastataan autoon, jonka kyljessä lukee "Viljaa". Yhtä selittelemättömästi alkaa Illuusio, jossa miehen matkaa taikurin luolaan ei kuvailla lainkaan. Molemmat porautuvat siis asiaan - näytelmän tapauksessa pojan elämänvaiheisiin, kirjan tapauksessa Törnin elämänvaiheisiin - jonkun toisen henkilön kohtalon kautta.

Jos taas tutkii näytelmän rakennetta, jossa aina välillä palattiin "nykyhetkeen", eli luolaan taikurin ja miehen kanssa, niin löytää tästäkin yhtäläisyyttä kirjan kanssa. Kirjassa "nykyhetkeä" näyttelevät Törnin hautajaiset kesäkuussa 2003, jolloin hänet haudattiin Yhdysvaltain sotilashautausmaalle. Välillä kirjassa palataan siihen hetkeen, ja pohditaan asiaa historiallisemmalta kannalta kertoen historiallisista tapahtumista. Sitten teksti palaa jälleen Törnin elämään, ihan kuin sitä olisi tarkastellut jostakin korkealta lintuperspektiivistä, ja aina vähän väliä pääse kuin näkymättömäksi kameramieheksi, jolla on oikeus kokea seikkailut Törnin mukana. Samaa tapaa käytettiin myös teatterissa, kun välillä pojan "elämä" laitettiin tauolle, kun pojan isä tuohtui liikaa, ja tarinaa tarkasteltiin nykyhetken kannalta. Sitten taas palattiin näytelmään, joka vei katsojankin mukaan "menneisyyteen".

Myös pojan elämänvaiheista ja Törnin elämänvaiheista löytää paljon samankaltaisuutta. Välillä mukaan tulee uusia henkilöitä, jotka näyttelevätkin myöhemmin tärkeää roolia, ja välillä poika tahtookin jostakin aivan muuta, kuin hän antaa rakastamansa henkilön ymmärtää. Sama koskee Törniä ja esimerkiksi hänen esimiehiään, joita Törni huiputtaa jatkuvasti. Myös näytelmässä tapahtui väliaikaisia "liittoutumisia" pojan parasta ajatellen, ja sama koskee myös kirjaa. Törni oli sillä puolella, joka oli hänen taistelunsa kannalta edullisin. Kun Suomella pyyhki hyvin, edusti hän tietystikin isänmaataan ja taisteli Suomen puolesta. Kun Suomi oli irrottautunut sodasta, mutta Saksa sitä vielä jatkoi, siirtyi Törni sotimaan saksalaisten puolelle - ei sen takia, että hän olisi pitänyt saksalaisista, vaan sen takia, että heillä oli yhteinen vihollinen. Kun Saksa oli kukistunut, siirtyi hän Yhdysvaltain leiriin, joka oli ainoa valtio, jonka armeijan leivissä Törni saattoi jatkaa taisteluaan.

Myös kirjan ja näytelmän loppu on hyvin samanlainen. Juuri kun odottaa taas jotakin oikein mukaansatempaavaa seikkailua, joita hänen viettämä aika Vietnamissa oli täynnä, tapahtuukin jotakin täysin yllättävää, vaikka hänen kuolemastaan tiesinkin. Samanlainen helikopterilento, jolla hänen ryhmänsä lähti suorittamaan edellistä tehtävää, hävisi sumuun ja törmäsi ilmeisestikin päin kallion seinämää. Kaikki oli loppu, ja jälleen palattiin hautajaisiin.

Samalla myös tajuaa kuinka juonet, elämät ja tarina ovat pienistä kiinni. Ei tarvita kuin vähän sumua ja saattaa olla, että jonkun ihmisen elämä päättyi siihen. Tai ei tarvita kuin yksi lause taikurinäyttelijän suusta, jonka jälkeen koko teatteri, jota oli siihen asti esitetty tietyllä juonella, saikin täysin uuden käänteen ja varmasti 90 % katsojista yllättyi täysin. Kaikki onkin siis kiinni vain hyvin pienistä seikoista, joita ripottelemalla tekstiin tai muuhun tuotokseen, voi saada aikaan hyvinkin äkillisiä juonenkäänteitä.

PS. Kirjoitin tekstin viime yönä klo 01.00-02.00 tämän päivän, tai siis eilisen, äidinkielen tunnille, joten teksti on varmastikin vähintään sekava

EDIT: PS lisätty.

Arvostelu äidinkielen tunnille kirjasta "Nürnbergin Oikeudenkäynnit".

Nürnbergin haastattelut

Leon Goldensohn toimi Yhdysvaltain armeijassa lääkärinä toisen maailmansodan ajan. Sodan loputtua hän sai psykiatrin koulutuksensa päätökseen, ja hän pääsi työskentelemään Nürnbergin sotarikollisvankilaan.

Hänen haastattelunsa ovat ainoaa laatuaan, koska näiden oikeudenkäyntien jälkeen suurin osa entisistä natsijohtajista tuomittiin kuolemaan tai suljettiin pitkäksi ajaksi vankilaan. Goldensohn ei kuitenkaan koonnut haastatteluitaan koskaan kirjaksi, ja haastattelut painuivat unholaan hänen kuoltuaan. 1990-luvun alussa historian professori Robert Gellately löysi ne ja päätti tehdä niistä kirjan, joka antaisi mahdollisimman syvän ja todenmukaisimman kuvan siitä, mitä entisten natsijohtajien mielessä oli liikkunut, ja mikä oli heidät tekoihinsa saanut.

Koska Goldensohn oli vain psykiatri, ja ei antanut haastatteluistaan tietoja medialle eikä niitä käytetty myöskään aineistona tribunaalissa, saattoivat vangit luottaa häneen enemmän kuin muihin, osittain median kanssa tekemisissä oleviin haastattelijoihin. Näin vangit paljastivat hänelle enemmän lapsuudestaan, elämänvaiheistaan ja ajoistaan Kolmannen Valtakunnan johtoasemissa. Ehkäpä suurella osalla oli suurikin tarve päästä purkamaan sitä, mikä heitä vaivasi ja myös vankilan yksinäisyys saattoi saada heidät puhumaan tavallista enemmän.
Goldensohnin ideana oli saada selville mahdollisimman paljon heidän lapsuudestaan, ja siitä, josko siitä löytyisi jotain normaalista poikkeavaa, jonka avulla voitaisiin selittää osittain tapahtuneet teot. Hänen suureksi "pettymyksekseen" suurin osa heistä oli kuitenkin viettänyt aivan tavallisen lapsuuden, ja ilmeisestikin olleet niin täydellisen varmoja toimivansa oikean asian puolesta, että he eivät olleet edes ajatelleet sen olevan täydellisen väärin.

Kaikilla heistä on yksi yhteinen seikka; he uskovat olevansa syyttömiä. He kaikki vetosivat siihen, että heilläkin oli ollut esimies, jota he olivat sokeasti uskoneet ja ajatelleet toimivansa maailmanparannuksen puolesta. Tästä tulee hyvin paljon mieleen tämän päivän tilanne Irakissa, jossa vankiloissa tapahtuneiden kidutusten oikeudenkäynnit on saatu suurimmilta osilta päätökseen. Kaikki tuomituista sanoivat vain totelleensa käskyjä ja "toimineensa kuten piti". Toisin sanoen siinä, että entiset natsijohtajat kertoivat tällaista, ei ollut mitään uuttaa, koska jokainen ihminen tahtoo luonnollisesti siirtää vastuun jollekin muulle, joka oli vieläpä tässä tapauksessa kuollut.
Yksi poikkeus kylläkin löytyy, Auschwitzin komendantti Rudolf Höss. Vaikka hänkin vakuutti toimineensa erittäin hienotunteisesti, ja että hänkin oli vain pahaa-aavistamattomasti totellut Himmlerin käskyjä, hän tuntuu ymmärtävän tilanteensa ja selostaa avoimesti mitä leirillä tapahtui - sen sijaan, että hän mutisisi epämääräisesti, että hän ei tiedä, hän antoi vain käskyjä. Hän on myös ainoa tuomituista joka myöntää olevansa syyllinen, ja pitää itselleen sopivimpana rangaistuksena hirttämistä.

Goldensohn tulee teksteissään selvästi siihen johtopäätökseen, ettei vankien perhe-elämässä tai lapsuudessa ollut mitään normaalista poikkeavaa - joka tavallaan onkin järkyttävää, koska juuri tämä osoittaa sen, että kuka tahansa tietyllä tavalla indoktrinoituna ja manipuloituna, tiettyyn uskoon hurahtaneena sekä joidenkin ihmisten auktoriteettia syvästi kunnioittaen, pystyy aivan mihin tahansa.

Osa syytetyistä olikin aivan syyttömiä, mutta silti muut, selvästi rikollisiksi osoitetut olivat jopa loukkaantuneen oloisia siitä, että heitä viitsittiin edes epäillä mistään tämänkaltaisista teoista. Osa taas oli psyykannut itsensä vahvasti siihen uskoon, että hän oli kieltämättä toiminut väärin, mutta täydellisen harhaanjohdettuna ja valheisiin upotettuna. "Muut voimat" olivat ohjailleet heitä.

Kirjan aiheessa, ja entisten johtajien tekemisissä ei ole sinänsä mitään uutta, mutta kirjan juoni ei olekaan tässä. Goldensohnin haastattelujen ainutlaatuinen arvo on juuri siinä "sisäkuvassa", jonka ne avaavat lukijalle Kolmannen Valtakunnan johtohenkilöistä. Kirjan jälkeen joitain heistä saattaa ymmärtää paremmin, joitain ei. Kirjan haastatteluista huomaa muutenkin selvän "psykiatrisen otteen", joita ei muista aihetta koskevista haastatteluista löydy.

Kirja on myös siitä ainutlaatuinen, että kaikki haastattelut ovat ikään kuin "linkitettyjä" toisiinsa, jolloin niistä saa yhtenäisen tarinanomaisen juonen. Kaikista haastatteluista löytyy viittauksia muihin haastateltuihin henkilöihin, ja jopa heidän välistä erimielisyyttään ja vihanpitoaan saattaa aistia joissain vaiheissa. Kirja tarjoaa myös lisäsivistystä toista maailmansotaa koskeviin asioihin sekä Kolmannen Valtakunnan johtohenkilöihin, ja sitä kautta koko valtion rakenteeseen ja systeemiin, jolla se toimi. Siitä saa myös oivan käsityksen miten Saksan kansa oli saatu niin omistautuneeksi asialleen, ja mitkä seikat johtivat Saksan sotaan. Myös se, miksi juuri juutalaiset olivat syrjitty vähemmistöryhmä, selviää. Kaikki on kerrottu kuitenkin todella selvästi ja hyvin haastattelujen muodossa, jolloin kirja tuo sellaisen tunteen, kuin olisit itse paikalla kuuntelemassa näiden entisten johtohenkilöiden selostusta omasta elämästään.

Nürnbergin Haastattelut on yllättävän vangitseva lukukokemus, jossa Goldensohn ei liiemmin kommentoi, hän näyttää. Myös nykypäivän, aiheen kirjoille tyypillinen, jälkiviisaus on jätetty kokonaan pois, joka tarjoaa paremman mahdollisuuden tutustua itse aiheeseen, eikä vaihtoehtohistoriaan.
Goldensohn/Gellately antaa kirjan lukijalle täyden mahdollisuuden tehdä itse omat johtopäätöksensä, joka onkin omalla tavallaan fiksu päätös.
Hänen neutraali, ja ystävällismielinenkin, asenteensa auttaa lukukokemuksessa, koska et voi tällöin aistia mielipiteitä mihinkään suuntaan. Hän myös tuntuu saavan vangeista enemmän irti olemalla rauhallinen ja ystävällinen.

Kirja oli erittäin nautittava lukukokemus, jota suosittelen kaikille yli 14-vuotiaille, joilla on yhtään kiinnostusta aihetta kohtaan. Kirja ei tarvitse kummoisempaa taustatietoa toisen maailmansodan ja Kolmannen Valtakunnan tapahtumista, koska Gellately on kertonut tärkeimmät asiat viittein. Toki aikaisemmasta tiedosta aihetta koskien on pientä hyötyä.

Lisäys: Teksti on poliittisesti korrekti, koska en voi kirjoittaa kouluun mitä tahansa

Lainaus:21.11.2005 scattis kirjoitti:
.................................Edsen nukkumaanmeno ilta....................................
Telkkarista oli tulossa "Braindead". Edse joutui kuitenkin menemään nukkumaan ennen kuin elokuva alkoi. Hän ihaili hetken huoneessaan olevia Nalle Puh julisteita. Hän sammutti valot ja sulki silmänsä. Ulkona häärivät scattis,Villapuuro ja Radikus. He murtautuivat edsen lastenhuoneeseen. Seinällä oli Nalle Puh julisteita. Edsen pöydällä oli barbeja,Aku Ankka lehti ja Lasten oman kirjakerhon "kerhokortti". Scattis nappasi edsen olalleen. He pakenivat ikkunasta. He saapuivat Peliplaneetan vessaan. He kastoivat edsen pään vessanpönttöön ja sitoivat hänet sirkeliin. Villapuuro käynnisti sirkelin. Edsen pää meni kahtia. Veri roiskui seinille ja edse alkoi itkeä. Edse oli murhattu!

Mitä piditte?

Edsen pää meni kahtia ja se itki? Siis aina sulla on noita mauttomia lyhyt-tarinoita. Ja mistäs scattis tietää jostain kirjakerhoista jossa myydään Nalle-Puheja? Ettei scattis vain itse niitä tilaisi?


Enivei, kirjoitan omani:

Tutkielma sormista:
Sormi, kuten varmaan kaikki lukutaitoiset tietävätkin, on uloke kämmenestä. Kämmen on taas se juttu siinä käsivarren päässä, mutta puhutaan nyt sormista. Sormi on yksi ihmisen hyödyllisimmistä raajoista. Ne ovat näppärät, ja niillä voi tehdä kaiken laista, kuten esimerkiksi kirjoittaa tutkielmaa sormista.

Lapsen sormi on noin 4-7 cm pitkä ja aikuisen 10-15 cm pitkä.

Sormessa on kynsi, kynsi on sen takia, että voi raaputtaa. Oikeasti, voi kuullostaa tyhmältä, mutta sillä raavitaan kutiavia paikkoja, ei tutkijat ole löytäneet niille paljon loogisempaakaan tehtävää. Tietysti ne suojaavat kynnenalusia, mutta jos ei ole kynttä, tuskin kynnenalustakaan.

Ja kiistelty tapaus, jos niinkään voi sanoa, peukalo. Toiset sanovat, että se ei ole sormi, koska sormen määrite kolme nivelinen pätkä. Kaikki ovat varmaankin huomanneet, että pukalossa on vain kaksi niveltä. Peukalosta ei siis voida välttämättä sanoa sen olevan sormi. Mutta jokaisen oma asia uskooko sen olevan sormi, vai vain peukalo.

Sormi koostuu luista, lihaksista ja nahasta, joskus myös läskistä. Sormi luu alkaa melkein ranteesta asti, sen voi hyvin helposti tuntea, sormi siis alkaa n. keskivlistä kämmentä. Sormilihakset eivät ole sormissa, vaan kyynärvärressä. Jos puristat sormesi lujasti yhteen ja pidät kyynärvarrestasi kiinni, tunnet lihaksen liikkeen. Miten sitten sormi voi liikkua, jos lihas on niin kaukana siitä? Vastaus on yksinkertainen, lihaksesta lähtee jänteet sormiin, jotka sitten nimensä mukaisesti jännittävät sormet.

Sormessa on rystyset, ne on ne luut, joista sormi taittuu, ne näkyvät kädestä varsin hyvin.

Sormien nimet (monta nimitystä, mutta kerron yleisimmät):
Oikeasta kadestä katsottuna vasemman puoleisin, eli peukalo, muita nimityksiä en tunne.

Oikeasta kädestä katsottuna toinen vasemmalta, etusormi.

Sitten vasemmalta kolmas oikeasta kädestä, keskisormi.

Sitten neljäs vasemmalta oikeassa kädessä, nimetön muitakin on mutta en muista.

Ja viimeinen, ja ehkä vähäisin, pikkusormi, jotkut tuntevat myös lilliputtina, jota nimeä henkilökohtaisesti inhoan.



Siinä siis sormitutkielma, jos jollain on jotain huomautettavaa, niin huomauttakaa ihmeessä.

Pistänpäs oman keskeneräisen novellin tähän väliin.

The Man in a Jar

Another dreams creation.

The aeon of stars flicker, and portend once again the coming of comforting days. They dance wildly as if this was their last, then I'm suddenly in the brink of the twilight. A multicoloured plough whispers its faint words into the depths of my aural; "I'll be waiting."

I sense tremor and the reality is present. Drunken shouting; impatient and eager audiance has gathered to witness this impure occasion, in which I'm the benchmark number one. For a moment an estethic parfyme teases my olfactory nerve, but that's only to remind me of my unfortunate state.

My limbs cry, as there's no space for them to grow. The utter coldness chills all around me, thus making me constantly sick and fieverish. My bare skin is filled with scratches and incisions, which are infested by insects of all kinds.

JATKUU

Jumppis

Jumppis, eli joumala, eli jumala. Kaikki tietävät kuka jumala on, sitten kun googlettaa. Nyt tarinaan:

Jumppis meni jumppaamaan. Hän meettasi allahin.
-Moro alo, jumppis huikkasi veikeästi
-Moro molo, siku sis jumpis, sori huono soomi, alo sanoi.

Jumalien hiki lensi. Paikka oli niin märkä, että kun zeuksen sauva hipaisi maata. ZAAUUMUP! Kaikki jumalat olivat kärventyneet.

Lainaus:05.12.2005 scattis kirjoitti:
Uhrijuhla
Kellarin luukku oli kiinni ja kaikki turvassa mökissä. Oveen koputettiin. Kukaan ei avannut ovea. Hetken kuluttua ovea hakattiin kirveellä. Kaikki pakenivat kellariin aseistettuina. Sitten ovi kaatui lattialle ja sisään asteli zombieita. Zombiet lähtivät mökistä. Kaikki olivat jälleen paikallaan, ovi vain oli *****na. Mikko lähti aseistautuneena ulos. Ihmissudet hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Mikon aivot revittiin pihalle ja tehtiin useita haavoja. Ihmissudet kuljettivat aivot kauas metsään. Sitten kaikki ihmissudet ja zombiet hyökkäsivät mökkiin. Minna otti moottorisahan ja sahasi vihollisiaan massaksi. Sitten hänen silmänsä puristettiin ulos ja syötiin. Minnan automaattinen moottorisaha lipsui häneltä kädestä ja leikkasi häneltä jalan irti. Kellarista tehtiin iso tömähdys ja mökki hajosi kasaan. Vain Tomi selvisi. Jäljellä oli yksi ihmissusi. Hän laittoi hopealuodin pistooliin ja ampui ihmissuden kuoliaaksi.

Tomi juoksi autolle ja lähti pois. Hän kuitenkin ajoi järveen ja hukkui. Kaikki olivat saaneet loppunsa sairaalla tavalla. Vain jotkut eläimet söivät heidän sisäelimiään. Esim. orava luuli silmää pähkinäksi ja kuljetti sen pähkinä varastoon.

Lopeta jo.

E: Lyhyet viestit ovat perseestä, kadun ylläolevaa yhä.

Minä en edes viitsi kirjoittaa tarinaa tänne vaan tyydyn pistämään linkin:
http://www.peliplaneetta.net/keskustelut/aihe?fid=8&tid=105110
lukekaa aloitusviesti...
Tarinoiden taso vaihtelee jonkin verran...

Olipa kerran sen pituinen se.

Perhana, täällähän on tulevia kirjailijoita ihan selvästi. Soitto WSOY:lle ni ootte vajaassa vuodessa rikkaita

Lainaus:06.12.2005 Kane10 kirjoitti:
Perhana, täällähän on tulevia kirjailijoita ihan selvästi. Soitto WSOY:lle ni ootte vajaassa vuodessa rikkaita

Hitto, mähän ton teen heti
No ei... Mä olen liian kärsimätön kirjailijaksi. Novelleja ehkä, mutta 600 sivuinen romaani olisi mahdoton.

No laitampa kirjoitelmani jonka olen joskus tehnyt

---------------------------------------------------------
Ruoka tauko

Kun olimme sodassa Seal-teamläinen ampui minua olkapäähän
ja komppanian parasta miestä sukunimeltä Lehto.
Lehtoa ammuttiin otsaan. Lehto kaatui mutta minä jatkoin
sotaa. minä ammuin Seal-teamiläistä takaisin.
Seal-teamiläinen ei kuollut joten ammuin uudelleen ettei se kituisi.
Kun tulin sodasta iloa riitti koko illaksi. Mutta yhtäkkiä kuulin konepistoolin
äänen eli sota jatkui. Tuli yö ja päätin mennä nukkumaan.
Aamu koitti ja päivällä ruoka tauko. En kuullut yhtään aseen ääntä
koko päivänä. Puita kaatui kamalasti Koska oma panssarivaunu tuli
Se kaatoi monta vihollista onneksi. Tämä sota kesti 1vuoden, 2kuukautta, 8viikkoa, 6tuntia ja 28sekuntia. Loppu

--------------------------------------------------

Kirjoitin tuon joskus 9-vuotiaana.

Sotahullu vekara xD No ei.. Minä kirjotin tälläsen 3- luokalla :

Pena ja TiTi nalle oli kavereita ne meni mettään. Sitte pena nallen tassuun sattui ja titi otti tikun pois.

Taitavaa minä

Popituksen tarina aika mahtava Jaksaisinkohan minäkin katsoa jotain tarinoita vanhoista vihoistani

Lainaus:15.11.2005 Bepanthen kirjoitti:
Tässä äskettäin tuli tuollainen kirjoiteltua... Oikeaoppista kirjoitusasua ei aivoni tällä hetkellä pystyisi edes miettimään joten...






Kuului huuto... Toinen... Kolmas huuto muuntui tuskalliseksi kiljumiseksi.
Kun inhimillisyyttäni raastavat huudot alkoivat sekoittumaan toisiinsa,
aloin jälleen kerran kyynelehtimään. Tuntikausia jatkuneen
käsittämättömän kiljumisen päätyttyä nukahdin hetkeksi, kunnes
heräsin jälleen uuteen epäinhimilliseen tuskan huuton. Yritin saada
käsiäni korvieni suojaksi, mutta liikutettuani olkapäitäni en tuntenut
käsivarsiani. Tunsin selässäni kuinka kylmät käteni, tai ainakin luullakseni
omat käteni, olivat hirtetty toisiinsa kiinni. Silmiä avatessani en nähnyt
mitään, en ollut varma olinko sokea vai oliko silmieni eteen mahdollisesti
kiristetty liina. Ylös pyrkiessäni päästin vaivalloisen hymähdyksen kun
veriset polveni hankasivat häkkini lattiaa. Olin lähellä tuonpuoleista,
valmiina heittämään hyvästit tälle maailmalle. En tiennyt olinko hereillä
vai unessa, oliko yö vai päivä, olinko kuollut vai elossa...



*****




Säpsähdin hereille, kun huomasin että liikuin. Häkkini todennäköisesti
nostettiin ilmaan. Kuulin puhetta vierestäni, kaksi möreä-äänistä
örkkiä puhuivat minulle mitäänsanomatonta kieltään. Unohdin kaiken,
sillä ensimmäistä kertaa viikkoihin, tai niin ainakin luulisin, oli
jotain tapahtumassa. Yhtäkkiä häkkini tippui maahan ja kolautin nenäni
häkin lattiaan, tunsin reidelläni lämpimän veren. Kipua en tuntenut, olin
turtunut kaikkeen, ainoa mitä enään huomasin oli lämpö ja kylmyys ihollani.
Kyyristyin nuolemaan vereni, pitkästä aikaa nestettä kielelläni, en edes
muistanut koska viimeksi sain tarpeeksi juomaa ja ruokaa sammuttamaan
tarpeeni. Ajatukseni katkesivat äkillisesti kun kuulin häkkini katosta
kirskuntaa. Selkäni ympärille ilmestyi hyytävän kylmä käsipari, joka nosti
minut ilmaan kovakouraisesti. Kehoni oli kuin sulaa vahaa ilmassa, en
pystynyt reagoimaan mitenkään kun suuhuni työntyi sormi, joka työnsi
kurkkuuni jotain limaista ja tahmeaa. Minut käännettiin ympäri.
Koko kehoni tärähti järkytyksestä, kun päälleni kaadettiin vettä. Tunsin
kuinka kurkkuni kähisi veden virratessa sisään. Nielaisin vettä, mutta
samalla huomasin kuinka jotain tahmeaa meni kurkustani alas. En välittänyt
mistään mitään, nyt sain vettä, nyt pystyisin ajattelemaan, nyt kaikki
olisi mahdollista...




*****




Heräsin säikähtäen kun joku ravisteli olkapäitäni. Kyyristyin tottumuksesta
kasaan, odottaen piiskan iskua tai polttavan kuuman hiilihangon kosketusta
selässäni. Odotin jonkin aikaa, mutta kun mitään ei tapahtunut, käänsin
päätäni nähdäksi mitä minua odotti. Avatessani silmäni tunsin kaamean
poltteen syttyvän silmissäni ja jatkavan matkaa aivoihini, näin valoa
ensimmäistä kertaa aikoihin. Reflexinomaisesti käteni siirtyivät
suojaamaan silmiäni. Käsivarsissani tunsin suunnatonta kipua, lihakseni
olivat turtuneet ja nikamani poksuivat paikalleen. Sitten muistin mitä
edellispäivänä oli tapahtunut, kysymyksiä tulvi mieleeni sadoittain,
mutta nautin tästä, vihdoinkin pystyin ajattelemaan muuta kuin kipua
ja tuskaa. Ajatukseni katkesivat kun kuulin ihmisääntä takaani,
käänsin katseeni puhujaan päin. Vaikka silmäni eivät olleet tottuneet
valoon, avasin silmäni ja kyynelehdin onnesta... Ihmisääni, kuinka
kauniilta se kuulostikin... Ääni kysyi olinko kunnossa, muistin
silmissäni kivun ja suljin silmäluomeni. Yritin päästä istumaan,
tunsin kuinka polveni narskuivat ja haukoin henkeä kivusta. Ääni,
jonka tajusin kuuluvan nuorelle pojalle, pyysi minua odottamaan.
Kivusta huolimatta hymyilin, olin eilen paikassa joka mielestäni
kuvaa helvettíä ja nyt kuulin hellän ihmisäänen pyytävän minua
tekemään jotain... Tuntui kuin olisin syntynyt uudelleen. Kivun
muistuttaen olemassaolostaan en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa,
teinkin kai molempia, kunnes nukahdin uudelleen...




*****




Heräsin uudelleen. Jälleen kyyristyin kasaan odottamaan iskua,
mutta sitten muistin että olin päässyt pois helvetistä. Yritin
avata silmiäni, siinä kuitenkaan onnistumatta. Käännyin kuitenkin
herättäjäni puoleen ja koetin puhua, siinäkään en onnistunut.
Sitten läheltä kuuluva ääni alkoi puhua.
"Hyvä herra, oletteko kunnossa?" kysyi vanha mies hennolla äänellä.
Nyökytin päätäni ja yritin viestittää käsielein että tarvitsin vettä.
"Vettä? Onko teillä jano?"
Heilutin päätäni vaakatasossa ja näytin tulehtunutta haavaani
alaselässäni. En tiennyt kuinka paha haava oli, koska olin
menettänyt näköni jo ennen sen syntymää. Haava oli kaiketi
kuviteltuani pahenpi, koska kuulin miehen haukkovan henkeä näytettyäni
sitä hänelle.
"Palvelijat! Hakekaa paras lääkärimme välittömästi paikalle!" mies mylvi.
Kummastelin mielessäni miten mies oli pyytänyt palvelijoita, en edelleenkään
tiennyt missä olin ja miksi, se häiritsi minua suunnattomasti etenkin nyt
kun olin menettänyt ääneni ja näköni. Kuulin melua ympäriltäni, aivan
kuin olisin ollut jonkinlaisessa suuressa salissa jossa pidettäisiin
juoksukisoja. Lattia allani oli tehty suurista tasaisita kivistä,
tälläisiin lattioihin ei rahvaalla olisi varaa. Mieleen tuli kokeilla
käsilläni oliko ruumiini kaikki paikat vielä tallella. Kuljetin kättäni
hitaasti ympäri kehoani tarkastaen että luut eivät kovin paljoa
olisi murtuneet. Olkapäihini saavuttuani huomasin jotain erikoista,
olkapääni eivät tuntuneet samalta kuin ennen. Murtuneelta olkapääni
eivät tuntuneet mutta jollain tapaa ne eivät vain tuntuneet samanlaisilta
kuin ennen. Itseni tutkiskelu loppui kun minuun tarrasi kaksi paria
käsiä paiskaten minut lattiaan. Säikähdin suunnattomasti, taasko
tämä painajainen alkaa? Ennenkuin ehdin toiseen ajatukseen menetin
kehoni hallintani, vaivuin nopeasti uneen...









Katsotaan nyt jos joskus jaksaisin kirjoittaa lisää...





Edit: Lisää tekstiä...

JATKOA!!!!!11


I'm hooked.