Hienoa työtä kaikilta!!!!!

Vapaakauppa - ratkaisu köyhyyteen

Sambia oli melkein yhtä rikas kuin Etelä-Korea 60 -luvulla. Nykypäivänä Etelä-Korea on Portugalin kanssa tasoissa elintasossa, ja se on ~20 kertaa rikkaampi kuin Sambia.
Kongo oli rikkaampi kuin Taiwan, nykyaikana Taiwan on yhtä rikas kuin Espania.
60-70 -luvuilta lähtien Itä-aasialaisilla mailla on ollut 6-7% talouskasvu joka vuosi, tulot ovat tuplaantuneet joka vuosikymmen.
Indonesiassa absoluuttisessa köyhyydessä elävien määrä on vähentynyt 58:sta prosentista 15%.
Malesiassa 37:stä 5%, eliniänodoite kasvoi 1960-90, 56 vuodesta 71 vuoteen.
Verrattaessa näitä maita naapurimaihin joilla on samanlainen väestö ja kulttuuri mutta politiikka on täysin erinlaista,
Pohjois-Korea ja Myanmar eivät jättäneet yhtikäs mitään markkinoiden varaan he valitsivat ultraprotektionistisen politiikan ja kontrolloivat
ankarasti taloutta. He eivät pysyneet millään tavalla mukana kehityksessä vaan vajosivat kaikkein pohjattomamoaan kurjuuteen.
Ne ovat vieläkin hallinnoltaan epäinhimillisiä diktatuureja, kaukana siitä että olisivat esimerkkejä sääntelyn ja hallituksen kontrollin
toimivuudesta.

Afrikassa johtajat ovat halunneet välttää vanhojen siirtomaavaltojen politiikan että riskin jäädä riippuvaiseksi kaupasta näiden kanssa.
He ovat siksi yrittäneet rakentaa omavaraisia talouksia joissa on ankarat tullit ja sosialisoitu ja yksityiskohtaisesti ohjattu teollisuus.
Taloutta on hallittu hinta- ja valuuttasääntelyllä, markkinoiden luomisen sijaan maat ottivat käyttöön sisäänoston-monopolin, joka
maksoi kurjia hintoja ja perusti valtiollisen elintarvikkeiden jakelumonopolin.
Sen sijaan että nämä valtiot olisivat tulleet riippuvaiseksi kaupasta, ne ovat tulleet riippuvaiseksi kehitysavusta.
Kansainvälinen valuuttarahasto IMF:n suosituksesta Nigeria telo 1980-luvun lopussa rakenneuudistuksia.
Uudistuksien huonon suosion vuoksi Nigerian hallitus luopui niistä, 1990-luvun alussa. Sääntely tuli takaisin, luotto- ja
valuuttamarkkinat lakkautettiin ja korkosääntely otettiin käyttöön.
Tuloksena oli inflaatio ja työttömyyy. Vuosina 1992-1996 absoluuttisen köyhyyden osuus maan väestöstä kasvoi 43 prosentista
66 prosenttiin. Taloustietelijät Jeffrey Sachs ja Andrew Warner ovat tutkineet minkä suuruisen kasvun eri poliittiset reformit ovat
saaneet aikaan Afrikan eri osissa. Lukuisten tutkimusten perusteella he ovat laskeneet jos Afrikka olisi kokonaisuutena pyrkynyt
Itä-Aasialaiseen poliittiikkaan, jossa on avoimet markkinat, elinkeinovapaus, omistusoikeiden suoja ja korkea säästämisaste.
He ovat maininneet että Afrikka olisi siinä tapauksessa, huonoista luonnonolosuhteista huolimatta saanut keskimäärin 4,3% vuotuisen
talouskasvun asukasta kohden vuosien 1965-1990 välillä.
Botswanassa taloutta liberalisointiin 1970-luvun lopulla. Botswanan talouskasvu on ollut jopa samalla tasolla kuin Itä-Aasian maissa, yli 10 prosenttia
vuodessa. Toinen samanlainen maa on Mauritius se on supistanut sotilasmenoja, omistusoikeuden suojaa hyväksynyt, alentanut veroja, vapauttanut pääomamarkkinoita
ja tuloksena 5 prosentin talouskasvu.
Ghana alkoi liberalisoimaan talouttaan vuonna 1983, Ghana rikastui yhtäaikaisesti kun naapurimaat köyhtyivät. Ghanassa on 1990-luvulla vähentynyt absoluuttinen
köyhyys 36:sta 29 prosentiin. Uganda on kehyttynyt samankaltaisella tavalla, se on liberalisoinut taloutta. Siellä kauppaa on vapautettu, hintasääntelyä purettu
veroja laskettu ja inflaatio on laskenut, samaan aikaan omistusoikeuksia on suojattu ja rahoitusmarkkinoita vapautettu, tuloksena yli 5% talouskasvu joka vuosi.
1990-luvulla absoluuttinen köyhyys on laskenut 56:sta prosentista 35 prosenttiin. Suhteellisen suuri avoimuus on saanut aikaan sen että maa on Afrikassa ensimmäinen jossa hiv:n/aidsin esiintyvyys on alkanut vähetä.

Ensimmäinen on kesken. Toi toinen on hitusen vanha joten teksti voi olla arveluttavaa nuoresta iästäni johtuen, olen sitä korjaillut ja ohjaillut tarinaa entisen tekstin päälle johonkin 2/3 asti. Tässä nää 2:

Tarina jostakin...
Ensimmäinen kappale

Kaapuun verhoutunut mies seisoi yksin öisen torin reunalla. Hän katseli kun kaupungin ikkunoiden valot hiljalleen sammuivat yksi kerrallaan. Mies asetti vasemman kätensä huotrassa olevan miekkansa ponnelle ja oikealla kädellään viittasi toverinsa takaansa esiin.
Joukko kaapuihin sonnustautuneita miehiä hiiviskeli kaupungin yössä varjosta toiseen. Jälleen eräällä nurkalla mukaan liittyi muutamia miehiä. Kaikki suuntasivat kohti linnakaupungin sydäntornia jota vartioivat vartiat istuskelivat rauhassa ja polttelivat piippujaan hilparit seinää vasten kun toiset kävelivät kävelivät.
Joukkio hajaantui varjoissa niin etteivät portin soihdut heitä valaisseet. Yksi kerrallaan käveleskelevät vartijat katosivat pimeyteen kaavun hihojen vilahduksessa. Viimeinen vartia huomasi pian istuvansa yksin ja lähti katsomaan mitä oli tekeillä. Hänkin katosi nurkan taakse, josta ja pian kuului kilinää. Kilinä lähestyi porttia ja pimeydestä astui kaapuun sonnustautunut hahmo jonka hihan suussa kiilteli hopeinen avain. Hahmo hiipi portille ja avasi ääneti salvat. Hän viittasi toverinsa paikalle. He sujahtivat portille muurin viertä.
Ovea raotettiin niin vähän että nämä ketterät ja hoikat hahmotkin joutuivat vetämään vatsansa sisään. Kun kaikki olivat sisällä ovi hivutettiin kiinni ja käytävää pitkin kivunnut porttisoihtujen valokeila kutistui pois. Mies joukko huljautti huppunsa pois päästä ja kulki yhdessä varuillaan ketterästi ja määrätietoisesti pitkin kylmän kivilinnan käytäviä.
Yllättäen kulman takaa kajastui väräjävä valo. Askeleet kaikuivat ja kaapujoukkio pysähtyi nopesti vetäen huput niskaansa. Nurkan takaa asteli vartija jonka silmät levesivät kun hän huomasi että käytävä oli puolillaan tummia hahmoja. Ennen kuin vartija ehti huutaa oli käsi hänen suullaan. Pieni piikki iskettiin hänen reiteensä ja vartija veltostui vajoten lattialle. Yksi kaapuhahmo nappasi hänen kynttilänsä ja sammutti sen ennen kuin se ehti tippua kilisten lattialle.
Joukkio jatkoi matkaansa ja saapui kierreportaisiin. He hipsivät portaat vikkelästi ylös ja saapuivat nopeasti seuraavaan kerrokseen. Siellä ensimmäinen, joka oli alusta asti johtanut joukkoa, viittasi muut pysähtymään ja hiipi kuuntelemaan ovia pimeällä käytävällä. Muutaman oven päässä hän viittasi muut peräänsä ja iski kädellään lukon rikki. Pieni rasahdus vaientui hänen hihoihinsa. Joukko kävi ovesta sisään yksi kerrallaan ja saapui majesteettisen suureen saliin jota pitkin kulki useita pylväs rivejä. Korkealla katon rajassa oli suuria freskoikkunoita. Seinillä oli mahtavia seinävaatteita joita koristivat kuvat sankareista ja uroteoista.
Nyt he astelivat kunnioittavasti ja vakaasti huput alhaalla korkealta lankevan kuunvalon alla. Suurin osa katseli ympärilleen selvästi vaikuttuneina salin komeudesta, mutta joukkoa johtavan hahmon katse ei hievahtanutkaan peräseinästä. Siellä oli koreasti koristeltu alttari täynnä aarteita. Sakki saapui alttarin laidalle ja joidenkin suut aukesivat silmien kiirehtiessä aarteelta toiselle. Johtaja ei vilkaissutkaan muualle vaan kumartui alttarin keskelle ja nosti ylös korean kilven.Hän nosti sen suorille käsille niin että kuun valo kimalteli sen pinnalla. Kilpi koostui useista teristä joiden pohjalla oli kiiltävä levy. Kilpeä koristivat komeat kuvioinnit ja upeat jalokivet. Keskellä oli suuri, kuunhohtoinen hely joka oli hiottu niin moneen särmään että jos sitä katsoi tarpeeksi tarkkaan alkoi huimaamaan.
Johtaja kiinnitti viileästi kilven selkäänsä ja veti sen päälle ylimääräisen kerroksen kaapua. Joukkio lähti kiireen vilkkaa salista muihin aarteisiin kajoamatta. He tulivat ovesta käytävään ja kiiruhtivat sen päähän. Johtaja katsoi kaitaisesta ikkunasta. Kuu oli linnan toisella puolella ja tämä seinä oli varjossa. Hän katsoi alas. He olivat noin kolmenkymmenen metrin korkeudessa. Johtaja näki suuret vankkurit heinäkuormineen. Hän viittasi muut ikkunalle. Yksi kerrallaan he vetivät huput päähänsä ja pujahtivat ääneti ikkunasta ulos. Kun kaikki muut olivat menneet, johtaja tarkasti vielä kerran että kilpi on vakaasti hänen selässään ja sujahti ikkunasta ulos. Hän viiletti pystysuoraan alas jalat edellä, huppu viistäen kiviseinää. Muutaman kerrosta hän putosi kuin nuoli ja tymähti ketterästi heinäkuorman sekaan. Vaunu oli täynnä kaapuihin pukeutuneita miehiä. Johtaja nyökkäsi myös kaavuissa olevalle kuljettajalle ja tämä löi vankkurit matkaan.


Toinen kappale:

Kiireellä vankkurit rymistelivät ulos kaupungin porteista. Vasta sitten kun vain kaupungin muurinharjat enää näkyivät horisontissa vauhti hiljeni ja huput laskettiin.
'Saitko sen?' ääni kysyi ohjaksista.
'Kyllä!' sanoi johtaja hölläten kilpeä pitelevän vyön 'Ei ainuttakaan vartijaa koko salissa, aikeemme taisivat pysyä salassa.'
'Mahtavaa. Kenelle myymme kilven?'
'Athanin metsän lähellä on kylä. Sen kylän johtaja lupasi kestitä meitä ja maksaa meille niin paljon kuin tohdimme pyytää.'
'Mahdammeko me tohtia pyytää niin paljon?' kuski sanoi hymynkareen värähtäessä hänen suupielellään.
'Emmeköhän! Mutta kaiken varalta, nautitaan kylän riennot ensin. Ei tiedä kuinka johtaja suhtautuu vaatimuksiimme.'
Aamu valkeni. Naurun remakka ja hilpeä keskustelu saattoi vankkurit valoisan lehdon läpi. Lehdon takana oli pitkä ja aukea niitty jonka halkaisi hyvin tallattu tie.
'Kylä odottaa aivan tämän tien päässä.' johtaja sanoi. Joukkio makoili raukeina pehmeillä heinillä vankkurien kolistessa rauhallisesti eteenpäin.
'Onkohan meille enempää tehtäviä tarjolla Situs?' kysyi johtajalta vieressään löhöävä mies joka oli jo riisunut kaapunsa kokonaan. Hänellä oli päällään tavalliset talonpoikais vaatteet.
'Enpä usko Hermus, emme kai ole enää niin hurjia kuin ruukasimme olla.' Hermukseksi kutsuttu mies hymähti ja laski päänsä oljille kulmakarvat kurtussa. Situs, tämä johtaja, tiesi kyllä mitä hän pohti. Hän on itsekin viettänyt pari viimeistä yötä miettien: mitä jos heidän palkkasoturi palveluitaan ei enää tarvittaisi? Tämä vankkureissa matkaava sakki oli viimeiset kaksikymmentä vuotta viettänyt ryöstellen ja taistellen palkkaa vastaan. Heitä oli kaksitoista todella hyvin kokenutta ja kouluttunutta soturia. Parhaina päivinään he eivät ehtineet edes tehdä heille annettuja tehtäviä kun suuret ja jopa kunniakkaan teot veivät heidän aikansa. Heillä ei ole muuta yhteistä kuin tämä ammatti, mitä taphtuukaan Situksen lähimmille ystäville kun tämä ammatti jonain päivänä jää heiltä pois?
'HOI! Situs, nouse ja katso! Kylä näkyy jo!' huusi Arman vankkurin keulasta. Situs hääti masentavat mietteet mielestään ja alkoi innolla odottaa kylään pääsyä.
Kylää reunusti korkea tukeista tehty muurintapainen jonka harjalla oli muutama tähystäjä jousineen. Portilla oli muutama vartija, karkeilla keihäillä aseistautuneina ja maajussin vaatteissa. He eivät edes vaivautuneet tarkistamaan kulkijoita vaan tyytyivät kohentamaan asentoaan ja nostamaan hattunsa silmiltä. Karkea julkisivu epäilytti Situsta. Kaikki ei ollut kohdallaan, mikäli hän tätä kylää yhtään tunsi. Täällta on saatu parempiakin vastaan ottoja.
Puukylän kaduilla hääri muutamia naisia töissään.
'Missäköhän kaarti on?' Arman puhui hiljaa Situkselle.
'Saati vastaan otto olveineen?' Hermus murisi röhnöttäen heinä suussaan. Situs osoitti muita isomman hirsirakennuksen jonka oven ylle oli ripustettu riistaeläinten päitä ja sarvia ja sanoi:
'Tuolta voimme kysyä. Se on kylän päällikön asumus. Minä kyllä arvelen että miehet ovat metsästämässä ja portilla oli varamiehiä. Niin, ja ehkä he eivät odottaneet meitä näin pian. Hommathan sujuivat kuin unelma.'
'Niin soisin olevan.' Hermus tokaisi ja heitti heinänsä kadulle.
Vankkurit pysähtyivät rakennuksen eteen ja joukkio astui alas. Situs astui ovelle päin ja ovi narahti auki. Oven rakoon ilmestyi pieni vanhuksen pää joka pälyili joka suuntaan. Huomatessaan Situksen toverieneen hänen silmänsä levenivät. Vanhus veti päänsä pois välistä ja ovea pienemmälle.
'Keitä olette muukalaiset?' kuului käheä ääni.
'Johtajanne palkkaamat soturit, tuomme arvokasta saalista.' Situs sanoi.
'No jättäkää se siihen ja häipykää! Ette ole tervetulleita!' vanha mies vinkaisi. Heti nämä sanat kuultuaan soturi joukko astui muutaman askeleen ovea kohti ja alkoi huudella:
'Palkkiomme!'
'Tulehan ulos ja toista tuo!'
'Kuulehan kääpä ala maksaa tai otamme hintamme sinun nahastasi!'
Situksen täytyi huutaa joukkionsa hiljaiseksi missä kesti tovi. Soturit jöröttivät happamina niinkuin olisivat mieluiten hornassa kuin tässä pikku kylässä.
'Meillä oli selvä sopimus johtajanne kanssa! Hänen tuli maksaa meidän näkemämme arvo kilvestä ja vaivannäöstä!' Situs sanoi sovitellen mutta tuohtuneena.
Vanhus säikähti vastausta äskeiseen lausahdukseensa ja oli nyt varovaisempi.
'Meillä ei vain ole aikaa tuollaiselle. Olkaa hyvät ja jättäkää kylämme.'
Hermus sai tarpeekseen. Hän harppasi ovelle ja ennen kuin kukaan ehti estää, hän riuhtaisi oven auki ja vanhuksen joka roikkui kahvassa. Ukkeli lysähti maahan tutisemaan.
'Ei minulla ole varaa. Ottakaa mitä otatte mutta älkää tehkö pahaa kellekään!'
Situs oli ymmällään. Hän tarttui Hermusta niskasta jotta tämä antaisi ukkopolon olla. Tämä mies ei ollut kylän päällikkö, miksi tämä mies valitti omaa rahatilannettaan?
'Missä päällikkönne on?' Situs sanoi ja päästi rauhoittuneen Hermuksen irti.
'Hän... tuota... eeee...' vanha mies keräsi rohkeutensa ja nousi seisomaan. 'Hyvät herrat, voisinko ystävällisesti pyytää että puhun hetkisen kahden johtajanne kanssa. Lupaan että saatte tietää sen mitä keskustelemme.'hän sanoi vältellen katseiden kohtaamista.
Situs nyökkäsi, viittasi miehensä vankkureihin ja asteli vanhuksen perässä taloon. Sisällä oli paljon taljoja ja komeita puisia huonekaluja. Huone oli pimeä eikä takassa palanut tuli. Sisällä ei ollut ketään muita. Vanhus istui pöydän ääreen ja Situs otti itselleen tuolin.
'Miksei kylässänne ole vartijoita ja missä johtajanne on?' Situs kysyi ennen kuin vanhus ehti sanoa mitään.
'Tämä on tukala tilanne ja haluan sanasi siitä ettet lavertele tästä asiasta eteenpäin.' vanha mies sanoi vakavana.
'Voi olla.' Situs sanoi kylmästi 'Kuka sinä edes olet?'
'Tarmin, herramme kirjuri. Lupaathan ettet levitä tätä tietoa?'
'Selvä.' Situs sanoi. Hän oli kuullut johtajan puhuvat Tarminista.
'Asia on niin että johtajamme ja muut miehemme ovat poissa, sotimassa.' Vanhus sanoi raskaasti katsellen takkaa jossa tuli ei palanut 'Jokunen päivä sitten kuulimme portilta hälytyksen. Juoksimme muurin harjalle katsomaan. Pellot ja niityt olivat mustina kulkevista sotilaista. Kylämme ohi kävi kokonainen tuntematon armeija joka vei mukaansa kaikki asekykyiset miehet. Uhkasivat tappaa jokaisen ellemme luovuttaisi miehiämme, eikä meillä ollut mitään mahdollisuutta. Meillä ole aavistustakaan minne miehemme on viety ja minkä puolesta he taistelevat vai ovatko he jo kaatuneet.' Tarmin kertoi katkerasti.
'Tätä en osannut odottaa.' Situs sanoi 'Näitkö kantoiko armeija minkäänlaista tunnusta?'
'Syöksyvä kaksipäinen purppura kotka. Heidän kilpensä olivat korkeita ja mustia. Musta oli heidän sotisopansa ja pitkiä he olivat jokainen. Aseensa olivat julmia, piikikkäitä ja teräviä. Sellaisilla en pistäisi karjuakaan.' Tarman murisi katkerasti.
'Mistä he tulivat ja minne menivät?' Situs jatkoi kuulustelua.
'Idän vuorilta, kulkivat kylän ohi ja jatkoivat metsän viertä etelään.'
'Idästä? En ole koskaan nähnyt ketään sieltä. Luulin että ne maat olivat autiot. Vuorten takanahan on vain suuri autiomaa eikä vuorille voi rakentaa mitään.' Situs mietiskeli.
'Tämä armeija oli niin suuri ja outo etten ihmettelisi vaikka se olisi aavikon takaa.' Tarman totesi.
'Hmm.' Situs hymähti 'Emme siis voi lunastaa kilpeämme.'
'Ette niin, he veivät myös kaiken kultamme. Olutta eivät kuitenkaan huolineet, jääkää toki yöksi. Hyvä saada tänne joksikin aikaa asekykyisiä miehiä.' Tarman ehdotti.
'Itselleni tämä toki kelpaa, puhun vielä miesteni kanssa.' Situs sanoi ja nousi ylös.


Kolmas luku:

Ulkona hän kertoi miehilleen:
'Pitkään kiistelyäni sain selville että tämän kylän miehet ja rahat ovat lähteneet kaupantekoon. Kilven pidämme itse ja myymme jos niin näemme. Palkkioksi saamme olutta ja yöpaikan.' miesten kesken käytiin hyväksyvää muminaa ja joukkio kävi sisälle johtajan asumukseen.
Niin iltaa vietettiin oltta siemaillen ja piippuja poltellen. Tarman osoittautui vallan mainioksi tarinoitsijaksi ja arvuuttajaksi. Sotureilla oli oiva ilta ainakin siihen asti kun ovelta kuului voimakasta ja nopeaa koputusta. Kaikki hiljentyivät. Situs antoi vanhuksen istua ja meni itse avaamaan oven. Situs avasi oven ja hätkähti oven takana olevan miehen tilaa vaikka olikin paljon nähnyt ja taistellut mies. Mies astui horjuen sisälle ja lysähti polvilleen keskelle lattiaa. Hän huohotti ja oli hyvin likainen ja märkä ulkona olevan sateen takia. Musta nuoli jonka sulat olivat outoja ja öljyisen näköisiä oli lävistänyt miehen vasemman käsivarren.
Tarman nousi seisaalleen ja parkaisi:
'REGON! Sinä tulit takaisin!' Hän kiiruhti tulijan luo ja laski hänet selälleen ja nosti voipuneen miehen haavoittuneen käden ylös. Arman ponnahti tuolistaan ja otti pienet leikkurit taskustaan. Hän nipsaisi nuolen kärjen pois ja veti muun osan ulos lihasta. Sitten hän kaatoi pienestä metallipullosta nestettä haavaan ja mies huusi kuin hänen kätensä olisi palanut.
'Mitä sinä teet?!' mies ärjyi kirosanojen ja tuskan ulvonnan keskeltä.
'Juo tästä, se helpottaa.' Arman sanoi ja tarjosi pientä metallipulloaan.
'Mitä ihmeen tulivettä se oikein on?'
'Juo.' Arman sanoi ja sysäsi putelin hänen kouraansa. Mies teki käskettyä ja irvisti. Arman siirtyi tutkimaan miehen muita ruhjeita. Hänen lantiossaan oli suuri ruhje joka vuoti vuolaasti.
'Koskeeko tämä?' hän kysyi ja painoi kevyesti haavan vierestä. Miehen huuto tulkittiin myöntäväksi vastaukseksi.
'Siellä on jotain. Pure paitaasi.' haavoittunut nappasi kauluksensa suuhun ja ärjyi kohta purren tuikitarpeellista kangasta kun Arman upotti pienet pihdin hänen haavaansa. Lyijykuula toisensa jälkeen hän poisti vahingollisia esineitä potilaansa lihasta. Sitten hän kaatoi polttavaa nestettään ruhjeelle. Haavat sidottiin ja mies kannettiin rakennuksen vintille petiin toipumaan.
'Oletko nähnyt mitään tällaista?' Arman kysyi Situkselta toipilaan vuoteen ääressä esittäen pientä lyijykuulaa.
'En. Kuinka sellainen on voinut päätyä hän nahkansa alle?' Situs oli hämillään.
'Se oli hirvittävää...' vuoteesta kuului murinaa 'Muukalaisilla oli savua ja tulta syökseviä aseita joista lensi kuulia kamalalla nopeudella. He ampuivat niillä kaikkia jotka koettivat paeta.'
'Voitko kertoa mitä sinulle on kaikenkaikkiaan tapahtunut?' Situs kysyi.
'Mistä ihmeestä hän puhuu?' Arman ihmetteli. Situs kertoi mitä kylälle oli tapahtunut ja haavoittunut mies vahvisti hänen sanansa.
'Meitä vietiin kuin koiria.' mies kertoi 'Olimme naruissa ja meitä pidettiin koko ajan silmällä. Aseemme otettiin pois mutta yhdellä tovereistani oli piilotettu veitsi saappaassaan. Tauoilla avasimme sillä siteemme ja sidoimme ne uudelleen höllästi. Yöllä kun luulimme vartijoiden olevan nukkumassa vapauduimme köysistä ja lähdimme varovasti pois. Sitten takaa kuului huuto ja kamala pauke alkoi. He ampuivat tulta, kuulia ja nuolia meidän peräämme, en usko että kukaan muu lisäkseni selvisi siitä tulituksesta.'
Kauhea tarina painoi Situksen mieltä kun yritti nukahtaa. Kaikki muut nukkuivat ja yö oli myöhä. Mistä he saivat sellaisia aseita? Kuinka ne toimivat? Keitä muukalaiset ovat ja minne he ovat matkalla? Situs nukahti huomaamattaan.
Hän heräsi aivan yhtä väsyneenä kuin oli nukahtanut. Kaikki muut olivat jo hereillä ja söivät leipää ja juustoa aamiaiseksi.
'Minä lähden niiden muukalaisten perään.' Situs sanoi ja sai osakseen epäileviä ja hölmistyneitä katseita.
'En pyydä teitä kaikkia mukaan. Teitä tarvitaan täällä ja minut on vaikeampi huomata kun kuljen yksinäni.'
'Se on hyvin vaarallista! Pääset hengestäsi.' Tarman sanoi ja puisteli päätään.
'Osaan kyllä kulkea huomaamatta.' Situs sanoi hymähtäen 'Haluaako kukaan tulla mukaani?' Arman nousi ylös.
'Tulen mukaasi, minua kiinnostaa nähdä ne kummajaiset.'
'Ja minä tulen huolehtimaan sinusta.' Hermus sanoi ja nakkasi nyrkinkokoisen juustoköntin suuhunsa.
Kolmikko pakkasi laukkunsa täyteen ruokaa ja tarpeita. Situs päätti ottaa kilven mukaan, matkalla on hyvä etsiä joku ostaja. Muut palkkasoturit hyvästeltiin sydämellisesti. Kun lähdön hetki koitti kuului vintin portaista huuto:
'Odottakaa!' haavoittunut mies nilkutti alas 'Haluan tulla mukaan.'
'Olet liian huonossa kunnossa, sinusta olisi vaivaa.' Situs sanoi ja astui ulos.
Mies otti Situsta niskasta kiinni.
'Minä tulen mukaan, olen kapteeni arvoltani ja sinä et minua kierrä!'
Situs otti puolestaan kapteenia kiinni rinnuksista ja nosti tämän muutaman tuuman verran lattiasta. Kapteeni ähki haavojensa kipua.
'Mikä on tämän kipparin nimi?' Situs sanoi happamasti.
'Regon onnekas! Ärh... Hyvähän sinulla on haavoittunutta riepotella!'
'Tulkoon mukaan, nakataan se jokeen jos se käy hankalaksi.' Hermus sanoi.
'Olkoon niin.' Situs totesi 'Menemme vankkureilla ja kun pääsemme Hensforthin kaupunkiin myymme ne eniten tarjoavalle.' Niin lähti kolmikko matkalle.
Kukaan ei katsellut taakseen kylään. Siellä ei ollut paljoa katseltavaa. Leppoisasti he kävelivät länteen samaa tietä kun olivat tulleet. Rattaiden renkaat viksivät aurinkoisena päivänä joka kuitenkin enteili syksyn tuloa. Ruoho kellastui niinkuin lehdetkin.
'Mikä olet miehiäsi Regon onnekas?' Situs kysyi leppoisasti katsellen pilvien riekaleita.
'Kapteeni kuten tiedät. Minusta seuraavana arvoissa ovat tapaamanne vasalli ja itse johtaja.' Regon mutisi 'Minulla ei ole perhettä mutta seuraa ei puutu. Kuka sinä olet?'
'Situs.' sanoi Situs 'Olen vähän mitä pyydetään.' Situs sanoi eikä kiinnittänyt huomiota Regonin hämmästyneeseen ilmeeseen.
'Tämä on Hermus.' Situs sanoi ja Hermus käänsi kylkeä nukkuessaan heinillä 'Ohjaksissa on Arman, vanha toverini.'
'Ilo tavata.' Regon sanoi vaikkei kuulostanut siltä.
Kirkas keskipäivä yltyi aurinkoisimmilleen kun he tulivat Saltburgin, kaupungin josta Situs miehineen vei kilven.
'Käykäämme Saltburgissa.' Regon sanoi vaativasti 'Minun tulee varustautua.'
'Suosittelisin että kuljemme suoraa tietä Hensforthiin.' Situs totesi.
'Saltburgissa on maamme parhaat sepät! Voin hankkia teille mitä haluatte, sillä olen teettänyt kaikki kylämme sotisovat näillä miehillä.' Regon sanoi.
'Situs, tästä emme voi kieltäytyä.' Arman sanoi ja käänsi vankkurinsa porttia kohti.
Portilla vartijat astuivat kärryjä kohti mutta nähdessään kapteenin pysähtyivät siihen paikkaan ja ottivat asennon.
'Terve Reogon onnekas!' he kajauttivat ja Regon tervehti takaisin. He kitivät hiljaa torin reunaan ihmisjoukkojen seassa.
'Se outo armeija ei tainnut pysähtyä täällä.' Arman sanoi hiljaa.
'Eivät ne olisi voineet piirittää Saltburgia!' Hermus tokaisi yksiselitteisesti.
'En ole samaa mieltä.' Situs sanoi 'Huomasitte kyllä mikä on kaupungin valmiustila kun kävimme täällä viimeksi.'
'Tuolla, hiljennähän kelpo Arman.' Regon sanoi ja osoitti heille suuren pajan jonka oven yllä roikkui seinävaate jota koristi Situksen vohkiman kilven kuva. Situksella tuli tukala olo, tuo kilpi oli hänen viittansa alla. He laskeutuivat vankkureista oven eteen ja kävivät sisälle. Oven takana oli suuri sali jonka jakoi pitkä tiski. Tiskin tällä puolen oli hyllyjä ja ihmisiä tarkastelemassa hyllyyn aseteltuja tuotteita. Tiskin takana kävi kova tohina. Ahjojen rätinä, vasaroiden kilinä juoksupoikien huudot muodostivat tasaisen melun. Tiskillä oli monta myyjää ja asiakkaita vielä enemmän. He punnitsivat rahoja ja tarkastivat aseita ja muita tarvekaluja joita myytiin ja ostettiin.
'Päivää ahjontupa!' Regon sanoi nostaen terveen kätensä ylös. Ihmiset hiljenivät ja seppojen päät kääntyivät häntä kohti. Kumarrusten ja tervehdysten jälkeen suurin osa palasi toimiinsa paitsi muutama myyjä jotka olivat jättäneet asiakkaansa ja raivanneet Regonille neljännestiskin. Situs tovereineen asteli Regonin perässä hyllyjen välistä kassalle.
'Mikä ilo nähdä teitä herra!' sanoi hyvin pukeutunut myyjä sydämellisesti. Hän katseli Situsta, Hermusta ja Armania monokkelinsa yli 'Mitä saisi olla kapteeni Regon?'
'Näyttäkäähän tovereilleni asevarastonne ja minä käyn hakemassa muutaman tarvekalun.' Myyjä näytti pöyristyneeltä mutta lopulta sanoi:
'Tulkaa perässä.' Kolmikko saurasi myyjää ahjojen halki rakennuksen takaosaan. Siellä oli ovi joka johti alas. Myyjä nappasi seinältä soihdun ja sytytti sen ahjossa. He käivät pitkiä kierreportaita alas ja pohjalle päästyään he näkivät soihdunvalossa seinäntäysiä aseita ja haarniskoja. Myyjä asteli huoneen seiniä myöten ja sytytti soihdut. Valo täytti huoneen ja näytti jos jonkinlaisia aseita. Hermus päästi huudon 'Hooo!' ja ryntäsi tutkailemaan kalleuksia. Arman katsoi Situsta viehtynyt hymy huulillaan ja tallusti perään. Situksen huomio tarttui huoneen perällä olevaan suureen vitriiniin jossa näytti olevan kaikkein arvokkaimmat ja oudoimman esineet. Keskellä oli suuri haarniska ja miekka jotka olivat hiostavan samannäköisesti koristeltuja kuin kilpi jonka Situs oli anastanut.
Myyjä näytti olevan hyvillään kun varasto miellytti Armania ja Hermusta. Huomatessaan Situksen seisovan hiljaa tuiottaen vitriiniä hän sanoi:
'Mitä saisi olla teille herra...?'
'Mitä nuo ovat?' Situs sanoi kiertäen nimensä kertomisen.
'Lordi Longsthösin sotisopa.' myyjä sanoi esittävään sävyyn 'Kaunis asetelma. Siihen kuuluu myös erittäin kaunis kilpi joka on kuulemma kadoksissa.'
'Kuka on Lordi Longsthös?' Situs kysyi 'Ja kuinka tämä haarniska on päätynyt tänne?' Häntä ihmetytti miksi naapurikylän päällikkö haluaisi anastaa kilven kun kaupungeilla on niin hyvät suhteet. Lisäksi korkea-asemainen Regon ei tuntunut tietävän heidän palkkaamisestaan.
'Lordi Longshös?' myyjä kysyi ja hänen monokkelinsa tipahti. Hän nosti sen ylös ja kertoi: 'Lordi Longsthös on aikaa sitten kuollut, satoja vuosia sitten sanoisin. Hän omisti kaiken maan idässä olevien vuorten ja lännen järvimaiden välissä. Hänet surmasivat erimielisyyksissä olevan maaherrat. Hän itse oli oikein hyvä hallitsija, hänen haarniskaansa säilytettiin pyhänä esineenä. Sen kilven varastajaa odottaa kyllä hirsipuu, sen minä sanon.'
'Mutta entä mikä tämä on?' Situs kiirehti oudon esineen luo vaihtaen puheenaihetta. Hän katseli esinettä jossa oli puinen kahva, metalliputki ja monta outoa vipua.
'Emme tiedä. Emme edes tiedä keneltä saimme sen vaikka hän myi sen tänne henkilökohtaisesti.' myyjä sanoi 'Hän ei puhunut kieltämme. Onnistui kuitenkin myymään sen puolen leivän hinnalla.'
'Saanko katsoa?' Situs kysyi.
'Herra on hyvä. Annahan kun avaan vitriinin.' myyjä sanoi ja ojensi Situkselle oudon esineen pidellen siitä kahdella sormella kiinni. Situs katseli sitä hetken epäluuloisena ja tarttui varovasti kahvaan. Se sopi hyvin kädelle. Kahvasta lähti kulma joka muuttui muutaman vivun ja napin päästä metalliputkeksi. Kahvasta pitäessään hän huomasi että hänen etusormensa osui tarkalleen yhden pienen vivun kohdalle. Tulisikohan siitä painaa? Situs ei kysynyt vaan painoi uteliaisuuttaan päättäväisenä vivun alas. Seurasi välitön pamahdus, räjähdys suorastaan. Ase tärähti lujaa Situksen kourassa ja sylki tulta ja savua. Kun savu hälveni myyjä oli juossut hänen tovereidensa suojiin.
'Katso mitä sinä teit!' myyjä parkaisi. Situs huomasi että vitriinin lasi oli sirpaleina ja Lordi Löngsthosin miekan terä oli poikki.
'Kuinka meinaat korvata tämän! Edes kapteenin suojelus ei sinua pelasta!' Situs säntäsi miekan luo. Terä oli kahtena palasena ja kolmena sirpaleena. Sen oli särkenyt pieni metallikuula joka oli lähtenyt aseesta. Hermus ja Arman seisoivat mykkinä, ihmetellen tapahtunutta.
'Kutsun vartijat!' myyja sanoi ja juoksi portaisiin.
'Nyt tuli kiire!' Arman sanoi. Situs keräsi miekan palaset ja juoksi myyjän perään. Kolmikko säntäsi kuumien ahjojen ohi ja huusi:
'Regon täytyy mennä! Jätä ostoksesi, me menemme!' Neljästään he hyppäsivät rattaisiin ja rymistivät torin läpi niin että kulkijoiden täytyi hyppiä pois alta. Vartijoita juoksi myyjän kanssa heidän perässään.
'Pysäyttäkää nuo varkaat ja pyhäinhäväitsijät!' myyjä huusi vartijoiden karjunnan säestäessä. Muutama urhea maajussi hyppäsi heidän tielleen ja kyytiin mutta heidät tönittiin nopeasti pois. Portilla oli jo ainakin kymmenen vartijaa hilparit tanassa.
'Päät alas!' Arman huusi ja he syöksyivät vartijoiden läpi. Pian he olivat jo kaukana portilta. Situs katsoi taakseen ja näki myyjän vartioineen portilla.
'Korjaan ja palautan sen!' Situs huusi.
He kulkivat monta mailia niin lujaa kuin jaksoivat. Vasta kun olivat varmoja siitä ettei heitä voitu tavoittaa nopeasti linnasta käsin he hidastivat käyntiin.


Neljäs luku:

'Mitä siellä tapahtui?' Regon kysyi puoliksi vihaisena puoliksi hämillään 'Nyt minun täytyy hankkia tarpeeni tästä lähtien Hensfothista!'
'No... uskon että käytin sellaista tultasylkevää asetta kuin niillä idästä tulleilla sotilailla.'
'Mitä?!' Regon hämmästyi 'Kuinka kummassa?'
'Luulen että he myivät sen tuohon seppälään.'
'No mitä sinä sillä teit?' Regon uteli. Situs veti esiin Longsthösin miekan kahvan jossa oli enää puolikas terä.
'Voi ei....' Regon sanoi ja hautasi kasvonsa kämmeniinsä.
'SINÄ TYPERYS!' Regon ärjyi hänelle 'Nyt olet koko tämän herttuakunnan vihollinen! Meidän täytyy ehtiä Hensforthiin ennen kuin sinun nimesi!'
He kulkivat iltaruskoon asti hiljaa kohti Hensforthia. Kaikki olivat hieman vihaisia Situkselle, Regon vielä hieman enemmän.
'Kuinka minä korjaan tämän miekan?' Situs ihmetteli.
'Et ainakaan Hensforthissa!' Regon sanoi.
'Niin, et tässä herttuakunnassa.' Arman sanoi 'Etkä sen ulkopuolella, lännessä ja etelässä on vihamiehiä, pohjoisessa loputtomiin jäisiä vuoria ja idässäkin ilmeisesti vihollisia.'
'Onko meillä karttaa? Situs Kysyi.
'Onneksesi ehdin hankkia ainakin kartan, aseet jäivät hankkimatta!' Regon tokaisi ja sysäsi pergamentin Situksen syliin.
Kartassa oli vain kolme maakuntaa, Hensforth, Vilgor, ja tietysti suurimpana Saltburg. Kylä josta Regon on kotoisin on Vilgorin ainoa asuttu alue, loput ovat peltoa ja niittyä. Vilgoria rajaa Saltburg ja idän vuoret. Saltburg on Hensforthin, Vilgorin ja lännen Järvimaiden välissä. Sillä on myös hieman rannikkoa ja suuri metsä jonka he pian jättävät taakseen. Hensforth on Järvimaiden ja Saltburgin välissä. Puolet sen rajasta on rannikkoa ja sillä on hyvät kauppayhteydet. Järvimailla on paljon hajanaista asutusta ja yksi suurempi kaupunki, Lekton. Tämä kartta on melko tarpeeton, siinä on vain herttuakunnan alueet ja rajat. Tämän kartan ulkopuolella on vain vihollisalueita.
'Meidän täytyy ostaa laajempi kartta Hensforthista.' Sotus sanoi ja ojensi kartan takaisin Regonille.
Situs alkoi miettimään idän armeijan aikeita. Jos yksi mies oli kerran myynyt aseensa Saltburgiin, hän ei olisi päässyt sisään jos olisi marssinut armeijan kanssa portille. Armeija ei olisi saanut näkyä Saltburgille asti. Se tarkoittaa sitä että he kiertävät etelästä ja jos he jatkavat matkaansa länteen ja välttävät suurempia kaupunkeja, he kulkevat Hensforthin ja metsänreunan välistä. Suuri armeija tietty lepäsi ja kulki melko hitaasti. Kiirehtiessään Situs ja muut olivat tietty ohittaneet armeijan. He tulevat armeijan tielle!
'Regon! Anna kartta takaisin!' Situs sanoi ja tarkasti asioita. Mikäli he haluavat selvitä kohtauksitta, heidän tuli kiirehtia eteenpäin niin lujaa kuin pääsivät. Situs katsoi hätäisesti itään. Sieltä nousi savua ja hänen kaameimmat mietteet kävivät toteen.
'Arman! Nyt vauhdilla Hensforthiin!' Situs sanoi ja rutisti karttaa nyrkissään. Hermus havahtui päiväuniltaan kun vauhti kiihtyi.
'Hei!... Mihin nyt on kiire?'
'Minä kysyisin sitä samaa.' Regon sanoi ja nappasi kartan Situkselta.
'Missä kohtaa karkasitte armeijan kynsistä?' Situs kysyi Regonilta ehtimättä selittää tilannetta.
'Hieman metsän itäreunan jälkeen miksi niin?' sitten Regonin aivot katsoivat karttaa, yksi plus yksi on kaksi. Regon huusi ja katsoi itään. Savu tihenee.
'Nyt vauhtia!' Regon parkaisi.
Ilta pimeni ja Hensforthin tornien sinitiiliset huiput nousivat horisontista. Niin teki myös idän savu. Uskaltaisiko armeija hyökätä Hensforthiin? Selviäisikö se hyökkäyksestä? Heidän täytyy heti varoittaa kaupunkia. Rannikko näkyi jo ja koko Hensforthin linnake. Linnan hälytyskellot soivat ja muurin harjoilla seisoi paljon sotilaita. Ihmiset juoksivat satamasta linnaan. He saavuttivat linnan kun ihmiset olivat sisällä ja portti oli menossa kiinni. Muurin harjalla vartijat katsoivat ensin heitä ja sitten itään ja päästivät vielä nämä matkalaiset sisään.
Kaikki neljä tulijaa olivat sotureita ja halusivat heti tietää kaupungin puolustuksesta.
'Missä on kapteeninne?' kysyi Regon vastaantulevilta sotilailta 'Teille puhuu Vilgorin kapteeni Regon onnekas!'
'Itämuurin harjalla! Siellä ovat muutkin!' sotilaat sanoivat ja kaappasivat aseet viereisestä rakennuksesta. Hensforthin muurit olivat yli kolmekymmentä metriä korkeat, eikä niihin olleet vielä yhdetkään tikkaat yltäneet. Kaupunki oli lisäksi täynnä korkeita torneja joissa oli paljon keihään heittimiä jotka sinkosivat keihäitä suuren varsijousen näköisellä jousella vihollisen niskaan.
He loikkivat pitkät portaat muurin harjalle. Portaat olivat niin pitkät että heidän täytyi hidastaa vauhtia. Vihdoin harjalle päästyään he katsoivat itään. Siellä näkyi jo musta linja horisontissa. Muurin reunalla seisoi järkähtämättä sotilasrivi. Yksi mies käveli erillään pitkin muurin harjaa. Hänellä oli pitkä, siivekäs kypärä, valkoinen paita hopeisen rengaspaidan yllä. Rengas suojat riippuivat polvissa asti ja jaloissaan hänellä oli hienot rautakengät jotka oli nivelletty nilkan kohdalta ja ylsivät polviin.
'Hoi!' Regon huudahti miehen perään ja esitääytyi.
'Olen kapteeni Vithelm.' mies sanoi ja kumarsi seurueelle joka kumarsi takaisin.
'Ovatko ne tulossa kimpuumme?' Hermus sanoi erittäin hengästyneenä.
'Soisin etteivät.' Vithelm sanoi 'Emme tiedä vielä.'
'Paljonko teillä on miehiä ja oletteko varautuneet piiritykseen?' Situs kysyi vakavasti.
'Miehiä on kaksituhattakolmesataakaksikymmentäseitsemän. Kaikki ovat muureilla, ja valmiina torjumaan vihollisen. Ruokaahan meillä tietty on, voimme elää täällä linnassa pitempään kuin vihollisemme jaksavat seistä porteilla!'
'Elleivät he tule porteista sisään.' Arman tokaisi.
'Olemme varautuneet!' Vithelm vastasi happamasti kommenttiin 'Meillä on kaupungin alla suuri luolasto jossa voimme elää jonkin aikaa, sieltä on myös kyseenalainen käynti Saltburgiin.'
Situksella ei ollut paljoa käsitystä tästä kaupungista, mutta ei hän tiennyt mitään vastustajistaankaan. Hänellä ei ollut oikein minkäänlaista käsitystä kuinka helppo tai vaikea tai kenties vastustamaton tuleva taistelu tulisi olemaan. Jos se siis tulee.
Kun keihäät alkoivat erottua mustasta sotilasmassasta horisontissa, he huomasivat kuinka paljon vastustajia oikesti on. Heitä oli tuhansia! Ehkä viisi tai seitsemän, Situs ei ole paljoa katsellut armeijoita eikä tarkkaan voinut sanoa kuinka paljon vastustajia on. Muurinharjaa pitkin juoksi nuori sotilas jonka löysät suojukset kilisivät hänen mennessään. Hän pysähtyi Vithelmin kohdalle ja sanoi:
'Tietoa tähystystornista kapteeni! Vastustajia on noin seitsemäntuhattakahdeksansataa, heillä ei ole linkoja eikä hyökkäystorneja. En usko että he piirittävät linnan.'
'Heillä on kuitenkin kiistaton ylivoima.' Vithelm vastasi ja Arman nyökkäsi 'Toivokaamme että he jättävät kaupunkimme rauhaan.' Heidän ylitseen lensi muutama pikimusta haukka kohti horisontissa näkyvää vihollisarmeijaa.


Välinäytös

Kokenut kenraali ratsasti mustalla hevosella suurten miesjoukkojen keskellä. Kenraali oli johtamassa retkikuntaa jonka tarkoituksena on tuoda rikkauksia keisarikuntaansa. Vielä heitä ei kuitenkaan ollut lykästänyt. Vastaan on tullut vain pikkukylä josta sai hieman ruokaa ja orjia. Orjatkin täytyi tappaa kun he eivät millään suostuneet yhteistyöhön. Olisivat päässeet karkuun mutta hänen Retkikuntansa täytyi pysyä salassa, vihollinen voisi valmistautua hyökkäykseen. Sitten he huomasivat suuren linnan jossa vain muutama johtaja kävi asioimassa, he eivät olleet varustautuneet piiritykseen. Retki on ollut täyttä ajanhukkaa, he eivät olleet löytäneet mitään. Kartoittivat he kyllä maata länteen monen päivän matkan ja ovat löytäneet meriväylän joka kulkee heidän keisarikuntaansa. Mutta saalista ei ole saatu ja heidän resurssinsa ovat vähissä.
'Kenraali!' sihahti eräs mies joka ohjasti suuren matelijamaisen pedon kanraalin viereen 'Kätyrimme ovat ottaneet selvää tuon horisontissa näkyvän rakennuksen asioista. Muutama soluttautui sisään ja he lähettivät haukoillaan tietoa.'
'Mitä saitte selville?' suuri kenraali puhui matalla äänellä.
'Siellä on vain parituhatta miestä! He ovat havainneet meidät ja kaikki on valmista piiritykseen. Muurit ovat korkeat ja portti kova mutta miehiä on vähän. Aseinaan heillä on vain kaari-aseita ja keihäitä! Primitiivistä.'
'Loistavaa.' kenraali myhäili ja hekotteli hetken niin että hänen pitkät viiksensä heiluivat 'Sen kaupungin pulostus ei kauaa kestä.'
'Aivan!' hymähti mies hänen vierellään karautti pedollaan sotilasmassan sekaan.


Viides luku:

Armeija horisontissa alkoi uhkaavasti kaartaa kohti linnaa. Situs ei uskonut taistelun alkavan vielä pitkään aikaan, viholliset olivat niin kaukana. Mutta Vithelm huusi niin että muurit raikuivat:
'Heittokoneet! Ladatkaa!' torneista ja tasanteilta heidän takaansa alkoi kuulua kilinää ja huutoja 'LAUKAISKAA!' Muurilla seisovien miesten yli alkoi viuhua suuria puolitoista metrisiä metalli keihäitä jotka lensivät uskomattoman korkealle ja saattoivat jopa saavuttaa noin kilometrin päässä olevat viholliset.
'Meillä on vielä mahdollisuus näyttää että olemme vaarallisia kun he eivät selvästi ole varustautuneet piiritykseen.' Vithelm selitti toimiaan.
'Seuraava laukaus!' Vithelm huusi ja linnan puolustus näytti jälleen mahtinsa.
Viholliset olivat vielä niin kaukana ettei Situs nähnyt kaatuivatko viholliset, mutta keihäät lensivät selvästi perille asti. Idän armeija lisäsi vauhtiaan ja siellä alkoi räiskyä savua. Näytti kuin he olisivat hiljaa palaneet mutta pian kuului pamauksia. Muuri alkoi pölistä ja muruset lentelivät. Muutama mies kaatui muurin reunalta.
'Mitä tämä on?!' Vithelm huusi kauhuissaan.
'Heidän outo aseensa joka ampuu tulta ja metalli kuulia uskomattomalla nopeudella ja tuhovoimalla.' Situs sanoi asiantuntevasti ja kyyristyi hieman.
'Vithelm!' Arman huusi miesten huutojen yli 'Käske muurilla olevat miehesi alas!' Vithelm punnitsi miesten uhkausarvoa muurinharjalla seistessään mutta päätti lopulta että heistä on enemmän hyötyä elävinä.
'Miehet! Suojautukaa!' Vithelm komensi ja painui itsekin alas. Hänen miehensä polvistuivat muurin suojaan.
Tulitusta jatkui molemmin puolin ja kun vastustajat olivat tarpeeksi lähellä ottivat rivimiehet jousensa esiin. Nuolet lensivät pilvinä vihollisen niskaan kuin vihaiset ampiaiset. Nyt Situskin näki että tulosta tuli.
Muutamia tikkaita alettiin nostamaan muurinkylkeen, mutta ne jäivät monta metriä vajaiksi. Harvojen tikkaille kiipijöiden niskaan satoi nuolipilvi. Idän miehet saivat aseensa ladattua ja ampuivat uudelleen. Tällä kertaa tuho oli sanoinkuvaamaton. Vaikka suuri osa luodeista paukahteli kiveen osa niistä osui ampumaaukkoihin. Kuulat lävistivät puolustajien rengaspaidat ja Hensforthin miehet kaatuivat ja huusivat kivusta. Muurilla syntyi yleinen sekasorto ja joillekin paikoille jäi vain yksi tai kaksi miestä. Yksinäiset sotilaat panikoivat ja juoksivat henkensä edestä karkuun tai toisten avuksi jättäen muurille suuria aukkoja puolustuksessa. Itämuurin sotilaat juoksivat ja auttoivat haavoittuneita ja äskeinen nuolisade muuttui muutamaksi viheltäväksi nuoleksi.
Vihollismassat vyöryivät linnan muurejä myöten pyrkien piirittämään sen. Eteneminen oli kuitenkin hidasta kun puolustajat ampuivat minkä jaksoivat. Tehokkaat keihäänheittimiet tekivät myös tuhojaan. Vastustajilla oli myös outoa ratsuväkeä tavallisen hevosilla ratsastvan lisäksi, heillä oli matelijamaisia petoja. Ne olivat nelijalkaisia, paksusuomuisia mutta melko hitaita. Ne kuitenkin löntystivät ihan kelpo vauhtia jääden hevosista jälkeen mutta keräten nuolia kylkiinsä paljon enemmän kuin hevoset. Yksi keihäänheitin ampui nuolensa suoraan tällaisen pedon kylkeen. Hirviö kaatui pysäyttäen nuolen ja ilmeisesti kuoli. Ratsastaja sen sijaan nousi ylös ja kiirehti jalkaväen sekaan.
Situs ei voinut olla täällä avuksi kun ei edes nähnyt mitä tapahtui. Vithelm oli tehokas ja kykeni johtamaan yksin itämuurin puolustusta.
'Arman!' Situs huusi 'Mennään muualle, ehkä voimme olla avuksi muualla!' Arman nyökkäsi ja tuuppasi kauhistuneena kyyristynyttä Hermusta kylkeen. Regonkin tuli heidän mukaansa ja he lähtivät kohti pohjoismuuria.
Nuolivanat seurasivat ratsumiehiä kun he ratsastivat linnan vieritse keihäänkärjet kimmeltäen. Situs tovereineen juoksi muuria myöten muurin tiheämmin puolustetuille osille.
'Välskäri!' kuului korviahuumaava huuto edestäpäin. He kiristivät vauhtiaan ja näkivät muutaman miehen joilla oli pahoja haavoja muukalaisten aseista. Arman ja muut polvistuivat heidän vierelleen ja katsoivat tilanteen. Yhdellä miehellä valui verta suupielestä eikä hän hengittänyt. Toinen huusi polvillaan ja painoi käsillään vasenta olkapäätään. Kolmas oli kyyristynyt ääneti makaavan miehen viereen ja piteli kättään.
Arman antoi polttavan nesteensä ja Situs alkoi lääkitsemään haavoja. Arman katsoi makaavaa miestä ja painoi hänen luomensa kiinni. Sitten oli huutavan miehen vuoro. Täristen hän nosti kätensä haavalta. Regon sysäsi leilin jolla Arman pesi veren. Ampumahaavassa oli rengaspaidan palasia jotka Arman nyppi pois samalla kun mies puri leilin hihnaa. Haava oli suuri ja ammottava ja luultavasti osunut valtimoon. Arman sitoi sen tiukasti miehen vyöllä ja lähetti tämän kiireen vilkkaa linnan sisälle hoitoon. Kolmannella ei ollut niin kovia vahinkoja. Ammus oli riipaissut hänen kättään eikä verta tullut pahasti. Side auttoi miehen taas keihään varteen.
Auttajat jatkoivat matkaansa eteenpäin kohti länsipuolta. Matkalla he sitoivat muutaman siteen. Länsipuolella oli rauhallista. Muutama vihollinen oli päässyt sinne mutta hekin saivat nuolia niskaansa. Kenelläkään ei ollut hätää joten Situs tovereineen jatkoi matkaansa eteläpuolelle jolla sijaitsi myös portti. Matkalla eteläpuolelle muurin juurella juoksevat viholliset lisääntyivät koko ajan. Portin luona taistelu oli jo käynnissä ja heidän perässään juoksi miehiä avuksi. Yhtäkkiä koko linna vavahti ja portilta kuului uskomaton jysäys. Situs kaatui maahan eikä kuullut mitään hetken ajan. Kun hänen kuulonsa jotakuinkin palasi hän kuuli portilta hätääntynyttä huutoa. Pöly leijui korealla portilla ja miehet juoksivat alas muurilta. Mitä ihmettä tapahtui?



Kuudes luku:

He pääsivät portille asti ja huomasivat ettei porttia ole! Jäljellä oli vain joka puolelle lentäneitä säpäleitä ja leijuvaa tomua. Hensforthin miehet alkoivat muodostaa linjoja linnanpihalle. Hetken oli hiljaista mutta yhtäkkiä pölyn seasta syöksyi sankkoja parvia vihollisia keihäät tanassa kohti Hensforthin miehiä.
'HOHOO!' Hermus karjui ja veti suuren miekkansa esiin sännäten taisteluun. Situs, Arman ja Regon tekivät samoin. Hensforthin miehet olivat todella hyviä taistelijoita. Pitempiä ja vahvempia kuin itäläiset. Mutta idän miehillä oli kiistaton ylivoima. Lisäksi he olivat pelottomia ja syöksyivät aseettominakin suoraan kohti keihäitä. Hermus oli jo kaatanut monta vihollista Hensforthilaistenkin saadessa väistellä hänen tuulimyllymäistä jyräystään. Regon iski hiljalleen kilpensä suojista tehden tulosta. Arman ja Situs olivat rinta rinnan ja iskivät komeasti yhteistyöllä. He ovat monia vuosia taistelleet näin ja tietävät tismalleen mitä toisen päässä liikkui. Situs loikkasi pistoon iskien vihollista mahaan samalla kun Arman heilautti kaaren osuen Situsta uhkaavan vihollisen kaulaan. Oli pelottavaa joutua noin toimivan yhteistyön eteen.
Vihollinen painoi kuitenkin päälle pakottaen puolustajat perääntymään. Vihollisian oli jonkin ajan kuluttua kertynyt jo niin paljon että muurien jousimiehet siirtyivät tähtäämään nuolensa linnan sisälle. Hensforthilaiset perääntyivät koko ajan askel askeleelta. Pian he kuulivat Vithelmin hurjan huudon taistelun keskeltä:
'Pitäkää linjanne! Muurilta joka toinen mies tulkoon lähitaisteluun!' portaat täyttyivät miehistä kun sana meni eteenpäin. Hensfothin sisäpihan puolustus koveni huomattavasti muttei vihollisia saanut millään työnnettyä takaisin. Veristä oli taistelu. Portilta alkoi pikkuhiljaa lähestyä vihollisen ratsuväkeä.
Ratsuväki syösyi talloen paljon omiaankin mutta kun se tömähti puolustajiin he kaatuivat välittömästi suurten petojen voimasta ja painosta. Pedot olivat yhtä vaarallisia kuin itse ratsastajat. Taistelu oli käynyt täysin yksi puoliseksi ja Hensfothilaiset juoksivat henkensä edestä. Vithelm jäi huutamaan:
'TAKAISIN SENKIN PELKURIT!! PETÄTTE HERTTUAKUNTANNE!' Muutama mies otti Vithelmin ja veti hänet taistelusta vieden hänet linnan sisätiloihin. Situs tovereineen teki samoin. Kun lähes kaikki miehet olivat sisällä alkoi välitön ovien telkeäminen.
Hensforthin miehet heittivät runsaslukuiset pöydät, tuolit, seinävaatteetkin ovien eteen. He olivat täysin pakokauhun vallassa. Osa miehistä jatkoi matkaansa linnan sisään heittäen aseensa nurkkaan.
'Enää ei ole paljoa tehtävissä.' sanoi Arman. Hän on lääkitsijä ja kertoo aina totuuden eikä anna turhaa toivoa. Mutta nyt ei kenelläkään ollut edes turhaa toivoa. Vihollisia oli vielä monta tuhatta ja heidän välillään oli vain puinen ovi ja läjä huonekaluja.
'Suosittelen että jatkamme matkaa linnan sisälle.' Arman sanoi.
'Eikö se kippari sanonut että täältä löytyy maanalainen tie Saltburgiin?' Hermus mutisi hengästyneenä.
'Aivan!' Situs sanoi 'Etsitään se ja jätetään tämä paikka oman onnensa nojaan.'
'Kuinka kummassa voit olla tuota mieltä?!' Regon hirmustui ja muutama Hensforthin sotilas vilkuili hädissään heihin päin.
'Minä en jaksa välittää tästä mädäntyneestä sirpaloituneesta herttuakunnasta. Näillä pienillä maanpalasilla on väärät johtajat. Saltburgissa kuulin Lordi Longsthösistä, siitä kuinka hän suistui vallasta. Lisäksi Saltburg on täysin korruptoitunut! Sen olen huomannut jo kahdenkymmenen vuoden vierailuiden aikana.' Situs valitti vastaukseksi. Arman nyökkäsi happamasti muttei yhtään niin happamasti kuin Regon katseli heitä.
'Minä ainakin menen!' Hermus sanoi ja lähti viilettämään linnan käytäviin.
Situs ja Arman lähtivät miettimättä perään. Regon vilkaisi ovea jota hätääntyneet sotilaat pidättelivät, mutta lähti kuitenkin toverieidensa perään.
He saavuttivat pian melko hitaan Hermusin. Heidän vieritseen vilahteli käytäviä eivätkä he tienneet minne mennä. Yhtäkkiä viereisestä huoneesta kuului huutoa. Situs viittasi muut pysähtymään.
'Mitä tämä on?!' kuului oven takaa 'Kaikkien yhteistyömme vuosien jälkeen Saltburg jättää meidät avutta?!'
'Mitäs minä sanoin?' Situs hymähti ja työnsi oven auki. Huone oven takana oli loistelias, oletettavasti herttuan sali jonne he olivat astuneet henkilökunnan sisäänkäynnistä. Herttua, lievästi ylipainoinen punaisessa viitassa ja hänen vasallinsa käänsivät päänsä tulijoita kohti.
'Ulos! Menkää puolustamaan maatanne!' Herttua ärjyi heille rytistäen kirjettä kourassaan.
'Minä kieltäydyn tarjouksestanne, ylhäisyys.' Situs sanoi ja tervehti rahvaalla käden heilautuksella 'Etsimme salaista uloskäyntiä linnastanne. Saatte opastaa meidät sinne.'
Herttua katsoi heitä täysin hölmistyneenä:
'Kuinka kummassa sinä tiedät siitä? Ja missä on haarniskasi?'
'En kuulu henkilöluntaan. Eikä kukaan muukaan meistä.' Situs sanoi happamasti 'Linnanne on mennyttä. Se tulvii tuhatpäin vihollisia ja saattavat rynnätä näistä ovista sisään milloin vain!'
Ja niin kuin Situksen kutsumana, suuret pariovet huoneen päässä retkahtivat auki ja toistakymmentä idän miestä juoksi huutaen sisälle. Herttua ja hänen vasallinsa juoksivat kirkuen valtaistuimen taakse. Neljä miestä veti miekkansa esille ja ryhtyi puolustustoimiin. He pistivät heti muutaman vastustajan ja levittäytyivät pidättelemään koko huoneen mittaa. Hermuksella ei näyttänyt olevan ongelmia kun omiaan ei tarvinnut väistellä. Situs ja Arman pidättelivät huoneen keskustaa ja suurinta määrää vihollisista. Jälleen kerran vastustajat painoivat päälle.
'Herttua! Poistukaa huoneesta!' Regon huusi.
'Ei! Me emme tiedä missä ulospääsy on!' Arman huusi ja hyppäsi pidättelemään Herttuaa 'Toverit! Lähdetään!' Muutkin jättivät linjan ja juoksivat ovelle. Arman käänsi kahvaa mutta ovi oli lukossa!
'E-e-ei hätää!' vasalli änkytti 'Minulla on avain!' hän sanoi ja alkoi näpräämään tärisevin käsin avainnippuaan.
Viholliset saivat heidät kiinni ja taas he taistelivat, nyt selkä seinää vasten.
'Vauhtia!' Hermus huusi ja vasalli pudotti avaimet maahan. Hän syöksyi niiden perään ja jatkoi työtään maassa toisen vasallin sählätessä mukana.
'Tästä ei tule mitään!' Situs voihkaisi. Hän löi viholliseltaan keihään poikki kun Arman pisti tätä rintaan. Sitten Arman löi miekkansa pidättelemään vastustajan asetta kun Situs iski tätä miekalla vatsaan. Yllättäen Situs sai ponnesta päähänsä pudottaen aseensa maahan. Hän hoiperteli muutaman askeleen taaksepäin ja kaati selälleen. Viholliset syöksyivät riemuissaan häntä kohti. Viimeisenä puolustuksena Situs kaappasi Longsthösin kilven viittansa alta. Vihollisen aseet kalahtelivat suureen suojukseen ja Arman löi häntä uhkaavat miehet hengiltä.
'Vihdoin!' vasallit vinkaisivat ja avasivat oven. He perääntyivät pikkuhiljaa ovesta ulos sulkien sen taas toiselta puolelta jättäen viholliset paukuttamaan sitä.
'HOHOOO!' Regon huusi ja hänen silmänsä levisivät hämmästyksestä 'KUKA SE MEIDÄN MAANPETTURI OLIKAAN!?!' Hän karjui Situkselle nähtyään kilven.
'Älä inise!' Situs sanoi vaivaantuneena 'Meidän täytyy päästä pois täältä hetimiten!'
'Älä luulekaan että annan tämän jäädä tähän!' Regon sanoi suivaantuneena.
Jälleen he juoksivat käytäviä, tällä kertaa opastuksella. He kulkivat ainakin viidet portaat alaspäin ja olivat lopulta monenkymmenen metrin verran maan alla.
'Se on tässä huoneessa.' herttua huohotti osoittaen köyhää puuovea.
'Vasallit!' Situs huudahti 'Haluatteko olla kunnon kansalaisia?' Vasallit vilkuilivat toisiaan.
'Painakaa tämä huone mieleenne ja etsikää Vithelm! Hän auttaa teidät ja muut miehet ulos kaupungista. Ja jos me näemme teidät jälleen ilman muita, tarvitsen uuden miekan! Onko ymmärretty?!' Vasallit juoksivat henkensä edestä takaisin ylös.
Situs oli astumassa ovesta sisälle kun hänen takaansa kuului huutoja vieraalla kielellä. Kuusi idän miestä oli seurannut heitä ja osoittivat nyt vasalleja tuliaseillaan portaissa. Arman ja Regon syöksyivät tappamaan viholliset. Kolme kuoli heti. Kolme muuta tähtäsivät heihin ja amuivat. He olivat liian lähellä ja kaksi ampui ohi saadessaan miekoista. Kolmas luoti osui Herttuaa kaulaan. Viimeinenkin muukalainen sai surmansa ja vasallit saattoivat jatkaa matkaa.
He ryntäsivät herttuan osoittamaan huoneeseen ilman herttuaa joka oli selvästi kuollut. Huone oli ihan tavallinen eikä siellä ollut mitään mikä näytti salaiselta tunnelilta. He käänsivät koko huoneen ympäri. Tuolit ja pöydät viskottiin läjään huoneen keskelle. Hyllyt kaadettiin ja seinävaatteet revittiin alas. Ei mitään jälkeä. Epätoivoisina he hakkasivat seiniäkin.
'Se siitä.' Arman voihkaisi 'Ei täältä pääse mihinkään.' Situskin vilkuili ympärilleen tyhjiä seiniä ja kattoa ja nyökkäili.
'Ehkä herttua erehtyi.' Regon sanoi 'Mennään takaisin.' Raivostuneena Hermus nappasi kokonaisen pöydän ja viskasi sen lattialle. Pöytä ei mennytkään rikki. Se rysähti kivilattiasta läpi ja hetken päästä kuului toinen rysäys kun pöytä osui pohjalle.
'Loistavaa!' Situs huudahti.


Seitsemäs luku:

He katsoivat alas tuoreesta reiästä jonka yllä leijui pölyä. Pohjaa ei näkynyt ja siellä oli säkkipimeää.
'Kuinkahan syvä se on?' sanoi Situs ja pudotti pienen puupalan. Kului muutama sekunti ja pohjalta kuului kolahdus. He katsahtivat toisiaan ja Situs hyppäsi alas. Pudotus kouraisi häntä lujasti vatsasta. Yllättäen pimeässä hänen jalkansa kolahtivat maahan. Pudotus ei ollut pehmeä ja Situs huudahti, lattia oli kovaa kiveä eivätkä pudotetun pöydän kappaleet yhtään auttaneet. Situs potki vikkelästi pöydän palaset pois tieltä ja huudahti:
'Tulkaa vain! Mutta varovasti!'
Arman tupsahti ketterästi alas ja Regon seurasi pienellä kolahduksella. Hermus rysähti heidän perässään voihkaisten painoaan. Siellä oli säkkipimeää, ainoa valo tuli ylhäältä lattian reiästä. Arman tekaisi soihdun pöydän jalasta, rievusta ja polttavasta nesteestään. Punainen hehku valaisi huoneen. Se oli koruton käytävä jossa ei ollut muuta kuin kivetty holvikatto ja pohja joka oli maata. He näkivät edessään portaat jotka ilmeisesti lähtivät ylemmästä huoneesta. Kaikki jättivät viisaasti tuon seikan mainitsematta.
'Tämä tunneli vie kuulemma Saltburgiin.' Situs sanoi vaikeasti 'En mene sinne enää.'
'Ei auta muu kuin mennä.' Arman sanoi ja katsoi soihdun valossa eteenpäin.
'Kyllä sinä jotain keksin Situs.' Hermus sanoi ja lähti tarpomaan eteenpäin.
Niin he kävelivät jonkun tovin eteenpäin käytävää jossa ei ollut minkäänlaisia maamerkkejä. Situs katseli ympärilleen. Holvikatto oli melko korkealla ja se oli virheettömän sileä. Kuka kumma voi tehdä näin hienoa työtä? Tunnelissa oli paksu tomukerros pohjalla joten kukaan ei ollut kävellyt täällä pitkään aikaan. Eivät edes rotat. Kuitenkaan tunnelissa ei haissut yhtään tunkkaiselle. Yhtäkkiä Regon pysähtyi.
'Mitä?' Hermus kysyi mutta Regon nosti sormensa merkiksi siitä että kannattaisi olla hiljaa. Hetken he seisoivat paikoillaan kunnes kuulivat ääniä takaansa.
'Kurjat rotat!! Maanpetturit! Päästäkää minut!!' vihainen karjunta raikui autiossa tunnelissa. 'Senkin kurjat äpärät!' ärjyminen jatkui ja tuli koko ajan lähemmäksi. Pian heidät soihtunsa valoon saapui kummallinen ilmestys josta ei aluksi saanut mitään selvää. Pian he näkivät että se oli Vithelm. Vasallien ja muutaman sotilaan kantamana.
'TE!' Vithelm huusi vääntäytyi irti alaistensa otteesta. Hän marssi Situksen eteen ja huusi:
'Mitä tämä tarkoittaa!?' johon Situs vastasi tyynesti:
'Tämä tarkoittaa juuri sitä että Hensforth on mennyttä! Missä ovat muut jotka käskin vasallien hakea?'
'ASTUKAA ESIIN SIELTÄ SENKIN PELKURIT!!' Vithelm huusi naama punaisena pimeyteen ja sotilaita ja siviileitä asteli soihdun valoon. Vithelm veti henkeä aivan kuin olisi aikonut huutaa Situksen hengiltä, mutta Situs kiirehti sanomaan:
'Hensforth oli evakuioitava pikimmiten! Koko linna oli täynnä vihollisia ja jokainen henki joka vielä tuhlataan on turhaan hukkaan heitetty! Teidän tulee nyt hakea turvapaikka Saltburgista!'
Vithelmin heuhkot tyhjentyivät.
'Satburgista?' hän henkäisi hölmistyneenä 'Kuinka me sinne pääsemme?'
'Tämä tunneli vie sinne.' Situs sanoi 'Kerää poppoosi niin jatkamme matkaa. Yrittäkää tehdä jokunen soihtu noille ihmispoloille.' Mykistyneenä Vithelm aukoi hetken suutaan mutta alkoi viimein järjestämään miehiään.
Nyt heitä oli noin kaksisataa. Pelkästään muureilla oli ollut yli kaksituhatta miestä. Tuo taistelu oli ollut kamala verilöyly. Elleivät viholliset olisivat kyenneet räjäyttämään porttia, Hensforthia olisi pidetty tiukassa piirityksessä kuukausia. Portin kohtalo tuntui aivan taialta. Mutta taiathan ovat vain vanhuksien höpinää. Situs ei ole koskaan nähnyt taikoja eikä usko ennen kuin näkee. Situs oli itsekin ampunut sellaisella tuliaseella, eikä hän ainakaan osaa taikoa. Näillä main taikoihin ei uskota, he ovat kuulleet tarinoita lohikäärmeistä ja mahtavista velhoista. Niille aina vain nauretaan, lapsetkaan eivät jaksa sellaisia. Mutta kuinka ihmeessä nuo tuliaset sitten toimivat?


Välinäytös:

Suuri idän kenraali ratsasti hitaasti valloitetun linnan porteista joiden rippeitä lojui kaikkialla. Sisäpiha oli täynnä ruumiita. Hänen omia miehiään oli kuolleiden joukossa röykkiöittäin. Vastustajiakin oli paljon. Ohimennessään hän tökki keihäänsä perällä ruumiita tarkistaakseen olivatko ne elossa. Yksi lännenmies huudahti kivusta. Kenraali loikkasi alas satulasta ja hänen suuri musta haarniskansa helähti. Hän tarttui sotilasta kaulasta ja nosti hänet silmiensä tasolle.
'Ettekö pystyneet parempaan?' hän sanoi ja nauroi. Sotilas kähisi hetken ja lopulta hän veltostui. Verta valui hänen suustaan kenraalin kädelle. Hän viskasi vihollisen maahan.
'Herra!' kuului sihadus hänen takaansa. Kenraali kääntyi katsomaan ja näki kapteeninsa. Hänen haarniskansa oli pahasti naarmuuntunut ja hänellä oli pahoja viiltoja kasvoissa.
'Herra, viimeiset sotilaat ja suuri joukko siviilejä pakeni linnan alle katakombeihin.' kapteeni kertoi 'Otammeko heidät kiinni?'
'Siihen tuskin on tarvetta.' kenraali hymähti 'Mädäntykööt sinne.' Kapteeni nyökkäsi.
'Kerää miehiesi kanssa kaikki kulta, rauta ja ruoka. Koettakaa myös löytää hevosia.' kenraali sanoi ja loikkasi ratsunsa selkään 'Odottelemme saalista leireissä.'


Kahdeksas luku:

Kuka kumma on tehnyt tällaisen tunnelin? Ihmetteli Situs katsellessaan virheettömän sileää ja symmetristä holvikattoa. Tunnelia oli jatkunut jo lähes tunnin ja se oli näyttänyt aivan samalta koko matkan. Ihmetellessään tunnelia ja kamalia vihollisiaan Situs hoksasi että nämä ongelmat eivät olleet lainkaan oleellisia. Mitä hän tekee kun he pääsevät Saltburgiin? Kun vartijat näkevät hänet teloitus on vain ajan kyse. Entä kaikki nämä ihmiset? Situs ei olisi ihmetellyt yhtään jos Saltburg olisi lähettänyt kaikki nämä naiset ja lapset tunnelia pitkin takaisin.
Situs jakoi huolensa muiden kanssa ja sai vastaukseksi murheellisia kasvoja.
'Meistä ei kukaan muu kuin Vithelm voi näyttää kasvojaan Saltburgin kaduilla.' mietti Arman 'Ehkä annamme Hensforthilaisten mennä edeltä, ja odotamme yötä!' Arman sanoi ja hänen ilmeensä kirkastui.
'Ja silloin sotilaat ovat tarkastamassa tulijoita!' Situs sanoi ja hänkin riemastui.
'Tehkäämme niin.' Hermus ilmaisi kantansa.
'Kiitos sinun, Situs, minunkin täytyy ryömiä tunneleissa.' Regon sanoi happamasti.
'Itsehän sinä kinustit mukaan!' Arman sanoi ikävystyneenä. Regon avasi suunsa mutta Hermus laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi:
'Joten on paras käyttäytyä!' Regon hiljeni.
Matka jatkui mutta nyt tunnelissa tuli muutosta. Laasti oli rappeutunutta ja jostain kohden puuttui tiiliä. Mitä pitemmälle he kulkivat sitä huonommaksi tunneli kävi. Aluksi seinät vain olivat rumia mutta jonkin ajan kuluttua tunneli alkoi olla ahdistavan rappeutunut. Kivetys puuttui, seinillä tuskin oli tukea, tunneli saattoi romahtaa milloin vain. Kaikki hiipivät hiljalleen eteenpäin ja Vithelm meni varoittamaan ihmisiä tunnelin huonosta kunnosta.
Tunnelin ahdistava katto näytti nauravan heille ja koettelevan joukkion hermoja.
'Kauankohan matkaa on vielä jäljellä?' Arman kysyi hiljaa.
'Uskoisin meidän olleen tunnelissa noin neljä tuntia. Olemme kulkeneet yli puolen matkan.' Situs arvioi. Vithelm palasi kansan parista ja ilmoitti:
'Ihmiset eivät ole nukkuneet moneen tuntiin ja nyt on yö! Emmekö aio levätä?'
'Emme ainakaan vielä. Saltburgiin on noin kolmen, neljän tunnin matka ja siellä saa nukkua niin kauan kuin lystää.' Situs sanoi.
Mutta Vithelm ei kuullut lauseen loppua koska sen peitti alleen heidän takaansa kuuluva voimakas jyrinä. Kaikki pysähtyivät järkytyksestä ja ryminä vain voimistui. Sitten ryminän yli kantautui ihmisten kiljuntaa ja pimeydestä juoksi siviili toisensa perään henkensä edestä. Tunneli sortuu! Situs luki Armanin huulilta kun ei kuullut ääntä. Joka iikka pinkaisi juoksuun ryminän saavuttaessa heitä. Situs tunsi jo ryminän maassa vaikka hän juoksi. Ihmisiä kaatuili eikä kukaan jäänyt hölmöön sankar-yritykseen. Sitten Situs tunsi voimakkaan iskun takaraivossaan ja hän huomasi olevansa keskellä Hensforthin linnaketta yksin.
Linnan muurit kaatuivat kuin korttitalo ja joka puolelta häntä kohti juoksi mustaa armeijaa sylkien tulta ja savua. Situs pakeni henkensä edestä linnan sisään. Hän juoksi risteilevää samannäköistä käytävää pitkin ja joka puolella vilisi mustia muukalaisia. Situs juoksi kuin tervassa ja mustat hahmot saavuttivat häntä. Käytävän päässä oli ovi! Mutta se ovi meni koko ajan kauemmaksi mitä ponnekkaammin hän juoksi ja mustat hahmot saavuttivat häntä. Käytävän seinät sulivat hänen ylleen ja ne syttyivät palamaan. Hänen toverinsa olivat sulavan seinän vankeina ja huusivat hänen apuaan. Situs ei voinut jäädä auttamaan vaan hänen täytyi jatkaa epätoivoista pakoaan! Sitten lattiakin suli ja hänen askeleensa upposivat turhaan liejuiseen lattiaan. Hän vajosi koko ajan syvemmälle mustaan liejuun ja palavat seinät laskeutuivat lähemmäs. Mustat viholliset kertyivät hänen ympärilleen ja ilkkuivat kun Situs ei voinut liikkua. Situs vain vajosi ja vajosi ja pian hänen päänsäkin oli liejun peitossa. Silloin hän putosi. Hän putosi loputtomaan synkkään kaivoon jonka seinät olivat ahtaat ja raapivat hänen nahkaansa. Sitä myötä kun hän putosi kaivo sortui hänen peräänsä. Situs oli kauhusta ja kivusta jäykkä eikä voinut muutenkaan tehdä yhtään mitään. Yhtäkkiä hänen selkänsä tömähti kovaan kivilattiaan ja sortunut kaivon kivi iskeytyi hänen ylleen haudaten hänet. Situs huusi ja huusi kivien alla. Huusi kovempaa kuin koskaan oli kuullut kenenkään huutavan.


Yhdeksäs luku

'Elämäni on ohi.' Situs ajatteli 'Nyt selviää vihdoin minullekin kuoleman salaisuudet ja elämän ihmeet. Olen valmis kohtaamaan sen mikä tuonpuoleisessa odottaa!' Situs huusi ja nousi istumaan tarraten lakanaan.
Suuri hämmästys valtasi Situksen kun hän huomasi että puristavansa lakanaa käsissään. Hän avasi silmänsä ja näki kivisen huoneen. Huoneen seinät olivat kiveä kuin linnassa, mutta yhtä kiveä eikä tiiltä. Jopa osa huonekaluista oli kiveä. Onnekseen Situs huomasi itsensä olevan puisessa sängyssä.
'Mitä tapahtuu?' puhahti lyhyt nainen joka asteli nurkan takaa kuivaten lasia liinalla. Huomatessaan että Situs oli noussut ylös hän hymyili leveästi ja kysyi:
'No, minäkin olen utelias kuulemaan mikä sinua tuonpuoleisessa odottaa.'
'Näköjään murkinaa!' Situs sanoi nähdessään pöydän äärellä tuhdin aterian lihaa ja leipää. Hän loikkasi sängystä ja tarttui lihakimpaleeseen ja alkoi syödä. Hän huomasi olevansa nälkäisempi kuin koskaan. Pieni nainen nauroi makeasti mutta nuhteli:
'Se ei ole sinun ruokasi.' hän sanoi heristäen liinaa kädessään 'Valmistin sen miehelleni, mutta saat sen. Teen uuden.'
Nainen hiipi kyökin puolelle.
'Kuinka minä päädyin tänne?' Situs kysyi suu täynnä herkullista porsasta.
'Kuulimme kivivyöryn ja tulimme katsomaan.' nainen puhui keittiöstä 'Raivasimme kivet eikä siellä ollut monta henkiinjäänyttä. Otimme vapauden haudata ruumiit läheisen linnan maille. Meillä on noin kymmenen henkiinjäänyttä jotka ovat heräilleet kuka milloinkin. Täällä kävi muuan herrasmies, Arman, kyselemässä vointiasi. Hän kävi jopa metsästämässä tuon eläimen mitä juuri syöt. Yksi iso kaveri jolla on musta parta on myös toipumassa.'
'Hermuskin!' Situs sanoi iloisena kuullessaan että hänen toverinsa ovat hengissä.
'Niin, ja muutama mies sotisovassa. Heidät me kuitenkin jätimme linnan portille, emme halua tänne sotilaita. Lisäksi meillä on maajusseja.' nainen lisäsi 'Teillä kolmella, sinulla, Arman herralla ja sillä... Hermuksella, on erilaiset vaatteet. Keitä te olette?'
Situs lopetti ruuan jauhamisen ja katsoi alas. Keitä me olemme? Palkkasotureita? Emme enää, mitä me teemme?
'Kulkijoita vain.' Situs sanoi 'Onko teillä miestä jolla on punainen nahkahaarniska?' Nainen mietti hetken ja sanoi 'Mies jolla on valkoinen parta? Hän ikävä kyllä on haudassa. Kuka hän oli?'
'Kapteeni, Regon.' Situs sanoi ja nainen otti osaa.
Ovelta kuului koputus ja ovesta astui sisään mies rengaspaidassa ja jousi kädessään. Hän viskasi villisian oven pieleen ja vetäisi hupun päästään.
'Situs!' Arman huudahti. Hänen perässään taloon asteli lyhyt mies, myös rengaspaidassa ja keihäitä kainalossaan. Pikkumies oli hyvin vanttera ja Hänen partansa ulottui miltei maahan asti. 'Hohhoo poika! Tuletko sinäkin metsälle?' mies huusi voimakkasti 'Tämä Arman tässä on paras metsämies minkä olen tavannut! Toivottavasti sinä olet samaa maata!' Nainen tuli keittiöstä ja halasi miestään.
'Muron! Saitteko taas porsaan?' Ja tähän mies:
'Tämä onkin oikein karju! Ei niin paljoa rasvaa, mutta liha on mureaa!' Nainen nakkasi kevyesti suuren sian olalleen ja lähti ulos perkaamaan sen. Arman ja Muron istuivat pöydän ääreen kun nainen oli tuonut keittiöstä miehensä annoksen.
'Et uskokaan Situs kuinka nämä rinteet kuhisevat villisikoja!' Arman puuskahti posket punaisina.
'Ei kauaa!' Muron sanoi ja nauroi niin että leivän murut lensivät pitkin pöytää 'Me kääpiöt emme ole osannet metsästää niitä kiusankappaleita.'
'Mistä sait tuon paidan ja jousen?' Situs kysyi Armanilta.
'Palkkioksi ensimmäisesta porsaasta. Mutta itse he siitä jäävät voitolle kun käytän näitä metsästykseen.'
Muron nauroi katketakseen.
'Kuinka jaksat juosta tuo paita päällä?' Situs kummasteli. Arman vetäisi kevyesti suojan päältään ja nakkasi Situkselle. Teräksinen rengaspaita oli kevyt kuin viltti! Muron nauroi Situksen venähtäneelle naamalle ja sanoi oikukkaasti:
'Kääpiöiden salaisuuksia.'
'Kääpiö?' Situs kummasteli 'Mitä se tarkoittaa?' Muron hymyili oudosti partaansa ja sanoi ovelasti:
'Jos et kerran ole kuullut meistä ennen, sanotaan että olemme lannistumattomia, pieniä, suuria jättiläisiä.' He nauroivat makeasti Armanin kanssa.
Situs oli hyvin hämillään kaikesta mitä tapahtui.
'Jaahas.' Situs sanoi kun ei oikein tajunnut nauraa heidän jutuilleen 'Kuinka kauan minä nukuin ja onko Vithelm kunnossa?' Arman vakavoitui ja sanoi:
'En ole nähnyt Vithelmiä. Sinä taas olet ollut taju kankaalla kaksi ja puoli päivää. Itse heräsin Eilis päivänä ja Hermus nukkuu kai vain kun ei tarvitse tehdä mitään. Tuuri että selvisimme kaikki kolme.' Situskin löysi vaihteeksi jotain naurun aihetta.
'Mutta.' sanoi Muron viskaten viimeisen kalutun luun pöydälle ja hieroen käsiään yhteen 'Tulehan sinäkin poika metsälle. Pidetään illalla kestit, ja mehän tarvitsemme ruokaa!' Situksella ei ollut mitään sitä vastaan, hän itse asiassa lähti mielellään katsomaan minne oli joutunut.


Kymmenes luku

Muron läimäytti oven auki ja he astuivat kolmistaan ulos. Situs luuli että ulkona olisi odottanut taivas ja päivä kun oli niin valoisaa, mutta he olivatkin luolassa. Suuressa kuin linnake ja niin korkea etteivät soihdut valaisseet kattoa. Samanlaisia asumuksia oli tasoittain päällekäin ja riveissä niin että luolan seinät olivat täynnä ovia ja ikkunoita ja pieniä henkilöitä kulkemassa.
'Tätä tietä.' Muron sanoi ja vei heitä eteenpäin.
Yhdestä talosta alkoi kuulua huutoa. Väki kerääntyi katsomaan kuten myös Muron, Situs ja Arman.
'Nyt olet kyllä saanut tarpeeksesi ja niin olen minäkin!' kuului vihlova naisääni. 'ULOS!' karjui mies. Situs hapuili miekan kahvan käteensä. Sitten pitkä parta heilahti oven suussa ja suuri henkilö lensi kadulle pää edellä.
'Ja takaisin ei ole tulemista!' sanoi raivostunut kääpiö maassa makaavalle henkilölle joka näytti olevan Hermus.
'Mitä ihmettä Hermus?' Situs kysyi hämillään toveriltaan. Hermus mutisi kääpiö, idässäiden sanoneen että hän saa itse ottaa syötävää ja Situs ja Arman pääsivät jyvälle. Hetken he

oho, ei viestiin mahtunu kaikki Siinä loput, tämä on kesken. Toinenkin tarina tämän jälkeen.

Hetken he rauhoittivat perhettä jolta monen päivät ruoat olivat kadonneet Hermuksen vatsaan ja vakuuttivat Muronille että Hermus on kunnon kaveri.
'En ollut syönyt moneen päivään!' Hermus puolusteli kun he lähtivät eteenpäin. Tämä oli kävi kyllä selvästi ilmi, sillä Hermuksen yleensä tyytyväisesti pullottava kaksoisleuka oli nyt vain roikkuva nahka. Eipähän tule metsällä nälkä.
'Osaako tämä poika metsästää?' kysyi Muron ei ihan niin innoissaan kuin Situkselta.
'Tottahan toki!' Hermus tokaisi '...niin millä?'
'Jousella? Mitä käytät?' Arman kysyi laupeana.
'Keihästä mieluusti, jousta en osaa käytellä niinkuin te.'
'Sittenhän meitä on kaksi!' murahti Muron ja läimäisi Hermusta kylkeen.
Luolasto oli suuri niin hyvin järjestetty että Situskin hahmotti mielessään selvän kuvan tästä paikasta. Se oli järjestelmällinen, nelikulmainen alaspäin kulkeva spiraali joka täytti luultavasti koko vuoren. Vastaan tuli paljon kääpiöitä jotka ihmettelivät ihmisiä ja koko ajan heiltä kyseltiin ja pyydettiin kaikenlaista. Eräs lapsi halusi päästä Armanin harteille ja yksi roteva kääpiö halusi mitellä voimia Situsin kanssa. Situsin oli kylläkin kieltäydyttävä antaen kääpiölle luovutusvoiton, kääpiö oli nimittäin sellainen voimanpesä ettei Situs uskonut pärjäävänsä ollenkaan.
Kun he pääsivät ulkoilmaan aurinko paistoi kirkkaasti heitä silmiin. Taivas oli aivan kirkkaansininen. Tuuli oli toisaalta ikävän pistävä talven tuuli idästä ja heille tuli auringonpaisteesta huolimatta kylmä.
'Pysytäänpä liikkeellä ettemme jäädy.' Muron tuhisi ja asteli rinnettä alas. He olivat korealla vuoren huipulla jolta näkyi hyvin hyvin kauas. Etelässä näkyi kellertyvät Saltburgin niityt, ja idässä aavikkoa. Lännessä aina vihreät järvimaat ja pohjoiseen lisää vuoria joiden toiselle puolelle ei nähnyt. Lumi ei ollut vielä tullut, mutta sitä oli hieman ilmassa.
'Tänne näin Situs!' Arman sihahti pusikosta kun Situs oli jäänyt katselemaan maisemia. Situs loikkasi kahden muun seuraksi. Muron osoitti paksulla sormellaan alempana rinteessä laiduntavia villisikoja.
'Anna mennä poika.' Muron sanoi ja ojensi jousen.
Situksen viime ampumaharjoittelustakaan oli kulunut jo monta kuukautta ja hän koetti varovasti jännettä. Jousi oli uskomattoman vanttera ja sen vetopaino melkein kuusikymmentä kiloa. Muron ja Hermus kiersivät sivulle keihäittensä kanssa ottamaan kiinni nuolia säikähtävät siat. Armankin kaivoi jousensa ja asetti viinensä maahan pystyyn että kumpikin saisi nuolia.
'Aseta nuoli.' Arman sanoi 'Jännitä... ...ja päästä!' Kaksi nuolta lensi pusikosta viheltäen kohti sikoja. Armanin nuoli upposi karjun niskaan mutta Situksen nuoli kopsahti emän jalkoihin säikäyttäen imevät porsaat vinkuen liikkeelle. Arman otti toisen nuolen ja Situs teki samoin. Arman toinen nuoli kaatoi porsaan ja Situksen nuoli toisen. Emä seisoi villinä karvat pystyssä vinkuvien porsaiden keskellä. Muutama karju säntäsi pakoon ja toinen sai keihäitä selkäänsä. Sitten Arman loikkasi pensaasta huutaen ja huitoen käsillään. Emä juoksi tiehensä muutaman porsaan kanssa.
'Hei!' Muron huusi pusikostaan 'Arman, veikko, miksi sinä ne pois säikäytit?'
'Haluatte kai syötävää ensi vuonnakin?' Arman sanoi ja kiskaisi nuolet sikojen niskoista. Hermus tallusteli pusikosta sen karjun luo jonka oli seivästänyt. Hän asetti jalkansa saaliin päälle ja veti keihään. Yhtäkkiä karju mylvi korvia huumaavasti ja lähti vimmaisena juoksemaan kohti Armania.
'Murdik a krimbol!' Muron huusi ja syöksyi kirveensä kanssa Armanin eteen. Suuri karju puski helposti Muronin pois tieltään ja Arman lähti juoksemaan henkensä edestä. Situs tapaili miekkaansa vyöltä mutta huomasi sen puuttuvan. Hermus oli tilanteen tasalla ja viiletti keihään kanssa avuksi. Hermus sinkosi keihäänsä sian jalkoihin ja otus kaatui selälleen. Muron juoksi paikalle ja iski aseellaan karjun kaulan poikki.
'Enpä Arman tiedä haluammeko me näitä tänne vielä ensi vuodeksi.'
Neljästään he kantoivat saalliin vuoren uumeniin ja Muronin vaimo otti ne vastaan anteeksipyyntönä Hermuksen käytöksestä.
'Mitä te kääpiöt sitten teette? Muuta kuin metsästätte?' Arman kysyi pöydän ääressä.
'Mitä minä nyt ihmisistä tiedän niin melko pitkälti samanlaista arkea.' Muron sanoi 'Louhitaan, pidetään panimoa, soditaan peikkoja vastaan. Sepän taito on toki myös hyvin arvostettua.'
'Peikkoja?' Situs kysyi silmät selällään.
'Kai ne teitäkin kiusaavat?' Muron kysyi lähes yhtä hämillään.
'Emme ole koskaan nähneet.' Arman liittyi keskusteluun 'Joskus trubaduurit kertovat niistä, mutta he saavat paremmin rahaa sankarilauluista.'
'Höh! Kai minun täytyy selittää teille.' Muron murahti ja selvitti kurkkuaan 'Käsitykseni mukaan peikkoja on kahta sorttia. Metsänpeikot ja vuoripeikot. Vuoripeikot ovat suuria ja voimakkaita. Tyhmiä kuin kivet ja näyttävätkin kiviltä. Taitavat muuten syödäkkin kiviä... Mutta jos saavat jonkun kiinni niin kyllä ne senkin syövät. Niiden iho on vihertävä ja ne kykkivät sammaleisten kivien seassa tai lymyävät luolissaan. Niistä kannattaa pysyä kaukana, mikä onkin helppoa. Luolista lähtee sanoinkuvaamaton lemu, josta tiedät että on aika kääntyä takaisin. Metsänpeikot ovat sitten hieman toisenlaisia. Eivät yhtä tyhmiä, mutta eivät yhtä vahvojakaan kuin vuoripeikot. Niillä on jonkin asteista vaatetusta ja ilkeän näköisiä keihäitä. Metsänpeikot ovat jopa vikkeliä, hoikkia ja metsässä kuin kotonaan. Matkoilla järvimaille meidän täytyy lähettää edellemme tiedustelijoita kertomaan peikkojen ansoista ja väijytyksistä.'
'Kummia otuksia.' Hermus naurahti 'Jos ne luolat on niin helppo havaita niin miksette lähde joukolla listimään niitä iljetyksiä?'
'Et tiedä mistä puhut nuori ystävä.' Muron sanoi varoittavasti 'Paras pysyä vain loitolla niistä otuksista.'
'Asiasta toiseen, lupasitte kestit?' Situs vaihtoi puheenaiheen.
'Kyllä!' Muron hihkaisi ja hieroi käsiään 'saattekin maistaa kääpiökansan sahtia!'
He rupattelivat pääivän Muronin asunnossa odotellen kääpiöiden juhlaa, jota he viettävät lumen tulon kunniaksi. Nuori punanenäinen kääpiö juoksi ovelle ja kutsui heidän mukaan. Suuren luolan keskellä oli mahtava kokko jota reunustivat pitopöydät ja penkit. Riemukas soitto raikui pitkin kiviseiniä. Harmonikat ja viulut säestivät voimakasta kääpiöiden laulua. Satoja villisikoja oli teurastettu tätä iltaa varten ja hilpeät vanhukset kierittelivät pöytien ääreen sahtitynnyreitä. Kääpiöt tanssivat iloisina ja kypsenivät ruokaa kokon äärellä. Armankin haettiin tanssiin, kun nuoret kääpiötytöt huomasivat komean tulokkaan. Hermus joi tislattua juomaa kilvan vanhojen kääpiöukkojen kanssa ja Situs kuunteli peikkotarinoita joita arpiset kääpiöt kertoilivat.
'Katsokaas tätä!' sanoi yksi kovia konenut ukko ja veti paidan päältään. Hänen rintakehänsä oli kärvityneen ja arpisen nahan peitossa. 'Murglak, peikoista suurin rohkeni haastaa minut! Hänen kätensä olivat villisikaa paksummat ja nuijansa kuin tippukivi. Sehän se taisi ollakkin... Mahtavat iskut iskuvät reikiä kallioon kun minä nuorena miehenä väistin ne ketterästi. Tarrasin lujaa kirveeseeni ja sivalsin sen kylkeen suuren reiän. Mutta kuulkaa! Se reikä umpeutui silmieni edessä!' vanha kääpiö kertoi innoissaan ja sieltä täältä kuului naurua 'Totta kuin partani! Se huomasi minun olevan liian kova vastus ja kutsui toverinsa apuun. Olisikohan siinä ollut kymmenisen julmaa ja voimaksta peikkoa, jotka kaikki häivivät rutkasti koossa ja voimassa Murglakille. Tiesin kuitenkin että peikkoa tyhmempi on vain kivi, ja loikkasin yhden peikon niskaan irvistäen. Toinen peikko tähtäsi ja mojautti oikein olan takaa. Hyppäsin pois tieltä ja kräk! Maassa makasi kuollut peikko! Jatkoin tätä tahtia kunnes ainoastaan Murglak oli raivoissaan hengissä ruumiskeon seassa. Kiukkua pursuten se iski nuijansa, joka jäi maahan jumiin. Juoksin ketterästi sitä pitkin sen silmien tasalle ja löin sitä kirveelläni päähän. Kuinka ollakkaan, kirveeni jäi jumiin sen rumaan pärstään. Se nappasi minut suureen käteensä ja työnsi kitaansa. VÄistin suuria hampaita ja viimetipassa ennen kuin olisin vajonnut sen ammottavaan nieluun tarrasin kiinni sen kitapurjeeseen. Siinä minä killuin ja löyhkä oli sanoinkuvaamaton!' vanhus sepitti hehkuen ja väki nauoi katketakseen 'Peikkoa alkoi oksettaa. Se kakoi ja kakoi minua suustaan ja lopulta hirvittävä vatsansisällys huuhoi minut maahan. Se söi panssarini läpi ja poltteli nahkaani. Kiitos Himrgargkin takoman kypärän, naamani säilyi tuolta aineelta. Murglak oli kuitenkn jo niin huonossa kunnossa että se kaatui maahan. Nappasin kirveeni sen rumasta naamasta ja iskun sen kaulan poikki!' ukko hihkui ja nosti kätensä ilmaan saaden mahtavat aplodit.
'Älä sinä ota noita vanhapartoja liian tosissaan.' mutisi Muronin vaimo Situkselle hymyillen. Ilta jatkui railakkaasti ja yksi kerrallaan kääpiöt sammuivat täytettyään päänsä.

Tässä olisi yksi ajatelma:

Kotona olen koneen ääressä, mietin elämäni menoa, mutta elämä edessä on, ja monet seikkailut ovat edessä päin, siis nautin minä vielä kodin lämmöstä.

Ensimmäinen luku:
Uusi Kuningas

Pitkä ja ylväs ihmismies palaa harmaana aamuna voittoisasta taistelusta lohjennut hopeakypärä sylissään ja noin kolmekymmentä miestä perässään.
Hänen ontuva hevosensa aivan yhtä ylväänä kuin hän itse.
Arinor Arnithin poika on hänen nimensä. Hän oli johtanut kolmeasataa jalkamiestä, yhtä montaa jousimiestä ja sataa ratsumiestä taisteluun ja nyt jäljellä ovat enää nuo kolmekymmentä ratsastajaa. Arinor miehineen eteni kasteisella nurmella hitaasti nukkumattoman yön jälkeen.
Pian heidän edessään nousi muuri jota koristi koreassa lippusalossa griffiniä kuvaava Bretonnian lippu joka väljyi veltosti vaimeassa tuulen vireessä. Arinor nosti päänsä ja murahti:
'Nostakaa lippu.' Joku hänen miehistään pujotti lipun keihääseensä ja nosti griffinin kuvan ilmaan. Muurilta kuului huuto ja muuriin aukesi tamminen portti, muutama mies syöksyi sen lävitse ja ryntäsi kohti joukkoa. Arinor pysähtyi kun miehet kumarsivat. Heidän paidoissansa oli griffinin kuva sinivalkoisella shakkiruudukolla ja heidän kypäriensä sivuilla oli pienet pronssiset siivet. Yksi mies katsoi Arinoria silmiin eikä sanonut sanaakaan, eikä kukaan muukaan. He kävelivät Arinorin rinnalla portista läpi ja ratsumiehet seurasivat perässä. Vartija sanoi hiljaisesti jotain toiselle vartijalle ja toinen vartija lähti hevosella kuin tuulispää heidän edelleen ja pian hän katosi ruohoisen kukkulan taakse. Maisema ei ollut yhtään erilainen muurin tälläpuolella, mutta tämä puoli kuului ruohoineen miehineen kuningas Arnithille, Arinorin isälle.
'Miksi kaikki ovat niin hiljaa?' sanoi Arinor karhealla äänellä kylmän ja kostean yön jälkeen 'Voitimme taistelun vaikka menetimmekin paljon miehiä, haluan päästä takaisin hoviin ja nähdä isäni ja kertoa hänelle taistelun kulun.' Vartija painoi päänsä ja sanoi:
'Olette Bretonnian kuningas.' Arinorin päässä sykähti hämmennys ja viha. Heidän vihollisensa, Troglodyytit olivat siis vieneet valtaosan hänen joukoistaan ja kunikaan joukkoineen päivineen. Arinor kirosi takanaan kohoavat vuoret joissa nuo olennot sikisivät.
Heidän vihollisillaan oli rankka yli voima, troglodyyttejä oli yli kaksi tuhatta. Ne olivat huonosti varustettuja, aseena he käyttivät keihästä, tai oikeastaan suurta oksaa jonka päähän oli sidottu jänteellä joku kivi. Keihäät menivät heti rikki paitsi ne jotka viisaimmat tajusivat heittää pois tieltä. Nillä oli silmättömät päät, jotka koostuivat oikeastaan suurista sieraimista ja niin suurista leuoista että aikuinen ihminen olisi mahtunut kyyryyn niiden väliin. Muutoin ne olivat hyvin heikkoja ja hitaita. Niillä ei ollut minkäänlaisia suojia ja ne ryntäsivät suoraan sotilaita kohti jotka odottivat hilparit tanassa ja lävistivät etulinjat, jos etulinjoista voi tässä tapauksessa puhua. Jousimiehet ampuivat nuolensa summassa suomuiseen massaan ja troglodyyttejä kaatui koko ajan. Niitä oli kuitenkin niin paljon että niidän tarvitsi vain juosta ja halkoa ilmaa sahahampaisilla leuoillaan niin ne saivat maistaa verta. Ratsumiehillä oli kuitenkin suurta etua, varsinkin siinä vaiheessa kun pedot alkoivat väsyä ja ratsumiesten tarvitsi vain nopeasti kiertää sokeat otukset ja keihästää kaikki mitkä jaksoivat.
Näiden muistojen ohella Arinor mietti, kuinka hänen isänsä oli kuollut, ja tiesivätkö ne pedot edes kaataneensa häntä.
Muutama vartija liityi Arinorin joukkoon ja he rupesivat ratsastamaan mutaista tietä pitkin, hieman nopeammin. Miltei tunnin ratsastuksen jälkeen, alkoi tien sivulla näkyä peltoja ja taloja ja eläimiä aitauksissaan. Pian näkyi myös toinen muuri, paljon hienompi ja korkeampi kuin se jonka he olivat jo ohittaneet.
Muurin päältä alkoi näkyä tornien huippuja ja lisää griffineitä lipuissa. Muurin päällä miehet juoksivat edestakaisin ja ratsatajien korviin kantautui huutoja. Suuret portit joita koristivat molemmin puolin pronssiset griffin patsaat aukesivat ja jälleen joukko miehiä juoksi tapaamaan uutta hallitsijaansa. He kumarsivat ja viittasivat hänet portista sisään missä montakymmentä miestä seisoi molemmin puolin tietä rivissä. Uusi kuningas ei sanonut mitään vaan nousi pois hevosensa selästä. Häntä seuranneet sotilaat tekivät samoin. Osa rivissä seisoneista sotilaista ja portilla joukkoon liittyneet miehet kiirehtivät viemään hevoset talliin. Arinor ja ratsuttomat ratsumiehet antoivat kaikki aseensa lopuille sotilaille paitsi Arinor miekkansa. Oli niin varhainen aamu etteivät ketkaan paitsi vartijat olleet heirellä, joten he saivat kävellä rauhassa kaupungin läpi linnaan. Uupuneina he kävelivät ovia kehystävien griffin patsaiden ja linnan ovien toisella puolella odottavan kumartelevan hoviväen ohi.



Toinen luku:
Oudot vieraat

Arinor nukkui väsymystään ja heräsi puolen päivän aikaan. Hän nousi ylös sängystään ja alkoi pukeutua. Hovineito tuli sisään ja kumarsi. Arinor katsoi ikkunasta ulos valkoiselle taivaalle.
'Valmistakaa lounas' hän sanoi 'ja pyytäkää kaikki taistelusta selvinneet pöytään.' hänen äänensä oli vahva ja täynnä tahtoa. Neito kiirehti huoneesta ja Arinor meni pian hänen jälkeensä. Hän käveli linnassaan kohti ruokasalia. Hänta vastaan tuli yksi sotilas joka oli ollut mukana taistelussa.
'Hyvää päivää, teidän korkeutenne.' sotilas sanoi ja hymyili.
'Hyvää kai, Romar Ronadanin poika' Arinor sanoi. 'Sinä taisitkin pelastaa henkeni, olenko oikeassa?'
'No mitäs siitä, teidän korkeutenne.' Romar sanoi ja hymyili vielä leveämmin. 'satuin vain huomaamaan kaksi petoa jotka ryntäsivät teitä kohti, ja tappamaanhan me lähdimme, eikös, teidän korkeutenne?'
'Pelastit henkeni, joten voit kutsua minua Arinoriksi. Tulen kyllä joskus korvaamaan sen, kun vain voin. Tule mukaani, olen valmistuttanut meille lounaan.' Yhdessä he kävelivät kohti salia ja olivat pöydässä ennen muita.
Ruokasalissa suuret ikkunat korkealla holvikaton rajassa laskivat helmen hohtoiset valonsäteensä pöydälle johon hoviväki toi tarjottimilla juustoa, lihaa ja hedelmiä. Arinor istui pöydän päähän pronssiseen tuoliin jonka käsinojat olivat siipien muotoiset. Romar istui hänen oikealle puolelleen. Sotilaat tuli yksi kerrallaan saliin ja söivät ja puhelivat.
Kun monta vatia oli tyhjentynyt ja toista päivää pelkällä leivällä eläneet sotilaat saivat vatsansa kiitollisiksi, he nostivat päänsä ja katsoivat ovelle jonka takaa kuului kavion kopse. Oliko joku kehdannut ratsastaa Arinorin hoviin?
Ovet aukesivat ja kaksi ratsastajaa tuli sisälle vihaisen kuuloinen hoviväki ympärillään. Yksi palvelija joka asteli rivakasti kohti Kuningasta, joka oli noussut tyrmistyneenä seisomaan, sanoi:
'Nämä öh- herrat, eivät suostu luovuttamaan aseitaan.' Arinor katsoi tarkasti hässäkän keskelle ja huomasi hovimiesten kiskovan jousia hihattomista käsistä jotka olivat niin vahvat että nostivat yhden hovimiehen ilmaan jousesta roikkuen. Oikeastaan, tunkeilijoilla ei ollut paitaa ollenkaan. Arinor sai tarpeekseen.
'Tänne! Heti! Pitäkööt aseensa, tänne!' Kun hoviväki kerääntyi pois ratsastajien edestä ja he rupesivat kopsottelemaan kavioillaan kuningasta kohti, Arinorin silmät levesivät ihmetyksestä. He eivät olleetkaan ratsatajia, vaan heidän paidaton yläruumiinsa liittyi suoraan hevosen vartaloon. He olivat kentaureja.
Ne kumarsivat pienen kumarruksen.
'Tervehdys, Arnithin poika.' sanoi toinen kentauri 'tulemme rauhan aikein ja apua pyytäen.' jolloin toinen sanoi:
'Nimeni on Dniw ja ystäväni on nimeltään Rekaw.'
Dniw oli valkoinen ja Rekaw ruskea pitkiltä hiuksiltaan ja hevosen turkiltaan.
'Päivää. Mikä olikaan asianne, niin minun hovissani vieraat antavat aseensa aina hoviväen valvontaan.' sanoi Arinor rauhallisesti, mutta typertyneenä yllätyksestä.
'Olemme tulleet monen peninkulman takaa metsistä ja ylittäneet vuoret.' Dniw jatkoi kuin Arinor ei olisi sanonut mitään 'ja nyt toivoisin että saisin keskustella hetken uuden kuninkaan kanssa.'
'Mikä on asianne?' sanoi Arinor hämillään.
'Tarvitsemme teiltä mahtavia sotureita.' Rekaw sanoi. Ja Arinor oli aivan hukassa.
'Tiedämme että kansasi koki juuri suuria menetyksiä suuressa taistelussa, mutta nyt tarvitsemme kipeästi apuanne.'
'Mikä voi olla niin merkittävää?' Arinor kysyi.
'Kuolleet nousevat ja lähtevät.' murahti Rekaw 'se voi tarkoittaa vain sitä että joku uusi, todella vahva Musta ritari on tullut tai että jokin vanha on vahvistunut.'
Mustat ritarit olivat epäkuolleita ratsastajia jotka pystyivät pelkällä läsnäolollaan herättämään kuolleita taistelemaan omalle puolelleen. Arinor oli lukenut paljon niistä ja hän tiesi mihin ne pystyivät. Tämä tieto sai kylmän hien nousemaan hänen otsalleen.
'Emme voi varustaa suuria joukkoja, koska menetimme lähes koko miehityksemme tuossa taistelussa troglodyyttejä vastaan.'
'Teitä ei saisikaan tulla kuin korkeintaan kymmenen mahtavinta, sillä mitä enemmän kuolleita, sitä enemmän he saavat puolulaisia.'
'Tila on akuutti, ja jos tulette, tulette tänään.' Rekaw sanoi.
Arinor katsoi miehiään pöydän molemmin puolin, jotka näyttivät hämmentyneiltä ja pelokkailta ja katsoivat kuningastaan tai outoja vieraitaan. Arinor tiesi että tilanne oli, yllätyksestä huolimatta, erittäin vakava.
'Minä lähden yksin. En voi vaarantaa enempiä kansani miehiä.' Arinor sanoi äänellä joka ei hyväksyisi vastaväitteitä.
'Minäkin lähden!' huudahti Romar ja nousi seisomaan.
'Et.' sanoi Arinor järkähtämättömästi.
'Lupasit että tilaisuuden tullen korvaisit sen että pelastin henkesi, ota minut mukaan niin velkasi on maksettu.'
'...'
'Ja jos et ota minua mukaan niin lähden itse peräänne! Taistelen vartijoita vastaan jos yrittävät pidätellä!'
'Tule sitten jos se on sinulle tärkeää, mutta tämä retki voi hyvinkin olla viimeisesi,'
'Minä lähden mukaasi, haluan olla tässä mukana.' sanoi Romar.
Arinor ja Romar hyvästelivät loput ja lähtivät varustautumaan. Arinor otti nahkaisen liivin, rengaspaidan ja hopea kypäränsä korjattuna, hopeiset siivet hohtivat kypärässä kiiloituksen jälkeen. Tumman vihreän matka viitan, ja selkäänsa hän ripusti miekkansa jonka kahvassa oli myös pronssiset siivet väistimenä, ja kilpensä jossa oli pronssinen griffin. Romar tuli sonnustautuneena sotiaiden yleiseen pukuun, eli paitaan jossa on griffin sinivalkoisella shakkiruudukolla, siivekkääseen pronssikypärään ja selässään hänellä oli miekka muttei kilpeä ja vyöllä tikari. He kävelivät linnan ovista ulos kohti talleja.
Kentaurit odottivat heitä siellä ja katselivat hevosia kummaksuen. Romar nousi ruskean hevosensa selkään. Tallipoika tuli kumartaen paikalle ja viittasi kuninkaan sisälle talliin. Hetken kuluttua Arinor asteli takaisin taluttaen griffiniä suitsista. Kentaurit katsoivat tätäkin ratsua silmät levällään. Kun Arinor nousi ratsunsa kyytiin se kiekaisi kimeästi.
Kun kansa oli askareissaan he kumartelivat ja hyvästelivät kuningastaan, joka ei tuskin ehtinyt edes katsoa tuoretta valtakuntaansa kun oli jo lähdössä.


Kolmas luku:
Matka vuorten yli ja metsän halki

Neljän joukko ratsasti hyvää vauhtia vihreällä toukokuun nurmella kentaurit edellä ja Romar viimeisenä. Linna katosi muureineen heidän taakseen ja jonkin matkan jälkeen rajamuurikin jäi taakse. Nyt he ratsastivat koko ajan kasvavia vuoria kohti joille oli vielä suunnilleen päivän matka. Päivä hupeni ja ruoho vaihtui pikku hiljaa pensaiksi ja pimeän tultua he olivat koivu metsässä vuorten juurella. Metsä oli kuiva ja kylmä, ja sen nimi oli Hazald-aarn.
He asettuivat metsässä kotoisaan syvänteeseen, pienelle aukiolle jota reunustivat korkeat koivut. Tähdet loistivat heidän päittensä päällä. He sytyttivät nuotion, söivät leipiään ja juustoa. Lämitellessään Arinor kysyi Dniwiltä:
'Kuinka kaukana väkenne on?'
'Vuorten takana avautuu metsä jonka toista laitaa ei näe edes vuorten korkeimmalta huipulta. Sen metsän keskellä.'
'Mitä petoja tulemme ehkä kohtaamaan?' Romar kysyi.
'Jättiläisiä ainakin ja peikkoja, metsässä voimme törmätä yksisarvisiin, mutta ne hyökkäävät vain jos niitä uhataan ja jos yksikin hyökkää olet mennyttä.
'Nukutaan nyt' sanoi Rekaw 'meillä on paljon pitempi ja paljon uuvuttavampi matka edessä huomenna.
He asettuivat sammalelle lepäämään ja heittivät maata tulen päälle. Pian heistä jokainen nukahti. Yhtäkkiä keskellä yötä heistä jokainen säpsähti heireille kun teräksisen yö ilman halkaisi hirveä kirkaisu taivaalta. Kaikki neljä käänsivät kasvonsa ylöspäin ja suuri lohikäärme liisi heidän päältään jättäen heidät hetkeksi varjoonsa. Lohikäärmekin olisi ollut tarpeeksi pelottava mutta tämä oli pelkkää luuta. He katsoivat taivaalle ja näkivät kuinka tuo hirmuinen luuranko liisi vuorten yli.
'M-m-mikä ihme tuo kirottu peto oli?' vapiseva Romar sanoi kääriytyneenä matkaviittaansa.
'Se oli kuolleista herätetty lohikäärme. Ei yhtä vahva kuin elävä, mutta paljon, paljon pelottavampi.' sanoi Dniw synkästi 'olen kuullut tarinoita että yksi tuollainen saisi kokonaisen armeijan jähmettymään taistelukyvyttömäksi pelosta.'
'Sitä en epäile.' Sanoi Romar.
'Sssh!' suhahti Rekaw ja otti jousensa ja asetti nuolen paikalleen. Dniw teki samoin. Arinorin griffin nosti päätään ja katseli ympärilleen. Arinor veti miekkansa ja kilpensä esiin ja Romar kysyi:
'Mitä nyt?' Mutta Rekaw sanoi jälleen 'sssh', katseli ympärilleen, jännitti jousensa ja ampui nuolensa puiden sekaan pimeyteen. Sitten kuului hirveä vanhan eukon kaltainen rääkäisy. Puiden seasta syöksyi kymmenen hirviötä joilla oli naisen yläruumis ja linnun siivet ja jalat, jaloissaan hirmuiset kynnet. Ne olivat harpyijoita. Romar ja Arinor nousivat seisomaan ja iskivät ensimmäisten kaulat miekoillaan katki kun kentaurit ampivat kaksi petoa niille sijoilleen. Griffin vei yhdessä kynsien vilauksessa yhden pedon.
Pieni taistelu oli ohi niin pian kuin se alkoikin.
'Pahoja olentoja.' sanoi Arinor pyyhkiessään verisen miekkansa sammaleeseen 'ne ovat jo meidän kannoillamme.'
'En usko että meidän kannattaisi enää levätä, jos ne hyökkäävät, ne odottavat että me nukahdamme.' sanoi Dniw 'jatketaan matkaa.'
Neljä kulkijaa keräsivät tavaransa ja lähtivät kulkemaan ratsujaan taluttaen. Öisestä metsästä heidän ympärillään tuntui kuuluvan supinaa ja kuisketta kun he kulkivat ohi. Miltei tunnin matkan jälkeen ratsujaan taluttaen metsä alkoi harveta kasvit kadota, ja sammal vaihtua kivikkoon. Vuoret nousivat heidän edessään ja ylimmillä huipulta pystyi erottamaan lunta. Ritarit nousivat ratsailleen ja rupesivat kulkemaan vuoren rinteitä ylöspäin. Kentaurit loikkivat kevyesti vaikeidenkin kohtien yli ja Arinor lensi griffinillään, mutta Romarilla tuli vaikeuksia koska hänen hevosensa ei voinut kantaa häntä kivikossa, joten heidän täytyi kävellä paljon joka hidasti suuresti matkantekoa.
'Miksi sinun piti tulla mukaan?' huusi Rekaw Romarille hyvän etumatkan päästä.
'Haluan palvella ja auttaa uutta kuningastani.' Sanoi Romar kompastuen kivissä. '...Eikä minulla oikeastaan ole enää muuta elämää kuin tämä matka.'
'Miten niin?' Kysyi Dniw.
'Veljeni kuolivat taistelussa troglodyyttejä vastaan, ja muutkin sukulaiseni ovat teillä tuntemattomilla. Tämä on siis ainoa asia jolla on minulle mitään väliä.'
Joukko eteni vieläkin hitaasti, mutta kukaan ei enää hoputtanut Romaria. Pian he alkoivat kävellä lumessa ja heille alkoi tulla kylmä. Vaatteettomat kentaurit eivät olleet kylmästä moksiskaan, vaan jatkoivat matkaa niin kuin ennenkin. Hanki syveni syvenemistään ja pian alkoi tupruta lunta, taivas tummeni ja tuuli yltyi.
'Ehdotan että jäämme joksikin aikaa tuon vuorenseinämässä olevan sisennyksen alle suojaan.' Huusi Dniw tuulen ulvonnan yli ja pyyhki lunta harteiltaan.
'Kannatan ajatusta.' Huusi Arinor ja he kaikki laahustivat ratsuineen pienen huoneen kokoiseen sisennykseen oudon muotoisen kallioon kylki kylkeen. Siinä he odottivat ja pian tuuli tyyntyi. Ja lumihiutaleet laskeutuivat verkalleen alas taivaasta.
'Luulen että voimme jo jatkaa matkaa.' sanoi Rekaw ja nosti päänsä.
Arinorin Griffin katseli seinää heidän takanaan ja alkoi kuopia sitä nokallaan. Arinor katseli tätä ja yhtäkkiä hän kummastui kun seinämästä alkoi valua verta. Griffin hypähti neljälle jalalleen ja loikkasi kauemmas seinästä kun vuoresta kuului semmoinen karjaisu että Romarin polvet pettivät ja hän kaatui hankeen. Vuori nousi ylös ja alkoi pyyhkiä lunta itsensä päältä, jolloin Rekaw huusi:
'Juoskaa! Se on jättiläinen! Juoskaa henkenne edestä!' Ei mennyt kuin yksi vilaus niin kentaurit olivat kadonneet valkeuteen. Arinor ja Romar hyppäsivät ratsujensa selkään ja karauttivat ne laukkaan. He kiisivät hangessa ja tunsivat jätin hitaiden, mutta todella pitkien askeleiden seuraavan heitä. He huomasivat suuren kiven järkäleen lentävän heidän ylitseen ja se jysähti lumeen Arinorin ja Romarin eteen jolloin griffin hyppäsi sen ylitse lentoon, ja Romar hevosineen väisti sen. Arinorin alla alkoi alamäki. Tuo suuri kivi oli jyräyttänyt hangen liikkeelle ja lumivyöry vyöryi aivan Romarin perässä saavuttaen häntä koko ajan. Arinor ohjasti griffininsä alaspäin ja kurkotti kättään Romarille.
'Tartu käteeni!' Arinor huusi lumen ryminän yli. Romar nousi hevosensa selässä ja tarttui kiinni Arinorin käteen, juuri kun lumivyöry nielaisi Romarin hevosen. Arinor kiskaisi hänet griffinin kyytiin ja he liisivät vyöryvän lumen yllä.



Neljäs luku:
Kentaurit

'Mitenköhän luulet kentaureille käyneen?' Romar huusi ja he molemmat alkoivat tähyillä alaspäin. Hetken etsinnän jälkeen he näkivät kaksi olentoa vuoren juurella joiden ympärillä näytti olevat piirissä monta muuta. He liitivät lähemmäksi ja alemmaksi ja huomasivat että noin kaksikymmentä suurta peikkoa oli piirittänyt Dniwin ja Rekawin. Kentaurit pitivät jousiaan jännitettyinä ja osittivat peikkoja jotka osoittivat takaisin varsijousilla ja tikareilla.
Ritarit laskeutuivat hyvän matkan päähän niin että he kuulivat peikkojen örinää:
'Kentaureja ulkona metsästä?' röhki yksi peikko jolla oli varsijousi käsissään 'Mitäs asiaa teillä on? Kertokaa, niin tapamme teidät.' Kentaurit olivat hiljaa ja Dniw osoitti nuolenkärkensä heitä uhanneeseen peikkoon joka säpsähti. Arinor sanoi hiljaa Romarille:
'Mitä me voimme tehdä tuollaiselle joukolle? Ne ovat piirissä eli emme voi hyökätä takaapäin. Mitä me teemme?'
Romar katseli epätoivoisena ympärilleen ja huomasi ylempänä vuorenseinämässä luolan josta kolme miestä olisi voinut kulkea rinnakkain.
'Tuo voi olla heidän majansa. Katsotaan jos saamme käsiimme varsijousia.' He lähtivät hiipimään kohti luolaa ja he kuulivat peikkojen vaimeat sanat:
'Ette sano mitään? Laskemme kymmeneen ja ammumme. Yksi...'
Miehet pääsivät luolaan ja alkoivat kuumeisesti etsiä jousia. 'Kaksi...' He näkivät luolan perällä neljä varsijousta ja muutaman nuoli viinin ja Arinor viittasi Romarin ottamaan omansa. 'Kolme...' He syöksyivät luolasta ulos ja lähtivät juoksemaan. 'Neljä...' He jäivät kiven taakse ja latasivat jousiinsa nuolet joiden kärkinä oli poikkeuksellisen rumat torahampaat. 'Viisi...' Arinor laukaisi jousensa ja yksi peikko kaatui Romar laukaisi omansa ja toinen kaatui. Peikot käänsivät rumat päänsä heitä kohti. Kentaurit ampuivat nuolensa ja kaksi peikkoa lisää kaatui. Sitten ritarit vetivät miekkansa esiin ja juoksivat lävistäen kaksi tyrmistynyttä peikkoa. Yksi peikko ampui nuolensa Romarin kylkeen jolloin hän kaatui ja hänen miekkansa putosi maahan. Arinor halkoi peikon lihaa terällään, kun kentaurit ampuivat vielä muutaman hirviön. Pian koko joukko lojui maassa. Ja Rekaw huusi:
'Arinor! Pian, nosta ystäväsi selkääni!' Arinor tarttui Romaria kainaloista ja nosti hänet Rekawin selkään.
'Pidä kiinni!' Rekaw sanoi ja katosi metsään. Dniw laukkasi hänen peräänsä ja Arinor hyppäsi griffininsä selkään. Griffin lensi puiden latvojen yllä ja Arinor tähyili alaspäin Dniwin perään ja seurasi hänen menoaan. Pian puut alkoivat olla niin tiheässä ettei Dniwiä enää näkynyt. Arinorin täytyi ohjastaa griffininsä alas maahan ja kannusti sen laukkaamaan Dniwin varjon perään.
Ratsun siivet raapivat puiden runkoja heidän kiitäessä. Noin viiden minuutin laukkaamisen jälkeen he saivat Dniwin näköpiiriinsä. Arinor karautti griffinillään vielä kovempaan vauhtiin niin että he pääsivät Dniwin kanssa rinnakkain.
'Olemmeko menossa kyläänne?' Arinor kysyi kun hän saavutti kentaurin.
'Kyllä!' sanoi Dniw hengästyneenä, vauhtia hidastamatta. 'Tätä vauhtia olemme siellä aika pian.' He kiisivät puiden välissä mutteivät saaneet Rekawia kiinni.
'Kuinka Rekaw on niin nopea?' kysyi Arinor.
'Hän on aloitteleva druidi. Osaa siis käyttää joitain yksinkertaisia taikoja, kuten nopeutustaikoja.'
'Osaatko sinä?'
'En.' sanoi Dniw ja puuskutti hetken 'mutta meillä on yksi täysin oppinut druidi joka opettaa meitä. Hänen erikoisuutensa on parantaminen, muttei hänkään kaikkeen pysty. Siksi meillä on niin kova kiire.'
Vielä jonkin aikaa matkattuaan heidän edessään alkoi näkyä puutonta aluetta. Kentauri alkoi hidastaa vauhtia. Kun he pääsivät puiden läpi, he tulivat aukiolle jota reunusti joka suunnalta tiheä metsä. Joka puolella oli laavuja ja katoksia. Kukkia oli istutettu sinne tänne, ja paikan ilmapiiri oli rauhallinen. Arinorista tuntui että kukkien haju sai hänet rentoutumaan tuon matkan jälkeen.
Aukion keskellä oli suuri joukko kentaureja jonkin ympärillä. Arinor nousi pois ratsunsa selästä ja lähti ripeästi kävelemään joukkoa kohti. Hän tunkeutui parin kentaurin välistä ja näki jonkun huppupäisen kyyristyneen Romarin ylle. Arinor katseli hiljaa. Huppupää, varmaankin druidi, oli liittänyt sormenpäänsä yhteen Romarin vatsan päälle ja hänen käsiensä väliin tuli tähden näköinen valo. Veri ketosi Romarin puvusta ja druidi kiskaisi nuolen vaivattomasti pois, eikä Romar edes vinkaissut. Enää oli jäljellä vain reikä Romarin paidassa, josta ei sen kummemmin haittaa ollut.
'No, se siitä.' sanoi druidi, nousi seisaalleen ja kääntyi Arinoria päin 'Nimeni on Adlez.' hän sanoi ja veti hupun pois päästään. Kankaan alta paljastuivat kauniit naisen kasvot, suipot korvat joita koristivat hopeaiset ja safiiriset korvakorut ja vaaleat hiukset. Arinor ojensi kätensä ja tervehti häntä.
'Olet siis druidi?'
'Niin olen.' sanoi Adlez.
'Tuota... olen koko elämäni halunnut oppia taikomaan, joten voisito mitenkään opettaa minulle jotain?' kysyi Arinor ja huomasi että Adlezilla oli vaaleanpunaiset silmät.
'Illalla olisi hyvä, koska tähdet paistavat silloin.' Adlez vastasi, kumarsi ja poistui aukion ainoaan, pieneen mökkiin.
Romar, Arinor, Rekaw ja Dniw kulkivat yhden laavun alle ja jäivät paistattelemaan rätisevän tulen eteen. Iltapäivä saapui ja Arinor kysyi:
'Kuinka tuo haltia on teidän kentaurien joukossa?'
'Oikeastaan hän ei ole haltia, vaan hän on sekarotuinen.' Dniw vastasi ja tuijotti liekkeihin.
'Hänen isovanhempansa ovat kentauri ja ihminen ja hänen vanhempansa ovat puoli-kentauri ja haltia.'
'Eli hänen isovanhempansa kuului tähän laumaan?' Romar varmisti.
'Niin. Hänen haltija äitinsä oli druidi, kuten myös hänen kentauri isoisä ja hänen ihmis isoäitinsä oli maagi.' Dniw vastasi.
'Taikuus on siis todella hänellä verissä.' Arinor sanoi ja tuijotti mökin ikkunaa.'
Jonkin aikaa makoiltuaan Romar huomasi ettei hän tiennyt mitä hänen tulisi nyt tehdä.
'Mikä siis on meidän tehtävämme?' Arinor tuntui huomaavan saman asian ja nosti päänsä, katsoen kysyvästi Rekawia.
'Teidän tulee hakea liitolaisia, sotureita, mahtavia sankareita ja taikureita vastustamaan Mustaa ritaria, kuolleine liitolaisineen.' Rekaw vastasi.
'Mistä ja keitä meidän tulee hakea?' Arinor kysyi.
'Ainakin haltijoita ja kääpiöitä, yritämme tavoittaa gnolleja. Ja tehän edustatte ihmisiä...'
'Mekö?! Mekö olemme ihmisten apu?!' Arinor sanoi tyrmistyneenä.
'Sinä olet mahtava sotasankari ja ihmisten kansan kuningas.' sanoi Dniw.
'En osaa varsinaisesti mitään! Johdan vain joukkoja ja heilutan tavallista miekkaa.'
'Siihenkin voidaan tehdä muutos.' sanoi Dniw.
'Mitä?' kysyi Arinor.
'Siinä tapauksessa teidän täytyy mennä tapaamaan gnolleja. He asuvat autiomaassa ja heidän papeiltaan voitte ehkä kysyä lumotusta miekasta jolla lyötiin seitsemän kalmalohikäärmettä.' sanoi Rekaw.
'Lähtekäämme huomenna, sillä minulla on loppujen lopuksi oma valtakunta, enkä halua tuhlata aikaa.' sanoi Arinor. Romar ja Arinor söivät leipiään ja joivat kentaurien vettä.



Viides luku:
Kolmas soturi

Arinor huomasi että ilta oli vaihtunut yöksi ja hän lähti kävelemään kohti Adlezin mökkiä. Nainen istui tukin päällä viitta hartellaan ja soitti huilua. Hän näki Arinorin ja asetti huilunsa taskuun.
'Nyt onkin jo yö.' Adlez sanoi 'Minkälaista taikuutta haluaisit opetella? Minä nimittäin osaan vain luonnon taikoja joten en ehkä pysty toivomaasi.'
'Tuota... olisiko mitään hyökkäävää, tai hyödyllistä pitkille matkoille?' Arinor kysyi.
'Tuli. Tulen teko on todella yksinkertainen taika. Jatko opiskelulla voit oppia luomaan tulipalloja ja heittää niitä, mutta minä osaan vain luoda tulta.'
'Voisitko opettaa?' Arinor pyysi ja istuutui hänen viereensä.
*
'Minulla ei ole enää ratsua.' totesi Romar kentaurien vieressä istuessaan.
'Jos toivot minusta ratsua, niin sen saat kyllä unohtaa.' tuhahti Dniw, ja Rekaw nauroi. Kentaurit söivät jäkälää jota rekaw riipi laavusta.
'Miksi te pyysitte Arinoria hakemaan apua? Miksette menneet itse?'
'Tämä metsä ei ole niin eläväinen että haltiat pitäisivät tästä. He asuvat pohjoisempana, aavikon ja toisten vuorten takana. Aavikolla taas asuu gnolleja, ja heillä on kummallinen suhtautuminen kaikkiin. Tappavat jokaisen nelijalkaisen jonka vain saavat kiinni, ja pitävät kaksijalkaisia "miltei vertaisinaaan" joten he luulevat olevansa kaikkein ylväin ja mahtavin rotu.'
'Joten ne olisivat tappaneet teidät.' sanoi Romar katsoessaan tulta.
'Mutta minulla ei ole vieläkään ratsua tai asetta. Miekkani katosi, ja minulla on enää lähes hyödytön tikari.'
Dniw kurtisti kulmiaan miettiessään ja sanoi lopulta:
'Osaatko käyttää jousta?'
'Tottakai, vaikken mikään ammattilainen olekkaan.' Romar vastasi. Dniw ponkaisi kavioilleen, joka näytti yllättävän korkealta istualta katsottuna. Dniw palasi pian mukanaan kaunis, koivusta tehty suuri jousi. Toisessa kädessään riimuilla koristeltu viini täynna nuolia. Hän pudotti suuren jousen Romarin käsiin ja se oli yllättävän kevyt.
'Sinusta on tullut parin viimeisen päivän aikana hyvä ystäväni ja haluan lahjoittaa sinulle nämä.' Dniw sanoi ja ojensi Romarille vielä viinen ja kauniin muotoisen puukon.
'Se puukko on lumottu. Sen avulla voit tehdä suoria ja kauniita nuolia vaikka okaan juurista, joten älä pelkää sitä että viini tyhjenisi.'
'Voi kiitos, en tiedä kuinka voin koskaan kyllin kiittää moisesta lahjasta!' iloitsi Romar.
'Minä tiedän.' sanoi Rekaw 'Mene hakemaan mahtavia sotureita avuksemme.'
He istuivat hetken, ja pian Arinor käveli heidän luokseen leveä hymy naamallaan ja kämmen kukkurallaan liekkejä. Hän istahti alas ja katsoi säteillen kasvoista toisiin.
'No? Mitä sanotte?'
'Mahtavaa.' sanoi Romar ja uusia lahjojaan vertaillen he yksi kerrallaan nukahtivat.
Aamulla herättyään he rupesivat pakkaamaan. Kolme leiliä vettä per mies autiomaan varalle, leipää, juustoa, kuivalihaa ja teitysti nahkaiset satulalaukut kaiken säilytykseen. Ritarit sanoivat hyvästejään kentaureille, kun Adlez tuli heidän luokseen ratsastaen ruskealla hevosella.
'Minäkin lähden.' druidi sanoi kentaureille.
'Jos niin haluat.' sanoi joku vanhanpuoleinen kentauri ja lahjoitti Arinorille kartan 'Me osaamme huolehtia itsestämme.'
Adlez otti Romarin satulaansa koska Romarilla ei ollut ratsua. Niin he lähtivät nyt kolmestaan pohjoista kohti.
Kartan mukaan, pohjoiseen mentäessä tulee puolen päivän matkan päästä eteen aavikko jota reunustavat idästä ja lännestä vuoristot, joten heidän täytyisi mennä koko aavikon halki pohjoisesta solasta ja metsään. Sieltä he löytäisivät haltijat, varmimmat ja voimakkaimmat liittolaiset.
Kolmestaan he kulkivat metsän halki ja näkivät joidenkin yksisarvisten katselevan heidän matkantekoaan hyvän matkan päästä. Päivä oli puolessa kun puut rupesivat harvenemaan. Sammal katosi jalkojen alta ja sen tilalle tuli pensaita ja ruoholäikkiä. Lämpötila nousi huimasti koska puut eivät enää varjostaneet heitä.
'Kuinka laaja tämä aavikko on?' kysyi Romar Arinorilta joka paraikaa tutkaili karttaansa.
'Ainakin päivä, hieman päälle jos laskemme mukaan kuumuuden tuoman hidastuksen.'
'Luulen että minä voisin auttaa asiaa.' Adlez sanoi, ja vetäisi esiin sauvan joka oli tehty yksisarvisen sarvesta. Hän heilautti sitä ja heidän ratsunsa kulkivat nyt semmoista vauhtia etteivät he metsään mennessäänkään menneet näin lujaa.
'Mahtava taika! Sinun täytyy opettaa se minulle joskus!' Arinor huusi.
He kiisivät pitkin kuumaa hiekkaa niin lujaa että vaikka lämpötila oli todella korkea, ilmavirta vilvoitti heitä. Muutaman rattoisan tunnin päästä heidän vasemmalla puolellaan näkyi jokin suuri rakennus.
'Hoi! Arinor huusi kun he pysähtyivät sen eteen. Savirakennus oli monikerroksinen eikä siinä oltu nähtävästi käyty moniin vuosikymmeniin. Sieniä kasvoi jokaisen varjon alla ja monista seinistä oli lohjennut suuria palasia.
'Mitäs luulette? Voisiko siellä olla jotain hyödyllistä tai arvokasta?' Arinor kysyi.
'Voi hyvinkin olla. Näyttää joltain temppeliltä.' Adlez sanoi.
'Sen me tiedämme vain jos menemme sisään.' Romar sanoi. Joukkio nousi ratsailta ja lähestyi rakennusta.
Arinor viittasi heitä pysähtymään ja kurkisti ovettomasta oviaukosta sisään. Pian hän viittasi muut peräänsä. He astuivat vilvoittavaan varjoon ja Romar ketseli ympärilleen pitäen tiukasti jousensa kahvasta kiinni. Sisällä haisi hieman mädältä ja tikkaat yläkertaan olivat niin lahot etteivät olisi kestäneet edes lasta. Lattiassa oli kuitenkin luukku. Arinor vilkaisi muihin osoittaen luukkua ja Adlez nyökkäsi. Arinor otti kahvasta kiinni ja veti. Ruosteiset saranat pettivät ja luukku jäi roikkumaan hänen käteensä. Hän tiputti luukun pois ja katseli pimeyttä josta kantautui voimakas mädän löyhkä. Kaikki olivat niin jännityneitä etteivät sanoneet mitään. Arinor astui askelman alas päin ja Adlez ja Romar liikuivat epävarmasti lattiassa olevan reiän suuntaan.
Joukko sukelsi mädän hajuun keskelle pimeyttä ja Arinor leimautti liekin kämmenelleen. He olivat tulleet käytävään joka johti lähes suoraan alaspäin pitkillä porrasväleillä.
'Kamala haju. Oletko varma että meidän kannattaisi mennä tuonne?' Adlez sanoi tuijottaen syvyyteen.
'Paikka on herättänyt mielenkiintoni.' Arinor sanoi 'jos te lähdette niin minä kyllä jatkan matkaa.'
'Ja minäkö jäisin tästä paitsi?' Romar sanoi ja astui askeleen alaspäin pidellen jousta tiukasti kädessään. Romar ja Arinor kulkivat edellä ja Adlez seurasi perässä.
Seinillä oli riimuja jotka näyttivät vihamielisiltä ja julmilta. Adlez tutkaili muutamia ja sanoi:
'Tuota... olen opiskellut riimuja minusta tuntuu että-'
'Sssh!' Arinor sanoi ja painoi korvansa käytävän päässä olevaa pronssiovea vasten. Hän katseli ovea hetken ja löi kiinni ruostuneen salvan ponnellaan rikki. Hän avasi oven ja astui sisään. Kaksi kumppania seurasi heti perässä.
He astuivat jälleen täysin pimeään kammioon, niin suureen ettei Arinorin tuli kyennyt valaisemaan muuta kuin käsittämättömän paljon lattiaa ja heidät itsensä.
'Sinusta tuntuu mitä?' Romar kysyi.
'Että.. että tämä on krypta.' Adlez sanoi. Kauhu nousi heidän kurkkuihinsa tukahduttaen puhekyvyn. Etenkin nyt kryptaan tunkeutuminen olisi äärimmäinen typeryys kun uusi mahtava Musta ratsastaja on tullut.
'Lähdetään heti pois.' kähähti Romar ja liikahti ovelle päin. Arinor hyppäsi nopeasti oven eteen ja yritti töntää sitä auki, mutta ovi ei auennut.
'Ovessa on avaimen reikä!' Adlez sanoi. Kylmä hiki alkoi nousta Arinorin kasvoille.
'Meillä ei taida olla muuta mahdollisuutta kuin yrittää etsiä avain jostain täältä.' Arinor sanoi hiljaa.
He lähtivät kolmestaan eteenpäin suurta salia ja vilkuilivat kuumeisesti ympärilleen. He olivat nyt niin kaukana ettei ovea enää erottanut pimeydestä. Jokin rusahti oikealla ja kaikkien päät järkähtivät siihen suuntaan. Romar tempaisi hätäisesti nuolen sormiinsa. Mitään ei tapahtunut, ja he jatkoivat matkaa. Monen kauhunsekaisen minuutin jälkeen he tulivat salin toiseen päähän ja vastassa oli ovi.
Arinor asetti kätensä ja korvansa todella suurta kivi ovea vasten ja katsoi sitten tovereitaan kysyvästi. Adlez nyökkäsi. Arinor tönäisi ovea ja se liikahti hieman. Hän viittasi Romarin apuun ja kahdestaan he saivat oven auki. Sen takana oleva huone oli pieni, seinät vasemmalta ja oikealta olivat muutaman metrin päässä toisistaan. He astuivat huoneeseen ja seiniä koristivat riimut ja kuvat. Huoneen toisessa päässä oli harmaa kivipaasi seinää vasten.
'Katsokaa, tuossa kivessä lukee- hmm... siinä on jotain vaarallista, öh- ei saa lähestyä... tai jotain.' Adlez tulkitsi riimuja. He seisoivat hetken sen edessä ja katselivat suurta lohkaretta.
Yhtäkkiä se kaatui maahan suurella jyrähdyksellä niin että se meni palasiksi ja uskomaton määrä tomua sumensi ilman. Yskien Arinor räpytteli silmiään ja sumun hälvettyä sen takaa paljastui seinästä syvennys jossa oli jotain. Kun sumu oli lähes hälvennyt Adlez haukkasi henkeä ja veti tärisevällä kädellään sauvansa nopeasti taskusta.


Kuudes luku:
Mahtava miekka

Syvennyksestä heitä tuijotti kaksi hohtavaa punaista silmää. Adlez osoitti sauvansa silmiä kohti ja tärisevä valo valaisi suuren luurangon joka oli kahlittu kiinni kiviseen seinään. Se oli kalmanlohikäärme jonka repaleiset siivet piiskasivat ilmaa heidän edessään.
Romar huusi ja juoksi ovesta saliin ja hänen perässään ryntäsivät Arinor ja Adlez. Kun he olivat salin puolella heidän takaansa kuului ryske siitä kun peto repi painavia kahleitaan irti kivestä. Pian hirviö oli irti ja syöksyi hulluna heitä kohti. Arinor katsoi taakseen ja näki kun pää, joka olisi voinut leuoillaan napata Arinorin kokonaan, singahti oviaukosta ja heti sen perässä kaula. Sen hartiat jysähtivät oven reunoihin, vaikka ovi olikin todella leveä.
Kolmikko juoksi ja juoksi ja takaa kuului ryske kun kalmanlohikäärme yritti päästä kivestä läpi. He saapuivat ovelle josta olivat tulleet sisään ja Arinor tönäisi sitä epätoivoisesti, eikä se auennut. Arinor sanoi:
'Tänne!' ja säntäsi vasemmaalle toveriensa seuratessa. Heidän ohitseen alkoi vilistä pylväitä ja he tulivat käytävään jonka reunoilla oli kummallisen muotoisia luurankoja, niinkuin ihmisen mutta niiden kallo ja raajat oli paljon pitempiä. He pääsivät käytävän päähän jossa oli ovi. Arinor työnsi ovea ja se aukesi.
'Adlez jää pitämään ovea auki, että minä pääsen tarkastamaan tämän huoneen.' Arinor sanoi ja Romarkin jäi ovelle.
Arinor juoksi huoneeseen, liekit hulmuten hänen kämmenellään. Jokin rasahti kun hän astui sen päälle. Hän katsoi alas. Lattialla oli kallon sirpaleita ja ilmassa oli hieman tomua. Hän hiljensi kävelyvauhtiin ja katseli ympärilleen. Seinillä oli riimuja.
'Adlez!' hän huusi 'Tule jätä Romar pitämään ovea!' Ja pian alkoi kuulua kaikuvua askelia. Adlez astui hänen tulensa valoon ja Arinor osoitti seinää.
'Hmm... miekka... täällä on jotain pyhää, luulisin.' Adlez tulkitsi.
'Voit mennä takaisin, minä menen yksin, ja jos en tule jonkin ajan päästä, niin alkakaa etsiä avainta muualta.' Arinor sanoi ja lähti eteenpäin. Hän veti miekkansa esiin kun hänen eteensä tuli jälleen seinässä oleva kivi paasi, joka oli tällä kertaa pienempi. Paadessa oli keskellä avaimen reikä. Arinor katseli ympärilleen ja näki yhden luurangon makaavan nurkassa ja sen kaulasta roikkui hihnassa jotain kiiltävää.
Ainor käveli sen eteen ja katsoi tarkemmin. Kallo oli kuin koiralla, sen pitkä kuono oli painunut rintaa vasten ja sen kädet pitelivät katkennutta hilparia. Hän kumartui ja ojensi kätensä ottaakseen avaimen. Yllättäen luuranko tarttui hänen ranteeseensa ja punainen valo syttyi sen silmiin. Arinor huusi ja nousi pystyyn kiskaisten kätensä irti. Otuksen käsi irtosi ranteen kohdalta, ja luut ropisivat lattialle hänen ranteensa ympäriltä. Arinor hyppäsi taakse päin kun yksikätinen peto heilautti hilpariaan kohti Arinoria ja sivaltaen hänen nahkaliiviinsä reiän. Arinor pisti miekkansa luurangon rintaan ja luun palasia sinkoili. Hirviö sivalsi jälleen halperillaan ilman osumaa. Arinor heilautti miekkaansa sivusuunnassa ja leikkasi olion rinnan kohdalta poikki.
Se makasi maassa kahtena kappaleena ja Arinor katsoi sitä hengittäen raskaasti. Mutta olion kädet, pää ja rintakehä liikkuivat yhä, se raahasi itseään käsillään kohti Arinorin jalkoja. Arinor kiskaisi jalkansa pois sen ulottuvilta ja survaisi miekkansa sen kallon läpi. Punainen valo sen silmissä sammui.
Arinor potkaisi luut syrjään ja lattialla lojui enää tomuinen avain. Hän nosti sen ja katsoi sen kauniisti kuvioitua pintaa, jota koristivat kohokuviot esittivät auringon nousua ja pilviä. Kuviot tuntuivat kaukaisilta tässä paikassa.
Hän kulki seinässä olevan kiven luo, sovitti avaimen lukkoon ja kiersi. Lukko laksahti ja kivi mureni hänen silmiensä alla. Miltei metrin korkuisesta reiästä tuli paljon valoa. Arinor katsoi sisälle. Katosta laskeutui valonkeila tummasta kivestä tehtyyn kammioon. Aivan kuin Arinor olisi tullut eri rakennukseen.
Arinor kyyristyi ja kulki kammion sisälle. Tämä oli selvästi siistimpi, eikä täällä ollut niin paljoa pölyä. Ainoa asia joka täällä ilmoitti huoneen vanhuudesta oli ihmisen luuranko joka nojasi huoneen keskellä olevaan suureen suorakulmaiseen kiveen.
Arinor käveli lähemmäs ja katsoi ylös. Valo tuli niin korkealta ettei hän edes nähnyt niin ylös. Hän katsoi ruumista joka puristi jotain nyrkissään. Arinor katsoi suurta kiveä. Sen päällä oli miekka, leveäteräinen, kaksikätinen ja sen kullattua väistintä koristi auringon nousua kuvaava kohokuva jota reunustivat upeat siivet. Se oli asetettu juhlallisesti paaden keskelle ja se hohti valossa. Pyöreä valokeila loi kiven päälle kirkkaan ringin jota reunustivat riimut.
'Hei! Oletko kunnossa!' kuului Romarin ääni kaikuen, ja herättäen kuninkaan todellisuuteen. 'Mikä sinulla kestää? Oletko löytänyt mitään?' Romar sanoi kurkkien sisään aukosta.
'Kaikki hyvin. Odota.' Arinor sanoi ja kääntyi takaisin miekan puoleen. Hän katsoi sitä hetken kaihoisasti, ja tarttui sen kahvaan. Hänestä tuntui kuin hänen käsissään olisi salama.
'Mitä-' hän kuuli Romarin haukkovan henkeään. Arinor kumartui ruumiin ylle ja kiskaisi nopeasti sen mitä se puristi nyrkissään ja sai ilman vastarintaa käsiinsä suuren avaimen.
Arinor käveli Romaria kohti.
'Mikä... ihme tuo miekka on?' Romar sanoi ja tuijotti silmät ja suu auki Arinorin kädessä hohtavaa miekkaa.
'Sitä en tiedä itsekään, mutta jotain todella arvokasta se on.' sanoi Arinor 'Se on selvästi taottu loistavista raaka-aineista, eikä se paina lähes mitään.'
Miekan hohde sammui kun Arinor toi sen pois kammiosta, joten hänen täytyi sytyttää kouraansa uusi liekki. He kävelivät kiirehtien pimeän käytävän läpi ovelle jolla Adlez seisoi heitä odottaen.
Arinor näytti Adlezille avainta jonka hän löysi ja Adlez nyökkäsi punaisten silmien heijastaessa liekkien valoa. Yhtäkkiä suuressa salissa jyrähti ja sitä seurasi voimistuva ryminä. He juoksivat katsomaan mitä oli tapahtunut. Siinä samassa luinen hirviö oli syöksynyt heidän eteensä punaiset silmät leimuten.
Adlez ja Romar huusivat ja ottivat hätäisiä taka-askelia pedon lähestyessä heitä repaleiset nahkasiivet levällään. Mutta Arinor ei järkähtänyt, hän seisoi paikallaan puristaen miekkaa molemmin käsin valmiina iskemään.
Hirviö hoksasi tilaisuutensa tulleen ja loikkasi mahtavat leuat levällään kohti Arinoria hotkaistakseen hänet. Arinor väisti sivulle ja peto sujahti hänen kahden toverinsa eteen. Adlez vetäisi sauvansa esiin ja suihkaisi hopean hohtoisen valopallon hirviön naamalle. Se nousi takajaloilleen päästäen voimakkaan vihlovan karjaisun. Olio syöksyi Arinoria päin leuat ammollaan. Arinor huusi ja survaisi miekkansa altapäin otuksen kitalakeen. Se pisti vastaan mutta Arinor puristi miekkaansa syvemmälle sen lujaan ja suureen kalloon. Hetken molemmat painoivat toisiaan ja hiki alkoi valua Arinorin otsalla. Otus oli saamassa yliotteen kunnes miekka alkoi jälleen hohtaa. Arinor keräsi voimansa ja survaisi niin että sen kallo halkesi sileästi halki. Otus lysähti päättömänä maahan.
Miekka himmeni jälleen. Arinor juoksi ystäviensä luo, ja kaivoi avaimen esiin. He astelivat nopeasti ulko-ovelle ja avasivat sen. Joukko kiirehti kivi portaat ylös takaisin tomuiseen rakennukseen. Hengästyneinä he huohottivat hetken helpottuneina.
'Tuolla on joku.' sanoi Romar osoittaen ovesta ulos, heidän ratsujensa luo.
Kolmen joukko häveli rakennuksesta ulos ja he näkivät että Arinorin griffin oli poissa, Adlezin hevonen makasi maassa karkeatekoinen nuoli kaulassaan ja että sen vierellä seisoi joukko joitain otuksia jotka olivat hyeenan näköisiä, mutta ne seisoivat pystyssä niinkuin ihmiset.
'Nuo ovat gnolleja.' Adlez sanoi hiljaa. He kävelivät sotisopaan pukeutuneita, keihäisiin nojaavia gnolleja kohti.
Kaksi gnollia hölkkäsi heitä kohti keihäät tanassa. Ne pysähtyivät heidän eteensä osoittaen heitä keihäillä. He murisivat jotain joka saattoi olla heidän puhettaan. Arinorin ja Romarin ihmetykseksi Adlez murisi takaisin. Sitten kolmas gnolli juoksi ihmeellisen nopeasti heidän luokseen ja kolme gnollia nappasivat kukin yhden soturin.
'Mi-mitä? Mitä meidän kuuluisi tehdä?' sanoi Arinor hämillään Adlezille.
'Antaa heidän viedä meidät minne vievätkään, heitä on paljon. Emmekä me voi kolmestaan alkaa uhmaamaan gnolleja.' niin gnollit veivät heidät piikikkäisiin olkasuojiin sonnustautuneen, arpinaamaisen, suuren gnollin eteen. Arpinaama katseli heitä pitkä leuka pystyssä paljastaen kulmahamppansa. Se murisi jotain. Adlez murisi jotain kiivaaasti takaisin osoittaen kuollutta hevostaan. Arpinaamainen gnolli oli heitä pitempi, joten se laski kasvonsa heidän tasolleen ja murisi jotain pahaenteistä heristäen aamutähteä heidän neniensä edessä. Adlez katsoi häntä tuimasti takaisin.
Arpinaama suoristui ja karjaisi jotain joka ilmeisesti oli 'lähdetään' sillä gnollit alkoivat juosta nopeasti aavikon hiekkaa pitkin kohti paahteista horisonttia. Lähes kaikki olivat lähteneet paitsi he, arpinaama ja heitä keihäillä uhkaavat gnollit. Arpinaama murisi vihaisena.
'Se haluaa meidän juoksevan heidän mukanaan.' Adlez sanoi katsoen järkyttyneenä Arinoriin.
'Sano ettemme me voi juosta kuumalla aavikolla, emme ainakaan niin lujaa kuin nuo.' Arinor sanoi ja Adlez murisi sen. Arpinaama laski katseensa heidän jalkoihinsa. Se murahti jotain nauraen samalla naurua joka kuulosti haukkumiselta ja lähti juoksemaan muiden perään.
'Mitä se sanoi?' Roamr kysyi ja Adlez vastasi:
'Että emmepähän ainakaan karkaa. Meidän täytyy seurata näitä kolmea heidän kaupunkiinsa.'
He juoksivat uuvuttavan matkan polttavalla hiekalla, kaukana siitä mitä heidän matkansa leppoisa alkutaival oli ollut. Aina kun pysähtyi lepäämään, niin joku gnolleista oli työntämässä keihäänkärkeä selkään. Arinor mietti kuinkahan hänen uljaalle ratsulleen oli käynyt. Olisiko se lentänyt kotiin, talleille, vai olisivatko gnollit par-aikaa nauttimassa siitä kuninkaallista illallista.
Ilma viileni koko ajan sitä mukaa kun aurinko laski. Kun se oli vuorten takana, alkoi ilma tuntua paljon mukavammalta. Mutta kun se oli kokonaan poissa ja joitain tähtiä ilmaantui ylös, alkoi tulla kylmä. Hengitys huurusi ja kolme soturia kietoivat viittansa tiukemmin ylleen. Adlez nousi ylös. Hän käveli jonkin matkan päähän, kumartui ja leikkasi maasta pienen okaan ja käveli takaisin.
Gnollit istuivat hiljaa silmät kiinni ja höyryä norui hiljalleen niiden kiiltävistä kirsuista. Adlez laski puskan maahan ja kosketti sitä sauvallaan. Se leimahti suuriin liekkeihin, ja ihana lämpö huokasi heidän kasvoilleen.
Gnollit tuijottivat ääneti, tummankeltaiset silmät selällään. Yksi nousi ylös, käveli hiljalleen heidän luokseen ja istui alas Arinorin ja Adlezin väliin.

Seitsemäs luku
Jälleen uusi ystävä

Gnolli katsoi heitä hämmästyneistä kasvoista toisiin ja murahti:
'Minun nimeni on Grilf.' Arinor katsoi hämmästyneenä Adlezia joka katsoi takaisin Arinoriin.
'Öh... Minä olen Adlez...' Adlez sanoi epäröiden 'Kuinka osaat kieltämme?'
'Kuinka sinä osaat meidän?' Grilf vastasi.
'Minä opin sen vanhemmiltani. Isäni oli tekemisissä teidän kanssanne.' sanoi Adlez.
'Sama täällä. Tunsin sinut heti nähdessäni tulitaikasi.' Grilf sanoi 'Mikä tuo teidät tänne, nyt on ikävää aikaa, joten teidän ei olisi kannattanut tulla.'
'Siksi me tulimme.' Arinor sanoi 'Nimeni on Arinor ja tässä on aseveljeni Romar.' Romar nyökkäsi Grilfille. Arinor jatkoi:
'Me olemme täällä hakemassa apua. Metsän kentaurit kertoivat että joku Musta ratsastaja on noussut, ja että tarvitsisimme suuria sankareita hänen ja hänen armeijansa lyömiseen. Tiedätkö miten teidän väkenne suhtautuisi tähän pyyntöön?'
'Olen aika varma, että jos kysyisitte tuon, niin teidät tapettaisiin kesken sanojenne. Minä kuitenkin olen myös asiasta perillä, ja haluaisin auttaa.' Grilf sanoi.
'Siinä tapauksessa voisit kaiketi kertoa mitä minun griffinilleni tapahtui.' Arinor kysyi tyynesti.
Grilfin poski nytkähti.
'Se siivekäs piru joka haavoitti kolmea soturiamme? Yritimme tappaa sen saastaisen neli-jalan, mutta se oli liian nopea ja lensi pois.'
'Jos olet tuota mieltä ratsustani' Arinor sanoi vihaisena 'joka pelasti minun ja ystäväni henget ja on avustanut ja kyydinnyt meitä, niin minulla ei ole sinulle mitään sanottavaa.'
'Suo anteeksi. Olet ilmeisesti tämän ryhmän johtaja?' Grilf sanoi eikä kuulostanut yhtään siltä että olisi pahoillaan 'Me gnollit emme liioin arvosta nelijalkaisia elämän muotoja. Auttaisin teitä mielelläni.'
'Lähtisitkö tosiaan meidän matkaamme? Siitä tulee pitkä ja vaarallinen.' Adlez sanoi.
'Kyllä. Tiedän miten isoista asioista on kyse, enkä millään voi olla auttamatta. Minusta voi hyvinkin olla apua taistelussa, sillä me gnollit olemme nopeita ja kestäviä. Olen marsalkka. Aseina käytän keihästä, linkoa ja aamutähteä.'
'Mainiota. Mitä mieltä ystäväsi ovat asiasta?' kysyi Adlez ja osoitti kahta gnollia jotka istuivat silmät kiinni vähän kauempana.
'Minäpä kysyn.' Grilf sanoi ja nousi ylös. hän käveli heidän luokseen ja kaksi muuta nousivat ylös. Soturit näkivät gnollien liikuttavan leukoja ja puhuvan.
Yhtäkkiä toinen gnolleista tempaisi keihäänsä ja tökkäsi sillä Grilfiä kohti, mutta onneksi Grilf oli nopea joten se vain sivalsi hänen olkapäätään. Toinenkin gnolli hapuili keihästään kun nuoli vilahti keihästäjän kaulaan ja tämä kaatui maahan. Toinen katsoi kolmea soturia jotka olivat nousseet jaloilleen ja pudotti keihäänsä maahan nähdessään kun Romar jännitti jousensa uudestaan, nuolen kärki kohti sen kaulaa. Se kumartui maahan ja alkoi ulista. Grilf otti häntä nisksta kiinni ja talutti hänet tulen ääreen.
'He eivät tainneet pitää ajatuksesta?' Romar sanoi laskien jousensa.
'Minähän sanoin että jos pyytäisitte sotilaita teidät tapettaisiin.' Grilf sanoi katsellen synkästi kolmia kasvoja jotka tuijottivat maassa uikuttavaa gnollia.
'Mitä me nyt teemme? Emme me voi jättää hänta tänne, ja jos päästämme hänet hän hakee koko armeijan gnolleja meidän kimppuumme.' Arinor sanoi.
'Otetaan hänet mukaan. Sanotaan että me tapamme hänet jos hän käy hankalaksi.' Grilf sanoi 'Jos te ottaisitte kaavut yllenne ja menisitte kaupunkiimme voisitte käydä ihan haltioista ja kulkea ihan vapaasti. Siellä on kauppoja ja majataloja, joista voi löytyä tarpeellista tavaraa ja seuraa matkaa varten.'
'En tiedä voinko luottaa sinuun. Tämä voi hyvinkin olla ansa.' Arinor sanoi ja katsoi epäillen Grilfiä.
'Miksi minä niin tekisin? Ja sitäpaitsi, tarvitsette oppaan aavikon läpi. Ja aavikon pohjoisosa, eli ainoa tie haltijoiden luo, on täysin gnollien asuttamaa.'
'Ei meillä ole parempiakaan suunnitelmia.' Adlez sanoi ja katsoi Arinoria vetoavasti. 'Ja miksemme luottaisi häneen?'
'No hyvä on lähtekäämme huomenaamuna.' Arinor sanoi. Kaikki kävivät lepäämään ja nuotio haudattiin hiekkaan.
Aamulla he lähtivät liikkeelle, Grilf jouksi edellä ja katsoi oliko vastaan tulossa gnolleja ja muut seurasivat perässä niin nopeasti kuin vain kuumalla hiekalla ratsuitta pystyivät. Romar piti heidän vangitsemaansa gnollia köysissä.
Keskipäivä oli jo saapunut, ja aurinko paistoi kuumasti heidän niskoihinsa. Grilf loikki takaisin päin Arinorin luokse ja he jatkoivat matkaa rinnakkain.
'Ei kestä kauaa kun kaupunkimme muurit näkyvät horisontissa.' Grilf sanoi 'Teidän kannattaisi nyt laittaa kaavut yllenne. Ja sinun, Arinor, kannattaisi piilottaa partasi, sillä haltijoilla ei ole partaa.'
'Miksi voisimme esiintyä haltijoina emmekä ihmisinä? Ja muuten, miksi se arpinen gnolli nuhteli meitä?' Arinor kysyi.
'No gnollit sietävät haltioita koska niihin voi luottaa. Ihmisistä ei koskaan tiedä.' Grilf vastasi 'Se rakennus jossa kävitte, on pyhä hauta. Se on kielletty paikka, ja siellä on vaarallisia petoja. Ennen kaikkea siellä sanotaan olevan erittäin taikavoimainen pyhä miekka, joka odottaa että suuri valittu sankari ottaa sen käsiinsä.'
'Krhm... Voisinko lainata Arinoria hetkeksi?' Adlez sanoi heidän selkiensä takaa. Grilf käveli jonkin matkaa eteen päin kunnes Adlez sanoi:
'Se miekka. Etkö löytänytkin sen hohtavan miekan sieltä haudasta? Siitä ei voi olla epäilystäkään. Vain erittäin taikavoimaiset ja pahan karkoitukseen erikoistuneet miekat hohtavat sillä lailla. Minä tiedän.'
Arinor asetti kätensä miekan kahvalle ja se tuntui mukavan viileältä tässä kuumuudessa. Hän kantoi nyt kahta miekkaa, toinen tavallinen Bretonnialaisen sotilaan miekka selässään tupessa, ja taika-miekka joka oli liian leveä teräinen tuppeen, roikkui vyön varassa.
Jonkin ajan kuluttua suuri savimuuri näkyi edessäpäin. Kolme soturia veti tukahduttavat kaavut ylleen, ja Arinor ja Romar peittivät parransänkensä kankaalla niin että vain silmät jäivät näkyviin.
He soisoivat nyt muurin vieressä ja katselivat kuinka keihäin varustautuneet gnollit kävelivät edestakaisin muurilla tähyillen taivaanrantaan.
'Portti on täällä.' Grilf sanoi ja viittoi heidät peräänsä.
Portin edessä seisoi kaksi gnollia keihäät kädessä ja he katselivat kaapuihin sonnustautuneita matkalaisia epäillen. Joukon tullessa kohdalle he ristivät keihäänsä estäen heidän kulkunsa. Vartija murisi jotain ja Grilf vastasi. Sitten vartija katsoi jälleen matkalaisia ja sanoi selvällä ihmiskielellä:
'Todistakaa että olette haltijoita.' Romar liikehti epämukavasti kaavussaan ja kylmä hiki alkoi nousta Arinorin otsalle. Sitten Adlez veti huppunsa alas paljastaen suipot korvat ja kääntäen päänsä sivuttain vartijalle.
'Hyvä on, voitte mennä.' Vartija sanoi.
Mielessään kaikki kiittivät Adlezia ja he kävelivät eteenpäin portista läpi. Nyt he olivat suurella kadulla jolla käveli gnolleja kantaen ruukkuja ja hoitaen arkiaskareitaan. Jokaisen savisen seinän vierellä oli jonkinlaisia myyntikojuja. Isossa osassa niistä myytiin kuivattuja liskoja tikun nokassa joita monet mutustelivat siellä täällä. Se oli ilmeisesti paikallista ruokaa.
'Osta lisko tai joku eluka! Haltijjat! Iso raha!' Monet myyjät tulivat heidän luokseen tyrkyttämään tavaraa. Soturit jatkoivat matkaansa pudistellen päätään.
Jonkin matkan päässä tämä suuri katu loppui ja se alkoi hajaantua moniksi kujiksi.
'Osaatko suunnistaa täällä?' varmisti Arinor Grilfiltä.
'Tottakai.' sanoi Grilf 'Älkää välittäkö mistään mikä on myytävänä, ne ovat aina joko rikki tai väärennöksiä. Täällä on vain yksi paikka jossa on luotettavia tarvikkeita. Onko teillä kultaa?'
'On toki. Olenhan sentään kuningas.' Arinor sanoi ja kaivoi kaapunsa alta ruskean kukkaron joka kilisi lupaavasti.
He risteilivät kadulta toiselle ja pitemmälle mentäessä esillä oleva tavara vain huononi, vanhoja kanoja, savesta tehtyjä pieniä ruukkuja, välttävän näköisiä veistoksia, okaita ja oksia, ja lopulta kiviä ja hiekkaa. Monen minuutin päästä he saapuivat ovelle jonka päällä oli punainen kyltti jossa oli riimuja.
'Tänne.' sanoi Grilf ja viittasi heidät sisään. paikka oli täynnä heikkoja puisia hyllyjä jotka notkuivat mitä ihmeellisimmistä esineistä, aina mustista lyijykuulista, lohikäärmeen hampaisiin.
'No niin. Tämä on se paikka josta saamme kaiken tarvittavan.' sanoi Grilf 'miettikää mitä kaikkea voitte tarvita, sillä kaikki on aika halpaa.'
Arinor lähti risteilemään hyllyjen väleissä ja osui rohto-hyllyn kohdalle.
'Hei Adlez! Sinun kannattaisi nähdä tämä!' Hän huusi ja Adlez kiirehti paikalle. Adlezin suu aukesi ja hän katseli satoja eri rohtoja ihmeissään. Voima rohtoa, joka tekee sinusta keskipäivästä auringon laskuun saakka yhtä voimakkaan kuin vuoripeikosta, nopeus rohtoa, parannus rohtoa, tulenkesto-rohtoa ja jopa rohtoa joka kasvattaa juojalleen hevosen hännän. Adlez kysyi:
'Paljonko meillä on varaa?'
'Katsotaan sitten maksutilanteessa.' sanoi Arinor ja Adlez rupesi kuumeisesti lappomaan erivärisiä pulloja kaapunsa helmaansa.
Romar ja Grilf olivat samalla hyllyllä ja Romar punnitsi kädessään Grilfin ottamaa tapparaa. Arinor risteili hyllyjen välissä eikä oikein löytänyt mitään mitä olisi tarvinnut. Lopulta hän osui kassalle, jonka takana oli kääpiönainen myyjänä. Arinor istui jakkaralle kassan eteen lepuuttamaan jalkojaan.
'Voinko auttaa?' myyjä kysyi.
'En tiedä.' Arinor vastasi. 'Tai olisiko teillä leveitä miekan tuppeja?'
'Tottahan toki! Meiltä löytyy kaikkea paitsi sätkiviä sammakon reisiä.' myyjä sanoi, ja kipitti muutaman hyllyn päähän, nosti syliinsä muutaman tupen ja asettin ne tiskille.
'Siitä voin valita itsellesi mieluisan. Näytähän miekkaasi.' hän sanoi. Arinor höllensi vyötään ja nosti mahtavan miekan pöydälle lepäämään. Myyjän silmät levesivät tuon miekan nähdessään ja hänen suunsa aukesi.
'Tuolle miekalle on, tiedätkös, omat tuppensa.'


Kahdeksas luku:
Miekan tarina

Myyjä katsoi Arinoria kuin olisi vasta nyt nähnyt hänet siinä.
'Nimeni on Gwynd. Mistä sainä tämän sait?' hän kysyi.
'Minä... eksyin. Eksyin johonkin hautaan, ja löysin sen sieltä.' Arinor sanoi.
'Vai niin... niinpä tietenkin.' myyjä mietiskeli 'Tiedätkö mikä tämä miekka on?'
'En oikeastaan muuta kuin sen että siinä on taikavoimia.'
'Taikavoimia tosiaan. Kuules, minulla on tuon miekan tuppi.' Gwynd sanoi, tuijottaen kattoon utuisin silmin 'Se on suku aarteemme monessa monessa sukupolvessa. Siinäkin on taikavoimia, ja uskomme liiketoimionnemme juontuvan siitä. Mutta annan sen mielellään takaisin miekalleen. Jos vain seuraat minua tänne taakse, saat sen ilmaiseksi. Ja jos haluat niin kerron mielelläni tuosta miekasta.'
Arinor hämmästyi todella, mutta seurasi myyjää takahuoneeseen. Huoneen seinät olivat ryijyjen peitossa, ja joka nurkalla oli jokin laatikko tai lipasto. Laatikoiden keskellä oli peti jossa makasi kääpiömies kuorsaten äänekkäästi. Puisen lipaston yllä seinällä, roikkui komea pronssista ja hopeasta tehty tuppi jossa oli nousevaa aurinkoa kuvaava kuvio. Gwynd kompuroi lipaston päälle, nosti tupen syliinsä ja kapusi alas.
'Kas tässä.' hän sanoi ja ojensi komean tupen Arinorille 'Ole hyvä ja istu alas.' Hän istui laatikon päälle niin että hänen jalkansa jäivät ilmaan. Arinor katsoi jonkin laatikon ja istahti sen päälle.
'Tuon miekan nimi on Glorá. Se taottiin kauan sitten elämän puolesta taistelleen kenraali Noram Norilin pojan aseeksi.' Gwynd kertoi 'Taikavoimansa se sai vasta ratkaisevassa taistelussa, kun kaikki hänen joukkojensa maagit siunasivat tämän miekan viime voimillaan ja Noram sai lyötyä hirvittävän pahuuden mahdin. Nykyäänkin, niin tarina kertoo, miekka alkaa hohtamaan kun se pääsee taistoon elämän puolesta.'
'Tämä miekka... Niin se todellakin tekee. Olen sen kokenut.' Arinor sanoi ja katseli miekkansa kiiltävää terää.
'Mutta ei se vielä mitään. Ehei. Ihan kuka vain ei tuota miekkaa pysty nostamaan, tiedätkös. Vain sellainen henkilö jolla on merkittävä ja suuri tehtävä ja joka taistelee henkensä kaupalla hyvyyden ja elämän puolesta, pystyy sen ottamaan alttariltaan.'
Arinor mykistyi oliko hän se kantaja joka taistelee hyvyyden ja elämän puolesta? Ilmeisesti. Hän otti miekan kahvasta kiinni ja työnsi sen tuppeen.
'Kiitos. Paljon kiitoksia tupesta ja tarinasta. En osaa kyllin kiittää.' Arinor sanoi ja nosti vanhan miekkansa tuppineen selästä. 'Pyytäisin kuitenkin vielä yhtä asiaa.'
'Voi pyydä pois vain.' Gwynd sanoi lämpimästi.
'Ottakaa tämä miekka kiitokseksi. Se on hyvä, Bretonnian parhaiden seppien takoma.'
'Voi kiitos. Enhän voi kieltäytyäkään.' Gwynd sanoi ja asteli kaupan puolelle miekka sylissään ja asetti sen hyllylle.
Arinor seurasi kaupan puolelle ja katseli missä hänen ystävänsä olivat. Adlez seisoi kassan edessä sylintäysi pulloja sylissään ja sanoi Arinorille:
'Minun täytyy ehkä karsia muutama pullo pois, tässä on kyllä melko paljon.' Arinor asteli hänen vierelleen ja pian paikalle saapuivat Romar ja Grilf.
Grilf pudotti pöydälle neljä vesi leiliä, teräksisen tapparan, rengaspaidan ja köyttä. Romar laski niiden viereen kolme laukkua, yhden pienemmän laukun, suuren nuoliviinen, nuolia ja komean tikarin.
'Miksi yksi laukku on pienempi kuin muut?' Adlez sanoi.
'Se on sinulle.' Romar sanoi ja Adlez mulkaisi vihaisesti 'Näin nimittäin tuon sinun rohtoläjäsi ja päätin ottaa tämän sinulle, sillä tämä ei olekaan mikään tavallinen laukku. Se on taikalaukku johon mahtuu galloonan verran tavaraa.' Adlezin ilme kirkastui ja hän laski rohdot pöydälle.
Gwynd laski hinnan ja Arinor antoi hänelle vaaditun määrän kultaa. He hyvästelivät Gwyndin ja lähtivät ulos paahteiseen ilmaan. Joukko asteli ripeästi pitkin kapeammaksi käyviä katuja, ja satunnaiset vastaantulevat gnollit mulkoilivat heitä.
'Mitä nyt?' Arinor kysyi Grilfiltä.
'Kierrämme kaupungin laitakatuja pitkin ettemme joudu tekemisiin sotilaiden kanssa.' Grilf sanoi ja loikki ripeästi 'Kaupungista saavat poistua kaikki, joten vartijat eivät välitä meistä kun pääsemme täältä.' Yhtäkkiä Romar hoksasi yhden asian:
'Hei! Missä se meitä vartioinut gnolli on?' Hän hengähti hätäisesti. Grilf katseli ympärilleen ja haisteli ilmaa.
'Vauhtia.' hän sanoi ja he rupesivat kulkemaan niin nopeasti kuin pystyivät herättämättä liikaa huomiota. He kävelivät ja kävelivät. Pian Grilf sanoi:
'Ei enää pitkästi.' Ja jonkin matkan jälkeen he tulivat jälleen leveälle tielle jota reunustivat kaupustelijat.
Kun he olivat porteilla he kävelivät ripeästi vartijoiden ohi. Arinorin sisällä huokasi helpotus. He olivat jo monenkymmenen metrin päässä porteilta kun takaa porteilta kuului äänekäs ärjäisy. He ampaisivat juoksuun kun pieni joukko hilparein aseistautuneita gnolleja rynnisti heidän peräänsä.
'Hei! Te siellä! Pysähtykää!' kuului karkea huuto. He kuulivat vartioiden lähestyvän nopeasti. Nelikko juoksi minkä jaksoivat, mutta pian Grilf oli kaukana edellä ja vartijat saavuttivat heitä kaiken aikaa.
Yhtäkkiä Adlez kompastui kaapunsa helmaan ja jäi muiden taakse.
'Adlez!' Romar huusi ja Grilf kääntyi kannoillaan. Hän juoksi Adlezin vierelle, kaappasi hänet syliinsä ja lähti matkaan juuri ja juuri väistäen vartijan heittämän keihään. Adlezin paino ei tuntunut rasittavan Grilfiä ollenkaan, ja pian he olivat taas Arinorin ja Romarin edellä.
Vartijat olivat nyt aivan ritarien kannoilla. Arinor tunsi keihään iskeytyvän jalkojensa juureen ja hän lensi nokalleen hiekkaan. Romar pysähtyi ja veti Arinorin ylös, mutta nyt oli jo liian myöhäistä. Vartijat sesoivat heidän edessään pidellen keihäitään aivan heidän sydäntensä edessä. He kaikki olivat hengästyneitä ja Arinorin rinta kohili vaarallisesti keihäänkärkeä vasten. Arinor hyppäsi taaksepäin ja veti miekkansa esiin. Nyt vartijoiden keihäät osoittivat häntä, ja Romar sai aikaa vetää esiin jousen ja nuolen.
Vartijat perääntyivät ja hengittivät raskaasti. Yksi karjaisi ja loikkasi keihäs edellä Arinoria kohti. Romar ampui nuolen sen päähän ja se kaatui maahan Arinorin jalkojen juureen. Silloin muut vartijat hyökkäsivät perässä. Romar sai ammuttua vielä yhden niin että jäljellä oli enää kaksi. Toinen löi jousen pois hänen käsistään ja iski keihäänsä Romarin kylkeen. Romar kaatui maahan heingittäen vaikean kuuloisesti. Arinor karjaisi ja silpaisi sen vartijan pään irti, mutta viimeinen vartija löi häntä kyynärpällä selkään niin että hän kaatui maahan. Arinor kierähti selälleen mutta vartija piti keihään kärkeä hänen kurkullaan. Se nosti keihäänsä ylös valmiiksi iskemään sen Arinorin pään läpi.
Yhtäkkiä vartija käänsi päänsä. Jokin iso otus vilahti Arinorin edestä vieden gnollin mukanaan. Arinor nousi ylös ja katsoi. Hänen griffininsä oli palannut ja iskenyt kyntensä gnollin selkään. Se kiljui kuin kotka ja lennähti Arinorin halattavaksi.
'Pian nyt. Ei ole paljoa aikaa.' Arinor sanoi ja kiirehti Romarin luo. Romar hengitti raskaasti ja vuosi paljon verta. Hengästynyt Arinor nosti hänet griffinin selkään. Hän hyppäsi itse Romarin taakse.
Arinor huusi ja kannusti ratsunsa lentoon. Griffin kiihdytti vauhtiaan ja he kiisivät nopesti hiekan päällä.
'Nyt on pakko yrittää.' Arinor sanoi ja yritti tehdä nopeus loitsun. Nyt he kiisivät tuulen lailla ja vuoret nousivat heidän eteensä. Arinor näki Grilfin ja Adlezin alhaalla ja ohjasti ratsunsa heidän vierelleen. Adlez oli Grilfin selässä.
'Hoi!' Arinor huusi 'Me kaadoimme vartijat! Adlez, käytä nopeus loitsua, meidän täytyy päästä vuorten taakse haltioiden luokse pikimmiten!' Adlez nyökkäsi ja Grilf alkoi kiitämään todella nopeasti. Griffin kiihdytti vauhtiaan ja parin minuutin päästä he pääsivät vuorten luo.
Keskellä vuoren seinämää erottui selvästi ohut sola johon he sukelsivat. Siniharmaa vuoren sienämä kiisi heidän ohitseen ja griffinin siivet hipoivat niitä. Arinor ohjasi ratsunsa alas maahan kun sola kapeni ja griffin jatkoi matkaa juosten.Vielä muutama minuutti ja he pääsivät solan läpi saniaispohjaiseen metsään jossa oli paljon lehtipuita.


Yhdeksäs luku:
Haltiat

Vielä jonkin matkan kuljettuaan Arinor huusi:
'Hoi kuuleeko kukaan! Hei!' mutta vastausta ei kuulunut. Sitten yhtäkkiä Arinorin vierellä oli suippokorvainen henkilö joka leijui ilmassa heidän vauhdissaan.
'Päiviä ihminen.' hän sanoi 'Mitä asiaa teillä on?'
Hämmästyksestä huolimatta Arinor sai sanottua:
'Y-ystäväni on haavoittunut! Voisitteko mitenkään parantaa hänet?' Haltia katseli hetken heidän menoaan ja sanoi:
'En. Mutta tiedän kuka voi. Matkatkaa vain suoraan eteenpäin, niin tulette pian paikalle.' Sen sanottuaan hän katosi ilmaan.
Arinor ei tiennyt mitä muutakaan hän nyt voisi tehdä, joten hän jatkoi matkaansa eteenpäin. Hyvän matkaa kuljettuaan hänen takaansa kuului kirkas 'Hoi!'. Hän katsoi taakseen ja näki saman haltian istuvan kaatuneella puunrungolla. Arinor karautti hänen luokseen ja sanoi kiireesti:
'No mitä nyt?' Ja haltia osoitti sormellaan ylöspäin. Arinor kallisti päätään taaksepäin katsoen mitä haltia osoitti, ja huomasi ihmeekseen että korkeiden puiden latvoissa oli kokonainen kaupunki. Suuria puiden rungon ympärille rakennettuja saleja ja majoja jotka yhdistivät toisiinsa suuri riippusiltojen verkko. Silloilla ja satunnaisilla puisilla tasanteilla liikuskeli haltioita asioillaan.
'Romar voihkaisi ja säpsähti. Arinor pudotti katseensa ihmeellisestä kylästä ja sanoi hätäisesti:
'Tuollako voin parantaa hänet?' Haltia nyökkäsi ja Arinor karautti griffinin vaikeaan lentoon puiden latvojen välissä.
Pian he olivat latvojen tasalla ja he laskeutuivat isolle tasantelle jolla olevat haltiat hajaantuivat.
'Hoi! Ystäväni on pahoin haavoittunut ja pelkään että hänelle käy huonosti. Onko täällä parantajia?' Arinor ilmoitti haltia väelle. Muutama haltia pinkaisi suureen saliin muutaman puun päässä, ja muut alkoivat kuiskutella keskenään. Epätoivoisena Arinor odotti ja pian salista kiirehti vanhan näköinen, viittaan sonnustautunut haltia. Hän tuli Arinorin ja griffinin eteen ja viittasi luokseen. Arinor nosti Romarin pois griffinin selästä ja kantoi hänet tasanteelle haltian jalkojen juureen.
Haltia kumartui ja sulki silmänsä. Jälleen veri ja haavat katosivat jättäen jälkeensa vain suuren reiän Romarin pukuun. Romar aukaisi silmänsä ja ponnahti istumaan.
'Mitä!' Hän parahti nähdessään missä hän oli. Arinor ojensi kätensä vetääkseen Romarin seisaalleen.
'Hän paransi sinut juuri. Olemme haltioiden kaupungissa.' Arinor sanoi ja Romar katseli ihmeissään ympärilleen.
'Deja vu.' Romar sanoi ja Arinor ja Romar hymyilivät keskenään.
'Kiitos paljon hyvä druidi.' Arinor sanoi.
'Eipä kestä. Täällä nähdään aika harvoin ihmisiä, joten se oli ilo.' haltia sanoi ja vaikka hänen kesvonsa olivat uurteiset ja hänen hiuksensa harmaat, niin hänen äänensä oli kirkas ja selvä. Kaikki ympärillä olevat haltiat tuijottivat ritareita.
'Missäköhän luulet Adlezin ja Grilfin olevan?' Romar kysyi Arinorilta välittämättä tuijotuksesta.
'Anteeksi hyvä ystävä,' Arinor puhui parantajalle ' mutta matkakumppanimmekin ovat matkalla tänne, ja olen aika varma etteivät he löydä tänne ilman apua, joten voisinko laskeutua alas heitä opastamaan?'
'Keitä he ovat?' druidi kysyi ja vaikkei Arinor häntä tuntenutkaan druidista huokui jonkinlainen luotettavuus ja Arinor sanoi:
'Grilf gnollisoturi ja Adlez druidi.' Parantajan naamalle levesi hymy ja jokin syttyi hänen silmissään.
'Adlez tulee tänne!' hän sanoi ja kaikki ympärillä olevat haltiat lähtivät hymyillen matkoihinsa.
'Tunnetteko Adlezin?' kysyi Arinor.
'Olen hänen isänsä.' sanoi druidi 'Ja luotan kyllä siihen että Adlez osaa tänne, joten älkää huoliko. Voitte tulla vieraikseni, minulla kyllä riittää ruokaa.' Kolmestaan he lähtivät liikkeelle. Hetken kuluttua Romar huomasi:
'Et tullut täältäpäin kun sinua haettiin.'
'En, olin silloin obsrvatoriossa. Tutkin siellä tähtiä.' Druidi sanoi.
'Kirkkaassa päivän valossa?' Arinor sanoi ja katsoi puiden latvojen yli kun ilta teki tuloaan.
'Ei sillä ole väliä onko päivä vai yö, siis jos osaa taikoa.' sanoi druidi 'Tässä on kotini.' Hän osoitti heille mahtavan rakennuksen, ottaen huomioon että se on rakennettu puuhun.
Se oli hieman kuin pesä, se oli pyöreä, puinen, olkikattoinen, kotoisan näköinen, ja ilman muuta suurin mitä he olivat latvuksissa nähneet. Talossa oli varmasti kolme kerrosta. Druidi avasi oven ja heidän takaansa kuului huudahdus. Kolme kääntyivät ja Adelz juoksi heitä kohti, Grilf jäi jälkeen kävellen pelosta täristen riippusillalla. Adlez ja druidi halasivat ja kun Grilf saapui he astuivat sisään. Aika pienessä eteis-huoneessa oli pöytä, sen lähellä oli sänky ja muita huonekaluja. Joka puolelle meni ovia ja portaita.
'Tässä talossa asuu minun koko sukuni, ja suvun johtaja asuu aina heti eteisessä.' druidi sanoi.
'Onko joka suvulla oma talo?' Romar kysyi.
'Kyllä. Meidän suvussamme on paljon taikojia, jopa haltioiden mittapuussa.' druidi sanoi ja viittasi heidät istumaan.
'Tämä on minun huoneeni.' hän sanoi ja istui itsekin alas 'Jokaisella aikuisella suvun jäsenellä on oma huone.'
'Emme kai ole vielä esitelleet toisiamme, vai onko minusta tullut jo niin vanha?' druidi sanoi.
'Ei, emme ole.' Arinor sanoi 'Olen Arinor, tämä toinen on Romar, ja hän on gnolli, Grilf.'
'Tervetuloa. Oma nimeni on Adlam.' Portaista asteli muutama haltia kantaen viittä hopeista vatia. Heidän eteensä laskettiin Paljon erilaisia hedelmiä joista jokaisesta lähti oma tuoksu. Annoksen tuoksu oli uskomaton. Makeaa, hapanta, pistävää. Arinor maisteli hedelmiä ja popsi kaikki makeat ja pehmeät, mutta jätti jonkinlaiset keltaiset, happamat pallerot syömättä. Kun he olivat syöneet vadit vietiin pois ja Arinor sanoi:
'Adlam hyvä, kiitos ruoasta.' ja Adlam kumarsi 'Mutta satutko tietämään millä asialla me olemme?'
'En tiedä, mutta olen observatoriossa ihmetellytkin että jotain on tekeillä.' Adlam sanoi kiinnostuneeseen sävyyn.
'Me olemme täällä hakemassa sotureita ja johtajia taisteluun elämän puolesta.' Arinor sanoi.
'Tässä tilanteessa pyytäisin pientä Adleziani poistumaan, mutta näytätkin olevan jo aivan aikuinen.' sanoi Adlam 'Meillä on monia mahtavia jousimiehiä ja taikojia monesta suvusta, mutta jos haluatte vain parhaat päältä niin osaisin tarjota kolme jousen käyttäjää.'
'Otamme mielellämme vastaan kaiken avun jota teillä on tarjota.' Arinor sanoi.
'Mutta katsokaamme tätä asiaa huomenna, sillä nukkuisin nyt niin mielelläni ja miettisin asiaa yön yli.' Adlam sanoi 'Ja Adlezin on kai aika saada oma huone.'
'Entä me?' Arinor sanoi.
'Te saatte varahuoneen jossa ei vielä asu ketään.' Adlam sanoi ja johdatti heidät huoneisiinsa.


Kymmenes luku:
Adlam lähettää heidät matkaan

Aamulla herättyään, ja haltiaruokaa syötyään, he astelivat ulos ja Adlam kutsui luokseen eilen lupaamansa soturit. Heitä oli kolme, kaikki pitkiä, vaalea hiuksisia ja kaikilla oli komea jousi käsissään.
'He ovat veljeksiä.' sanoi Adlom 'Isäni veljentyttären poikia. Nimiltänsä Alda, Almo ja Lamda.' Veljekset kumartelivat sitä mukaa kun heidän nimensä lausuttiin. Arinor astui eteenpäin kättelemään heitä. Samoin tekivät myös muut soturit. Haltiat säpsähtivät kun heitäkin päätä pitempi Grilf työnsi karvaisen tassunsa heidän eteensä.
Esittelyjen jälkeen he astelivat sisälle ja Adlam sanoi antavansa heille jotain. Seitsemän taistelijaa istuivat tiiviisti Adlamin pöydän ympärillä, niin että Adlamille itsellekin jäi tilaa.
Hetken kuluttua Adlam tuli sivu huoneesta kantaen pakettia, mustepulloa ja sulkakynää. Hän istuutui, laski kannettavansa pöydälle ja kysyi:
'Saitteko te karttaa kenteureilta?' Arinor nyökkäsi ja asetti rullalla olevan kartan pöydälle.
'Niin arvelinkin.' Adlam sanoi ja avasi kartan 'Oletteko huomanneet että kartasta puuttuu paikkojen nimet?' Adlez ja Romar nojasivat lähemmäksi karttaa ja Arinor hoksasi vihdoin mikä kartasta oikein puuttui.
Kartassa oli yksi suuri saari, sen saaren Itä-osassa oli suuri ruoho mainen laakso johon oli piirretty pitkä muuri ja linna. Sen ylle Adlam raapusti 'Bretonnia'. Laaksosta oikealle oli pitkä pohjoisesta etelään kulkeva vuori jono. Sen Adlam nimesi 'Hazaldin vuoristoksi'. Vuorten itäpuolella oli suuri metsä jonka päälle hän kirjoitti 'Keski-metsä'. Metsästä pohjoiseen sijaitsi autiomaa joka oli vuorten saartama. Autiomaahan Adlam kirjoitti 'Khagaanor'.
Adlam nosti kynänsä ja kastoi sen musteeseen. Autiomaan pohjoispuolella oli toinen metsä joka oli nimeltään 'Haltiain aarni'. Adlam nosti katseensa kartasta ja katsoi Arinoria kysyvästi.
'Sinähän kirjoitat paikan nimet sitä mukaa kun me olemme matkanneet.' Arinor sanoi ja katsoi ihmeissään. Adlam nyökkäsi ja kirjoitti metsän autiomaan rajalla olevaan vuoristoon 'Khaganin'.
'Sieltä löydätte kääpiöt.' Adlam sanoi.
'Kentaurit, he asuvat etelässä eivätkä liiku paljoa omista metsistään. Heitä eristää muista kansoista gnollit ja vuoret. He eivät ole paljoa tekemisissä pohjoisen kanssa?'
'Siltä se vaikuttaa.' Arinor sanoi miettien mitä Adlam mahtoi ajaa takaa.
'Oletanko oikein, jos sanoisin että teitä pyydettiin hakemaa haltioita, gnolleja ja kääpiöitä?' Adlam kysyi.
'Olet oikeassa.' Arinor sanoi.
'On kuitenkin vielä yksi kansa, jonka olemassa olosta luultavasti vain haltiat tietävät.' Adlam sanoi 'Nimittäin Ramannorilaiset.' Hän sanoi ja piirsi metsästä kaakkoon, rannikon tuntumaan, linnan. Sen ylle hän kirjoitti 'Ramannor'.
'Keitä he ovat?' Arinor sanoi hämmästyneenä.
'He ovat ihmisiä.' sanoi Adlam 'Menette siis nyt pyytämään kääpiöiden ja Ramannorilaisten sotureita. Sitten kun olette saaneet apua palaatte takaisin tänne, niin suunnittelemme pitemmälle.'
'Mitä meidän kuuluu tehdä sitten?' kysyi Romar.
'Sanoin, että suunnittelemme myöhemmin.' Adlam sanoi.
'Vaan kai sinä tiedät mitä on menossa ja missä, kun tiesit mitä me olemme tehneet ja missä menneet?' Romar sanoi. Adlam huokaisi.
'Katsos tätä saarta tässä.' Adlam sanoi ja laksi sormensa suuresta saaresta itään sijaitsevaa pitkää karua johon oli merkitty kolme tulivuorta 'Se on Pitkäsaari, tai siksi minut on opetettu sitä kutsumaan. Kun kerran haluat, kerron mielelläni saaren historiasta.' Adlam selvitti kurkkuaan. 'Krhm... kauan sitten, Pitkäsaarella, asui kehittynyt kansa joka ei tuntenut taikuutta, vaan he rakensivat kaikelaisia koneita. Heillä oli itsestään liikkuvia palloja, ilmassa, pallojen varassa lentäviä laivoja. He kaivoivat metallia maasta, niinkuin kääpiöt kultaa. Ajan kuluessa he puhkaisivat koneillaan maan, ja maasta nousi tultasyökseviä vuoria, jotka hukuttivat maan tuleen.'
'Lentäviä laivoja...' Romar sanoi tuijottaen tyhjyyteen.
'Nyt saarella tapahtuu jotain kauheaa, joka järkyttää mahtavienkin maagien auroja.' Adlam sanoi.
'Mitä laatikossa on isä?' Adlez kysyi. Adlam otti laatikon syliinsä ja avasi sen kannen. Hän kaivoi sen sisältöä ja kuulosti kuin se olisi ollut täynnä jälokiviä. Pian hän nosti esiin safiirista tehdyn avaimen, jonka kahvassa oli rubiini, smaragdi, ja ametisti.
'Se on sinulle.' Adlam sanoi ja ojensi avaimen Adlezille. Hohtava avain heijastui Adlezin silmistä, kun hän katseli sitä silmät selällään.
'Mikä se on?' kysyi Adlez nostamatta katsettaan hohtavasta avaimesta.
'Se on avain opettajan torniin. Hänen nimensä on opettaja, ja hän johtaa akademiaa. Hänen akademiaansa tulee väkeä kaikkialta. Siellä on muunmuassa meriväkeä ja jopa minotaureja. Opettaja on varsinaisesti Arkkimaagi, mutta hän opettaa myös taistelulajeja erilaisten aseiden käyttöä.' Adlam kertoi.
'Sinä... Toivot että menen koulutukseen?' Adlez kysyi.
'Niin toivon. Olet nuori ja kokematon, ja olisi suuri hyöty jos oppisit elon taikuutta ja vaikka miekan käyttöä. Saat itse koulututtaa itsesi mihin kykyihin haluat. Sillä opettaja on hyvä ystäväni ja hän lahjoitti minulle tämän avaimen jonka haltija saa minkälaisen koulutuksen tahtoo.'
'Hyvä on. Minä käyn koulun ja lähetän sinulle tiedon, kun saavun ja kun olen oppinut.'Adlez sanoi.
Näiden neuvojen ja apujen jälkeen seitsemän soturia asteli ovista ulos, hyvästeli haltiat, pakkasi ja valmistautuivat lähtöön.
'Onnea matkaan!' Adlam huusi kun he lähtivät matkaan. Aika oli jälkeen puolenpäivän, he matkasivat jalan ja Arinor talutti griffiniään. Joukko käveli ripeästi metsässä. Illan suussaVuoret alkoivat jälleen näkyä puiden yllä, ja jonkin ajan kuluttua he rupesivat kiipeämään vuorenrinteitä kohti kääpiöiden kylää. Rinne oli helppokulkuisempi kuin Hazaldin vuorilla, oikeastaan pian Arinor oivalsi että he kävelivät tiellä joka vei ylöspäin. Oli jo yö.
Jonkin ajan kuluttua heidän edessään oli kivi jonka kylkeen oli hakattu kyltti siinä oli riimuja. Arinor pysähtyi sen eteen ja huusi:
'Hoi Adlez! Täällä on riimuja!' Adlez pyrähti paikalle ja sanoi:
'Nämä ovat kääpiöiden riimuja! Emme varmaankaan ole kaukana.'
'Mitä siinä lukee?' Romar kysyi.
'Hmm... Khagan 48.' Adlez sanoi.
'Se tarkoittaa että kuinka kaukana Khagan on.' Almo sanoi 'Emme todellakaan ole kaukana, sanoisin että muutama minuutti.' Ja niin he kävelivät ja saapuivat harjanteelle jonka takaa paljastui parinsadan metrin päässä kylä kivisiä taloja joissa oli olki ja puukatto. Mutta jotain hirveää tapahtui kylän keskellä.


Yhdestoista luku:
Kuolon joukot

Kääpiöt seisoivat jonossa ja kummalliset ratsastajat valvoivat kun elävät luurangot pakottivat kääpiöitä kuoppiin joista hohti vihreä valo. Tarkemmin katsottuna, mustakaapuiset ja päättömät ratsastajat valvoivat viereltä kun kääpiöitä talutettiin jonossa kuoppiin, kuopista nousi sitä mukaa luurankoja kun kääpiöitä tippui sinne ja luurangot menivät hakemaan lisää kääpiöitä kuoppiin. Koko näky oli kerrassaan hirveä.
'Meidän täytyy tehdä jotain!' Adlez sanoi. Arinor katseli pariasataa luurankoa ja sanoi:
'Emme me pärjää noin monelle, mutta jotain on tehtävä!' kuoppien toiselta puolelta talojen takaa kuului huuto, ei hädän tai kauhun huuto vaan raivon huuto. Arinor katsoi mitä oli tekeillä.
Sarvikypäräinen kääpiö juoksi parta liehuen kohti luurankoja kirves kädessä, mutta talojen takaa tuli pari muuta kääpiötä ja nappasi hänet kiinni. Pari luurankoa huomasi tämän ja ne ryntäsivät paikalle ruosteiset miekat käsissään. Sarvikypäräinen kääpiö riuhtaisi itsensä irti kahden muun otteesta ja löi luurankoja niin että luun sirpaleita sinkosi joka puolelle ympärille. Luut liikkuivat vielä ja kääpiö hakkasi luurangot palasiksi. Toinen luuranko kiersi kääpiön taakse ja nosti miekkansa ilmaan iskuvalmiiksi. Yhtäkkiä nuoli lensi tuon luurangon päähän. Kallo tarttui nuolen matkaan tömähtäen murusiksi viereisen talon seinään. Loput luurangosta valahti liikumattomana maahan.
Yksi päätön ratsastaja huomasi nuolen ja katsoi mistä se tuli. Arinor katsoi vierelleen ja näki Aldamin seisomassa jousi kädessään. Arinor nielaisi.
Ratsastaja asetti torven olemattomalle suulle ja puhalsi kirkuvan äänen. Se osoitti heitä ja pari kymmentä luurankoa lähti liikkeelle.
'Aaaaarhhh!' huusi Arinor ja hyppäsi juosten rinnettä alas 'Taisteluun! Niiltä täytyy lyödä päät irti!'
Muut hyppäsivät hänen peräänsä ja kaivoivat aseitansa esiin. Arinor kohtasi luurangot ja löi muutaman helposti Glorálla. Nopea Grilf oli pian paikalla ja löi kokonaisen luurangon yhdellä suurella aamutähden heilautuksella palasiksi. Heidän takaansa lentävät nuolet iskivät luurangoilta päät irti ja Adlez sinkosi hopeisia välähdyksiä hirviöiden päälle. Luurangot olivat pian mennyttä. Ratsataja heilautti kättään ja ne nousivat takaisin pystyyn ja valmiina taisteluun. Arinorin viereltä kuului karjaisu ja kirves löi luurangon halki.
'Hei lyö niiden päät irti!' Arinor huusi kääpiölle joka liityi taisteluun.
'Ei sillä ole väliä! Ne herätetään kuitenkin takaisin!' hän huusi ja löi toisen 'mene sinä ja iske nuo ratsastajat miekallasi!'
Arinor loikkasi kohti ratsastajaa hänen miekkansa hohtaen yössä. Ratsastaja veti esiin pitkän sahalaitaisen sapelin. Se nosti myös toisen kätensä ja yhtäkkiä kylmä aalto kävi Arinorin läpi. Sitten Arinor tunsi kuinka turhaa taistelu olisi, kaikki toivo oli jo mennyttä. Arinor vajosi polvilleen ja pimeä nauru soi ratsastajasta. Täysi epätoivo valtasi Arinorin. Pian hänen toverinsa olivat lyöneet luurangot uudestaan ja Adlez huomasi Arinorin tilanteen. Arinor kuuli jostain kaukaa Adlezin vaimean äänen. Hän välittänyt mistään. Adlez nosti sauvansa amuen valonsäteen Arinoriin. Arinor havahtui taisteluun. Hänen otteensa miekan kahvasta lujittui ja lämpö kohahti hänen sisässään.
Ratsaja säikähti ja yhdessä glorán vilahduksessä päätön ratsastaja oli maassa ja sen musta ratsu haihtui tomuksi ilmaan. Vielä kaksi muuta ryntäsi häntä kohti ja Adlez ampui sauvastaan valokentän joka ilmeisesti satutti ratsastajia. Arinor heilautti Glorán pitkällä kaarella mutta toinen ratsastaja iski sapelinsa eteen niin että hotavat kipinät sinkosivat. Hetken he painoivat toisiaan vastaan, ja toinen ratsastaja sai tilaisuuden. Se kiersi nopeasti Arinorin valmiina iskemään ja ennen kuin huomasikaan, se sai neljä nuolta niskaansa. Sen ase tippui maahan. Sama ratsastaja nosti kätensä ja syöksi jonkin tumman pilven sotureita kohti. Adlez astui eteen ja syöksi valoa sauvastaan ja pilvi katosi. Ratsastaja oli niin suuttunut että sen näki vaikkei sillä ollut kasvoja. Se heitti jotain vihreää Adlezin päälle ja Adlez huusi tuskasta. Arinorin voima siivittyi tuskan huudosta ja sai vastustavan metallin taipumaan. Pian Arinor oli iskenyt jo toisen ratsastajan tomuksi.
Viimeinen ratsastaja puhalsi torveen olemattomalla suulla ja lähti tiehensä, perässään enää noin viisikymmentä luurankoa. Kukaan ei lähtnyt heitä jahtaamaan, Adlezin tila oli sen verran huolestuttava. Adlez makasi maassa ja oli selvästi tuskissaan. Vihreä aine oli kadonnut, niinkuin se olisi imeytynyt Adleziin, ja niin se olikin.
'Hänet on myrkytetty!' Alda sanoi ja alkoi kaivaa reppuaan 'Ei! Minulla ei ole parannus rohtoa!' Arinor nosti nopeasti laukun Adlezin vuoltä ja alkoi penkoa sitä. Adlez oli ostanut niin monia rohtoja, ettei Arinor löytänyt sitä. Turhaantuneena hän huusi laukulle:
'Anna se vastamyrkky!!' Ja nyt hän piteli pulloa kuin laukku olisi sylkenyt sen hänen käteensä. Arinor avasi korkin ja antoi Adlezille kulauksen.
'Teidän täytyy odottaa aamuun asti.' kuului ääni heidän takaansa. Vanha kääpiö nainen oli tullut heidän taakseen 'Tuo rohto on minun tyttäreni Gwyndin tekemää, joten tiedän että se ei tehoa kovin nopeasti kammoratsujen myrkkyyn. Oikeastaan ei monikaan rohto.' He ottivat Adlezia kiinni hartioista ja vyötäröltä ja kantoivat hänet kääpiönaisen näyttämään taloon. Talossa he veivät hänet sänkyyn.
'Olet siis Gwyndin äiti?' Arinor kysyi kun loput kuusi soturia yrittivät löytää istumapaikan pienessä mökissä.
'Olen. Nimeni on Gwandala.' hän sanoi 'Minun mieheni oli taistelemassa teidän kanssanne, tiedättekö mihin hän meni?'
'Sarvikypäräinen kääpiö?' Romar kysyi ja Gwandala nyökkäsi
'Hän lähti ajamaan niitä petoja takaa!' Romar huudahti. Gwyndala kauhistui. He jättivät Adlezin lepäämään ja lähtivät kuudestaan kääpiön perään, vaikka heitä jokaista väsytti.


Kahdestoista luku:
Dynal V

Oli syvä yö. Vuorilla oli pimeää jo alkavan syksyn takia. He juoksivat siihen suuntaan mihin he olivat nähneet joukkojen ryntäävän. Kalliota näkyi niin kauas kuin silmä vain saattoi kantaa.
'Hoi!' Lamda rikkoi hiljaisen juoksun ja osoitti taivaalle. Siellä liisi jokin jonka Arinor tunnisti hetken päästä griffinikseen. Hän oli unohtanut sen taistelussa.
Arinor vihelsi kimeästi, ja ratsu kaartoi komeasti heitä kohti. Griffin kahahti maahan heidän eteensä.
'Lennän ylös ja katson näkyykö sitä kääpiötä.'Arinor sanoi, nousi ratsaille ja lensi heidän edelleen. Ylhäällä hän viittilöi heitä peräänsä. Viisikko juoksi nopeasti ja Grilf hölkkäsi kevyesti mukana, ilmeisesti välttäen rasitusta taistelun varalta.
He kaarsivat oikealle ja näkivät Arinorin laskeutuvan alas. Avautui näkymä merelle joka oli yössä kuin violetti matto. Heidän edessään parin sadan metrin päässä alas ja eteenpäin kohti merta oli suuri joukko luisia hirviöitä ja jokin mätki otuksia sirpaleiksi luumeren keskellä. Arinor laskeutui taistelun keskelle ja veti yössä kirkkaasti hohtavan Glorán esiin.
Griffin silpoi kynsillään ja nokallaan luita ja Arinor sivalteli ummehtuneita kalloja irti luurangoista. Yksi päätönratsumies oli joukon reunalla. Se ratsasti sotureidensa keskeltä kohti Arinoria ja veti sahalaitaisensapelin esiin ja syöksyi Arinoria kohti. Arinor pisti miekkansa vastaan ja yhdessä he kolistelivat aseitaan. Kuului karjaisu ja hevonen kaatui maahan kammottavan ratsastajan alta.
Jokin joka oli niin pieni että se jäi luuranko-otusten peittoon oli tappanut sen. Musta hevonen haihtui kirjaimellisesti niinkuin tuhka tuuleen. Kaksi sarvea sojotti kallomeren keskeltä ja Arinor tajusi että kyseessä oli kääpiö.
Ratsuton ratsastaja alkoi taas noitimaan, mutta tällä kertaa, griffin kaatui maahan. Ratsuttomat ritarit olivat kasvotusten, sillä luurangot olivat siirtyneet lopun juokon kimppuun joka oli juuri saapunut taistelemaan. Ratsastaja sivalsi, mutta Arinor väisti pistäen miekallaan. Otus haihtui ja ilmestyi viereen, se vaihtoi taialla paikkaansa. Se nosti kätensä taikoakseen ja Arinor kaatui polvilleen. Arinor tiesi että se oli vain harhaa ja taikaa, mutta hänestä oli kaikki toivo kaikonnut. Arinor ei tehnyt mitään, ei välittänyt, kun otus otti häntä kaulasta kiinni ja nosti ylös. Toisessa kädessään se piteli sapeliaan, ja toisessa Arinoria.
Yhtäkkiä neljä nuolta suhahti siistiin riviin otuksen ranteesta läpi ja Arinor putosi. Taian vaikutus lähti. Arinor noukki aseensa ja nopeasti pisti hämmästynyttä hirviötä sydämeen, jos sillä sellainen oli. Se haihtui samoin kuin ratsunsa. Vielä oli jäljellä suunnaton määrä murkautuneita luita maassa, ja kuusi soturia mäiskimässä pariakymmentä luurankoa. Kun homma oli ohi Arinor katsoi maassa makaavaa griffiniään. Hän pisti miekkansa tuppeen, polvistui ja riisui kypäränsä pitkien mustien hiusten päältä. Hän oli juuri alkamassa laulamaan, kun griffin avasi silmänsä ja nosti päänsä hiljaa. Arinorin sydän keventyi siinä määrin, että jos hän olisi kotonaan, olisivat nyt juhlavalmistelut käynnissä. Arinor syöksyi griffinin luokse ja sanoi:
'Sinä siunattu, sinulle tulee antaa nimi.' hän oli hetken hiljaa ja sanoi 'Thundir, tuulen ratsastaja!' Romar asteli hänen viereensä sanoi:
'Thundir.' ja kumarsi.
Joukko kulki takaisin kääpiöiden kylään ja aamu sarasti heidän takanaan. He nukkuivat Gwyndalan osoittamissa kääpiöiden asumuksissa.
Puolen päivän jälkeen, hyvin nukkuneet ritarit astelivat ulos majoistaan. Kylän keskellä oli kokkoa varten tehty suuri rinki jossa oli paljon tuhkaa ja tomua. Ringin ympärillä oli kantoja, kiviä ja tukkeja istuimiksi. Muutamista mökkien piipuista nousi savukiehkuroita ja joitain kääpiöitä asteli asioillaan apean näköisinä, surren eilistä hyökkäystä ja omaisten menetystä. Jotkut kulkijat olivat ilmi kyynelissä eikä ihme, sillä se mitä ne otukset tekivät, oli anteeksiantamtonta.
Arinor huudahti ja viittasi venyttelevät soturit Gwyndalan taloon. Porukka asteli sisään ja istuivat ahtaasti yhden pienen pöydän ääreen. Gwyndala asetteli astoita pöytään ja kyseli viimeyöstä. Hän ilahtui kovin kuullessaan että he olivat tuhonneet kaikki pedot. Pian paikalle asteli se eilinen kääpiö, tällä kertaa näyttävä kypärä puuttuen. Hänen harmaa partansa oli lähes yhtä pitkä kuin koko henkilö, ja hänen harmaat hiuksensa olivat poninhännällä. Kääpiö nappasi leivän pöydältä ja jäi seisomaan sitä mutustellen.
Gwyndala kantoi suuren kattilan pöydälle, kaikki tosiaan näytti suurelta kun kääpiöt olivat kyseessä, ja kauhoi lihamuhennosta jokaisen lautaselle. Haltia veljekset katselivat ruokaa kuin heidän lautasilleen oli asetettu kuolleita lepakoita, hajukin tuntui kuvottavan heitä. He eivät ilmeisesti syöneet lihaa, mutta kohteliaina lusikoivat hieman lientä suihinsa.
Gwyndala halasi miestään ja hän takaisin. Gwyndala toi hänelle tuolin ja kääpiö istui alas syömään pöydän päähän.
'Taistelitte taidokkaasti, keitä lienettekin, mutta olisin minä yksinkin pärjännyt.' hän sanoi.
'Vaatimattomuus on kääpiöille heikko taito.' kuului keittiöstä ja kääpiö hymyili.
'Taistelitte toden totta hyvin.' Arinor sanoi 'Mikä on nimenne?'
'Dynal. Dynal viides jos tarkkoja ollaan.' kääpiö sanoi 'Entä keitä te olette, ja miksi taistelitte niin innolla?'
Arinor esitteli porukan ja kertoi tehtävästään. Dynal sanoi:
'Siinä tapauksessa minä lähden mukaan. Haluan näyttää niille otuksille.'
Adlez asteli pöydän viereen ja tervehti muita. Gwyndala hipsi paikalle ja sanoi:
'Mukavaa että olet taas kunnossa. Haen sinulle tuolin niin voit istua syömään.' Niin Adlez istui alas ja toisin kuin serkkunsa, hän popsi ruokaa innolla. Arinor kertoi hänellekin mitä oli tapahtunut ja kun Adlez kuuli Dynalin nimen, hänen ruokansa putosi takaisin lautaselle.
'Dynal V, niinkö?' hän sopersi silmät selällään. Dynal nyökkäsi.
'Oletteko kuulleet Dynal toisesta? Hän on tietääkseni vienyt tuon miekan sinne aavikolle, prinssi Noranin kanssa!'
'Minkä rodun prinssi?' Arinor kysyi selvästi kiinnostuneena.
'Ihmisten.' Adlez sanoi 'Eikös Noran ole ihmisnimi?'
'Mahdotonta. Silloin hän olisi minulle sukua, ja minä kyllä tunnen sukuni.'
'Ei, vaan hän on Romannorin prinssi. Se on toinen ihmiskunta, ei kovin kaukana enää, vain noin päivän matka.'
Arinor hämmästyi ja katseli hetken tyhjää.
'Minusta meidän pitäisi jatkaa matkaa. Pyydäkin nyt sinua Dynal ottamaan tavarasi ja lähtmään mukaamme.' Niin he söivät ja pakkasivat ja olivat valmiina lähtöön.


Kolmastoista luku:
Opin torni

Nyt heitä oli kahdeksan ja Thundir. He kävelivät sen matkan minkä olivat eilen juosseet Dynalia jahdatessaan. Luut olivat vielä taistelu kentällä ja suuri määrä haaskalintuja kaarteli luiden yllä. Heidän edessään näkyi jälleen meri, joka oli nyt kirkas ja kimalteleva. Joukko laskeutui vuoren rinnettä, mutta rinne oli pitempi kuin päältäpäin näytti. Haltiaveljekset sanoivat kuulleensa peikkojen ääniä pinkomassa pakoon, eikä Arinor voinut olla hymyilemättä.
Polku oli kääpiöiden kyntämä, joten se oli paras mitä tähän mennessä olivat vuorilla kohdanneet. Jonkun ajan kuluttua he pääsivät rinteiltä ja Arinor laski jalkansa pitkästä aikaa vehreälle nurmelle. Edessä näkyi meri, mutta se oli niin iso että se vain näytti olevan lähellä ja niin oli järvikin joka kimalteli oikealla, sen vastarantaa ei näkynyt. Aurinko paistoi ja muutama pilven riekale lipui taivaalla. Tämä oli varmasti loppukesän paras päivä.
'Arinor' Romar sanoi pyytävästi 'On niin kaunis päivä, ei käytetä sitä marssiin jonka voimme hyvin tehdä illalla. Mennään järvelle kalaan.'
'Ei vaan mennään vielä jonkin matkaa.' Adlez sanoi 'Se opettaja jonka luokse isäni minut lähetti asuu tuolla järvellä.' Niin he jatkoivat matkaa järven laitaa kulkien. Järven toinen reuna oli vuorilla. Kun he kulkivat tuntui kuin he olisivat kulkeneet salmea pitkin, kun oikealla oli suuri järvi ja vasemmalla meri. Oli lämmin ja Dynalille tuli hiki.
Aikansa kuljettuaan heidän eteensä tuli mökki. Mökki oli puoliksi maalla ja puoliksi paalujen varassa järvessä. Sen seinästä alkoi laituri jossa oli muutama vene. Järven keskeltä näkyi majakan kaltainen torni. Arinor Asteli mökille ja koputti oveen. Vanha ja säänpieksemä naama tunki oven raosta Arinorin eteen.
'Keitäs te olette?' mies kysyi lurpattavat poskensa heiluen puheen mukana.
Arinor esitteli joukon ja mies astui ovesta ulos. Hänellä oli tavalliset talonpoikais vaatteet.
'Olen lautturi ja vien kutsun omaavia oppilaita opin torniin.' mies sanoi ja matkalaiset tähyilivät aaltojen takana lymyilevää tornia. Adlez näytti safiiri avainta lautturille. Lautturi otti sen käteensä ja otti taskustaan linssin jonka hän asetti silmänsä eteen. Hän käänteli ja kosketteli avainta ja sanoi:
'Tulkaa.' Hän loikkasi veneeseen ja viittasi muut peräänsä.
Arinor katsoi venettä ja sitten joukkojaan. Hän huomasi yhden epä kohdan.
'Emmehän me kaikki millään mahdu tähän veneeseen.' hän sanoi.
'Kyllä se siitä kasvaa.' lautturi sanoi. Niin Arinor astui veneeseen. Yksi kerrallaan he tulivat ja kun kaikki olivat veneessä Arinor oli ihmeissään. Lautturilla ei myöskään ollut airoja, hän vain läpsäisi veneen perää niinkuin hevosta ja vene lähti nykäisten matkaan. Joukkoa ihmetytti ja lautturi hymyili heidän hämmästyneille naamoilleen.
Järvi oli tosiaan pitkä. Torni lähestyi heitä pikkuhiljaa ja jonkin ajan kuluttua ainoa maisema oli vuoret edessäpäin ja joka suunnassa järveä.
'Nyt on mukava päivä, rentoutukaa matkaa on vielä jäljellä.' lautturi sanoi ja oikaisi selälleen poikittain veneen perälle. Kukaan muu ei tehnyt niin.
Torni lähestyi ja kun he näkivät sen tarkemmin he huomasivat että se näytti aivan majakalta.
'Anteeksi-' Adlez sanoi ja lautturi avasi silmänsä 'Mutta mitä tornissa voi opiskella?'
'Opettajamme on vapaamielinen,' lautturi murisi 'ja suostuu opettamaan kaikkea kuolleiden herättämisestä, perunan kuorien kompostointiin.'
'Jos haluaisin opiskella elämäntaikuutta taistelutilanteisiin, onnistuisiko se?' Adlez kysyi koettelevasti.
'Kyllä varmaankin.' lautturi sanoi ja haukotteli 'Uskon että te muutkin saatte koulutusta jos olette täällä samaan aikaan kuin tämä opiskeluun hakeva neiti.'
Sitä Arinor ei ollut tullut ajatelleeksi. Hän toivoisi ehkä oppivansa tekemään niitä tulipalloja joista Adlez oli kertonut kentaurien luona. Lisäksi Arinor, vaikka olikin opiskellut miekan käyttöä siitä asti kun oppi kävelemään, halusi oppia lisää miekkailusta. Arinor katseli tovereitaan. Romar oli ajatuksissaan ja katseli miettivästi nuoltaan jota hän piteli kädessään. Grilf näytti hämmentyneeltä ja hermostuneena, joka saattoi osaksi johtua siitä etteivät gnollit kummemmin nähneet järviä tai meriä, saati kulkeneet venein. Dynal vain istui ja tuijotti vettä. Haltiat istuivat perällä rentoituneina lämmöstä nauttien.
Aikansa livuttuaan lautturi nousi ylös, venytteli ja sanoi:
'Olemme pian maissa, ottakaa tavaranne ja valmistautukaa.' Suuri torni seisoi isolla saarella, jonka reunoja pitkin kiersi korkea muuri. Rantaa oli muutama metri muurin ja veden välillä, ja muurissa oli suuri puinen ovi joka oli auki sen verran että siitä mahtui kulkemaan. Vene karahti rantaan.
Heidän oikealla puolellaan makoili joku lakanan päällä.
'No hyvää, ei, vaan loisteliasta päivää teille kaikille! Ja tervetuloa opin torniin!' Mies ilmoitti juhlavasti. Hänellä oli pitkä parta ja iltataivaan sininen kaapu. Hän loikoili auringossa ja hymyili leveästi. Hänen kasvoillaan, silmien edessä oli kaksi mustaa lasin palasta jotka oli kiedottu yhteen rautalangalla ja rautalanka meni korvien taakse niin että hökötys pysyisi päässä.
Tämä eriskummallinen mies nousi ylös ja tarjosi kättään Adlezille. He kättelivät ja mies kulki tervehtimässä ja esiintymässä jokaiselle matkalaiselle.
'Nimeni on Madran, ja olen tämän pytingin opettaja.' hän sanoi 'Käykäämme peremmälle ja sovitaan opiskelunne.' Sitten hän heilautti sormeaan lakanaan päin ja se ikäänkuin haihtui ilmaan.
Joukko käveli tornin ja muurin välissä olevan pihan poikki, joka oli yllättävän pitkä. Heidän sivuillaan näkyi kaiken rotuisia henkilöitä yhdessä ampumassa maaliin, miekkailemassa, taikomassa ja lukemassa suuria opuksia. Madran antoi Thundirin, joka oli lentänyt heidän perässään, vietäväksi talleille.
Madranin päässä oleva laite herätti Arinorin mielenkiinnon.
'Voinko kysyä, mikä laite teillä on päässänne?' Arinor kysyi.
'Kyllä voit sillä jos et voisi et olisi kysynyt.' Madran sanoi ja nosti sen päästään ja antoi sen Arinorille 'Se on mainio keksintöni, se himmentää auringon valoa ja sen avulla voi katsella vaikka aurinkoa. Pistä päähäsi vain.' Arinor pisti häkkyrän päähänsä ja kaikki tummeni miellyttävästi.
He pääsivät sisälle ja tuli liian hämärää, niin Arinor otti laitteen pois ja antoi takaisin. Joukko kulki Madranin perässä ja seurasi häntä huoneeseen jossa oli pöytä ja joukko tuoleja. Madran meni pöydän taakse ja muut istuivat tuoleille.
'Hyvää päivää kaikille toistamiseen.' hän sanoi 'Olen siis Madran, velho ja opettaja. Eräs edesmennyt ystäväni perusti tämän koulun aikoja sitten. Nyt suon teille kaikille mahdollisuuden opiskella mitä mielenne halajaa. Teillä on minun monisatavuotinen kokemukseni ja enemmän kirjoja kuin missään kirjojen tuntemassa maailmassa.' Soturit seurasivat puhetta hiljaa.
'Nyt otan vastaan toivomuksianne opiskelustanne. Aloittakaa vaikka te, Adlez Adlamin tytär.' Siihen Adlez vastasi päättäväisesti:
'Elämäntaikuutta taistelutilanteisiin.'
'Homma hoituu.' Madran sanoi ja kirjoitti ylös 'Seuraava.' Arinor sanoi:
'Miekkailua ja ööh... tuli... taikuutta.'
'Selvä se ja nimesi oli siis Arinor? Kunnia saada teidät tänne, Bretonnian kuningas.' Madran sanoi ja kumarsi nyökäten. 'Sitten?'
'En osaa sanoa.' Grilf murisi 'Osaatteko suositella mitään nopealle ja vahvalle gnollille?'
'Sinun lajisi on selvästi moukarit. Ratsastus ja taikuus eivät taida sointua, joten suosittelisin sinulle Navigointia ja vaikka lingon käyttöä.' Madrid sanoi. Grilf nyökkäsi ja Madran kirjoitti ylös.
'Minä, Dynal V, haluan harjaantua lähitaistelussa, raskaiden lähitaistelu aseiden käytössä ja suunnistuksessa.' Dynal sanoi ja Madran kirjoitti ylös.
'Tunsin muuten isoisäsi. Reipas veikko mutta kuoli vahingollisesti.' Madran sanoi ja katsoi kysyvästi haltioita. Lamda sanoi:
'Jousiammuntaa ja kestävyyttä.'
'Selvä.' Madran sanoi 'Nyt kun olette toivoneet, saatte päättää aloitammeko tänään opiskelun vai siirrymmekö lepäämään?' Joukko toivoi opiskelevansa ja niin Madran ohjasi heidät perhdyttävien kirjojen ääreen. Madran itse lähti ulos. Joukko jäi sisälle kirjojen kanssa lukemaan.
'Adlez' kuului Grilfin murahdus kun muut olivat alkaneet lukemaan löytämiään kirjoja 'Minä... En osaa lukea.' Adlez nosti kulmiaan ja sanoi että Grilfin kannattaisi pyytää opettajalta käytännön opetusta. Niin Grilf lähti ja muut jäivät jälleen kirjojen pariin.
Arinorin kirja oli mielenkiintoinen. Sen nimi oli "Tuli on elementeistä tuhoisin". Siinä oli rikas kuvitus jossa esiintyi kaikenlaisia tulia nuotioista tulesta muodostuviin jättiläislohikäärmeisiin. Kaikki näytti monimutkaiselta ja varmaankin joka toinen sivu oli ulkomaalaisilla tai erirotuisilla kirjaimilla. Ne sivut jotka hän kielen puolesta ymmärsi, olivat tekstiltään silkkaa hepreaa. Adlez oli kertonut tulipalloista. Ne kiehtoivat hänen mieltään, joten hän selasi kirjasta tulipallot.
Hetken kuluttua hän löysi sivun jota koristi kuva örkkijoukosta joka saa niskaansa tulisateen. Siinä oli tietoa myös tulipalloista ihmiskielellä. "Oikea käsi vasemman päälle niin jotta verisuonet ovat kohdakkain. Siten saat manan virtaamaan sormiisi ja kämmeniisi. Vasen käsi selkä maata kohden ja oikea nostetaan sormista ylös kuin lohikäärmeen kita. Keskitä voimasi ja lue mielessäsi tulenhymni joka on kirjoitettuna sivulla 1443. Tee silloin alkukantainen tai kehittyneempi tulenmanausloitsu."
Arinor ymmärsi kuin ymmärsikin mitä oli tehtävä. Hän luki tulenhymnin mielessään monta kertaa. Arinor ajatteli olevansa niin kokematon ettei hän saisi mitään aikaan vaikka yrittäisikin. Niin hän teki tuliloitsun jonka hän oli oppinut jo kentaurien luona. Arinorista tuntui kuin hänen verensä olisi äkkiä ryöpähtänyt käsiin ja tulipallo leimahti hänen käsistään vastapäiseen kiviseinään.
Arinor katsahti ympärilleen. Aldalla oli jo jousi ja nuoli virittämistä vaille valmiina ja Adlez oli tippunut tuoliltaan. Romar näytti siltä kuin häntä olisi läpsäisty naamaan. Dynal karjaisi ja hyppäsi pöydälle.
'Mitä tuo oli...?' Arinor sanoi ja hikipisara juoksi hänen ohimoltaan.
'Se oli käittämätöntä.' Adlez sanoi ja kiiruhti Arinorin luokse joka piti käsiään neuvotussa asennosssa ja katsoi seinässä olevaa tumma jälkeä.


Neljästoista luku:
Meron

'Opit ...todella nopeasti.' Adlez sanoi ja Arinor laski kätensä.
'Aivan liian nopeasti.' Adlez jatkoi 'Ethän sinä ole edes tarpeeksi kokenut nuotionsytyttämiseen.' Silloin Madran tuli paikalle.
'Mikä mekkala täällä on?' hän sanoi.
'Minä... ööh...' Arinor sanoi 'tein tulipallon.'
'Vai niin.' Madran sanoi ja näytti siltä kuin olisi kullut että Arinor olisi heittänyt paperilennokin.
'Mutta ettekö näe?' Adlez sanoi hätäisesti 'Hän ei ole taikonut kuin muutaman liekin, enkä minäkään saa heitettyä tulipalloja!'
'Adlez hyvä. Sinähän olet druidi eikä sinun lajisi ole tuli.' Madran sanoi 'Ja oletin kyllä Adlamin tyttären tietävän mikä roikkuu kuninkaan vyöllä.'
'Niinpä tietysti. Glorásta se johtui.' Adlez sanoi helpottuneena. 'Sehän antaa käyttäjälleen taikavoimaa.' Arinoria hieman pelotti mihin kaikkeen tuo kapine pystyisi, mutta samalla hänen mielessään välähti kuva itsestään ratsastamassa sellaisella jättimäisellä tulilohikäärmeellä.
'Minun puolestani voit joko jäädä oppimaan tai lähteä Grilfin seuraksi aurinkoon.' Madran sanoi 'Ensimmäinen tulipallo kokemattomalle voi olla aika uuvuttava ja järkyttävä.' Niin Arinorkin jätti muut ja lähti pihalle.
Pihalla oli paljon väkeä, nurmi raikui puheesta ja aseiden kalinasta. Joukossa liikkui muutamia valvojia joilla oli sulkakynä ja pergamentti. Niihin he raapustelivat oppilaiden tuloksia. Grilf oli kauempana muutaman kummallisen otusten kanssa linkoamassa. Arinor käveli paikalle eikä osannut sanoa olivatko Grilfin seuralaiset kaloja vai miehiä.
'Hei.' Grilf murahti 'Outoa porukkaa. Sanovat olevansa meriväkeä, koilliselta mereltä. Nauroivat kun sanoin opiskelevani navigointia.' Meriväellä oli kyynärvarsissaan ja säärissään evät. Heidän sormiensa välissä oli ihopoimuja ja he olivat sonnustautuneet vain lannevaatteisiin. Kuitenkin he olivat melko pitkiä ja haltian oloisia.
'Miten linkous sujuu?' Arinor kysyi.
'Miten kuten. Käpälät ovat kömpelöt, muttei minusta jousenkaan pariksi olisi.' Grilf sanoi ja venytteli karvaisia tassujaan. Grilfin vuoro tuli ja hän sai melkoisen voiman pyöritykseensä, joskin kivi lensi reippasti yli maalitaulusta, aina muuriin saakka. Meriväki oli mennyt lepäämään. Arinor ei ollut kuullut meriväestä. Hänen tuli kerätä jokaisesta mahdollisesta rodusta edustajia, joten hän meni jututtamaan heitä.
Arinor kertoi heille mitä tiesi ja sen keitä oli matkalla. Pari meriväkeläistä tuhahti ja käveli matkoihinsa. Kuitenkin vielä kaksi jäi. He pyysivät Arinoria näyttämään Gloráa kun hän siitä kertoi.
'Ooooh...' toinen sanoi 'Tiedätkö mihin tuo pystyy?'
'Kyllä, luulisin.' Arinor sanoi.
'Pääsenkö mukaan matkallenne?' toinen meriväkeläinen sanoi yhtäkkiä.
'Oletko myös varma? Meitä voi odottaa mitä-' Arinor aloitti mutta meriväkeläinen puhui päälle:
'Sanoit että haluaisit jokaiselta rodulta edustajia. Tässä olen! Meriväki ei lähde maalle, paitsi me karkoitetut jotka olemme tulleet tänne. Et tule saamaan muita meikäläisiä.'
'Olet karkoitettu?' Arinor sanoi ja harkitsi uudelleen tähän henkilöön luottamista. Meriväkeläinen nyökkäsi.
'Mutta usko minua, haluan olla avuksi. Nimeni on muuten Meron.'
Seuraavana päivänä, kun Arinor oli ajatellut asiaa yön yli, hän päätti ottaa Meronin mukaan. Ei kai hänestä voinut haittaa olla, ja hän olisi varmastikin ainoa meriväkeläinen jonka he saisivat mukaan. Tämän päivän he opiskelivat ja kehittyivät. Toista viikkoa he oleskelivat Opintornissa ja harjaantuivat taidoissaan. Haltiaveljekset ampuivat lentävän leivosen taivaanrannasta ja Adlez onnistui luomaan taikasuojan joka kimmottaa vihamieliset taiat takaisin, se on erittäin kehittynyttä taikuutta. Arinorkin kehittyi tulipalloilussa ja jos mahdollista niin myös miekkailussa. Dynal saattoi pirstoa tiensä vaikka vuoren läpi itse Opintornin sepänpajassa luomalla sotavasarallaan. Romar kehittyi jousiammunnassa ja miekkailussa erittäin hyvin ja oli jo kelpo harjoitusvastus Arinorille. Mutta Grilfin opiskeluista ei tullut paljon mitään. Hänen navigaatiokurssinsa onnistui suunnilleen lieventämään hänen vedenpelkoaan, kuitenkin hän sai paljon uusia ystäviä ja kehittyi heidän kanssaan lähitaistelussa. Meron lauleskeli ja seurusteli aina kun Arinor hänet näki. Arinor ihmetteli mitä Meron oli tullut tekemään Opintorniin. Thundir taas oli leppoisasti loikoillut koko ajan talleilla.
Sitten koitti päivä kun heidän piti lähteä. Madran lahjoitti Adlezille taikakääröjä ja hyvästeli koko joukon lennättäen heidän taialla järven rannalle. Madran asetti kämmenensä suun alle selkäpuoli alaspäin, sulki silmänsä ja puhalsi. Niin he lähtivät nopeaan liitoon veden yllä. Grilf oli kauhuissaan eikä sanonut mitään koko lennon aikana. Arinor nautti siitä, tosin hänelle tuli melko kylmä koska syksy oli tullut. Thundirkin mahtui veneeseen ja Adlez istui sen selässä hiukset hulmuten.
Keskipäivällä he laskeutuivat pehmeästi järven etelärannalle. Thundir oli ihmeissään ja pälyili ympärilleen. Pian joukko jatkoi matkaa. He saapuisivat Romannoriin ihan näinä tunteina jos he kulkisivat ripeästi.


Viidestoista luku:
Kirottu kaupunki

Arinoria innosti ajatus toisesta ihmisten valtakunnasta. Kun hän itse oli kuningas, eli hän juuri oikea henkilö diplomaattisiin suhteisiin. Romarkin näytti mietteliäältä. Täällä itä-rannikolla oli vain paljon ruohoa vuorten ja meren välissä. Ei puita ollenkaan. Bretonnian laaksossa, Arinorin kuningaskunnassa, oli puita sentään horisontissa.
Meron vain puhui ja puhui. Hän leperteli kaikenlaista mahtavista vedenalaisista palatseista ja kaikista hirviöistä ja kuinka veden alla oli toinen kokonainen maailma ilman ihmisiä ja haltioita. Arinorin mielestä ei puolissakaan tuosta ollut uskomista, mutta kyllä nuo tarinat viihdyttivät. Nauraakin he saivat kun Meron rupesi kertomaan hullunkurista tarinaa vedenalaisesta hovista ja keisarista joka luuli putovansa maalle. Meron oli hupaisa veikko, eikä Arinoria kaduttanut tippaakaan että otti hänet mukaan. Mutta toisaalta Meron oli aika tehoton soturi eikä hän kantanut kuin tikaria vyöllään.
Aika lensi kuin siivillä Meronin juttujen kanssa, ja Romannorin muurit häämöttivät jo kumpuilevalla ruohikolla. Jotenkin kaikki tuntui menevän harmaaksi ja aurinko katosi. Niinkuin he olisivat jossain painajaisessa. Arinorille tuli paha olo.
Kun he saapuivat muurille eivät he löytäneet ketään, vaan portit olivat aavemaisesti auki. Porttien takana näkyi talonpoikien asutuksia ja peltoja, ja hieman kauempananäkyi kaupunki, aivan kuin Bretonnian laaksossa. Mutta jotenkin kaikki verhoutui ankeaan harmaaseen utuun. Ketään ei näkynyt vaikka nyt oli päivä parhaimmillaan, tai ainakin olisi muualla. He kulkivat eteenpäin ja Meron oli pitkästä aikaa ihan hiljaa. Pellolla oli kammottava näky. Peltoaura seisoi keskellä peltoa ja kuollut juhta makasi maassa, kuin täällä olisi jätetty kaikki vain kesken hyvän aikaa sitten, koska peltoja ei ole kylvetty ja syksy teki tuloaan.
Talojen nurkilla tuntui olevan joitain henkilöitä, mutta aina kun Arinor tarkensi katseensa niihin ne katosivat usvan sekaan.
'Tämä paikka on kirottu.' Romar mutisi vapisevalla äänellä. Suoralla tiellä joka johti kaupunkiin, heitä vastaan käveli joku. Nainen joka kantoi korissa kuolleita kukkia. Hän katsoi maahan ja huppu peitti hänen päänsä.
'Hei.' Arinor sanoi. Mutta nainen ei nostanut katsettaan, Vaan käveli vain eteenpäin.
'Anteek-' Arinor aloitti, mutta hänen sydämensä hyppäsi kurkkuun kun hän näki neidon kädet. Kalman valkoiset ja mädän näköiset, pitelivät kiinni korin kahvasta. Joukko seisahtui siihen ja tuijotti ohikulkevaa oliota. Kun se oli kadonnnut utuun, Romar sanoi:
'Lähdetään täältä, pian.' Mutta Arinor ei halunnut lähteä. Tämä oli selvästi sen Mustan ritarin työtä. Pakenevat luuranko-oliot Khagaanista olivat menossa kohti Romannoria. Tämä paikka oli muutenkin itä-rannikolla ja lähellä Pitkäsaarta.
'Jatketaan matkaa. Meidän tehtävämmehän oli pysäyttää kuolon joukot, eikö?' Arinor sanoi rohkaisevasti 'Emme me voi jättää tätä kaupunkia näin. Ja tätä vartenhan me kävimme koulutusta tornissa, eikö? Joten yrittäkäämme parhaamme.' Joukko nyökytteli ja yhteispäätöksellä he lähtivät kulkemaan kohti kaupunkia. Portilla heitä tervehti kammottava niljainen ristikkoportti joka sulki heidän tiensä.
'Mitä me nyt teemme?' Meron sanoi. He seisoivat ja katselivat korkeaa holvi porttia ja Arinor laski kätensä portin ristikolle. Silloin kuului ylhäältä ruksahdus ja kettingin kolina, kun portti hinautui hiljalleen ylös.
Arinor astui askeleen ja tarttui miekkansa kahvaan. Hän katsoi kanapihalle ja katseli tyhjiä talleja ja muita yksinäisiä rakennuksia. Hän käveli eteenpäin ja muut seurasivat perässä. Sillä hetkellä kun viimeinenkin oli portin sisäpuolella, se kolahti vauhdilla alas. Niin että jotkut huusivat.
Arinor ei tiennyt kuvitteliko hän, vai kuuluiko jostain oikeasti kammottava nauru. Metalli kalahti vasemmalla. Sitten oikealla. Yhtäkkiä joka puolelta alkoi kuulua haarniskan kolinaa ja ruosteisten miekkojen vetämistä tupeistaan ja keihäiden kalinaa. Joukko tiivistäytyi yhteen keskelle kanapihaa. Ympäriltä usvan seasta käveli yksitellen aavemaisesti Sotilaita keihäät tanassa. Heillä kaikilla oli sininen haarniska ja kypärät joiden koristeet ja muodot kertoivat Arinorille että kyseessä oli valiojoukkoja, hyvin koulutettuja mestareita jotka vastaavat taistelussa ainakin kymmentä rivimiestä. Kuitenkin kaikilla näillä sotureilla oli päänään kallo, niinkuin haarniskan sisällä olisi pelkkä luuranko, niinkuin varmaan olikin. Joitain tuli ratsain. Nyt vastustajia oli varmaan kolmekymmentä ja Arinor nousi Thundirin selkään.
'No niin!' Arinor sanoi ja veti miekkansa. Glorá hohti niin, että näytti kuin aurinko olisi loikannut pilvien seasta. 'Romar ja haltiat! Jännittäkää jouset ja tähdätkää ratsailla olevien petojen päihin! Muut vetäkää aseenne, Adlez suojaa taioin ja Meron... Yritä pysyä hengissä.'
Otukset hyökkäsivät keihäät edellä ja ratsujoukot säntäsivät suoraan päin. Heti alkuun Oli kolme hirviötä päitä vailla, mutta jatkoivat muuten sokkoina taistelua kun haltoiden ja Romarin nuolet lensivät. Grilf ryski petojen haarniskat lommolle niin että luut rutisivat ja Dynal huiski jalkoja irti ja rammat otukset joutuivat ryöm

ja vielä tällainen pätkä

Grilf ryski petojen haarniskat lommolle niin että luut rutisivat ja Dynal huiski jalkoja irti ja rammat otukset joutuivat ryömimään käsin. Pari jalatonta tyyppiä olivat silti miltei yhtä pitkiä kuin Dynal ja ne kaappasivat hänet maahan. Toinen hapuili jalkojensa seasta tikarin, mutta Adlez ampui hopeisen valon jolloin toinen peto rosahti läjäksi luita. Dynal sai toisen hoideltua käsin.
Arinor iski vahvasti Glorállaan niin että jotkut vastustajat kaatuivat vaikka miekka vain kalahti haarniskaan. Luurankopedot olivat uskomattoman taitavia, mutta niin olivat soturitkin. Meron väisteli ansiokkaasti viuhuvia keihäitä, ja höpötti samalla otuksille. Ilmeisesti Meron oli niin jännittynyt että hän ei kyennyt muuhun kuin lörpöttelemään.Grilf näki tilanteen ja karjaisi. Hän rusautti kahden pedon kädet irti juuri kun niiden miekat olisivat uponneet Meronin kylkeen. Grilf nappasi pienen ja hintelän Meronin hartoilleen turvaan, mutta Meron sanoi:
'Olisinhan minä nyt itsekin pärjännyt, mutta täältä on paljon parempi näköala. Näen tulevat hyökkäykset paremmin. Kiitos olet verraton apu.' Dynal puolusti Adlezia lähestyviltä pedoilta ja Adlez antoi hänelle voima rohdon jonka Dynal Siemaisi niin nopeasti että hänen partansa oli kellan kirjava läikkyneestä rohdosta. Nyt Dynal sai otukset lakoon kahta nopeammin. Jousimiesten ampumat päättömät otukset kompuroivat ja Grilf iski ne läjään. Taistelu alkoi kääntyä hyvien eduksi. Nyt petoja oli jäljellä enää kourallinen.
Tiivis taistelu synkällä linnan sisäpihalla loppui pian, maassa oli läjä ruostunutta terästä ja luita. Huohottavat sankarit katselivat ympärilleen.
'Loistavaa!' Meron huusi ja Grilf pudotti hänet harteiltaan. Meron rysähti luukasaan. Arinor sujautti Glorán tuppeensa, mutta veti sen taas pian takaisin kun maassa makaavat jätökset rupesivat kolisemaan. Hirviöt kasautuivat jälleen.
'Voi ei!' Romar huusi. Paikalla täytyi olla joku musta taikuri, Arinor muisti kuinka viimeksikin se päätön ratsastaja oli herättänyt ne luurangot takaisin. 'Arinor!' Adlez huusi ja osoitti ylös sydäntorniin.
Arinor katsoi ylös ja näki punaisen valon ikkunassa. Se valo tuli sauvasta jota piteli joku tumma henkilö. Arinor kannusti Thundirin lentoon ja tuo henkilö katosi ikkunasta sisälle. Thundir ei mahtunut ikkunasta sisälle joten Arinor hyppäsi sen selästä sisään.
Hän oli tullut pimeään pyöreään huoneeseen joka oli koko sydäntornin levyinen. Hän kuuli ulkoa taistelun äänet mutta täällä oli ihan hiljaista. Kun hänen silmänsä tottuivat pimeyteen hän huomasi kuinka lattian poikki meni matto. Hänen oikealla puolellaan seinää vasten oli suuri tuoli jonka juureen matto laski. Tämä oli Romannorin valtaistuinsali. Arinor nosti hohravan Glorán niin että hän saisi valoa.
Valtaistuimella oli joku. Se oli se sama olio joka oli ikkunassa. Se oli niin paikallaan että olisi yhtä hyvin voinut olla olematta. Se ei hengittänyt, mutta ei Arinor tiennyt hengittivätkö ne yleensäkään. Olion pää oli pelkkä kallo niinkuin pihalla taistelevien otusten. Sillä oli pitkä musta kaapu jossa oli vaikuttavan näköiset hartiasuojat ja sen hihansuista tulivat ulos kämmenten luut. Olio nosti päänsä Arinoria kohti ja punaiset valot syttyivät sen silmiin. Kun olio kohotti kätensä, tyhjästä ilmestyi mustaa savua joka tiivistyi sen käteen kävelysauvan mittaiseksi taikasauvaksi jonka päässä oli hohtava, suuri, punainen jalokivi. Jostain otuksen takaa tuntui kuuluvan naurua, vaikka Arinor tiesi että otus nauroi itse. Se nousi aavemaisesti, ilman ponnistusta, seisomaan ja ojensi sauvansa kohti Arinoria. Sauva hohti hetken kirkkaasti, muttei valoa tuovasti vaan niinkuin muu olisi pimentynyt sen ympärillä ja saanut sen näyttämään kirkkaalta. Olio laski sauvansa takaisin vierelleen.
Arinor odotti. Hänen takanaan rasahti, muttei hän päästänyt tuota taikuria katseestaan. Otus jatkoi aavemaista nauruaan kunnes Arinor huomasi selvästi jonkin olevan takanaan. Hän hyppäsi ympäri ja näki lattialla rivin avonaisia kivihautoja. Arinor ei ehtinyt edes ihmetellä minne haudoissalepääjät olivat kadonneet kun hänen hartiansa osuivat lattiaan. Kylmät ajankalvamat pitkäkyntiset kädet pitelivät häntä hartioistaan kylmää lattiaa vasten. Arinor ei katsonut vaan sivalsi Glorálla oliota joka oli hänet kaatanut. Hän nousi pystyyn ja näki lattialla läjän tuhkaa. Kauempana oli joukko pitkiin repaleisiin kaapuihin sonnustautuneita olioita, vampyyrejä. Ne sähisivät ja kyyristelivät kauemmas Glorán valosta. Arinor kääntyi mustaa taikuria kohti joka näytti vähemmän uhkaavalta, eli noilla kasvoilla miltei hämmästyneltä.
Taikuri heilautti sauvaansa ja Arinor kuuli kuinka vampyyrit haihtuivat tomuksi. Se oli luultavasti ajatellut ettei likaisi käsiään typerään lännenmieheen vaan lähettäisi juoksupoikansa listimään sen. Nyt olio näki Glorán ja otti Arinorin haasteena. Tuo olio ositti urheiluhenkeä, tai sitten vain halusi merkittävän voiton omiin nimiinsä, sillä idässä oleva Musta ritari olisi varmasti mielissään Glorán kantajasta.
Otuksen ilme vakavoitui, oli hetken hiljaa ja kirkaisi kammottavasti ampuessaan sauvansa päästä pimeästi hohtavan säteen. Arinor väisti kierähtämällä otusta kohti. Seinä mureni kun säde osui siihen. Arinor sai tilaisuuden ja iski Gloralla. Isku osui olion rintakehään ja otus lensi muutaman metrin kauemmas. Kangas umpeutui iskun kohdalta itsestään. Nyt tarvittiin taikoja, Arinor ajatteli. Hän osasi tehdä tulipallon, muttei hän tiennyt toimisiko se.
Olio heilautti sauvaansa ja Arinor kaatui maahan. Vain kämmen jossa Glorá oli saattoi liikua, kaikki muu oli halvaantunutta. Arinorin silmät olivat auki, hän ei pystynyt räpyttämään. Otus liukui verkkaasti hänen näköpiiriinsä. Arinor huomasi ettei pystynyt edes hengittämään. Loppu tuli, hänen silmissään alkoi sumeta. Otus nauroi ja katseli Arinoria viitsimättä edes kumartua, se laski vain leukansa. Yhtäkkiä Arinorin mieli virkosi, hän veti henkeä ja hän näki taas kirkkaasti. Valkoinen valo leimahti ja vei otuksen mukanaan huoneen toiselle seinälle. Arinor nousi ja näki Adlezin ikkunan vierellä sauva hohtaen. Adlez heilauti jälleen sauvaansa ja otus tymähti seinään. Saman teki mustataikuri ja Adlez jysähti vastakkaiseen seinään. Arinor seisoi sivullisena toimettomana.
Adlez huusi: 'Naurettava ilveilijä! Etkö pysty parempaan?!' Olio katseli hämillään Adlezia Arinoria vuoron perään.
'Arinor!' Adlez sanoi 'Se ei ymmärrä kieltämme! Se on hyvä koska selitän sinulle nyt mitä teet.' Arinor nyökkäsi. 'Glorássa on mahtava taikalataus, jos se saa tupessa ollessaan ritarin taikomaan, niin mitä seuraisi jos sinulla olisi se kädessä kun teet tulipallon?' Arinor nosti Glorán ja Adlez sanoi:
'Pidä sitä alla vasemmassa kädessä ja tee tulipallo.
Arinor teki käskettyä ja pian hänkin oli seinällä kun Glorán terä tuntui räjähtävän, niinkuin kymmenen lohikäärmettä olisi puhaltanut yhteen. Sitä jatkui varmaan kymmenen sekuntia joka tuntuu paljolta ajalta niissä olosuhteissa. Arinor ja Adlez tippuivat molemmat lattialle. Arinor nosti katseensa, eikä taikuria enää ollut. Se saattoi haihtua, paeta tai muuten kadota, mutta siinä se ei enää ollut. Arinor kiirehti ikkunan ääreen ja katsoi alas. Hoi! huusivat muut soturit alhaalla. Thundir lensi heitä vastaan ja kantoi Arinorin ja Adlezin selässään alas. Pilvet hajosivat ja aurinko paistoi jälleen.

Bepanthen, aivan uskomattoman hieno tarina. Sinulla voisi olla tulevaisuus alalla.
No joo, yritin etsiä yhtä juttua joka palkittiin 120 eurolla mutta en löytäny sitä, joten laitan tänne pätkän mun keskeneräisestä kirjastani:

Säätö jolle pitää sitten jossain vaiheessa keksiä nimi

Ensimmäinen kappale

Aurinko loi ensisäteitään sisään vielä hämyiseen huoneeseen, jossa 15-kesäinen Dilgad pohti antaisiko unen vielä kerran valloittaa hänen mielensä. Hän lojui hetken sängyssään, mutta antoi sitten periksi ja nousi ylös ja puki itsensä ruskehtavan väriseen tunikaansa, jota usein käytti. Dilgad hoiperteli keittiöön jossa hänen äitinsä, Zinaié, istui ikkunan ääressä mietteliäs ilme kasvoillaan. Hän näytti usein mietteliäältä. Zinaié oli melko pitkä naiseksi, hänellä oli tummanruskean väriset, pitkät hiukset ja kirkkaan vihreät silmät. Dilgad oli perinyt äidiltään melkein kaiken ulkonäköön liittyvän sekä isänsä, Figeldin, mahtavan rahanhimon. Figeld oli melko hyvin menestyvä kauppias joka myi milloin mitäkin. Turkkeja, mattoja, eksoottisia mausteita ja jopa joitain erikoisia aseita, joita hän itse valmisti. Figeld oli noin kuusi ja puoli jalkaa pitkä, vakavakasvoinen, vahva ja hänellä oli melkein täydellisen mustat hiukset, jotka ulottuivat hartioille. Dilgad oli juuri saanut isältään lahjaksi kaksipäisen, koristeellisen ja melko arvokkaan tikarin. Syyksi oudon lahjan antamiseen Dilgad sai aina vastaukseksi jotain sellaista kuin ”ei sodasta koskaan tiedä”. Aina kun isä puhui sodasta, äiti muuttui oudon hiljaiseksi. Dilgad arveli äidin menettäneen jonkun sukulaisen tai ystävän sodassa.
Erikoista Dilgadissa oli myös hänen syntyperänsä. Dilgad oli puolihaltia. Koko äidin suku oli puoli- tai täysiverisiä haltioita ja he pystyivät kehittämään itsensä sellaiselle taikatasolle kuin halusivat. Velhokoulutus oli kumminkin rankkaa ja harva viitsi perehtyä taikuuden saloihin niin paljon, että he osaisivat mitään erikoista. Jotkut haltiat siivosivat laiskuuttaan taioillaan ja jotain muuta sen tapaista. Oli kumminkin voimallisempiakin haltioita. Vain harvat ansaitsivat velhon arvonimen ja Dilgad halusi juuri sellaiseksi. Isä piti sitä hölynpölynä, mutta äiti arvosti Dilgadin päätöstä ja kannusti häntä. Se johtui varmaan siitä, että isä ei osannut taikoa, mutta äiti osasi jonkun verran. Äiti oli hiukan keskitasoa parempi, ja muut haltiat arvostivat häntä sen takia. Tänä aamuna äiti yllätti Dilgadin iloisesti.
-Velhokoulutuksesi voidaan aloittaa, äiti ilmoitti yhtäkkiä.
-Sinusta odotetaan suuria. Olet niin hyvästä suvusta ja innokas oppimaan. Olen kutsunut vanhan kouluttajani kouluttamaan sinuakin, äiti jatkoi hymyillen hajamielisesti.
-Milloin voin aloittaa, Dilgad kysyi innokkaasti.
-Heti kun vanha Galaid tulee. Hän on kuulemma tällä hetkellä jossain päin Gamarotia. Sieltä tänne Far Roslaan on melkoinen matka, äiti vastasi.
Dilgad ei ollut koskaan saanut selville, miten äiti puhui niinkin kaukana oleville ihmisille.
Dilgad oli melko yksinäinen, koska lähistöllä ei asunut muita hänen ikäisiään nuoria.
Dilgad viettikin suurimman osan päivästä ulkona tavallisten askareiden parissa. Hän päätti käydä illalla pajalla, jossa isä joskus valmisti aseitaan, kun tällä ei ollut muitä kauppasuunnitelmia. Siellä hän nytkin takoi jotain pikkutarkkaa piikkiä, joka oli melko lyhyen metallivarren päässä.
-Mitä nämä ovat, Dilgad kysyi uteliaana tutkiessaan valmiita lyhytvartisia piikkejä.
-Ajattelin panostaa tällä kertaa mieluummin salamurhaajiin kuin keräilijöihin. Ne ovat pieniä heittoaseita joiden metallinen piikki on kuitenkin kyllin pitkä tappamaan, isä vastasi.
-Katsos näin, isä jatkoi heittäen piikin kohti hiekasta ja säkkikankaasta valmistettua nukkea. Piikki osui pelottavan tarkasti keskelle nuken rintakehää upoten niin syvälle, ettei hiekka valunut ulos.
-Muista ettet koskaan saa koskea näihin ilman lupaani, isä vannoitti Dilgadia.
-Ne ovat hyvin, hyvin vaarallisia pikku piikkejä.
-En en, Dilgad sanoi.
-Mutta miksi sinä sitten annat minulle lahjaksi tikarin jos pelkäät minun loukkaavani itseni näillä, Dilgad jatkoi katsellen melkein halveksivasti pöydällä makaavia vastataottuja piikkejä.
-Sinä et saa koskea niihin, isä sanoi antamatta kummempaa vastausta äänensävyllä, joka melkein pelotti Dilgadia.
-Hyvä on, hyvä on, Dilgad vastasi ja poistui pajasta närkästyneenä. Tuollainen uhkaava äänensävy ei lainkaan muistuttanut isää. Kävellessään kohti heidän pienimuotoista kartanoaan, Dilgad tunsi vastustamatonta uteliaisuutta outoja pikkuisia aseita kohtaan. Miksi isä pelkäsi piikkien saavan pahempaa jälkeä aikaan, kuin Dilgad mahdollisesti saisi tikarillaan? Dilgad päätti isänsä huolenpitoa uhmaten lähteä seuraavana aamuna tutkimaan piikkejä tarkemmin.
Dilgad nousi niin aikaisin, ettei äitikään ollut vielä hereillä. Hän käveli varovasti vanhempiensa makuuhuoneen ohi käytävää pitkin, jonka toisessa päässä oli eteinen ja keittiö. Hän käveli suoraan eteisestä ulos, koska ei halunnut kenenkään tulevan estämään häntä, kun hän vasta söi aamupalaa. Hän käveli viileän, sumuisen pihamaan poikki pajalle, jossa isä teki outoja aseitaan. Hän huomasi pettymyksekseen, että ovi oli lukittu isolla lukkomekanismilla, jonka isä oli luultavasti itse rakentanut. Se näytti niin monimutkaiselta, ettei hän yrittänytkään avata sitä.
-Hemmetti, Dilgad manasi ja oli niin turhautunut, että alkoi raivostua lukolle. Vain se estäisi hänen pääsynsä outojen piikiaseiden luo. Yhtäkkiä hänen suuttumuksensa kohotessa lukko vain räsähti rikki. Dilgad ihmetteli omaa aikaansaannostaan hetken, mutta pujahti sitten sisään. Pajan sisällä kaikki oli melkein samassa kunnossa, kuin eilen Dilgadin lähdettyä sieltä. Valmiit piikit olivat pöydällä pienessä puisessa rasiassa. Dilgad nosti varovasti yhden piikeistä rasiasta ja tutki sen virtaviivaista muotoa ja yllättävän suurta painoa niin pieneksi esineeksi. Hetken mielijohteesta Dilgad heitti piikin kohti nukkea, johon isä oli eilen heittänyt yhden piikin näyttääkseen hänelle, mikä aseiden käyttotarkoitus oli. Dilgad ei kuitenkaan osunut lähellekään nukkea, vaan piikki kopsahti pajan seinään kiinni. Kun hän yritti irrottaa piikkiä seinästä, hän huomasi sen olevan todella tiukassa. Se oli niin tiukassa, ettei hän pystynyt irrottamaan sitä. Dilgad päätti yrittää, saisiko hän sen irti taikavoimillaan. Sitä oli melko vaikeaa tehdä. Lukon hän hajotti vahingossa, mutta tämä oli harkittu teko. Pitkän työskentelyn jälkeen Dilgad sai piikin irtoamaan seinästä.
Hän siveli varovasti sormellaan piikin terävää kärkeä, joka oli mahdollistanut sen uppoamisen niin syvälle seinään. Odottamattaan hän sai piikistä haavan sormeensa. Haava kirveli uskomattoman paljon. Se sattui paljon enemmän kuin joskus tikaristaan saamansa haavat. Yhtäkkiä haava alkoi vuotaa vuolaasti verta. Sitä suihkusi joka puolelle pienessä kaaressa tuhrien kaiken punaiseksi. Dilagd etsi kuumeisesti jotakin, jolla tukahduttaisi verenvuodon. Hän otti pöydältä rätin, jolla isä kiillotti esineitään. Hän kiersi sen tiukasti sormensa ympärille ja lähti sisälle rätin muuttuessa punaiseksi mytyksi sormensa ympärillä.
Keittiössä hän törmäsi hölmistyneen näköiseen äitiin. Hänellä oli sylissään keskeneräinen villapaita, jota hän parhaillaan ompeli.
-Mitä sinulle on käynyt, äiti kysyi ja sysäsi villapaidan pois.
-Isän uudet aseet. Tutkin yhtä sellaista ja sain haavan. Verenvuoto ei lakkaa, Dilgad selitti äidilleen.
-Ääh, mitä se ukko taas tekee? Nosta kätesi ylös ja kysytään isältä, mitä myrkkyä hän on niihin laittanut, äiti sanoi ja lähti kävelemään rivakasti kohti makuuhuonetta kättä ylhäällä pitävä Dilgad kannoillaan.
-Myrkkyä?! Luuletko että…, mutta äiti ei vastannut, vaan ravisteli jo makuuhuoneessa isää hereille.
-Mitä ihmettä olet pistänyt aseisiisi, äiti raivosi isälle.
-Mitä ihm… onko joku koskenut niihin, isä kysyi uneliaasti.
-On. Dilgad nimittäin. Hän tuossa vuotaa parhaillaan kuiviin, äiti selitti.
Isä pomppasi pystyyn.
-Enkä muka kieltänyt sinua koskemasta niihin?
-Äööhhh…Dilgad pökertyi.
Dilgad heräsi sängystään vasta illalla. Äiti istui sängyn vieressä ommellen paitaa, joka hänellä oli ollut sylissään Dilgadin tultua sisään.
-Isä oli laittanut piikkeihin ainetta, joka esti veren hyytymisen, äiti sanoi.
-Mitä ihmettä sinä oikein ajattelit?
-Minä vain halusin tutkia niitä, Dilgad selitti väsyneenä.
-Sinun onnesi, että isä oli valmistanut vastamyrkyn.Ja että se toimi. Olisit voinut kuolla. Tajuatko sinä sitä, äiti kysyi raivostuneena.
Dilgad valahti kalpeaksi. Ajatus niin mitättömien piikkien vaarallisuudesta pelotti häntä. Hän olisi voinut menettää henkensä uteliaisuutensa vuoksi. Isä varoitti häntä hyvästä syystä. Isä tiesi Dilgadin olevan utelias. Ja halusi estää hänen tumpeloimisensa keinolla millä hyvänsä. Siksi isä oli ollut niin uhkaava eilen.
-A-anteeksi, Dilgad änkytti.
-En arvannut niiden olevan niin vaarallisia.
-Et varmaan. Miksiköhän isä varoitti sinua, äiti sanoi ja väänsi typerän ilmeen kasvoilleen.
-Minähän pyysin jo anteeksi, Dilgad sanoi.
-En voi typeryydelleni mitään. Tehty mikä tehty.
Asia jätettiin sikseen. Dilgad ei enää noussut sängystään sinä päivänä. Seuraavana aamuna Dilgadin tullessa keittiöön hän huomasi olevansa hyvin nälkäinen. Eihän hän eilen ollut syönyt mitään. Hän ryhtyi paistamaan pihviä, joka oli jätetty keittiöön eiliseltä päivälliseltä. Dilgad oli niin nälkäinen ettei syönyt pihvin kanssa mitään muuta. Hän jäysti valtaisaa pihviä kun äiti tuli keittiöön.
-Ettei niinkuin sattuisi nälkä olemaan, äiti ivasi.
-Ei toki. Muuten vaan päätin syodä pihvin, jota en muuten söisi kahdessa päivässäkään, Dilgad vitsaili.
Äiti nauroi eikä yksinkertaisesti pystynyt olemaan vihainen niin typerälle otukselle kuin Dilgad.
-Sinä olet mahdoton, äiti nauroi.
-Syntynyt sellaiseksi, Dilgad sanoi.
Syötyään Dilgad meni pajalle, jossa isä taas istui. Hän puuhasi vieläkin piikkien parissa, jotka olivat vähällä viedä Dilgadin hengen.
-Oletko vielä kovinkin vihainen, Dilgad kysyi arasti.
-Enpä kai. Uskoisin että äitisi on hoitanut sen räyhäämispuolen, isä sanoi hymyillen valjusti.
-Ja olisi minunkin kai pitänyt sanoa miten vaarallisia ne piikit olivat.
-Älä syytä itseäsi, Dilgad sanoi isälleen.
-Ei ole sinun vikasi että poikasi on tälläinen typerys.
-Voi, kyllä se voi olla. Joko minä olisin voinut kasvattaa sinut typerykseksi tai sitten olisit voinut periä sen minulta, isä selitti.
-Se jälkimmäinen osuus saattaa hyvikin pitää paikkansa, hän lisäsi vähän ajan kuluttua.
Kaikki oli taas hyvin. Äiti ja isä molemmat vitsailivat.
Dilgad päätti käydä vähän kaupungilla. Hän ei ollut käynyt missään moneen päivään. Dilgad käveli kaikessa rauhassa torilla, jossa monet kauppiaat yrittivät saada tuotteitaan kaupaksi. Monet tyrkyttivät mattojaan ja mausteitaan hänellekin. Yhdessä kojussa myytiin ihme-tavaroita. Kojun edessä oli pöytä, jolla makasi mies täysin liikkumatta. Sitten kauppias siveli suuren väkijoukon silmien edessä jotain ainetta mieheen. Mies pomppasi äkkiarvaamatta pystyyn lähti juoksemaan ympäri toria huudellen jotain sen tapaista kuin ”minä elän”.
-Ihme! Mies nousi kuolleista! Te näitte sen, kauppias huusi ja suuri väkijoukko rynni kojulle.
Dilgadia huvitti niiden ihmisten typeryys. Hän ei ehkä sittenkään ollut typerin ihminen maailmassa. Dilgad vain käveli päämäärättömästi torilla ja katseli eri tuotteita kunnes hän pysähtyi kojulle, jossa myytiin aseita. Siellä hän näki melkein täydellisesti samanlaisen tikarin, jonka isä oli hänelle antanut. Häntä oli jo pitkään arveluttanut eräs seikka hänen tikarissaan.
-Anteeksi, mutta kuinkahan kallis tuo tikari Dilgad kysyi karskin näköiseltä kauppiaalta osoittaen tikaria.
-Varmasti niin kallis ettei tuollaisella pojalla siihen ole varaa, kauppias vastasi töykeästi.
-Ehkä niin, mutta kuinka kallis se on, Dilgad kysyi uudelleen.
-Se on noin 5000 furan arvoinen, kauppias vastasi.
Dilgad oli täysin sanaton. Isä oli tehnyt hänelle 5000 furan arvoisen tikarin ja hän oli kuitannut asian kiitoksella ja hymyllä.
-Mitä sinä teet sillä tiedolla, kauppias kysyi.
-Ööh, tuota noin. Isäni teki minulle täysin samanlaisen tikarin, Dilgad vastasi hiukan epäröiden.
-Oletko tosissasi vai yritätkö olla hauska, kauppias kysyi epäuskoisesti.
-Kyllä minä olen tosissani, Dilgad vastasi
-Onko isäsi nimi sattumoisin Figeld, kauppias kysyi yhtäkkiä.
-On kyllä, Dilgad vastasi hämmästyneenä.
-Kuinka tunnette hänet?
-Minä työskentelen hänen kanssaan. Hän on taitavin seppä ja kauppias kenet tunnen, kauppias vastasi.
-Minun nimeni on Dafisa, hän esittäytyi.
-Dilgad, hänkin esittäytyi.
Dafisa esitteli Dilgadille hänen isänsä valmistamia aseita melko kauan. Niitä oli enemmän kuin Dilgad muisti. Dafisa kysyi sattuiko hänen isällään olemaan mitään uusia ideoita. Dilgad kertoi Dafisalle piikeistä, jotka olivat vähällä tappaa hänet. Dafisa nauroi tarinalle ja innostui isän uudesta ase-ideasta. Se oli kuulemma jotain uutta mitä ei olla koskaan kokeiltu. Dilgad päätti keskustelun ilmoittamalla että hänen pitäisi mennä kotiin. Dafisan oli vielä ihan pakko tehdä pari tuote-esittelyä Dilgadille ennen kuin tämä pääsi lähtemään.
Dilgad käveli kotiin kaikessa rauhassa ja ajatteli kertoa isälle kenet hän tapasi. Paja oli kuitenkin tyhjä ja talosta kuului ääniä ulos asti. Dilgad juoksi kiireesti sisälle ja siellä hän näki äidin huutamassa täyttä kurkkua isälle.
-Salamurhaajia?! Salamurhaajia, äiti huusi isälle, joka pakeni äidin heittämää tavaramerta, johon kuului muun muassa astiasto, joka räsähti seinään vähän isän pään yläpuolelle.
-Mitä hittoa oikein ajattelit?! Myydä aseita salamurhaajille? Mitäköhän sinulle tehtäisiin jos poliisi saisi tietää kenelle aseitasi valmistelet, äiti huusi epäuskoisesti.
-Mut, mutta sehän on vain kauppaa, isä yritti selittää.
-Niin, kauppaa, jonka takia ihmisiä kuolee. Ja sinä olisit myynyt murha-aseet, äiti huusi ja heitti isää tuolilla, joka hajosi puusäleiksi osuessaan seinään.
-Auta minua, isä sanoi epätoivoisesti oven edessä seisovalle Dilgadille ja rynnisti tämän ohi pihalle äidin nostaessa taikavoimillaan kolmea tuolia ilmaan yhtäaikaa.
-Tuota, etkö sinä nyt vähän – ylireagoi, Dilgad kysyi raivostuneelta äidiltä.
-Ylireagoi? Hän meinasi myydä ne piikit salamurhaajille, äiti sanoi pitäen tuoleja edelleen ilmassa.
-Niin mutta silti. Tuoleja? Miten olisi puhuttelu, Dilgad kysyi varovasti
-Säästäisit hyvät tuolitkin.
Äiti piti vielä tuoleja ilmassa, mutta luovutti sitten ja tuolit tippuivat maahan.
-Taidat olla oikeassa. Miksi tuhoaisin hyvät tuolit kun minulla on vielä nämä isän tekemät piikitkin? Vitsi vain, äiti sanoi nähtyään Dilgadin kauhistuneen ilmeen.
Myöhemmin illalla, kun isä uskalsi tulla kolmen metrin säteelle äidistä, äiti sopi asiat isän kanssa. Isä oli vielä vähän epäluuloinen, mutta uskalsi sitten hyväksyä sopimuksen. Sitten Dilgad muisti, mistä meinasi puhua isänsä kanssa ennen kuin joutui todistajaksi hirvittävään sotaan. Isä kuunteli kiinnostuneena Dilgadin selityksiä siitä, mitä torilla tapahtui. Hän sanoi Dafisan olevan hyvä mies ja hyvä kauppias, sekä oiva liiketoveri.
-Hän on ehkä joskus hiukan yliampuva, mutta osaa kyllä asiansa.
-Yliampuvasta puheenollen, onko 5000 furaa kova hinta minun tikaristani, Dilgad kysyi uteliaana.
-Sen hintaiseksi hän luokitteli tikarin, joka oli täsmälleen samanlainen kuin minun tikarini.
-No tuota. Ei, ei oikeastaan. Minusta se on varsin sopiva hinta sille, isä sanoi.
-Miksi ihmeessä annat minulle niin kalliin kapistuksen, Dilgad kysyi.
-Olisit voinut saada siitä käärityksi kunnon rahat.
-No niin, mutta… olethan sinä joka tapauksessa minun poikani. Ja minun poikani ansaitsee saada parasta, isä sanoi.
-Parasta? Tietysti. Onhan se sinun tekemäsi, Dilgad nauroi.
Päivät kuluivat nopeasti. Silloin tällöin Dilgad kävi torilla juttelemassa Dafisan kanssa, jotkut sadepäivät hän istui kotona ja joinakin päivinä hän kävi pajassa katsomassa isän valmistamia aseita. Näin päivät siiten kuluivatkin kunnes eräänä päivänä ovelta kuului koputus. Äiti meni avaamaan ja tullessaan eteisestä hän hymyili iloisesti. Hänen perässään tuli vanhahkon näköinen pitkä mies, jolla oli pitkä parta ja mustat vaatteet.
-Dilgad, tämä tässä on Galaid. Hän kouluttaa sinut velhoksi, äiti sanoi hymyillen.
-Tule, sinulla on varmasti ollut rankka matka, äiti jatkoi saatellen Galaidin istumaan pöydän ääreen ja alkoi itse kaivamaan kaapeista ruokaa.
-Dilgad, siitä onkin aikaa kun näin sinut viimeksi. Olit vielä ihan pieni vauva, Galaid sanoi kaikuvalla äänellä.
-Mukava tavata teidätkin, Dilgad vastasi kohteliaasti.
-Ääh, ei aina tarvitse olla niin kohtelias. Me tulemme olemaan yhdessä pitkän ajan ja tulen hulluksi, jos joku teitittelee koko ajan, Galaid sanoi tuttavallisesti.
Loppuillan Dilgad kuunteli Galaidin kertomuksia matkastaan Roslaan ja muista tapahtumista vuosien saatossa. Jopa isäkin kuunteli juttuja niin taikamaailmasta, kuin sen ulkopuoleltakin. Dilgad ei tiennyt kuinka vanha Galaid oikein oli, mutta tarinoita piisasi niin paljon, että kaiken sen kokemiseen täytyi kulua kymmeniä, ehkä satojakin vuosia.
-Onko Zaf Élasta kuulunut mitään, äiti kysyi hiljaisella äänellä myöhään illalla.
-Jotain, mutta ei mitään ratkaisevan suurta, Galaid vastasi yhtä hiljaisella äänellä.
-Trus Élassa on kuulemma ollut liikehdintää, mutta Trul Zaf melkein kuin nukkuu.
-Mitäköhän Palfûig oikein suunnittelee, äiti ihmetteli.
-Ei sen pedon aivoituksista kukaan ota selvää. Siitä on kauan kun edes joku otti. Arûmar oli vanginnut kauppiaan joka pyrki linnaan kaupustelemaan. Kun mies tutkittiin, häneltä löydettiin Zafailaisia tikareita vaikka millä mitalla. Kuulusteluissa ei selvinnyt mitään. Ei edes kidutuksella, joten hänet teloitettiin. Kuka nyt haluaisi Zafailaisen salamurhaajan Gamarotiin, Galaid sanoi.
-Ilmetty Palfûigin kätyri, äiti totesi ykskantaan.
-Niin. Mutta miksi hän iski juuri Arûmaria vastaan, Galaid ihmetteli.
-Kuten sanoit. Ei sen pedon aivoituksista kukaan ota selvää, äiti totesi.
-Anteeksi, mutta mistä ihmeestä te nyt mahdatte puhua, Dilgad ihmetteli.
-Valtioasioita. Ei vielä sinun asioitasi. Menehän nyt nukkumaan. Huomenna on rankka päivä, äiti sanoi.
Dilgad meni kummempia vastustelematta sänkyynsä ja nukahti melkein heti.

Siinä on alkua. Laitan ehkä joskus lisää.

Uhhuh, saisikohan jollekkin sivulle helposti tekstiä hostattavaksi, niin voisitte vain linkittää sinne.. No ei vaan, pitäisi keksiä joku äkänen satu. Äikäntunnille. Kertokaas siis jotain ideoitanne. Saa olla pilasatu, kasku, eläinsatu, ihmesatu, ym.

Kiitoksia vain kehuista.

Pitkiä novellejani olen julkaissut internetissä jo pitemmän aikaa.
Lopetin kuitenkin usean opettajan lähetettyä minulle sähköpostia; useissa kouluaineissa oli suoraan kopioitu minun kirjoitelmiani.


Jos tämä nyt ketään kiinnostaa niin lähivuosina julkaisen omaelämänkertani sekä novellikokoelman.

Omenapoika olet kai kova tarinoimaan?

Tiia, minusta tuntuu, että et tiedä mitä pineapple tarkoittaa.. Koska veikkaat että tarkoitit minua? Pineapple = Ananas. Dr taas on lääkärin lyhenne. Doctor. Mutta olen minä kova tarinoimaan, ajattelin ruveta kirjailijaksi isona. Saatanpa jopa tännekin jotain kirjoittaa. Oli vain aivot lukossa eilen.. Mutta onnistuin sitten kirjoittaan samurai-"sadun", että myös ällillä pärjää. Se meni erittäin tiivistettynä näin: Samurai ja ronin aikoo ottaa matsin, mutta samurai sanoo: "Voitan sinut käyttämättä katanaani", ja menevät saarelle, ronin hyppää paatista, ja samurai seilaa takaisin mantereelle. Näin Samurai voitti roninin käyttämäänsä miekaansa. Erittäin tiivistettynä.
Jospa kirjoittaisin jotain vampyyri-juttuja. Pidän kirjoittamisesta erittäin paljon!

Lainaus:17.12.2005 Defiler kirjoitti:
Vapaakauppa - ratkaisu köyhyyteen

[Silkkaa taikaa]

Ooh, mikä kerronta, mikä juoni, mikä intensiivisyys, mikä erootttinen lataus.
Koukussa.

Lainaus:20.12.2005 cuckaracha kirjoitti:

Lainaus:17.12.2005 Defiler kirjoitti:
Vapaakauppa - ratkaisu köyhyyteen

[Silkkaa taikaa]

Ooh, mikä kerronta, mikä juoni, mikä intensiivisyys, mikä erootttinen lataus.
Koukussa.

Odoto vain kun päästän taiteelliseni puolen halkomaan kirjaimia

Lainaus:20.12.2005 Dr_Pineapple kirjoitti:
Tiia, minusta tuntuu, että et tiedä mitä pineapple tarkoittaa.. Koska veikkaat että tarkoitit minua? Pineapple = Ananas. Dr taas on lääkärin lyhenne. Doctor. Mutta olen minä kova tarinoimaan, ajattelin ruveta kirjailijaksi isona. Saatanpa jopa tännekin jotain kirjoittaa. Oli vain aivot lukossa eilen.. Mutta onnistuin sitten kirjoittaan samurai-"sadun", että myös ällillä pärjää. Se meni erittäin tiivistettynä näin: Samurai ja ronin aikoo ottaa matsin, mutta samurai sanoo: "Voitan sinut käyttämättä katanaani", ja menevät saarelle, ronin hyppää paatista, ja samurai seilaa takaisin mantereelle. Näin Samurai voitti roninin käyttämäänsä miekaansa. Erittäin tiivistettynä.
Jospa kirjoittaisin jotain vampyyri-juttuja. Pidän kirjoittamisesta erittäin paljon!

Mäkin pidän kirjoittamisesta paljon! Se vaan on hauskaa. Niin kyllä mä sen tiiä, että pineaple tarkoittaa ananasta.

Lukiossa ei satuilulla pärjää. Pitää osata raa'asti luopua mielikuvituksesta, ja alkaa kirjoittaa syvällisiä ja pohdiskelevia analyyseja milloin mistäkin.

Lainaus:20.12.2005 Defiler kirjoitti:

Lainaus:20.12.2005 cuckaracha kirjoitti:

Lainaus:17.12.2005 Defiler kirjoitti:
Vapaakauppa - ratkaisu köyhyyteen

[Silkkaa taikaa]

Ooh, mikä kerronta, mikä juoni, mikä intensiivisyys, mikä erootttinen lataus.
Koukussa.

Odoto vain kun päästän taiteelliseni puolen halkomaan kirjaimia

Ooh...o_O Kai julkaiset kirjankin?

Lainaus:20.12.2005 LandePaukku kirjoitti:
Lukiossa ei satuilulla pärjää. Pitää osata raa'asti luopua mielikuvituksesta, ja alkaa kirjoittaa syvällisiä ja pohdiskelevia analyyseja milloin mistäkin.

Harmillisesti, jep ;7

Lainaus:21.12.2005 cuckaracha kirjoitti:

Lainaus:20.12.2005 Defiler kirjoitti:

Lainaus:20.12.2005 cuckaracha kirjoitti:

Lainaus:17.12.2005 Defiler kirjoitti:
Vapaakauppa - ratkaisu köyhyyteen

[Silkkaa taikaa]

Ooh, mikä kerronta, mikä juoni, mikä intensiivisyys, mikä erootttinen lataus.
Koukussa.

Odoto vain kun päästän taiteelliseni puolen halkomaan kirjaimia

Ooh...o_O Kai julkaiset kirjankin?

Joo, voin omistaa sen Komissaarille sekä Werttille

<!--quote--><div class="forumQuote">Lainaus:<hr />17.12.2005 Omenapoika kirjoitti:
Ensimmäinen on kesken. Toi toinen on hitusen vanha joten teksti voi olla arveluttavaa nuoresta iästäni johtuen, olen sitä korjaillut ja ohjaillut tarinaa entisen tekstin päälle johonkin 2/3 asti. Tässä nää 2:

Tarina jostakin...
Ensimmäinen kappale

Kaapuun verhoutunut mies seisoi yksin öisen torin reunalla. Hän katseli kun kaupungin ikkunoiden valot hiljalleen sammuivat yksi kerrallaan. Mies asetti vasemman kätensä huotrassa olevan miekkansa ponnelle ja oikealla kädellään viittasi toverinsa takaansa esiin.
Joukko kaapuihin sonnustautuneita miehiä hiiviskeli kaupungin yössä varjosta toiseen. Jälleen eräällä nurkalla mukaan liittyi muutamia miehiä. Kaikki suuntasivat kohti linnakaupungin sydäntornia jota vartioivat vartiat istuskelivat rauhassa ja polttelivat piippujaan hilparit seinää vasten kun toiset kävelivät kävelivät.
Joukkio hajaantui varjoissa niin etteivät portin soihdut heitä valaisseet. Yksi kerrallaan käveleskelevät vartijat katosivat pimeyteen kaavun hihojen vilahduksessa. Viimeinen vartia huomasi pian istuvansa yksin ja lähti katsomaan mitä oli tekeillä. Hänkin katosi nurkan taakse, josta ja pian kuului kilinää. Kilinä lähestyi porttia ja pimeydestä astui kaapuun sonnustautunut hahmo jonka hihan suussa kiilteli hopeinen avain. Hahmo hiipi portille ja avasi ääneti salvat. Hän viittasi toverinsa paikalle. He sujahtivat portille muurin viertä.
Ovea raotettiin niin vähän että nämä ketterät ja hoikat hahmotkin joutuivat vetämään vatsansa sisään. Kun kaikki olivat sisällä ovi hivutettiin kiinni ja käytävää pitkin kivunnut porttisoihtujen valokeila kutistui pois. Mies joukko huljautti huppunsa pois päästä ja kulki yhdessä varuillaan ketterästi ja määrätietoisesti pitkin kylmän kivilinnan käytäviä.
Yllättäen kulman takaa kajastui väräjävä valo. Askeleet kaikuivat ja kaapujoukkio pysähtyi nopesti vetäen huput niskaansa. Nurkan takaa asteli vartija jonka silmät levesivät kun hän huomasi että käytävä oli puolillaan tummia hahmoja. Ennen kuin vartija ehti huutaa oli käsi hänen suullaan. Pieni piikki iskettiin hänen reiteensä ja vartija veltostui vajoten lattialle. Yksi kaapuhahmo nappasi hänen kynttilänsä ja sammutti sen ennen kuin se ehti tippua kilisten lattialle.
Joukkio jatkoi matkaansa ja saapui kierreportaisiin. He hipsivät portaat vikkelästi ylös ja saapuivat nopeasti seuraavaan kerrokseen. Siellä ensimmäinen, joka oli alusta asti johtanut joukkoa, viittasi muut pysähtymään ja hiipi kuuntelemaan ovia pimeällä käytävällä. Muutaman oven päässä hän viittasi muut peräänsä ja iski kädellään lukon rikki. Pieni rasahdus vaientui hänen hihoihinsa. Joukko kävi ovesta sisään yksi kerrallaan ja saapui majesteettisen suureen saliin jota pitkin kulki useita pylväs rivejä. Korkealla katon rajassa oli suuria freskoikkunoita. Seinillä oli mahtavia seinävaatteita joita koristivat kuvat sankareista ja uroteoista.
Nyt he astelivat kunnioittavasti ja vakaasti huput alhaalla korkealta lankevan kuunvalon alla. Suurin osa katseli ympärilleen selvästi vaikuttuneina salin komeudesta, mutta joukkoa johtavan hahmon katse ei hievahtanutkaan peräseinästä. Siellä oli koreasti koristeltu alttari täynnä aarteita. Sakki saapui alttarin laidalle ja joidenkin suut aukesivat silmien kiirehtiessä aarteelta toiselle. Johtaja ei vilkaissutkaan muualle vaan kumartui alttarin keskelle ja nosti ylös korean kilven.Hän nosti sen suorille käsille niin että kuun valo kimalteli sen pinnalla. Kilpi koostui useista teristä joiden pohjalla oli kiiltävä levy. Kilpeä koristivat komeat kuvioinnit ja upeat jalokivet. Keskellä oli suuri, kuunhohtoinen hely joka oli hiottu niin moneen särmään että jos sitä katsoi tarpeeksi tarkkaan alkoi huimaamaan.
Johtaja kiinnitti viileästi kilven selkäänsä ja veti sen päälle ylimääräisen kerroksen kaapua. Joukkio lähti kiireen vilkkaa salista muihin aarteisiin kajoamatta. He tulivat ovesta käytävään ja kiiruhtivat sen päähän. Johtaja katsoi kaitaisesta ikkunasta. Kuu oli linnan toisella puolella ja tämä seinä oli varjossa. Hän katsoi alas. He olivat noin kolmenkymmenen metrin korkeudessa. Johtaja näki suuret vankkurit heinäkuormineen. Hän viittasi muut ikkunalle. Yksi kerrallaan he vetivät huput päähänsä ja pujahtivat ääneti ikkunasta ulos. Kun kaikki muut olivat menneet, johtaja tarkasti vielä kerran että kilpi on vakaasti hänen selässään ja sujahti ikkunasta ulos. Hän viiletti pystysuoraan alas jalat edellä, huppu viistäen kiviseinää. Muutaman kerrosta hän putosi kuin nuoli ja tymähti ketterästi heinäkuorman sekaan. Vaunu oli täynnä kaapuihin pukeutuneita miehiä. Johtaja nyökkäsi myös kaavuissa olevalle kuljettajalle ja tämä löi vankkurit matkaan.


Toinen kappale:

Kiireellä vankkurit rymistelivät ulos kaupungin porteista. Vasta sitten kun vain kaupungin muurinharjat enää näkyivät horisontissa vauhti hiljeni ja huput laskettiin.
'Saitko sen?' ääni kysyi ohjaksista.
'Kyllä!' sanoi johtaja hölläten kilpeä pitelevän vyön 'Ei ainuttakaan vartijaa koko salissa, aikeemme taisivat pysyä salassa.'
'Mahtavaa. Kenelle myymme kilven?'
'Athanin metsän lähellä on kylä. Sen kylän johtaja lupasi kestitä meitä ja maksaa meille niin paljon kuin tohdimme pyytää.'
'Mahdammeko me tohtia pyytää niin paljon?' kuski sanoi hymynkareen värähtäessä hänen suupielellään.
'Emmeköhän! Mutta kaiken varalta, nautitaan kylän riennot ensin. Ei tiedä kuinka johtaja suhtautuu vaatimuksiimme.'
Aamu valkeni. Naurun remakka ja hilpeä keskustelu saattoi vankkurit valoisan lehdon läpi. Lehdon takana oli pitkä ja aukea niitty jonka halkaisi hyvin tallattu tie.
'Kylä odottaa aivan tämän tien päässä.' johtaja sanoi. Joukkio makoili raukeina pehmeillä heinillä vankkurien kolistessa rauhallisesti eteenpäin.
'Onkohan meille enempää tehtäviä tarjolla Situs?' kysyi johtajalta vieressään löhöävä mies joka oli jo riisunut kaapunsa kokonaan. Hänellä oli päällään tavalliset talonpoikais vaatteet.
'Enpä usko Hermus, emme kai ole enää niin hurjia kuin ruukasimme olla.' Hermukseksi kutsuttu mies hymähti ja laski päänsä oljille kulmakarvat kurtussa. Situs, tämä johtaja, tiesi kyllä mitä hän pohti. Hän on itsekin viettänyt pari viimeistä yötä miettien: mitä jos heidän palkkasoturi palveluitaan ei enää tarvittaisi? Tämä vankkureissa matkaava sakki oli viimeiset kaksikymmentä vuotta viettänyt ryöstellen ja taistellen palkkaa vastaan. Heitä oli kaksitoista todella hyvin kokenutta ja kouluttunutta soturia. Parhaina päivinään he eivät ehtineet edes tehdä heille annettuja tehtäviä kun suuret ja jopa kunniakkaan teot veivät heidän aikansa. Heillä ei ole muuta yhteistä kuin tämä ammatti, mitä taphtuukaan Situksen lähimmille ystäville kun tämä ammatti jonain päivänä jää heiltä pois?
'HOI! Situs, nouse ja katso! Kylä näkyy jo!' huusi Arman vankkurin keulasta. Situs hääti masentavat mietteet mielestään ja alkoi innolla odottaa kylään pääsyä.
Kylää reunusti korkea tukeista tehty muurintapainen jonka harjalla oli muutama tähystäjä jousineen. Portilla oli muutama vartija, karkeilla keihäillä aseistautuneina ja maajussin vaatteissa. He eivät edes vaivautuneet tarkistamaan kulkijoita vaan tyytyivät kohentamaan asentoaan ja nostamaan hattunsa silmiltä. Karkea julkisivu epäilytti Situsta. Kaikki ei ollut kohdallaan, mikäli hän tätä kylää yhtään tunsi. Täällta on saatu parempiakin vastaan ottoja.
Puukylän kaduilla hääri muutamia naisia töissään.
'Missäköhän kaarti on?' Arman puhui hiljaa Situkselle.
'Saati vastaan otto olveineen?' Hermus murisi röhnöttäen heinä suussaan. Situs osoitti muita isomman hirsirakennuksen jonka oven ylle oli ripustettu riistaeläinten päitä ja sarvia ja sanoi:
'Tuolta voimme kysyä. Se on kylän päällikön asumus. Minä kyllä arvelen että miehet ovat metsästämässä ja portilla oli varamiehiä. Niin, ja ehkä he eivät odottaneet meitä näin pian. Hommathan sujuivat kuin unelma.'
'Niin soisin olevan.' Hermus tokaisi ja heitti heinänsä kadulle.
Vankkurit pysähtyivät rakennuksen eteen ja joukkio astui alas. Situs astui ovelle päin ja ovi narahti auki. Oven rakoon ilmestyi pieni vanhuksen pää joka pälyili joka suuntaan. Huomatessaan Situksen toverieneen hänen silmänsä levenivät. Vanhus veti päänsä pois välistä ja ovea pienemmälle.
'Keitä olette muukalaiset?' kuului käheä ääni.
'Johtajanne palkkaamat soturit, tuomme arvokasta saalista.' Situs sanoi.
'No jättäkää se siihen ja häipykää! Ette ole tervetulleita!' vanha mies vinkaisi. Heti nämä sanat kuultuaan soturi joukko astui muutaman askeleen ovea kohti ja alkoi huudella:
'Palkkiomme!'
'Tulehan ulos ja toista tuo!'
'Kuulehan kääpä ala maksaa tai otamme hintamme sinun nahastasi!'
Situksen täytyi huutaa joukkionsa hiljaiseksi missä kesti tovi. Soturit jöröttivät happamina niinkuin olisivat mieluiten hornassa kuin tässä pikku kylässä.
'Meillä oli selvä sopimus johtajanne kanssa! Hänen tuli maksaa meidän näkemämme arvo kilvestä ja vaivannäöstä!' Situs sanoi sovitellen mutta tuohtuneena.
Vanhus säikähti vastausta äskeiseen lausahdukseensa ja oli nyt varovaisempi.
'Meillä ei vain ole aikaa tuollaiselle. Olkaa hyvät ja jättäkää kylämme.'
Hermus sai tarpeekseen. Hän harppasi ovelle ja ennen kuin kukaan ehti estää, hän riuhtaisi oven auki ja vanhuksen joka roikkui kahvassa. Ukkeli lysähti maahan tutisemaan.
'Ei minulla ole varaa. Ottakaa mitä otatte mutta älkää tehkö pahaa kellekään!'
Situs oli ymmällään. Hän tarttui Hermusta niskasta jotta tämä antaisi ukkopolon olla. Tämä mies ei ollut kylän päällikkö, miksi tämä mies valitti omaa rahatilannettaan?
'Missä päällikkönne on?' Situs sanoi ja päästi rauhoittuneen Hermuksen irti.
'Hän... tuota... eeee...' vanha mies keräsi rohkeutensa ja nousi seisomaan. 'Hyvät herrat, voisinko ystävällisesti pyytää että puhun hetkisen kahden johtajanne kanssa. Lupaan että saatte tietää sen mitä keskustelemme.'hän sanoi vältellen katseiden kohtaamista.
Situs nyökkäsi, viittasi miehensä vankkureihin ja asteli vanhuksen perässä taloon. Sisällä oli paljon taljoja ja komeita puisia huonekaluja. Huone oli pimeä eikä takassa palanut tuli. Sisällä ei ollut ketään muita. Vanhus istui pöydän ääreen ja Situs otti itselleen tuolin.
'Miksei kylässänne ole vartijoita ja missä johtajanne on?' Situs kysyi ennen kuin vanhus ehti sanoa mitään.
'Tämä on tukala tilanne ja haluan sanasi siitä ettet lavertele tästä asiasta eteenpäin.' vanha mies sanoi vakavana.
'Voi olla.' Situs sanoi kylmästi 'Kuka sinä edes olet?'
'Tarmin, herramme kirjuri. Lupaathan ettet levitä tätä tietoa?'
'Selvä.' Situs sanoi. Hän oli kuullut johtajan puhuvat Tarminista.
'Asia on niin että johtajamme ja muut miehemme ovat poissa, sotimassa.' Vanhus sanoi raskaasti katsellen takkaa jossa tuli ei palanut 'Jokunen päivä sitten kuulimme portilta hälytyksen. Juoksimme muurin harjalle katsomaan. Pellot ja niityt olivat mustina kulkevista sotilaista. Kylämme ohi kävi kokonainen tuntematon armeija joka vei mukaansa kaikki asekykyiset miehet. Uhkasivat tappaa jokaisen ellemme luovuttaisi miehiämme, eikä meillä ollut mitään mahdollisuutta. Meillä ole aavistustakaan minne miehemme on viety ja minkä puolesta he taistelevat vai ovatko he jo kaatuneet.' Tarmin kertoi katkerasti.
'Tätä en osannut odottaa.' Situs sanoi 'Näitkö kantoiko armeija minkäänlaista tunnusta?'
'Syöksyvä kaksipäinen purppura kotka. Heidän kilpensä olivat korkeita ja mustia. Musta oli heidän sotisopansa ja pitkiä he olivat jokainen. Aseensa olivat julmia, piikikkäitä ja teräviä. Sellaisilla en pistäisi karjuakaan.' Tarman murisi katkerasti.
'Mistä he tulivat ja minne menivät?' Situs jatkoi kuulustelua.
'Idän vuorilta, kulkivat kylän ohi ja jatkoivat metsän viertä etelään.'
'Idästä? En ole koskaan nähnyt ketään sieltä. Luulin että ne maat olivat autiot. Vuorten takanahan on vain suuri autiomaa eikä vuorille voi rakentaa mitään.' Situs mietiskeli.
'Tämä armeija oli niin suuri ja outo etten ihmettelisi vaikka se olisi aavikon takaa.' Tarman totesi.
'Hmm.' Situs hymähti 'Emme siis voi lunastaa kilpeämme.'
'Ette niin, he veivät myös kaiken kultamme. Olutta eivät kuitenkaan huolineet, jääkää toki yöksi. Hyvä saada tänne joksikin aikaa asekykyisiä miehiä.' Tarman ehdotti.
'Itselleni tämä toki kelpaa, puhun vielä miesteni kanssa.' Situs sanoi ja nousi ylös.


Kolmas luku:

Ulkona hän kertoi miehilleen:
'Pitkään kiistelyäni sain selville että tämän kylän miehet ja rahat ovat lähteneet kaupantekoon. Kilven pidämme itse ja myymme jos niin näemme. Palkkioksi saamme olutta ja yöpaikan.' miesten kesken käytiin hyväksyvää muminaa ja joukkio kävi sisälle johtajan asumukseen.
Niin iltaa vietettiin oltta siemaillen ja piippuja poltellen. Tarman osoittautui vallan mainioksi tarinoitsijaksi ja arvuuttajaksi. Sotureilla oli oiva ilta ainakin siihen asti kun ovelta kuului voimakasta ja nopeaa koputusta. Kaikki hiljentyivät. Situs antoi vanhuksen istua ja meni itse avaamaan oven. Situs avasi oven ja hätkähti oven takana olevan miehen tilaa vaikka olikin paljon nähnyt ja taistellut mies. Mies astui horjuen sisälle ja lysähti polvilleen keskelle lattiaa. Hän huohotti ja oli hyvin likainen ja märkä ulkona olevan sateen takia. Musta nuoli jonka sulat olivat outoja ja öljyisen näköisiä oli lävistänyt miehen vasemman käsivarren.
Tarman nousi seisaalleen ja parkaisi:
'REGON! Sinä tulit takaisin!' Hän kiiruhti tulijan luo ja laski hänet selälleen ja nosti voipuneen miehen haavoittuneen käden ylös. Arman ponnahti tuolistaan ja otti pienet leikkurit taskustaan. Hän nipsaisi nuolen kärjen pois ja veti muun osan ulos lihasta. Sitten hän kaatoi pienestä metallipullosta nestettä haavaan ja mies huusi kuin hänen kätensä olisi palanut.
'Mitä sinä teet?!' mies ärjyi kirosanojen ja tuskan ulvonnan keskeltä.
'Juo tästä, se helpottaa.' Arman sanoi ja tarjosi pientä metallipulloaan.
'Mitä ihmeen tulivettä se oikein on?'
'Juo.' Arman sanoi ja sysäsi putelin hänen kouraansa. Mies teki käskettyä ja irvisti. Arman siirtyi tutkimaan miehen muita ruhjeita. Hänen lantiossaan oli suuri ruhje joka vuoti vuolaasti.
'Koskeeko tämä?' hän kysyi ja painoi kevyesti haavan vierestä. Miehen huuto tulkittiin myöntäväksi vastaukseksi.
'Siellä on jotain. Pure paitaasi.' haavoittunut nappasi kauluksensa suuhun ja ärjyi kohta purren tuikitarpeellista kangasta kun Arman upotti pienet pihdin hänen haavaansa. Lyijykuula toisensa jälkeen hän poisti vahingollisia esineitä potilaansa lihasta. Sitten hän kaatoi polttavaa nestettään ruhjeelle. Haavat sidottiin ja mies kannettiin rakennuksen vintille petiin toipumaan.
'Oletko nähnyt mitään tällaista?' Arman kysyi Situkselta toipilaan vuoteen ääressä esittäen pientä lyijykuulaa.
'En. Kuinka sellainen on voinut päätyä hän nahkansa alle?' Situs oli hämillään.
'Se oli hirvittävää...' vuoteesta kuului murinaa 'Muukalaisilla oli savua ja tulta syökseviä aseita joista lensi kuulia kamalalla nopeudella. He ampuivat niillä kaikkia jotka koettivat paeta.'
'Voitko kertoa mitä sinulle on kaikenkaikkiaan tapahtunut?' Situs kysyi.
'Mistä ihmeestä hän puhuu?' Arman ihmetteli. Situs kertoi mitä kylälle oli tapahtunut ja haavoittunut mies vahvisti hänen sanansa.
'Meitä vietiin kuin koiria.' mies kertoi 'Olimme naruissa ja meitä pidettiin koko ajan silmällä. Aseemme otettiin pois mutta yhdellä tovereistani oli piilotettu veitsi saappaassaan. Tauoilla avasimme sillä siteemme ja sidoimme ne uudelleen höllästi. Yöllä kun luulimme vartijoiden olevan nukkumassa vapauduimme köysistä ja lähdimme varovasti pois. Sitten takaa kuului huuto ja kamala pauke alkoi. He ampuivat tulta, kuulia ja nuolia meidän peräämme, en usko että kukaan muu lisäkseni selvisi siitä tulituksesta.'
Kauhea tarina painoi Situksen mieltä kun yritti nukahtaa. Kaikki muut nukkuivat ja yö oli myöhä. Mistä he saivat sellaisia aseita? Kuinka ne toimivat? Keitä muukalaiset ovat ja minne he ovat matkalla? Situs nukahti huomaamattaan.
Hän heräsi aivan yhtä väsyneenä kuin oli nukahtanut. Kaikki muut olivat jo hereillä ja söivät leipää ja juustoa aamiaiseksi.
'Minä lähden niiden muukalaisten perään.' Situs sanoi ja sai osakseen epäileviä ja hölmistyneitä katseita.
'En pyydä teitä kaikkia mukaan. Teitä tarvitaan täällä ja minut on vaikeampi huomata kun kuljen yksinäni.'
'Se on hyvin vaarallista! Pääset hengestäsi.' Tarman sanoi ja puisteli päätään.
'Osaan kyllä kulkea huomaamatta.' Situs sanoi hymähtäen 'Haluaako kukaan tulla mukaani?' Arman nousi ylös.
'Tulen mukaasi, minua kiinnostaa nähdä ne kummajaiset.'
'Ja minä tulen huolehtimaan sinusta.' Hermus sanoi ja nakkasi nyrkinkokoisen juustoköntin suuhunsa.
Kolmikko pakkasi laukkunsa täyteen ruokaa ja tarpeita. Situs päätti ottaa kilven mukaan, matkalla on hyvä etsiä joku ostaja. Muut palkkasoturit hyvästeltiin sydämellisesti. Kun lähdön hetki koitti kuului vintin portaista huuto:
'Odottakaa!' haavoittunut mies nilkutti alas 'Haluan tulla mukaan.'
'Olet liian huonossa kunnossa, sinusta olisi vaivaa.' Situs sanoi ja astui ulos.
Mies otti Situsta niskasta kiinni.
'Minä tulen mukaan, olen kapteeni arvoltani ja sinä et minua kierrä!'
Situs otti puolestaan kapteenia kiinni rinnuksista ja nosti tämän muutaman tuuman verran lattiasta. Kapteeni ähki haavojensa kipua.
'Mikä on tämän kipparin nimi?' Situs sanoi happamasti.
'Regon onnekas! Ärh... Hyvähän sinulla on haavoittunutta riepotella!'
'Tulkoon mukaan, nakataan se jokeen jos se käy hankalaksi.' Hermus sanoi.
'Olkoon niin.' Situs totesi 'Menemme vankkureilla ja kun pääsemme Hensforthin kaupunkiin myymme ne eniten tarjoavalle.' Niin lähti kolmikko matkalle.
Kukaan ei katsellut taakseen kylään. Siellä ei ollut paljoa katseltavaa. Leppoisasti he kävelivät länteen samaa tietä kun olivat tulleet. Rattaiden renkaat viksivät aurinkoisena päivänä joka kuitenkin enteili syksyn tuloa. Ruoho kellastui niinkuin lehdetkin.
'Mikä olet miehiäsi Regon onnekas?' Situs kysyi leppoisasti katsellen pilvien riekaleita.
'Kapteeni kuten tiedät. Minusta seuraavana arvoissa ovat tapaamanne vasalli ja itse johtaja.' Regon mutisi 'Minulla ei ole perhettä mutta seuraa ei puutu. Kuka sinä olet?'
'Situs.' sanoi Situs 'Olen vähän mitä pyydetään.' Situs sanoi eikä kiinnittänyt huomiota Regonin hämmästyneeseen ilmeeseen.
'Tämä on Hermus.' Situs sanoi ja Hermus käänsi kylkeä nukkuessaan heinillä 'Ohjaksissa on Arman, vanha toverini.'
'Ilo tavata.' Regon sanoi vaikkei kuulostanut siltä.
Kirkas keskipäivä yltyi aurinkoisimmilleen kun he tulivat Saltburgin, kaupungin josta Situs miehineen vei kilven.
'Käykäämme Saltburgissa.' Regon sanoi vaativasti 'Minun tulee varustautua.'
'Suosittelisin että kuljemme suoraa tietä Hensforthiin.' Situs totesi.
'Saltburgissa on maamme parhaat sepät! Voin hankkia teille mitä haluatte, sillä olen teettänyt kaikki kylämme sotisovat näillä miehillä.' Regon sanoi.
'Situs, tästä emme voi kieltäytyä.' Arman sanoi ja käänsi vankkurinsa porttia kohti.
Portilla vartijat astuivat kärryjä kohti mutta nähdessään kapteenin pysähtyivät siihen paikkaan ja ottivat asennon.
'Terve Reogon onnekas!' he kajauttivat ja Regon tervehti takaisin. He kitivät hiljaa torin reunaan ihmisjoukkojen seassa.
'Se outo armeija ei tainnut pysähtyä täällä.' Arman sanoi hiljaa.
'Eivät ne olisi voineet piirittää Saltburgia!' Hermus tokaisi yksiselitteisesti.
'En ole samaa mieltä.' Situs sanoi 'Huomasitte kyllä mikä on kaupungin valmiustila kun kävimme täällä viimeksi.'
'Tuolla, hiljennähän kelpo Arman.' Regon sanoi ja osoitti heille suuren pajan jonka oven yllä roikkui seinävaate jota koristi Situksen vohkiman kilven kuva. Situksella tuli tukala olo, tuo kilpi oli hänen viittansa alla. He laskeutuivat vankkureista oven eteen ja kävivät sisälle. Oven takana oli suuri sali jonka jakoi pitkä tiski. Tiskin tällä puolen oli hyllyjä ja ihmisiä tarkastelemassa hyllyyn aseteltuja tuotteita. Tiskin takana kävi kova tohina. Ahjojen rätinä, vasaroiden kilinä juoksupoikien huudot muodostivat tasaisen melun. Tiskillä oli monta myyjää ja asiakkaita vielä enemmän. He punnitsivat rahoja ja tarkastivat aseita ja muita tarvekaluja joita myytiin ja ostettiin.
'Päivää ahjontupa!' Regon sanoi nostaen terveen kätensä ylös. Ihmiset hiljenivät ja seppojen päät kääntyivät häntä kohti. Kumarrusten ja tervehdysten jälkeen suurin osa palasi toimiinsa paitsi muutama myyjä jotka olivat jättäneet asiakkaansa ja raivanneet Regonille neljännestiskin. Situs tovereineen asteli Regonin perässä hyllyjen välistä kassalle.
'Mikä ilo nähdä teitä herra!' sanoi hyvin pukeutunut myyjä sydämellisesti. Hän katseli Situsta, Hermusta ja Armania monokkelinsa yli 'Mitä saisi olla kapteeni Regon?'
'Näyttäkäähän tovereilleni asevarastonne ja minä käyn hakemassa muutaman tarvekalun.' Myyjä näytti pöyristyneeltä mutta lopulta sanoi:
'Tulkaa perässä.' Kolmikko saurasi myyjää ahjojen halki rakennuksen takaosaan. Siellä oli ovi joka johti alas. Myyjä nappasi seinältä soihdun ja sytytti sen ahjossa. He käivät pitkiä kierreportaita alas ja pohjalle päästyään he näkivät soihdunvalossa seinäntäysiä aseita ja haarniskoja. Myyjä asteli huoneen seiniä myöten ja sytytti soihdut. Valo täytti huoneen ja näytti jos jonkinlaisia aseita. Hermus päästi huudon 'Hooo!' ja ryntäsi tutkailemaan kalleuksia. Arman katsoi Situsta viehtynyt hymy huulillaan ja tallusti perään. Situksen huomio tarttui huoneen perällä olevaan suureen vitriiniin jossa näytti olevan kaikkein arvokkaimmat ja oudoimman esineet. Keskellä oli suuri haarniska ja miekka jotka olivat hiostavan samannäköisesti koristeltuja kuin kilpi jonka Situs oli anastanut.
Myyjä näytti olevan hyvillään kun varasto miellytti Armania ja Hermusta. Huomatessaan Situksen seisovan hiljaa tuiottaen vitriiniä hän sanoi:
'Mitä saisi olla teille herra...?'
'Mitä nuo ovat?' Situs sanoi kiertäen nimensä kertomisen.
'Lordi Longsthösin sotisopa.' myyjä sanoi esittävään sävyyn 'Kaunis asetelma. Siihen kuuluu myös erittäin kaunis kilpi joka on kuulemma kadoksissa.'
'Kuka on Lordi Longsthös?' Situs kysyi 'Ja kuinka tämä haarniska on päätynyt tänne?' Häntä ihmetytti miksi naapurikylän päällikkö haluaisi anastaa kilven kun kaupungeilla on niin hyvät suhteet. Lisäksi korkea-asemainen Regon ei tuntunut tietävän heidän palkkaamisestaan.
'Lordi Longshös?' myyjä kysyi ja hänen monokkelinsa tipahti. Hän nosti sen ylös ja kertoi: 'Lordi Longsthös on aikaa sitten kuollut, satoja vuosia sitten sanoisin. Hän omisti kaiken maan idässä olevien vuorten ja lännen järvimaiden välissä. Hänet surmasivat erimielisyyksissä olevan maaherrat. Hän itse oli oikein hyvä hallitsija, hänen haarniskaansa säilytettiin pyhänä esineenä. Sen kilven varastajaa odottaa kyllä hirsipuu, sen minä sanon.'
'Mutta entä mikä tämä on?' Situs kiirehti oudon esineen luo vaihtaen puheenaihetta. Hän katseli esinettä jossa oli puinen kahva, metalliputki ja monta outoa vipua.
'Emme tiedä. Emme edes tiedä keneltä saimme sen vaikka hän myi sen tänne henkilökohtaisesti.' myyjä sanoi 'Hän ei puhunut kieltämme. Onnistui kuitenkin myymään sen puolen leivän hinnalla.'
'Saanko katsoa?' Situs kysyi.
'Herra on hyvä. Annahan kun avaan vitriinin.' myyjä sanoi ja ojensi Situkselle oudon esineen pidellen siitä kahdella sormella kiinni. Situs katseli sitä hetken epäluuloisena ja tarttui varovasti kahvaan. Se sopi hyvin kädelle. Kahvasta lähti kulma joka muuttui muutaman vivun ja napin päästä metalliputkeksi. Kahvasta pitäessään hän huomasi että hänen etusormensa osui tarkalleen yhden pienen vivun kohdalle. Tulisikohan siitä painaa? Situs ei kysynyt vaan painoi uteliaisuuttaan päättäväisenä vivun alas. Seurasi välitön pamahdus, räjähdys suorastaan. Ase tärähti lujaa Situksen kourassa ja sylki tulta ja savua. Kun savu hälveni myyjä oli juossut hänen tovereidensa suojiin.
'Katso mitä sinä teit!' myyjä parkaisi. Situs huomasi että vitriinin lasi oli sirpaleina ja Lordi Löngsthosin miekan terä oli poikki.
'Kuinka meinaat korvata tämän! Edes kapteenin suojelus ei sinua pelasta!' Situs säntäsi miekan luo. Terä oli kahtena palasena ja kolmena sirpaleena. Sen oli särkenyt pieni metallikuula joka oli lähtenyt aseesta. Hermus ja Arman seisoivat mykkinä, ihmetellen tapahtunutta.
'Kutsun vartijat!' myyja sanoi ja juoksi portaisiin.
'Nyt tuli kiire!' Arman sanoi. Situs keräsi miekan palaset ja juoksi myyjän perään. Kolmikko säntäsi kuumien ahjojen ohi ja huusi:
'Regon täytyy mennä! Jätä ostoksesi, me menemme!' Neljästään he hyppäsivät rattaisiin ja rymistivät torin läpi niin että kulkijoiden täytyi hyppiä pois alta. Vartijoita juoksi myyjän kanssa heidän perässään.
'Pysäyttäkää nuo varkaat ja pyhäinhäväitsijät!' myyjä huusi vartijoiden karjunnan säestäessä. Muutama urhea maajussi hyppäsi heidän tielleen ja kyytiin mutta heidät tönittiin nopeasti pois. Portilla oli jo ainakin kymmenen vartijaa hilparit tanassa.
'Päät alas!' Arman huusi ja he syöksyivät vartijoiden läpi. Pian he olivat jo kaukana portilta. Situs katsoi taakseen ja näki myyjän vartioineen portilla.
'Korjaan ja palautan sen!' Situs huusi.
He kulkivat monta mailia niin lujaa kuin jaksoivat. Vasta kun olivat varmoja siitä ettei heitä voitu tavoittaa nopeasti linnasta käsin he hidastivat käyntiin.


Neljäs luku:

'Mitä siellä tapahtui?' Regon kysyi puoliksi vihaisena puoliksi hämillään 'Nyt minun täytyy hankkia tarpeeni tästä lähtien Hensfothista!'
'No... uskon että käytin sellaista tultasylkevää asetta kuin niillä idästä tulleilla sotilailla.'
'Mitä?!' Regon hämmästyi 'Kuinka kummassa?'
'Luulen että he myivät sen tuohon seppälään.'
'No mitä sinä sillä teit?' Regon uteli. Situs veti esiin Longsthösin miekan kahvan jossa oli enää puolikas terä.
'Voi ei....' Regon sanoi ja hautasi kasvonsa kämmeniinsä.
'SINÄ TYPERYS!' Regon ärjyi hänelle 'Nyt olet koko tämän herttuakunnan vihollinen! Meidän täytyy ehtiä Hensforthiin ennen kuin sinun nimesi!'
He kulkivat iltaruskoon asti hiljaa kohti Hensforthia. Kaikki olivat hieman vihaisia Situkselle, Regon vielä hieman enemmän.
'Kuinka minä korjaan tämän miekan?' Situs ihmetteli.
'Et ainakaan Hensforthissa!' Regon sanoi.
'Niin, et tässä herttuakunnassa.' Arman sanoi 'Etkä sen ulkopuolella, lännessä ja etelässä on vihamiehiä, pohjoisessa loputtomiin jäisiä vuoria ja idässäkin ilmeisesti vihollisia.'
'Onko meillä karttaa? Situs Kysyi.
'Onneksesi ehdin hankkia ainakin kartan, aseet jäivät hankkimatta!' Regon tokaisi ja sysäsi pergamentin Situksen syliin.
Kartassa oli vain kolme maakuntaa, Hensforth, Vilgor, ja tietysti suurimpana Saltburg. Kylä josta Regon on kotoisin on Vilgorin ainoa asuttu alue, loput ovat peltoa ja niittyä. Vilgoria rajaa Saltburg ja idän vuoret. Saltburg on Hensforthin, Vilgorin ja lännen Järvimaiden välissä. Sillä on myös hieman rannikkoa ja suuri metsä jonka he pian jättävät taakseen. Hensforth on Järvimaiden ja Saltburgin välissä. Puolet sen rajasta on rannikkoa ja sillä on hyvät kauppayhteydet. Järvimailla on paljon hajanaista asutusta ja yksi suurempi kaupunki, Lekton. Tämä kartta on melko tarpeeton, siinä on vain herttuakunnan alueet ja rajat. Tämän kartan ulkopuolella on vain vihollisalueita.
'Meidän täytyy ostaa laajempi kartta Hensforthista.' Sotus sanoi ja ojensi kartan takaisin Regonille.
Situs alkoi miettimään idän armeijan aikeita. Jos yksi mies oli kerran myynyt aseensa Saltburgiin, hän ei olisi päässyt sisään jos olisi marssinut armeijan kanssa portille. Armeija ei olisi saanut näkyä Saltburgille asti. Se tarkoittaa sitä että he kiertävät etelästä ja jos he jatkavat matkaansa länteen ja välttävät suurempia kaupunkeja, he kulkevat Hensforthin ja metsänreunan välistä. Suuri armeija tietty lepäsi ja kulki melko hitaasti. Kiirehtiessään Situs ja muut olivat tietty ohittaneet armeijan. He tulevat armeijan tielle!
'Regon! Anna kartta takaisin!' Situs sanoi ja tarkasti asioita. Mikäli he haluavat selvitä kohtauksitta, heidän tuli kiirehtia eteenpäin niin lujaa kuin pääsivät. Situs katsoi hätäisesti itään. Sieltä nousi savua ja hänen kaameimmat mietteet kävivät toteen.
'Arman! Nyt vauhdilla Hensforthiin!' Situs sanoi ja rutisti karttaa nyrkissään. Hermus havahtui päiväuniltaan kun vauhti kiihtyi.
'Hei!... Mihin nyt on kiire?'
'Minä kysyisin sitä samaa.' Regon sanoi ja nappasi kartan Situkselta.
'Missä kohtaa karkasitte armeijan kynsistä?' Situs kysyi Regonilta ehtimättä selittää tilannetta.
'Hieman metsän itäreunan jälkeen miksi niin?' sitten Regonin aivot katsoivat karttaa, yksi plus yksi on kaksi. Regon huusi ja katsoi itään. Savu tihenee.
'Nyt vauhtia!' Regon parkaisi.
Ilta pimeni ja Hensforthin tornien sinitiiliset huiput nousivat horisontista. Niin teki myös idän savu. Uskaltaisiko armeija hyökätä Hensforthiin? Selviäisikö se hyökkäyksestä? Heidän täytyy heti varoittaa kaupunkia. Rannikko näkyi jo ja koko Hensforthin linnake. Linnan hälytyskellot soivat ja muurin harjoilla seisoi paljon sotilaita. Ihmiset juoksivat satamasta linnaan. He saavuttivat linnan kun ihmiset olivat sisällä ja portti oli menossa kiinni. Muurin harjalla vartijat katsoivat ensin heitä ja sitten itään ja päästivät vielä nämä matkalaiset sisään.
Kaikki neljä tulijaa olivat sotureita ja halusivat heti tietää kaupungin puolustuksesta.
'Missä on kapteeninne?' kysyi Regon vastaantulevilta sotilailta 'Teille puhuu Vilgorin kapteeni Regon onnekas!'
'Itämuurin harjalla! Siellä ovat muutkin!' sotilaat sanoivat ja kaappasivat aseet viereisestä rakennuksesta. Hensforthin muurit olivat yli kolmekymmentä metriä korkeat, eikä niihin olleet vielä yhdetkään tikkaat yltäneet. Kaupunki oli lisäksi täynnä korkeita torneja joissa oli paljon keihään heittimiä jotka sinkosivat keihäitä suuren varsijousen näköisellä jousella vihollisen niskaan.
He loikkivat pitkät portaat muurin harjalle. Portaat olivat niin pitkät että heidän täytyi hidastaa vauhtia. Vihdoin harjalle päästyään he katsoivat itään. Siellä näkyi jo musta linja horisontissa. Muurin reunalla seisoi järkähtämättä sotilasrivi. Yksi mies käveli erillään pitkin muurin harjaa. Hänellä oli pitkä, siivekäs kypärä, valkoinen paita hopeisen rengaspaidan yllä. Rengas suojat riippuivat polvissa asti ja jaloissaan hänellä oli hienot rautakengät jotka oli nivelletty nilkan kohdalta ja ylsivät polviin.
'Hoi!' Regon huudahti miehen perään ja esitääytyi.
'Olen kapteeni Vithelm.' mies sanoi ja kumarsi seurueelle joka kumarsi takaisin.
'Ovatko ne tulossa kimpuumme?' Hermus sanoi erittäin hengästyneenä.
'Soisin etteivät.' Vithelm sanoi 'Emme tiedä vielä.'
'Paljonko teillä on miehiä ja oletteko varautuneet piiritykseen?' Situs kysyi vakavasti.
'Miehiä on kaksituhattakolmesataakaksikymmentäseitsemän. Kaikki ovat muureilla, ja valmiina torjumaan vihollisen. Ruokaahan meillä tietty on, voimme elää täällä linnassa pitempään kuin vihollisemme jaksavat seistä porteilla!'
'Elleivät he tule porteista sisään.' Arman tokaisi.
'Olemme varautuneet!' Vithelm vastasi happamasti kommenttiin 'Meillä on kaupungin alla suuri luolasto jossa voimme elää jonkin aikaa, sieltä on myös kyseenalainen käynti Saltburgiin.'
Situksella ei ollut paljoa käsitystä tästä kaupungista, mutta ei hän tiennyt mitään vastustajistaankaan. Hänellä ei ollut oikein minkäänlaista käsitystä kuinka helppo tai vaikea tai kenties vastustamaton tuleva taistelu tulisi olemaan. Jos se siis tulee.
Kun keihäät alkoivat erottua mustasta sotilasmassasta horisontissa, he huomasivat kuinka paljon vastustajia oikesti on. Heitä oli tuhansia! Ehkä viisi tai seitsemän, Situs ei ole paljoa katsellut armeijoita eikä tarkkaan voinut sanoa kuinka paljon vastustajia on. Muurinharjaa pitkin juoksi nuori sotilas jonka löysät suojukset kilisivät hänen mennessään. Hän pysähtyi Vithelmin kohdalle ja sanoi:
'Tietoa tähystystornista kapteeni! Vastustajia on noin seitsemäntuhattakahdeksansataa, heillä ei ole linkoja eikä hyökkäystorneja. En usko että he piirittävät linnan.'
'Heillä on kuitenkin kiistaton ylivoima.' Vithelm vastasi ja Arman nyökkäsi 'Toivokaamme että he jättävät kaupunkimme rauhaan.' Heidän ylitseen lensi muutama pikimusta haukka kohti horisontissa näkyvää vihollisarmeijaa.


Välinäytös

Kokenut kenraali ratsasti mustalla hevosella suurten miesjoukkojen keskellä. Kenraali oli johtamassa retkikuntaa jonka tarkoituksena on tuoda rikkauksia keisarikuntaansa. Vielä heitä ei kuitenkaan ollut lykästänyt. Vastaan on tullut vain pikkukylä josta sai hieman ruokaa ja orjia. Orjatkin täytyi tappaa kun he eivät millään suostuneet yhteistyöhön. Olisivat päässeet karkuun mutta hänen Retkikuntansa täytyi pysyä salassa, vihollinen voisi valmistautua hyökkäykseen. Sitten he huomasivat suuren linnan jossa vain muutama johtaja kävi asioimassa, he eivät olleet varustautuneet piiritykseen. Retki on ollut täyttä ajanhukkaa, he eivät olleet löytäneet mitään. Kartoittivat he kyllä maata länteen monen päivän matkan ja ovat löytäneet meriväylän joka kulkee heidän keisarikuntaansa. Mutta saalista ei ole saatu ja heidän resurssinsa ovat vähissä.
'Kenraali!' sihahti eräs mies joka ohjasti suuren matelijamaisen pedon kanraalin viereen 'Kätyrimme ovat ottaneet selvää tuon horisontissa näkyvän rakennuksen asioista. Muutama soluttautui sisään ja he lähettivät haukoillaan tietoa.'
'Mitä saitte selville?' suuri kenraali puhui matalla äänellä.
'Siellä on vain parituhatta miestä! He ovat havainneet meidät ja kaikki on valmista piiritykseen. Muurit ovat korkeat ja portti kova mutta miehiä on vähän. Aseinaan heillä on vain kaari-aseita ja keihäitä! Primitiivistä.'
'Loistavaa.' kenraali myhäili ja hekotteli hetken niin että hänen pitkät viiksensä heiluivat 'Sen kaupungin pulostus ei kauaa kestä.'
'Aivan!' hymähti mies hänen vierellään karautti pedollaan sotilasmassan sekaan.


Viides luku:

Armeija horisontissa alkoi uhkaavasti kaartaa kohti linnaa. Situs ei uskonut taistelun alkavan vielä pitkään aikaan, viholliset olivat niin kaukana. Mutta Vithelm huusi niin että muurit raikuivat:
'Heittokoneet! Ladatkaa!' torneista ja tasanteilta heidän takaansa alkoi kuulua kilinää ja huutoja 'LAUKAISKAA!' Muurilla seisovien miesten yli alkoi viuhua suuria puolitoista metrisiä metalli keihäitä jotka lensivät uskomattoman korkealle ja saattoivat jopa saavuttaa noin kilometrin päässä olevat viholliset.
'Meillä on vielä mahdollisuus näyttää että olemme vaarallisia kun he eivät selvästi ole varustautuneet piiritykseen.' Vithelm selitti toimiaan.
'Seuraava laukaus!' Vithelm huusi ja linnan puolustus näytti jälleen mahtinsa.
Viholliset olivat vielä niin kaukana ettei Situs nähnyt kaatuivatko viholliset, mutta keihäät lensivät selvästi perille asti. Idän armeija lisäsi vauhtiaan ja siellä alkoi räiskyä savua. Näytti kuin he olisivat hiljaa palaneet mutta pian kuului pamauksia. Muuri alkoi pölistä ja muruset lentelivät. Muutama mies kaatui muurin reunalta.
'Mitä tämä on?!' Vithelm huusi kauhuissaan.
'Heidän outo aseensa joka ampuu tulta ja metalli kuulia uskomattomalla nopeudella ja tuhovoimalla.' Situs sanoi asiantuntevasti ja kyyristyi hieman.
'Vithelm!' Arman huusi miesten huutojen yli 'Käske muurilla olevat miehesi alas!' Vithelm punnitsi miesten uhkausarvoa muurinharjalla seistessään mutta päätti lopulta että heistä on enemmän hyötyä elävinä.
'Miehet! Suojautukaa!' Vithelm komensi ja painui itsekin alas. Hänen miehensä polvistuivat muurin suojaan.
Tulitusta jatkui molemmin puolin ja kun vastustajat olivat tarpeeksi lähellä ottivat rivimiehet jousensa esiin. Nuolet lensivät pilvinä vihollisen niskaan kuin vihaiset ampiaiset. Nyt Situskin näki että tulosta tuli.
Muutamia tikkaita alettiin nostamaan muurinkylkeen, mutta ne jäivät monta metriä vajaiksi. Harvojen tikkaille kiipijöiden niskaan satoi nuolipilvi. Idän miehet saivat aseensa ladattua ja ampuivat uudelleen. Tällä kertaa tuho oli sanoinkuvaamaton. Vaikka suuri osa luodeista paukahteli kiveen osa niistä osui ampumaaukkoihin. Kuulat lävistivät puolustajien rengaspaidat ja Hensforthin miehet kaatuivat ja huusivat kivusta. Muurilla syntyi yleinen sekasorto ja joillekin paikoille jäi vain yksi tai kaksi miestä. Yksinäiset sotilaat panikoivat ja juoksivat henkensä edestä karkuun tai toisten avuksi jättäen muurille suuria aukkoja puolustuksessa. Itämuurin sotilaat juoksivat ja auttoivat haavoittuneita ja äskeinen nuolisade muuttui muutamaksi viheltäväksi nuoleksi.
Vihollismassat vyöryivät linnan muurejä myöten pyrkien piirittämään sen. Eteneminen oli kuitenkin hidasta kun puolustajat ampuivat minkä jaksoivat. Tehokkaat keihäänheittimiet tekivät myös tuhojaan. Vastustajilla oli myös outoa ratsuväkeä tavallisen hevosilla ratsastvan lisäksi, heillä oli matelijamaisia petoja. Ne olivat nelijalkaisia, paksusuomuisia mutta melko hitaita. Ne kuitenkin löntystivät ihan kelpo vauhtia jääden hevosista jälkeen mutta keräten nuolia kylkiinsä paljon enemmän kuin hevoset. Yksi keihäänheitin ampui nuolensa suoraan tällaisen pedon kylkeen. Hirviö kaatui pysäyttäen nuolen ja ilmeisesti kuoli. Ratsastaja sen sijaan nousi ylös ja kiirehti jalkaväen sekaan.
Situs ei voinut olla täällä avuksi kun ei edes nähnyt mitä tapahtui. Vithelm oli tehokas ja kykeni johtamaan yksin itämuurin puolustusta.
'Arman!' Situs huusi 'Mennään muualle, ehkä voimme olla avuksi muualla!' Arman nyökkäsi ja tuuppasi kauhistuneena kyyristynyttä Hermusta kylkeen. Regonkin tuli heidän mukaansa ja he lähtivät kohti pohjoismuuria.
Nuolivanat seurasivat ratsumiehiä kun he ratsastivat linnan vieritse keihäänkärjet kimmeltäen. Situs tovereineen juoksi muuria myöten muurin tiheämmin puolustetuille osille.
'Välskäri!' kuului korviahuumaava huuto edestäpäin. He kiristivät vauhtiaan ja näkivät muutaman miehen joilla oli pahoja haavoja muukalaisten aseista. Arman ja muut polvistuivat heidän vierelleen ja katsoivat tilanteen. Yhdellä miehellä valui verta suupielestä eikä hän hengittänyt. Toinen huusi polvillaan ja painoi käsillään vasenta olkapäätään. Kolmas oli kyyristynyt ääneti makaavan miehen viereen ja piteli kättään.
Arman antoi polttavan nesteensä ja Situs alkoi lääkitsemään haavoja. Arman katsoi makaavaa miestä ja painoi hänen luomensa kiinni. Sitten oli huutavan miehen vuoro. Täristen hän nosti kätensä haavalta. Regon sysäsi leilin jolla Arman pesi veren. Ampumahaavassa oli rengaspaidan palasia jotka Arman nyppi pois samalla kun mies puri leilin hihnaa. Haava oli suuri ja ammottava ja luultavasti osunut valtimoon. Arman sitoi sen tiukasti miehen vyöllä ja lähetti tämän kiireen vilkkaa linnan sisälle hoitoon. Kolmannella ei ollut niin kovia vahinkoja. Ammus oli riipaissut hänen kättään eikä verta tullut pahasti. Side auttoi miehen taas keihään varteen.
Auttajat jatkoivat matkaansa eteenpäin kohti länsipuolta. Matkalla he sitoivat muutaman siteen. Länsipuolella oli rauhallista. Muutama vihollinen oli päässyt sinne mutta hekin saivat nuolia niskaansa. Kenelläkään ei ollut hätää joten Situs tovereineen jatkoi matkaansa eteläpuolelle jolla sijaitsi myös portti. Matkalla eteläpuolelle muurin juurella juoksevat viholliset lisääntyivät koko ajan. Portin luona taistelu oli jo käynnissä ja heidän perässään juoksi miehiä avuksi. Yhtäkkiä koko linna vavahti ja portilta kuului uskomaton jysäys. Situs kaatui maahan eikä kuullut mitään hetken ajan. Kun hänen kuulonsa jotakuinkin palasi hän kuuli portilta hätääntynyttä huutoa. Pöly leijui korealla portilla ja miehet juoksivat alas muurilta. Mitä ihmettä tapahtui?



Kuudes luku:

He pääsivät portille asti ja huomasivat ettei porttia ole! Jäljellä oli vain joka puolelle lentäneitä säpäleitä ja leijuvaa tomua. Hensforthin miehet alkoivat muodostaa linjoja linnanpihalle. Hetken oli hiljaista mutta yhtäkkiä pölyn seasta syöksyi sankkoja parvia vihollisia keihäät tanassa kohti Hensforthin miehiä.
'HOHOO!' Hermus karjui ja veti suuren miekkansa esiin sännäten taisteluun. Situs, Arman ja Regon tekivät samoin. Hensforthin miehet olivat todella hyviä taistelijoita. Pitempiä ja vahvempia kuin itäläiset. Mutta idän miehillä oli kiistaton ylivoima. Lisäksi he olivat pelottomia ja syöksyivät aseettominakin suoraan kohti keihäitä. Hermus oli jo kaatanut monta vihollista Hensforthilaistenkin saadessa väistellä hänen tuulimyllymäistä jyräystään. Regon iski hiljalleen kilpensä suojista tehden tulosta. Arman ja Situs olivat rinta rinnan ja iskivät komeasti yhteistyöllä. He ovat monia vuosia taistelleet näin ja tietävät tismalleen mitä toisen päässä liikkui. Situs loikkasi pistoon iskien vihollista mahaan samalla kun Arman heilautti kaaren osuen Situsta uhkaavan vihollisen kaulaan. Oli pelottavaa joutua noin toimivan yhteistyön eteen.
Vihollinen painoi kuitenkin päälle pakottaen puolustajat perääntymään. Vihollisian oli jonkin ajan kuluttua kertynyt jo niin paljon että muurien jousimiehet siirtyivät tähtäämään nuolensa linnan sisälle. Hensforthilaiset perääntyivät koko ajan askel askeleelta. Pian he kuulivat Vithelmin hurjan huudon taistelun keskeltä:
'Pitäkää linjanne! Muurilta joka toinen mies tulkoon lähitaisteluun!' portaat täyttyivät miehistä kun sana meni eteenpäin. Hensfothin sisäpihan puolustus koveni huomattavasti muttei vihollisia saanut millään työnnettyä takaisin. Veristä oli taistelu. Portilta alkoi pikkuhiljaa lähestyä vihollisen ratsuväkeä.
Ratsuväki syösyi talloen paljon omiaankin mutta kun se tömähti puolustajiin he kaatuivat välittömästi suurten petojen voimasta ja painosta. Pedot olivat yhtä vaarallisia kuin itse ratsastajat. Taistelu oli käynyt täysin yksi puoliseksi ja Hensfothilaiset juoksivat henkensä edestä. Vithelm jäi huutamaan:
'TAKAISIN SENKIN PELKURIT!! PETÄTTE HERTTUAKUNTANNE!' Muutama mies otti Vithelmin ja veti hänet taistelusta vieden hänet linnan sisätiloihin. Situs tovereineen teki samoin. Kun lähes kaikki miehet olivat sisällä alkoi välitön ovien telkeäminen.
Hensforthin miehet heittivät runsaslukuiset pöydät, tuolit, seinävaatteetkin ovien eteen. He olivat täysin pakokauhun vallassa. Osa miehistä jatkoi matkaansa linnan sisään heittäen aseensa nurkkaan.
'Enää ei ole paljoa tehtävissä.' sanoi Arman. Hän on lääkitsijä ja kertoo aina totuuden eikä anna turhaa toivoa. Mutta nyt ei kenelläkään ollut edes turhaa toivoa. Vihollisia oli vielä monta tuhatta ja heidän välillään oli vain puinen ovi ja läjä huonekaluja.
'Suosittelen että jatkamme matkaa linnan sisälle.' Arman sanoi.
'Eikö se kippari sanonut että täältä löytyy maanalainen tie Saltburgiin?' Hermus mutisi hengästyneenä.
'Aivan!' Situs sanoi 'Etsitään se ja jätetään tämä paikka oman onnensa nojaan.'
'Kuinka kummassa voit olla tuota mieltä?!' Regon hirmustui ja muutama Hensforthin sotilas vilkuili hädissään heihin päin.
'Minä en jaksa välittää tästä mädäntyneestä sirpaloituneesta herttuakunnasta. Näillä pienillä maanpalasilla on väärät johtajat. Saltburgissa kuulin Lordi Longsthösistä, siitä kuinka hän suistui vallasta. Lisäksi Saltburg on täysin korruptoitunut! Sen olen huomannut jo kahdenkymmenen vuoden vierailuiden aikana.' Situs valitti vastaukseksi. Arman nyökkäsi happamasti muttei yhtään niin happamasti kuin Regon katseli heitä.
'Minä ainakin menen!' Hermus sanoi ja lähti viilettämään linnan käytäviin.
Situs ja Arman lähtivät miettimättä perään. Regon vilkaisi ovea jota hätääntyneet sotilaat pidättelivät, mutta lähti kuitenkin toverieidensa perään.
He saavuttivat pian melko hitaan Hermusin. Heidän vieritseen vilahteli käytäviä eivätkä he tienneet minne mennä. Yhtäkkiä viereisestä huoneesta kuului huutoa. Situs viittasi muut pysähtymään.
'Mitä tämä on?!' kuului oven takaa 'Kaikkien yhteistyömme vuosien jälkeen Saltburg jättää meidät avutta?!'
'Mitäs minä sanoin?' Situs hymähti ja työnsi oven auki. Huone oven takana oli loistelias, oletettavasti herttuan sali jonne he olivat astuneet henkilökunnan sisäänkäynnistä. Herttua, lievästi ylipainoinen punaisessa viitassa ja hänen vasallinsa käänsivät päänsä tulijoita kohti.
'Ulos! Menkää puolustamaan maatanne!' Herttua ärjyi heille rytistäen kirjettä kourassaan.
'Minä kieltäydyn tarjouksestanne, ylhäisyys.' Situs sanoi ja tervehti rahvaalla käden heilautuksella 'Etsimme salaista uloskäyntiä linnastanne. Saatte opastaa meidät sinne.'
Herttua katsoi heitä täysin hölmistyneenä:
'Kuinka kummassa sinä tiedät siitä? Ja missä on haarniskasi?'
'En kuulu henkilöluntaan. Eikä kukaan muukaan meistä.' Situs sanoi happamasti 'Linnanne on mennyttä. Se tulvii tuhatpäin vihollisia ja saattavat rynnätä näistä ovista sisään milloin vain!'
Ja niin kuin Situksen kutsumana, suuret pariovet huoneen päässä retkahtivat auki ja toistakymmentä idän miestä juoksi huutaen sisälle. Herttua ja hänen vasallinsa juoksivat kirkuen valtaistuimen taakse. Neljä miestä veti miekkansa esille ja ryhtyi puolustustoimiin. He pistivät heti muutaman vastustajan ja levittäytyivät pidättelemään koko huoneen mittaa. Hermuksella ei näyttänyt olevan ongelmia kun omiaan ei tarvinnut väistellä. Situs ja Arman pidättelivät huoneen keskustaa ja suurinta määrää vihollisista. Jälleen kerran vastustajat painoivat päälle.
'Herttua! Poistukaa huoneesta!' Regon huusi.
'Ei! Me emme tiedä missä ulospääsy on!' Arman huusi ja hyppäsi pidättelemään Herttuaa 'Toverit! Lähdetään!' Muutkin jättivät linjan ja juoksivat ovelle. Arman käänsi kahvaa mutta ovi oli lukossa!
'E-e-ei hätää!' vasalli änkytti 'Minulla on avain!' hän sanoi ja alkoi näpräämään tärisevin käsin avainnippuaan.
Viholliset saivat heidät kiinni ja taas he taistelivat, nyt selkä seinää vasten.
'Vauhtia!' Hermus huusi ja vasalli pudotti avaimet maahan. Hän syöksyi niiden perään ja jatkoi työtään maassa toisen vasallin sählätessä mukana.
'Tästä ei tule mitään!' Situs voihkaisi. Hän löi viholliseltaan keihään poikki kun Arman pisti tätä rintaan. Sitten Arman löi miekkansa pidättelemään vastustajan asetta kun Situs iski tätä miekalla vatsaan. Yllättäen Situs sai ponnesta päähänsä pudottaen aseensa maahan. Hän hoiperteli muutaman askeleen taaksepäin ja kaati selälleen. Viholliset syöksyivät riemuissaan häntä kohti. Viimeisenä puolustuksena Situs kaappasi Longsthösin kilven viittansa alta. Vihollisen aseet kalahtelivat suureen suojukseen ja Arman löi häntä uhkaavat miehet hengiltä.
'Vihdoin!' vasallit vinkaisivat ja avasivat oven. He perääntyivät pikkuhiljaa ovesta ulos sulkien sen taas toiselta puolelta jättäen viholliset paukuttamaan sitä.
'HOHOOO!' Regon huusi ja hänen silmänsä levisivät hämmästyksestä 'KUKA SE MEIDÄN MAANPETTURI OLIKAAN!?!' Hän karjui Situkselle nähtyään kilven.
'Älä inise!' Situs sanoi vaivaantuneena 'Meidän täytyy päästä pois täältä hetimiten!'
'Älä luulekaan että annan tämän jäädä tähän!' Regon sanoi suivaantuneena.
Jälleen he juoksivat käytäviä, tällä kertaa opastuksella. He kulkivat ainakin viidet portaat alaspäin ja olivat lopulta monenkymmenen metrin verran maan alla.
'Se on tässä huoneessa.' herttua huohotti osoittaen köyhää puuovea.
'Vasallit!' Situs huudahti 'Haluatteko olla kunnon kansalaisia?' Vasallit vilkuilivat toisiaan.
'Painakaa tämä huone mieleenne ja etsikää Vithelm! Hän auttaa teidät ja muut miehet ulos kaupungista. Ja jos me näemme teidät jälleen ilman muita, tarvitsen uuden miekan! Onko ymmärretty?!' Vasallit juoksivat henkensä edestä takaisin ylös.
Situs oli astumassa ovesta sisälle kun hänen takaansa kuului huutoja vieraalla kielellä. Kuusi idän miestä oli seurannut heitä ja osoittivat nyt vasalleja tuliaseillaan portaissa. Arman ja Regon syöksyivät tappamaan viholliset. Kolme kuoli heti. Kolme muuta tähtäsivät heihin ja amuivat. He olivat liian lähellä ja kaksi ampui ohi saadessaan miekoista. Kolmas luoti osui Herttuaa kaulaan. Viimeinenkin muukalainen sai surmansa ja vasallit saattoivat jatkaa matkaa.
He ryntäsivät herttuan osoittamaan huoneeseen ilman herttuaa joka oli selvästi kuollut. Huone oli ihan tavallinen eikä siellä ollut mitään mikä näytti salaiselta tunnelilta. He käänsivät koko huoneen ympäri. Tuolit ja pöydät viskottiin läjään huoneen keskelle. Hyllyt kaadettiin ja seinävaatteet revittiin alas. Ei mitään jälkeä. Epätoivoisina he hakkasivat seiniäkin.
'Se siitä.' Arman voihkaisi 'Ei täältä pääse mihinkään.' Situskin vilkuili ympärilleen tyhjiä seiniä ja kattoa ja nyökkäili.
'Ehkä herttua erehtyi.' Regon sanoi 'Mennään takaisin.' Raivostuneena Hermus nappasi kokonaisen pöydän ja viskasi sen lattialle. Pöytä ei mennytkään rikki. Se rysähti kivilattiasta läpi ja hetken päästä kuului toinen rysäys kun pöytä osui pohjalle.
'Loistavaa!' Situs huudahti.


Seitsemäs luku:

He katsoivat alas tuoreesta reiästä jonka yllä leijui pölyä. Pohjaa ei näkynyt ja siellä oli säkkipimeää.
'Kuinkahan syvä se on?' sanoi Situs ja pudotti pienen puupalan. Kului muutama sekunti ja pohjalta kuului kolahdus. He katsahtivat toisiaan ja Situs hyppäsi alas. Pudotus kouraisi häntä lujasti vatsasta. Yllättäen pimeässä hänen jalkansa kolahtivat maahan. Pudotus ei ollut pehmeä ja Situs huudahti, lattia oli kovaa kiveä eivätkä pudotetun pöydän kappaleet yhtään auttaneet. Situs potki vikkelästi pöydän palaset pois tieltä ja huudahti:
'Tulkaa vain! Mutta varovasti!'
Arman tupsahti ketterästi alas ja Regon seurasi pienellä kolahduksella. Hermus rysähti heidän perässään voihkaisten painoaan. Siellä oli säkkipimeää, ainoa valo tuli ylhäältä lattian reiästä. Arman tekaisi soihdun pöydän jalasta, rievusta ja polttavasta nesteestään. Punainen hehku valaisi huoneen. Se oli koruton käytävä jossa ei ollut muuta kuin kivetty holvikatto ja pohja joka oli maata. He näkivät edessään portaat jotka ilmeisesti lähtivät ylemmästä huoneesta. Kaikki jättivät viisaasti tuon seikan mainitsematta.
'Tämä tunneli vie kuulemma Saltburgiin.' Situs sanoi vaikeasti 'En mene sinne enää.'
'Ei auta muu kuin mennä.' Arman sanoi ja katsoi soihdun valossa eteenpäin.
'Kyllä sinä jotain keksin Situs.' Hermus sanoi ja lähti tarpomaan eteenpäin.
Niin he kävelivät jonkun tovin eteenpäin käytävää jossa ei ollut minkäänlaisia maamerkkejä. Situs katseli ympärilleen. Holvikatto oli melko korkealla ja se oli virheettömän sileä. Kuka kumma voi tehdä näin hienoa työtä? Tunnelissa oli paksu tomukerros pohjalla joten kukaan ei ollut kävellyt täällä pitkään aikaan. Eivät edes rotat. Kuitenkaan tunnelissa ei haissut yhtään tunkkaiselle. Yhtäkkiä Regon pysähtyi.
'Mitä?' Hermus kysyi mutta Regon nosti sormensa merkiksi siitä että kannattaisi olla hiljaa. Hetken he seisoivat paikoillaan kunnes kuulivat ääniä takaansa.
'Kurjat rotat!! Maanpetturit! Päästäkää minut!!' vihainen karjunta raikui autiossa tunnelissa. 'Senkin kurjat äpärät!' ärjyminen jatkui ja tuli koko ajan lähemmäksi. Pian heidät soihtunsa valoon saapui kummallinen ilmestys josta ei aluksi saanut mitään selvää. Pian he näkivät että se oli Vithelm. Vasallien ja muutaman sotilaan kantamana.
'TE!' Vithelm huusi vääntäytyi irti alaistensa otteesta. Hän marssi Situksen eteen ja huusi:
'Mitä tämä tarkoittaa!?' johon Situs vastasi tyynesti:
'Tämä tarkoittaa juuri sitä että Hensforth on mennyttä! Missä ovat muut jotka käskin vasallien hakea?'
'ASTUKAA ESIIN SIELTÄ SENKIN PELKURIT!!' Vithelm huusi naama punaisena pimeyteen ja sotilaita ja siviileitä asteli soihdun valoon. Vithelm veti henkeä aivan kuin olisi aikonut huutaa Situksen hengiltä, mutta Situs kiirehti sanomaan:
'Hensforth oli evakuioitava pikimmiten! Koko linna oli täynnä vihollisia ja jokainen henki joka vielä tuhlataan on turhaan hukkaan heitetty! Teidän tulee nyt hakea turvapaikka Saltburgista!'
Vithelmin heuhkot tyhjentyivät.
'Satburgista?' hän henkäisi hölmistyneenä 'Kuinka me sinne pääsemme?'
'Tämä tunneli vie sinne.' Situs sanoi 'Kerää poppoosi niin jatkamme matkaa. Yrittäkää tehdä jokunen soihtu noille ihmispoloille.' Mykistyneenä Vithelm aukoi hetken suutaan mutta alkoi viimein järjestämään miehiään.
Nyt heitä oli noin kaksisataa. Pelkästään muureilla oli ollut yli kaksituhatta miestä. Tuo taistelu oli ollut kamala verilöyly. Elleivät viholliset olisivat kyenneet räjäyttämään porttia, Hensforthia olisi pidetty tiukassa piirityksessä kuukausia. Portin kohtalo tuntui aivan taialta. Mutta taiathan ovat vain vanhuksien höpinää. Situs ei ole koskaan nähnyt taikoja eikä usko ennen kuin näkee. Situs oli itsekin ampunut sellaisella tuliaseella, eikä hän ainakaan osaa taikoa. Näillä main taikoihin ei uskota, he ovat kuulleet tarinoita lohikäärmeistä ja mahtavista velhoista. Niille aina vain nauretaan, lapsetkaan eivät jaksa sellaisia. Mutta kuinka ihmeessä nuo tuliaset sitten toimivat?


Välinäytös:

Suuri idän kenraali ratsasti hitaasti valloitetun linnan porteista joiden rippeitä lojui kaikkialla. Sisäpiha oli täynnä ruumiita. Hänen omia miehiään oli kuolleiden joukossa röykkiöittäin. Vastustajiakin oli paljon. Ohimennessään hän tökki keihäänsä perällä ruumiita tarkistaakseen olivatko ne elossa. Yksi lännenmies huudahti kivusta. Kenraali loikkasi alas satulasta ja hänen suuri musta haarniskansa helähti. Hän tarttui sotilasta kaulasta ja nosti hänet silmiensä tasolle.
'Ettekö pystyneet parempaan?' hän sanoi ja nauroi. Sotilas kähisi hetken ja lopulta hän veltostui. Verta valui hänen suustaan kenraalin kädelle. Hän viskasi vihollisen maahan.
'Herra!' kuului sihadus hänen takaansa. Kenraali kääntyi katsomaan ja näki kapteeninsa. Hänen haarniskansa oli pahasti naarmuuntunut ja hänellä oli pahoja viiltoja kasvoissa.
'Herra, viimeiset sotilaat ja suuri joukko siviilejä pakeni linnan alle katakombeihin.' kapteeni kertoi 'Otammeko heidät kiinni?'
'Siihen tuskin on tarvetta.' kenraali hymähti 'Mädäntykööt sinne.' Kapteeni nyökkäsi.
'Kerää miehiesi kanssa kaikki kulta, rauta ja ruoka. Koettakaa myös löytää hevosia.' kenraali sanoi ja loikkasi ratsunsa selkään 'Odottelemme saalista leireissä.'


Kahdeksas luku:

Kuka kumma on tehnyt tällaisen tunnelin? Ihmetteli Situs katsellessaan virheettömän sileää ja symmetristä holvikattoa. Tunnelia oli jatkunut jo lähes tunnin ja se oli näyttänyt aivan samalta koko matkan. Ihmetellessään tunnelia ja kamalia vihollisiaan Situs hoksasi että nämä ongelmat eivät olleet lainkaan oleellisia. Mitä hän tekee kun he pääsevät Saltburgiin? Kun vartijat näkevät hänet teloitus on vain ajan kyse. Entä kaikki nämä ihmiset? Situs ei olisi ihmetellyt yhtään jos Saltburg olisi lähettänyt kaikki nämä naiset ja lapset tunnelia pitkin takaisin.
Situs jakoi huolensa muiden kanssa ja sai vastaukseksi murheellisia kasvoja.
'Meistä ei kukaan muu kuin Vithelm voi näyttää kasvojaan Saltburgin kaduilla.' mietti Arman 'Ehkä annamme Hensforthilaisten mennä edeltä, ja odotamme yötä!' Arman sanoi ja hänen ilmeensä kirkastui.
'Ja silloin sotilaat ovat tarkastamassa tulijoita!' Situs sanoi ja hänkin riemastui.
'Tehkäämme niin.' Hermus ilmaisi kantansa.
'Kiitos sinun, Situs, minunkin täytyy ryömiä tunneleissa.' Regon sanoi happamasti.
'Itsehän sinä kinustit mukaan!' Arman sanoi ikävystyneenä. Regon avasi suunsa mutta Hermus laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi:
'Joten on paras käyttäytyä!' Regon hiljeni.
Matka jatkui mutta nyt tunnelissa tuli muutosta. Laasti oli rappeutunutta ja jostain kohden puuttui tiiliä. Mitä pitemmälle he kulkivat sitä huonommaksi tunneli kävi. Aluksi seinät vain olivat rumia mutta jonkin ajan kuluttua tunneli alkoi olla ahdistavan rappeutunut. Kivetys puuttui, seinillä tuskin oli tukea, tunneli saattoi romahtaa milloin vain. Kaikki hiipivät hiljalleen eteenpäin ja Vithelm meni varoittamaan ihmisiä tunnelin huonosta kunnosta.
Tunnelin ahdistava katto näytti nauravan heille ja koettelevan joukkion hermoja.
'Kauankohan matkaa on vielä jäljellä?' Arman kysyi hiljaa.
'Uskoisin meidän olleen tunnelissa noin neljä tuntia. Olemme kulkeneet yli puolen matkan.' Situs arvioi. Vithelm palasi kansan parista ja ilmoitti:
'Ihmiset eivät ole nukkuneet moneen tuntiin ja nyt on yö! Emmekö aio levätä?'
'Emme ainakaan vielä. Saltburgiin on noin kolmen, neljän tunnin matka ja siellä saa nukkua niin kauan kuin lystää.' Situs sanoi.
Mutta Vithelm ei kuullut lauseen loppua koska sen peitti alleen heidän takaansa kuuluva voimakas jyrinä. Kaikki pysähtyivät järkytyksestä ja ryminä vain voimistui. Sitten ryminän yli kantautui ihmisten kiljuntaa ja pimeydestä juoksi siviili toisensa perään henkensä edestä. Tunneli sortuu! Situs luki Armanin huulilta kun ei kuullut ääntä. Joka iikka pinkaisi juoksuun ryminän saavuttaessa heitä. Situs tunsi jo ryminän maassa vaikka hän juoksi. Ihmisiä kaatuili eikä kukaan jäänyt hölmöön sankar-yritykseen. Sitten Situs tunsi voimakkaan iskun takaraivossaan ja hän huomasi olevansa keskellä Hensforthin linnaketta yksin.
Linnan muurit kaatuivat kuin korttitalo ja joka puolelta häntä kohti juoksi mustaa armeijaa sylkien tulta ja savua. Situs pakeni henkensä edestä linnan sisään. Hän juoksi risteilevää samannäköistä käytävää pitkin ja joka puolella vilisi mustia muukalaisia. Situs juoksi kuin tervassa ja mustat hahmot saavuttivat häntä. Käytävän päässä oli ovi! Mutta se ovi meni koko ajan kauemmaksi mitä ponnekkaammin hän juoksi ja mustat hahmot saavuttivat häntä. Käytävän seinät sulivat hänen ylleen ja ne syttyivät palamaan. Hänen toverinsa olivat sulavan seinän vankeina ja huusivat hänen apuaan. Situs ei voinut jäädä auttamaan vaan hänen täytyi jatkaa epätoivoista pakoaan! Sitten lattiakin suli ja hänen askeleensa upposivat turhaan liejuiseen lattiaan. Hän vajosi koko ajan syvemmälle mustaan liejuun ja palavat seinät laskeutuivat lähemmäs. Mustat viholliset kertyivät hänen ympärilleen ja ilkkuivat kun Situs ei voinut liikkua. Situs vain vajosi ja vajosi ja pian hänen päänsäkin oli liejun peitossa. Silloin hän putosi. Hän putosi loputtomaan synkkään kaivoon jonka seinät olivat ahtaat ja raapivat hänen nahkaansa. Sitä myötä kun hän putosi kaivo sortui hänen peräänsä. Situs oli kauhusta ja kivusta jäykkä eikä voinut muutenkaan tehdä yhtään mitään. Yhtäkkiä hänen selkänsä tömähti kovaan kivilattiaan ja sortunut kaivon kivi iskeytyi hänen ylleen haudaten hänet. Situs huusi ja huusi kivien alla. Huusi kovempaa kuin koskaan oli kuullut kenenkään huutavan.


Yhdeksäs luku

'Elämäni on ohi.' Situs ajatteli 'Nyt selviää vihdoin minullekin kuoleman salaisuudet ja elämän ihmeet. Olen valmis kohtaamaan sen mikä tuonpuoleisessa odottaa!' Situs huusi ja nousi istumaan tarraten lakanaan.
Suuri hämmästys valtasi Situksen kun hän huomasi että puristavansa lakanaa käsissään. Hän avasi silmänsä ja näki kivisen huoneen. Huoneen seinät olivat kiveä kuin linnassa, mutta yhtä kiveä eikä tiiltä. Jopa osa huonekaluista oli kiveä. Onnekseen Situs huomasi itsensä olevan puisessa sängyssä.
'Mitä tapahtuu?' puhahti lyhyt nainen joka asteli nurkan takaa kuivaten lasia liinalla. Huomatessaan että Situs oli noussut ylös hän hymyili leveästi ja kysyi:
'No, minäkin olen utelias kuulemaan mikä sinua tuonpuoleisessa odottaa.'
'Näköjään murkinaa!' Situs sanoi nähdessään pöydän äärellä tuhdin aterian lihaa ja leipää. Hän loikkasi sängystä ja tarttui lihakimpaleeseen ja alkoi syödä. Hän huomasi olevansa nälkäisempi kuin koskaan. Pieni nainen nauroi makeasti mutta nuhteli:
'Se ei ole sinun ruokasi.' hän sanoi heristäen liinaa kädessään 'Valmistin sen miehelleni, mutta saat sen. Teen uuden.'
Nainen hiipi kyökin puolelle.
'Kuinka minä päädyin tänne?' Situs kysyi suu täynnä herkullista porsasta.
'Kuulimme kivivyöryn ja tulimme katsomaan.' nainen puhui keittiöstä 'Raivasimme kivet eikä siellä ollut monta henkiinjäänyttä. Otimme vapauden haudata ruumiit läheisen linnan maille. Meillä on noin kymmenen henkiinjäänyttä jotka ovat heräilleet kuka milloinkin. Täällä kävi muuan herrasmies, Arman, kyselemässä vointiasi. Hän kävi jopa metsästämässä tuon eläimen mitä juuri syöt. Yksi iso kaveri jolla on musta parta on myös toipumassa.'
'Hermuskin!' Situs sanoi iloisena kuullessaan että hänen toverinsa ovat hengissä.
'Niin, ja muutama mies sotisovassa. Heidät me kuitenkin jätimme linnan portille, emme halua tänne sotilaita. Lisäksi meillä on maajusseja.' nainen lisäsi 'Teillä kolmella, sinulla, Arman herralla ja sillä... Hermuksella, on erilaiset vaatteet. Keitä te olette?'
Situs lopetti ruuan jauhamisen ja katsoi alas. Keitä me olemme? Palkkasotureita? Emme enää, mitä me teemme?
'Kulkijoita vain.' Situs sanoi 'Onko teillä miestä jolla on punainen nahkahaarniska?' Nainen mietti hetken ja sanoi 'Mies jolla on valkoinen parta? Hän ikävä kyllä on haudassa. Kuka hän oli?'
'Kapteeni, Regon.' Situs sanoi ja nainen otti osaa.
Ovelta kuului koputus ja ovesta astui sisään mies rengaspaidassa ja jousi kädessään. Hän viskasi villisian oven pieleen ja vetäisi hupun päästään.
'Situs!' Arman huudahti. Hänen perässään taloon asteli lyhyt mies, myös rengaspaidassa ja keihäitä kainalossaan. Pikkumies oli hyvin vanttera ja Hänen partansa ulottui miltei maahan asti. 'Hohhoo poika! Tuletko sinäkin metsälle?' mies huusi voimakkasti 'Tämä Arman tässä on paras metsämies minkä olen tavannut! Toivottavasti sinä olet samaa maata!' Nainen tuli keittiöstä ja halasi miestään.
'Muron! Saitteko taas porsaan?' Ja tähän mies:
'Tämä onkin oikein karju! Ei niin paljoa rasvaa, mutta liha on mureaa!' Nainen nakkasi kevyesti suuren sian olalleen ja lähti ulos perkaamaan sen. Arman ja Muron istuivat pöydän ääreen kun nainen oli tuonut keittiöstä miehensä annoksen.
'Et uskokaan Situs kuinka nämä rinteet kuhisevat villisikoja!' Arman puuskahti posket punaisina.
'Ei kauaa!' Muron sanoi ja nauroi niin että leivän murut lensivät pitkin pöytää 'Me kääpiöt emme ole osannet metsästää niitä kiusankappaleita.'
'Mistä sait tuon paidan ja jousen?' Situs kysyi Armanilta.
'Palkkioksi ensimmäisesta porsaasta. Mutta itse he siitä jäävät voitolle kun käytän näitä metsästykseen.'
Muron nauroi katketakseen.
'Kuinka jaksat juosta tuo paita päällä?' Situs kummasteli. Arman vetäisi kevyesti suojan päältään ja nakkasi Situkselle. Teräksinen rengaspaita oli kevyt kuin viltti! Muron nauroi Situksen venähtäneelle naamalle ja sanoi oikukkaasti:
'Kääpiöiden salaisuuksia.'
'Kääpiö?' Situs kummasteli 'Mitä se tarkoittaa?' Muron hymyili oudosti partaansa ja sanoi ovelasti:
'Jos et kerran ole kuullut meistä ennen, sanotaan että olemme lannistumattomia, pieniä, suuria jättiläisiä.' He nauroivat makeasti Armanin kanssa.
Situs oli hyvin hämillään kaikesta mitä tapahtui.
'Jaahas.' Situs sanoi kun ei oikein tajunnut nauraa heidän jutuilleen 'Kuinka kauan minä nukuin ja onko Vithelm kunnossa?' Arman vakavoitui ja sanoi:
'En ole nähnyt Vithelmiä. Sinä taas olet ollut taju kankaalla kaksi ja puoli päivää. Itse heräsin Eilis päivänä ja Hermus nukkuu kai vain kun ei tarvitse tehdä mitään. Tuuri että selvisimme kaikki kolme.' Situskin löysi vaihteeksi jotain naurun aihetta.
'Mutta.' sanoi Muron viskaten viimeisen kalutun luun pöydälle ja hieroen käsiään yhteen 'Tulehan sinäkin poika metsälle. Pidetään illalla kestit, ja mehän tarvitsemme ruokaa!' Situksella ei ollut mitään sitä vastaan, hän itse asiassa lähti mielellään katsomaan minne oli joutunut.
[/quote]
Hyvä tarina.

siis macduck toi oli kyllä pitkin ja tyhmin quote mitä oon nähny.. Oisit vaikka kirjottanu siihe tyyliin

quote
kappale se ja se
ja se ja se
/quote

mutta ei ku lainataa sillee puol sivua ja sitte kirjotetaa KIWA TARINA!

Kadotettu

Tuli vaan tässä kirjoitelmista mieleen, että kyllä Uusikaupunkilaiset nuoret sitten osaa kirjoittaa. Onnistuin yhteen tarinaan sisällyttämään seuraavat asiat:
-terrorismi
-tietokoneet(hakkerointi)
-pitkä liuta aseita
-pari yliajoa
-Britannian kuninkaalliset
-Counter-Strike
Arvosanaksi saan: 10
Ja kaverini:
-terrorismi
-paljon aseita
-hakkerointi
-seksikauppa
Ja arvosanaksi: 8 ja puoli

Lainaus:21.12.2005 Defiler kirjoitti:

Joo, voin omistaa sen Komissaarille sekä Werttille

Sitten kun olen päässyt irti fasismin, distributismin sekä kapitalismin hankalasta maailmasta, sekä vienyt werttismin uudelle asteelle, voitte olla varmoja, että jokaisesta itseään kunnioittavasta kirjakaupasta löydätte manifestini.

EDIT: typo