Täyttä roskaa kaikki.

Lainaus:07.01.2007 Captain_Napalm kirjoitti:
Täyttä roskaa kaikki.

*taputtaa*

Lisää juuri tälläistä rakentavaa ja kehittävää palautetta, ihmiset!

Lainaus:07.01.2007 GoldenHawk kirjoitti:
Teksasin takamailla sijaitsevassa kartanossa järjestettiin villiin amerikkalaiseen tapaan häät.

--

Aihe on melko perinteinen, ja tekstisi myös käsittelee sitä hyvin tavalliseen tapaan. Minämuotoisen kertojan laskisin tässä tapauksessa ansioksi, mutta mielestäni hän olisi voinut tarkastella tilannetta hivenen omakohtaisemmin. Nyt protagonisti jää turhan vaisuksi, vaikka muutamia vihjauksia hänen luonteestaan tekstissä ilmeneekin.

Kielessäkin on toivomisen varaa. Tyyli on vähän liian rönsyilevää. Lisäksi tekstissä on muutamia omituisia virheitä ja sananvalintoja. Esimerkiksi sanat "tramaattinen" ja "vereineen" aiheuttivat lievää kummastusta. Jälkimmäisen sanan sisältävä virke on muutenkin oudohko: lukijan annetaan ymmärtää, että päästä voi sinkoutua sen räjähtäessä suolia, mutta miten tämä olisi mahdollista?

Kirjoittamistekniikka on sekin paikoitellen hieman ontuvaa. Etenkin siteeraus olisi syytä hoitaa kuntoon. Asioiden johdonmukainen esittäminen olisi sekin suotavaa. Esimerkiksi kolmannen kappaleen toinen virke on melko turha lisuke, joka ei palvele oikein mitään tarkoitusta.

Tämän tekstin Hitman-vaikutteet (ks. Hitman Blood Money: When Death Do Us Part...) ovat kyseiseen peliin tutustuneelle varsin selkeitä, mikäli ne on todella tarkoituksellisesti siitä napattu.

Lainaus:08.01.2007 Iosif_Moldov kirjoitti:

Lainaus:07.01.2007 Captain_Napalm kirjoitti:
Täyttä roskaa kaikki.

*taputtaa*

Lisää juuri tälläistä rakentavaa ja kehittävää palautetta, ihmiset!

Sarkasmi FTW! Kapteeni napalmi, sä oot roskaa, sisäänpäin suuntautunut hylkiö >.<

"Suokaa anteeksi, on käytävä miestenhuoneessa."

Nousen rauhallisesti illallispöydän äärestä ja lähden kävelemään kohti ison tammioven takana olevaa käytävää. Pienen pieni kastiketahra, lähes huomaamaton oli viimeinen pisara. Pihvin olisin vielä sulattanut, mutta itse käsintekemäni muovifrakin sotkeentuminen sai maljani vuotamaan yli.

Kävelen ulos talosta autoni luokse ja aukaisen takakontin. Kaksoispohjan alta otan esiin kromatun hiilihangon jonka tekemiseen olen nähnyt aikaa ja vaivaa. Marssin takaisin sisälle, suoraan juhlasalin läpi muiden illallisvieraiden tuijottaessa, keittiöön...

---

Ei jaksa, tylsää.

Jouduin kuukausia aikaisemmin salamurhayrityksen kohteeksi. Olin kävelemässä sementtisellä kadulla avaimenperää pyöritellen kohti kantakuppilaani, kunnes sinihoppariin sonnustautunut juoksi kovaa vauhtia kohti. Hän otti pullottavista taskuistaan käsiaseen paria metriä ennen minua, tähtäsi ja ampui kolme kuolettavaa laukausta. Luodit olivat uitettu *****ssa, jotta tulehduksia ja komplikaatioita tulisi.

Makasin verilammikossani ja sinnittelin hereillä. Näppäilin hätänumeron ja yllättäen alkoi sumentua mieli. Normaalisti jokainen kykenee säätelemään tajuntansa tasoa, mutta silloin jokainen lihakseni voima laantui, silmät sumentuivat. Kuulin sireenien ulvontaa ja henkisistä ponnistuksista huolimatta menetin tajuntani. Sattui jumalattomasti, tuntui kuin olisi syviä viiltoja rinnoissa ja kaikkialla.

Heräsin sairaalan aulassa. Minua kiidätettiin paareissa leikkausaliin, aulan lamppu toisensa jälkeen vaihtui. Kuulin jokaisen äänen tulevan jostain muualta kuin ympäristöstä. Samaan aikaan viimepäivien tekemiset toistuivat mielessäni kuin unessa konsanaan. Ei sattunut ollenkaan oltuani huumattu morfiinista. Mieli alkoi sumentua uudestaan kuin jokin korkeampi voima vetäisi silmistäni näkökykyä, edes sormetkaan eivät toimineet.

Alkoi leikkaus Leikkaus jatkui useita tuskallisia tunteja ja jossain vaiheessa lääkärit luovuttivatkin. Kokemani komplikaatiot, tulehdukset ja sydänkohtaukset enteilivät lopullista kuolemaa. Kun alkoi kuulua viivaa, naispuolinen kirurgi ei tahtonut väistyä toisen lääkärin sähköshokkilaitteilta. Nainen sanoi: ''Turhaan annetaan hänen kuolla.'' Kuolinaika oli 21.28. Kului minuutti tai pari ja sitten tapahtui yllättävää. Voidaan selittää tilastolliseksi harvinaisuudeksi, korkeamman voiman aikaansaannokseksi tai sinnikkyydeksi. Rakas sydänlihakseni rupesi supistelemaan, ensiksi pienemmällä pulsilla, myöhemmin vähän voimakkaammalla.

Kului viikkoja ja minut kiidätettiin useasti leikkausaliin ja takaisin. Sydämeni oikkuili pahasti ja tulehdukset leviytyivät pahan syövän lailla kehossani. Näytti entistä pahemmalta kuin kymmenet virussairaudet riehuisivat hullun puukkojunkkarin tapaan kehossani. Olin kooman tapaisessa tilassa. Yllättäen ajatukseni selkiytyivät uniharhailusta, tunsin jotain valtaa kehooni ja jopa silmiini. Kuitenkin näin pelkkiä sumeita hahmoja ja kirkasta valoa.
Riemu oli valtava kysyttyäni, missä helvetissä olin. Silmieni eteen tuotiin lukuisia iltapäivälehtiä, joissa ihmeteltiin, miten Suomessa joku voi joutua ammutuksi keskellä vilkasta katua. Halusin pitää terveydentilani salassa, joten vain läheiseni tiesivät olevani elossa. Lääkärit kertoivat myöhemmin, että oli lääketieteellinen ihme parantumiseni. Harva selviäisi luodeista ja entistä harvempi heräisi koomasta. Mitään prinsessasatua se ei ollut.

Tosiasiallisesti kooman jäljiltä elimistöni oli pahassa jamassa. Pyörtyilyä, *******moisia tuskia, kävelykyky kenties menetetty lopullisesti ja kädetkään eivät toimineet. Kesti kuukausia kuntoutuksessa. Yksityisellä klinikalla sormi sormelta totuttauduin liikkumaan. Aina hikeen asti riehuin kuntopallon kanssa. Myöhemmin kaaduin kymmeniä kertoja opetellessani kävelemään uudelleen. Aina itku kurkussa nousin pystyyn ja yritin uudelleen - kunnes rysähdin maahan. Luunmurtumiakin tuli. Tahtoni oli voimakas ja useimmat varmaan pelleilisivät pyörätuolissa lopun elämän.

Eräänä aurinkoisena aamuna poistuin rakennuksista hymy naamassa. Kävelin ja jokainen ruumiinosani noudatti järkähtämättömästi hermosignaaleitani. Painajainen oli loppumaisillaan ja oli enää tavattava ystäväni. Kuntoutuksessa olin luonnut oman maailmani järkeilemällä, pohtinut syy-seuraussuhdetta niin ihmissuhteissa kuin päivittäisissä teoissa. Olin jopa viikon ulkomailla totuttautumassa normaaliin elämään. Nautin yksinäni maukkaasta ruuasta, vaelsin kukkuloilla ja laskelmoin jokaisen tekoni tarkkaan.

Sitten yhtenä suurena päivänä osoitin ystävilleni, että olen edelleen maailmankirjoissa. Parin sekunnin jälleentapaamisen aikana kaikki aikaisemmin kokemani suuret tunteet olivat kerrottuna kolminumeroisella potenssikertoimella.

Ei hullumpaa ei hullumpaa. Stoorisi oli todella hyvä, jos ajatellaan juonen kannalta. Tarina alkoi varsin nopeasti, päättyen sitten lopetukseen, joka suorastaan huutaa jatkoa sekä uutta juonenkäännettä. Rakenteellisesti juttusi oli ihan ok, joitakin kömpelöitä ilmaisuja lukuunottamatta, mutta niiltähän ei voi välttyä foorumille kiroitettaessa. Pidin erityisen paljon tarinasi sairaalavaiheesta, joka oli hyvin kuvaavaa tekstiä. Luin myös aiempia juttujasi, jotka olivat ehkä jopa vielä parempia kuin tämä viimeisin. Jatka ihmeessä kirjoittamista.


Nyt tulee omaa stooria.

***

Epätavallinen kylmyys kosketti minua kun heräsin sunnuntaiaamuna sängystäni. Nainen, jonka tunnistin kuumeisen ajattelun päätteeksi vaimokseni, nukkui tiedottomana vieressäni. Lähdin vaatekaappille hakemaan lisää vaatteita ylleni, koska minulla oli ******* kylmä. Pukeuduttua vanhaan villapaitaan, toppahousuihin ja Nokian kumisaappaisiin, palasin sänkyyni, kauniin vaimoni viereen. Vaikka kylmyyden tunne ei kuitenkaan lakannut, pystyin nukahtamaan uudelleen ilman sen kummoisempia ajatuksia.

Seuraavan kerran kun heräsin, tunsin kylmyyden lakanneen. Braunin herätyskello näytti, että oli jo keskipäivä. Noustessani sängystä huomasin oloni keventyneen, ja samalla liikeideni muuttuneen tavallista sirommiksi. Sitten tein hirvittävän havainnon. Olin kutistunut, hoikentunut, hiukseni olivat pidentyneet, partani oli kadonnut, ja ennen kaikkea rintani olivat alkaneet kasvaa. Menin paniikin vallassa peilin eteen, ja tajusin, että minä olin vaimoni.

Olin suhteellisen varma, etten nähnyt selkounta, tehtyäni kaikki olemassa olevat todellisuustestit. Epätoivoisena kirjauduin foorumille, tehden aiheen jossa kysyin mitä minun pitäisi tehdä. Aihe kuitenkin lukitettiin, ja minut ohjattiin topicciin, jossa voi kysyä turhuuksia maan ja taivaan väliltä, joille ei ole tarpeellista tehdä omaa aihetta. En kuitenkaan saanut hyödyllistä vastausta, joten tein taas uuden aiheen, jonka jälkeen sain bannia. Foorumiseikkailuni päätyttyä tajusin soittaa hätänumeroon. Siellä vastannut iäkkäämpi naishenkilö käski minun kuitenkin lopettaa pilasoitot. Käskin hänen painua *****un ja paiskasin puhelimen lattialle.

Yhtäkkiä aloin kuitenkin ajatella loogisesti. Jos minä olen vaimoni ruumiissa, niin vaimoni täytyy olla oikeassa kehossani. Menin herättämään aviomiestäni, siis vaimoani, joka kuorsasi räkäisellä äänellä. Käskin hänen nousta ylös. Nanosekunnin kuluttua hän löi minua niin kovaa, että nenäni murtui. Sitten hän nousi kuin kiimainen sonni, uhaten tappaa minut, jos vielä yrittäisin herättää häntä. Hän käski minun myös laittaa aamiaista, munia ja pekonia. Nyt en enää ymmärtänyt mitään. Miksi vaimoni ei ole omassa ruumiissani? Verisenä ja pelokkaana nousin lattialta ja lähdin laittamaan aamiaista. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin.

***

Tarinalle seuraa jatkoa lähipäivinä tai ehkä jopa aikaisemmin. Otsikoin jutun vasta kun olen saanut sen päätökseen. Kommenttien antaminen on sallittua ja jopa suotavaa.

edit/ Hiivatin typot.

Todellisuuden vartijat

Prologi

Alus liikkui lukemattomien tuhoutuneiden planeettojen ja aurinkojen kappaleiden ja kaasujen halki. Lukemattomat kappaleet loivat lukemattomia haamusignaaleja, kun keinotekoiset mustat aukot vetivät niitä vetovoimillaan puoleensa. Kaukaa katsottuna näkymä oli oikeastaan kaunis ja mielenkiintoinen, mutta tässä galaksissa ei ollut ketään jäljellä, jota kyseinen näkymä olisi kiinnostanut. Alus kulki tasaisesti, noin neljänneksen valonnopeudesta, kiinnittämättä huomiotaan yhteenkään signaaliin. Alus ei ollut iloinen selviytymisensä puolesta, eikä surullinen kaiken tämän hävityksen puolesta. Se ei enää välittänyt mistään.


Luku 1; Minkä taaksesi jätät...


Teräsovi avautui hitaasti ja sihisten. Ovenraosta paistava valo valaisi synkän käytävän lattiaa. Falyon astui käytävään. Ovi sulkeutui hänen takanaan, ja jäytävä näytti taas tutun synkältä. Käytävää valaistiin ainoastaan tarpeeksi. Kyseessä oli Pasaiq imperiumin sota-alus, joten tarpeeksi oli erittäin vähän. Vähäinen valaistus sai käytävän näyttämään synkältä ja pahaenteiseltä . Seiniä tukevat tukirakenteet saivat jo ennestään ahtaan käytävän näyttämään entistä ahtaammalta. Falyon ei voinut kuin hymyillä ironisesti. Meni hän minne tahansa, aina hänen täytyi kokea menneisyytensä uudelleen. Tämä synkkä käytävä muistutti häntä hänen omasta elämästään, ja menneisyydestään. Hän kykeni melkein haistamaan keväisen puutarhan tuoksun, ja näkemään hänen kotiplaneettansa kaksi kaunista kuuta öisellä taivaalla. Hän pystyi kuulemaan puiden ja ruohon kahinan lämpimässä tuulessa, ja kuulemaan hänen rakastamansa kappaleen. Falyon pudisti päätään. Nyt ei ollut aika nähdä hallusinaatioita. Hän veti syvään henkeä, ja jatkoi matkaansa.

Hän saapui toiselle teräsovelle. Hän asetti kätensä oven tunnistus alustaan. Tietokone vertasin hänen sormenjälkiään ja DNA:ta aluksen tietokannoissa sijaitseviin tietoihin. Alle sekunnin miljoonasosan kestäneen varmennuksen jälkeen ovi avautui laimeasti sihisten. Valoa tulvi avautuneen oven aukosta käytävän sisälle, heittäen Falyonin hahmon muotoisen varjon käytävän lattiaan.

" Ai, hei Falyon! Kuinka simulaatiosi onnistui! ";, Pirteä, mutta napakka naisen ääni kysyi häneltä.

" No, onnistuin läpäisemään kaikki kokeet ongelmitta, ja simulaatiota kontrolloinut tietokone ennusti onnistumistodennäköisyyteni olevan 92% ", Falyon vastasi. Hänen äänensävynsä pirteys onnistui yllättämään hänetkin. Balveda oli ainoa henkilö tällä aluksella (jonka nimi oli ironisesti " Historia on rikkaus ") jonka kanssa hän kykeni keskustelemaan luonnollisesti. " Joten kai minulla sitten meni ihan hyvin. " Hän hymyili.

" Ah, no sehän on hyvä. "

" Onko mitään kiinnostavaa tapahtunut? "

" Ei oikeastaan, mutta löysin historia arkistosta mielenkiintoisia tarinoita. "
Balvedan kristallin kirkkaat silmät näyttivät säihkyvän. Hän nojautui hieman eteenpäin ja virnisti. " Tiedätkö mikä on Universaalinen Teknokratia? "

" Tietääkseni se on tietoisten koneiden muodostama yhteiskunta. He asuvat jossain kaukaisessa galaksissa, ja näyttäytyvät harvoin. Heitä ei ilmeisesti kiinnosta muut elolliset. Havaintoja heistä on tehty ainoastaan mustien aukkojen lähettyvillä, erityisesti galaksin keskustassa olevan hypermassiivisen lähettyvillä. Tai ainakin turvallisen matkan päässä. Heitä on havaittu harvoin, ja silloinkin ainoastaan pienen hetken, joten useat pitävät heitä pelkkänä myyttinä. "

" Totta, mutta minä luin heistä jotain todella mielenkiintoista. Kuulemma eräs kehittynyt sivilisaatio julisti heille sodan. No, heidän jokaisen asuinpaikan viereen avautui madonreikä. Madonreikien lävitse kuljettiin triljoonia tonneja antimateriaa, tai jotain muuta kamalaa. Yhdessä vuorokaudessa kaikki kohteet olivat tuhottu, ja sivilisaation rippeiden täytyi sulautua muiden sivilisaatioiden populaatioihin. "

" Antimateriaa? Eikös antimateria ole melko yleinen teknologia. Jopa tässä aluksessa on pitkän kantaman hyperavaruus ohjuksia, joissa on antineutronium taistelukärjet. Ja tämän aluksen reaktorina toimii keinotekoinen musta aukko, joten olisi uskomatonta, että niin kehittynyt sivilisaatio käyttäisi pelkkää antimateriaalia. "

" No, niin tai näin. Kyseinen sivilisaatio tuhoutui lähes kokonaan, eikä kukaan ole uskaltanut toistaa heidän virhettään. "

" Hmmm... minusta tuo kuulostaa uskomattomalta. Tuskin kyseinen sivilisaatio olisi ollut heille edes uhka, joten miksi he olisivat edes vaivautuneet? "

" En tiedä, ja kieltämättä koko juttu kuulostaa pelkältä fiktiolta. Mutta se on silti mielenkiintoista. Eikö vain? " Balveda virnisti, ja hänen siniset silmänsä näyttivät hohtavan.

" Kyllähän se kuulostaa, mutta en ole koskaan välittänyt fiktiosta. Minusta se on ajanhaaskausta. "

" Sääli, ilman fiktiota elämä olisi merkityksetöntä. " Balveda suuntasi katseensa alas. Hän näytti hieman surulliselta. "Ihmiset, ja muut biologiset olennot, eivät kykene elämään ilman fiktiota. Meitä ei ole suunniteltu sellaiseen. "

" Suunniteltu? Minä luulin, että te olette ateisti. "

" Niinhän minä olenkin. Tarkoitin, että miljoonien ja miljardien vuosien evoluutio on muovannut meistä tällaisia. Meidän on turha paeta ja vastustaa sitä mitä me olemme. Me emme yksinkertaisesti kykene siihen. Meistä vain tulisi hulluja, ja menettäisimme meidän ainutlaatuisen ominaisuutemme. "

Balvedan kommentti aiheutti piston Falyonin rinnassa. Se toi hänen mieleensä muistoja, jotka olivat vielä hetki sitten hänen säilömuistinsa kätköissä. Hän voisi kyllä poistaa ne, mutta hän ei halunnut tehdä sitä.

Yleinen käytäntö on, että poistetut muistot tarkastetaan, jotta rikolliset eivät voisi tuhota todistusaineistoa, ja hiemankin epäilyttävät muistot tallennettaisiin tietokantoihin. Muistot voidaan kyllä poistaa laittomilla menetelmillä, mutta yleensä se on riskialtista. Useimpien rikollisten laitteet ovat niin primitiivisiä, että subjektin sekoaminen on todennäköistä. Eräiltä maineikkaimmilta rikollisilta löytyy kehittyneempiä laitteistoja, mutta heidän vaatimat hinnat ovat korkeita. Lisäksi kiristyksen uhka on suuri. Falyon ei halunnut ottaa riskejä. Hän ei myöskään voinut poistaa hänen muistojaan, hän pelkäsi, että hän menettäisi jotain tärkeätä. Kyse oli pelkästä vaistoon perustuvasta pelosta. Jos hän menettäisi muistonsa, ei hän niitä enää kaipaisi.

" No, aika alkaa olemaan myöhä. Voisitko saattaa tämän neidon hänen huoneeseensa? " Balveda virnisti.

" Mieli hyvin. "

Palautetta saa antaa, kunhan se on asiallista. Oikeastaan kunnon palaute on tervetullutta. Tarkoituksenani olisi kirjoittaa jatkoa, joten olisi mukavaa tietää missä minulla olisi paranneltavaa.

Kaksi siipiparia

Maria ja Henna olivat kaksi erottamatonta sisarusta. Henna oli Mariaa vuopden nuorempi. Sisarukset kävelivät ulkona ystäviensä kanssa pakkasessa ja kuunvalossa. Porukalla oli sen verran päättömät jutut, ettei yksikään ulkopuolinen olisi heitä ymmärtänyt, koska heidän elämänsä ei ollut tarpeeksi kurjaa, jotta he olisivat voineet nauttia vapaudestaan yhtä hyvin kuin Henna ja Maria. Siskosten vapaus ei kuitenkaan ollut normaalia vapautta, eikä sillä ollut mitään tekemistä kotiintuloaikojen kanssa. He olivat tuskan vankeja.

Kotiinpaluu ei ollut koskaan heille mieluinen. Heillä ei ollut oikeaa kotia - ainoastaan paikka, jossa he asuivat. Se paikka oli heidän vankilansa niin kauan, kuin se vanha ***** asui siellä. Heidän isänsä ei ollut koskaan ansainnut tulla kutsutuksi isäksi, sillä hän ei ollut antanut Marialle ja Hennalle rakkautta. Hän ei rakastanut häntä, vaikka ihminen elää rakkaudesta. Hän ei edes kutsunut heitä tyttärikseen.

Maria astui sisään ovesta ja hänelle muistui mieleen yksityiskohtaisesti jokainen inhottava hetki kotona. Hän muisti huudot, karjaisut, lyönnit ja jopa sen, ettei häntä koskaan kehuttu. Hän ei ollut koskaan saanut tarpeeksi hyväksyntää, sillä kaikki mitä hän teki oli "väärin".

Myös Hennalla oli omat muistonsa. Hän oli myös saanut isältään oman osuutensa kaikesta *****sta. Kuitenkin jossakin vaiheessa hän ja hänen siskonsa olivat alkaneet lähentyä huomattavasti ja nykyään he olivat melkein kuin kaksoset. Toinen ei tullut toimeen ilman toista.

Kotona oli hiljaista, joten siskokset toivoivat heidän isänsä olevan naisensa luona. Sieltä tultuaan hän ehkä olisi hyvällä tuulella. Siskokset erosivat omiin huoneisiinsa touhuamaan omiaan, kunnes ovi jälleen lävi. Isi tuli kotiin. Ilme hänen kasvoillaan oli ennestään tuttu. Isä puuhasi jotain itsekseen ja kiroili hiljaa, kunnes suuntasi Marian huoneeseen.

Henna tiesi mitä oli odotttavissa, vaikka alkuun oli hiljaista - tyyntä myrskyn edellä. Henna säpsähti huudon alkaessa jälleen jostakin syystä. Huuto ja karjunta yltyi, joten Henna sulki huoneensa oven. Kaikki tämä jatkui, kunnes raivoaminen huipentui lyhyeen kiljaisuun.

Yöllä kämppä hukkui hiljaiseen, osittain tukahdutettuun itkuun. Mariaitki jälleen kerran itseään uneen ja painoi kasvojaan tyynyä vasten. Hän käänsi päätään ja silmäili yöpöydällä lojuvaa veistä. Hän otti veitsen käteensä ja nousi istumaan. Hän painoi veitsen terän rannettaan vasten, mutta samassa se lyötiin hänen kädestään lattialle.

Maria oli herännyt synkistä ajatuksistaan ja katseli siskoaan silmiin kaikessa hiljaisuudessa. Aiemmin toinen silmistä ei ollut musta. Henna piteli hellästi Marian käsiä, kunnes kuiskasi jotakin... "Vielä joskus me ollaa vapaita ja sit me voidaa olla oikeesti onnellisia." Kyyneleet matkasivat hiljaa Marian poskia pitkin, vaikka Henna ei itkenyt tippaakaan. Heitä ei voinut mikään mahti erottaa, sillä he rakastivat toisiaan yli kaiken.

--

Väsäsin kaverini runosta äikän runokansioon yhtenä tehtävänä tämän. Tätä kirjoittaessa oli muutenkin hauskaa, joten ei tämä koulutehtävältä tuntunut. Kommentteja?

Vallankumous


"Arvostan suuresti sitä, että olette kaikki tulleet tänne vaaroista piittaamatta. Olen ylpeä siitä, että olette täällä vastustamassa diktaattoreja. Ja heidän imperiumiaansa, joka koostuu valheista ja vääryydestä! Tänä iltana me osallistumme kapinaan! Ja me VOITAMME sen! Me ismemme niiltä hampaat kurkkuun, revimme niiltä silmät pois päästä ja&#8230;" Hiljaisesta yleisöstä nousi nyt pieni pullea mies, joka rykäisi hermostuneena ja kysyi: "Eikö meidän pitänyt katsoa Star Wars Episode 1 tänään?"

Puheenpitäjä hämmentyi. "No, kyllähän me&#8230; mutta.. tai siis..." Liian myöhäistä. Koko yleisö pulisi jo innoissaan, ja kahmi itselleen tarjolle laitettuja suolapähkinöitä. "No, hyvä on, olkoon sitten", Puheenpitäjä myöntyi. Hän laittoi leffan pyörimään, ja astui sivuun.

"Hemmetti, mitä luusereita! Taas menetin ryhmällisen. Ja minä maksan kulut", hän mutisi lähtiessään pois hallista, jonka hän oli vuokrannut tilaisuutta varten. Kukaan ei huomannut tai välittänyt hänen lähdöstään, sillä kukaan ei häntä tuntenut. Miehen nimi oli Igor, ja hän oli maahanmuuttaja suoraan venäjältä, Maapallolta.

Igor katseli taivasta, sekä sen tuhansia tähtiä. Hän tunsi harmaiden Ihmeörö-kukkien karsean tuksun. Mielessään hän ihmetteli, miksi kukaan viitsi istuttaa niitä. Muutama avaruusalus leijaili taivaalla, mutta muuten oli hiljaista&#8230; Igoria alkoi unettaa ja hän nukahti kuvottavaan ihmeörö-pensaaseen.

"Mikäs pummi se täältä löytyi?" Kuului terävä ääni inhoa täynnä. "Ai, se oletkin sinä. Sinua olenkin etsinyt", ääni sanoi. Igor avasi silmänsä, ja luuli nähneensä elämänsä isoimman torakan. "Ötökkä!" Igor sähähti. Sitten kaikki pimeni.

Igor heräsi vingahtaen. Hän oli pimeässä huoneessa. Vähitellen hänen silmänsä tottuivat pimeyteen. Häntä tuijottivat kaksi ihan outoa otusta.

"Missä olen?" Igor kysyi ärtyneenä. Otukset vilkaisivat toisiaan hermostuneena, ja sitten toinen niistä sanoi: "Raah, ihminen, paikka salainen"

Igor ärsyyntyi entisestään, mutta sitten hän vilkaisi ulos ikkunasta, ja hänen ilmeensä kirkastui. "Tuollahan on vesitorni! Olemme siis lähellä minun asuntoani&#8230; itse asiassa, tämähän on minun asuntoni!" Oliot näyttivät suuresti vaikuttuneilta, ilmeisestikään ne eivät olleet kovin älykkäitä. "Mistä tietää?" Toinen niistä tiukkasi raivoissaan. "Hän vakooja? Omistaa lähettimiä? Vastaa tai kertoa runo", se jatkoi innostuneella äänellä: "Minä tietää aika hyvä. Nimi Kuutamolla"

Igor tuijotti otuksia ihmettyneenä. Sitten hän totesi: "Vakoojat ja lähettimet kuuluivat pimeälle 2000-luvulle. Jos ette halua, että tunnistaisin oman asuntoni, kannattaisi poistaa nuo valokuvat, jossa minä olen hyökkäämmässä golfmaila kädessä kameraa kohti. Kertokaa, mitä hittoa oikein teen täällä, tai ainakin yritän heittää teidät pihalle."

Nyt päästiin asiaan. Oliot olivat innostuneen, ja tärkeän näköisiä. Niiden silmät loistivat. "Noh, ensinnäkin, tiedätkö, mitä me olemme?" Toinen niistä kysyi niin innostuneena, että unohti vahingossa naurettavan valekielen, jolla he olivat äsken puhuneet. "En, eikä kiinosta", Igor vastasi. "Noh, ensinnäkin me tulimme kaukaa suuresta taivaankappaleesta nimeltään Iso Aivastus.." "SANOIN ETTEI KIINOSTA!" Igor huusi. "Hyvä on", toinen otuksista sanoi loukkaantuneena. Syntyi hiljaisuus. Sitten toinen aloitti puheen kuin mitään ei olisi tapahtunut: "Olemme kuulleet teistä. Te pidätte tilaisuuksia, jossa aluksi pidätte koskettavan ouheen, ja sen jälkeen.." "&#8230; Näytätte Star Wars episode 1:n ja tarjoatte ilmaiset suolapähkinät!" Toinen lisäsi innoissaan.

Igor huokaisi syvään. "No, filmi on jo valmiiksi myöhässä, ja eiköhän suolapähkinöitä ole vielä muutama jäljellä, joten olkoon."

Igor piti puheen tylsällä ja väsyneellä äänellä, mutta kun hän lopetti, oliot olivat innoissaan. "Jos tuhoaisimme diktaattorin, voisimme periä koko universumin, tai -mikä parempaa- meistä voitaisiin tehdä dokumentti!" Toinen niistä intoili.
Igor tajusi saaneensa innokasta apua vallankumoukseen, ja päätti ohjata otukset rakeettin heti, etteivät ne tulisi toisiin ajatuksiin. Matka halki avaruuden alkoi.

Diktaattori -Toisin sanottuna Åke- oli niitä, jotka tiesivät tarkalleen, mikä oli elämän tarkoitus. Nimittäin Uhkapeli, Viina ja Naiset. Ja kuten hänen nimestään voisi päätellä, hän oli kotoisin Maapallolta, Ruotsista.

Åkella oli kamala kankkunen, ja muutenkin paha päivä, eikä sitä helpottanut se, että pihalla kitisi kolme hippiä, jotka halusivat järjestää jonkun turhan vallankaappauksen.

"Painukaa hemmettiin pihamaaltani!" Åke karjui.
"Kas kas, tapaamme siis viimein", Igor totesi.
Åke hämmästyi. Tunkeilija ei tuntunut pelkäävän häntä lainkaan.
"Keitä te oikein olette?" Åke kysyi varovasti.
"Keitä te oikein olette?" Matki Igor. Sitten hän vastasi sarkastisesti: "No minä olen Michael Jsckson ja nuo ovat George W. Bush sekä Arnold Schwarzennegger."

Åke-parka oli nyt ihan pihalla. Nimet kuulostivat jotenkin etäisesti tutuilta. Lopulta Åke sai ajatustyönsä päätökseen: He olivat varmasti vaarallisia terroristeja.

"Vartijat! Aseisiin!" Åke karjui. Pian piha oli täynnä typpejä, jotka muistuttivat kummasti puita: Ne olivat pitkiä, laihoja ja niillä oli monta kättä.

Igor oli varautunut tähän: "Hahaa, maistakaa tätä!" Hän karjui samalla, kun veti lasermiekan esiin. Syntyi pitkä ja hyvin kiusaantunut hiljaisuus. Sitten Åken joukot repesivät nauruun. "Mistä Star Wars elokuvien fanikaupasta sinä olet tuon ostanut?!"; Yksi heistä tyrski. Sitten kaikki vetivät uudet, kiiltelevät laseraseet esille. "Voi, voi, voi. Nyt jotkut ovat pulassa", Åke hihitteli parvekkeella.


Tuossa on pätkä yhtä mun tarinaa. Kirjoitin sen joskus viime vuonna, ja se yrittää olla hauska. En tiedä, viittinkö laittaa loppua tarinasta, koska se on niin pitkä..

Meidän pitää tehdä äikässä kolumni jostain itseämme kiinnostavasta aiheesta.

Luonnonsuojelun varjolla

Greenpeace työskentelee kautta maailman ekologisesti kestävän ja sosiaalisesti oikeudenmukaisen metsien käytön ja suojelun puolesta. Not! Mistä lähtien ihmisten elämän hankaloittamisella on ollut mitään tekemistä luonnonsuojelun kanssa? &#8221;Greenpeacen ansiosta ympärstöasiat ovat saaneet enemmän huomiota politiikassa.&#8221; Entäpä sitten Suomelle elintärkeän metsäteollisuuden kärsimät vahingot? Väittämällä Murmanskista otetun valokuvan kuvaavan Lapin metsähakkuita ei ole ympäristöaktivismia. Se on vandalismia! Valheellisia mielikuvia en helppo luoda, mutta niiden korjaaminen on vaikeaa, jopa mahdotonta. Kiusaa metsäyhtiöille pyritään tekemään myös mikrotasolla. Kahlitsemalla itsensä Stora Enson paperitehtaan portteihin ympäristöintoilijat häiritsevät ihmisten pääsyä töihin, tuhlaavat poliisien aikaa ja saavat kaikkien vihat niskoillensa. Illalla he näkevät itsensä puoli yhdeksän uutisissa ja iloitsevat saamastaan julkisuudesta. Tämän jälkeen aletaan suunnitella iskua Fortumille vastalauseena ydinvoimalle. Turkistarhahyökkäykset ovat kaikista pahimpia. Vapautettuna minkit tuhoavat lintujen pesät ja kuolevat pian, koska ne eivät kuulu Suomen luontoon eivätkä pärjää siellä. Minkkien vapauttajia marttyyreina pitävät tuntuvat myös usein unohtavan, että moinen toiminta on täysin rikollista, toisen omaisuuden tuhoamista. Sana &#8221;terroristi&#8221; on nykyään suosittu. Se tuo ihmisille mieleen parrakkaan arabin räjäyttämässä itsensä ilmaan &#8221;Allah akhbar!&#8221; huutaen. Mutta eikö yritysten vahingoittamiseen pyrkivä toiminta ole myös eräänlaista terrorismia?

Pyytäisin mielipiteitänne tuosta. Jouduin jättämään aika paljon juttuja pois merkkirajoituksen takia.

Ala-asteen juttuja.

Kauhujen talo 8v.

Tommin ja Liisan mummolan lähellä oli vanha talo. Tommi ja Liisa katslivat usein iltaisin taloa. Talo näytti jännittävältä. Sen ikkunat olivat rikki. Sen ovet lenksottivat. Eräänä iltana Tommi huomasi liikettä vanhan talon suunnalta. Talon yläkerran ikkunasas oli joku. Lpaset lähtivät ottamaan asiasta selvää. He kulkivat hiipien. Heidän kätensä hikosivat. Liisa tahtoi kääntyä takaissin. Hän oli näkevinään kellon liikettä, Liisa huokasi. Moottorisahamörkö se olikin. Liisa ja Tommi lähti karkuun.

Pasi sai kumman lahjan 10v.

Pasi halusi lahjaksi ropellilippiksen, mutta hän saikin Räpkorin, hän ei tiennyt, mitä sillä tehdään. Hän painoi nappia ja pam hän lensi avaruuteen ja meni auringon läpi mustaan aukkoon. Pasi näki kaksi olentoa, jotka näyttivät ihan ihmisen näköisiltä olennoilta. He pelasivat golfia meteorilla ja rautaputkilla. hän näki tähtiä ja auringon, Pasi tuli mustan aukon läpi ja pääsi takaisin omaan huoneeseen.

Robotti Ruttunen maailman sankari 10v.

Olipa kerran kuumana päivänä Ankkalinnassa vain yksi pieni kulkuri, jonka nimi oli Pelle peloton. Ankkalinnassa oli niin hiljaista, että tiellä oli vain vaivainen rotta Pellen seurassa. Aku, Tupu, Hupu ja Lupu olivat Roopen luona. He juttelivat, että Ankkalinnan pato täytyy rikkoa, muuten koko maailma läkähtyisi kuumuuteen. Kun Aku ja vintiöt läksivät Roppen luota, niin he tapasivat Pellen. Juuri silloin Aku sanoi "Olisipa olemassa iso robotti, joka voisi tuhota padon." Silloin Pelle sanoi, että hän osaa tehdä robotin. Aku otti Pellen mukaansa ja sanoi "Jos sinä osaat tehdä robotin, niin sinä saat tulla meille, niin aloitetaan tekemään robottia heti." Pelle askarteli robotin ääressä. Iltaa kohti robotti oli jo valmis. Pelle sanoi "nyt eikun padolle päin." Aku, Pelle, Tupu, Hupu, Lupu ja Robotti Ruttunen. Robotti oli pienempi kuin Tupu. Kohta he olivat jo padolla. Pelle sanoi Robotille: "riko pato." Ja niin pato oli jo rikki. Pellelle maksettiin omaisuus, kun hän oli tehnyt robotin.

Lainaus:08.01.2007 Captain_Napalm kirjoitti:
"Suokaa anteeksi, on käytävä miestenhuoneessa."

Nousen rauhallisesti illallispöydän äärestä ja lähden kävelemään kohti ison tammioven takana olevaa käytävää. Pienen pieni kastiketahra, lähes huomaamaton oli viimeinen pisara. Pihvin olisin vielä sulattanut, mutta itse käsintekemäni muovifrakin sotkeentuminen sai maljani vuotamaan yli.

Kävelen ulos talosta autoni luokse ja aukaisen takakontin. Kaksoispohjan alta otan esiin kromatun hiilihangon jonka tekemiseen olen nähnyt aikaa ja vaivaa. Marssin takaisin sisälle, suoraan juhlasalin läpi muiden illallisvieraiden tuijottaessa, keittiöön...

---

Ei jaksa, tylsää.

tosi henkevä aloitus

Surkea sivu, mutta omaa tekstiä: http://www.nettikirja.urli.net

Kuinka paljon aineessa pitää olla omaa, jotta kehtaisi kehtaisi esitellä omana työnä? Onko toisen ajatusten esittäminen toisin sanoin plagiointia? Luulisin että ei ole...

Lainaus:08.05.2007 hande kirjoitti:
Kuinka paljon aineessa pitää olla omaa, jotta kehtaisi kehtaisi esitellä omana työnä? Onko toisen ajatusten esittäminen toisin sanoin plagiointia? Luulisin että ei ole...

Jos kirjoitat aineessa toisen ajatuksia, niin sinun pitäisi mainita, että ne eivät ole omiasi. Jos taas esität jonkun tyypin ajatuksia ominasi, niin se on plagiointia. Kai nyt tajusit.

Wikipedia nyt ei ole mikään kaikista luotettavin lähde, mutta tässä ainakin sanotaan, että

Lainaus:Tekijänoikeus ei suojaa ideoita eikä ajatuksia, vaan teoksen ilmiasua eli toteutustapaa.

Tarkoitin, että netistä voi katsoa mallia, mutta se mitä netissä lukee, pitää osata sanoa omin sanoin.

Tälläisen kirjotin nyt kahdeksannella luokalla.


Robotti-iskut

"Roskaa!", ajatteli Joe Cloke ja heitti Stratosfäärisen Ovenkarminpuhdistajan käyttöohjeen roskakoriin. Uudessa mallissa oli myös Sukkahien Neutralisoinnin Eliminointi Yksikön Prototyyppi. Joe oli uuden suuren firman tiloissa katselemassa heidän aikaansaannoksiaan. Firman nimi oli Robotec. Myyjät tuntuivat sivusilmillään tarkailevan Joea. Tämä oli hänestä hyvin outoa. Koko rakennus oli sisustettu kalleilla huonekaluilla, jotka olivat uutta synteettistä muovia, joka muovautui täydellisesti ihmisen (ja robottien) liikkeisiin. Joe katseli valkoista sohvaa, jossa oli jokapaikassa automaattisia juomanpidikkeitä, hammasharjoja, hedelmäkakkuja sekä leikkilentokoneita ja -autoja. Sohva näytti kulmattomalta kuutiolta. Juuri kun Joe päätti lähteä kotiin, viilletti hänen ohitseen Firmatiivinen Purkkapallon Sylkijä-robotti . Sen tehtävänä oli sylkeä syötyjä purukumeja joka paikkaan. Kukaan ei tiennyt, mitä hyötyä siitä oikeasti oli ja kaikki vain ajattelivat että: "Sehän on vielä kehitysvaiheessa." Joe oli saanut tarpeekseen. Hän päätti lähteä kotiin.

Ulkona hän otti supergalaktisen skootteripyöränsä ja suuntasi A3 galaktiselle hyperavaruus tielle. Tiellä hän katseli aurinkoa, joka näkyi himmeänä saasteiden takana. Saasteet aiheutuivat suurimmaksi osaksi robotteja valmistavista tehtaista, pääasiassa Robotecistä. Hän käänsi katseensa alas moottoritieltä ja muisteli päiviä, jolloin maata oli vielä.
Aikojen saatossa ihminen oli keksintöjensä myötä tuhonnut maan ja nyt oli jäljellä vain ilmaa, jossa kaikki leijui. Tämä oli järjestetty Spektraalisilla Materian Leijuttajilla, jotka pitivät kaikkea ilmassa.

Pian Cloke kääntyi galaktiselle väylälle C4, jossa hänen kotinsakin sijaitsi. Tullessaan pihaansa hän huomasi, että hänen taloonsa oli murtauduttu. Ikkunat oli rikottu ja ovi loisti poissaolollaan. Ilmassa leijaili outo rikin tuoksu. Hän käveli avoimesta ovesta sisään. Koko talo oli pengottu ympäri. Maassa lojui hänen papereitaan erilaisten uusien rakennusten pohjapiirroksista (Joe oli arkkitehti). Hänen sänkynsä patja oli lattialla ja lakanat oli revitty pois. Hän käveli keittiöön. Keittiön kaapit olivat rikottu ja jääkaappi oli poikittain lattialla. Siitä lenteli kipinöitä. Juuri kun Joe kääntyi Synteettisen Miellyttävään Astraali Keittiönpöytään päin, se kaatui. Pöydän alla piileskeli Robotecin Hiirenloukku-robotti. Se pyydysteli omistajansa hiiret ilman, että hänen ei tarvinnut heilauttaa eväänsäkään. Juuri kun Joe oli lähestymässä sitä, siitä äkkiä lennähti oudon näköinen pyöreä esine. Vaarallisen näköisesti se alkoi vilkkua punaisena ja piipittää. Kahden sekunnin kuluttua Joe tajusi, että kyseessä oli Synteettinen Fragaaliräjähde. Tuo kaksi sekuntia oli liian paljon. Pommi räjähti ja paineaalto lennätti hänet ilmaan samalla, kun liekit kärvensivät hänen kasvojaan. Joe Cloke tunsi luidensa murtuvan, kun hän tippui maahan. Ennen kuin hän pyörtyi hän ehti nähdä, kuinka Hiirenloukku-robotti lähestyi häntä.

Cloke heräsi. Hänen päänsä tuntui - tai ei se itseasiassa tuntunut. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Jokaista lihasta hänen kehossaan vihloi. Äkkiä hän tunsi kuinka hänen oikeaan käsivarteensa pisti jokin, aivan kuin häneen olisi upotettu piikki. Häneen virtasi piikistä jotakin ainetta. Tässä vaiheessa Cloke järkeili, että jonkun oli täytynyt viedä hänet sairaalaan. Viiden sekunnin kuluttua ruiskeessa ollut aine lamautti hänen lihaksensa ja ajatuksensa ja vaivutti hänet rauhattomaan uneen.

Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen hän heräsi. Todellisuudessa aikaa oli kulunut vain kolme tuntia. Joe ei edelleenkään nähnyt mitään, mutta kuuloaisti tuntui palanneen, koska Cloke pystyi kuulemaan hiljaa humisevat ilmastointiputket. Hänen kasvoillaan tuntui olevan jotakin kylmää, kuin metallia. Joe Cloke makasi paikoillaan noin minuutin kunnes pehmeä ääni kutsui häntä:
"Cloke."
Hetken tuntui kuin Joe ei olisi saanut sanaa suustaan. Hän takelteli, kun tapaili sanoja suulleen:
"Mi-Missä olen?" kysyi Cloke ja säikähti, kun hänen suustaan ei kuulunutkaan tuttua ääntä. Hänen vanhan äänensä oli nyt korvannut metallinen ääni, joka kuitenkin etäisesti muistututti hänen vanhaa ääntänsä. Ennen kuin henkilö, joka oli kutsunut Clokea ehti vastata, Joe kysyi säikähtäneellä äänellä puoliksi huutaen:
"Mitä minulle on tapahtunut? Missä on vanha ääneni?"
"Sinut on leikattu. Sinun tuhoutuneet kasvosi on korvattu metallisilla. Kiitos uuden robottitekniikan , onnistuimme pelastamaan sinut." kertoi lääkäri.
"Huijaat vai mitä? Eikö niin? Oletko tosissasi?" kysyi Joe hysterian vallassa.
"Olen täysin vakavissani." vastasi lääkäri.
"Voi ei." sanoi Cloke.
"Pääset huomenna pois. Sinun olisi nyt tarpeen nukkua, et ole vielä täysin palautunut leikkauksesta." sanoi lääkäri välinpitämättömänä Cloken ahdingosta.
Joe tunsi taas, kuinka hänelle annettiin toinen ruiske ja taas sama aine virtasi hänen kehoonsa. Cloke vannoi, että kostaisi hänelle tai sille, kuka tämän takana oli.

Päivän kulutta Joe heräsi. Tällä kertaa hänen näkönsä toimi. Kun Cloke yritti liikkua, hän huomasi että hänet oli kahlittu kiinni sänkyynsä. Ennen kuin hän edes ehti yrittää päästä irti kahleista, astui sisään valkoiseen lääkärinpukuun pukeutunut naislääkäri. Hän painoi seinässä olevaa punaista nappulaa, jolloin Joen kahleet aukesivat. Cloke pomppasi heti pystyyn. Tuntui oudolta liikkua pitkästä aikaa pitkän levon jälkeen. Lääkäri katsahti Joeen ja sanoi: "Voitte mennä."
"Kiitos." vastasi Joe.

Joe astui ulos automaattisella ovella varustetusta huoneesta ja tuli täysin valkoiseksi maalattuun käytävään, jossa siellä täällä näkyi kiireisiä lääkäreitä ja potilaita, joita kuljetettiin paareilla. Paarit leijuivat ilmassa ja toimivat sähkömoottoreilla. Cloke joutui käytävää kulkiessaan vähän väliä väistämään vastaantulevia lääkäreitä. Kun eräs erittäin lihava naislääkäri kuljetti kiireellistä potilasta jälleen kerran Cloken ohi, huomasi Joe, että paareissa luki: ROBOTEC. Joe katsahti käytävän päähän ja huomasi "Uloskäynti" nuolen. Joe kiiruhti askeliaan. Kun hän tuli käytävän puoliväliin hän huomasi peilin ja ohimennen vilkaisi itseään. Joe säikähti. Hän ei ollut peilin nähdessään muistanut, että hänelle oli tehty metallista uudet kasvot. Hänen silmissään kiilsivät keltaiset valot mutta muuten kasvot näyttivät kuin tavallisen muotoisilta, mutta ne olivat metallia. Hiuksia hänellä ei enää ollut, mutta siitä hän ei ollut harmissaan.

Kun Joe pääsi sairaalasta, hän päätti käydä jututtamassa Robotecin henkilökuntaa räjähdyksestä. Joe oli onnellinen siitä, ettei häntä kasvojensa takia pidetty kummajaisena. Oli melko yleistä, että kasvot korvattiin metallilla jonkin onnettomuuden takia. Sairaala oli galaktisella hyperavaruustiellä E5 ja Robotec oli lähellä hyperavaruus väylää A3. Joella ei ollut ajoneuvoa, joten hän joutui käyttämään ilokaasubussia. Ilokaasubussit olivat hyviä keksintöjä, sillä ne tekivät ihmisten elämästä iloisempaa, eikä saasteita juuri ollut. Joe joutui odottamaan bussia vain viisi minuuttia, koska niitä kulki melkein kokoajan.

Tullessaan bussiin hän päätti mennä takapenkille istumaan, sillä sieltä oli yleensä parhaat näkymät. Kun bussi ajoi E5 hyperavaruustietä Joe katseli kauhistuneena Ö2 korttelin elämää, jossa asuivat 3. luokan ihmiset. Ihmiset oli jaettu luokkiin. 1. luokan ihmiset olivat rikkaita ja asuivat hienoissa ja isoissa taloissa. 2. luokan ihmiset olivat niin sanottuja "taviksia", jotka elivät normaalia elämää ja saivat aika hyvää palkkaa (kuten Joe). 3. luokan ihmiset olivat pummeja, jotka asuivat surkeissa majoissa ja elivät kuin eri vuosisadalla. Kun bussi äkkiä kääntyi E4 tielle Joe katsahti oikealle. Hän säikähti. Kaikki 1. luokan ihmisten talot olivat raunioina. Aivan kaikki. Kauhusta kankeana Cloke katsoi vasemmalle. 2. luokan ihmisten talot olivat myös aivan tuhoutuneet. Aurinko vain paistoi niihin viattomasti. Joen oli saatava tietää lisää tästä. Hän vaihtoi penkkiä ja istuutui erään vihreätakkisen rastatukkaisen miehen viereen.
"Mitä näille kaikille taloille on tapahtunut?" Joe aloitti kankeasti.
"Etkö ole kuullut? Robotecin robotit ovat tulleet hulluiksi! Ne ovat vallanneet 1. ja 2. luokan ihmisten asumukset. Vain kolmannen luokan talot ovat tähän mennessä säästyneet! Poliisit ovat aivan neuvottomina, robottien rikoksiin ei ole säädelty lakeja. Tuntuu kuin robotit olisivat aloittaneen sodan ihmisiä vastaan!" vihreätakkinen mies kertoi.
"Sehän on aivan kauheaa! Olin sairaalassa, koska loukkaannuin räjähdyksessä, kun yksi Hiirenloukku robotti nakkasi räjähteen keskelle keittiötäni."
"Ehkä se vain halusi lämmittää kylmän ruokasi." mies vitsaili.
Clokea ei naurattanut. Hän aikoi selvittää mistä tässä oli kyse. "Olen matkalla Robotecin firmaan ottamaan selvää, mistä on kyse." Cloke sanoi.
"Minä myös!" rastapää sanoi.
"Ehkä voisimme mennä yhdessä." Cloke ehdotti.
"Joo. Mennään vaan. Minä olen Werty." sanoi rastapää.
"Minä olen Joe." Cloke sanoi.

Kymmenen minuutin kuluttua Joe ja Werty astuivat ulos bussista. He olivat kaupunkialueella, joten robottivaaraa ei pitäisi olla. Tähän asti ne olivat hyökänneet vain ihmisten taloihin ja kadonneet jälkiä jättämättä. Kaupunkialueella ei ollut ihmisten asuntoja, pelkästään kauppoja ja muita liikkeitä. Pysäkiltä oli vielä noin viiden minuutin kävelymatka Robotecin firmaan. Kävellessään Joe huomasi, että ihmisiä vaivasi jokin. He olivat vaivaantuneen näköisiä ja eivät jutelleet kenenkään kanssa. Cloke päätteli, että sen täytyi johtua nimenomaan robotti-iskuista.

Tasan neljän ja puolen minuutin kuluttua Joe ja Werty olivat täsmälleen Robotecin firman edessä. Talon synteettiset tummanmustat verhot oli vedetty alas. Ihmiset olivat kokoontuneet osoittamaan mieltään ja huusivat ties mitä asiattomuuksia. Ihmisillä oli myös suuria kylttejä, joissa luki lauseita kuten: "Korjatkaa talomme!" tai "Robotit tunkiolle!". Joe katsahti erääseen lihaksikkaaseen neljätoistavuotiaan näköiseen poikaan. Hänelläkin oli kyltti ojossa. Kun Cloke katsoi sitä, hänen oli pakko nauraa. Kyltissä luki: "HIIRI ON KÄNNISSÄ" Cloke ei ymmärtänyt, miten tuo kyltti liittyi aiheeseen.

Raivattuaan tiensä ihmispaljouden läpi huomasivat Joe ja Werty, että Robotecin firma oli kiinni. Ovessa oli lappu, joka oli kirjoitettu paksulla mustalla tussilla. Siinä luki "SULJETTU".
Kirjaimet olivat ärsyttävän symmetrisiä, eikä yhdessäkään niistä ollut pienintäkään vinoa viivaa. Joe arvasi, että robotti oli kirjoittanut tuon lapun. Joe ja Werty poistuivat väenpaljoudesta kuin yhteisestä sopimuksesta. "Mitäs nyt tehdään? Ovi on lukossa ja lappu luukulla!" Cloke kysyi ja totesi.
"Eiköhän vain lähdetä?" Werty ehdotti.
"Haluaisin selvittää tämän nyt, ja lopullisesti." Joe sanoi.
"No onko sinulla jotain ideoita?" Werty kysyi laiskasti.
"On minulla yksi. Seuraa minua."
Werty teki työtä käskettyä.

Joe johdatti Wertyn varjoiselle rakennuksen taakse johtavalle kujalle. Vanha nuhjuinen puuovi oli ilmeisesti Robotecin firman takaovi. "Taitavat panostaa vain julkisivuun." Cloke naurahti.
Werty käänsi kahvasta. "Lukossa. Lähdetään pois."
"Odota." Joe sanoi hiljaa.
"Täh? Mi-"
Ennenkuin Werty ehti lauseensa loppuun Joe potkaisi ovea, jolloin se kaatui hiljaa tömähtäen.
"Oletko hullu?! Tämähän on murtautumista!" sanoi Werty hiljaa.
"Robotit murtautuivat myös minun talooni. Joskus on käytettävä ihmisen oikeutta." Cloke sanoi ja astui sisään.

Huone oli himmeä ja oudon viileä. Ilmassa haisi uusi Synteettinen Muovi. Ulkona olevat ihmiset hakkasivat talon seiniä ja huutelivat kaikenlaista.
"Hyh! Mikä täällä lemuaa?" kysyi Werty.
"Nykyaika." vastasi Cloke nasevasti. Joka paikassa oli Synteettiseen Muoviin käärittyjä erilaisia ja turhia huonekaluja. Oli Koivunpesijästä Maiskuttelevaan Muurariin ja niin edespäin. Cloke tuhahti. Werty nauroi ääneen.
"Ole hiljaa! Muista, että olemme murtautuneet juuri sisään. Täällä voi olla joku." sanoi Joe hiljaa.
"Siinä maha missä painitaan!" huusi Werty ja osoitti eteensä.

Kun Joe käänsi päänsä eteenpäin hänen henkensä salpautui. Heidän edessään oli ainakin kolme metriä korkea robotti. Robotin pituus ei itsessään Joe Clokea pelottanut, mutta kun hän katsoi robotin mahtavia kouria hänelle iski pakokauhu. Niissä oli kaksi suurta konepistoolia. Kesti noin kolme sekuntia ennenkuin robotti avasi tulen. Siinä vaiheessa Joe ja Werty olivat jo syöksyneet läheisen tiskin taakse.

Kuin ihmeen kaupalla robotti lopetti ampumisen siihen paikkaan. Oli aivan hiljaista, koska ihmisetkin olivat lopettaneet seinän paukuttamisen, koska olivat kuulleet robotin laukaukset ja kuuntelivat nyt uteliaana, josko sisältä kuuluisi jotakin muuta. Ainoa asia minkä Joe pystyi kuulemaan oli hänen ja Wertyn hengitys.
"Miksi se ei ammu enää?" kuiskasi Joe.
"Ehkä siltä loppui panokset." yritti Werty.
"Tuskinpa. Ja sitä paitsi, en halua ottaa siitä selvää." Joe vastasi hiirenhiljaa.
Kun Joe katseli ympärilleen miettien, mitä tehdä hän äkkäsi lämpöpatterin seinässä. Samassa hänen mielessään yhdistyivät kaksi asiaa ja hän ryhtyi tuumasta toimeen. Joe ryömi aivan hiukkasen vasemmalle ja ryhtyi kurottamaan kättään kohti patteria. Patteri oli tiskin vasemmalla puolella noin
kolmenkymmenen sentin päässä siitä. Joe toivoi, ettei robotti huomaisi hänen kättään. Hitaasti, mutta varmasti Joe onnistui kääntämään patterin täydelle teholle. Nyt seurasi hänen suunnitelmansa toinen vaihe: odottaminen.

Noin kahden ja puolen minuutin kuluttua robotti ampui patterin tuusannuuskaksi. Joen suunnitelma oli onnistunut. Hän oli arvannut, että robotti ei itse näe mitään, se vaan on lämpöhakuinen, eli se ampuu kaikkea lämmintä. Koska huoneessa oli viileää, onnistui Joen patterisuunnitelma loistavasti. Nyt Joen täytyi enää vain keksiä, kuinka huijata robottia. Cloke katsoi tiskin alle ja huomasi, että siellä oli pienen pieni jääkaappi. Joen ja Wertyn onneksi he löysivät jääkaapista läjäpäin jäitä. Joe nappasi ne ja tunki niitä taskuunsa ja laittoi niitä myös paitansa ja housujensa sisään. Nyt täytyi vain toivoa, että suunnitelma toimisi.
"Oletko hullu? Tapat vielä meidät molemmat!" sanoi hysteerinen Werty.
"Kyllä!" mutisi Joe ja lähti matkaan.

Hitaasti Joe lähti hiipimään kohti robottia. Hänen onnekseen se ei liikahtanutkaan ja Joe onnistui pääsemään sen sokealle puolelle. Nopeasti Cloke kiskaisi robotin huoltoluukun auki ja repäisi sähköjohdot sieltä pois. Kuului humiseva ja vaimeneva ääni ja robotti kaatui maahan.
"Voit tulla esiin."; Joe hihkaisi.
"Oho. Mite sä ton teit?" kysyi Werty puhekielellään.
"Sanotaan nyt vaikka, että se oli jäinen ratkaisu."

Kohta Cloke ja Werty löysivät alaspäin johtavat portaat. Alakerrasta kajasti kirkas valo. Werty ja Joe lähtivät valoa kohden. Alakerrassa lattia vaihtui metalliseksi, vaikka yläkerrassa lattialla oli ollut punainen kokolattiamatto. Joe ja Werty jatkoivat kohti suurta valoa. Matkan varrella Joe ja Werty kauhistuivat nähdessään koko Robotecin henkilökunnan murhattuina lattialla.
"Robottien työtä." sanoi Cloke kyyneleet silmissään.
Werty ei sanonut sanaakaan.

Hetken kuluttua miehille selvisi, mistä salaperäinen valo oli tullut. Heidän edessään oli suuri paneeli, jossa näkyi maailman kartta. Kuvan alla oli yksi iso punainen nappula. Siinä luki: "HÄTÄ SEIS".
"No niin, olemme tulleet määränpäähämme. Satun tietämään, että tuo nappula käräyttää kaikkien robottien virtapiirit koko maailmassa. Kumpi painaa?" kysyi Joe.
"Minä voin painaa." sanoi Werty ja lähestyi nappulaa.

Werty vei kätensä hitaasti nappulalle ja painoi sen alas. Yhtäkkiä koko rakennus alkoi täristä. Koneesta kuului voimistuva ääni, joka tuntui nousevan ylöspäin. Yhtäkkiä ääni hiljeni ja Werty kuuli takaansa räsähtävän äänen. Hän kääntyi kannoillaan. Joe Cloke makasi hänen edessään maassa selällään. Joelta puuttui pää. Silmät kosteina kyyneleistä Werty kiiruhti ystävänsä viereen.
Hän nosti Joen istuma-asentoon. Hänen henkensä salpautui. Joen kaulasta törrötti sähköjohtoja. Ne tulivat Joen sisältä. Sekunnin murto-osassa kaikki oli Wertylle selvää: Joe Cloke oli robotti.

Hyvästi

Käperryn hiljaa tämän pimeän käytävän lattialle omaan verilammikkooni. Olen melkein kuin unessa. Käytävän toisessa päässä on iso musta ovi, mutta se on lukittu. Voin kuulla, kuinka äänet kutsuvat minua niiden luokse oven toiselle puolelle. Kuulen sieltä naurua ja ystävällisiä kuiskauksia, mutta myös surullisia ja väsyneitä ääniä. Aina välillä olen yrittänyt oven avaamista, mutta en pääse edes lähelle. Aina välillä äänet vaikenevat ja pimeys leviää kaikkialle ympärilleni. Pimeyden kylmät kädet tarraavat minuun ja raahaavat minua mukaansa... kuristavat... En näe käytävän toista päätä, josta se tulee.

Pimeys nauraa minulle, kunnes kyllästyy ja palaa sinne mistä tulikin. Ehkäpä kuolen tänne?

Sitten huomaan jotakin taskussani. Otan sieltä esiin pienen hopeisen avaimen, johon on kaverrettu yksi mitätön sana. "Miksei?" En tiedä kuinka pitkään olen ollut täällä. Päiviä, viikkoja... kuukausia? Olen ollut täällä aivan liian pitkään. Olen kuollut aivan liian monta kertaa tänne. Haluan pois! Katson käytävän toiseen päähän. Näen ison mustan oven. Kuulen minua kutsuvat äänet. Otan avaimen käteeni ja juoksen minkä heikoista jaloistani pääsen ja toivon, että avain sopii oveen.

Pimeys ei halua minun lähtevän. Pimeys rynnistää perääni hullun katse silmissään. Voin kuitenkin jo kuulla minua kutsuvat äänet. Ne kutsuvat minua luokseen! Pimeys seuraa minua edelleen. Kuulen, kuinka hullun huudot ja pimeyden lukemattomat kylmät kädet kurottavat minua kohti. Avaan mustan oven ja suljen äkkiä perässäni. Pimeys jää oven toiselle puolelle vankilaansa. Kuulen kuinka pimeys itkee. "Päästä minut ulos täältä, ole kiltti! Päästä minut ulos!" Lukitsen oven, jonka jälkeen avain hajoaa käsissäni olemattomiin. Ja minä kävelen pitkin käytävää kohti ääniä.

"Päästä minut pois täältä, ole kiltti!"

--

Tämmöisen siis kirjoitin enkun kokeessa ainetehtävään.

Tykkäsin.
Susta vois tulla vaikka kirjailija.

Lainaus:08.05.2007 hande kirjoitti:
Wikipedia nyt ei ole mikään kaikista luotettavin lähde, mutta tässä ainakin sanotaan, että

Lainaus:Tekijänoikeus ei suojaa ideoita eikä ajatuksia, vaan teoksen ilmiasua eli toteutustapaa.

Tarkoitin, että netistä voi katsoa mallia, mutta se mitä netissä lukee, pitää osata sanoa omin sanoin.

Ja väärin menee. Toisen ajatusten esittäminen ominaan, muutat muotoa tai et, on plagiointia, eikä siis sallittua.

Lampun henki oli karannut suljetusta vankilastaan. Kuka hölmö sen ketkun olikin päästänyt vapaaksi, ei tiedytty, mutta tiedettiin, ettei mikään estäisi päivää päättymästä verisesti.

Maanantait tuntuivat muutenkin olevan kylän kannalta huonoja päiviä. Viikkoa aiemmin oli joku idiootti avannut portaat hornan kuiluun ja tuhat nälkäistä sielua pääsi vapaaksi. Onni onnettumuudessa oli, että viljasato oli ollut hyvä.

Ennen tätä oli läheiselle järvelle haaksirikkoutunut laiva tuoden muassaan hämärän sumun maan peitoksi. Kyläläisten visusti välttäessä ilmiselvää kummituslaivaa saapui maalle vieras kaupungista marssien uhmakkaasti laivalle. Pian järvi oli täynnä kiljuvien piraattien ikuiseen tuskaan vangittuja haamuja, eikä kukaan saanut enää öisin unta.

Ei kylässä toki aina ollut asiat olleet näin huonosti. Kaikki oli muuttunut, kun kylän taaimmaiseen taloon muutti kirjailija.

Rakentavaa kritiikkiä, kiitos. Saa sanoa mitä tahansa, kunhan perustelet sen hyvin, ja et ole idiootti samalla.
Laatikot
Töistä kotiin ajaessa eräs mies oli nähnyt tytön tien vieressä, noin kuuden tai kahdeksan vuotta vanhan, joka halusi kyytiä. Mies poimi tämän kyytiin. Hän yritti selvitellä mitä tyttö siellä yksin teki, mutta tyttö ei vastannut. Sen sijaan hän katsoi miestä pyytävästi. Silloin miehellä tuli mieleen, että ehkä tyttö oli mykkä. Niinpä hän antoi tälle lehtiön ja kynän, jolloin tyttö alkoi kirjoittaa. Pian selvisi, ettei tällä ollut kotia. Tämä tapahtui todella myöhään illalla, ja niinpä mies ei voinut viedä tyttöä mihinkään viranomaisille, joten hän vei tytön kotiinsa. Aamulla hän veisi tytön heti jonnekin, missä hänestä pidettäisiin huolta. Mies asui eräässä pikkukylässä, jossa viljeltiin paljon, ja lähistöllä oli vain peltoa ja metsää, sekä tietenkin tie, joka johti viereiseen, suurempaan kaupunkiin. Kylässä ei todellakaan ollut montaa sataa asukasta enempää, ja lähin poliisiasemakin oli todella kaukana, toisessa kylässä. Kaikki elämiseen tarvittava löytyi, paitsi työ. Mies kävi läheisessä, vähän isommassa kaupungissa työskentelemässä. Hänen vaimonsa, sen sijaan, oli töissä siinä pikku kylässä, jossa he asuivat. Hän toimi myyjänä, ja lähiaikoina hänen oli pitänyt lähteä töihin ennen kuin mies oli herännyt, koska miehelle oli annettu iltavuoro. Niinpä he kommunikoivat usein paperilappusilla.

Mies meni kotiinsa ja asetteli sohvan niin että tyttö voisi nukkua siinä. Sitten hän tarjosi tälle syötävää, mutta tyttö ei syönyt. Mies kummasteli tätä, mutta ei kiinnittänyt siihen kovin paljon huomiota, sillä häntä väsytti. Jostain syystä, ehkä unenpuutteen takia, hän kuitenkin unohti kirjoittaa lapun vaimolleen, ja niinpä vaimo ei tulisi tietämään miksi heidän sohvallaan nukkuu pieni tyttö. Sitten hän toivotti hyvää yötä tytölle, ja meni nukkumaan.

Aamulla mies heräsi ja huomasi vaimonsa lähteneen. Hän kävi aamupesulla ja oli menossa aamupalalle, kun hän huomasikin tytön istuvan jo keittiössä. Mies laittoi aamiaismuroja ja maitoa esille, ja tyttö näytti siltä että aikoo syödä, muttei uskaltanut miehen katsellessa. Niinpä mies meni hakemaan postia. Lehdessä oli suuri otsikko: "Neljä kadonnut! Poliisilla ei johtolankoja." Kadonneet olivat vieressä olevasta kaupungista, jossa mies kävi työskentelemässä. Uutisen alapuolella oli lisää tietoa, poliisin sanelemana: "Mitään ei viety, he vain katosivat. Emme löytäneet edes verta tai taistelunjälkiä." Kaksi kadonneista oli naimisissa, ja toiset kaksi oli yksineläjiä. Heidän välillään ei ollut mitään yhtäläisyyksiä tai yhteyksiä. Mies muisti, että tyttö oli löytynyt todella läheltä sitä kaupunkia. Silloin hänen mielikuvituksensa alkoi juosta, ja hän halusi äkkiä viedä tytön poliisille, tai mihin tahansa, pois kotoaan kuitenkin. Hän kuitenkin onnistui karkottamaan typerältä vaikuttavat ajatukset päästänsä, ja meni takaisin sisälle. Samalla hän muisti, ettei hänen vaimonsa ollutkaan jättänyt lappusta pöydälle, tai sitten mies ei ollut huomannut sitä.

Tyttö oli syönyt melkein kaikki murot, joten mies kysyi tytöltä, maistuisiko jokin muu ruoka. Tyttö ei vastannut, ja miestä alkoi taas karmia. Mikä tätä tyttöä oikein vaivasi? Miksei hän puhu ja käyttäydy normaalisti? Ja erityisesti, mistä hän oikein tuli? Näiden aatteiden takia hän unohti kokonaan, että hänelle ei ollut lapusta pöydällä, tai missään muuallakaan. Kuitenkin hän jätti pohtimiset sikseen, ja lähti viemään tyttöä suurempaan kaupunkiin. Matkalla tyttö alkoi heiluttaa jalkojaan nopeasti, ja mies tajusi hänellä olevan tarvetta vessaan. Siispä he pysähtyivät eräälle pysäkille, jossa oli ulkovessa. Muita autoja ei ollut näkyvissä, ja tytöllä meni kauan. Mies huomasi penkin alta hieman ulos pilkottavan laatikon, mutta ei olisi halunnut tutkia sitä, sillä hän ei ollut itse sitä sinne laittanut, vaan tyttö luultavasti sitä siellä säilytti. Mutta ihmismieli on heikko, ja liian utelias. Niinpä mies ei voinut vastustaa, vaan otti laatikon esille. Se oli tummanruskea puurasia, noin kaksikymmentä senttimetriä leveä, ja kymmenen senttimetriä korkea ja paksu. Hän huomasi siellä olevan muitakin, täsmälleen samanlaisia laatikoita, mutta ei kiinnittänyt niihin kovinkaan paljon huomiota, sillä siinä laatikossa joka hänellä nyt oli kädessään, luki hänen sukunimensä. Mies ei ollut kertonut sitä tytölle. Miten hän sen tiesi? Sitä enemmän pohtimatta hän aukaisi sen, ja löysi sieltä, kuin hevosen hampailla irrotetun, vaimonsa vasemman käden.
---
Muokkasin tarinaa vähän; Nyt se on loogisempi.

Uskallanko bumpata kritiikin vuoksi?

Taitaapi olla vähän niin, ettei kukaan jaksaisi arvostella toisten kirjoitelmia, mutta kaikki haluaisivat, että oma tarina silti arvosteltaisiin..

Mielenkiintoinen tarina, Dr_Pineapple, sen minä sanon. Vähän lyhyt tuo oli, mutta ei liian lyhyt kuitenkaan. Pikkutytöt ovat sitten jänniä otuksia... Toivottavasti kirjoitat lisää.

Millaistakohan olisi ollut seurata tarinaa miehen itsensä näkökulmasta, sitä vain mietin... (Minä-kertoja)