Kirjoitettu: perjantai, 16. tammikuuta 2009 klo 00.13
Carlin ja Sweetin tarinoita osa5
Carl oli erittäin väsynyt, ja pelästyi nähdessään Sweetin hänen vieressään, ja läimäisi tätä kinkun siivulla.
Sweet halusi kuulla iltasadun. Carl näki Sweetin pelkkänä olutpullona, jolla oli silmät, ja vihreä lippalakki.
Hän suostui tähän, ja vaati Sweetin sohvalle kuuntelemaan.
Tarina kertoi rikkaasta nuorukaisesta nimeltä Sean. Hän asui Vice Cityssä, ja kurvasi talonsa pihalle, mutta
siellä kävi kummia. Portaikolla oli pieni koira, joka näytti söpöltä. Sean juoksi kuola valuen (yksinkertaisesti)
koiran kimppuun, ja rupesi silittämään. Hetken hän huomasi, että siinä "HaaHaa! Nuija! Boom!", ja koira räjähti.
Samoin Sean, ja tämän kaikki omaisuus Las Venturasin aavikolle.
Tämän kuultuaan Sweet antoi turpaa CJ:lle, ja ampui tältä aivot ulos, ja käveli kotiin.
Ööh... Näitä tulee aika nopeesti, ja pahoin pelkään, että suosio hiipuu todella nopeasti. Hope you Enjoyed
Kirjoitettu: perjantai, 16. tammikuuta 2009 klo 07.23
Muokattu: 16.01.2009 klo 07.26
Lainaus:16.01.2009 Ege94 kirjoitti: Liian nopeasti tehty... Hemmetti! Pidän tauon, ja katotaan tuleeko mitään hyvää vertailua jostain isosta tarinasta. Hope you Enjoyed ;)
Kirjoitettu: perjantai, 16. tammikuuta 2009 klo 19.06
Lainaus:16.01.2009 Carbonox kirjoitti:
Lainaus:16.01.2009 Ege94 kirjoitti: Liian nopeasti tehty... Hemmetti! Pidän tauon, ja katotaan tuleeko mitään hyvää vertailua jostain isosta tarinasta. Hope you Enjoyed
Kirjoitettu: perjantai, 23. tammikuuta 2009 klo 07.26
Lainaus:23.01.2009 MrToro kirjoitti:
MrToro Stories 40 - Season 40:
Against The Difficulties
Enpäs tiennytkään, että nykyään eletään jo 40:ttä kautta tarinoissasi. :D No joo, alotetaanpas arvostelu...
Tuntui kyllä aika nopealta, mutta ehkä pääsyynä olikin se, että edellinen kunnon tarina, jonka tätä ennen luin, oli se Dirgen viimesin, jossa kerronta oli aika tarkkaa ja silleen, mutta juu... Olihan tässä tosiaan tota kerrontaa, mutta se ei vaan niin hyvin toimi enää silloin, kun tarinan tapahtumat kerrotaan ylimääräisen nopeasti. Lisäksi sanomista kuvaavat verbit toistavat vähän liikaa itseään ("sanoi, kysyi, vastasi"...).
Yleisesti kuitenkin kelvollinen stoori.
+ Kerrontaa löytyy
+ Kappalejako toimii
- Sanomista kuvataan itseääntoistavilla sanoilla
- Nopea
Kirjoitettu: perjantai, 23. tammikuuta 2009 klo 21.47
Muokattu: 23.01.2009 klo 21.55
Lainaus:23.01.2009 jokke-pappa06 kirjoitti:
Antakaa egen vaan tehä noita tarinoita lisää! Ne on loistavia :D
Mielummin luen noita huumorimielessä tehtyjä tarinoita kuin noita pitkiä ******* tylsiä, muka jännittäviä tarinoita.
Tämä on minun mielipiteeni, ja täällä on käsittääkseni vapaus sanoa oma mielipiteensä tarinoista? En osaa itse tehdä hyvää tarinaa, mutta osaan kyllä sanoa mikä mielestäni on hyvä tarina.
Vapaus on kyllä, että ei siinä mitään... (kiitä onneasi siitä, että tyylini on muuttunut vuodesta 2006 :D)
Kyllä minäkin kyllä lueskelin mielelläni, mutta se viimesin ei silmää miellyttänyt, ei ollenkaan... Tai no, mielelläni ja mielelläni. :F
Mulla kyllä seuraavasta tarinasta saattaa löytyä jonkin verran huumoria, jos se edes kovin paljon väkeä naurattaa. :P
Ai niin, ja tuhannesti anteeksi kaikille aktiivisille tarinoiden seuraajille siitä, että minun tarinaani ei ole nähty vähään aikaan. Syynä on yksinkertaisesti skole sekä jaksamattomuus, mutta se korjaantuu nyt viikonloppuna, kun jaksaa taas entiseen malliin kirjotella. Pysykää kanavalla, pingviinin episodit jatkuvat aina vain kovempina!
Kirjoitettu: lauantai, 24. tammikuuta 2009 klo 19.24
Tässäpä pientä tarinaa.
KRÖHÖHÖMM
SAN ANDREAS VAIKEUKSISSA
CJ heräsi aamulla kello 10 Grove Streetiltä. Hän oli juuri nähnyt hauskaa unta, jossa hän oli teurastanut Ballaseja M4: lla Idlewoodissa. Uni päättyi Sweetin karjaisuun, joka kuului Idlewoodiin asti. CJ heräsi ja huomasi Sweetin, joka kirosi autonsa vieressä. Joku diileri oli käynyt pitämässä hauskaa ja puhkaisemassa Sweetin auton renkaan. Silloin soi CJ: n kännykkä. Siellä oli Michelle, joka halusi CJ: n käyvän siellä. Sweet halusi myös tulla mukaan, koska hän ei ennen ollut nähnyt CJ: n San Fierrossa asuvia tyttöystäviä. Koska Sweetin auto oli huonossa kunnossa, CJ otti tallistaan BF-400: n ja lähti sillä Sweetin kanssa kruisailemaan. CJ sanoi: "Tiedän nopean reitin San Fierroon" ja ajoi junaraiteille. Sweet alkoi huutaa CJ: lle: "TAJUATKO, MITÄ TAPAHTUU, JOS JUNA TULEE?" CJ vain keuli tyytyväisenä ja tokaisi: "Junat kulkee vain oikeaa puolta. Mennään me vasemmalla." Silloin kuitenkin kuului kahden junan ääni. Molemmilla raiteilla tulivat aivan rinnakkain kaksi junaa! Ja toisen ohjaamossa oli ainakin BALLAS! Sweet yritti tulittaa ikkunan läpi, mutta ei onnistunut. Ballasit yrittivät liiskata junillaan Sweetin ja CJ: n kuoliaiksi, mutta CJ: llä oli erinomainen kaasujalka. Sweet ampui edelleen, koska hän luuli junien tuhoutuvan aikanaan kunnon panoslippaan käytöstä. Sweet jatkoi ja jatkoi, mutta koska hän ei onnistunut, hän raivostui ja keskittyi CJ: n kyydissä pysymiseen. Nyt piti jo pysyä vasemmalla puolella, koska oikeanpuoleisen raiteen juna kulki aika kovaa. Yhtäkkiä sen katolle nousi Ballaseja, jotka yrittivät katolta ampua moottoripyörää. Toisessakin junassa istui Ballasin jengiläinen kuskin vieressä. Jengiläinen sanoi: "Osumatarkkuus on tästä huono, menenpäs tuonne katolle." Hän ei ehtinyt kiivetä katolle, kun Sweet ampui hänet alas. Ballaseja tuli kuitenkin matkustuspaikasta katolle junan toisen puolen kautta nähtyään, miten kävi yhdelle heistä. Nyt päästiin kuitenkin San Fierroon. CJ ja Sweet lähtivät ajamaan kohti Downtownia. Matkalla he lensivät moottoripyörän selästä peräti neljästi, koska CJ temppuili koko ajan sen kanssa. Sweet ihaili Michellen talon pihassa olevaa monsteria ja vaati päästä kokeilemaan sitä. Michelle tuli juuri silloin pihaan ja näytti Sweetille monsterin avaimia, mutta hän piti ne hallussaan. Joka tapauksessa he menivät sisään. Ulkoa he kuulivat yhtäkkiä kauheaa mekkalaa. Siellä olivat ne Ballasit. Ne murtautuivat sisään ja raahasivat CJ: n mukaansa. He peittivät CJ: n kasvot huivilla, jotta hän ei näkisi, ja sen jälkeen he mutkittelivat autollaan, jottei CJ tietäisi, missä mentiin. Ballasit hekottelivat itsekseen, mutta eivät puhuneet mitään, joten CJ mietti ja mietti, mihin hänet vietäisiin. Sweet ei päässyt joukon perään, koska pari Ballasia oli tunkeutunut Michellen taloon haulikot kädessä estääkseen Sweetiä lähtemästä. CJ sen sijaan tunsi kohta auton alla hiekkatietä. Ballasit paiskasivat CJ: n ulos ja löysäsivät hiukan huivin solmua, ja kaasuttivat tiehensä. CJ: llä kesti kauan saada huivi pois silmiltään. Kun hän katsoi ympärilleen, hän näki vain metsää. Hän oli hiukan pelästynyt. Yllättäen jostain kuului etäistä moottorisahan ääntä. CJ taisi jo arvata, miksi Ballasit hekottelivat. He olivat onneksi silti valinneet Flint Countyn eivätkä armeija-aluetta aavikolla. Silti hän kuuli, kuinka askeleita kuului. CJ yritti piiloutua ja löysikin paikan kiven takaa. Sitten hän kuuli äänen: "LÖYDÄN SINUT, CJ! HAHAHAA!" Hän perääntyi, mutta kompastui juureen ja nyrjäytti nilkkansa. Hän ei pystynyt juoksemaan ja Leatherface lähestyi...Mutta sitten Sweet ampu singolla ja kaikki kuoli. Loppu.
Kirjoitettu: lauantai, 24. tammikuuta 2009 klo 19.44
Tässä teille pientä tarinanpoikasta:
CJ JA UNDERGROUND STREET RACE CLUB
CJ päätti mielellään haastaa Waynen kisaan sillä ehdolla, että CJ saisi valita kisareitin. Wayne halusi kuitenkin myös, joten he saivat idean. Kumpikin tekisi oman reittinsä, ja sitä kautta nähtäisiin, kumpi on parempi. Wayne otti esiin järeää kalustoa: Buffalon. CJ aikoi vaihtaa autoa ja otti Phoenixin San Fierro Garagelta. Cesar oli tuunannut Phoenixin huippuautoksi. Nitroja ei Waynen kehittelemien sääntöjen mukaan saanut käyttää. Wayne antoi CJ: n päättää ensin reitistä. CJ mietti ja valitsi lopulta yksinkertaisen reitin. He ajaisivat Wheel Arch Angelsista valtatielle ja seuraisivat sitä niin kauan, että oltaisiin Angel Pinessa. Angel Pinesta ajettaisiin Los Santosissa sijaitsevalle väliaikapisteelle Victim-vaatekaupan eteen ja sen jälkeen suorinta tietä East Beachin areenan parkkipaikalle. Kisa alkoi. Sultania ajanut äijä kuiskasi jotain Waynelle. Wayne vain nyökkäsi ja lähti ajamaan. CJ pyörähti jo alussa, mutta hän sai Waynen kiinni. Wayne oli hankala pala. Ja aivan yllättäen taivaalla lensi helikopteri, josta kuului: "Pysähtykää heti! Olemme SWAT-miehiä!" Wayne tuhahti ja sanoi: "Muista, CJ. Surkimukset pidätetään." CJ tajusi sen ja lähti Waynen perään. Yllättäen Wayne pysähtyi ja viittoi Mount Chiliadille. Valitettavasti Ballasit päätyivät paikalle. CJ auttoi Waynea tappamaan heidät, mutta osa heistä näytti olleen tapettu sniper-riflella. CJ katsoi ylös. Tumma hahmo oli ampunut heidät. Sitten hän katosi johonkin. Wayne hymähti, mutta osoitti sen jälkeen CJ: tä aseellaan ja sanoi: "Olit hölmö uskoessasi minuun. Nyt saat maksaa uteliaisuudestasi." CJ ihmetteli: "Mitä tämä KAIKKI oikein tarkoittaa? Ja muutenkin, miksi keskustelit sen Sultan-äijän kanss....auh!" Wayne oli lyönyt lapiolla CJ: tä päähän. CJ kuuli Waynen äänen: "Kaikki kuolee aikanaan, myös Grove Street Families........" Waynen ase osoitti suoraan CJ: n otsaan. "Mutta entä poliisit? Ja vaadin tälle kaikelle selityksen ennen kuin tapat minut!" Wayne katsoi CJ: tä ja sanoi: "Olet aika sisukas. Siispä ansaitset kuulla tarinani. Kun olin 19-vuotias ja ajelin Vice Cityssä, Ocean Drivella, sain poliisit perääni ylinopeudesta. He veivät minut poliisiasemalle, mutta kun he saivat huomattua taitoni, he tekivät minusta salaisen agentin. Siitä huolimatta jymäytin heitä kunnolla. Olen mukana myös rikollisissa puuhissa. Levittelen esimerkiksi huumekauppoja ja eräs maaseutuäijä, joka kuulemma tuntee sinut, ostaa niitä." CJ huusi silloin: "The Truth?" "Aivan. The Truth. Mutta juttu jatkuu vielä. Sopimus on voimassa myös San Fierro Rifan kanssa. Valitettavasti olit liian utelias, joten sinua ei tarvita täällä enää. Niin. Muutin mieleni. Kisa ei koskaan pääty, mutta minä, MINÄ ansaitsen kunnian tähän! Mikä parasta, Cesar Vialpando on pienissä kiireissä. Lähetin San Fierro Rifan jengiläiset Varrio Los Aztecas-jengin kimppuun El Coronaan, Los Santosiin." Wayne kertoi. CJ näki joka tapauksessa yhä M4: n piipun osoittamassa hänen päätään. Ja silloin Wayne totesi: "On aika kuolla, CJ..........." Sitten Wayne ampui CJ:tä ja se kuoli. Sen pituinen se.
Kirjoitettu: sunnuntai, 25. tammikuuta 2009 klo 19.19
Carbonox Stories:
Amaranth - Osa 2 - One Last Part
Se oli juhlan hetki CJ:lle. Hänestä oli juuri tullut tekojensa ansiosta miljoonaa rikkaampi, ja nyt hän sitten kantoi hivenen painavaa, mutta keskisuurten lihaksiensa ansiosta kannettavissa olevaa miljoonasäkkiä, jonka Alan oli hänelle ojentanut turhia kitsastelematta, ja vaikka hänellä olikin reippaasti huolia Ancelottien ja albanialaisten takia, ainakin rahat tekivät jatkosta jonkin verran parempaa ja yleisesti mukavempaa. Hän kulki portaikosta takaisin muiden luokse ja näki, kuinka nämä jo nyt katselivat matolla leikkivää Assassinia ja Deviliä, joka seisoi kaikkein lähimpänä kissaa ja söi hampurilaista siinä samalla. Hän päätti vähän pilailla kissan kustannuksella ja nappasi lankakerän, nosti sen rintansa korkeudelle ja katseli virnistäen alas. Assassin katsoi häntä tuimasti eikä silmästä silmään kulkeva katse irronnut. Devil heilautti lankakerää ja huikkasi: "Ota kiinni!", jolloin Assassin painautui lähemmäs maata valmistautuneessa asennossa. Kukaan ei vielä huomannut CJ:n tuloa, mutta hän sai kyllä jotain huomattavaa, kun kissa äkkiarvaamatta loikkasi, mutta ei kohti lankakerää, vaan Devilin oikeaa kättä, josta se nappasi suu avonaisena ja yhdellä vahvalla liikkeellä hampurilaisen omaan suuhunsa. Ennen kuin Devil ehti estää hiukopalansa päätymistä kissan syötäväksi, se oli jo lipsahtanut hänen kädestään ja hän jäi siihen tuijottelemaan häkeltyneenä itselleen jäänyttä lankakerää ja välillä myös Assassinia, joka käpertyi lattialle aloittaen innokkaan hampurilaisen syönnin. Vieläkään kukaan ei ollut keskittynyt CJ:n näkemiseen, mutta nyt hän ja Alan tirskahtivat sen verran merkittävästi, että Devilin katse kääntyi ja kissankin vihreät silmät kääntyivät salamannopeasti kohti CJ:tä (olkoonkin, että suu liikkui edelleen entiseen malliin). Parin sekunnin kuluttua toisaalta kaikki muut paitsi kissa eivät enää katsoneet CJ:n silmiin, vaan yksinomaan siihen, mitä hänellä oli kädessään. "Jumankauti..." Devil murahti ja pudotti lankakerän takaisin lattialle, mutta eipä Assassin vain vaivautunutkaan enää leikkimään moisella, kun hampurilaista oli vielä mukavasti jäljellä. Jotkut eivät suostuneet niin vain hyväksymään sitä, että heidät jätettiin ilman rahaa ainakin toistaiseksi vaivannäöstä huolimatta, ja Aldrin heittikin vitsillä: "Pääsikö CJ siis nyt viemään Alanin roskia?" Siinä vaiheessa melkein kaikki alkoivat nauraa, ehkä eri asioille (joitakin hekotutti se fakta, että CJ olisi päässyt roskakuskiksi, joitakin puolestaan se, että Alanilla olisi noin suuri määrä roskia). Hymy tosin hyytyi viimeistään silloin, kun Alan katsoi silmät kapeina, pää lievästi kallellaan ja kierolla ilmeellä kohti palkkasotureitaan, jotka taisivat käsittää, että kohta oli tulossa kokonaan palkaton päivä, jos he eivät suitaan pitäisi kiinni. Ainoastaan Assassinin innokas syöminen oli kuultavissa seuraavien sekuntien aikana.
"Tehkää tietä, nyt otetaan pari kuvaa!" Daniel huusi jostain takaapäin ja Devil perääntyi tämän tieltä, kun hän kantoi mukanaan digitaalikameraansa. CJ olisi kyllä mieluummin jo lähtenyt pitämään jonkinlaista hauskaa miljoonallaan, mutta turha oli enää pyristellä poispäin, sillä Alan asettui hänen viereensä ja virnuili omahyväisesti, mikä näytti hitusen koomiselta, mutta myös typerältä. Daniel seisoi keskellä lattiaa lähellä Assassinia, joka taisi vasta nyt tajuta, että kuvia oltiin ottamassa. Alan piti jotenkin kummassa saman ilmeen eikä huulien liikettä näkynyt, kun hän murahti: "Voi ei..." Assassin menetti näemmä kiinnostuksensa hampurilaiseen, jonka se jätti lojumaan lattialle (Devil tosin ei osoittanut halua enää poimia sitä, johtuen siitä, että se oli jo suhteellisen täynnä kissankuolaa) ja alkoi hullusti pomppia yrittäen päästä kameran tasolle. Daniel ei sitä huomannut, kun hän yritti saada kuvan keskitettyä tarkalleen CJ:n ja Alanin väliin eikä hän edes nähnyt koko kissaa, joka tosin oli jo vaarallisen lähellä onnistua, ja jos se hyppäisi samalla tapaa kuin hampurilaisen kimppuun, lopputulos ei olisi onnistunut. Daniel oli juuri saanut täydellisen asennon ja täydellisen kohdan, kun Assassin kyyristyi lattiaan. "Sanokaa - muikku!" hän ärähti ja painoi sormellaan kuvanottonappia, mutta täsmälleen samalla hetkellä kissa oli jo ehtinyt hypätä kaikella voimalla ja se pääsi kuvaan tasan tarkkaan sellaiseen asentoon, että se peitti rahasäkin, joka CJ:n käsissä oli, ja muutenkin oli vähän typerästi siinä tiellä, kun palkitun ja palkanmaksajan ruumiista ei oikein näkynyt muuta kuin päät ja vähän mahaa. Danielin silmät olivat hämmästyksestä selällään, kun hän katsoi vuorotellen kuvaa ja Assassinia, joka oli taas käpertynyt maahan hampurilaisen äärelle aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sen ilme oli vielä omahyväisempi kuin Alanin kuvan ottamishetkellä, mutta vaikka Daniel, CJ ja Alan katsoivatkin kissaa vähän toruvasti, sitä vastoin taaempaa kuului tirskumista, kun Devil ei pystynyt pitämään naamaansa peruslukemilla eikä Daroninkaan yritys niinkään sujunut. "Jospa vaikka otetaankin kuvat yläkerrassa!" Daniel ärähti ja käveli Assassinin ohi kohti pokaalihuonetta, jota kohti CJ ja Alan häntä alkoivat seurata. Jälkimmäinen tosin ei vain malttanut pitää isoa suutaan kiinni silloin, kun olisi pitänyt mennä portaita ylös, ja hän alkoikin selostaa: "Muuten, oletteko kuulleet tarinan siitä, kun sain tuon pokaalin?" Hän osoitti muuatta keskikokoista hopeaista pyttyä, johon oli kaiverrettu jotain epäselvää. Daniel tuhahti äänekkäästi CJ:n seuratessa esimerkkiä.
Kun yläkertaan oli viimein päästy ja kuvat otettu (ainoa ongelma oli ollut se, että Assassin oli seurannut kolmikkoa portaiden yläpäähän ja siitä päästiin eroon vasta, kun Devil heilautteli jääkaapista ottamaansa hampurilaista ja se tuli takaisin alas juoksujalkaa), CJ oli marssinut rehvakkaana alakertaan, eikä tällä kertaa onneksi aiheuttanut niin paljon hiukan pettyneitä katseita kuin viimeksi, sitä vastoin muut olivat jo toiveikkaita siitä, että saisivat häneltä itseltään osuutensa hyvin tehdystä työstä ja Pavanojen lahtaamisesta sekä lopullisesta hävittämisestä Liberty Cityn kartalta. Nähtävästi hänen ajatuksiaan oli hiukan jopa pystytty lukemaan, sillä hän totesi nyt parhaaksi huutaa kovaan ääneen: "Me taidetaan kuulkaas kaverit lähteä kunnon ostosreissulle Algonquiniin ja törsäämään rahaa kaikkeen kivaan!" Joukolta kesti pari sekuntia tajuta, mistä oli kysymys, ja siinä vaiheessa mahtavat suosionosoitukset puhkesivatkin jo käyntiin ja kaikilla oli korkeat odotukset tulevaisuudesta. Ainoa, joka ei näyttänyt innokkaalta, oli Alan, joka oli hivenen tyrmistynyt. Hän oli varmaankin odottanut, että CJ käyttäisi miljoonan järkevästi ja ostaisi sillä itselleen uusia varusteita, jotka edistäisivät hänen palkkasoturiuraansa, mutta sen sijaan tiedossa olikin shoppailureissu ja kaikenlaisen turhan tavaran ostaminen. Hänen helpotuksekseen CJ kuitenkin nojautui häntä kohti ja kuiskutti hiljaa: "Todellisuudessa meiltä ei kyllä taida pariakymmentä tonnia suurempaa rahamäärää mennä, että kyllä sitä säästöön jää..." Ehkä useatkin ajattelivat itsestään siten, että osasivat nyt lukea ajatuksia, kun jo kahdesti oli sellainen sattumus tapahtunut. Melkein kaikki supattivat nyt innokkaasti tavarasta, jota ajattelivat käväistä CJ:n messissä ostamassa, mutta Assassin ei muuta tehnyt kuin jatkoi hampurilaisensa syömistä ja ajatteli puolestaan itse (tosin tätä ei kukaan pystynyt ns. lukemaan): "No menkää sitten minne vaan, mutta muistakaa Burger Shotissakin poiketa..." Se ei kuitenkaan ollut pääsemässä mukaan reissulle, koska muuten talo jäisi aivan yksinäiseksi, ja vaikkei se ainakaan näyttänyt olevan mikään talonvahdiksi kelpaava (vaikka rosvon huomion se varmaankin osaisi kiinnittää puoleensa aika taidokkaasti), Alanin päätös oli lopullinen päätös, kun hän selitti sen kissalle hiljaisella ja mukavalla äänellä tämän jatkaessa syömistä edelleen, mutta kääntäessä katseensa suoraan omistajansa silmiin. CJ ehti jo odottaa kiukuttelua ja sähisemistä Alanin saatua puheensa loppuun, mutta hänen yllätyksensä oli outo, kun Assassin, nimestään ja muutenkin ennakkoaavistuksista huolimatta alkoi kehrätä tyynesti eikä osoittanut pienintäkään vihan merkkiä, vaikka CJ oli varma, että oli nähnyt kissan kasvoilla pettyneen oloisen ilmeen vielä vähän ennen kuin mitään oli ehdittykään sanoa. Ennen pystyynnousuaan Alan katsoi vielä kerran, kun Assassin osoitti tassullaan hampurilaista ja pyrki parhaansa mukaan viestittämään, että halusi niitä tuotavaksi sille.
Puheensorina ja Assassinin kehräys pysähtyivät äkisti, kun ovea taottiin ilmeisesti nyrkeillä ja muutamat, varsinkin sitä lähimpänä olleet, hätkähtivät perääntyen vähän matkan päähän siitä. Jotkut pitivät jo käsiä suojana kasvojensa edessä sen varalta, että ulkona jyskyttäisi Ancelottien palkkamurhaaja, ja varsinkin CJ:tä kyseinen teoria järkytti tolkuttomasti. Jopa Devil silmäsi huolestuneesti ovennuppia, joka tärisi. Jyskytys yltyi vain entisestään ja Alan puuskahti odoteltuaan nähtävästi vähän aikaa, että ovelta lähdettäisiin. Kun hän lähestyi ovea, hänen korvaansa kuitenkin kantoi kummallinen kimeä kiljaisu, joka kuului aivan toiselta puolelta. "Päästä irti, minä sanoin! Olen ihan kohta miljonääri, maksan sinulle sitten! S**TANAN HINTTARI, IRTI NYT!" Samalla kun Alan tönäisi oven laiskasti auki, noin 50-vuotias viiksekäs mies tokaisi puolestaan: "Niinhän ne kaikki sanoo! Murtovarasta varmaan olin kuljettamassa, eikös niin? Taitaa olla kamarireissu tiedossa..." Siinä vaiheessa tosin kaikkien katseet osuivat tilanteeseen, jossa ilmeinen taksikuski (ainakin pihaan pysähtyneen pirssin perusteella) ja Elizabeta olivat ottaneet jonkin verran yhteen, ja molemmat pysähtyivät nyt rimpuilemisasentoon. "Kas päivää, Alan! Olit siis sittenkin kotona! Ei huolta, sinun kartanosi on turvassa!" taksikuski murahti saman tien ja Alan nyökkäsi lyhyesti, mutta silti mies saattoi aavistaa, että kaikki ei ollut ihan kunnossa, koska tämän kädet olivat puuskassa ja hän katsoi huolestuneena keskeneräistä painimatsia. "Kuule, se taitaa sittenkin olla niin, että saat sen summan minkä pyysit, ja vähän ylimääräistä." Alan ärjähti ja kaivoi taskujaan Devilin pidätellessä naurua (ehkä sen takia, koska taksikuski ei tiennyt läheskään koko totuutta jutusta). Alan länttäsi satasen setelin miehen avonaiseen käteen ja ojensi nyt vaistomaisesti omansa saadakseen rahasta takaisin. Se ei kyllä ollut kauhean jalomielistä varsinkin ottaen huomioon Alanin varallisuuden, mutta joka tapauksessa nyt taksikuski alkoi kaivaa omia taskujaan. "Ei minulta niin paljon pikkuhiluja löydy! Enkö voi nyt pitää niitä vaihtorahoja?" hän kysyi vihaisena Alanilta, joka tosin ei välittänyt siitä, mitä hänestä ajateltiin, vaan vain hymyili voitonriemuisesti. "Sori vaan, mutta ei minun palkkiksieni sortaminen ole hyvä idea, ja otappa tästä sitten opetukseksi. Odotan kärsivällisesti velanmaksua..." Hänen oli nyt jo mahdoton näyttää perusilmettä, sillä hän oli yksinkertaisesti voittanut ja sillä siisti. Taksikuski irvisti rumasti hänelle ja mutisi: "Minä sentään olisin voinut pelastaa kartanon murtovarkaalta..." palatessaan takaisin kohti autoaan pettyneen näköisenä, vaikka hänen kädessään olikin sadan dollarin seteli. Suosionosoitukset kaikuivat kartanon sisältä, kun Alan palasi eteisen läpi keskihuoneeseen tuttuun tyyliin tärisevä Elizabeta perässään. Kohta oli varmaan tiedossa uusi palkanmaksu ja samalla hupireissun alku.
Algonquinin kadut olivat autojen täyttämät. Monet ihmiset olivat kiirehtimässä työpaikoilleen vältellen myöhästymistä ja moinen aiheutti valtavat ruuhkat joka puolelle. Jotkut liftasivat taksien kyytiin, mutta ei se paljon matkantekoa nopeuttanut, sillä taksikuskit olivat vielä varovaisempia auton ratissa kuin tavalliset kaupunkilaiset, eikä kenenkään onnistunut saada mitä toivoi, eli asiansa osaavaa suharia, joka pystyisi pujottelemaan sivukujia ja vähän jopa jalkakäytäviäkin myöten ruuhkien ohi ja poliisien huomaamatta. Niitä pitkin kukaan tosin ei hirveämmin viitsinyt ajaa, sillä monet pyrkivät pääsemään niiden avulla töihin nopeammin kuin jonottamalla joka risteyksessä tolkuttoman pitkään. Turhauttavat tööttäysäänet täyttivät kaupungin ja jäivät samalla soimaan ihmisten päähän, mikä oli erityisen ärsyttävää. Jotkut, jotka oli lomautettu tai olivat muuten vain työttömiä, saattoivat sitä vastoin huolettomina ja ehkä jopa vähän vahingoniloisina katsella kotiensa ikkunoista tai jalkakäytäviltä epätoivoista yhteisyritystä, josta ei tullut yksinkertaisesti yhtään mitään. Nämä kyseiset ihmiset olivat rentoja ja vapaita ja yleisesti tekivät kaikkea mukavaa, mitä heidän omalla "rajatulla" korttelillaan saattoi tehdä (tämä siksi, koska katuja ei ollut hyvä yrittääkään ylittää tähän aikaan aamusta), mutta joukosta poikkesi vielä yksi ihminen, joka vasta mielenkiintoinen tapaus olikin. Kyseessä oli mustapaitainen ja huppupäinen henkilö, joka nojasi vain seinään kasvot hupun alla peitossa ja lehteä lukien. Ihmiset kulkivat hänen ohitseen katsomatta kahdesti hänen suuntaansa joko siksi, koska kukaan ei uskaltanut hänelle esittää mitään sanomista, tai sitten kenelläkään ei vain ollut mitään sanottavaa kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tämä mies ei kuitenkaan ihan oikeasti lehteä lukenut eikä edes selannut, vaan todellisuudessa sanomalehden takana hänellä oli piilossa kännykkä, jonka valikkoa hän kävi läpi. Itsekseen hän kyllä mietiskeli, miksei ollut valinnut mieluummin kujaa piilopaikakseen, mutta katu oli ollut täysin tyhjä vielä silloin, kun hän oli paikan päälle saapunut. Mies jupisi lievänpuoleisia kirosanoja plärätessään kännykällä ja odotti ilmeisesti jotain, mutta kukaan ei sentään vieläkään herättänyt minkäänlaisia epäluuloja häntä kohtaan eikä tullut vilkaisemaan. Se oli hyvä asia, koska tämä mies, jolla ei oikeammin nimeä ollut ollenkaan, vaan joka oli tunnettu vain stalkerina vakiintuneesta ammatistaan johtuen, saattoi edelleen olla etsintäkuulutettu syytettynä seitsemän vuoden takaisesta murhasta, joka oli aiheuttanut todella paljon kohua Liberty Cityssä ja tuonut samalla stalkerille huonoa mainetta, vaikka hän itse kyllä tiesi totuuden erilaiseksi.
Juuri ennen kuin hän ehti aloittaa lyhyen matopelierän, kännykkä pärähti soimaan ja ihmisten huomio kiinnittyi, mutta stalker oli jo siinä vaiheessa liikkeellä ja hän heitti lehden syrjään alkaen kävellä katua pitkin ja huppua nostaen aina vain niin, ettei kukaan varmasti näkisi häntä. Hän painoi vastausnappia ja sujautti kännykän hupun alle lähestyessään kujaa ja alkoi sen jälkeen puhua hiljaisella, matalalla ja karhealla äänellä, joka vastasi aika hyvin hänen kokoaan ja tyyliään. "Mitä sinä nyt haluat, öö... Dice?" hän kysyi varovasti ja kääntyi vaivihkaa kujalle pois ihmisten kuuloalueelta. Siellä oli pimeää ja kolkkoa, ja valo ei tiheään asetettujen rakennusten välistä päässyt tunkeutumaan aivan sille alueelle. Tästä johtuen stalker laskikin huppua taas juuri saatuaan sen mukavaan ja suojaisaan asentoon, mikä turhautti, mutta tällaisten asioiden kanssa oli vain elettävä. "Et sinä ole ennen kutsunut minua Diceksi." kuului heti ensimmäinen toteamus puhelimesta, mutta stalkeria ei moinen kiinnostanut pätkääkään. "Kuule, kaikki ihmiset yhdistää Decon Savageen, että yritä sinä nyt vaan älytä asioista hitusen enemmän ja kerro, mitä sulla nyt on soitettavaa." hän ärjähti ja asettui mahdollisimman valottomaan kohtaan, jonkin matkan päähän pummijoukosta, joka lämmitteli palavan tynnyrin äärellä ja varmistellen, että ne risuparrat eivät kuulisi hänen puhettaan, koska hänen periaatteensa mukaan pummeista oli lyhyt matka Savageen. "Halusin vain kysyä, että oletko jo kartanolla? Meinaan että minun apuani olisi hyvä käyttää ennen homman hoitamista. Me halutaan hoitaa tämä ilman turhia ruumiita, ja sinähän varmasti osaat asiasi?" Deco kysyi huolissaan stalkerilta, joka raapi leukaansa mietiskellessään asioita. Hän ei kyllä suoranaisesti sanottuna tiennyt, mitä päätyisi tekemään, jos hänen kimpussaan olisi Sindaccoja kuin viimeistä päivää ja vieläpä muutama vähän liian tutuksi tullut, kuten Alan, CJ ja Aldrin. Hän selitti vähän häpeissään: "No minä olen vasta täällä Algonquinissa enkä kyllä ole operaatiota ehtinytkään saada alkuun, mutta sille löytyy kyllä hyvä syy! Minä nimittäin en käsittääkseni kykene selviytymään paria sekuntia pidempään Johnsonien, Deadguyiden sun muiden palkkisten keskellä, kun he miesylivoimalla rynnivät päälle! Enkä myöskään käsitä, miten niistä on tarkoitus selvitä aiheuttamatta turhan paljon ruumiita!" Lopussa hän jo kiihtyi hieman pelokkuuden puuskassaan, mutta laski ääntään nopeasti, sillä yksi pummeista siellä vähän matkan päässä oli kääntänyt katseensa huudon suuntaan.
"Kyllä siitä jotain tulee, jos vain onnistut hiippailemaan kunnolla!" Deco tokaisi ilmeisen kyllästyneenä stalkerin toistuviin ennakkoluuloihin melkein jokaisesta mahdollisesta operaatiosta, mitä oli suunniteltu. Hänen sanansa kyllä saivat stalkerin taas vaihteeksi hiljaiseksi, ja vähän ajan kuluttua hän jatkoi: "Nyt kuules tehdään silleen, että hiippailutaitosi taitavat olla merkittävästi hyödyksi. Jos kerran sinua ei varsinaisesti meinattu nähdä ennen kuin päätit niin sanotusti paljastaa itsesi - älä ota kaksimielisesti..." hän lisäsi kiireesti, kun stalker murisi kiukkuisena kännykkäänsä ja siinä vaiheessa Deco piti lyhyen tauon, kunnes uskalsi taas avata kurkkunsa. "Okei, mutta sinä kuitenkin tajusit pointtini! Ja sitä paitsi minä olen jo järkännyt vähän taustatukeakin sulle. Käskin paria AIDS:laista kyyläämään kartanoa sen läheiselle kujalle parkkeeratusta pakusta, ja jos hyvä tilanne sattuu, kuten vaikka sellanen, että Alan ja muut menee ulos, sulla on hyvä tilaisuus, ja tiedän kyllä taitosi silloin, vaikka siinä painetta löytyykin! Tosin en kertonut niille, että operaation hoidat sinä, ja käsken ne kyllä pois vähän ennen kuin tulet." Stalker kohotti päänsä varmistuakseen siitä, ettei kukaan saattanut kuulla kännykästä kantautuvaa puhetta, mutta kaikki jalankulkijat jatkoivat normaaleja aamulenkkejään kulkien kujan ohi. Hätäpäissään hän vielä tarkisti pummit, jotka eivät kuitenkaan osoittaneet minkäänlaista merkkiä häntä kohti liikahtamisesta, olkoonkin että yksi heistä oli vähän aikaa sitten kiinnostuneena ihmetellyt yllättävää ääntä. "Kuule Deco, sun on parasta sitten olla varma tästä, mutta et arvaakkaan, paljonko paineita muhun kertyy. Jos tämä operaatio menee pieleen, niin en taida enää siinä vaiheessa olla kovin onnellinen, ja silloin sulla saattaa olla vähän tiukka tilanne. Ja muuten, oletko varma myös siitä, että Maero ei petä sua? Se vaikuttaa suoraansanotusti vähän epäilyttävältä tyypiltä!" Stalker ei edes tiennyt, mistä moinen oli hänen mieleensä juolahtanut, ja lähinnä oman aiheensiirtonsa vuoksi hän ymmärsi kyllä sen, että Deco alkoi puhua hänelle kuin tyhmälle. "Kuule, mistä tommonenkin tuli sun päähäs? Parasta, että alkasit nyt vaan liikkua kohti sitä kartanoa, mene vaikka veneellä tai jollain näiden ruuhkien ohitse, Maeron luottamusta mietitään sitten myöhemmin! Enkä näkis mitään syytä muutenkaan sen petokselle, koska en ole jättänyt pienintäkään merkkiä siitä, mikä minä oikeasti olen, enkä ole vihjannutkaan siitä kenellekään, jonka se tuntee ja joka vois kertoa sille... Mutta joo, alahan laputtaa, jos haluat joskus päästä käsiksi Savageen!" Deco kyllä kiihtyi ehkä vähän turhankin paljon, eikä stalkerilla ollut vaihtoehtoja. Hän katsoi huoahtaen kohti ärsyttävän valoisaa ja aurinkoista katua, jolla kuului yhä niitä tööttäyksiä, nosti hupun taas kasvojensa suojaksi (tosin löytämättä sitä mukavaa asentoa enää uudestaan) ja alkoi laahustaa takaisin sivistyksen pariin.
Noin tunti myöhemmin
Alanin kartano, tuo upea muiden rikkaiden asuntojen yläpuolelle yltävä rakennus, josta monet siviilit olivat kateellisia, avautui stalkerin silmien edessä, kun hän oli vihdoin ja viimein päässyt kohteeseensa. Hänen lievänpuoleinen viivästyksensä johtui siitä, että veneen toimitus myöhästyi ja kaiken huipuksi Alderneyssäkin oli ruuhkaa, jonka hän joutui kuittaamaan ottamalla pari riskiä, mutta hän ei sentään joutunut mihinkään turhaan auto-onnettomuuteen matkan varrella. Ensivaikutelma kartanosta oli se, että se oli kummallisen hiljainen. Yleensä ihmisillä oli yleensä valitettavaa siitä, että sieltä kuului liikaa ääniä kaduille tavallisten tallaajien korviin, sen stalker tiesikin jo, mutta nyt se näytti aivan joltain modernilta ja hylätyltä talolta. Se nyt tuskin oli ainakaan myytävänä, sillä koskaan Alan ei edes kaatokännissä tekisi sellaista tempausta, mutta mahdollista toki oli se, että kaikki olivat joko lähteneet johonkin tai sitten he olivat jotenkin kuulleet stalkerin yrityksistä (mikä tosin oli täysin mahdotonta, ellei heillä olisi nykyään salakuuntelulaitteita pitkin Liberty Cityn kujia). Sen verran hän tosin myös tajusi, että kaikki, mikä oli teoriassa mahdollista, saattoi toimia myös käytännössä, joten valmiina oli oltava rajuun palkkasotureiden kohtaamiseen. Hän nousi ryhdikkääseen asentoon (mikä oli vaikea ylläpitää, koska huppu meinasi koko ajan valahtaa päältä) ja tuijotti uhmakkaasti kohti kartanoa vannoen mielessään: "Tämän operaationhan minä hoidan, oli sisällä sitten vaikka millainen Johnsonien sukukokous tai jotain vastaavaa" ja alkoi kulkea mahdollisimman miehekkäästi kohti rakennusta, joka kyllä kohosi hänen yläpuolelleen karmivasti hänen tullessaan lähemmäs ja ahdisti jonkin verran, vaikkei stalker ollutkaan ihan niin heikkoluonteinen kuin CJ joissain tilanteissa. Hän osittain jopa toivoi, että tehtävään tulisi nyt jokin este, mutta toisaalta se oli joka tapauksessa hoidettava, niin tärkeä suunnitelma kun oli kyseessä. Hän huokaisi syvään, hieroi käsiään yhteen ja liikkui kohti kartanon etuovea silmäillen huolestuneena ympärilleen. Stalker liikkui askel kerrallaan ja vältti päästämästä liikaa melua, mutta yritti samalla varmistaa, ettei näyttäisi murtomieheltä jalankulkijoiden silmissä. Poliisi nyt oli viimeinen asia, minkä hän halusi puuttuvan tilanteeseen, varsinkin silloin kun Savage sattui olemaan koko poliisilaitoksen eikä pelkästään AIDS:n johdossa. Se tosiseikka sai jo muutaman hiljaisen kirosanan tulemaan hänen suustaan ulos. Yllätyksekseen hän kuitenkin hetken kuluttua huomasi ajatustensa lomassa astuneensa suoraan etuoven eteen. Hän äänteli jotenkin hätääntyneesti katsoessaan sitä kohti. Katse oli oikeastaan suoraan keskellä AD Command Centerin tunnusta.
Hän ei enää jaksanut turhan takia arkailla, kun aikaa siihen vain meni. Uhkarohkeasti ja ehkä jopa hivenen päättömästi hän astui vielä vähän eteenpäin ja vetäisi kahvasta kovin ottein, odottaen varmaankin että ovi aukeaisi jo saman tien ja veisi hänet kuolettavasti palkkasotureiden keskelle. Se kuitenkin oli, kuten hyvinkin saatettiin tietää, turha toivo. Alan ei varmastikaan ollut moneen tuntiin minkäänlaisessa humalassa, joten totta kai silloin ovikin oli lukittu visusti. Stalker ärisi yrittäessään vielä jonkin verran, vaikka se olikin pelkkää ajanhaaskausta. Ovi ei edes liikahtanut mihinkään, vaikka stalker kuinka vatkasi sitä ja olisi hakannut sitä nyrkeillään, jos katu vain olisi ollut autio. Hän pysähtyi hetkeksi ja alkoi huohottaa miettien vaihtoehtoista tapaa päästä kartanon sisään. Välttääkseen jalankulkijoiden (tai autoilijoiden) turhia epäilyksiä hän lähti poispäin ovelta pitäen kuitenkin päänsä piilossa. Viha tuntui vuotavan hänen jokaisesta ruumiinosastaan, kun hän tunsi olevansa pahemman kerran jumissa. Hän oli ehtinyt kävellä tosin vain vähän aikaa, kun hän jo pysähtyi keskelle puutarhan kirkkaanvihreää nurmikkoa ja katsoi ympärilleen. Kartanossa oli kyllä ikkunoita joka huoneelle, mutta niiden rikkominen kielisi jo viimeistään murtautumisesta, ja silloin välittömästi poliisit tulisivat paikalle ja stalker joutuisi taas Savagen eteen. Hänen pikkuruisten silmiensä ilme kiristyi, kun hän taas ajatteli tuota epämiellyttävää terroristia, jonka olemassaolemattomuus olisi ollut paljon edullisempaa koko Liberty Cityn ja sitä ympäröivien alueiden kannalta. Stalker alkoi taas ottaa raivokkaita askeleita kohti takapihaa välittämättä siihen, että pari ihmistä katsoi häntä kohti epäileväisen oloisesti, ja joka askeleella hän puri hammasta ja puhisi kiukkuisena. "Takaovi, p*rkele..." hän murahti kävellessään eikä vaivautunut edes katselemaan, seurattiinko häntä sinne, minne hän oli suuntaamassa. Vasta nyt hän muisti, että totta kai Alanin kartanossa oli takaovikin, kun tämä kerran oli äärettömän ennakkoluuloinen ja aina oli päästävä nopeasti pois, jos paikka vaikka syttyisi tuleen tai sinne hyökättäisiin etuoven kautta. Stalker napautti itseään päähän (olkoonkin että aika rauhallisesti, koska ei halunnut kuitenkaan aiheuttaa itselleen turhaa kärsimystä kesken operaation) ja hiipi lähemmäs p*skanruskeaa takaovea, joka oli kyllä ehkä vähän ylimääräisen pieni ja vaatimaton muuten upean ja ultramodernin kartanon takaseinässä. Hän kohautti olkiaan ja työntyi päin ovea aikoen vaikka työntää sen saranoiltaan, jos tarve vaatii, mutta hämmästys oli suuri, kun se antoikin saman tien periksi ja aukesi hölmistyneen stalkerin työntäessä siinä hätäkässä puolestaan itsensä kumoon suoraan ruskealle lattialle.
Tapansa mukaisesti stalker ei jäänyt miettimään, vaan karjaisi hulluna mehevimmät kirosanat, mitä keksi, kömpiessään samalla takaisin seisoma-asentoon (mikä oli vaikeaa, koska hänellä oli tolkuton määrä varusteita mukanaan ja ne painoivat kuin synti, se tosin ei niin vahvasti tuntunut kävelyssä). Hän katsoi vihaisesti ovea, aivan kuin olisi ollut yksinomaan sen syy, että hän oli lentänyt lattialle, ja päästyään seisomaan hän työnsi sen rivakalla liikkeellä kiinni niin, että se pamahti melkoisen rajusti ja aiheutti samalla sen, että seinällä roikkunut maalaus vähän yli 20-vuotiaasta miehestä (kuva oli otettu vuonna 2001 ja se aiheutti kuvottavan olotilan stalkerissa tuntemattomasta syystä) tärähti ja melkein tipahti paikoiltaan, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Stalker huohotti ja katsoi kuvassa olevan miehen iloisiin ja kiltteihin silmiin, jotka tosin vain pahensivat hänen olotilaansa koko ajan. Hänen teki mieli kaikota, mutta hän ei vain voinut ainakaan kääntyä välittömästi takaisin, vaan hiljalleen hän alkoi perääntyä kuvan luota ahdasta eteiskäytävää pitkin talon keskiosaan. Vähäinen tila ja kuvassa suoraan stalkerin silmiin katsova mies ahdistivat häntä, vaikkei hän yleensä mitään suoranaisesti pelännytkään. Tämä ei ole pelkoa, hän vakuutti itselleen, ainoastaan jonkinlaista hankalaa ensivaikutelmaa kartanosta. Stalker ei ollut koskaan käynyt tässä talossa, joten hänellä oli vähän vaikeuksia edes tietää, mistä etsiä ohjuksen puuttuvaa osaa. Varmaksi hän tiesi vain sen, miltä se näytti, sekä sen, minkä värinen se oli (tämä ainakin sen perusteella, että osan täytyi sopia yhteen ohjuksen kanssa, eli jotain vaaleanvihreää oli haussa). Stalker irrotti katseensa varovasti maalauksesta, joka alkoi muutenkin näkyä jo aika huonosti, kun hän jatkoi takaperinkävelyään. Aivan kohta hän pääsisi keskihuoneeseen, josta olisi sitten helpompi jatkaa etsintöjä... Stalker pisti merkille sen, että mistään päin ei kuulunut minkäänlaista puhetta, ei edes Alanin pokaaliselostuksia (joita tällä oli joka päivä tapana kertoa niille, jotka sattuivat lähellä olemaan), mikä niittasi ehkä sen asian todeksi, että kartano tosiaankin oli autio. Vasta tässä vaiheessa hän saattoi jo uskaltaa kääntää päätään hieman taaemmas ja katsella ympärilleen. Keskimmäinen huone oli aika lailla tyhjä eikä siellä ollut mitään tavaraa, mutta sen sijaan kiinnostavinta oli vilkaista niitä neljää huonetta, jotka olivat kukin keskitilan kulmissa. Juuri kun itsevarma stalker oli kääntymässä lopullisesti ympäri, hän kuitenkin koki shokeeraavan yllätyksen - astuessaan jalallaan 180 astetta ympäri hän osui johonkin pehmeään, vaikkei siinä kohtaa mitään mattoa ollutkaan. Hän sai muutaman sekunnin miettimisajan, mutta sen jälkeen kantautuikin kuuluva rääkäisy, joka kuulosti aivan niiltä kujakateilta, jotka olivat stalkerin ja Decon kohtaamisen aikoihin tonkineet roskapönttöjä.
Assassinin karvat nousivat pystyyn, kun se syöksähti pois stalkerin ulottuvilta raivokkaasti sähisten. Se ei ehkä säikähtänyt niin kovaa kuin stalker (joka olisi kiivennyt puuhun, jos sellainen olisi ollut vieressä, ja joka nyt pinkoi nopeasti kissan ohi huoneen keskelle ADCC:n tunnuksen päälle), mutta oli joka tapauksessa huomattavasti vihaisempi. Tavallisesti sydämen sulattava, suhteellisen pieni ja mustavalkoinen nuori kissa näytti nyt aivan aikuisikäkokoiselta katilta, joka esitteli jo valmiiksi kynsiään stalkerille, joka kyttäsi suoraan sen silmiin yrittäen näyttää niin anteeksipyytävältä kuin saattoi olla, mutta ei se hyödyttänyt. Assassin näki vain yhden asian noissa pienissä, deadguymaisen kapeissa silmissä, ja se ei suinkaan ollut mikään mukava asia. Alan oli opettanut sen vihaamaan stalkeria, jonka naamavärkki sille oli varmaankin oppikirjan avulla painettu nuppiin, ja nyt varsinkin Assassinille löytyi kunnollista vihaamisen syytä. Se laskeutui kyyryyn jonkin matkan päähän stalkerista samalla tavalla kuin Devilin tapauksessa, tosin tällä kertaa huomattavan vihaisena, ja viimeistään siinä kohtaa stalkerkin tajusi, mitä tehdä, ja hän ryntäsi kauhuissaan sivuun. Kissa loikkasi hänen peräänsä tajutessaan, että hyökkääjä yritti paeta, ja työnsi kynnet sokkona eteenpäin. Seuraava hetki olikin täyttä sekasortoa, sillä sen onnistui osua stalkerin selkään ja tämä karjaisi kovaäänisesti syöksyessään kohti pokaalihuonetta, jossa oli myös portaat yläkertaan, Alanin ruskea (siihen väriin sai kyllä tottua kartanon sisällä) vaatekaappi ja myös merkittävä pokaalihylly. Kun Assassinin kynnet olivat osuneet, stalker paiskautui suoraan hyllyä päin ja kimposi siitä portaita kohti karjuen ja laittaen kädet pään eteen suojaksi sen varalta, että hän iskeytyisi niiden kulmaan. Hengähdystauon hän sai, kun kädet osuivat ensimmäisinä ruskeisiin (nekin olivat senvärisiä, kyllä) portaisiin ja niistä hän sitten kimposi takaisin lattiatasolle. Vaikka sekä ilmalento että käsien tömähtäminen (jossa nivelet niksahtivat inhottavasti) tuntuivat kaamealta, oloa paransi se, ettei Assassin ollut hyökkäämässä stalkerin kimppuun, vaan se kyttäsi kauhistuneella ilmeellä ja karvat yhä pystyssä kohti hyllyä, jonka huipulla oleva suuri "AD Command Center For The Win!"-pokaali tärisi ja Assassin teki tassuillaan liikkeitä, jotka kielivät siitä, että se yritti estää sen putoamista, mutta turhan takia. Stalker oli sen verran rajusti tömähtänyt hyllyä päin, että pokaali putosi sieltä alas ja Assassinin katse oli aina vain kauhistuneempi. Se syöksyi vaistomaisesti putoavan pokaalin alle (stalker kummasteli tätä mielessään) ja otti vastaan, kun se rämähti kissan päälle, mutta minkäänlaista rääkäisyä ei kuulunut, sen sijaan vaimeaa ja valittavaa naukumista. Assassin nosti painavanpuoleista pokaalia tassuillaan ylemmäs ähkien ja puhkien, stalker tuijotti kummastuneena kissan ponnekasta yritystä ja sitä, kuinka se laski pokaalin lähes täysin ehjänä lattiaan, lukuunottamatta pikkuista naarmua.
Stalker kapusi pystyyn. Hänen täytyi olla nopea, sillä hän oli hetkellisesti ylösalaisin ollessaan nähnyt ohjuksen osan, mutta kissa ei takuulla antaisi hänen varastaa mitään Alanille kuuluvaa tavaraa. Totta se olikin, sillä vaikka Assassin näytti huojentuneelta saadessaan pokaalin pystyyn, nyt se alkoi taas sähistä villisti nähdessään stalkerin, joka juoksi nopeasti portaikon toiselle puolelle. Kissa lähti vaistomaisesti perään ja stalker tunsi, kuinka se juoksi todella kovaa. Hän ei joskus meinannut ymmärtää eläimiä, jotka pystyivät menemään sellaista vauhtia neljällä jalalla, joihin ihminen voisi helposti sotkeutua. Hän ryntäsi pöydän (ruskea sekin) ääreen ja näki ohjuksen osan, joka oli vain odottamassa häntä. Nopea käsien ja jalkojen yhteistyö sai aikaan sen, että stalker nappasi ohjuksen osan lennosta ja jatkoi juoksua saatuaan sen haltuunsa, mutta aivan pokaalihuoneesta ulos hän ei päässyt. Ohjuksen osa kuitenkin oli loppuviimeksi häkellyttävän raskas, kun se irtosi pöydästä, ja Assassin iskeytyi toistamiseen kynnet edellä stalkerin selkään. Tällä kertaa hän oli kuitenkin jo varustautunut kestämään kipua. Hän tömäytti ohjusosan lattiaan niin, että se kolahti kovaan ääneen, ja työnsi kätensä selän taakse tarttuen kissaan todella vihaisena. Hän ravisti sitä sen roikkuessa kynsistään stalkerin ilmiselvästi verisessä selässä rajun kivun perusteella. "EN MINÄ SUOSTU LEIKKIMÄÄN KALTAISTESI LUONTOKAPPALEIDEN KANSSA!" hän karjui Assassinille, paiskasi vaatekaapin oven kunnolla auki, tarttui nyt toisellakin kädellä kissaan ja sai sen kynnet käsien yhteistyöllä irti selästään. Hän nosti yhä kovaa rimpuilevan Assassinin eteensä, katsoi sitä kohti äksyillä nappisilmillään anteeksiantamattomalla ilmeellä ja sen jälkeen tylysti hän heitti kissan vaatekaapin uumeniin. Se mourusi kuin viimeistä päivää lentäessään nyt vuorostaan jotain päin, mutta kuten arvata saattoi, tassut osuivat kaapin seinään ennen päätä tai selkää. Nekin tosin kolisivat siinä vaiheessa, kun kissa kimposi ympäriinsä, mutta ennen kuin se ehti tehdä mitään, stalker loi viimeisen tylyn katseen siihen ja läimäytti vaatekaapin oven kiinni, jättäen Assassinin sähisemään vihaisena sisälle ja huutamaan (omalla kissan äänellään) apua, jota se ei tulisi saamaan ihan vähään aikaan. Stalker, täysin tunteettomasti, nappasi ohjusosan uudelleen mukaansa ja lähti marssimaan poispäin, kartanon takaovelle kertoakseen uutisen suorituksestaan Decolle vaihetta kaksi varten...
jos alottaisin kirjottelee, en jaksais tollasia 54213312metrin pätkiä kirjottaa