Cap 'Em Off - Osa 5 - Kausi 1
____________________________
Sola
____________________________

Aseistautuneet vartijat kuljettivat CJn vankilan porteista sisään. Joka puolella oli julisteita,
joissa luki muunmuassa "NoE palkitsee hyvästä käytöksestä!" ja "Se joka rimpuilee, saa maistaa tazeria!".
"Propagandaa", mietiskeli CJ. Hän käveli selliosaston porteista sisään sen jälkeen kun hänet oltiin merkattu vankilan asukkaaksi.
Paikka näytti todella pahalta. Seinillä oli graffiteja ja julisteita. Yhdessä ovessa olevassa julisteessa luki "Cluckin' Bell", ja
sitten CJ huomasi vankilan ainoan ylellisyyden, Cluckin' Bellin jossa oli vessat. Ravintolan myyjät eivät näyttäneet kovin asiakas-ystävällisiltä,
varsinkaan se tatuoitu tyyppi jolla ei ollut edes yrityksen paitaa eikä housuja, vain rikkinäinen hattu.

Kello soi. "NONIIN, ORJ... ASUKKAAT!", kuului keskusradiosta.
Kaikki kokoontuivat radion ympärille. "Viimeisen päivän aikana tänne on tullut kolme uutta tyyppiä, joille kerrottakoon, että minä
olen tämän vankilan päävartija, Sinryon. Haluan ilmoittaa myös, että olen tämän vankilan ainoa vartija joka käyttää työssään liekinheitintä.
Sen takia olettaisin että te totteletta tai muuten ei kunnian Bobby the Broiler laula. Hyvää päivänjatkoa."
CJn ympärillä alkoi kuulua arvailua ketä ne uudet tyypit oli.

Silloin avautuivat ovet, joissa SWAT-pukuiset tyypit tulivat. Ainoa ero swatteihin oli se, että heidän liiveissään luki "NoE" ja he käyttivät kaikki
Sawed Offeja tai TEC-Ysejä. "Kaikki selleihin, tai ette saa tänään kanaa!"
"Rottaa se on!", CJn vieressä oleva tyyppi huusi. Samassa hänet vietiin viereiseen huoneeseen ja kuului laukaus.
Sen jälkeen CJ ei häntä nähnyt. "Ei jum*lauta mikä paikka", CJ ajatteli. "Täältä pitää päästä pois".

Jatkuu seuraavalla kaudella

Tosin kaikki eivät jaksa välttämättä lukea pitkiä tarinoita. Voin toki julkaista 1. kauden yhtenä pitkänä viestinä nyt kun se on valmis.

Lainaus:05.02.2009 CapsOff kirjoitti:
Cap 'Em Off - Osa 5 - Kausi 1
____________________________
Sola
____________________________

En tarkottanu mitään niin pitkiä... Oot varmaan lukenu esim. Carbonoxin tuotoksia? Semmosen kun vääntäisit olis hyvä juttu, toki olethan vielä aloittelia, niinkuin minäkin. Kivaa luettavaa, mut se pituus on vaan vähä niin ja näin.

Eipäs pakoteta ketään tekemään minun omieni mittasia. :D Se kun on niin vaikeaa, ettei moista suositella ihan uran alussa.

Niin tossa sanoinkin!

Eikö silti kannattaisi arvostella näitä Capoffin tarinoita, kun luultavasti vasta aloittelee kirjoittamista? Itse koetan arvostella, mutta en +/- listoja kummempia juttuja laita. (Enkä arvosanaa.)

+ Ihan hauska
+ Kyllähän sitä seuraa, jos uutta tarinaa tulee
+ San Andreas.

- Lyhyt (ei kyllä haittaa, kun näyttää aika reippaasti ilmestyvän)
- Vähän epäselvä.

No arvostellaan sitten näitä tarinoita yleisesti...

Mielestäni kyllä enemmänkin alkupään tarinoiden tapaisia, mutta sentään jonkin verran selvempiä, koska vuoropuhelut ovat suhteellisen selvästi näkyvillä. Toisaalta sitten se siitä... Tämä siksi, koska kerrontaahan näistä tarinoista ei yksinkertaisesti löydy lähestulkoon yhtään, ja vaikka kyseessä onkin aloittelija, ei se status arvosanaa millään lailla nosta. Tunnelmaakaan ei ole, mutta taas voidaan huomioida status ja näin... Sitten tuo pituus on aika lailla alhainen, mutta minä en kyllä vaadikaan omien tarinoideni mittaa hyväksyttyihin arvosanoihin, että sitä ei sovi huolehtia.

+ Sentäs selvempiä kuin alkupään tarinat...

- Ei kerrontaa eikä kuvailua
- Ei tunnelmaa
- Ei niinkään kiinnostusta johtuen ylemmistä seikoista, mutta mielipideasia
- Lyhkäsiä

KA on noin 5.

-

Ei oo muute DirgeInfernoa näkyny tääl aikoihi...

Lainaus:05.02.2009 Bl00h kirjoitti:
Ei oo muute DirgeInfernoa näkyny tääl aikoihi...

Ei tarvitse huolehtia, kyllä minä tiedän että se tulee vielä ja arvostelee tarinaa (ainakin minun uusimpani...)

Carbonox Stories:

Amaranth - Osa 3 - Duty Calls

Eräs Algonquinin poliisiasema, joka sijaitsi tienristeyksessä lähellä Niko Bellicin kotia ja vastapäätä vettä, oli totisesti täynnä hälinää ja liikettä. Poliisit ramppasivat käytävillä eivätkä ehtineet vaihtaa sanaakaan keskenään, kun jotkut heistä kuskasivat tärkeitä papereita huoneesta toiseen ja jotkut puolestaan oli komennettu uusiin työtehtäviin. Näky oli aivan erilainen kuin vielä muutama viikko sitten, kun Francis McReary oli vielä komentanut Algonquinin piiriä ja tuolloin meno oli ollut rentoa ja poliisit olivat rupatelleet donitseja syöden mahdollisimman epäkiireisen työn lomassa, mutta nyt se ei mennytkään näin. Francis oli nimittäin jättänyt hommansa syvästi järkyttyneenä, kiitos Matthew Lindin, joka elämänsä viimeisenä tekona noin puoli minuuttia ennen omaa kuolemaansa oli ampunut Franciksen veljen, Derrickin, kuoliaaksi. Koska hänen jälkeensä seuraavana arvoasteikossa olevaa Angel Cougaria (AIDS Commander) oli ammuttu, tämän seurauksena poliisiorganisaatiota hallitsi koko Liberty Cityn alueella Greg Savage. Hän oli 38-vuotias, yleisluonteeltaan melko äksy mies, jolla oli melkoisen lyhyet hiukset ja ruskeat silmät, joista paistoi kyllä usein todellinen haukankatse. Osittain hän toi mieleen armeijakenraalin, sillä aina kun hän käveli käytävällä ohi, työntekijät keskeyttivät työnsä ja tekivät kunniaa konemaisesti hänelle ja lopettivat vasta, kun hän oli poistunut heidän näkökentästään. Kenelläkään ei varsinaisesti liikkunut ajatustakaan haistatella hänelle, koska sen seuraukset olivat yleisesti tiedossa. Savage piti tehokkaasti kuria yllä uskollisimpien alaistensa, mutta enimmäkseen oman tiukan luonteensa, avulla ja monet joutuivatkin kätkemään kunnian tekemisen alle todelliset mielipiteensä miehestä, joka kulki joka paikassa kuin Amerikan omistaja, ei osoittanut minkäänlaista inhimillisyyttä muille kuin niille, jotka hänen mittasuhteissaan olivat sen ansainneet (toisin sanottuna aniharvoille sotilailleen) ja muutenkin käytännössä pomotti minkä ehti, ei koskaan näyttänyt minkäänlaista iloista naamaa kenellekään muulle kuin omille henkivartijoilleen sekä luottoagenteilleen ja piti yllä tiukkoja järjestyssääntöjä yleisesti koko kaupungissa, minkä vuoksi olot tuntuivat ajoitellen jopa huonommilta kuin Matthew Lindin aikana, tai vielä aiemmin silloin, kun AD Command Center toimi salaa Paulie Sindaccon joukkojen keskuudessa. Savage johti kyllä tehokkaasti ja poliisien keskuudessa tiukka kuri tuntui tuovan ainakin työtä suoritettaessa ja kuntoa ylläpidettäessä hyvää tulosta, jopa parempaa kuin Franciksen ja Angelin ollessa johtajahahmoja. Poliisien ja siviilien viihtyvyydestä sitten ei samaa voinutkaan sanoa, ei laisinkaan.

Sinä samana päivänä, jona stalker oli lähtenyt koluamaan Alanin kartanolta aiemmin varastamansa ydinohjuksen puuttuvaa osaa, Savagen päivän oli tarkoitus olla aivan tavallinen. Hän murahti lyhyesti "moi" henkivartijoilleen kävellessään pois toimistostaan (nämä puolestaan olivat istuskelleet sen ulkopuolella odottamassa käskyjä ja vahtimassa ovea) ja kulki pitkähköjä askeleita ottaen käytävää pitkin kädet housuntaskuissa. Eräs työntekijä melkein sai inhoavan ilmeen osoitettua häneen, mutta sillä hetkellä hän käänsi päänsä vaistomaisesti ja samainen henkilö teki kunniaa vakavailmeisenä, tosin sitä hän oli vain ulkoapäin, ja sisällä varmasti tuntui kova halu potkaista Savagea vaikka persuksille tämän kävellessä ohi, tai jotain sinnepäin. Se aikomus ei kyllä ollut toteutettavissa siinä vaiheessa, joten poliisi palasikin takaisin rutiiniin, tosin jupisten jossain määrin. Savage kuljeskeli ärsyttävästi jonkinlaisen diivan tapaan suorinta tietä ruokasaliin, jossa ei vielä väkeä liikuskellut. Taas näkyi poikkeus, sillä Franciksen aikaan monet olivat jo etuajassa menneet syömään, mutta enää ei niin tehty, vaan kaikki saivat mennä sinne vasta silloin, kun kello soi. Tämä sääntö ei tietenkään koskenut Savagea eikä niitä, jotka olivat kaikkein korkeimmissa viroissa, tosin aika näkyvästi hänen alapuolellaan. Kokki toisaalta ei tuijottanut Savagea minkäänlaisella halveksivalla katseella, vaan päinvastoin, hänen mielestään uudistus oli toimivampi. Hän oli nimittäin aiemmin valitellut juuri sitä, kuinka jatkuvasti oltiin rynnitty ruokasaliin ennen kuin mitään oli saatu edes valmistetuksi, ja Savage oli tietysti uudistanut systeemin tiukemmaksi ja kurinalaisemmaksi. Kokki kumarsi hänelle syvään, kun hän asteli salin toiseen päähän ja esitti asiansa yksinkertaisesti ja nopeasti: "Jäikö eilisestä vielä ollenkaan pöperöä? Se oli aika hyvää." Hän kyllä yritti lähinnä mielistellä, jotta kokki ei kääntäisi kelkkaansa ja alkaisi vihata häntä (varmasti hän tiesi, että hänestä ei pidetty ihan jokaisen keskuudessa, mutta hän ei vaivautunut keskittymään sellaiseen, kun tärkeämpiäkin huolia oli), mutta varmaan hänen ei ihan tarvinnut. Kokki kumarsi uudestaan ja tokaisi iloisena: "Kyllä on, kyllä on!" Hän häippäisi keittiöön hakemaan Savagelle purtavaa, ja mies itse istahti tuoliin odottelemaan ateriaa miettien samalla seuraavaa siirtoaan kiinnostuneesti.

Se p*skanruskea, tosin yleisotteeltaan väriä lukuunottamatta oikein siisti kartano oli taas menemisen kohteena, kun noin tunnin kuluttua stalkerin tempauksesta Alanin auto pysähtyi sen pihaan. Se oli täynnä innokkaita ihmisiä, jotka alkoivat nyt vähitellen poistua yksi kerrallaan auton kyydistä, kullakin mukanaan jos jonkinmoista tavaraa, ja CJ:llä oli yhä miljoonasäkki tukevasti kädessään, tosin hieman keveämpänä kuin ennen lähtöä ostoskierrokselle. Monet olivat ostaneet kaikenlaista upeaa tavaraa, sitä ei käynyt kieltäminen. Devil oli ostanut upouuden veitsisetin ja Derek samanlaisen. Molempien paketissa kiilteli tusinan verran hopeisia ja kiilteleviä teräaseita, jotka vain odottivat käyttäjäänsä. Muut olivat käyttäneet rahaa vähän rauhallisempaan tavaraan, mutta kyllä Danielin povitaskussa kaikesta huolimatta pilkisti aivan uusi konepistooli, eikä hän tietenkään ollut ainoa, vaan myös Ian ja Aldrin olivat ostaneet itselleen sellaiset, tosin he eivät vielä pihassa viitsineet niitä esitellä johtuen kansalaisista, jotka eivät ehkä kauheammin pitäneet sellaisesta näytöksestä, vaikkeivat olleetkaan vaarassa AD Command Centerin vallan alla. Tästä johtuen he kulkivatkin ovelle nopeasti päästäkseen esittelemään vempeleitään sisätiloissa, poissa uteliaiden katseiden luota. Daniel otti oman etuoviavaimensa käteen ja alkoi kiertää, kun Ian ja Aldrin puhkesivat jo vähän riitaisampaan sävyyn. "Ali antaa aika varmasti minulle enemmän rahaa, koska hoitelin enemmän Pavanoja ja melkoisen kovalla tahdilla, jonka perässä sinä et pysynyt!" Aldrin kehuskeli ja virnuili, mutta Alan, joka oli uppoutunut syvällisempään keskusteluun Daronin kanssa, ei kiinnittänyt huomiota niin sanottujen junioreiden puheeseen edes heidän astuessaan sisään. "Sinä? Minähän sain olla koko ajan pelastamassa nahkaasi, semmoinen sähläri sinä satuit olemaan! Jos saat enemmän liksaa, se johtuu siitä, että herra on viettänyt kaksi vuotta poissa elävien kirjoista, jos ei Alin näkökulmaa siis satuta laskemaan..." Ian sujautti takaisin ja potkaisi kengät melko veltonpuoleisesti lattiaan kävellen sitten sen jälkeen keskelle ensimmäistä kerrosta ja huutaen innokkaasti keskellä AD Command Centerin logoa: "AZI! Tultiin takasin kahta kauheampina ja energisempinä!" Sekä hän että varmasti muutkin odottivat innokkaasti, että kissa syöksyisi esiin jostain huoneesta iloisesti miukuen ja lankakerää raahaten (nyt oltiin valmiita jopa leikkimään sellaisella, niin hyvällä päällä seurue oli), mutta eipä vain mustavalkoista eläintä mistään päin juossut heidän suuntaansa, ei vaikka Devil avasi omankin kurkkunsa, josta lähtevä ääni kyllä varmasti kuului pitkälle. Varsinkin Alan alkoi jo näyttää ahdistuneelta, eikä hän ollut ainoa, sillä myös CJ katseli ympärilleen huolissaan kissasta, johon hän ei ollut ehtinyt vielä tutustua edes kunnolla. Hän olisi ehkä itsekin huutanut kissaa nimeltä (tosin hän ei ollut varma, oliko sopivaa käyttää Azi-nimeä, vaikka Ian olikin sen huutanut aika arkipäiväisesti), mutta sitten kun Alan kääntyikin kohti pokaalihuonetta katsoen, josko kissa vaikka nukkuisi siellä, häneltä pääsi sellainen rääkäisy, että muut säikähtivät.

Muutkin kääntyivät katsomaan. Toden totta, siinä lattialla seisoi yksi Alanin pokaaleista, jonka luokse sen omistaja nyt rynni kiukkuisesti karjuen ja CJ oli varma, että jos hän olisi vaivautunut ottamaan tuon typerän sinisen knallihatun pois päästään, hän olisi varmasti alkanut repimään tukkaansa, niin vihaisena hän kihisi laskeutuessaan polvilleen pokaalin juureen ja tutkiessaan sitä haukankatseellaan. Lähes kaikki tuntuivat unohtaneen "Azin" siinä hätäkässä, ja Daniel, Ian ja Aldrin pidättivät hengitystään katsellessaan, kuinka Alan kolusi mahdollisia naarmuja. Ehkä CJ pääsisi kohta todistamaan yhtä tämän kartanon seinien sisältä löytyvää kulttia... Devil tökkäsi sormet korviin CJ:n edessä, ja tismalleen samaan aikaan se olikin helppo tajuta, miksi, sillä Alan puhkesi todella meluisaan karjaisuun: "AAAAAAAAAZIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII!" ja katseli raivokkaana ympärilleen. Monet epäilemättä pelkäsivät, että aivan äkillisesti täysin gorillamaiseen vihaan kääntynyt Alan purkaisi vihaansa palkkasotureihinsa, ja niin hän varmaan olisikin tehnyt, jos nämä eivät olisi auttaneet häntä niin tärkeässä operaatiossa. Hän katseli raivoissaan ympärilleen odotellen, että nöyristynyt ja pieneksi kutistunut kissa tulisi pää etukenossa häntä kohti näyttäen katuvaiselta, mutta eipä vieläkään meinannut varjoakaan näkyä Assassinista. Diablot alkoivat näyttää erityisen pelokkailta kissan puolesta, sillä jos se oli päättänyt nyt alkaa piileskellä Alanilta, kunnes tilanne rauhoittuisi, kunnian kukko ei varmasti laulaisi. Muut pysyttelivät vähän aikaa etäällä pokaalihuoneesta, kunnes CJ alkoi ottaa rohkeita askeleita lähemmäs, olkoonkin että Alan mulkoili häntä pahasti hänen liikkuessaan ja haki varmasti tekosyytä voidakseen hakata CJ:tä vihatyydytyksen merkeissä. Tämä ei kuitenkaan tehnyt yhtään mitään, yritti vain nähdä jotain mielenkiintoista. Ruskeat huonekalut olivat selvästi liikahtaneet paikoiltaan, sillä yksi pöytä oli aika lailla poikittain portaikon ja seinän välissä, ja sen päällä oli varmasti ollut jotain, CJ olisi voinut vaikka vannoa sen. Jotain vaaleanvihreää... Hänen huomionsa tuota kohtaa kohtaan toisaalta hävisi pikkuhiljaa, kun jokin vaimea ääni kantautui hänen korviinsa. Se ei tullut Alanin kyynelehtimisestä (jos hän edes teki niin, siltä tosin pikkuisen näytti), vaan jostain aivan läheltä. Tuon äänen CJ tunnisti - se oli Assassin, joka ei kuitenkaan nähtävästi ollut tulossa tunnustamaan mitään ilkeää ainakaan vielä. Paikka, josta ääni kuului, oli toisaalta yllättävä, sillä se oli Alanin vaatekaappi, joka oli nähtävästi paiskattu kiinni aika lujaa sen oven vankasta asennosta johtuen. Miksi Assassin paljasti sijaintinsa tällaisessa vakavassa tilanteessa, sitä CJ ei tiennyt, mutta sen hän tiesi, että kissan oli paras tulla nyt pois piilostaan. Hän otti kunnollisen otteen ison ja ruskean kaapin ovenkahvasta ja alkoi riuhtoa. Se oli yllättävän tiukka, ja tuollaiseksi sitä ei saisi ainakaan Assassin, varsinkaan sisäpuolelta. Siksi CJ aistikin ongelmia vetäessään ovea vielä kovempaa, nyt lennättäen sen apposen auki ja kiinnittäen Alaninkin huomion.

"KISSA!" hän rääkäisi ja osoitti Assassinia töpöllä etusormellaan. Tämä ei kuitenkaan vähästä hätkähtänyt, vaikka Alan katsoikin silmät täynnä vihaa ja pihisten kuin kahvipannu, kiristellen hampaitaan ja näyttäen toisella kädellään sen varassa olevaa pokaalia, tuoden naarmun kaikkein selvimmin esille. Siitäkin huolimatta Assassin näytti uhmakkaalta eikä ollenkaan tuntunut katuvan yhtään mitään. Danielin katse oli aivan erityisen pelokas, sillä tuota tahtia kissa varmasti lentäisi talosta pihalle, vaikka Alan kissaihmisiä kyllä täysillä olikin. Hän oli ainakin todella tarkka pokaaliensa suhteen, sen kuvan CJ oli kyllä hänestä saanut sillä sekunnilla, kun hän oli naarmun nähnyt. Assassin katsoi Alania silmiin jotenkin sen näköisenä, että välitti parhaillaan viestiä, jonka vain todelliset kissaihmiset saattoivat ymmärtää. Vaikka Alan yritti estellä, hän kyllä tavoitti sen katsoessaan mustavalkoista, kaapin sisällä yhä istuvaa kissaa, joka ei osoittanut vieläkään pienintäkään katumuksen elettä. "EI! MINÄ TIEDÄN, ETTÄ VALEHTELET! TULE JA KÄRSI RANGAISTUKSESI KUIN... KUIN KISSA!" Alan komensi ryhdistyttyään taas lyhyen hetken jälkeen, hetken jona hän jopa ehkä hiukan uskoi Assassinia, mutta sitä hän ei halunnut, koska tämä oli ollut hänen tietääkseen ainut elävä olento talon sisällä, ja ilman jotain elävän tekemää erhettä pokaalikaan ei voinut pudota. Ennen kuin Alan ehti tarttua Assassinia niskavilloista petolintumaisen näköisillä käsillään hänen ojentuessaan eteenpäin (kissa asettui jo puolustusasentoon sen varalta, että joutuisi jopa taistelemaan isäntäänsä vastaan saadakseen tämän uskomaan totuuden), puheeseen puuttui äkisti Daron, joka puolestaan otti kunnon otteen Alanin niskasta ja raahasi hänet taaemmas. Lihasta hänellä moiseen riitti edelleen, vaikka ikä olikin kyllä jo vähän ehtinyt painaa miehen harteita. "Ole nyt järkevä, niin kuin sinä olet aiemminkin ollut!" hän käski ja piti toista kättään ojennettuna kohti Assassinia sen merkkinä, ettei tämän olisi parasta nyt alkaa itsepuolustukseen, kun siihen ei ollut kunnon syytä. "Mitenkähän Azi on sinun mielestäsi mahtanut ylipäätään yltää pokaalihyllylle, saati sitten siirtää tuota pöytää ja piilottaa..." Hän lopetti äkkiä ja kääntyi kohti palkkasotureita, jotka seisoivat yhdessä puoliympyrässä huoneen laidassa. "No, tiedätte, mitä tarkotan! Ja sitten vielä se, että se oli kaapissa, jonka ovi oli sangen kovaa paiskattu kiinni, paljon kovempaa kuin maailman vahvinkaan kissa jaksais! Täällä on käynyt joku, ja Azi on puolustanut kartanoa! Ylpeä sun kuuluis olla eikä huutaa täyttä kurkkua kissalle, joka on parhaansa mukaan puolustautunut! Ja katso, sen kaulapantakin on yhä tallella, eli mitään ei ole menetetty!" Siinä vaiheessa CJ alkoi kummastuneena käännellä päätään varmasti jonkinlaisen tajunsa menettäen. Hänen ja Aldrinin katseet kohtasivat, ja molemmat alkoivat ymmärtää taas vähän enemmän AD Command Centerin mysteereistä.

"Huoh, no okei..." Alan mutisi ja lopetti raivokkaan rimpuilemisen, jolloin Daron päästi hänet hiljalleen irti ja hän käveli kissan luokse, joka katsoi vähän loukkaantuneesti, mutta ymmärsi ainakin sen, että enää sille ei oltu vihaisia ja että se sai viimein tahtonsa läpi, mutta koska se ei osannut puhua, paikalla vierailleesta henkilöstä piti kertoa elekielellä. Jotenkin Assassin osasi näemmä lukea ajatuksia, sillä juuri kun se oli päässyt miettimästä, Alan istui kaapin eteen polvilleen laskeutuen kissan tasolle ja nyökäytti päätään alaspäin osoittaen alistumistaan. "Azi... minä haluan rehellisesti tietää sinulta, kuka täällä kävi ja mitä hän teki." hän pyysi katse tiukasti Assassinin silmissä. Se istui hetken aikaa paikallaan miettien, mitä tehdä, ja katsellen ympärilleen saadakseen jotain rekvisiittaa, jonka avulla imitoida stalkeria. Kun sopivan näköinen huppari löytyi, se osoitti sitä ja naukui siihen sävyyn, että halusi Alanin vetävän sen irti vaateripustimesta. Hän nousi ylös ja teki työtä käskettyä ihmetellen tosin, mitä Assassin näki moisessa vanhassa, toisaalta Sindaccon värisessä hupparissa. Kun Alan heitti sen kaapin pohjalle, Assassin alkoi vetää sitä parhaansa mukaan ylleen, mikä oli vaikeaa, koska siihen paitaan mahtui kyllä kissa poikineen, mutta sen onnistui kuitenkin epätoivoisen kiemurtelun ja sotkeutumisen (Alan auttoi poispääsyssä) saada paita jotenkuten päälleen. Se nousi seisomaan huppu päänsä peitossa ja katse alaspäin niin, ettei silmiä näkynyt ollenkaan eikä melkein mitään kasvonpiirteitäkään. Alan ei kuitenkaan näyttänyt ymmärtävän tuota vihjailua, mutta CJ:ssä käväisi kyllä pelokas teoria. Hän tosin ei kehdannut sitä esittää, ja kun Assassin näki, että kukaan ei tajunnut, se päätti käyttää toisenlaista taktiikkaa. Se loikkasi pois hupparista ja koko kaapista ja alkoi kipittää ruskeaa lattiaa pitkin, maton poikki ja kohti takaovea, viittoen Alania ja muita seuraamaan sitä. Kukaan ei käsittänyt sen päähänpistoa ja Devil jopa esitti ääneen teorian siitä, että paikalle saapunut kutsumaton vieras olisi ulkona loukkaantuneena, mutta Assassin ei mennyt aivan ovelle, vaan pysähtyi vähän matkan päähän siitä, tarkalleen vuonna 2001 näpätyn Aidanin kuvan alle. Se kohotti etutassunsa kohti kuvaa (Alan ei vieläkään tajunnut, sillä hänen käsittääkseen Aidan oli kyllä aivan kuollut), mutta sen jälkeen Assassin, varmistettuaan että kaikki ajattelivat Aidania, painoi etutassunsa kurkulleen ja esitti aivan sellaista kuin se yrittäisi tappaa itsensä. Alan katsoi kärsimättömästi kissan liikkeitä, ja lopuksi se osoitti yhden tassunsa sormella päähänsä ja oli ampuvinaan sillä, kuin se olisi ase. Nyt se taisi olla viimeinen niitti, olkoonkin että CJ oli kuullut muuta, mutta aika moni sanoi tismalleen samaan aikaan oivallettuaan: "Stalker..." Assassin näytti itsetyytyväiseltä selitettyään kutsumattoman vieraan aika hyvin.

"Voi pyhä p*ska..." Alan voivotteli hiljaa ja alkoi näyttää siltä kuin menettäisi tasapainoaan, ja siitä johtuen hän perääntyi nopeasti etuovelta katsottuna vasemmassa yläkulmassa olevaan olohuoneeseen, jossa oli kaksi sohvaa (poikkeuksellisesti ne kuitenkin olivatkin vihreitä), joista lähempänä olevalle hän heittäytyi ennen kuin jalat antaisivat periksi turhan äkillisesti. Vaikka sohva olikin varsin pitkä, nyt Alan täytti sen kokonaan eikä muista sen päälle enää hänen lisäkseen mahtunut muita kuin Assassin, joka loikkasi pieneen tyhjään kohtaan ja käpertyi siihen odotellen, että jotain kiinnostavaa tapahtuisi taas. Valitettavasti kukaan ei koskenutkaan kaukosäätimeen, joten kauhuleffoja ei ainakaan oltu seuraamassa. Muut asettuivat riviin toiselle sohvalle, johon kyllä mahtui tyyppi poikineen, mutta Diablot ja CJ joutuivat menemään lattialle, sillä aivan kaikki eivät kuitenkaan mahtuneet siihenkään sen pituudesta huolimatta, varsinkin kun kaikki halusivat ottaa oikein velton asennon, vieden enemmän tilaa. "Tyypit - mulla on teille taas tehtävä." Alan murahti veltosti ja vähän epätoivoisesti lojuessaan mahallaan sohvalla. Ennen kuin muut ehtivät ottaa arvuutteluleikkiä, he kääntyivät nyt yllättävän innostuneesti taas johtajaansa kohti. Tämä otti pari hengästynyttä henkäystä sohvaa vasten ja pysytteli liikkumattomana, jottei Assassin putoaisi hänen takiansa lattialle, olkoonkin että kissoilla olikin kummallinen tapa pudota aina jaloilleen. "Meillä ei ole enää varaa pitää matalaa profiilia Pavanojen poismenon jälkeen, mafiasodat on edessä ja niiden estämiseksi meidän pitää olla Alderneyn ainoa mafia. Me liitetään Pegorino omaamme ja lähdetään poistamaan Albania ja Ancelottit... Se on vaarallista kyllä, mutta jos vaan linjat ja tukiasemat ei murru, meillä on tehokkaat mahkut hoidella kaikki ylimääräset pois. Poliisien huomiota vaan pitää vältellä..." hän selitti väsyneesti ja niin arkipäiväisesti, että sivullisen silmään operaatio olisi varmasti kuulostanut lähinnä vitsiltä, joka oli unenpöpperössä keksitty. Sindaccot kuitenkin ymmärsivät, että nyt oli tosi kyseessä, mutta ainoa, joka näytti lähinnä pelokkaalta tulevaisuutta ajatellen, oli Elizabeta, joka tärisi taas vaihteeksi aivan samalla tavalla kuin tapettuaan Marian. Devil supatti jotain Derekille ja CJ kuvitteli taas vaihteeksi mielessään sitä, mitä oli seuraavaksi tiedossa. Hän näki kyllä itsensä AD Command Centerin juhlittuna sankarina, mutta toisaalta tie entistäkin upeampaan asemaan (nykyään häntä pidettiinkin jo huippuna hänen tapettuaan Adamin, vaikka Alan oli saanut itselleen puolet tapon kunniasta) oli kivikkoinen ja tulisi sisältämään paljon mafiakamppailuja, joihin hän ei ollut varautunut. Ne olivat varmasti paljon rajumpia kuin perusjengisodat, sen hän tiesi jo tässä vaiheessa täysin varmaksi.

Alan alkoi itsevarmasti nousta istumaan käsitettyään, että sai laiskasta sävystään huolimatta asian aika tehokkaasti perille ja uppoamaan alaistensa (ja Daronin) päähän. "Okei, älkää vielä innostuko liikaa, mä vannoisin että teitä on aika vähän. Riittäähän noita Sindaccoja meikäläisen komennossa ihan kelvolliset määrät, mutta ei me nyt noin vaan voida hyökätä ainakaan Ancelottien kimppuun. Yllättävän moni niistä oli nimittäin niitä Paulien joukkoja, ja meidän piti eliminoida ne kaikki, koska ne eivät osoittaneet pienintäkään Command Centeriä tukevaa aatetta, mutta kun ne oli poistettu, meitä olikin halvatun vähän. Tarttettais vähän muutakin kun pelkästään rynnäkköjoukkoja, jos multa kysytään, koska taistelua voidaan käydä muuallakin. Tai siis, erityisen hyvä uimari nyt ainakin olis haussa, sellanen joka pystyy liikkumaan vedessä riittävän nopeasti ja vaikka ampumaankin samaan aikaan..." Hän käänteli katsettaan ympäri huonetta odottaen, että joku joukosta ilmoittaisi kaikki taitonsa siinä ja nyt, mutta eipä vain tullut vastausta. Ehkä Alanin vaatimus kuulosti liian kovalta, tai sitten kukaan ei ollut saanut kunnolla harjoitusta. CJ:nkin oli pakko myöntää se nyt, hän ei enää ollut yhtä hyvä kuin ennen, koska mitään tarvetta uimiselle ei ollut enää vähään aikaan ollut, aina oli vene saatavilla tiukan paikan tullen eikä CJ ollut muistaakseen koskenutkaan meriveteen sitten tilanteen, jossa Matthew Lind oli laukaissut ohjuksen hänen venettään päin. Siitä hetkestä hänellä oli kyllä niin vähän muistoja, että välttämättä niin ei ollut edes käynyt kuin hän oli kuvitellut, mutta edellinen varma kerta oli ollut joskus kauan sitten, kun hänen Stallioninsa oli liukunut Shoresiden nostosillalta mereen. Toisaalta uimisongelmaa ei ollut sopivaa miettiä ainakaan nyt, kun hänen ei itsensä ollut pakko liittyä Alanin uimaritiimiin. "Kuule, pomo, jos vaikka mietittäis sitä uimista myöhemmin, nyt lähinnä voitais alottaa varmaan vähän tarkkaavaisempi suunnittelu? Tai te tiedätte, keräännytään pöydän ääreen ja piirretään paperille, niin kuin jotkut rikolliset tekee?" Devil kysyi varovasti Alanilta, joka istui taas vaihteeksi aika laiskasti ja silitti Assassinin selkää vasemmalla kädellään näyttäen merkittävältä pääjehulta epäryhdikkäästä asennostaan huolimatta. Hän kallisti päätään lievästi vasemmalle ja raapaisi leukaansa hillitysti ajatustensa lomassa. "Kuulostaa siltä, että oot seurannu vähän leffojani, mutta tehdään se kumminkin. Dani, Daron, te varmaan viittitte kantaa pöydän tänne keskelle?" hän pyysi ja molemmat nousivat närkästyneen näköisinä seisomaan. Ian ja Aldrin näyttivät helpottuneilta, kun he eivät joutuneet mihinkään hommiin, mutta heidän huonoksi onnekseen Alan huomasi. "Te varmaan voisitte hakea pari tuolia tuolta pokaalihuoneesta tänne pöydän ympärille?" hän tiedusteli ja molemmilta hymy valahti nopeammin kuin kukaan ehti Azia sanoa. Käsky oli kuitenkin käsky, ja sitä ei voinut perua, ei varsinkaan kun kyseessä oli Alan.

Kun työt oli saatu tehtyä ja tummanruskean pöydän ympärille oli kasattu joukko tuoleja ja sohvat, olikin aika suunnitella. Devilin mielestä oli liian työlästä aloittaa tyhjältä paperiarkilta, joten siksi hän löysikin Alanin eräästä hyllystä Alderneyn kartan, joka oli sen verran suurikokoinen, että sopi juuri täydellisesti. Se täytti koko pöydän, mikä harmitti Assassinia, joka olisi halunnut edes vähän tilaa itselleenkin sen päältä, vaikkeivat muut tienneet, mikä tuossakin kovassa pöydässä nyt kissaa viehätti enemmän kuin Alanin luksuspehmeä sohva. Se oli kuitenkin mielipidekysymys eikä ihmisillä ollut eläinten kanssa samaa mielipidettä aivan aina, joten miten vaan, sanoi Alan ja aloitti. "Okei, lienee parasta merkitä tukipisteet ensin." hän mutisi ja alkoi piirtää lyijykynällä ("Kaiken varalta, jos meidän pitää vaihtaa alueita!" hän ärjähti Devilille, joka nyt puolestaan kummasteli kynävalintaa) rukseja Alderneyn pohjoispuolelle. Ulkomuistista hän merkitsi oman kartanonsa sekä Daronin ja Pegorinon vastaavat ja piirsi sen jälkeen jonkinlaista aluerajaa, jonka sisään kaikki kartanot menivät. "Tämän alueen sisäpuolella me voidaan aika lailla rauhassa operoida, sillä vihamielistä elämää ei käsittääkseni löydy mistään täältä. Eri asia on sitten puolestaan kartanokaupunginosan pohjoispuoli, sieltä löytyy Ancelotteja..." hän tokaisi ja piirsi pari (kehnoa) mustapukuista tikku-ukkoa, joilla oli aika rajunnäköiset rynkyt. CJ toivoi mielessään, että tuo oli silkkaa liioittelua, mutta Alan ainakin piirteli asialleen uskoutuneesti ja liian vakavasti, jotta siinä tilanteessa saattoi saada mielenrauhan. Hän merkitsi nyt punakynällä alueen heti vierelle, ja se oli sen verran laaja, että ainakin valtaaminen oli ongelma, kun tuollakin saattoi olla sen verran paljon vihollisia samassa paketissa, että mistään ei tulisi yhtään mitään. "Me kyllä vallattiin Pavanojen kartano niiden kuoltua, joten sitä voidaan käyttää tukikohtana, mutta ongelma on se, että se on korjauksen alaisena siellä sattuneiden tulipalojen myötä..." Alan murisi ja piirsi haparoiden sulut kyseisen tontin ympärille. Daniel ja Daron virnuilivat ajatellessaan yhä sitä suloista kostoretkeä, joka oli päättynyt kuolettavasti ja heidän kannaltaan oikein miellyttävästi. "Nyt voitaisiin sitten alkaa tehdä työnjakoa. Albanialaiset nimittäin asuttavat tuolla eteläpuolella Alderney Cityä, ja tykkäävät esitellä moottoripyöriään, tosin ne eivät ole mitään prätkiä vaan tuunattuja ja huippunopeita, aika samannäköisiä kuin yhden Stilwaterin jengin vastaavat..." hän tokaisi, piirsi keskeneräisen moottoripyörän (kokonaista hän ei kunnolla osannut) ja otti sitten mukavan asennon, odotellen keskustelun tihentymistä.

To Be Continued.

-

Lainaus:25.01.2009 Carbonox kirjoitti:
Carbonox Stories:

Amaranth - Osa 2 - One Last Part

Kestipä pitkään, että jaksoin paneutua tähän. Onneksi muistan kutakuinkin kaiken olenaisen aiemmin tapahtuneen.

Amaranth kakkonen on Carbonoxilta tasainen ja hyvä tuotos. Kerronta toimii välillä (johtuneeko tauostani =D) miltei erinomaisesti ja kohtuullisen tasaisesti. Kuvailua on kutakuinkin riittämiin, joskaan se tai kerronta eivät tarjoa mitään innovaatioita tai mitään kirkkaasti hienoa. Juonenkuljetus tai muutkaan osa-alueet koko tarinassa eivät ole mitään hehkutettavaa, mutta toimivat. Joitakin hupaisia (yleensä kissaan) liittyviä juttuja on mukana, jotka tuotat kivaa lisäväriä kokonaisuuteen. Kaiken kaikkiaan esimerkillisen hyvä tarina, vaikkakaan ei itsensä Carbonoxin uran aivan kärkeä.

+ Tasainen ja viihdyttävä.
+ Kerronta ja kuvailu hyvää.
+ Juoni kiristyy...

- Ei tarjoa mitään järin erikoista tai kirkkaasti hyvää.

8+

Uusin arvostellaan mahdollisimma pian!

M' tein oman tarinan pelasin tämn oikeasti:

Gta tyyppi meni kadulle hänellä oli pesäpallomaila hän löi pesä pallo mailalla ilmaan mutta ei osunut kehenkään kosa oli tyhmä. Hän otti pistolin ja tapoi autoajajan ja varasti auton ja ajoi ihishimesn päälle ja sitten hän tappoi 3 uutta polisiia sitten tuli lisää poliiseja sitten hän meni ulos ja otti konekivärin ja ampuoi poliisit viuviu sreenit päällä tuli poliseja sitten gta tyyppi otti sinkon ja tapoi heidät sinkollaan. mutta ampui vahinkossa autoansa päöin ja kouli oli hauska peli kommentoikaa tarinaa oliko hyvä?

Lainaus:12.02.2009 Kaamu kirjoitti:
M' tein oman tarinan pelasin tämn oikeasti:

Täydellistä! Jotkut ei vaan ota kaikkea huumorilla.

9!

Carlin ja Sweetin tarinoita osa8

Sweet oli kävelemässä Carlin, ja heidän adoptoidun lapsen kanssa. Lapsen nimi oli Caan, ja oli tosi ruma. "Carl, pidä tätä jätskii, niin käyn tuol." Sweet huikkaisi, ja meni puskakuselle. Carl odotti jo toistakymmentä minuuttia, ja huomasi, että nyt ei ollut mikään pissahätä kyseessä, ja juoksi Sweetin lähtemään suuntaan. Pian Sweet löytyi erään puun luota tekemästä tihutöitä. "Sweet, mitä *******ä sä teet?" hän kysyi, kun Sweet veteli puukolla ranteita. Sweetillä oli tyypillinen KISS -naamari, ja vastasi: "Mä angstaan. Anna mun dokaa homo." Carl loukkaantui, ja juoksi itkien pois. "Isi 2, osta mulle sitä kivaa ruohoa!" Huusi ruma lapsi Caan. Sweet sai raivokohtauksen, ja huusi pojalleen: "Jumalauta poika turpa kiinni!" Sweet sähelsi aseensa kanssa, ja laukaisi luodin 0,0001 km/h, ja tämäkö osui poikaa päähän, ja tällä lensi nenästä räkää, kuin vettä hanasta. Sweet juoksi karkuun pikaisesti kohti kotiaan.

Myöhemmin Sweet oli jäänyt auton alle, ja Carl saanut infarktin kotiovellansa.

Mitä opimmekaan? Ei mennä angstimaan perhehetkinä! Hope You Enjoyed

Niin....Mitä jos pojat menette pelaamaan sitä peliä ja lopetatte tarinankerronnan?

Yrittäkääs pojjat elellä sovussa nyt siellä, ettei tartte ruveta bannivasaraa heittelemään pitkin huonetta ja toivoa että se johonkuhun osuu.

Siinä ei Carlit ja Sweetitkään auta jos PP:n mode vihastuu :(
Joten olkaapa mieliksi.

Carbonox Stories:

Amaranth - Osa 4 - Deadly Future

Jossain päin Bohania, tarkemmin sanottuna sen pohjoislaidassa, oli pimeää ja kosteaa. Tummat pilvet enteilivät huonoa säätä alueen yläpuolella ja aurinko oli kokonaan peitettynä, joten yhtä synkkä tunnelma siellä vallitsi kuin silloin ennen Pavanojen kaaduttua. Paikka oli melkoisen kostea ja usvainen. Bohanin pohjoislaidasta kohti avomerta osoitti pieni laiturialue, joka ei hirveämmin ollut juuri kenenkään käytössä sen syrjäisen sijainnin ja huonojen kulkuyhteyksien (se oli kallion juurella ja ainoastaan pieni polku johti sieltä sivistyksen pariin), mutta hyvä kohtaamispaikka se ainakin oli. Oikeastaan kukaan siellä ei juuri nyt liikkunut, lukuunottamatta miestä, jolla oli päässään musta, kokoa liian iso huppari, joka ainakin suojasi hänen päänsä todella tehokkaasti uteliailta katseilta. Hän kantoi toisessa kainalossaan jotain suurta, vaaleanvihreää ja nuolenmuotoista, jonka tarkoituksesta hänellä ei ollut tietoakaan, mutta joka kuitenkin näytti ihan toimivalta esineeltä. Hän näytti olevan yksin, mutta todellisuudessa hän oli täysin tietoinen siitä, mitä ympärillä tapahtui, ja hän olikin jo varautunut siihen, että edempänä seisoi toinen henkilö. Tämän kasvot olivat poispäin hänestä ja tämä katsoi aavalle merelle seisoma-asennossa ilman minkäänlaista päähinettä, jolloin lyhyehkö tumma tukka heilui navakahkon tuulenvireen myötä puolelta toiselle ja hän oli niin äärimmäisen keskittynyt, ettei stalker (aivan oikein, hän oli taas kerran tullut paikan päälle) viitsinyt vielä huikata mitään, mutta ainakin oikean tyypin hän oli taas onnistunut löytämään hankalasta paikanvalinnasta huolimatta. Hän henkäisi lastinsa takia kovaan ääneen ja laski vaaleanvihreän kärjen hiljalleen jalkojensa juureen antaen samaan aikaan hengityksen tasaantua ja painon keskittyä taas laajemmalle alueelle, eikä pelkästään tuohon tuskallisen painavaan esineeseen, jota hän oli saanut raijata jo aivan tarpeeksi sitä ainoaa tänne johtavaa polkua pitkin poistuttuaan (varastetusta) autostaan. Hän hengähti ja odotteli, että hänet huomattaisiin, sillä viimeistään kärjen laskeminen, josta oli lähtenyt lievä ääni, oli herättänyt jo ainakin vähän huomiota. Edessä seisova mies ei kuitenkaan osoittanut pienintäkään elettä vielä vähään aikaan, ja vasta kun salama iski jossain pitkän matkan päässä avomerellä, stalkerista alkoi tuntua siltä, että hänen oli parasta mennä nyt puheella väliin, ettei suunnitelma menisi joksikin "s**tanan meditaatioksi". Ukkonen jyrisi samaan tapaan kuin silloin, kun Pavanojen kimppuun oli hyökätty, kun hän käveli taas uuden salaman valossa suoraan miehen taakse, kröhäisi ja kysyi sitten karhealla äänellään: "Deco, et kai sinä taas ajattele Li..."

Uusi salama jyrähti suunnilleen heti perään, kun mies kääntyi niin häkellyttävän nopeasti eikä näyttänyt enää yhtään keskittyneeltä, että stalker säikähti jopa hieman, lopetti kysymyksen kesken ja hoiperteli pari askelta taaksepäin ennen kuin sai itsensä koottua. "Eiköhän se ole minun oma asiani, sorsa? Ei minun ajatuksieni suunta merkitse mitään meidän suunnitelmamme kannalta, ja kuvittelin, että ainoastaan se kiinnostaa sinua, eikä mikään tyhjänpäiväinen meditointini!" Dice Deco selitti vihaisesti ärjyen stalkerille. Hänen kiukkuisen näköiset, (enemmänkin korkeussuunnassa) pienet silmänsä olivat sen verran lujasti liimautuneita stalkerin pikkuisiin nappisilmiin, ettei tilanteessa voinut tehdä oikein mitään erityisempää. Hän tuntui sen verran vaaralliselta, että stalker ei tiennyt, uskaltaisiko omatoimisesti aloittaa uutta keskustelua. Lopulta hän tosin ryhdistäytyi (siihenkin kului vain pari sekuntia) ja hän sanoi lähes yhtä vihaisesti Decolle: "Sun sietäis olla ilonen! Ei vihanen vaan sellasista mitättömistä syistä kuin että tulin estämään sun meditointis ja ajatukses L... umm... no unohda tuo, mutta kun siis minä pöllin sulle sen ohjuksen osan ja toin sen oikein tänne! Et muuten usko, kuinka raskas se oli kantaa..." Hän antoi itsestään tulla vähän valitustakin, jotta voisi todistaa, ettei pelännyt ketään Decoa, mutta jokin taisi kuitenkin olla pielessä. Decon punaisen paidan heiluessa tuulessa hän ojentautui eteenpäin ja kysyi ihmettyneenä: "Raskas? Muurahainenko sinä olet? Mi-missä se osa on?" Stalker hätkähti - jokin saattoi nyt sittenkin olla pielessä, mutta hänen mielestään se kärki ainakin tuntui raskaalta, tiedä sitten oliko hän antanut kuntonsa ja lihaksiensa karista vankila-aikana. "Jätin sen tonne laatikoiden taakse, ja mun käsittääkseni se kärki on ihan oikea, kun on samaa väriä ja mallia kuin ohj..." Suunnilleen siinä vaiheessa Deco rynni eteenpäin niin, että jaloissa olevat lenkkarit kopisivat betonia vasten ja tönäisi stalkerin pois tieltään mennessään. Tämä seurasi varovasti perässä, odottaen Decon reaktiota. "Ei se voi olla mahdollista - S**TANAN TÖRPPÖ!" hän rääkyi päästyään kärjen luokse. Stalker tuli laatikoiden toiselta puolelta ja vilkaisi itsekin osaa vähäsen, mutta ei ehtinyt paljon tehdä ennen kuin Deco hyökkäsi hänen kimppuunsa tarttuen vihaisella otteella kauluksesta kiinni ja nostaen ilmaan yllättävän kovalla voimalla. Viimeistään nyt stalker tunsi ainakin tehneensä jotain merkittävästi väärin.

"Voi p*rkele sinun kanssasi, ja minä kun kuvittelin, että suunnitelmamme olisi aukoton! Mitä saatiinkaan? Saatiin täysin turha esine, joka näyttäisi olevan ennemminkin..." Deco kohotti vaaleanvihreän esineen kiukkuisena pystyyn ja ehkä juuri hänen vihansa saikin hänet tekemään sen vain yhdellä kädellä, kun stalker oli saanut tuskailla kahdellakin kädellä, ja piti edelleen stalkeria vihaisessa otteessaan. Hän katseli vihreää kartiota hetken ja hymisi tietoisena siitä, että jotain hyvin typerää oli ehtinyt tapahtua. Pikkuinen, musta nappi oli ainoa asia, joka löytyi kartion kyljestä vihreää väriä lukuunottamatta, ja se luonnollisesti pisti ensimmäisenä Decon silmään, kun hän klikkasi nappia. Stalker pidätteli hengitystään toivoen, että tämä tuskallinen ja häpeällinen tapahtuma olisi jo kohta ohi, ennen kuin hän alkaisi itkeä virheensä vuoksi. Siihen meni pari sekuntia, mutta lopulta napista alkoi tapahtua jotain. Keskelle kosteaa aluetta levisi kartion sisältä valo, joka olikin sitten viimeinen pisara. Deco iski kartion voimakkaasti laatikon päälle (se tosin ei rikkoutunut, ehkä sen vahvan ulkokuoren ansiosta) ja katsoi stalkeria rauhallisella, mutta pahaa enteilevällä ilmeellä. "Lamppu." hän murahti hiljaa ja aivan rauhassa, mutta stalker tiesi, että se oli lähinnä sarkastista. "Lamppu, stalker hyvä. Mitähän ihmettä minä mahdan tasan tarkkaan tehdä ylipainoisella valaisimella? Sokaista Savagen, vai? Tämä oli naurettavin keikka, jonka koskaan olen nähnyt, se on pakko myöntää! Mitähän sinä nyt sitten ajattelit tehdä saatuasi selville tämän asian? Aiotko tosiaankin asentaa lampun ydinohjukseen ja nähdä, mitä tapahtuu? Ei, et sinä niin tyhmä nyt kuitenkaan ole..." Stalkerin yllätykseksi Deco kuitenkin taputti häntä kömpelösti, vaikka hän oli kyllä saanut sellaisen kuvan, että hänen ystävänsä oli viimeisen päälle pettynyt ja vihainen saatuaan selville, mitä oli nyt sitten varastettu. "Mutta se asia, mitä minä yritin saada löydettyä, tulikin esille aika arvaamattomasti! Ei se olekaan mikään iso osa, sillä minä huomasin, että ohjus on aivan täysinäinen eikä tarvitse ulokkeitakaan tai muuta, todellinen tarveen kohde olikin pikkuinen mikrokomponentti, joka asennetaan siististi sen ytimeen. Totta kai se sitten tuhoutuu, mutta siitä on äärimmäistä hyötyä, koska se kontrolloi ohjusta ja estää sen räjähtämisen jo laukaisuvaiheessa. Alan on jo nimennytkin sen vakaussiruksi, joka mielestäni sopii oikein hyvin... Mutta minä en tullut keskustelemaan siitä, miten joku nimi sopii vai ei, vaan siitä, että tuo komponentti tuli esille aika myöhään kyllä. Tosin sitä en tiedä, mistä se sitten löytyy..." Hän tuijotteli taivaalle vähän samaan tapaan kuin stalkerin saavuttua, mutta tällä kertaa miettien jotain aivan muuta kuin... sanotaan vaikka että Linkin Parkia.


Alanin kartanolla ja sen ympäristössä vaikutti olevan täysin rauhallista ja mukavaa. Valo paistoi ehkä vähän rumasti ruskean rakennuksen lukuisista ikkunoista voimakkaasti ja jopa silmiä häikäisevästi ja jalankulkijat olivat aktiivisia kuten ennenkin. Enää kadut eivät olleet kauhean ruuhkaiset, sillä useimmat olivat jo palanneet töistä ja enimmäkseen väki kävi vain kauppa-ajeluilla tai tekemässä jotain muuta. Itse kartano oli puolestaan kaukana hiljaisesta. Sen puutarhassa ei kyllä näkynyt kovinkaan paljon liikettä, kuten yleisesti oli tapana, mutta sisällä sen sijaan tapahtui. Tai ei oikeammin tapahtunut niin kauhean merkittävästi, sillä kaikki olivat vain kerääntyneet yhden pöydän ympärille suunnittelemaan, toisaalta duuni oli jo mukavasti edistynyt ja enää ei tarvinnut keskittyä kaiken maailman ongelmiin, kun nyt oli jo kunnollinen tilaisuus suunnitella varhaista hyökkäystä, joka tulisi yllätyksenä. Sääliä Ancelotteja kohtaan ei tarvitsisi tuntea, koska nämä olivat olleet sellaisia siviilinmetsästäjiä silloin ennen, että heidän kärsimyksensä kamaluutta (tai pikemminkin sitä lainausmerkeissä) ei kukaan ajatellut, he kun ansaitsivat täydellä teholla kaiken heihin kohdistuvan raakuuden. Heitä vastaan suunnittelivat, eivät ketkään muut tietenkään kuin Sindaccot, joiden suunnitelmana oli vallata ainakin aluksi koko Alderney ennen kuin he siirtyisivät minkäänlaisiin operaatioihin Alanin mainitseman Stilwaterin suhteen. Ongelmana oli vain se, että parhaillaan merkittävin valta oli Ancelottien lisäksi Albanialla, jonka johtaja, Igor Petrela, oli yksi alueen tunnetuimmista tappelunaloittajista, eikä varmasti kestäisi kauaakaan, kun hän jo olisi saanut Kenny Petrovicin ja kumppanit jollain ilveellä vastustamaan Sindaccoja ja tarttumaan suoralla kädellä aseisiin. Igorin ainut ratkaisukeino oli eliminointi, ja se olikin nyt merkittävänä tekijänä tuhoamislistalla. Pöydän ääreen oli kerääntynyt sangen merkittävä joukko kaikkein tärkeimpiä Sindaccoja: Alan itse; hänen kissansa Assassin, jota hän paperia käsitellessään rapsutteli leuan alta; Sindaccojen toinen mahtitekijä Daron Deadguy; hänen poikansa Daniel; tämän läheiset ystävät ja hänen mukanaan Sindaccoihin alun perin liittyneet Ian Mitchell ja Aldrin Johnson; jälkimmäisen serkku ja paljon tuhoa, kuten Adamin kuoleman aiheuttanut CJ; Devil ja Derek, todelliset "ongelmalapset" varsinkin veisten kanssa ja viimeisenä, vaan tuskin vähäisimpänä, Elizabeta Torres, jonka palkkapussiin oli kilahtanut miljoona lisää hänen päädyttyään mukaan Pavano-tappeluun ja tapettuaan Maria Valvonan, koko mafiaperheen pään, arvaamattomimpana murhatyön tekijänä kaikista Liberty Cityn asukkaista.

"Eiköhän voitais jo kohta aloittaa? Aseet saa kyllä luvan puhua välittömästi, koska Igor on sellanen kusipää, jota sanat ei vaimenna millään lailla!" Daniel ärisi ja otti paremman asennon sohvalta, mikä oli vaikeaa, koska hänen molemmilla puolillaan olleet Daron ja Aldrin olivat jo muutenkin ahtaasti pakkautuneet omille paikoilleen. Hän oli syystäkin kyllästynyt, sillä paperin kanssa söhertämiseen oli kestänyt jo puoli tuntia, eikä Alan ollut vieläkään huomannut, että hän oli ainoa, joka enää vakituisesti seurasi suunnitelmaa ja jopa Assassin oli alkanut näyttää kyllästyneeltä lojuessaan vatsallaan isäntänsä vieressä sohvalla ja haukotteli jopa vähän. Vasta Danielin avattua suunsa Alan kohotti päänsä vihaisen näköisesti ja muihinkin alkoi eloa tulla, kun Diablot lopettivat pöydän vastakkaisella puolella (Alanista katsottuna) dominon pelaamisen ja keskittyivät nyt siihen, kun tämä nousi sohvalta ylös ("Moukka!" Assassin ajatteli Alanin lopettaessa rapsutuksen siinä samalla) ja kysyi Danielilta aivan kummastuneesti: "Missähän vaiheessa minä olen sanonut, että me hyökätään saman tien? Minä käsittääkseni kerroin teille juuri äsken suunnitelmani alkuvaiheesta, ja se menee yksinkertaisesti siten, että järjestämme valerahankuljetuksen, varmistamme, että Ancelottit saavat kuulla siitä ja iskemme, kun ne yrittävät varastaa panssariauton, joka tosiasiassa sisältääkin kaupunginosan asukkaiden likapyykit..." Vasta nyt, kun jotkut kuuntelivat ensimmäistä kertaa Alanin suunnitelmaa, alkoi virnistely ja CJ uskalsi jopa tirskahtaa, mutta lopetti heti sen lyhyehkön naurahduksen, kun Daron vilkaisi häntä kohti kummastuneesti. Jopa Daniel alkoi nyt silmätä paperia kiinnostuneena. Siihen oli merkitty todellakin panssariauto (Alanin kömpelö töherrys kylläkin, mutta juuri ja juuri se oli tunnistettavissa henkilöautosta) ja jonkinlainen punainen reitti, joka kulki juuri sopivasti Ancelottien hallinnassa olevan alueen halki (lyhyempiäkin reittejä pankkiin olisi kyllä ollut, mutta Alan oli jo keksinyt sitäkin varten tekosyyn, että tiet olivat lyhyemmällä reitillä niin heikossa kunnossa, että huonosti voisi käydä). Reitin varrelle oli merkitty iso punainen ruksi, joka oli varmasti jo tunnistettavissa. Se ei ollut mitään enempää eikä vähempää kuin ansapaikka, jossa saataisiin vastaanotettua Ancelottien hyökkäys ja samalla hyökättyä kerralla vastaan.

Asia alkoi saada kerralla vähän tolkkua ja kiinnostusta osakseen lyhyen tilanteen ansiosta, ja Assassinkin pomppasi energisesti pöydän päälle jättäen velton makoilun sikseen ja työnsi päänsä erityisen lähelle ruksia. Alan oli keskittynyt selostamaan suunnitelmasta lisää, kuten sen, että panssariauton ikkunat ja tuulilasi olisivat luodinkestäviä, joten kuljettajan tai kyytiläisen ei tarvitsisi huolehtia mistään niin kauan kuin nämä pysyisivät auton lukittujen ovien sisällä. Assassinin ajatusmaailma laukkasi taas ja se kohotti kyntensä kohti ruksia luullen sitä jonkinlaiseksi maaliksi se...hänen harjoituksekseen entistä tappavammaksi aseeksi Ancelotteja ja vähän kaikkia muitakin vastaan, ja ennen kuin kukaan ehti tulla väliin (Alanin pää kääntyi kissaa kohti juuri siinä vaiheessa, kun hän huomasi sen todellakin nousseen pöydälle), Assassin raapaisi oikein rajulla käd...tassulla suoraan keskelle ruksia ja aiheutti sen seurauksena karttaan ammottavan reiän siihen kohtaan, missä oli tarkoitus ansoittaa Ancelottit. Melkein heti kynnen heilahdettua Alan nosti ärsyyntyneesti murahdellen Assassinin ilmaan (tämä otti taas rennosti, koska ei jaksanut alkaa taas suututtaa isäntäänsä) ja ehkä kiitokseksi siitä, että kissa ei rimpuillut, Alan laski sen rauhassa sohvalle eikä paiskonut, vaikka ympärillä seuranneet olisivatkin ehkä uskoneet jotain muuta. "Okei, nyt taisi loppua leikki, nyt lähdetään sitten duuniin! Tehdääs vielä salamatyönjako tähän väliin, sen mukaan CJ laitetaan auton rattiin ja Aldrin siihen viereen penkille! Daron, mene kertomaan Pegorinolle asiasta ja menkää varmistamaan, että Ancelottit saa tiedon kuljetuksesta ja erityisesti sen ajankohdan, jonka täytyy onnistua tarkalleen! Sitten joudutaan vähän tekemään pöllimistä, ja Ian ja Daniel saa hommata meille panssariauton, muistaakseni meillä Sindaccoilla on pari jossain varastolla, hakekaa se sieltä ja kerätkää sen jälkeen kaupunginosan likapyykit kyytiin. Ja sitten jaetaan meistä loput vielä taistelupareiksi, eli Devil ja Derek, te hakeudutte tuonne ruksattuun paikkaan ja etsitte itsellenne hyvän kohdan, josta voitte ampua Ancelotteja, kun ne tulee. Ian, Daniel, teille muuten sama homma sen jälkeen kun ootte hommannu pyykit ja panssariauton ja tuoneet sen tänne kartanoni edustalle. Sitten, minä painun tuonne takaosaan ja yllätän ne s**tanalliset petturit, kun ne tulevat tarkistamaan lastia. Heti, kun kuulette ammuskelua, alatte itsekin räiskiä jokaista mustapukuista kohti, ketä näette, ja CJ, sinä jyräät pari tyyppiä ja kaahaat eteenpäin siinä vaiheessa, ennen kuin ne ehtivät murtautua auton sisään." Hän taputti kätensä yhteen sen merkiksi, että operaatio oli nyt sitten valmisteltu. Jokaisella, paitsi Assassinilla ja Elizabetalla, oli oma hommansa, mutta ehkä tämä olikin nyt tällainen pienimuotoisempi hyökkäys, johon ei tarvittu koko rykmenttiä kerralla.

Suunnittelu alkoi välittömästi. Ajankohdaksi sovittiin 10 aamulla kolmen päivän kuluttua, ja kaikki sujui oikeastaan ainakin aluksi suhteellisen moitteettomasti, kun taisteluparit hiipparoivat pitkin kaupunkia hakien varusteita tehtävää varten. Devil ja Derek käväisivät Ammu-Nationissa hakemassa pari rynnäkkökivääriä (Alan oli kyllä käskenyt heitä hankkimaan tarkkuuskiväärit, mutta heidän mielestään suora räiskintä oli mukavempaa kuin yksitoikkoinen tarkkuusammunta) ja CJ ja Aldrin hoitivat itselleen myös vähän uutta tavaraa. Nyt oli miljoonasta hyötyä, ja siitä oli vielä jäljellä noin 990 tuhatta dollaria, paljoa kun eivät ostetut tavarat loppupeleissä maksaneet. He järjestivät kaiken valmiiksi ja pyrkivät varmistamaan, että mikään ei seisoisi väijytyksen tiellä, mutta Ancelotteista he pysyivät kaukana suunnittelun lomassa. Mielenkiintoisin oli kuitenkin Ianin ja Danielin työ - he kun saivat tehtäväkseen kytätä pesula-autoa, joka ei aluksi meinannut tulla missään vaiheessa vastaan, mutta kun he ottivat rauhassa ja pysyivät paikoillaan, auto tuli nopeasti paikalle. Ryöstö hoidettiin huomaamattomasti siten, että kun todistajia ei ollut näkyvissä, Daniel asettui auton eteen makuulle loukkaantuneen näköisenä. Kun auton kuljettaja lähti katsomaan häntä ja elvytti (hieman kipeää se teki, mutta toisaalta Danielin tapauksessa hän otti mieheltä taatusti mieluummin painelua kuin puhallusta), Ian oli syöksynyt puskasta auton rattiin ja peruuttanut hiljaa pois. Elvytykseen keskittynyt mies ei ollut huomannut mitään, ja kun Daniel lopulta teeskenteli heräävänsä taas tajuihinsa, miehelle oli ollut melkoinen shokki havaita oman auton katoaminen. Ainakaan turhaa rikosrekisteriä ei tällä tavalla jäänyt, mutta Daniel oli kyllä sujauttanut vähän sarkastisesti kiukkuisella tavalla kujalla piilossa odotelleelle Ianille, että seuraavalla kerralla olisi tämän vuoro makoilla maassa, kun hän itse hoitaisi varastamisen. Likapyykki ei ollut mukavaa tavaraa kerätä heille, mutta hyvin heidän onnistui löytää pari univormua auton uumenista ja sitä kautta esiintyä pesulan työntekijöinä, jotka saivat kaiken säilöttyä autoon. Heidän tosin piti tehdä pysähdys Alanin kartanolla silloin, kun tila loppui (pyykkiä oli yllättävän paljon ja se piti säilöä turvapaikkaan siksi aikaa, kunnes kerättäisiin ne loput). Alan ei katsonut hyvällä kädellä niiden tuomista, hän kun inhosi taloustöitä muutenkin eikä sietänyt silmissään edes mitään niihin liittyvääkään, mutta Assassin sentään sai mukavan kasan, jossa leikkiä jonkin aikaa. Kohteliaita kun olivat (mitä ihmettä?), Ian ja Daniel palauttivat varastetun auton Brokerin pesulalle, olkoonkin että paikka oli aivan väärä ja se herätti ihmetyksiä ihmisissä, mutta ainakinhan järjestivät itsensä saman tien kuiville. Suunnitelma tuntui niin täydelliseltä kuin se saattoi vain ollakaan, ja se nostatti kaikkien siihen osallistujien motivaatiota työn tekemiseksi.

Algonquinin kuja, kaksi päivää ennen operaation toteutusta...

Kaksi miestä käveli pitkin kapeaa kujaa. Paikka oli pimeä kuin mikäkin, valonlähdettä ei meinannut löytyä mistään, ja se osoittautuikin miesten kovaksi ongelmaksi, kun liikkuminen oli vaikeaa, etenkin vieraassa kaupungissa. He olivat molemmat ulkomaalaisia eivätkä tunteneet Liberty Citystä juuri mitään paikkoja, paitsi ehkä onnellisuuden patsaan, mutta se siitä. Kuunvalo ei ulottunut niin ahtaalle kujalle kuin mitä se oli, sillä rakennukset olivat niin tiukasti lähekkäin täällä, ettei edes roskapönttöjä mahtunut niiden väliin (tai ehkä yksi olisi mennyt, mutta se olisi ollut täydellinen tiesulku). Miesten kasvonpiirteitä ei näkynyt pienissäkään määrissä heidän kävellessään kohti kujan keskiosaa, jossa oli jopa jonkin verran valoa ja enemmän tilaakin. Toinen heistä kantoi mustaa salkkua, jolla oli melkoisen suuri määrä kokoa, enemmän kuin yleisissä tällaisissa syrjäkujien tapahtumissa. "Katso, Muhammed! Tuolta taitaa tulla se pimu, joka tarjosi aika jättimäisen määrän rahaa!" toinen heistä supatti ja osoitti toiseen päähän kujaa, josta todellakin lähestyi joku, jolla oli niin ikään suurikokoinen salkku mukanaan. Ei ehkä ollut epäilystäkään, mistä oli kyse - Elizabeta oli tekemässä kaikkien aikojen huumediiliä rahoillaan, tosin ei mitään erityisen suurta kuitenkaan ostajien lukumäärän ja kohtaamispaikan perusteella. Miehet astuivat varovasti valoon ja katselivat yläpuolelleen varmistellen, ettei kerrostalojen ikkunoista tuijotellut ketään "inhottavaa kunnon kansalaista" kesken mahtavan mahdollisuuden saada nopeaa rahaa ja ehkä menestystä vaikeassa kaupungissa. Miesten tullessa keskelle aukiota heidän kasvonpiirteensäkin tulivat näkyville paremmin - toinen heistä, Muhammed nimeltään, oli suurikokoinen ja parrakas mies, joka näytti alituisen alakuloiselta, mutta silti samalla kovalta kuin mikäkin, ja lihaksien perusteella hänelle ryppyileminen ei ollut kovin terveellistä. Hänen toverinsa, salkkua kantava henkilö ja nimeltään Amir, oli puolestaan vähän hintelämpi kaveri, joka oli parraton, mutta toisaalta hänellä oli tatuointi naamassa ja kovuutta osoittavasti pari arpeakin otsassa ja poskissa. Hänellä oli myös musta silmä, joten tappeluista hän ei ollut ihan elämänsä saatossa välttynyt (aika varmasti tarkoituksella).

"Okei, oliskos nyt sitten sitä hynää?" Amir kysyi epäileväisen oloisesti. Hänellä oli kiero ääni, joka ei sitten taas aistinut yhtään kovuutta, vaan enemmänkin hulluutta ja ilkeyttä, mutta Elizabeta, joka oli nähnyt paljon erikoisempiakin tapauksia kuin nämä kaksi arabia, ei ollut moksiskaan mistään äänestä. "En kai minä nyt mitään kotitaloustarvikkeitakaan tässä salkussa kanniskele, ottakaa pois vaan!" hän ärjähti ja otti pari askelta lisää eteenpäin arabialaisten jo pysähdyttyä, ja ojentaen salkkua edemmäs. "Hei, ei noin nopeasti! Ei me tykätä äkkiliikkeistä!" Muhammed tokaisi nopeasti saaden Elizabetan pysähtymään. Hänen äänensä oli Amirista poiketen puolestaan möreä ja matala, aivan kuten miltä hän näyttikin. Hän toisaalta vaikutti pienehköltä aloittelijalta tässäkin hommassa, koska Elizabeta ei kauaa paikallaan pysynyt. "Etkö sinä tiedä, että huumediili pyritään aina tekemään mahdollisimman nopeasti? Taidatte olla uusia tuttavuuksia tässä kaupungissa, mutta miten vaan, antakaa nyt se huumesalkku ja teille on tässä sitten vastineeksi oikein mukavat rahat!" Amir näytti epäluuloiselta ja vilkaisi kohti Muhammedia, joka ei oikeastaan tiennyt, mitä sanoa siinä tilanteessa. Tämä oli hänen ensimmäinen huumediilinsä, suoraan myönnettynä, eikä hän ymmärtänyt sitten mitään paikallisesta toimintatavasta, mutta kömpelösti hän nyökkäsi Amirille tokaisten nopeasti: "Anna salkku." Hän ojensi omat kätensä vastaan vastaanottaakseen rahat samalla kun Amir kohotti kantamiaan huumeita edemmäs, mutta juuri kun vaihto oli tapahtumassa, alkoi kuulua jonkinlaista piippausta takaapäin.
Elizabeta kiljaisi ja tiputti hätäpäissään rahasalkun nähdessään äänen lähteen ja Amir heitti jonkinlaisen piruetin ilmassa melkein pudottaen oman huumesalkkunsa. Kirkas valo valaisi hetkessä koko diilikolmikon, ja sitä kohti katsoivat Amir ja Muhammed, jotka eivät meinanneet uskoa silmiään - poliisi oli jollain ilveellä löytänyt kuitenkin paikalle, vaikka tämän piti olla silkka täydellisyys. Elizabeta ei uskaltanut katsoa kohti hänen pahinta pelkoaan, diilin keskelle kaasuttanutta poliisiautoa, vaan poimi pelokkaasti maahan pudottamiaan rahoja takaisin salkkuun, vaikka tiesikin pelin menetetyksi. Vapaaehtoisina ja lyötyinä arabialaiset nostivat välittömästi kätensä pystyyn ja Amirin katse käväisi Elizabetassa. Se oli täysin inhoava, sillä hän kyllä tiesi, ettei hän itse tai Muhammed ollut kutsunut poliiseja, mutta amerikkalaisista ei koskaan tiennyt, ja tämä ei taatusti ainakaan parantanut kummankaan käsitystä valtiosta. Poliisiautosta poistui lukuisia henkilöitä, jotka olivat kaikki aseistautuneita ja alkoivat kävellä lähemmäksi paiskaten ovet kiinni lähes samaan aikaan.

"Jaajaa, että tämmönen jänskä diili tällä kertaa! Eiköhän se ole tullut jo miljoonannen kerran selväksi, että sellasia ei suvaita Liberty Cityssä kunnollisten ihmisten keskellä? Silti tämmöset touhut jatkuu, vaikka teidänlaisistanne likaisista tapauksista onkin säilötty jo vaikka kuinka monta, ja aina vaan lisää pukkaa!" eräs poliiseista mutisi. Hän pyöritteli pamppua voitonriemuinen ilme naamallaan ja muut nyökyttelivät päitään samanlaisilla virneillä. Kun heidän katseensa osuivat arabialaisiin ja Elizabetaan, joka parhaillaan oli saanut kaikki rahat säilöttyä takaisin salkkuunsa ja nousi nyt pystyyn, toinen sinivuokko puuttui seuraavana puheeseen katse rahoissa. "Kiitosta vaan, vanha ystävämme Torres, kun keräsit rahat jo valmiiksi. Etköhän sitten voisi kavuta maijaan, jahka se saapuu paikan päälle? Rahat on meidän omaisuutta, että ne voisi jo valmiiksi ojentaa tänne näin..." Elizabeta ei aivan ilman valituksia rahoja antanut, sillä hänen ilmeensä oli suorastaan täynnä inhoa hänen katsoessaan poliiseja kohti, ja kun hän oli antanut salkun virnistelevän, autoa ajaneen jepen käsiin (melko kovakouraisesti) hän kääntyi poispäin poliiseista kädet puuskassa sanomatta sanaakaan. Arabialaiset eivät tehneet vielä yhtään mitään, mutta yksi asia oli varma - amerikkalainen unelma oli murentunut paikallisen poliisilaitoksen myötä juuri tilanteen näytettyä herkulliselta, mutta miten heidät sitten oli löydetty ja mitä heille oltiin jatkossa tekemässä, se oli vielä epäselvää. Se varmasti selviäisi pian, mutta nyt he vain keskittyivät odottamaan kyyditystä lähimmälle laitokselle.

To Be Continued.

-

Carbonox Stories:

Amaranth - Osa 5 - Laundry Day

Alderney City, 10:00

Kapeanpuoleinen katu lähellä Alderneystä Algonquiniin johtavaa Booth Tunnelia oli suurinpiirtein aivan tavallisen näköinen paikka. Keskellä korkeita rakennuksia ja tavallisia aamurutiinejaan suorittavia ihmisiä se ei vaikuttanut mitenkään keskivertokaupunkia kummemmalta mestalta. Aamuaurinko juuri ja juuri näkyi korkeiden pilvenpiirtäjien takaa, eikä sen valo kovin hyvin ulottunut aivan kadulle asti, joten melko pimeässä ihmiset joutuivat operoimaan ainakin ennen tunnelin suulle suuntaamista, sinne kun paistoi ja paljon. Olotila oli vielä ennen kymmentä aivan rauhallinen, kun muutamat miehet keskustelivat rennosti eräässä kadun varrelta löytyvässä ulkokahvilassa ja nauraa hörähtelivät toistensa tarinoinnille ja jotkut toiset kulkivat tyynesti pitkin katua kahta valkoista ja kauttaaltaan karvaista koiraa taluttaen sekä keskustellen siitä, mitä nyt taas pitäisi hankkia eläimille, jotka eivät koskaan saaneet tarpeeksi tavaraa, vaan aina vaativat lisää. Oikeastaan ainoa epärauhallinen asia oli se, että kadun varressa olevalla vihreällä penkillä istuskeli joukko mustapukuisia, ilmettyjä mafiosoja, jotka kierrettiin kaukaa jo näiden pelottavan olemuksen perusteella. He kaikki näyttivät tuppisuilta ja enimmäkseen siltä, että odottivat jotain, sillä yksi heistä katseli rannekelloaan ja toinen katseli ylös ylämäkeen, josta tuli kyllä lukuisia autoja, mutta niistä hän vähät välitti. Jotain he odottivat tulevan, ja ihmiset olivat aika varmoja siitä, että jos se jotain oli, niin varmasti autollinen lisää mafiosoja. Niin kauan kuin mitään ei siviileille tapahtuisi, näistä ilmeisistä Ancelotteista ei välitetty, sitä vastoin heitä pyrittiin katsomaan kunnioittavasti, mikä oli vaikeaa ylhäältäpäin, mutta penkillä istuva kolmikko ei välittänyt, vaikka se näyttikin jopa vähän epäkohteliaalta, kun kukaan ei pysähtynyt suoranaisesti kumartamaan. Varmasti kuitenkaan mafialaisia ei kiinnostanut se, mitä mieltä tavalliset tallaajat olivat heistä, kunhan he saisivat vain tahtonsa läpi hankalassa kaupungissa, jonka uusilla ja kaiken aikaa lisääntyvillä mafiasäännöillä oli tapana rajoittaa heidän pärjäämistään merkittävästi ja samalla pilata kunnon mahdollisuudet hommata suojelurahaa. Koska Savagelle v*ttuilu ei auttanut mitään, oli Ancelottien tyytyminen vaisuun tilanteeseen ja rauhalliseen matalan profiilin operoimiseen Alderneyssä. Koville se otti, kun ei edes suojelurahoja voitu kunnolla kiristellä enempää ilman, että AIDS kolkuttaisi ovella seuraavana päivänä. Savage tuntui olevan perinteisten mafioiden loppu ja keräsi tempauksillaan kyllä merkittävästi vihollisia, vaikka jotkut häntä edelleen kannattivatkin. Ancelottit eivät pitäneet tällaisesta sakista, mutta toisaalta eivät halunneet liittoutua Sindaccojen kanssa johtuen arveluttavasta ja sotaisasta menneisyydestä.

"Hei, tuolta se taitaa tulla!" yksi heistä huudahti hillityllä äänellä, sillä pari tavallista kansalaista oli juuri tulossa ohitse, mutta eivät nämä voineet olla huomaamatta pystyyn pongahtanutta Ancelottia, jota kohti kaksi muuta katsoivat nyt tuimasti tämän herätettyä turhaa huomiota. Ainakin hän sai ihmisiin liikettä nopeasti katsomalla näitä nopeasti ja murisemalla syvällä äänellä sekä esitellen hampaitaan, vaikkei ollutkaan mikään koira (hampaisiin turvautuminen saattoi olla mafiosoilla se viimeinen keino totaalisesti). Muut mafiosot näyttivät jo rauhoittuneilta, kun heidän toverinsa ei enää ollut varmaan kauhean merkittävässä huomiossa (paitsi että siviilit katsoivat pelokkaasti taakseen juostessaan ja jouduttivat askeleitaan muidenkin Ancelottien noustessa seisomaan). "P*rkele, nyt tässä onkin tosi kyseessä!" ärjähti viimeisenä penkistä noussut mafioso, joka katsoi kohti ylämäkeä. Sieltä heitä kohti suuntasi nimittäin nyt valkovihreä panssariauto, joka paistoi helposti silmään, vaikka liikenteessä olikin muutamia pakujakin seassa, kaikesta huolimatta panssariauto oli se kaikkein merkittävin menopeli. Se oli mitä ilmeisimmin Ancelottien kohde, sillä heti alkoi vipinä, kun kaksi heistä syöksyi keskelle tietä tarkoituksenaan pysäyttää se ainakin aseilla uhkailemalla, kun kolmas vetäisi nopeasti radiopuhelimen esiin, kohotti mustan huppunsa kasvojen peitoksi kääntyen poispäin panssariautosta ja alkoi puhua puhelimeen hätäisellä sävyllä: "Luigi, se tuli, sitä pysäytetään parhaillaan! Äkkiä ne väijytysautot paikalle, nyt alkaa olla v*tunmoinen kiire!" Ancelottit veivasivat käsiään ja ohjasivat poliisimaisesti panssariauton edellä ajaneen punaisen Sentinelin (jonka kuljettaja näytti aika paniikissa olevalta) kulkemaan vain suoraan ohi, koska siitä ei näemmä hyötyä ollut eikä kyseessä ollut minkäänlainen saattueautokaan sen perusteella, että kova kaasutus lähti saman tien käyntiin kuskina olleen noin 50-vuotiaan partajussin ohitettua mafiosot vasemmalta. Aivan kuten tarkoitus oli, Ancelottien pysäyttäessä panssariauton se todellakin jäi siihen paikkaan eikä lähtenyt jyräämään yli tai etsimään kiertotietä. Siviilit kulkivat entistä nopeammin ohi, koska eivät halunneet tietääkään, mitä oli juuri nyt tekeillä, eikä minkäänlaisen katuväkivallan näkeminen ainakaan tekisi kovin hyvää. Pian näkyikin jo, kuinka Ancelotteja ei ollutkaan vain niitä kolmea, vaan varjoisilta syrjäkujilta, rakennusten sisältä ja vähän kaikista mahdollisista piilopaikoista heitä tuntui tulevan näkyville, ja kaikki heistä olivat erittäin raskaasti aseistettuja.

"Okei, nyt se ikkuna auki eikä mitään äkkiliikkeitä!" toinen keskellä tietä toikkaroivista Ancelotteista komensi kumealla äänellä kohti ajajan penkkiä. Sinne vastaus kyllä kuului, mutta aluksi tummaihoinen, lievästi lihaksikas kuski epäröi. Hän ei ollut varautunut siihen, että hän joutuisi avaamaan ikkunan, jonka takana hän normaalisti oli täydellisessä suojassa (ellei siis joku tulisi ovea raastamaan auki), mutta vaihtoehtoja ei tainnut olla, ja suunnitelma oli menossa pilalle, jos nyt yritettäisiin olla noudattamatta väijyttäjien ohjeita. 29-vuotias Carl Johnson, tuttavallisemmin vain CJ, katsoi pienillä silmillään tuulilasin läpi kohti Ancelottia näyttäen kuuliaiselta koiralta. Mafiosot eivät sanoneet mitään, näyttivät vain hoputtavilta ja toinen heistä pyöritteli jo konepistoolia valmiina puhumaan kovalla tulella, jos siihen olisi tarvetta. Vielä viimeisenä hetkenä ennen ikkunan aukeutumista CJ kääntyi kohti matkustajan paikalla olevaa tyyppiä, joka oli hänen serkkunsa, Aldrin Johnson, jonka taustaan kuului pari vuotta muiden tietämätöntä elämää ja nykyäänkään hänen selviytymisestään ei tiedetty oikeastaan mitään, siitä pidettiin kunnollinen huoli esittelemällä hänet tuntemattomille Alanin Jack-nimisenä pikkuserkkuna, eikä kukaan koskaan vaivautunut ottamaan selvää tämän perhejutuista sen enempää. Aldrin nyökkäsi CJ:lle lyhyesti tarkoittaen sitä, että paras oli "leikkiä mukana" toistaiseksi, ja Johnsonit puristivat peukkunsa yhteen aloittaen toisilla käsillään ovien avaamisen. Pelottavaa kyllä oli nähdä Ancelottien isot tappovälineet, kun ikkunat aukesivat ja ainoa suoja hiipui samalla kokonaan pois. Haukankatseilla tilannetta seuranneet mafiosot näyttivät tyytyväisiltä, kun CJ kohotti kättäänkin vähän ylös varmistaen, ettei hän olisi aseistettu millään lailla (ainakaan siinä vaiheessa). Hän valmistautui jatkuvasti syöksymään kyykkyyn, jos joku osoittelisi häntä raon läpi vähänkin, mutta keskittyi pääasiassa Ancelottiin, joka tuli oven lähelle toisaalta sitä avaamatta. "Jaahas jaahas, jätkä, ei taideta ihan huviajelulla olla? Et varmaan pane pahaksesi, vaikka me vähän kurkistetaan, mitä lastina mahtaakaan olla? Ettei vaan löytyis kahisevaa käteistä?" Kyseinen henkilö myös naurahteli ilkeästi, mutta CJ ei välittänyt, vaan nytkäytti päätään tarkoittaen "sen kun kattot". Ancelotti ei tajunnut oikeastaan hänen juontaan ollenkaan ja alkoi kävellä yhä vain hymähdellen ja pari toveria perässään auton takaosaa kohti. Ryöstö näytti täydelliseltä, ja varmasti mielessä kävi totta kai auton kyytiläisten ottaminen panttivangiksi ja tiedustelu vähän enemmistäkin asioista. Silloin olisi saatu useampia kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla...

Kuten suunnitelma kulki, tietenkään rekan takana ei ollut mitään arvokasta, ainoastaan Alderneyn kartanokorttelien asukkaiden likapyykkiä vaikka millä mitalla ja sen seassa hitusen yllättävänpuoleinen kasa käytöstä poistettuja, ruosteisia alasimia, jotka oli kasattu jonkinlaiseksi epätasaiseksi, mutta silti vakaaksi torniksi (siitä piti huolen liima, eri asia olisi sitten niiden saaminen irti rekasta). Niiden takana kykki Alan, joka oli ollut kyllä mukavemmassakin kyydissä kärpännahkapenkissä ja kaiken maailman mukavuuksilla, joita kojelaudasta löytyi, eikä pöljä likapyykki tuntunut ihan siltä, missä hän mieluusti uiskenteli, vaikka Assassin olikin ehkä hiukan toista mieltä. Alasimet oli sitten puolestaan kasattu lähinnä tulisuojaksi, koska Alanilla oli kädessään MP5, jonka hän oli kehnosta muististaan johtuen ladannut varmaan neljä kertaa lyhyehkön rekkamatkan aikana, ja alasimien takaa hän sai mitä parhaimman sihdin suoraan kohti ovia ja jossain vaiheessa niitä avaavia Ancelotteja. Hän kuitenkaan ei ollut ainoa väijyttäjä, vaan kuten oli sovittu, läheisen rakennuksen katolla Devil ja Derek Diablo, lähestulkoon identtiset kaksoset (paitsi että haavat olivat eri kohdissa, Devilin naama oli arpinen ja toinen silmä irti, Derekillä ne olivat keskittyneet selkään, jonka kranaatti oli kerran räjäyttänyt auki), jotka olivat tarkkuuskiväärien sijaan päättäneet turvautua kunnolliseen sotilaalliseen rynnäkköön, ja siellä he nyt odottelivat (Devil M249:n kanssa, Derekillä oli G36C), pitäen sihtiä niissä Ancelotteissa, jotka seisoivat rekan ympärillä ja jotka eivät olleet minkäänlainen varsinainen este Alanille. Tälle taustatukea oli sitten saatavilla vastakkaisen talon katolta, jossa olivat Daniel ja Ian, joskin vähän erillään. Edellinen odotteli tilaisuutta hoidella Ancelottit, jotka menivät avaamaan takaosaa, aivan sen varalta, jos Alan vaikka kuitenkin jäisi alakynteen, vaikka hyökkäys tulisi varmasti täytenä yllätyksenä ja tämä saisi etulyöntiaseman ensimmäisinä sekunteina. Jälkimmäisen hommana oli puolestaan kytätä erästä paikalle saapunutta mustaa PMP-600:a, jonka vierellä odotteli mukavan iso joukko Ancelotteja, jotka vain odottivat kaatamista. Herkullisimmaksi tilanteen teki se, että Ian oli napsinut ADCC-luottokortilla itselleen RPG:n, ja sellaisella rynkyllä oli oikein mukavaa ammuskella, niin kauan kuin omia ei ollut välittömässä läheisyydessä. Suunnitelma eteni ja kuumeisesti katseltiin suunnalta jos toiselta, kun Ancelotti-kolmikko avasi juuri takaosaa samalla kun CJ ja Aldrin alkoivat hitaasti veivata ikkunoitaan takaisin kokonaan kiinni luottavaisina siihen, että panssarilasi suojasi.

Kun sitten ovet avautuivat, järkytys oli ensireaktiossa melkoinen. Ancelottit odottivat vihreitä, kahisevia ja onnellisen olon tuovia seteleitä, mutta joukko pölyisiä, mutaisia, märkiä ja kaikella tavalla likaisia vaatteita ei ollut ihan ensimmäinen asia, mitä he odottivat, ja alasintorni erityisesti oli jotain sen verran kummallista, että he eivät ymmärtäneet edes ottaa rynkkyjä esille sellaisessa tilanteessa, jäivät vain katselemaan kummastuttavaa näkyä täysin sanattomina. Daniel painoi tiukemmin korvansa ääreen mikkiä, josta hän kuuli Daronin ääntä, joka oli suunnattu kaikille katoilla vaanijoille. Tämä käski vain lyhyesti: "Tee se" kerralla koko rykmentille, ja siitä lähtien homma olikin täyttä sekasortoa. Melkein heti, kun vain pystyi, Alan yllätti alasinten takaa ja aloitti hurjan rynnäkön ampuen suoraan päin autolle saapuneita Ancelotteja, jotka eivät ehtineet tehdä yksinkertaisesti mitään, varsinkaan kun Daniel avasi saman tien tulen heitä päin katolta ja Devil ja Derek antoivat lisää tukea räiskien päin niitä Ancelotteja, jotka seisoivat rekan kyljissä. Hyökkäys oli niin yllättävä, että nyt viimeistään siviilit alkoivat ennennäkemättömän kovaa kiljuen ja huutaen juosta pois ennen kuin he joutuisivat ihmiskilviksi tai joksikin. Ancelotteja kuoli selvästi päälle kymmenen ennen kuin he ehtivät ottaa aseitaan edes esille, ja näky oli järisyttävä, kun Ian viskeli kranaattejakin maahan pitäen kuitenkin sihdin tarkkana, jottei se räjäyttäisi panssariautoa, muttei myöskään vahingoittaisi siviilejä, jotka vielä olivat juoksemassa sisään taloihin tai yksinkertaisesti kauas siitä korttelista. Vaikka laukaukset olivat melko selviä ja tulivat katoilta Ancelottien tietämyksen mukaan, nämä eivät tähtäilyistään huolimatta kyenneet havaitsemaan ketään, kiitos korkeiden kaiteiden, joiden taakse oli hyvä suojautua. Ainoa, joka oli todellisesti sanottuna vaarassa, oli Alan, johon oli ehditty jo varautua ja Ancelottit pyrkivät nyt vuorostaan tekemään yllätyshyökkäyksiä panssariauton takaosaan (siis jos eivät ottaneet minkäänlaista osumaa luodeista, jotka viuhuivat kattojen kautta heitä kohti). Alan alkoi moukaroida takanaan olevaa seinää ja karjui täyttä kurkkua: "CJ, ALA JO LIIKKUA ENNEN KUIN NÄMÄ HALVATUN MONGOLOIDIT KIIPEÄÄ KYYTIIN!", koska muutama Ancelotti pyrki jo tunkeutumaan panssariautoon mukaan. CJ ei kuitenkaan vielä uskaltanut liikkua, sillä jokin häntä esti...

Kun alkoi aseiden lataus (Ancelottit menivät suojaisaan paikkaan panssariauton ja seinän väliin, josta heihin ei ylletty), alkoi kuitenkin kuulua kummaa ääntä. Arvaamattomasti kova pärinä lähti nyt kuulumaan jostain aivan läheltä ja jopa Devil keskitti huomionsa siihen ampumisen lomassa, mutta kun Derek tökkäsi häntä aseellaan, tämä havahtui ja tähtäsi kohti uusinta Ancelottien autoa, joka kaarsi sivukujalta, mutta pelottavasti nämä eivät olleetkaan se isoin ongelma, vaikka niin luultiin.
Äkkiarvaamatta, kaikkien säikähdykseksi, heidät piiritti hetken kuluttua joukko ilmeisiä albanialaisia. Jokaisesta mahdollisesta suunnasta, mistä vain tuli tie siihen kohtaan kaupunkia, päristeli jopa pelottava määrä mustavalkoisia, kieltämättä komeita, mutta kuolemaa tuottavia moottoripyöriä, joiden ohjaksissa hääräsi Igor Petrela käskyläisineen. Vasta nyt panssariauton kuskinpaikalla oleva, mutta kuitenkin edelleen paikallaan pysyvä CJ näki vasta nyt tuon Liberty Cityn epäsosiaalisimmaksi nimetyn ihmisen, vaikka puhetta tästä olikin aiemmin ollut jo melkoisen suuri määrä. Igor eittämättä näytti ainakin aluksi veljeltään Dardanilta, joka puolestaan jossain määrin toi mieleen Nikon. Oikeastaan ainoa kunnollinen ja näkyvä ero oli yleisesti ottaen ilme ja katse. Igor oli epäilemättä ilkeimmän ja pahantahtoisimman näköinen mies, jonka CJ oli koskaan nähnyt, edes Adam Dimayev ei nähtävästi tälle vertoja vetänyt. Tällä oli pyörän värien mukaisesti musta kypärä ja muuten sitten valkoispainotteiset kuteet, sekä pesäpallomaila, joka oli toistaiseksi aseteltu hänen povitaskuunsa pilkistämään, mutta varsinaisesti vasemmassa kädessään hänellä olikin sitten konepistooli, jota oli enemmänkin syytä varoa. Ympärillään Igorilla oli noin tusinan verran kätyreitä, jotka murahtelivat ja tyytyivät toistaiseksi näyttämään pelottavilta antaessaan katseensa kiertää pitkin taistelutanteretta, joka toisaalta nyt oli hiljentynyt. Se, että Ancelottit eivät olleet välittömästi karanneet albanialaisten kimppuun, kieli siitä, että minkäänlaista sodanjulistusta ei oltu vielä varsinaisesti saatu aikaan, joten käytännössä sittenkin Sindaccot saattoivat olla syypäitä siihen, että tällä tavalla pääsi käymään ja kolmen mafian palkkasotureita oli nyt samassa paikassa. Alan pysyi alasimiensa takana piilossa epäillen, ettei hänen näkemisensä olisi kovin hyvä homma, ainakaan jos kyseessä oli sattumoisin Igor. Tämä itse katseli ympärilleen vahingoniloisen näköisesti, epäilemättä ajatellen, että oli nyt saanut parhaan mahdollisen tilaisuuden pitää hauskaa muiden mafioiden kustannuksella ja samalla kasvattaa omaa mafiaansa keskenään sotivien Sindaccojen ja Ancelottien yläpuolelle. Kuten arvata saattoi, tätä ei ainakaan edellisten keskuudessa sulatettu helposti, ja kenenkään huomaamatta Ian alkoi lipua kattoa pitkin talon sisälle ja sitä kautta sisäportaita alas Daniel perässään.

"Okei, ja mitäs te siis nyt tarkalleen mahdattekaan täältä hakea?" eräs Ancelotti kysyi kiukkuisesti unohtaen kokonaan sotimisen, mutta pitäen silti asettaan edelleen esillä ihan vaikka kaiken varalta. CJ:täkin kiinnosti kuulla ja hän olisi ehkä avannut ikkunaa ihan pikkuisen taas uudestaan, mutta siitä ei tullut mitään, koska pari albanialaista gangsteria katsoi häntä kohti ja hän alkoi hädissään pelätä, että nämä tunnistaisivat hänet Dardanin tappajaksi aiemmasta sodasta. Jos se paljastuisi näin pian, se olisi jo sellainen järkytys, että kohta Alanin ohjeista riippumatta (tämä kuiski hätäisesti, että CJ pysyisi ihan paikoillaan, vaikka vähän aikaa sitten oli ollut vähän erilaista komentoa ohjelmassa) hän lähtisi huitsin nevadaan, vaikka Igorin toverit seuraisivat perässä vaikka maailman ääriin. Ainakin toistaiseksi hän lähinnä keskittyi kuuntelemaan Alanin raportteja siitä, mitä Igor puhui, eristettyjen ikkunoiden läpi se kun ei ollut normaalisti mahdollista. Puhe meni kutakuinkin näin: "Satuin kuulemaan eräältä kontaktiltani, että täälläpäin käydään jonkinlaista kamppailua, enkä tietenkään halunnut jäädä paitsi bileistä, varsinkin kun veljeni tappaja on täällä!" (tämä kohta sai CJ:n erityisesti pelkäämään, koska Alanin mukaan Igor sanoi sen aika kostoa odottavalla sävyllä) "Veljeni murha tapahtui niin häikäilemättömällä tavalla juuri, kun hän oli päässyt vauhtiin, että nyt siitä saavat kärsiä kaikki, jotka ovat vähänkään olleet osallisina tilanteeseen! KUKA HALUAA ENSIKSI?" Nyt CJ saattoi kuulla, kuinka äkkiarvaamatta ja jopa säikäyttävästi alkoi ammunta jossain aivan lähellä, mutta hän ei uskaltanut kääntää katsettaan, koska pelkäsi muuten paljastuvansa albanialaisille. Hän oli totaalisesti jumissa keskellä taistelua, joka oli äkkiarvaamatta kääntynyt kolmen eri puolen väliseksi kaikki kaikkia vastaan-yhteenotoksi, jollaiset eivät koskaan tuoneet mitään parhainta mahdollista tulosta, ja joista selviytyminen olisi ihmeellinen saavutus, suorastaan mahdottomalta kuulostava. Alan piileskeli edelleen alasimien takana ja toivoi, että ovet nyt vaikka edes räjähtäisivät läheisen kranaatin voimasta kiinni tai jotain, ettei häntä huomattaisi, koska muuten hän olisi viimeisen päälle... kusessa. Sellaista pelastavaa ihmettä ei tapahtunut, mutta ainakaan ketään ei enää kiinnostanut likapyykki, vaan nyt alkoi taas hurja ammunta, kun albanialaiset käyttivät pelottavasti rätiseviä (eivät mitään sähköisiä, vaan lähinnä tavallisia konepistooleja) aseita ampuessaan Ancelotteja, ja varmasti tuliteho oli kova sen perusteella, että Alan pääsi todistamaan erään Ancelottin perääntymisen hurjan luotisuihkun seurauksena suoraan päin katutolppaa. Kauhu ja tuho, ne kuvastivat tilannetta...

Algonquinin poliisiasema

Ankean harmaahkolla käytävällä (lukuunottamatta tummansinistä mattoa) poliisiaseman sisällä nähtiin pitkästä aikaa liikettä, mikä oli epätavallista siihen aikaan päivästä, koska yleensä tuossa vaiheessa Savagen komentamat poliisit pysyivät visusti työhuoneissaan eivätkä lähteneet sieltä kämppimään minnekään käytäville. Nyt siellä kuitenkin askellettiin ja vieläpä kolmen henkilön voimin. Edellä käveli kaksi miestä, jotka olivat molemmat pukeutuneet likaisiin asusteisiin ja olivat aika luihun näköisiä, mutta ehkä sitä selitti heidän rikollinen taustansa aiempina vuosina Arabiassa. Muhammed, isompi heistä, käveli laiskasti ja olisi kovasti laittanut kädet taskuihinsa, mutta se ei vain ollut sallittua aseiden varalta, vaikka taskut olikin tutkittu. Pienempi mies, joka oli melkoinen luikku, mutta paljon kovempi kuin miltä näytti, Amir, askelsi samalla tavalla kuin aika usein yleensäkin, epäryhdikkäästi ja pää kumarassa eteenpäin jonkin verran. Heidän takanaan käveli sitten puolestaan vähän siistimmissä asusteissa oleva tummansinisen ja mustan ns. risteytykseen pukeutunut poliisi, tai pikemminkin soturi, ainakin sen perusteella, että hänellä oli päässään turvakypärä ja muutenkin melkoisesti suojaavaa varustetta, mutta luonnollisesti myös hyökkäävää. Hänellä oli Spas-12, jolla hän osoitti suoraan arabialaisten selkään - ase ei kyllä ollut oikeasti edes ladattu, mutta olipahan se sentään vanha ja toimiva konsti estää äkkiliikkeet, koska kaikki paatuneimmatkin rikolliset kavahtivat haulikkoa alle metrin etäisyydellä. Aivan käytävän päässä, aivan kuten yleensä oli tapana, sijaitsi tässäkin tapauksessa sen pääjehun huone, johon arabialaisia oltiin viemässä. Nämä pelkäsivät aika tolkuttomasti laiskuudestaan ja välinpitämättömän näköisestä asenteestaan huolimatta eivätkä voineet tajuta, miten yksi pahainen huumediili ja vielä tietämättöminä amerikkalaisista tavoista voisi johtaa saman tien puhutteluun poliisipäällikön kanssa, mutta ehkä se sitten oli vain myönnettävä, elämät oli tuhottu eikä paluuta entiseen enää ollut, ainoastaan lasku aina vain syvemmälle. "Okei, likaset, painukaa sisälle ja istukaa teille aseteltuihin tuoleihin, mää en tule tän pidemmälle!" sotilas karjahti vihaisesti ja vetäisi oven auki huoneesta, jonka ovesta Amir ehti erottaa kyltin "G.C.Savage - pääsy kielletty ulkopuolisilta".

Heidät molemmat passitettiin sisään ja sotilas pysytteli visusti heidän takanaan siihen asti, kunnes hän ehti sulkea oven jättäen arabialaiset käsiteltäviksi. Hetken aikaa nämä jo kuvittelivat, että jotain pahaa olisi tiedossa ja heitä vastassa olisi Simpsoneiden johtaja Burnsin tyylinen ilkimys, joka tarjoaisi heille kuolintapavaihtoehtoja, mutta yllätys oli joka tapauksessa melkoinen. Epäryhdikkään Burnsin sijaan heidän silmiensä eteen avautui noin 40-vuotias mies, joka piti jalkojaan rennosti työpöytänsä päällä ja selasi jotain papereita, mutta keskitti toisen silmänsä kohti arabeja, jotka eivät ihan täydellisesti asiaa ymmärtäneet, mutta liikkuivat kuitenkin varovasti kohti tuoleja. Poliisipäällikkö hymähti ja viskasi paperit laiskasti olkansa yli, laski jalat pöydältä ja otti mukavamman tavallisen istuma-asennon tuolinsa päällä. Hän näytti kyllä enemmän tavalliselta rivimieheltä kuin miltään johtajahahmolta, sillä jotenkin vain kaikki elementit – hänen harvakarvainen partansa, arkipäiväisen poliisin (tai ehkä sotilaan siitä päätellen, että vaatteet olivat samanvärisiä kuin arabeja saatelleen tyypin) asu ja paljon muuta, mutta sitä vastoin hänen katseensa oli kurinalainen ja käskevä. Nyt hän liikkui eteenpäin tuolillaan, laski kyynärpäät pöydälle, nojautui niiden varaan ja ikään kuin mittaili katseellaan arabeja, jotka olivat vihdoin onnistuneet istumaan tuoleihinsa, mikä oli ilmeisesti tehnyt aika hankalaa amerikkalaistavoista tiedottomina. "Hmm hmm, vai että näin tällä kertaa! Kiintoisaa saada kyllä teidät tänne minun kansliaani. Heti ensiksi sanosin, että en ole niin ilkeä kuin teidän katseenne antavat ymmärtää (ja v*tut...), ja että oikeammin kutsuin teidät tänne vaatimattomaan työpisteeseeni, koska havaitsin teissä jotain erityistä, jota ei löydy keskivertotyypistä. Minun mielestäni olisi syytä kuitenkin ensiksi tutustua tarkemmin ennen kuin kerron mitään kummempaa. Gregory Savage, erikoisagentti ja Liberty Cityn poliisipäällikkö." Hän ei ojentanut kättään kätelläkseen, vaan nytkäytti omaa päätään kohti arabeja, jotka vilkaisivat hölmistyneinä ja luulivat, että nyökkäys oli paikallinen tapa tervehtiä, mutta kun Savage kallisti päätä kysyvällä ilmeellä, he alkoivat vihdoin tajuta. "Ai niin, nimet!" Amir huudahti mukahuvittuneella äänellä ja päästi pari naurahduksilta kuulostanutta ääntä ulos. "Minä olen Amir ja tuo toinen tuossa on Muhammed. Meidän sukunimet on vähän vaikeita sanoa ja siksi varmaan voiskin jättää ne sanomatta, ihan vaan jotta te siis ymmärrätte mahdollisimman hyvin..." Hän pyrki kuulostamaan kunnioittavalta eikä tiennyt, saiko Savage tahtoaan läpi, mutta ainakaan tämä ei noussut vihaisena seisomaan tai mitään.

"Aivan, aivan, ymmärrän kyllä, ja kentällä ei varmaan tarvitakaan muita kuin teidän etunimenne. Niin, kentällä? Saatatte vähäsen kummastella, mutta juttu menee siis siten, että pyytäisin teitä auttamaan minua omassa pikkuisessa operaatiossani, johon lukeutuu Liberty Cityn puhdistaminen ylimääräisestä rikollisuudesta ja AIDS:n merkittävä laajentaminen..." Ilmeisesti juuri Savagen rauhallisuuden takia sen kunnioituksen unohtaneet Amir ja Muhammed kohosivat juuri siinä vaiheessa lähes samaan aikaan tuoleiltaan pystyyn näyttäen tyrmistyneiltä, kun he katsoivat kohti Savagea. Pelokkaasti ja ehkä jopa aivan liian vaatimattomasti, jotta sitä olisi voitu ottaa vakavasti, Amir osoitti tätä etusormellaan ja näytti jopa pikkuisen kiukkuiselta. "Tuo ei onnistu! Me paettiin Irakista terroristien lisäksi myös AIDS:n takia, ja me ei ainakaan suostuta levittämään sitä s**tanallista tautia muihin, saati sitten ottamaan sitä itsellemme!" hän sopersi yrittäen pitää kovasta äänensävystä kiinni ja puhuen aika kehnoa englantia. Vaikutusta Savageen hän ei väärinkäsityksellään tehnyt, sillä tämä vain nauroi ja länttäsi pöytään jonkun paperin, joka oli varmaan ollutkin hänen kädessään siltä varalta, että vieraat eivät tajuaisi, mistä oli kyse silloin, kun hän itse puhui AIDS:sta. Paperissa ei ollut mitään perustekstiä, vaan pikemminkin koko järjestön nimi kokonaisuudessaan (muistinvirkistyksenä Algonquin Interception Danger Service) sekä sen logo, jonka merkitystä oli vähän vaikea saada tajuttua (vihaisen näköinen afrikkalainen villimies, jolla oli kädessään terävä keihäs), mutta ehkä se kuvasti AIDS:n tyyliä erikoisemmassa mittakaavassa tai jotain. Arabit saivat kyllä tulkata tekstiä jonkin aikaa ennen kuin saivat siitä selvää, mutta kun asia oli tullut selväksi ja heidän ei tarvinnutkaan tartuttaa sukupuolitautia pitkin Liberty Cityä, asia pääsi aivan uuteen valoon. "Koska te nyt näyttäisitte olevan enemmän perillä asioista, niin voinkin selittää enempi. Elikkäs, minun tielläni menestykseen seisoo ikävästi aika paljon tekijöitä. Stilwaterissa ongelma on 3rd Street Saints-jengi, joka on jollain ilveellä onnistunut taas nousemaan kurjasta jamastaan. En tiedä, miten se on mahdollista, mutta se on eliminoitava. Sitten on Sindaccojen mafia tuolla Alderneyn puolella, ja se sitten puolestaan väittää olevansa joku siviiliensuojelujärjestö, jonka nimeä en edes muista kokonaan, mutta joka tapauksessa ne ovat toinen piikki lihassa. Teitä en laita mihinkään sotatoimiin, mutta sitä vastoin saatte minulta kaikki rahat ja kaikki varusteet, mitä tarvitsette tuolla kentällä. Jos onnistutte auttamaan minua kunnolla ja poistamaan kaikki viholliset, joita varmasti tulee jatkossakin riittämään turhan paljon lueteltavaksi, poistan teidät ikiajoiksi rikosrekisteristä ja toteutan amerikkalaisen unelmanne." Hän näytti itsetyytyväiseltä, sillä tietenkin tässä oli jokin juoni, mutta eiväthän maahanmuuttajat sitä voineet aavistaa, vaan sitä vastoin he katsoivat iloisesti toisiaan kohti ja ajattelivat mielessään, että josko asiat sittenkin olisivat vielä paremmin, vaikka vaaraan tuli ehkä omalla tavallaan hankkiuduttua.

To Be Continued.

-

+Osaat kirjoittaa oikeaoppisesti suomea

-Vitun pitkä
-Helvetin turha

Ei, tämä ei ole trollaamista, joten ennenkuin modeillevinkuja-carbonox menee sinne "ilmoita modelaattoreille aiheeseen", niin mieti vielä.

Minun mielipide.

Just ehdit varottaa :S

Minua ei tosin mielipitees vois vähempää kiinnostaa *sheesh*

Jossää eksyt vielä tälle sivulle niin älä kuitenkaan väärin ymmärrä, kyllä mää oon tottunu siihen että stoorejani pidetään liian pitkinä, mutta nämä "turha"-jutut sitten yleensä skipataan armottomasti kuin... no, jätetään se vertauskuva ny pois... :/

Tosiaan, koita hyödyntää tulevaisuudessa tuota kirjotustaitoa, kun on näköjään halua ja intoa :P

Carbonox Stories:

Amaranth - Osa 6 - Deathwish

Siinä sitä taas oltiin, keskellä tappelua, jonka kaltaista oikeastaan ei oltu koskaan nähty ehkä sitten klubimellakan, jossa oli ruumiita syntynyt vähän, mutta sitäkin enemmän verta ja hampaita oli lennellyt. Tämä kamppailu tosin käytiin aseilla, ja uniikisti siinä oli kolme osapuolta toisiaan vastaan. Sindaccot, jotka tosin joutuivat nojautumaan lähes täysin pelkästään Devilin ja Derekin räiskintään Daronin ohjaamana, sillä Daniel ja Ian olivat kiirehtineet takaisin katutasolle heidän rakennuksensa päältä, Alan piileskeli välttääkseen ennenaikaisen kuoleman ja CJ:n ja Aldrinin oli vaikea tehdä mitään, koska luodinkestävien ikkunoiden aukaiseminen oli merkittävä riskitekijä. Toiset sotijat olivat Ancelotteja, jotka mustissa puvuissaan kantoivat tehokkaita tykkejä, mutta olivat kehnoja suojautumaan ja siksi heillä olikin toistaiseksi suurimmat menetykset, ja tehokkaat aseet jäivät lojumaan maahan. Kolmannet olivat sitten luonnollisesti albanialaisia, jotka olivat saaneet sanan tappelusta ja pääsivät sitten moottoripyörillään paikan päälle ampumaan pelottavilla tykeillään, mutta aivan kuten Ancelottit, he olivat helpohkoja maaleja, kiitos moottoripyörien suojaamattomuuden, mutta ainakin rintapanssari auttoi jossain määrin luotien vastaanottamisessa, ja he kaartelivat jatkuvasti pyörillään ympäri rekkaa (CJ:n katse kohtasi säännöllisesti joidenkin albanialaisten kanssa, mutta mitään erityistä ei tapahtunut Alanin raporttien perusteella) ja Ancelottien autoja ja olivat niin nopeita, että heihin oli vaikea osua, mutta tietenkin se huono puoli sitten puolestaan oli se, että kovasta vauhdista oli itsekin vaikea tähdätä vastustajiin, liikkuivat nämä tai eivät. Kummallakaan puolella ei ollut varsinaista etulyöntiasemaa, mutta albanialaiset näyttivät kuitenkin olevan voitolla (kiitos sen, että Devilin ja Derekin oli niin mahdoton tähdätä heihin, että he keskittivät hyökkäyksensä Ancelotteihin, jotka olivat selvästi liian tyhmiä tehdäkseen mitään kummallisempaa kuin suojautuakseen autojen taakse, johon moottoripyöräjoukot eivät ehkä yltäneet, mutta rynnäkkökiväärit katolla kyllä tekivät tempun aivan loistavasti. Albanialaiset varmaan luulivat Diabloja omiksi auttajikseen tai jotain, koska yksikään heistä ei tähdännyt missään vaiheessa heitä kohti, tai sitten vain he eivät mitenkään ehtineet vauhdissa osoittaa aseitaan katolle, joka vieläpä oli erinomainen suojapaikka. Muutamat Ancelottit olivat kyyristyneet suojaisiin kohtiin ja pyysivät nopeasti taustatukea, mikä tarkoitti lisää hommaa Diabloille.

Vihdoin ja viimein saatiin vähän apua, kun ovi potkaistiin apposen auki vastapäisestä rakennuksesta ja pahaa-aavistamaton Ancelotti jäi alle, mutta häntä ei aivan kuitenkaan huomattu (paitsi Diablot, jotka avasivat tulen heti kun tähtäysreitti oli vapaa). Daniel ja Ian rynnivät kadulle ja heti ensi töikseen he ampuivat kohti Alanin lähellä kämppiviä Ancelotteja, jotka eivät ehtineet huomata heitä ajoissa ja täten miestappiot kasvoivat aina vain, mutta tuntien mafian koon ja voimakkuuden (ehkä se oli vähän ehtinyt kasvaa vuoden 1998 paristakymmenestä jonkin verran, vaikka Sindaccot pahaa jälkeä tekivätkin näitä vastaan) taustatuki ei kaatuisi yhtä helposti. Ainakin hauskaa heillä oli niin kauan kuin sitä kesti, mutta suojan hakeminen olikin sitten hankalampaa, koska Alan paljastuisi albanialaisille, jos nämä kiertäisivät pyörillään panssariauton ohitse, joten sitä piti vältellä, vaikka se oli kaikkein kestävin juttu niillä main ja sitä kautta paras mahdollinen suoja. Samalla kun he hivuttautuivat kohti auton etuosaa, jonka kautta he voisivat kaartaa nyt aika samoissa kohdin kiertelevien albanialaisten selustaan, Alan käski todella hiljaisella äänellä CJ:tä ja Aldrinia syöksymään taisteluun ja järjestämään hänet jollain tapaa suojaisampaan paikkaan, josta hän voisi lahdata vihollisia (ehkä oikeasti hän halusi vain pakoon, mutta hän mainitsi viholliset lähinnä varmistaakseen, ettei CJ saisi väärää käsitystä hänestä). Ainakaan vielä kumpikaan Johnsoneista ei voinut liikkua kunnolla, sillä Aldrin odotti sopivaa hetkeä hiipiä huomaamatta omasta ovestaan ja CJ:n oli mentävä niin ikään oikealta säilyäkseen hengissä edes jonkin aikaa rekasta poistumisen jälkeen. Daniel ja Ian kyttäsivät piilossa auton edessä ja sattuivat sopivasti todistamaan tilannetta, jossa viisi albanialaista moottoripyörää päristi mäkeä alas taistelukenttää kohti kurkiauran muodossa ja kaikenkarvaiset aseet heiluen. Ancelottit käänsivät katseensa kohti pyöriä, jotka jättivät heidät samalla kertaheitolla kahden tulen väliin, ja oikeastaan kolmannenkin, kiitos Diablojen, jotka saattoivat tähdätä nyt muutamia paikallaan pyöriviä albanialaisiakin. "Tämä muistuttaa minua ajoista, jolloin hiivin vihollisten keskinäisessä sodassa japanilaisen mestarini Jyuinchin kanssa otettuani miekkakoulutuksen vuosia takaperin..." Daniel murahti ladatessaan asetta ja odottaessaan, että tutkaa tukikohdassa käyttävän Daronin käsky kävisi. Ainakaan hyökkäystä ei ollut vielä tapahtunut keskelle ohjauskeskusta, sillä Assassinin pirteä naukuminen oli kuultavissa taustalla, mutta se olikin sitten ainoa ääni.

"Aldrin, nyt!" Alan sähisi ja tunki väkisin likapyykkiä päälleen lisäsuojaa saadakseen, mutta se ei häntä pelastaisi, jos paikanvaihtoa ei kohta tulisi. Ehkä suunnitelma oli sittenkin vähän turhan kehno, kun edes pomomiehen turvallisuus ei ollut kohdallaan, mutta parempi oli nyt edes yrittää korjata tilannetta ja sen jälkeen vasta aloittaa kunnon parantelu. "Kiinnostais kuulla, kuinka nää helevetin pällit pääsi tänne! Jonkun on täytyny laverrella niiden puheiden perusteella, mutta ei se meille riitä!" Aldrin huusi mikkiin, joka oli aseteltu hänen päähänsä ja jolla hänellä oli suora yhteys Daroniin, aivan kuten kaikilla muillakin paikalla olevilla Sindaccoilla. Hän pysähtyi taas kesken liikkeen, mutta CJ:n tyrkätessä häntä kiihtyneesti (suojasta huolimatta hänellä alkoi olla kiire poistua autosta ennen kuin mitään kauheaa ehtisi tapahtua) häneen alkoi taas tulla eloa ja hän avasi varovasti oven, katsoi tarkkaan oikealle puolelle (eli kohti rekan takaosaa) Ancelottien varalta, mutta kun ketään ei näkynyt, hän ponnahti pihalle mahdollisimman vähin äänin ja kaikki saattoivat taas kuulla, kuinka Daron jakoi ohjeita. Danielin ja Ianin piti siirtyä pois rekan edestä sen varalta, että CJ vahingossa osuisi vaihdekeppiin siirtyessään matkustajan puolelta ulos ja rekka liukuisi sitä kautta Sindaccojen päälle. Hän hivuttautui erittäin varovasti vaihdekeppi haaravälinsä alapuolella (se oli aika koomisen näköistä ja ulkopuolelta tyrskähdeltiin), mutta hänellä oli liian paljon keskittymistä, että hän voisi näyttää sarkastista keskaria kavereilleen. Muutakin tosin tapahtui päämajassa, sillä Daron alkoi puhua nolostuneella äänellä muita turhauttaen: "No kun mää ajattelin, että nuo Ancelottit on niin tyhjäpäisiä, että kaiken varalta piti viedä tieto Igorillekin tästä diilistä! En mä voinut tietää, että molemmat puolet otti tän vakavasti!" Hän saattoi saada korviinsa vähän rajuja tuntemuksia, kun kaikki, joilla vain mikki oli, huokaisivat erittäin kovaäänisesti siihen tietoisina siitä, että homma oli nähtävästi pakko jättää kohta juniorisukupolven hallintaan, jos Daronilla ja Alanilla ei niin paljon älyä sitten loppuviimeksi olisikaan. Ehkä Assassinkin olisi sillä kannalla, mutta nyt ei sopinut ihan sellaista ajatella. CJ vältteli tuijottamasta kenenkään albanialaisen silmiin, koska sen seuraukset voitiin jo tietää eikä hän enää ikinä halunnut päätyä minkäänlaisiin sellaisiin ongelmiin kuin erään nimeltämainitsemattoman Pavanon kanssa, se vain oli vähän vaikeaa Sindacco-palkkiksena nykypäivinä. Joko albanialaiset häiritsivät hänen keskittymistään liikaa tai sitten hän vain yritti liikaa, joka tapauksessa hän tosiaan sohaisi vaihdekeppiä ja panssariauto kiihtyi aivan liian kovaäänisesti, jolloin albanialaistenkin katseet kääntyivät. Daniel meinasi kirkaista, kun hänen suojansa alkoi liukua alamäkeen, ja nyt CJ hyppäsi äkkiä ovea päin, tyrkkäsi sitä jalallaan mahdollisimman kovalla voimalla ja lennähti ulos, vaikkakin pikkuisen kömpelösti ja pystymättä pitämään tasapainoa yllä. Hän horjahti melkein heti, kun jalat osuivat maahan, joten p*rseellensähän CJ sitten rojahti keskelle taistelua.

Albanialaiset, Igor etunenässä, olivat oikein kiinnostuneita siitä, mitä rekassa oli ollut, kun he eivät ennen ehtineet mitään tehdä sille sisällölle. Kaiken huipuksi Alan paljasti oman sijaintinsa aloittamalla hurjan karjunnan, kun rekka ohjautui aina vain kovempaa ja kovempaa alas kohti tietä, jonka yli se oli sitä kautta menossa ja suoraan kohti turhan ison sorttista rakennusta, mutta kukaan ei voinut lähteä sellaisessa tilanteessa perään, varsinkin kun se oli aivan turhaa. CJ luuli hetken aikaa jo kaiken toivon olevan menetetty, koska yksinkertaisesti mitään suojaa ei ollut, paitsi Ancelottien autot toisella puolella taistelutanteretta, mutta lyhyen, hiljaisen tuokion päätteeksi hän oli saada sydänkohtauksen, kun ilman minkäänlaista varoitusta Daniel vetäisi aseen esiin kuin mikäkin lännen nopein ja aloitti hurjan, rätisevän räiskeen sokkona kohti albanialaisia, jotka eivät ehtineet tehdä melkein mitään ajoissa, paitsi Igor, joka kiihdytti nopeasti kaatuvan joukon keskeltä pakoon ja kiersi Ancelottien ajokin taakse. Albanialaisten ongelmat lähtivätkin sitten siitä käyntiin, sillä he olivat täysin tulilinjalla, vaikka yrittivätkin kierrellä vimmatusti nopean tulituksen alettua, mutta Ian ja Aldrin liittyivät aivan liian äkkiä samaiseen rähinään, jotta yksikään motoristi olisi ehtinyt kunnolla väistyä, ja vasta nyt he sitten olivat jäämässä kunnolla tappiolle. Devil ja Derek latasivat aseiden lippaat täyteen, ottivat oikein mukavan asennon ja aloittivat sitten sellaiset tärskyt, joihin ei ollut verrattavissa oikein mikään muu kuin vähän eksoottisemmat vastaavat Pavanojen kanssa. Igor oli kyllä löytänyt itselleen oikein hyvän kyttäyspaikan, jossa hänen ainoa hankaluutensa olivat Ancelottit, jotka kyllä liikkuivat häntä kohti, toisin kuin Sindaccot, jotka pysyttelivät omassa rynnäkköpaikassaan ja korkeintaan kierivät puolelta toiselle välttääkseen juuri nyt kohti lentelevät laukaukset. CJ nousi vähitellen pystyyn, mikä oli vaikeaa, koska niin äkillisen, pyörtymistä jäljittelevän kaatumisen myötä hänen sisällään kaikki ei ollut kunnossa ja häntä huimasi lievästi. Minne hän sitten siirtyikin epätoivoisissa yrityksissään, Aldrin hyppelehti koko ajan hänen edessään estäen vihollisten yritykset ampua CJ:tä maassa, koska sellaisilla pyrkimyksillä ei koskaan ollut mitään hyviä lopputuloksia, vaikka jotenkin olikin tullut niin fyysisiä kuin henkisiä selviytymisiä Adamin, Dimitrin ja kumppanien toistuvista tappoyrityksistä silloin ennen. Homma oli silti paisunut vähän tylsänpulleaksi asemasodaksi, jossa Sindaccoja oli kuusi suunnilleen viisinkertaista yhteenlaskettua vihollismäärää vastaan. Oli kyllä käsittämätöntä, kuinka monta Ancelottia taistelussa kuitenkin oli, jotenkin heitä vain tuntui rynnivän loppumattomasti kujilta ja autojen takaa ja kaikkialta, mitä taistelukentällä sitten oli.

CJ ei ollut edes ehtinyt kunnolla kohota taas vaihteeksi jaloilleen, kun taistelun ensimmäinen vähän merkittävämpi ja jännittävämpi, toisaalta ei mikään kovin mukava, tilanne syntyi arvaamattomalla tavalla. Yhtäkkiä vain jotain uudenlaiselta kuulostavaa pörräämistä kuului jostain päin taivasta, eikä se enää tullut melkein kaikilta mahdollisilta kuulostavista aseista, vaan nyt täytyi olla kyseessä helikopteri. Kaikki olivat aika varmoja, että se oli tullut tiputtaakseen Ancelottien joukkoja, sillä Sindaccot eivät olleet tilanneet minkäänlaista kyyditystä, mutta kummastuttavasti viholliset näyttivät aivan yhtä hämmästyneiltä kuin Sindaccotkin, elämiensä viimeisenä juttuna (ammuskelu kun jatkui edelleen, ja ihmettelemään jääminen ei ollut terveellistä). Helikopterin tummansininen väri näytti jotenkin pahaa enteilevältä ja arveluttavalta, ja se ei ollut mitään tavallisesti ylilentävääkään, vaan se toden teolla jäi leijumaan taistelualueen yläpuolelle. Sindaccot yrittivät olla välittämättä siitä ja tulituskin jatkui, ja nyt CJ:kin päätti jo tarttua aseeseen ollakseen hyödyksi, vaikka tilanne ei ollut terveellinen. Igorin kutsuma apu paikalle olisi ehkä ollut todennäköistä, sillä suurin osa hänen jenginsä moottoripyöristä lojui nyt ilman ketään hengissä olevaa ajajaa pitkin katua, mutta kun hän tuli taas näkyviin tehdäkseen yllätyslenkin Ancelottien keskelle ase laulaen, hän ei näyttänyt yhtään sen iloisemmalta helikopterin tullessa kuin normaalistikaan. Pelottavinta tosin oli se, että se ei tehnyt mitään erityistä, lenteli vain siellä yläpuolella ja näytti ikään kuin odottavan jotain tapahtuvan. Mitä jotain, se selvisi niin nopeasti, että sitä oli vaikea todistaa säikähtämättä. Nopeammin kuin kukaan olisi aavistanut, suoraan päin Ancelottien väsäämää tiesuluntapaista lensi helikopterin etuosasta ohjus, joka oli ilmiselvästi lukittuvaksi määritetty, koska sellaisessa kohdetta hakevassa kierteessä se ohjautui eteenpäin. Vain muutamat Ancelottit ehtivät ajoissa turvaan ottamatta mitään pieniä naarmuja ja vaatteiden repeilemisiä huomioon, sillä ohjus oli niin nopea, että vaati melkoisen kovaa reaktiokykyä keretä mihinkään sen tieltä. Se ei toisaalta ollut ainoa asia, mikä yllätti, sillä samalla kun Ancelottien autot paukahtelivat ja sinkoilivat valtavan räjähdyspilven seassa ilmaan ennen kuin painovoima tuli vastaan, jostain päin ympäristöä, ehkä jopa helikopterin sisältä, lensi taistelukentän keskelle savupommeja, jotka peittivät tehokkaasti myös Sindaccojen näkökentän. Enää ei tarvinnut epäröidä mitään... poliisi-isku.

Tästä lähti heti hurja kohu, kun Daniel alkoi rääkyä mikkiinsä: "DARON, ET SAA OLLA TOSISSASI NÄIDEN KANSSA!!!" sakean savun peittäessä aluetta, jolla kuului nyt lisää räjähdyksiä ja uudenlaista räiskettä, joka kuulosti aivan automaattihaulikoiden pamahtelulta. Sen seassa kantautuva karjunta ei kuulostanut erityisen hyvältä, vaikka siellä huusivatkin sataprosenttisella varmuudella viholliset, mutta siltikin tällainen yllätysisku tuntui niin järkyttävältä, ettei pahemmasta väliä. Mikä järkyttävintä, kun CJ vilkaisi vielä kerran tuota ilmettyä hyökkäyshelikopteria kohti, hän saattoi erottaa neljä vierekkäin aseteltua mustaa kirjainta valkoisilla reunuksilla, joiden pelottava ja epäarkipäiväinen teksti "AIDS" ei enteillyt mitään hyvää. Yhtä ystävällismielinen järjestö ei enää ollut kuin silloin, kun Matthew oli Forelleineen yrittänyt vallata Liberty Cityä viimeisen kerran. Silloin AIDS oli apuun tullutkin raskaine tankkeineen ja ilmapuolustuksineen, mutta nyt jokin teki siitä jo valmiiksi paljon ilkeämmän kuin ennen, vaikka hyökkäystyyli olikin aika tavallinen poliiseille. Ehkä näiden uusi johtaja, josta CJ:llä toisaalta ei ollut mitään aavistusta, ei vain ollut yhtä niinsanotusti kiltti kuin Francis tai Angel, päinvastoin paljon rajumpi tapaus. Se ei tietenkään ollut mikään hyvä asia, koska vaikka AIDS ei ollut vielä mikään ongelma Pavanojen ollessa kuvioissa, nyt näytti sitten aivan toiselta. Oikeastaan CJ oli niin keskittynyt nimenomaan tuohon helikopteriin, että hän ei meinannut huomata ollenkaan, kuinka jossain vähän matkan päässä käynnistyi taas moottoripyörä ja hetken kuluttua Daniel karjaisi täyttä kurkkua: "IGOR PAKENEE!" Se sai CJ:n hätkähtämään ja toden teolla mustavalkoinen viritetty pyörä kaahasi nyt poispäin, mutta ennen kuin Igor ehti ohittaa Sindaccoja, joita ei nyt ollut aikaa ammuskellakaan, tämä alkoi juosta kohti kasaa, jossa muutamat albanialaisten entiset pyörät olivat makaamassa ja päätti, että tilanne ei kuitenkaan jäisi tähän. "ME ETSITÄÄN ALI, TE MEETTE PERÄÄN!" Daniel komensi jakaen ohjeita, mutta viittoen kohti Diabloja siihen malliin, että näiden pitäisi pysyä paikoillaan, elleivät AIDS:laiset alkaisi käydä inhottavasti päälle, koska asemien pitäminen oli aina hyvä juttu. Hän alkoi juosta mäkeä alaspäin Aldrin perässään sinne, minne rekka oli liukunut, samalla kun CJ, joka latasi asetta juostessaan, tönäisi verisen albanialaisruumiin pois erään erityisen nopean näköisen pyörän luota ja nosti sen pystyyn. Hänellä ei ollut hirveästi kokemusta moottoripyöristä, mutta eiköhän hän kuitenkin osannut ainakin ne perusniksit, joita tarvittaisiin pahimmassa tapauksessa viimeisen päälle ruuhkaisessa kaupungissa luovimiseen. Ian nosti pystyyn puolestaan toisen pyörän, joka oli kaikkein parhaassa kohdassa, josta pääsi nopeasti liikkeelle.

Näin siinä sitten kävi, kaikki vastuu oli CJ:n ja Ianin harteilla. He saivat kyllä pyörät käynnistettyä nopeasti, ainoa ahdistava juttu oli vain hivenen veriset osat niistä kohdista, joihin ainetta oli ehtinyt valua ammutuista edellisistä omistajista. Igor ei ollut päässyt vielä kauaksi, joten toivoa vielä oli, mutta kammottavalta silti tuntui se, että Diablot jäivät tappelemaan käytännössä yksin kolmea vihollisporukkaa vastaan (olkoonkin, että albanialaiset saattoivat olla jo kuolleet savupilven sisällä kykenemättä näkemään hyökkääjiään) ja jos Danielin ja Aldrinin perään laukaistaisiin ohjus, se olisi sitten loppu, vieläpä kun Alanillakaan ei välttämättä ollut kovin helppoa, oli hän sitten päässyt rekasta ulos tai ei. Oikeastaan kaikki oli mennyt sellaiseksi sekasorroksi, ettei tilannetta voinut enää kuin parantaa lievästi hoitamalla Igor pois kuvioista. "Daron, näekkö sä yhtään mitään tutkassa? Ja ole kiltti ja sano, että poliisien tulo ei ollut sun ansiotas!" CJ karjaisi mikkiin, joka alkoi tehdä kipeää, mutta auttoi enemmän kuin haittasi, ja jos hän oikein onnekas olisi, se voisi parhaimmillaan pysäyttää huonosti tähdättyjä luoteja. Ian ajoi vähän hänen edellään ja katseli samalla ympärille, kun CJ yritti saada jotain selvää rätisevästä puheesta moottoripyörän melun takia. Hänen oli nostettava äänenvoimakkuutta vääntämällä vipua, mikä oli vaikeaa, koska hän ei edes nähnyt sitä, ja kaiken huipuksi tuskallinen olo yltyi, kun kaksi kovaa ääntä piiskasi hänen korviaan ja Igoria ei näkynyt missään, ainoastaan ruskeisiin pukeutunut Ian vähän edempänä. "DARON, HUUDA SEN SIJAINTI, EI TÄSTÄ MUUTEN OLE HYÖTYÄ!" CJ huusi kurkku suorana ja naama lievästi punaisena ja hiljensi vauhtia niin vähän, että hän kulki melkein todella kovaa, mutta tarpeeksi hiljaa, jotta pyörä ei enää pitänyt kovaa melua. Valitettavasti äänenvoimakkuus johti siihen, että hänen korvassaan särähti ikävästi Daronin huutaessa sitten vuorostaan aivan liian tilanteeseen sopimattomalla voimalla: "ALDERNEY CITYSSÄ KAKS KORTTELIA TEIDÄN SIJAINNISTA POHJOSEEN, SUUNTAA KOHTI LÄNTTÄ!" Ainakin tällä kertaa ehkä lievähköä syrjintää kokenut, mutta ainakin turvallisesti tukikohdan monitorien ääressä istuva Daron antoi CJ:lle ja Ianille tasaisesti ajo-ohjeita ja varmisti jatkuvasti, että he eivät menisi harhaan, ja tämän merkeissä hän yksinkertaisti ohjettaan. Ainakin se toimi, sillä siinä missä Igor etsi epätoivoisesti turvapaikkaa, tutka paljasti hänen sijaintinsa kaiken aikaa. Oli vain ajan kysymys, koska jotain merkittävämpää tapahtuisi.

Tuntematon paikka Bohanissa...

Liberty Cityn parhaat tapaamispaikat tuppasivat aina olemaan sitä samaa ja vaikka kuinka monesti nähtyä kujaa, mutta ainakin tällä kertaa oli mielikuvitustakin vähän käytetty. Bohanin eteläpuoliskolla oli juuri täydellinen pieni alue, joka oli hyvä tapaamispaikka. Se löytyi Charge Islandia kohti kulkevan sillan alta ja noin yleisesti ottaen vain muutamia työmiehiä liikkui siellä satunnaisesti, mutta yleensä siellä saattoi olla aivan rauhassa ilman mitään ylimääräistä väkeä kohtaamassa. Tavallisesti se oli kyllä huumediilereiden unelmapaikka, mutta nyt siellä oli taas vähän erilainen kaksikko katselemassa varovasti ympärilleen. Vain yksi tie johti sinne, sekin oli enimmäkseen hiekkapolkua, ja sinne näiden kahden henkilön katseet yleisesti ottaen osuivat eniten. He seisoivat kyllä enimmäkseen varjossa, mutta ympärillä oli niin kirkasta ja aurinkoista, ettei edes se peittänyt heidän kasvojaan ihan täysin. Toinen heistä oli kuitenkin peittänyt ne omatoimisesti, ja oikeastaan ainoa asia, mikä hänestä näkyi kunnolla, olivat hänen pikkiriikkiset nappisilmänsä, jotka näyttivät aika lailla pehmonallen vastaavilta, mutta olivat kaikkea muuta kuin söpöt ja sydämensulattavat. Päinvastoin ne näyttivät uhkaavilta ja kärsineiltä ja se, mitä ne olisivat sanoneet, jos voisivat puhua, olisi varmasti ollut jotain sellaista kuin: "Varokin tekemästä mitään äkkiliikkeitä tai tapan sut", mikä ei ollut mitään mukavaa sanottavaa, eipä tietenkään. Vaikka asteita oli aivan yllin kyllin, oli miehellä silti samat kuteet kuin aiemminkin - musta huppari, jonkinlainen naamio, joka peitti kasvot aika hyvin, ja silmät sekä sormenpäät olivat ainoat ruumiinosat, jotka näkyivät vaatteiden alta (jälkimmäiset, koska hänellä oli käsissään tappeluhanskat, joista puuttuivat sormenpäät). Se toinen tyyppi ei rennommasta vaatetuksestaan huolimatta näyttänyt yhtään piristävämmältä. Hän oli melko perusrakenteinen ruumiiltaan, keskitasoa ylempänä tosin ja muskelit näkyivät kyllä, ja hänen korkeussuunnassa pikkiriikkiset silmänsä näyttivät vihaisilta ja kostonhimoisilta. Hänellä oli niiden ilmeestä päätellen jäänyt jotain tärkeää kesken ja siitä oli maksettava tietyille henkilöille, mutta ainakaan vielä ei oltu tehty mitään sen kummempaa kuin hiippailtu Alanin kartanoon ja varastettu lamppu, jota oli luultu ydinohjuksen osaksi, joka sitten loppujen lopuksi oli Assassin-kissan kaulapannasta löytyvä komponentti.

"No, Deco, mitä me nyt sitten tehdään?" merkittävämmin pukeutunut mies kysyi ja suunnitteli hetken sytyttävänsä tupakkaa, mutta ei sitten kuitenkaan päättänytkään ja tunki sen takaisin askiin keräämään pölyä (viimeksi hän oli varmaan sauhutellut viikko sitten, kun hänellä ei ollut ihan niin kauheasti vastuuta). Deco, joka hikoili T-paidassaan, jonka keskellä oli epämääräisesti tekstiä ja jonkin jengin logo, ei sanonut vielä mitään. Oli kummaa, kuinka hänellä oli kyllä hyvin kuuma, mutta sitä vastoin hänen ystävänsä, erityisesti Johnsonien vanha tuttu stalker, ei hikoillut yksinkertaisesti ollenkaan, vaikka tällä oli huomattavasti enemmän rytkyjä yllään. Ehkä se sitten oli vain se kestävyys ja elämänkokemus, stalker kun oli reippaasti päälle kymmenen vuotta vanhempi kuin hänen partnerinsa. Ainoa huonompi puoli oli se, että hänen kärsivällisyytensä oli hämmästyttävän pieni, ja jo nyt hän alkoi hoputtaa Decoa ärsyyntyneesti heiluttelemalla kättään tämän naaman edessä, mutta jotenkin miehen pystyi silti säilyttää tyyneytensä, vaikka moinen elehtiminen näytti ärsyttävältä ja jopa turhalta. "Kuule, kaveri, ehkä minulla on jotain muutakin ajateltavaa kuin Savage? Toki minä haluan hänet yhtä innokkaasti kuin sinäkin, mutta tämä pitää tehdä vaihe vaiheelta. Vogel on meidän tiellämme, ja niin on myös aika hemmetin moni muu tyyppi! Maero ei enää meinaa oikein luottaa muhun kunnolla, ja sen takia on aika siirtyä Stilwaterin rintamalla varasuunnitelmaan. Se menee siten, että Saintien on pakko nousta uusiksi." Ehkei ollut mikään ihme, että stalker siinä vaiheessa alkoi hivenen järkyttyä ja perääntyi taaksepäin käsi näkymättömissä olevan suun edessä kuultuaan Decon viisi viimeistä sanaa. "Siis sä yrität tolkuttaa, että Sainteilla on mahdollisuuksia? Olisitpa kuule nähnyt, millasta vuonna 2005 oli! Monroe oli kaiken aikaa pysäyttämässä niitä, Savage tuki projektia täysin ja kuulemma niillä oli jotain yhteyksiä yhteen jengipomoonkin, mutta sen enempää en ole perillä mistään. Jotkut sanoo, että se kuoli, mutta Savagen puheista saa sellasta tolkkua, että kyseinen tyyppi onkin yhä hengissä, enkä tiedä, ketä uskoa, koska kuka tahansa voi nykyään valehdella varsinkin sillon kun ei kerro suoraan meikäläiselle. Sä varmaan tiedät totuuden, vai kuinka?" Deco pysyi taas hiljaa lyhyen aikaa ja mittaili sormiaan katsoessaan merelle päin, mutta koska stalker ei pitänyt moisesta, hän kääntyi nopeasti takaisin tätä kohti. "Aivan juu, meinasin unohtaakin! Valitan, mutta en voi nyt sanoa siitä mitään, palautit epämukavia asioita mieleeni, sellasia joista en tykkää puhua, saati sitten ajatella, vaikka minä silti teenkin niin..."

To Be Continued.