Kirjoitettu: torstai, 14. toukokuuta 2009 klo 09.58
Lainaus:14.05.2009 blu_ kirjoitti:
Lainaus:13.05.2009 Carbonox kirjoitti:
Huonoa arvostelijaa pitää ojentaa. Se on pelin (kylmä) henki.
Paitsi jos se antaa hyviä pisteitä noille sun tarinoille, eiks?
Pisteet ei ratkase mitään, vaan se, että mitä asioita on arvosteltu. Siinä ei kyllä paljon painoa ollut juuri sillä tarinalla, vaan pikemminkin kaikenlaisella p*skalla.
Eletään sopusoinnussa tästä viestistä lähtien, okei?
Kirjoitettu: perjantai, 15. toukokuuta 2009 klo 13.04
Carbonox Stories:
What I've Done - Osa 1 - The McReary Mess
Saints Row, lauantaina 10:30
Ultorin pilvenpiirtäjä oli aivan yhtä näyttävä näky kuin aina ennenkin, korkealla Stilwaterin kattojen yläpuolella. Se näkyi vankilalta asti, vaikka ydinvoimalalta, ja oli kaupungin voimakkaan kehityksen suurin merkki. Se ei tietenkään ollut pelkkä monumentti, vaan erittäin voimakas ja merkittävä, yli 80-kerroksinen toimistorakennus, jonka sisällä työskenteli sadoittain työntekijöitä, niin tietokoneillaan työskenteleviä ja "Ultnetin" kasassa pitäviä miehiä kuin vartijoita, jotka eivät olleet mitään tavallisia pampun kanssa heiluvia yövartijoita, vaan raskaasti aseistettuja ja tiukasti koulutettuja palkkasotureita, jotka oli kasvatettu ymmärtämään, että tärkeintä oli imperiumin pysyminen kunnolla pystyssä ilman tukoksia tai muitakaan vastaavia. Kaikkein tärkeintä tuossa rakennuksessa kuitenkin oli sen 70. kerroksessa, eli aika lähellä huippua, sijaitseva valtava kokoushuone, jonka reunat oli täytetty kaikenlaisilla suunnitteluvälineillä ja keskellä oli pitkä, neliskanttinen pöytä, jonka ääreen kokoontui aina säännöllisissä tapaamisissa Ultorin johtokunta keskustelemaan Stilwaterin ja ennen kaikkea yhtiön itsensä tulevaisuudesta. Totta kai joukossa oli myös Dane Vogel, mutta totuus oli kuitenkin ihmeellisempi kuin annettiin odottaa. Hän kun ei ollut mikään isokiho, joka istui pöydän päässä kunniapaikalla, vaan sitä hän oli ainoastaan kokoushuoneen ulkopuolella. Sen sisällä hän oli vain yksi muista, joka oli suunnilleen keskellä pöydän sivua ympärillään astetta vanhempia ja kokeneempia miehiä, ja pari naistakin, joiden keskuudessa vallitsi innokas puheensorina, ainakin aluksi. "Kröhöm, nyt hiljaisuutta! Kuten tiedätte, nyt asiat alkavat olla erittäin vakavia Saintien takia! Meidän pitää avata merkittävä projekti mahdollisimman nopeasti, tai muuten kaupunkia uhkaa vallankumous Ultoria vastaan!" huusi pöydän päästä möreä-ääninen mies, joka varmisti katseellaan, että kaikki olivat paikalla. Hän oli noin 50-60-vuotias, mutta silti elämänsä kunnossa, vielä paremmin kuin Daron. Naaman läpi meni jonkinlainen viiltämisarven näköinen juttu, johon ei ketään huvittanut kiinnittää kummempaa huomiota. Toinen korva oli vähän revennyt ja suusta puuttui muutamia hampaita, mutta eivät ne tehneet hänestä kuihtuneen ja raihnaisen näköistä. Mies oli merkittävän isokokoinen, oikeastaan suunnilleen samanmittainen kuin Ben, mutta hartiat eivät olleet sentään samanlaiset ladonovet kuin stalkerilla. Vogel kääntyi konemaisesti häntä kohti ja pyrki näyttämään kuuliaiselta, mikä kieli siitä, että hän oli joutunut kulkemaan kyseisen miehen talutusnuorassa. Vaikkei sille löytynyt tarvetta, hän kuitenkin katsoi tämän istuinpaikan edessä näkyvää nimikylttiä.
Scott Adrian Wissler
"Ööh... niin, Saintit ovat aika paha juttu, pakkohan se on myöntää! Mutta mitä meidän tarkalleen sanottuna pitää tehdä? Gay Tony ei koskaan palannut tiedusteluretkeltään eikä häneltä tullut mitään sanaa niiden piilopaikastakaan! Ultnetkään ei ole paikantanut mitään erityistä..." Vogel selitti ytimekkäästi ja kaikki kääntyivät vuorostaan häntä kohti, myös pomomies, joka nojasi pehmustetun tuolinsa (muilla ei sellaista ollut) takanojaan ja piti jalkojaan pöydällä. "Voi kuule, Dane, onko nykyään niin vaikea ymmärtää, ettei mikään ole Ultorille mahdotonta? Välillä oikeastaan tuntuu siltä, että jopa tuet jollain tapaa Sainteja. Minullahan ei siis ole minkäänlaisia todisteita, ja tuskin on kenelläkään muullakaan, joten en tee tästä tämän isompaa juttua, mutta tuollainen epäluottamus ei ole hyväksi. Joskus tuntuu siitä, että olet vielä tyhmempi kuin Daryl..." Wissler naurahti ottaen mukavamman asennon ja muutamat tyypit, kuten isot ja mustat kulmakarvat omaava latino, tirskuivat käsiensä lomasta, eikä siihen kiinnitetty huomiota, mutta Vogelin vastaukseen kyllä. "Etkö vois antaa mun joskus olla? Yritän kyllä koko ajan parantaa Ultoria, mutta se ei ole helppoa, koska työni ei tunnu miellyttävän Sc... herra Wissleriä..." Hän sanoi loppuosan happamalla sävyllä ja se erotettiin oikein mainiosti, mutta tietenkään hänelle ei huudettu, vaan tähänkin tilanteeseen Wissler reagoi tyyneydellä ja huumorintajulla. "Aina sinä osaat huvittaa minua, Vogel! Olet toisaalta osoittanut niin onnetonta työtä viime aikoina, että saat lähteä tästä saman tien jatkamaan kehitystä ja kenties vaikka lähtemään timanttijahtiin... haluan ne välttämättä takaisin vanhalta partneriltani Ray Boccinolta... niin, oletko muuten tavannut uuden assistenttini?" Wissler vislasi pari kertaa oikein kuuluvasti, ja ennen kuin Vogel ehti reagoida, hänen takanaan oleva liukuovi avautui ja siitä astui sisään hänelle ennalta tuntematon henkilö, olkoonkin että tällä oli heti ensi näkemältä yllään Ultor-vaatteet, aivan kuten turvallisuustyöntekijöillä. "Niin se vaan on, Vogel, että joskus et edes pysy kärryillä oikeasti lahjakkaista henkilöistä, kuten vaikka Jill McLaggenista." Wissler virkkoi ja osoitti lyhyesti ensin Vogelia ja sen jälkeen ovea, josta uusi tulokas oli vähän aikaa sitten saapunut. Vaikka Joey oli ollut p*skaisella kuolinhetkellään reippaat 38 vuotta vanha, Jill ei varmasti ollut edes kahtakymmentäviittä täyttänyt. Ulkomuoto ja olemus olivat yleisesti samat kuin Angelilla, mutta hän näytti vielä jotenkin kovemmalta ja huomattavasti häijymmältä, ja kokoa taisikin olla päänmitta enemmän. Wissler oli kyllä ilahtuneen näköinen, mutta Vogel ei. Hän ei ollut todellakaan aikeissa lähteä mihinkään.
"Ei, ei nyt kuitenkaan mennä näin pitkälle! Acosta voi vaikka sen todeta, ei minun tarvitse tehdä mitään ylitöitä!" Vogel alkoi huutaa heti, kun McLaggen oli lähestynyt jo aivan taakse ja veti jo tuolia taaksepäin tarkoittaen sitä, että nyt oli paras lähteä. Latino, joka oli vähän aikaa sitten tirskunut, kääntyi katsomaan nyt kohti Vogelia, mutta hänellä ei ollut kasvoillaan minkäänlaista ilmettä. Hän vain tuijotti ruskeilla silmillään ja rapsutti lyhyttä partaansa nyrpistäen samalla nenäänsä. Vogel tuhahti, sillä hän ei saanut Acostaksi kutsumaltaan tyypiltä minkäänlaista sympatiaa osakseen, ja siispä hän kääntyi vielä viimeisen kerran pöydän päätä kohti ennen kuin oli jo itsekin lähdössä. "Kuulet minusta vielä, Wissler! Näytän sulle, että pystyn eliminoimaan Saintit vaikka ilman sun apua! Ja aivan mainiosti! Kenraali seisoo aina minun sanojeni takana, pyrit sinä vaikuttamaan asiaan miten tahansa! Ja lyön vaikka vetoa, että vielä kärsii tämä röyhkeä työntekijäsi saman p*skaisen kohtalon kuin veljensäkin!" Lopussa meni jo yli, ja Acosta katsoi häntä paheksuvasti naputtaen sormillaan pöytää. Vaikkei Vogel nähnytkään mitään, hänen mielestään oli aika varmaa, että Jill oli antanut hänelle ärsyttävän kovan luunapin ennen kuin hänet vedettiin tuoliltaan seisoma-asentoon. Wissler nauroi lyhyesti "Ha ha ha ha"-tyyliin toistuvasti, kun Vogel pui hänelle jopa nyrkkiä nuoremman, mutta selkeästi voimakkaamman Jillin vetäessä häntä kohti liukuovia rimpuilusta mitään välittämättä. Kukaan ei huomioinut nyrkkiä, koska mitäpä Vogel voisikaan tehdä Sainteille ilman Wissler-sedän tukea ja turvaa?
"Voi taivaan tähden, Francis, anna jo se helkkarin sokeri tänne! Vai yritätkö sä houkutella sisäänkasvaneen killis sillä esiin, vai?"
McRearyjen arkielämä oli yhtä rivoa kuin ennenkin. Oikeastaan ainoa muutos entisestä oli se, ettei Derrick enää istunut tavallisella paikallaan pöydän ääressä, mutta Packie, Gerry ja Francis kyllä nököttivät omissa tuoleissaan. Siinä missä Wissler tärkeili Stilwaterissa, tuo veljestrio oli varmaan Liberty Cityn kovin porsastelijajoukko. Edes heidän luonaan olevat vieraat eivät oikeastaan tehneet heistä sen kiltimpiä kuin muutenkaan. Niko Bellic ja Jimmy Pegorino, jotka olivat pitäneet hyvinkin matalaa profiilia sen jälkeen, kun Adam oli iskenyt - Pegorino oli varsinkin syvästi järkyttynyt tapahtumista ja huomattuaan, kuinka hän oli turhaan yrittänyt rauhoittaa CJ:tä, hän ei jäänyt sen enempää tuhlaamaan aikaansa, vaan palasi Liberty Cityyn. McRearyista oli jäänyt enimmäkseen vain huonoa mainetta ainakin tosikkojen (lue: Kendlin) silmissä, he kun olivat olleet mahdottoman kovia juoppoja, paitsi tietenkin Francis, jonka tapana oli vain seisoa sivussa ja katsella paheksuvasti velipoikien sähellystä. Hän oli kyllä vähäksi aikaa liittoutunut yhteen Packien ja Gerryn kanssa, kun Derrick oli kuollut keskellä suursotaa, mutta sitä hyvää ystävyyttä ei kestänyt kauaa. Molemmat jäljelle jääneet pahisveljekset saivat nopeasti huomata, että Franciksen virkaintoisuus ja kaikki muutkin ärsyttävät ominaisuudet olivat yhä tallella, vaikka tämän elämä olikin rikkoutunut. Hän, kuten kaikki muut hänen ympärillään, oli yhä vuorenvarma Angelin kuolemasta ja oli järkyttynyt sen verran kovaa, että oli jättänyt poliisivoimat sodan päätyttyä ja luovuttanut vallan parhaalle assistentilleen, joka sattui olemaan Savage. Nyt hän katui syvästi valintaansa, sillä takaisin poliisilaitokseen ei ollut enää ollenkaan asiaa, ja veljet olivat niin rikollisia, ettei heidän kanssaan voinut viihtyä edes Poliisi-TV:tä katsellessa, koska silloin erimielisyydet vasta puhkesivat. Edes Niko ei saanut noita tyyppejä rauhoitettua sitten millään. Nytkin Gerry naureskeli pitkän, neliskanttisen pöydän toisessa päässä Francikselle, joka suoristi parhaillaan kravattiaan. Packie ei sietänyt moista herramaisuutta ja päästikin valtavan, pirisevän pierun, joka kyllä kiinnitti väen huomion aivan tarpeeksi tehokkaasti. "Voi jumankauta mitä porsastelua! Oi Packie, yritä nyt lopettaa!" Gerry kiljui mukajärkyttyneellä äänellä ja näytti aivan Huuto-maalaukselta hetken aikaa, mikä sai Pegorinonkin tirskahtamaan ja sylkäisemään puuroa, mutta sen hän visusti kätki muilta. Oikeastaan koko tilanteessa ei ollut pienintäkään tolkkua.
"Eiköhän voitaisi nyt alkaa jutella sivistyneemmin?" Pegorino kysyi, sillä kukapa nyt halusikaan enää koskea sylkäisemäänsä ruokaan mieluummin kuin olla sivistynyt... "Minun ystäväni ja mafiatoverini, Ray Boccino, on ns. pienehköissä ongelmissa, sillä hänen timanttinsa ovat joutuneet aika suureen kierteeseen. Vielä ennen hän piti niitä itsellään, mutta sitten tuli aika hankalia tyyppejä, ja timantit on aika elintärkeitä sen tähden, koska koko ajan liikkuu valtavat rahat pelissä ja... no, kuulemma jotain muutakin tärkeää, mutta minulle ei koskaan ole kerrottu! Koska te McRearyt tuntuisitte tarvitsevan jotain parempaa kuin tämän talon, joka on vieläkin puoliksi rakennettu valmiiksi (Bulgarin siis tuhosi sen joskus aiemmin) ja kun mafiani tilanne on yleisestikin aika heikko, me tarvitaan noita timantteja, jotta me voidaan myydä ne eteenpäin eikä menettää koko ajan kaikennäköisille kriminaaleille, jotka on todella innostuneita, onhan kyseessä ainoat timantit satojen kilometrien säteellä..." Hän kuulosti melkoisen vakuuttavalta ja jopa Gerry osoitti kiinnostuksensa. Olihan se selvää, etteivät terroristit koskaan loppuneet, vaikka Matthew ja Adam olivatkin mennyttä kavereineen päivineen kaikkien rynnäköiden ja taistelujen seurauksena. "Aivan niin, tiedän, että tämä on vaativaa, mutta kyllä jotain tietoja timanteista kuitenkin on! Tietääkseni joku huumeita kasvattava mukahippi, josta on sanottu, ettei se koskaan poistu limusiinistaan, tavoittelee niitä jenginsä kanssa, ja sen lisäksi ystävämme Savage on esittänyt kiinnostuneita katseita. Hyvältähän tämä ei näytä, mutta yhteistyöllä mikä tahansa onnistuu! Katsokaapas kun kuulin Alanilta, että sillä on merkittävä määrä jotain uusia kontakteja, mutta ei se mitään kummempaa maininnut. Käski odottaan lisätietoja. Sillä välin tuskin haittaa, jos me alotetaan porukalla hommat jo valmiiksi! Ray käski tavata jossain Chinatownin ravintolassa, että eiköhän mennä sinne...? Franciskin voisi kai vaivautua mukaan, eiks jeh?" hän kysyi, mutta entinen poliisipäällikkö oli vaiti. Jostain syystä hän näytti nyt erityisen kalpealta ja järkyttyneeltä, mikä oli kyllä ihan normaalia, mutta oli hän vielä suhteellisen tyypillisesti paheksuen suhtautunut veljiinsä ennen kuin oli ottanut itselleen sanomalehden. Tajuttuaan, että siinä oli pakko olla jotain häiritsevää materiaalia (kuitenkin jotain poliisien palkan järjetöntä kasvamista tai vastaavaa...) Gerry vetäisi lehden nopeasti itselleen, käänsi sen ympäri ja etsi Franciksen ongelmaa pikku-uutisista, koska sinnehän ne yleensä kuuluivat, mutta eihän se niihin kuulunut, vaan siihen keskelle kissankokoisilla kirjaimilla...
Matthew Lindin muistopatsas valmis!
Ei siitä vielä ole kuin kuukausi, kun Matthew Lind sai traagisesti surmansa taistelussa Liberty Citystä, mutta hänen muistonsa ei ole mihinkään hävinnyt. Syvästi kuolemasta järkyttynyt poliisipäällikkö, Gregory Savage, on rakennuttanut realistisiin mittoihin tehdyn patsaan entisestä sotasankarista. Patsas on asetettu Middle Parkiin tarkalleen sen tunnelin luokse, josta hänet oli löydetty ja sitä kautta lopulta surmattu lyhyen jahdin jälkeen. Ihmisten järkytykseksi voidaan todeta, että ilmeisesti tuuli kuljettaa edelleen mukanaan Lindin palasia, joten kaikki se, mitä hänestä on jäljellä, saatetaan yhä kuitenkin nähdä Liberty Cityn taivaalla punaisena, tuulen mukana lentävänä massana.
"SIIS MITÄ V*TTUA? Ne pitää sitä jonakin sankarina!" Packie rääkäisi ennen kuin Gerry oli ehtinyt lukaista pitkän artikkelin edes loppuun asti. "Tää alkaa olla aika saamarin järjetöntä! Mitä seuraavaks? Kenties Derrickille valmistetaan iso, ruma, harmaa kivi, johon ihmiset saa käydä sylkäisemässä ja piirtelemässä koska tahansa ja ilman rajotuksia?" Gerry jopa naureskeli vähän, vaikkei itse ajatuksessa ollut muuta huvittavaa kuin Savagen tyhmyys, hölmöys ja yksinkertainen failure. "No, me nähdään mitä voidaan tehdä sille sitten sillon, kun meillä on aikaa! Hoidetaan nyt ne timantit, niin sen jälkeen Ancelotteistakaan ei ole enää ongelmaa, Giovanni on helkutin vanha äijä ja helppo tappaa, mutta mahdollisuudet on vaan sivuutettu joka kerta." Niko selitti ja nousi päättäväisesti ylös. Francis ei näyttänyt liikkumishaluiselta, mutta kai hänenkin oli pakko mukaan tulla, koska ulkona odottavaan farmariin mahtui vaikka kuusi, ja elämällä tai kuolemalla ei kyllä suoranaisesti enää väliä ollutkaan.
The Johnson House, Grove Street
Ei ehkä ollut kummallista, että CJ oli taas vaihteeksi viimeinen, joka nousi sängystä. Hän oli kyllä aluksi avannut silmät ensimmäisenä, mutta koska kello oli vielä seitsemän ja ainoa syy heräämiseen oli peiton yllättävä puuttuminen. Kun pihallakin oli ollut pimeää, CJ oli ensin masturboinut suunnilleen vartin ja vaipui sen jälkeen uudestaan uneen. Nyt hän oli taas hereillä, peitto tukevasti ruumiin päällä, ja tuijotti väsyneesti ja ankeasti kohti kattoa. Herätyskello oli hetki sitten tippunut pöydältä, eikä sitä löytynyt mistään lattialtakaan, joten kellonaikaa oli turha ruveta edes vilkaista. "V*ttu nämä aamushowt sais tunkea jonkun p*rseeseen! Mistä vetoa että Sweetillä on uus päivän villitys ja muutkin siellä tirskuu olemattomille asioille..." hän ajatteli kiukkuisena siitä, että päivä paistoi aivan täysillä ikkunasta, jonka verhot joku älypää oli herättämättä päättänyt avata, ja nyt CJ sai maata tyynyn alla, jottei juuri sopivasti kohdalla ollut aurinko paistaisi hänen silmiinsä. Koska muita vaihtoehtoja kuin ylösnouseminen ei enää ollut (kello oli arviolta yksitoista) hän veti peittoa pois yltään ja oli juuri nousemassa istuma-asentoon, kun tapahtumasarja käynnistyi. Häntä kyllä pieretti kaiken aikaa ja vielä epämiellyttävällä tavalla, mutta oli niitä ennenkin pidätelty juuri ennen vessaan pääsemistä onnistuneesti. Ongelmaksi muodostuikin kännykkä, joka alkoi soida kovalla äänellä juuri ennen kuin istuma-asento oli täydellinen. Luonnollisesti CJ säikähti, sillä hän oli päättänyt laittaa jonkun pelottavan metallibiisin soittoääneksi, ja nyt hän kaatui kovalla voimalla sängyltä mahalleen lattialle päästäen samalla elämänsä pierun, vielä komeamman kuin Gerry ruokapöydässä. Mitään ei tainnut kuin ihmeen kaupalla tulla housuun, mutta jonkinlaiset massat syvemmällä suolistossa eivät kertoneet mitään hyvää. Pakko kai siihen kännykkään oli kuitenkin vastata, joten hän alkoi kuulostella, mistä se musiikki nyt taas tulikin, koska muisti ei meinannut pelata myöskään puhelimen sijaintipaikassa. Ennen kuin hän ehti nousta seisomaan, väsymyssäikähdys iski, mahan alta kun kuuli tasaista tikitystä. Herätyskellon putoamisen unohtuneena CJ karjaisi kauhistuneena: "POMMI!" ja siinä vaiheessa kun hän tajusi, mikä se todellisuudessa oli, kaikki olikin jo liian myöhäistä. Hän kieri pois kellon vierestä, tarttui siihen ja heitti niin kovaa kuin pystyi, mutta kellon onneksi se ei mennyt rikki, CJ:llä kun ei ollut paljon voimaa pelissä juuri koskaan ennen aamujumppaa.
Sitten oli kännykkäjahdin aika. Kummallisen itsepäinen soittaja oli, sillä koskaan kukaan ei ollut oikein kymmentä sekuntia pidempään yrittää tavoittaa CJ:tä - aina oli tullut kärsivällisyysraja vastaan. Se tarkka paikka, josta soitto kuului, oli suuri ja ruskea lipasto, joka oli Beverlyn perintöä ja aivan täynnä lokeroita, joista yhdessä sitten oli kännykkä. Tällainen penkominen oli todella ärsyttävää, kun heräämisen piti olla ihan normaali toimenpide, johon ei saanut kuulua mitään kommervenkkejä. "V*ttu äkkiä nyt! P*skakerrokset kasvaa!" CJ hoputti itseään ja veti auki kaiken, minkä näki, eikä jaksanut edes keskittyä penkomiseen. Välillä kännykän ääni kuului toisaalta, välillä toisaalta, ja se ei tehnyt jutusta yhtään helppoa. Parhaaseen lopputulokseen CJ pääsi siinä vaiheessa, kun hän veti laskimen eräästä lupaavan näköisestä lokerosta ja tunki sitä jo korvaansa, mutta sai lopulta hämmästellä, kun minkäännäköistä vastausnäppäintä ei löytynyt, ja näyttökin oli oudon pitkä ja kapea. Viereisestä luukusta se vihdoin löytyi, ja melkein heti tartuttuaan kännykkään CJ alkoi juosta hervottomasti kohti alakertaa ohittaen lattialla makaavan herätyskellon, sillä p*skakohtaus oli taas yltynyt, ja jos tätä tahtia oli jatkumassa, pian hän oli jatkamassa McLaggenin legendaa ja vielä oikein tyylillä. Noin sekunnin murto-osan ajan hän keskitti katseensa kohti puhelinta painaakseen oikeaa nappia, ja työnsi sen sitten korvaansa hyppiessään portaita alas pelkät kalsarit jalassa. Olihan se sangen koominen näky, vaikkakin ei hänen itsensä mielestä. Kaikkein pahinta ja kiusallisinta koko jutussa oli melko selvästi se, kuinka Sweet oli juuri menossa yläkertaan katsomaan, missä CJ oikein viipyi, ja parahiksi hän päätyi todistamaan tilannetta, jossa tämä ryntäsi lähes täysin alasti puhelin korvassaan. "Haloo? Oota ihan pikku hetki, mun pitää päästä ensin vessaan!" CJ ärisi ja skippasi kolme viimeistä askelta pompaten Sweetin vierestä suorinta tietä vessan ovelle. Kuten tyypillistä, Kendl ja Cesar istuivat pöydän ääressä syömässä arvaamattomasti muroja, joiden ainakin piti olla heidän arvolleen sopimattomia. CJ ei katsonut kahdesti siihen suuntaan ja näin häneltä jäi huomaamatta legendaarinen hetki, kun Cesar alkoi yhtäkkiä nauraa ja jotain todella omituista oranssia massaa alkoi tulla hänen suustaan ulos. "Ala jo vastata! Sheesh, tässähän saa kohta odottaa niin kauan, että huomaan pian olevani eläkkeellä, kun sanot vihdoin jotain!" Alan viisasteli CJ:n ottaessa oikein mukavan asennon vessanpöntössä. Parin sekunnin mietintätauko, ja sen jälkeen varmasti looginen ratkaisu, eli vessan ovi kiinni ja lukkoon.
Nyt oli aikaa. Pikkuhousut CJ vetäisi nopeasti pois jalasta ja antoi sitten nautinnon ottaa vallan. Se tuntui sen verran hyvältä, että hetkellisesti hän unohti "sen s**tanan kännykän" kokonaan, vaikka se oli koko ajan kuuluvalla paikalla korvan juuressa. Alan oli varmaan ehtinyt kysellä häntä sen kymmenen kertaa, mutta jotenkin kummassa tämä ei silti sulkenut puhelinta, vaan yritti sinnikkäästi saada CJ:n kiinni. "Tämä ei ole enää hauskaa! Voin ehkä naureskella oudoille jutuillesi silloin, kun saavutat sataprosenttisen luottamuksen minulta! Ja myönnetään, on se aika lähellä, mutta myös kaukana, jos nyt et lopeta..." Siinä vaiheessa CJ:llä oli onnea, ja samalla kun ensimmäinen suuri lasti oli luvassa, hän pääsikin jo aivan mainiosti jutustelemaan. "Juu, morjensta vaan! Sori, mutta nyt on ihan hirveän p*skanen olo, kohta tulee komeet..." hän selitti, mutta eihän moinen Alania kiinnostanut, vaan hän oli juuri sellaista tyyppiä, joka halusi mennä suoraan asiaan. "Ei, ei ja vielä kerran ei! Nyt on tosi kyseessä! Vaikuttaa nimittäin siltä, että AIDS on jo pyrkimässä hakemaan lisää valtaa avoimella sodankäynnillä! Ne on saaneet tietoonsa asioita Sainteista ja meistä, ja nyt ne p*skiaiset sitten pyrkii haastamaan riitaa! Me nähtiin jo silloin valerahankuljetuksessa, miten voi käydä, jos ne onnistuu löytämään tiensä paikalle! Takuulla ne lavastaa pari astetta kovempaa rikosta sinne tänne ja rynnii sitten valtavilla joukoilla päälle, mutta eivät ne mitään torju, vaan hankkivat uuden tukikohdan ’palkkioksi loistavasta työstä’. Ihmiset kulkee niiden talutusnuorassa ja tästä alkaa tulla huolestuttavaa! Mutta sen sanon, että jos ihan välttämättä Savage on tehnyt sen, mikä vähän arveluttikin, niin silloin helkkari vieköön ei ole enää v*tunkaan väliä, vaikka tässä jahdissa menetettäisiin muutama siviili, kunhan minun poikani murhaaja nirhataan hengiltä! S**TANA! Tapaamispaikka on TransFender, Los Santosissa. Siellä saat tarkempia ohjeita kontaktiltani. Nähdään..." Juuri ennen kuin kumpikaan ehti lopettaa puhelua, hiljaisuus puhkesi aika dramaattisesti CJ:n elämän suurimman makkaran, vielä suuremman kuin se ensimmäinen, joka tuli joskus ennen diskobileitä, ja plumpsahdus varmaankin kaikui myös Alanin olohuoneeseen taustakommenteista päätellen. "Tyypillinen CJ p*skalla..." joku ainakin totesi, ja sekös lievästi ärsytti, vaikka se toki olikin huumoria. Muuan toinen asia toisaalta lähinnä huolestutti - kun CJ oli keskittynyt katselemaan vessan valkoisia kaakeloituja seiniä, oveen koputettiin äkkiä kovaa, ja siinä hän vain istui alasti ja housut kintuissa, eikä ollut edes pyyhkinyt p*rsettään vielä. Hän toivoi hartaasti, ettei koputtaja päässyt sisään, mutta olisihan se pitänyt arvata, että yleisavain kävi jopa vessan oveen, ja kaamea naksahdus kantautuikin heti.
"Aattelin että unohdit kutees..." kutistuneen näköinen Sweet kuiskutti ovelta, jota hän ei edes kokonaan avannut, vain sen verran, että näki valon vessasta, mutta ei sen enempää. Hän paiskasi yhtään sen enempää sanomatta CJ:n vaatteet vessan lattialle, välittämättä edes siitä, että se oli lievästi märkä, eikä edes välttämättä vedestä. CJ huokaisi poistaen kaikki muut ajatukset mielestään, laski kännykän lavuaariin ja pisti sitten vessapaperin huolelliseen käyttöön. Sitä kesti varmaan viisi, kymmenen minuuttia, ja vaikka viimeiset massat taisivat tällä erää jättää tulematta, oli homma silti epämiellyttävä, kun koskaan ei tullut puhdas olo. Sweetin, Kendlin ja Cesarin rento keskustelu kaikui ulkopuolelta ja CJ kirosi voimakkailla tunteilla sitä, ettei koskaan oikein pystynyt pääsemään mukaan, kun aina oli vessakiireitä ja muroriitoja ja huonoja uutisia ja vaikka mitä. Viimeksi hän varmaan vietti päivän kokonaan hyvillä mielialoilla silloin, kun Briankin oli vielä hengissä, koska silloin Sweetillä ei ollut kamalasti syytä v*ttuilla CJ:lle joka välissä. Tietoisena siitä, että asialle piti vaihteeksi tehdä jotain positiivista, hän pyrki edes yhden päivän pysymään kilttinä muille, tapahtui sitten mitä tahansa. Hänen ei varmaan tarvinnut edes nähdä Sweetiä ollenkaan sen Alanin AIDS-jutun takia aamun jälkeen, ellei tämä sitten ihan välttämättä ollut tunkemassa mukaan taas yhteen sotkuun. "Tällä kertaa sanon sille ei", hän yritti vakuutella, mutta toisaalta taas, syitä ei enää ollut oikein käytettävissä. Yksin oli aina vaarallisempi kuin kaksin ja Sweet kyllä oli sellainen todellinen tekosyiden mestari... mutta aika varmasti näyttäisi vielä auringon paistetta risukasaankin, CJ mietti osuvasti ja nousi sen jälkeen, kun suurimmat p*skat oli pyyhitty tiehensä. Hän alkoi pukea vaatteitaan päälle, mutta ne eivät kyllä mukavalta tuntuneet, kun varsinkin sukat ehtivät lattialla kastua oikein kivasti. "Olis kiva tietää, miten p*skaisesti te oikein ootte taloustyönne hoitaneet silloin, kun mä olin Pavanojen, Ancelottien ja kaikkien muiden perässä juoksentelemassa..." hän huokaisi, varsinkin kun sukat eivät edes sopineet jalkoihin kunnolla. Ehkä sitä aikaa piti Alanista välittämättä viettää enemmän kotiväenkin keskellä, vaikka meno tuntuikin olleen aiemmin rennompaa, kun kaikki olivat vain toisilleen lievästi v*ttuilevia ja naureskelevia kaveruksia.
Kirjoitettu: perjantai, 15. toukokuuta 2009 klo 16.13
Lainaus:15.05.2009 MrToro kirjoitti:
Näyttää siltä että samanlaista sotkua on luvassa kuin iv:n timanttijahdissa, ja Lindin muistopatsaskin pääsi viimein näytille. Tuo McLaggen juttu tosin tuli minulle täytenä yllätyksenä.
Kirjoitettu: perjantai, 15. toukokuuta 2009 klo 16.15
Lainaus:15.05.2009 DEL kirjoitti:
Lainaus:15.05.2009 MrToro kirjoitti:
Näyttää siltä että samanlaista sotkua on luvassa kuin iv:n timanttijahdissa, ja Lindin muistopatsaskin pääsi viimein näytille. Tuo McLaggen juttu tosin tuli minulle täytenä yllätyksenä.
Kirjoitettu: perjantai, 15. toukokuuta 2009 klo 16.24
Otetaan nyt ihan rauhallisesti ja jätetään henkilökohtaiset loukkaukset vähemmälle. Tosin sanottava on, että tuo Toron p*rseily menee jo yli. Trollauksen puolelle alkaa mennä, kun jokainen kommentti on lähes identtinen, eikä viesteissä ole minkäänlaista sisältöä.
Kirjoitettu: perjantai, 15. toukokuuta 2009 klo 16.29
Minkähän minäkin sille voin, jos muilla ei ole yhteistyöhalua ollenkaan? Jos Del ei osaa mitään järkevää sanoa, niin kai voi pysyä sitten poissa tästä typeränä pitämästään aiheesta?
Kirjoitettu: lauantai, 16. toukokuuta 2009 klo 15.30
Lainaus:16.05.2009 MrToro kirjoitti:
Ja mitäs muuta sisältöä niissä pitäisi olla. Ja minkäs minä sille voin jos Carbonoxin tarinoissa ei ole omasta mielestäni mitään parannettavaa
Sitten ei edes tarvitse arvostella, jos "kaikki" tietävät, että annat kumminkin sen 10:n
Kirjoitettu: lauantai, 16. toukokuuta 2009 klo 15.33
Muokattu: 16.05.2009 klo 15.36
^Näin, juuri näin. Torolla ei ole mitään sanottavaa, arvostelut ovat vain naurettavaa viestien keruuta. Carbo on erittäin hyvä kirjoittaja, jolla olisi hienot mahdollisuudet kehittyä, mutta Toron rammalla palautteella se ei onnistu kovin helposti.
Kirjoitettu: sunnuntai, 17. toukokuuta 2009 klo 14.40
Yksityisviesteillä vähän, mutta ei kuitenkaan kovin... paljon. Jospa me kaikki kokoontuisimme odottelemaan Dirgen täydellistä paluuta tarinapiireihin, sillä hänen arvostelujensa luulisi jo teitäkin miellyttävän?
Kirjoitettu: tiistai, 19. toukokuuta 2009 klo 22.09
Minun mielestä ei kannata pistää arvosteluun "peruskehut" joku uusi lukija ei välttämättä tiedä mitä ne ovat. 10 arvosanan saaminen pitäisi olla kyllä vähän vaikeampaa. Eihän siinä ole mitään järkee että jokasesta tarinasta jonka Carbo tekee niin saa 10. Ei ollu mitään päänaukomista sitten, mutta siinä oli minun mielipide.
Kirjoitettu: keskiviikko, 20. toukokuuta 2009 klo 16.10
Lainaus:17.05.2009 Carbonox kirjoitti:
Yksityisviesteillä vähän, mutta ei kuitenkaan kovin... paljon. Jospa me kaikki kokoontuisimme odottelemaan Dirgen täydellistä paluuta tarinapiireihin, sillä hänen arvostelujensa luulisi jo teitäkin miellyttävän?
Valitettavasti kyseinen kaveri poisti alkuperäisen arvostelun, koska ei lopulta kestänyt sen tuomaa häpeää. Se pitäisi kuitenkin olla luettavissa jonkun quotessa.
Ja rispektiä vaan Carbolle, kun jaksaa noin hienoja tarinoita vääntää. Harmi vaan, ettei niitä kukaan muu jaksa lukea, kuin Toro.
Kirjoitettu: keskiviikko, 20. toukokuuta 2009 klo 22.41
Lainaus:20.05.2009 Kamino kirjoitti:
Lainaus:17.05.2009 Carbonox kirjoitti:
Yksityisviesteillä vähän, mutta ei kuitenkaan kovin... paljon. Jospa me kaikki kokoontuisimme odottelemaan Dirgen täydellistä paluuta tarinapiireihin, sillä hänen arvostelujensa luulisi jo teitäkin miellyttävän?
Valitettavasti kyseinen kaveri poisti alkuperäisen arvostelun, koska ei lopulta kestänyt sen tuomaa häpeää. Se pitäisi kuitenkin olla luettavissa jonkun quotessa.
Ja rispektiä vaan Carbolle, kun jaksaa noin hienoja tarinoita vääntää. Harmi vaan, ettei niitä kukaan muu jaksa lukea, kuin Toro.
No en muista tota juttua, mutta kannattaa lueskella kaverin arvosteluja tästä aiheesta aikojen saatossa, koska ne ainakin olivat varmasti teille muillekin ihan riittävän toimivia, jotta hyväksyisitte... :)
Kirjoitettu: keskiviikko, 20. toukokuuta 2009 klo 23.01
Carbonox Stories:
What I've Done - Osa 2 - Respect Does Not Exist Anymore
Liukuovet avautuivat pois tieltä. Yksinäiset askeleet kaikuivat pitkin Philips Buildingin, Ultorin päämajan, lähes täysin tyhjällä käytävällä. Värimaailma oli ainakin tylsin, mitä ikinä oli nähty, se kun koostui oikeastaan pelkästä harmaan, hopean, mustan ja valkoisen sekoituksesta kohdasta riippuen. Ympäröivä alue ei tätä miestä kiinnostanut. Hän haroi kyllä jatkuvasti sotkuista tukkaansa, joka oli vaikea pitää ojennuksessa ja karkasi ikävästi melkoisen usein pystyyn, mikä ei näyttänyt hyvältä eikä vakuuttanut työnantajia sielläpäin. "Oliko fatsin pakko olla puolilatino?" hän murahti ja suorastaan työnsi edessä olevat metalliovet auki, vaikka kortilla olisi ollut helpompi mennä. Seinällä näkyi numero 77, eli hissi oli taas vaihteeksi päättänyt oikutella ja nyt piti varmaan mennä portaita pitkin loppumatka - eipä ollut ainakaan ihme, kun ympäristö ei ollutkaan sama kuin ennen. Kerros oli yllättävän autio ja tuntui koostuvan lähinnä käytävästä ja aulasta sen toisessa päässä, mutta tuskin näitä ns. välikerroksia olikaan tarkoitettu muuhun kuin rakennuksen tekemiseen muutamaa metriä korkeammaksi sieltä täältä. Tuo kyseinen mies hieraisi taas voimakkaasti tukkaansa noustessaan vastaan tullutta kierreportaikkoa ylöspäin. Ultor-takki tuntui sietämättömän lämpimältä, kun aurinko porotti ulkopuolelta oikein kuumasti eikä siinä voinut viihtyä. Takkia oli kyllä pakko pitää yllä, tai muuten epäilykset heräsivät luotettavuudesta, vieläpä kun se tuntui nykyään olevan ainoa tapa todistaa lähes kaikille tuntematon henkilöllisyys, vaikka ainakin vähän aikaa sitten pidetyn kokouksen perusteella Wisslerille mies oli päivänselvä tuttavuus. "Daryl Spencer" oli kirjailtu kyllä oikein siististi ja kultaiselle pohjalle takin etuosassa olevaan nimikylttiin, ja se olikin ainoa keino tunnistaa. Yleensä raskaista kulmakarvoista tuli heti ensin mieleen Enrique Acosta, mutta koska valehtelu ei ollut sallittua, Daryl oli suosiolla joka kerta paljastanut olevansa ihan vain oma itsensä. Kuten ehkä oli jo tullut selväksi, hän työskenteli Ultorin juoksupoikana, joka kärräsi keksejä Vogelille ja teki muita hanttihommia, joissa mitään kykyasioita ei kyllä tullut tietenkään esille, mutta ehkei ollut tarkoituskaan, koska tuo asema oli tullut jäädäkseen. Hän oli paikan uusin työntekijä, ja kuten Vogel oli sanonut joskus viikko takaperin, kun Sainteista oli tullut ensimmäisiä raportteja, "Daryl, minusta tuntuu ihan kuin sinua ei olisi koskaan ennen ollut olemassa!", mikä oli harvinaisen totta, koska edellinen neljännesvuosisata oli vietetty harvinaisen tyhjyyden keskellä vailla iloa, nautintoa... kaikkea. "Auki!" hän ärjähti metalliovelle edessään (korttia vilauttamalla se siirtyi kiltisti pois tieltä) ja marssi jokseenkin jopa vihaiseen tyyliin siitä ohi jättäen jälkeensä vain vähän pölyä.
Kolmisen kerrosta myöhemmin kohde oli viimein saavutettu. Dane Vogelin toimisto... Siellä oli aina viileää, koska siellä ilmastointi sentään pelitti, toisin kuin vähemmän hyödyllisissä kerroksissa. Vastaanottovirkailija oli taas muissa maisemissa, ja pienen neliönmuotoisen huoneen kulmassa oleva tiski oli tyhjänä, mikä tarkoitti sitä, että sisään oli varmaan parempi mennä saman tien. Daryl vetäisi taas korttia taskustaan eikä hänen tarvinnut pistää näkyville kuin sen kulma, kun Vogelin toimiston ovet jo aukesivat, joskin poikkeuksellisen rajusti ja jopa hieman kolahtaen, mutta siinä ei ollut mitään uutta, se kun oli tuollainen tunkeilijanestämisjärjestelmä, jonka avulla avautuminen kyllä huomattiin, vaikkei se ehkä hyvää tehnytkään ovien kunnolle. Kerroksen toisessa päässä se näkyikin jo. Lyhyt portaikko ylös ja sitä seurasi avoin alue, jonka toisessa päässä oli pieni, mutta erittäin merkittävä työpöytä, ja sen ääressä istui vastaavasti pieni, mutta merkittävä mies. Dane Vogel, 35 vuotta, ei ollut kooltaan mikään heppoinen, mutta vaikutusvallaltaan sitäkin kovempi tapaus. Hänen lapsimaiset kasvonsa yleensä antoivat ymmärtää, ettei tuollainen mitään saisi aikaan, mutta monet epäilijät, jotka olivat yleensä Ultorin vastustajia, olivat saaneet myöhemmin huomata, kuinka väärässä he olivatkaan. Vogel ei katsonut suoraan Daryliin päin, kun tämä marssi suorinta tietä kohti työpöytää - pomomies rupatteli sen sijaan puhelimessa melko innokkaasti ja pyöri tuolissaan villisti, vaikka kuolema oli jatkuvasti vain muutaman metrin päässä aika hauraan ikkunan muodossa. "Joo, aivan, me siis tehdään näin! Vaihdetaan Ancelotteilla olevat timantit huumeisiin, joita teidän farmilla valmistetaan ko viimestä päivää... jatkakaa ihmeessä samaa rataa, ja kerro ihmeessä Veteran Childillekin terveisiä! Se kun rokkaa aika kovaa, hallitsee diskolattioita paremmin kuin kukaan ennen näkemäni... niin toki, ja sitten kun olette saaneet diilin valmiiksi, kuljettakaa se Liberty Cityn AIDS-päämajaan, kukaan ei epäile mitään ja kuvittelee vaan, että ne on takavarikoitu, vaikka todellisuudessa Savage säilyttää niitä itsellään ja odottaa seuraavaa siirtoa... herkullista, erittäin herkullista. Mutta mun täytyy nyt mennä, eräs vieras saapui juuri toimistooni... ei, ei McLaggen, mutta sen voi piestä sitten myöhemmin. Nähdään, Kenraali, ja pidä itteäs toki miehenä!" Vogel teki kömpelösti kunniaa, vaikkei se välittynytkään toiseen päähän. Daryl hymähti, sillä pomo oli tyypillisesti juttusilla Kenraalin, eli Sons of Samedien johtajan, kanssa. Vogel laski kännykän työpöydälleen ja nousi taas innokkaana seisoma-asentoon.
"Mitäs Sp... tai mikälie tekee täällä tällä kertaa? En muistaakseni tilannut keksejä, vaikka toki maistuis justiinsa nyt mehun kera, tämä kun on juhlan päivä! Timantteja kuljetellaan ja muuta... ainahan tässä ollaan askel edellä Sindaccoja ja Sainteja ja kaikkia, mitä nyt meitä vastassa taas onkaan! Niin, mitäs asiaa sulla tänne olikaan?" Vogelin puheilla oli harmittavasti tapana lipua aika yllättävän pitkiksi, mutta onneksi loppu koitti tällekin nopeasti. Daryl unohti kuitenkin aika nopeasti, mitä hänellä oli alkuperäisesti sanottavana, sillä nyt hän tiedusteli salamannopeasti: "Mistä lähtien McLaggen on taas elänyt? Kiinnostaisi kummasti tietää..." Hän läimäisi tukkaansa, joka tuntui taas olevan pystyssä, ja sai onneksi kunnollisen vastauksen Vogelilta. "Ei, ei vanha kunnon Páska-Joey enää muualla ole kuin hautausmaalla. Näin muuten sen hautakiven, jossa taisi lukea jotain sinnepäin kuin 'Muista pyyhkiä kalsarit.' Hahhaa, nähtävästi joillakin on yhä huumorintajua jopa hautajaisissa, joihin muistaakseni meni vain kaks ihmistä, jotka olivat pappi ja toistaiseksi Ultorin raivostuttavin henkilö. Jill - Mc - Laggen." Hän piti tauon jokaisen osan välillä ja paiskasi kiukkuisena pöydälle arkistokuvan, jota kohti hän ei viitsinyt edes katsoa, koska viha tuntui olevan liian kovaa. Kuvassa Jill näytti todellakin jo heti alkuunsa enemmän sotilaalta kuin miltään muulta. Jo hurja olemus antoi ymmärtää, että Vogelin kimppuun oli varmaan käyty tai jotain. "Kuulemma tuo on Wisslerin uusin älynväläys, se hankittiin joskus silloin kun Pavano-sota oli täydellä voimalla liikkeellä, ja kuulemma hänet palkattiin vain pitämään minut kurissa, koska näyttää siltä, että eräs aliarvioi erään nyt ja pahasti. Daryl kuule, tämä tulee pienenä yllätyksenä - ei, en aio yllyttää sua lähtemään mihinkään sodankäyntiin Wissleriä vastaan, koska suoraan sanottuna et pärjäis... tarkotan siis, että kukaan ei pärjää!" Hän korjasi nopeasti, mutta ei Daryl siitä välittänyt, hän vain odotti jatkoa. "Niin, haluan sun selvittävän enemmän tietoa tästä McLaggenista. Jos mulle selviää jotain ihmeellistä, saatan saada nopeasti syyn pidättää sen ja samalla antaa Wisslerille arvonalennusta rikollisen palkkaamisesta, mikä on pahin virhe, minkä Ultor voi tehdä! Onneks sulla sentäs on puhtaat paperit, tsekkasin lukuisia kertoja ihan vain varmistaakseni, koska olet edelleenkin paras ja..." Loppu koitti ennen kuin Vogel ehti kissaa sanoa. "Ei ei ei, pitääkö siitä jo tolkuttaa, että inhoan tuollasta imartelua? Kyllä ton vois tehdä ihan ilmankin mitään lisäkommervenkkejä..."
"Se on siis diili? Mainiota! Oikeastaan en koskaan muista, että olisin vihannut jotakuta enemmän ku McLaggenia, lähimmäksi varmaan yltää muuan Adam Dimayev..." Vogel mutisi jatkamatta lausetta loppuun (selvästi kun erottui, että jotain olisi vielä pitänyt todeta, mutta sen hän jätti väliin) ja tuntui asettuvan jopa jotenkin haaveilevaan asentoon, mikä kieli ehkä siitä, että Adamin kuolema oli kuitenkin harmittava. Daryliin iskivät kylmänväreet pelkästä nimestä, vaikkei hän tajunnut tarkalleen, mistä se johtui. Hän ei antanut Vogelin huomata sitä, vaan kröhäisi nopeasti ja laittoi kätensä puuskaan odotellen seuraavaa kommentointia, koska hänellä itsellään ei ollut mitään uutta sanottavaa. Nykyinen puheenaihe oli aivan liian epämiellyttävä. "Niin, sitten olis vielä sellanen juttu että saatan antaa sulle palkankorotuksen, jos onnistut keräämään tarpeeks tietoa, oli se sitten positiivista tai negatiivista, kunhan se on tärkeää. Tokihan sille ei mahda mitään, jos ei ole... ja jos ei ole, niin sittenhän pistetään se tekemään!" Hän kuulosti yhtäkkiä hullulta ja vallanhimoiselta, mikä kieli siitä, että tämä ei ollut rehtiä vihaa enää, vaan totaalista halua pidättää - kukaties jopa kiduttaa ja tappaa. "Tokihan tää näyttää siltä kuin yhteistyökykyni muiden kanssa olisi hiipumassa, mutta en halua ketään muuta. Wisslerin voi jotenkin kestää, koska seisoohan Kenraali aina sanojeni takana, teinpähän sitten mitä tahansa... vanha mies on hullu, ei tietenkään yhtä hullu kuin Acosta, mutta silti tarpeeksi, jotta siitä on haittaa tulevaisuuden suunnitelmissa. Mutta minkäs minä sille voin, se pieksi ja kidutti penskoja ollessaan vielä elämänsä kunnossa, vaikka toisaalta sillä oli flunssaa ja kaikkea mahdollista lähes aina, ja ennen pitkää se sai vielä huhujen mukaan puujalankin. Eihän se siis tietenkään vastaa Sharpin kohtaloa, joka oli vielä hirveämpi, koska sillä on hämmästyttävä, pysyvä, huomattavissa oleva vaurio, joka ei katoa. Wissler on niin raju, että se voi vaikka yhdelläkin jalalla tappaa ihmisiä, mutta onneksi vahvallakin on heikot puolensa... hänellä se on... henkinen puoli." Vogel piti tauon, jonka aikana Daryl koki tarpeelliseksi alkaa hiljalleen perääntyä, koska hän kyllä tiesi Wissleristä ihan tarpeeksi jo ennestään. "Mene vain, ystäväni... Tiedän, että tulet vielä joskus takaisin tietoja täynnä. Ja muista toki tuoda keksejä ensi kerralla, ne ovat aivan mainioita joka kerta... Ja vielä jonain päivänä selvitän nimesi, minusta kun tuntuu siltä kuin Spencer se ei voi olla, jos Mike ei ole sulle sukua... sen suvussa kukaan ei ala muulla ku M:llä..." Vogel alkoi näemmä jo puhua jotenkin oudosti hänen päästyään melko henkisiin tunnelmiin, ja siinä vaiheessa Daryl jo lähti lähestulkoon juoksujalkaa, vaikkei hän yliluonnolliseen uskonutkaan. Ainoastaan ovien kolahduksen jälkivaikutusääni jäi lyhyeksi aikaa Vogelin seuralaiseksi, ja sen jälkeen siellä ei ollut... mitään. Paitsi hiljaisuus.
The Johnson House, Grove Street
Kaksi kerrosta, tummanruskea väri, Kendlin epätoivoisesti siistinä pitämä sisätila. Ne kuvasivat varmasti aivan riittävästi sitä, millainen Johnsonien talo oli ja oli ollut aika mahdottoman pitkään. Yhtä kodikasta tunnelmaa CJ:lle ei kylläkään sen sisällä enää välittynyt kuin ennen, koska olihan se helppo huomata, kuinka Sweet v*ttuili aiempaa enemmän ja jokseenkin Cesar ja Kendl tuntuivat erikoisen etäisiltä. Johtuiko se sitten näiden avioitumisesta tai jostain muusta, siihen ei varmaan kunnollista vastausta saatu, mutta ensimmäistä kertaa CJ:stä tuntui siltä, että kauaa hän ei enää pystyisi väittämään tätä paikkaa kodikseen, jos sama meno jatkuisi. Tällä hetkellä hän oli juuri tullut ulos vessasta vaatteet vihdoin päällä, ja mitään muuta ei ainakaan toistaiseksi kuulunut olohuoneesta kuin seinäkellon ääni. Sweet istui sohvalla lukien sanomalehteä, joka oli poikkeuksellisesti keskittynyt aika paljon Stilwateriin, kun Cesar ahmi vielä jäljelle jääneitä muroja. Kendlillä oli poikkeuksellisesti syötävänään ruisleipää, mutta kai hän sitten vain oli etääntynyt muroista yhtä paljon kuin CJ:stäkin, kuka tiesi. Kukaan ei harmittavasti keksinyt oikein mitään sanottavaa, koska sanomalehdessä oli selitetty yksiselitteisesti kaikki muu paitsi luonnollisesti stalkerin syyttömyys. Kukaan paikalla olleiden todistajien ulkopuolella oleva kun ei missään nimessä asettanut Alanin sanaa Savagen edelle, ja jos ei epäuskon, niin viimeistään toistuvan AIDS-pelon takia. "Hei CJ, mulla oli yks juttu, joka muistu vasta nyt mieleen!" Kendl heitti aivan yllättäen katkaisten muuten hiljaisen ympäristön. Sweet kohotti päätään heti kiinnostuneena, koska kaikki, mikä liittyi jotenkin CJ:hin, oli myös hänen bisnestään, näin ainakin hänen toiveikkaimmissa ajatuksissaan... Cesar loi häneen pahan katseen, mutta muuten hänestä ei välitetty. CJ antoi Kendlin puhua siinä vaiheessa, kun tuli taas hiljaista kuin huopatossutehtaalla. "Niin... olin puhdistamassa sun vanhoja vaatteita, ja niihin oli tarttunut jotain. Luulin sitä vaan liaksi, mutta eihän se voinut mikään sellanen olla... mietityttää vaan, että mistä tällanen oudon näkönen kukka on voinut mukaan tulla..." Sweet vilkaisi kiinnostuneena heti, koska hän varmaan vieläkin toivoi, että kukka olisi vain salakieltä ja tarkoittaisi kaljapulloa, mutta niinhän se ei ollut, ihan vaikka hänen kiusakseen, vaan se oli ihan aito. Jonkinlaiset muistot tuntuivat palautuivan CJ:n mieleen melkein heti. "Eksoottista... vanhaa... maanalaista!" Hän hätkähti aivan yllättäen.
Kylmät väreet levisivät lähes joka puolelle ihoa, kun aavekaupunki tuli entistä paremmin mieleen. Hänelle oli siis jäänyt vihoviimeinen ja ainoa jäljelle jäänyt muisto siitä, jos ei siis laskettu ydinohjusta, joka oli nyt, juuri stalkerin paljastuttua hyväksi tyypiksi, Sharpin varmassa tallessa. Heti ensimmäinen asia, mikä tuli mieleen, oli se, että tuo rikkaruoho piti polkea lattiaan ja tuhota nyt, heti paikalla, mutta sitä hän ei kuitenkaan loppuviimeksi päättänyt tehdä. Kaikkihan oli sentään päättynyt onnellisesti, jos ei laskettu sitä iljettävistä iljettävintä Salvatorea, jonka "AAAAUUUUUUUUUUUH!" tuntui kaikuvan taas syvällä pääkopassa aina silloin tällöin uudestaan mieleen pompahtavana muistona. "Helevettiläinen... oikeastaan tästä tulee jo yliluonnollista! Mun täytyy äkkiä saada raikasta ilmaa!" Tunne oli niin outo, että yhtään sen enempää sanomatta CJ kahmaisi kukan irti aavekaupungissa pitämästään paidasta ja rynnisti kovaa ovesta ulos kaikkien muiden tuijottaessa. Ei hän sille mitään mahtanut, mutta kun vähitellen kaikki yliluonnolliselta tuntunut putkahteli ylivoimakkaasti ajatuksiin. Tällaisesta tilanteesta ei oikein voinut kiemurrella kunnolla irti. Cesar näytti surulliselta, vaikka se ehkä johtui siitä, että hän luuli CJ:n juoksevan pihalle tuhotakseen oikein hienon muiston rajusta selviytymistarinasta, mutta eihän se totta ollut. "TransFender, just sinne lähelle... ei tätä kestä!" CJ murisi ja häippäisi yhtään sen enempää asioita ajattelematta autotallilleen, koska tästä tilanteesta pelasti vain yksinkertainen hautausmaavisiitti. Hän ei ollut kyllä käynyt siellä vähään aikaan, mutta eiköhän TransFenderiä ennen voinut yhtä hyvin käväistä sielläkin. "AUKEA S**TANA!" hän karjui ja rämpytti kaukosäätimen nappia, mutta eihän autotallin ovi suostunut yhteistyöhön hänen kanssaan, ja kun kärsivällisyys muutenkin oli niin tiukilla... Säädin olisi lentänyt herätyskellon tapaan maahan, jos siis pinna olisi pettänyt hitusenkin aukaisemmin, mutta kun se oli vihdoin osoitettuna aivan täydellisessä T-muodostelmassa kohti ovea, suoritusta alkoi vihdoin tulla ja yhtään sen enempää miettimättä CJ juoksi, kumartui ohimennen välttääkseen ylimääräisiä pääkipuja aukeavan oven takia, ja avasi Slamvaninsa oven lähes niin auki kuin sen sai. Melkein heti, kun hän oli istahtanut mukavalle kärpännahkapenkille, oli rauhoittumisen aika. Vielä ei ollut sopivaa pistää ajokkia käyntiin, koska nyt oli jo tarpeeksi kiukkuisen ja kauhistuneen välimuotoa muistuttava olo, eikä sitä tarvinnut kylvää liikenteessä. Autoradiota kai voisi kuunnella vähän aikaa, hän mietti ja napsautti sen päälle. Heti ensimmäinen juttu, mitä kuului, oli kovaääninen räppi, joka pisti vain suututtamaan. "Haista Sweet p*ska!" CJ murahti ja väänsi pari kertaa, kunnes Bounce FM oli päällä.
"Aah, nyt on mukavempi..." Hän nojasi koko painollaan penkkiin ja venytteli jonkin verran antaen kanavan viedä. Musaa ei kyllä antanut kuulua, mutta mainokset piristivät, koska ne joko naurattivat tai kertoivat miellyttävistä asioista. "Aivan, näin se on - Sprunk-juomaa nyt saatavana aina vain monipuolisempana! Kaikissa kaupungin limonadiautomaateissa on nyt 15 erilaista juomavaihtoehtoa. Kaikki täyttä Sprunkia!" puhui höröttävä pellen ääni, joka piristi CJ:tä jotenkin ja sai hänet unohtamaan jopa kukan, jota hän puristi nyrkissään. Siinä vaiheessa mieleen tuli toisaalta jotain muutakin kuin se hautausmaa... "SPRUNK!" Ennen kuin edes silmä ehti värähtää, CJ väänsi nopeasti virta-avaimesta, sillä hän oli nähnyt juuri jotain erittäin mielenkiintoista. Se oli kummallisen epäselvä, vaikka oli vain kadun toisella puolella... pitikö hänen hankkia rillit? Jos piti, niin miksi sitten tuo Grove Streetiläisistä koostuva kaveriporukka näkyi aivan mainiosti vihreän jutun vieressä? Vaikea sanoa, mutta ainakin se näkyi, että CJ kurvasi salamannopeasti ulos tallista. Tismalleen samalla hetkellä se vihreä juttu alkoi liikkua ja muuttui jatkuvasti vain näkyvämmäksi. "AAAAARRGGHH! Sprunk! Sprunk!" Tottahan se oli niin, että se oli Sprunk-rekka, joka oli parasta, mitä koskaan oli nähty. CJ painoi kaasun täysillä pohjaan, tuon rekan sisältö oli pakko juoda tarkalleen nyt, kukka odottakoon sitten vaikka kuihtumista, kunhan oma kurkku täyttyisi tuosta vihreästä jumalten juomasta juuri nyt... Valitettavasti juuri hänen kaasuttaessaan myös rekka alkoi lisätä vauhtia, ja samalla kun CJ kurvasi Slamvanillaan tiehensä, kaikki muut katsoivat huolestuneesti ovelta. Hän näytti kauempaa aivan känniseltä, lähempää mielisairaalan potilaalta, joka oli ensitöikseen varastanut auton. Sweet pudisti päätään yhtyen muiden mielipiteeseen nykytilanteesta. "Toista se oli, kun Diana oli vielä hengissä..." Kendl henkäisi ja Cesar nyökkäsi, vaan ei tietenkään siksi, että hän olisi hyväksynyt CJ:n oikut. Tämä puolestaan oli keskittynyt seuraamaan Sprunk-rekkaa, jota muut eivät tietenkään nähneet. "Miten toi pääsee autojen läpi! EPÄREILUAAAAAAAA! Kaikki hauskuudet riistetään multa!" CJ rääkyi ja hakkasi rattia päästäen samalla töötin päälle, ja autot käänsivät hädissään jo pelkän kovan kaasutuksen kuultuaan pois alta. Sprunk-rekka käytti arvaamattoman taitavia liikkeitä, oli aivan kuin sen ratissa olisi ollut formulamestari, mutta oli CJ (hänen muistaakseen) joskus ajellut Hyman Memorialilla, kyllä hän rata-ajon tunsi. Kummallista kyllä, näytti siltä kuin rekkakuski haluaisi johdattaa CJ:n enemmänkin sinne, minne tämän itsensä oli tarkoitus aluksi mennä, eli hautausmaalle, sillä takaa-ajo jatkui kohti Downtown Los Santosia, eikä kääntymisaikeita ollut kummallakaan.
"Ja seuraavaksi Nightwish..." radiojuontaja totesi tyynesti ensimmäistä kertaa vähään aikaan, kun CJ:n korvien ohi vilahtanut mainostauko oli mennyt ja musiikin vuoro koitti. Luonnollisesti hän höristi korviaan ja läimäytti nyrkillä "Volume +"-näppäintä, mutta eihän mitään tapahtunut, tai ainakaan hänen henkilökohtaisen kuulonsa sisällä, kaikki kun tuntui olevan vähän sotkussa ja siksi hän ei ollenkaan tajunnut, että jokaisella napautuksella ääni meni ylös, mutta itse hän ei siitä saanut mitään aikaan. "ALA NY V*TTU TOIMIA!" hän rääkyi jatkaessaan Sprunk-rekan jahtaamista yhdellä kädellä. Ihmiset jäivät katselemaan ihmeissään, kuinka tämä hakkasi kojelautaa vihaisena, musiikki pauhasi ja hän todellakin näytti jahtaavan jotain, vaikkei mitään pakenevaa näkynytkään. Hautausmaa oli kohta jo lähellä, ja kukka pomppi pitkin penkkejä CJ:n käännellessä autoa liikenteen tahtiin. Näytti siltä kuin Sprunk-rekka olisi menettämässä hallintaansa (ainakin hänen päänsä sisällä) ja jotain valui kaiken lisäksi alas pakoputkesta. Öljyäkö? Yrittikö pakeneva auto karistaa CJ:n kaatamalla liukasta ainetta pitkin tietä? Ei! Se ei ollut masentavan mustaa öljyä, se oli ehtaa ja pesunkestävää Sprunkia, jota lojui nyt jo kokonainen puro keskellä tietä. Yhtään sen enempää miettimättä CJ kurvasi kadun sivuun ja hyppäsi autosta ulos näyttävästi. Rekka menköön menojaan, jätetyt muistot olivat sentään miellyttävimpiä. Ovi kyllä jäi auki ja Nightwish jyrisi varmaan kovempaa kuin ukkonen koskaan, mutta ei muiden ihmisten mielipide nyt vaikuttanut. CJ hyppäsi polvilleen ajoradalle ja nuolaisi ensimmäisen kerran... mutta pettymys oli kamala, sillä vähitellen Sprunk alkoi haihtua tiehensä. Juuri, kun hänen kielensä oli noin parin millin päässä juomasta, se katosi, ja niin alkoi tasaisesti kadota myös jäljelle jäänyt. Hurjana CJ hyppäsi seisomaan ja juoksi vanan perässä, mutta ei ollut tarpeeksi nopea. Rekkakin oli kadonnut jo johonkin kulman taakse ja samalla poistunut ajatustenkin sisältä. Se ei enää koskaan palaisi takaisin, vaan jättäisi CJ:n kitumaan janosta... Kuulosti niin hirveältä, että järki petti taas ja nyt alkoi hullu ryntäilyvaihe. Hautausmaa oli aivan aidan toisella puolella, mutta sinnekään ei päästy esteettömästi, vaan kukankin auton sisään unohtanut CJ rynnisti sinne, missä itse näki portin, eli suunnilleen metri vasemmalle. Muut ihmiset lähinnä kummastelivat ja pitivät mielisairaalaa todennäköisenä vaihtoehtona, kun törmäys sattui. CJ sopersi jotain sellaista kuin "Näkymätön seinä" ja horjahti sen jälkeen taaksepäin jääden makuulle jalkakäytävälle.
Tuntui jotenkin pimeältä, vaikka aurinko paistoi yhä täyttä häkää kaupungin niskaan. CJ sopersi edelleen jotain epäselvää, mutta hänen vieroitusoirekohtauksensa taisi siltä erää olla ohi. Kummallista oli se, että autoa ei oltu varastettu, ehkä yksinomaan siksi, että kova ääni piti ihmiset loitolla. "Mitä mä oikeen olen duunannut?" hän kummasteli ja käänsi päätään eri suuntiin. Se oli kyllä ainoa pystyssä oleva ruumiinosa, kun muut lojuivat lähes vailla tuntoa jalkakäytävällä. Muistinmenetys oli käynyt lähellä, mutta kyllä hän sen tiesi, että musapauhaaja oli hänen oma autonsa jo pelkästä tuunausvärityksestä päätellen ja että hän oli menossakin hautausmaalle etsimään sinne huhujen mukaan tehtyä kaksoishautaa. Mene ja tiedä, hän mietti, mutta nyt piti ensin päästä seisomaan. Se oli vaikeaa, koska paikat tuntuivat olevan murskana, aivan kuin rekka olisi ajanut hänen päältään vain lyhyt hetki sitten. "Ei perhana..." hän murahti, sillä käsi oli ainakin lievästi venähtänyt ja toinen jalka ei pysynyt edes tasapainossa, niinpä hänen piti nyt yhdellä jalalla hyppelehtiä askelia varoen autoa kohti. Omasta mielestään hän oli tehnyt itsestään jo aivan tarpeeksi narrin ihmisten edessä, joten se tilanne piti korjata tekemällä se alkuperäinen juttu. Korvia kyllä särki lujasti nyt, kun hän vihdoin sai huomata, kuinka lujalla autoradio oli ollut - se oli tosin ehkä toiminut pelastajana, koska se taisi olla ensimmäinen ääni, joka havahtumisen jälkeen oli kuulunut. Äkkiä monta napinpainallusta peräkkäin, nyt miinusnapille, ja vähitellen tilanne parantui entisekseen. Kukan saaminen oli vaikeampaa, koska se oli lentänyt toiselle puolelle autoa, ja kurottelu ei tehnyt hyvää, kun oikea käsi ja vasen jalka olivat toimintakyvyttömiä. "Miten toikin voi olla näin hyvässä kunnossa, vaikka se oli ollut ensin aavekaupungissa ja sitten vielä meidän kämpässä sisällä ilman vettä...?" CJ murahti, mutta koska hän ei ollut mikään kasvitieteilijä, hän jätti moiset jaaritukset sikseen ja sai vihdoin vasemmalla kädellä kunnollisen otteen siitä. Jalka meinasi kyllä luiskahtaa hänen palatessaan takaisin normaaliin seisoma-asentoon, mutta nopea käden liike paransi asian entiselleen. Tällä kertaa ovikin oli paras jättää kiinni, ja niin hän tekikin, lyöden sen oikein lujaa ja samalla varmistaen, että ainoa avain oli hänen taskussaan eikä missään muualla. Temple kun oli uskonnollisesta alueestaan huolimatta rikollisten lempipaikkoja heti kaupungin köyhän itäosan ohella. Hitaasti, askel - tai siis hyppy - kerrallaan CJ alkoi kulkea kukka kourassaan hautausmaan sisälle, pitäen kaiken aikaa silmällä mahdollisia epämiellyttävyyksiä.
"Mikäs se yks asia muuten olikaan, mistä tulee riippuvaiseks..." Hän alkoi taas hourailla omiaan, mikä kertoi siitä, että viimeisimpien aikojen saatossa keskittymiskyky oli viimeistään rapistunut kamalaan kuntoon, ja nyt hän yritti muistutella itselleen Sprunkista, mutta ei (ainakaan terveydensä kannalta) onneksi onnistunut muistamaan mitään siitä, ei edes sen legendaarista väriä. Hautausmaa oli kyllä melkoinen sokkelo, eikä hän muistanut edes Beverlyn haudan sijaintia nykyaikoina, mikä siis tietenkin tarkoitti sitä, että etääntyminen Grove Streetistä oli jo alkanut, ja sitä ei voinut estää, ellei yksinkertaisesti kääntänyt selkäänsä Alanille ja Sindaccoille, mutta eihän se tullut kysymykseenkään. Mutta miksi? Rahan takia! Vain siksi, jotta oma palkkapussi täyttyisi ylimääräisillä dollareilla, joilla saisi ostettua parisataatuhatta hodaria lisää! Nyt se vasta tulikin mieleen, Sindaccojen ikävä puoli. "Mitä mä teen? Perhettähän tässä kuuluu tukea! Muista, CJ, muista, kuinka pärjäsit ilman Sindaccoja silloinkin, kun hiippailit Back O Beyondissa etsimässä omaisiasi..." Hän raapi päätään ja pomppi pitkin kapeahkoa polkua, jonka molemmat puolet olivat täynnä kaivamattomia hautakuoppia ja kiviä, joista joidenkin edessä oli erityisen paljon kukkia. Teksteillä tosin ei ollut merkitystä, koska niissä esiintyviä ihmisiä hän ei tuntenut, se oli saletti. "Jossain täällä..." Hän piti silmällä erityisesti niitä hautoja, jotka olivat sen verran isoja, että niihin olisi pistetty maatumaan kaksi ruumista vierekkäin. Pari leveää kiveä näkyikin jo edessä, ja ne oli syytä tutkia. Nyt taas unohtui Sindaccojen huono puoli täysin kokonaan, sillä nyt oli aika tehdä... se. Kukka tuntui jotenkin kummallisen lämpimältä, vaikka puolestaan polun viileys erottui kengänpohjienkin läpi. Oliko tässä nyt taas jotain erikoista pelissä...? Oli tai ei, ainakin ensimmäinen kivi ei tuottanut tulosta, vaikka sen edessä olikin aika paljon muistotavaraa. Seuraava sitä vastoin oli hyvinkin mielenkiintoinen, ja sen varteen CJ pysähtyikin hetkeksi.
Brian Aldrin Johnson, 1.9.1982-11.9.2001
"Ei, ei, ei..." CJ olisi voinut polvistua koko halvatun kiven eteen nyt heti, jos jalat olisivat siis kestäneet moisen taakan. Yhtään mitään ei sen edessä parhaillaan ollut, ja sekös pisti masentamaan. "WTC... Brian... kirottu päivä. Ikuisesti..." CJ mietti ja vilkaisi hätäisesti ympärilleen. Hän olisi voinut olla varma, että inhottavalla katugangsterimaisella aksentilla jutusteltiin jossain lähellä. Kyseessä ei voinut olla hänen aina mukavasta Grove Streetin jengistään kukaan, sillä mahdottoman räppäävä tyyli muistutti enemmänkin Ballaseja (tai joissain tilanteissa Sweetiä, mutta tuskin hänellä nyt mitään bisnestä niiden kräkkipäiden kanssa olisi ollut). CJ oli kyllä luullut, että Ballasit oli hävitetty Los Santosin kartalta, mutta ehkä mokomat olivat sitkeämpiä kuin hän kuvitteli. Koska pahat muistot eivät koskaan voineet unohtua, hän alkoi laahata poispäin äänten suunnasta, vaikka tiesikin, että piiloutuminen oli ainoa oikea tapa vältellä, koska tällä tavalla hän ei päässyt edes kirkolle asti olematta jo elävä ampumaradan maali. Hätäpäissään hän kompastelikin pari kertaa, mutta ei kiinnittänyt kenenkään huomiota, koska hautausmaa oli näin aamuvarhain melko harvinaisen tyhjä Ballaseja lukuunottamatta. Taatusti hekin olivat täällä vain pilkkaamassa tapettuja Grove Streetiläisiä, ja sekös kismitti, mutta kun CJ ei ollut hätäisessä lähdössään pakannut mukaan mitään asetta, joten hyvähän siinä sitten oli puolustautua. Hän piti hengähdystaukoa erään mukavan suuren kiven luona, nojaten siihen ja odottaen tarkkaan, sillä hän kyllä näki jo purppuraan pukeutuneen jengin edessäpäin, ja mahdolliset liikkeet tarkoittaisivat hautakivien välissä pakenemista siltä seisomalta. "Kukas tässäkin mainiossa paikassa muuten lepää...?" hän kysyi itseltään ja ryömi heiveröisesti vilkaisemaan. Se kaikki kävi kyllä aika nopeasti, mutta ennen pitkää siitä tuli hidasta kertaamista. Kohde kun taisi... löytyä.
Diana Erika Deadguy, 1981-2008
Ian Damon Mitchell, 1981-2009
Tarkat päivämäärät puuttuivat, mutta ilmankin riitti. Lamaannus kun taisi yllättäen iskeä pahemman kerran. Tuntuihan se karmivalta nähdä sillä tavalla kahden hänelle tärkeän ihmisen haudat samassa paikassa, vaikkei kuolemassa ollut koskaan hänen mielestään ollut muuta erikoista kuin yksinkertaisesti sen surullisuus, niin kauan kuin oli joku oikeasti tärkeä tyyppi kyseessä, luonnollisesti. Hän huokaisi hiljaa ja vilkaisi ohimennen rannekelloa, jonka tehdäkseen hänen piti auttaa oikealla kädellä ja kohottaa vasenta tarpeeksi hyvin, jotta hän näki kellonajan. "Se Alanin juttu... ei kai ole vaihtoehtoja. Sä jäät kyydistä nyt, pikkukaveri. Olen pahoillani, mutta jotkut muut tarvii sua enemmän kuin minä... mutta muistelen silti aavekaupunkia... lämmöllä." Viimeinen sana oli jokseenkin vaikea, mutta tuntui se silti todentuntuisemmalta kuin ennen, koska mieleen oli tullut taas "mitä jos"-asioiden uusin villitys. Jos stalker olisi ollut ystävällismielinen, mitään syytä pelkäämiselle ei olisi koskaan ollut, lukuunottamatta tietenkään miehen kohtaamista edeltäneitä hallusinaatioita, jotka olivat vieneet järjen jo aika lailla kokonaan. Kukan hän jätti itsekseen makaamaan hautakiven viereen jääden hetkeksi katsomaan silmät vetisinä sitä tosiasiaa, ettei joitakin vain koskaan voinut takaisin saada. Mielessä käväisi ohimennen edellinen tilanne, josta hän oli jotenkin nauttinut, ja se oli ollut moottoripyöräsota Ianin kanssa albanialaisia vastaan. Silloin kaveri oli ollut vielä rento, kova... täysin tietämätön lyhyen ajan päästä koittaneesta kohtalostaan. Ilkeää, mutta totta... Välttääkseen Ballaseja CJ päätti koukata pohjoiskadun kautta ja jatkaa sieltä TransFenderille hipsien, mieluusti varjojen kautta. Ehkä jonain päivänä hän saisi vihdoin taas nauttia elämästä niin kuin vielä ennen Pavanoja, jos vain ansaitsisi Alanin luottamuksen, ja sehän oli juuri nyt luvassa, koska tämä homma hoidettiin täydellä sydämellä kotiin! Sen hän vannoi ja aloitti sitten vaikeanpuoleisen etenemisensä.
To Be Continued.
----
Ja nyt Torolta sitten joku muu kuin kymppi :) Tämä tarina kun ei mielestäni oikeen täydellinen ollu, vaikka tietenkin lähinnä oma mielipide ^^
Kirjoitettu: tiistai, 26. toukokuuta 2009 klo 22.04
Carbonox Stories:
What I've Done - Osa 3 - Bait
Templen kaupunginosa Los Santosissa. Se oli yksi vaihtelevimpia, koska toisaalta siellä sijaitsi kaupungin hautausmaa, jossa monia henkilöitä, merkittäviä ja vähemmän merkittäviä lepäsi, mutta toisaalta taas parin korttelin päässä autofanaatikoille TransFender-tuunaamo, johon CJ:lle oli järjestetty tapaaminen jonkun, mahdollisesti Sindaccon, kanssa. Eihän tilanne ollut ihan luotettavimmasta päästä, mutta vaihtoehtoja ei ollut, koska tässä oli ehkä kyse tulevasta AIDS-hyökkäyksestä ja se oli muutenkin ehkä ainoa keino päästä kuntoon taas. CJ otti tukea seinästä ja hyppelehti varovasti yhdellä jalalla rasittamatta toista, joka tuntui vieläkin ilkeältä. Ei hän vajaakuntoisena kyllä pystynyt mitään tekemään, ei varsinkaan kun vielä huonompi vire oli päällä hänen sisimmässään. Kuolleiden muistelu ei koskaan tehnyt hyviä asioita motivaatiolle, jolla oli paha tapa lähteä rajuun laskuun sellaisen seurauksena. Ainakaan Ballaseja ei näkynyt missään suunnalla, mokomat kun jostain syystä olivat palanneet Los Santosin kaduille, olkoonkin että Grove Street kaiken järjen mukaan valtasi jo kaupungin itselleen eikä missään ollut kapinointia erottunut. "Te p*skat kärsitte, jos yritättekin tunkea tielle näin vakavassa taisteluvaiheessa..." hän murisi ja hidasti askeleitaan, sillä jalkaan alkoi tulla taas entistä pahempaa kipua. Onneksi Alan oli hänen tietääkseen riittävän reilu, jottei pistänyt ketään huonossa vireessä olevaa tekemään niin sanottua pakkotyötä, ja Daronkin seisoi varmasti CJ:n takana hyvien välien ansiosta. TransFenderiin oli matkaa enää noin sata metriä, johon sisältyi hankala kadunylitys. Salamurhaajia saattoi olla liikkeellä etsimässä autoillaan kunnon tilaisuutta hengenriistoon, joten CJ:n piti jatkuvasti pysyä valppaana. Kaiken varalta hän katsoi molempiin suuntiin varmaan viisi kertaa ennen kuin viitsi lähteä yhtään mihinkään. Irti seinästä ja sitten suuren haasteen eteen... yksi auto oli pitkän matkan päässä oikealla kääntymässä, mutta ehkä CJ ehti kuitenkin, jos alkaisi ottaa ihan pikkuisen nopeampia askeleita... Hän ponnistautui yhdelle jalalle ja alkoi tehdä hyppyjä, jotka näyttivät tyhmiltä, ja pari mummoa katsoi häntä silmät pyöreinä varmasti jupisten nuorten uusimmista villityksistä, mutta CJ ajatteli vain mielessään, että voisi syödä vaikka mummojauhelihaa, jos hän vain haluaisi, rahaa kun oli vähitellen tulossa kuin roskaa, kiitos uuden palkkasoturityön. Se vain ei ollut vieläkään tuonut onnea... Rajun kiihdytyksen ääntä oli kuultavissa vasemmalta, mutta nähtävästi joku vain päästeli menemään kaupungin reunatiellä, joka rajasi tavallisten kansalaisten ja suurten tähtien elinalueet melko tylysti. CJ:n paikka olisi ollut toisella puolella, mutta kun hän ei ollut koskaan esiintynyt missään elokuvassa, eikä varmaan telkkarissakaan.
Noin minuutin kärsimyksen jälkeen, johon oli kuulunut pari läheltä piti-tilannetta hänen melkein kompastuessaan, hän pääsi vihdoin autontuunaamon oven luo. Mielessään hän kyllä vannoi sen, että jos siellä ei ollutkaan ketään ja tapaaminen oli peruttu hänelle ilmoittamatta, hän vetäisi turpaan joka ikistä tyyppiä paikan päällä, oli näillä sitten tekemistä Sindaccojen kanssa tai ei. Mummot eivät vieläkään olleet lopettaneet tuijottamista, mikä häiritsi pystyssä pysymistä, ja vielä pahempia olivat näiden kommentit, joita lauottiin erityisen kovaan ääneen. "Voi hyvänen aika, mikä maha! Eikä kunnon lihaksista tietoakaan! Julmettu sentään, onneksi pojanpoikani ei ole tuollainen rontti, vaan se on ehta mies!" CJ pysähtyi hetkeksi aikaa ja valmistautui tekemään jotain ilkeää, mutta koska mummot seisoivat toisella puolella tietä, hän ei enää jaksanut ottaa mitään erityisempiä riskejä, vaan marssi suorinta tietä TransFenderin sisätiloja kohti. "Autot aina vaan mielessä! Tuo on juuri se kamaluus näissä jätkissä, ne unohtavat vastakkaisen sukupuolen kokonaan ja kiistelevät vain siitä, kenellä on kovaäänisin kiesi! Kyllä meidän vanha auto ihan tarpeeksi hyvä on, ja kun minä käsken, niin kyllä tuokin jätkä ihan varmasti ratin taakse astuu!" CJ tukahdutti naurunpärskähdyksen kämmeneensä ja livahti sisään jäämättä kuuntelemaan enää yhtään enempää noiden hienostelijamarttojen puheita. "Nyt sais porukat tulla paikalle, mulla on vähän tärkeää asiaa!" hän kuulutti melko kovaan ääneen. Se kuului jalkakäytävälle asti ja sisällä ollut kaiku johti sitä aina vain pidemmälle, mutta eipähän kukaan ainakaan siitä sisuuntuneena tullut yhtään lähemmäksi. "Johnson? Erinomaista, tulit sittenkin paikalle... suljetaan toki ovi ensin, ettei kukaan ylimääränen kuule!" joku selitti pimeyden keskeltä, ja vaikkei CJ mielellään jäänyt yksin sulkeutuvan oven taakse sellaisen henkilön kanssa, jota hän ei edes tuntenut, ei hänellä ollut vaihtoehtoja, sillä se oli jo puolimatkassa alas ja heikossa vireessä hän ei millään ehtisi pois jäämättä alle. "Okei... ehkä valotkin vois laittaa seuraavaks päälle!" tuntematon ääni totesi pimeästä oven ollessa jo melkein kokonaan alhaalla, ja nyt CJ ainakin pääsi näkemään vähän tarkemmin.
Vain yksi mies oli nähtävästi paikalla. Heti ensimmäiseksi CJ:n katse kyllä kiersi tuunaamoa ympäri, sillä se oli yllättävän laaja, toisin kuin miltä se oli ulkoapäin näyttänyt. Tukipilarit kannattelivat tallia siellä täällä ja siellä, missä niitä ei ollut, oli melkoinen määrä kaikennäköisiä mekaanikon varusteita ja muutakin, mitä tuunaamosta nyt yleensä saattoi löytyä. Hän seisoi, tai pikemminkin yritti seisoa, keskellä tilaa ja vasta nyt huomio kiinnittyi myös siihen toiseen henkilöön, joka oli hänen lisäkseen tallissa. Tämä oli rasvaiseen ja muutenkin aika nuhjuiseen työtakkiin pukeutunut kaveri, joka oli jokseenkin kalpea, mutta tiedä sitä sitten, jos hän oli joskus ollut täpärässä tilanteessa tai jossain muussa. Ensisilmäyksellä mieleen tuli jotenkin osittain silti Daniel, olihan hän kuitenkin jokseenkin kovannäköinen ja lihastakin oli kohtalainen määrä. "Alan on kertonut susta melkosen paljon! Sanoo, että ei tarvitse kuin sormia napsauttaa, ja Johnson on paikalla, räiskii kumoon kymmenen vihollista ja sen päätteeksi hän vain suoristaa hattua..." Miehen puheista päätellen hänelle oli ehkä lievästi liioiteltu, koska edes CJ ei kyllä osannut sepittää itsestään mitään tuollaista juttua. "Joo, näinpä se menee, ja kykenen jopa kaatamaan pistoolilla kokonaisen sinkoarmeijan." Hän vähän naureskeli, ja ehkä tässä vaiheessa sarkastisuus tuli jo tarpeeksi selväksi. "Sä et ole oikein kunnossa, vai oletko? Niin ja unohdin toki esittäytyä... hajamielinen ja vähän tyhmä kun joskus olen, heh heh... joo. Sam Swift, palveluksessas..." Hän puristi CJ:n kättä tuttavallisesti, mutta mies itse pysäytti jutun siihen paikkaan. "Hei, ihan rauhassa, en ole mikään yli-ihminen, vaikka siltä vaikuttaa! Olen vaan Alanin palkkasoturi vailla iloa, seuranani poikkeuksetta pelkkä ympärilläni olevien ihmisten kuolema. Olen elänyt suoranaisesti p*skaisemmin kuin yksikään McLaggen, ja tuntuu siltä, että vain rahan takia jatkan tätä nytkin..." Sam, joka oli vaipunut ehkä jonkinsorttiseen kuunteluinnokkuuteen, kavahti kuullessaan CJ:n mainitseman nimen. "McLaggen! Siinä meillä todellakin on kavala vihollinen! Kuten isäni tapasi sanoa, ne eivät koskaan lopu! Eivät koskaan! Voit hukuttaa niitä p*skaan tasan niin paljon kuin haluat, mutta siitä huolimatta niitä tulee lisää. Ja olivat ne millasia ihmisiä tahansa, joka ikinen on sukukeskeinen ja tahtoo kostoa. Hämmästyttävää tosiaan, kuinka McLaggenien ja Swiftien keskinäinen vihanpito on kestänyt vuosikymmenkaupalla yhä päättymättä, vaikka onhan se jo vähentynyt... Setä tykkää vieläkin töhriä kaikkia herjoja niiden seinille, mutta ei sen kummempia enää käy. Nykyisin nämä oikeasti tärkeät ongelmat kuitenkin pyörivät... Stilwaterissa."
"Mitä Stilwaterista?" CJ kysyi äkkiseltään. Hän ei ollut ehtinyt saada kovin hyvää kokonaiskuvaa kaupungista, jossa kohdatuiksi olivat tulleet kyllä Sharp ja Gay Tony, mutta jälkimmäinen tapettiin eikä edes ollut kaupungin asukki. Toista maata saattoikin sitten olla Sharp, joka ei ainakaan ollut näkynyt kaupungin ulkopuolella kauhean usein, mutta tuskin hänestä yksin oli mihinkään. "Ultor, sepä se! Välillä tuntuu suoranaisesti siltä, että Joey oli pahainen pankkirosvo verrattuna Dane Vogeliin! Jätkä on hullu, ei siedä minkäänlaista vastarintaa, ja vaikka se huhujen mukaan on kuitenkin visusti omalla paikallaan jossain keskellä yhtiön johtokunnan arvolistaa, todellisuudessa kaverilla ei paljon järki päätä pakota. Tuhlaajapoika pahemmasta päästä, jos jotenkin pitää kommentoida." Sam totesi. CJ:lle tuli kyllä tuhlaajapojasta paremmin mieleen Daniel, jonka unelmat eivät olleet tainneet koskaan käydä ihan toteen, vaan suru ja porut olivat aina korvanneet ne. "Niin no... nyt ollaan kuitenkin turvallisesti Losissa, joten eiköhän voitaisi alkaa hommiin...?" Vieläkään hän ei kyllä saanut tilannetta raukeamaan, sillä nyt Sam huudahti entistä kovemmin: "Turvallisesti! Tämä paikka ei tule turvallista näkemään enää jonkin ajan päästä! Savagen joukot ovat tulossa, ne lähestyvät Las Venturasista, eivätkä anna armoa kenellekään! Tämä on sota, ei mitään muuta! Alkutaistelut käytiin jo pitkin Stilwateria, mutta nyt tilanne vasta paheneekin! AIDS kirjaimellisesti tuhoaa kaikki jengit, mitä kaduille on kerääntynyt, ja perustaa itselleen Losista tukikohtakaupungin ilmiselvästi rikollisille jatkoaikeilleen..." Juttu kuulosti aika järkyttävältä, ja yhtä lailla kuin Alanin kuvaus, CJ:n mielestä tämä oli vähän liioiteltu, vaikka oli hänenkin pakko myöntää, että hän näki hetkellisesti mielessään Grove Streetin toisenlaisena kuin ennen. Kuvitelmassa oli Johnson Housen ja muiden jengitalojen puuttuminen katukuvasta ja niiden korvaaminen valtavilla, pilvien tasolle kohoavilla toimistorakennuksilla, jotka olivat ikään kuin Ultorin päämaja. Hän nielaisi, mutta hillitsi silti itseään, koska pienikin panikointi kielisi neuvottomuudesta, ja sitä Sindaccosta ei pitänyt löytyä. "Onneksi meillä on aina mahdollisuuksia! Kuulemma ne ovat tulossa pitkin moottoritietä, eli toisin sanoen heillä on kaikkein ilmiselvin mahdollinen reitti. Ehkei Savage älynnyt, että näyttävä sisääntulo ei ainakaan toimi hiljaisessa valloituksessa... no kuitenkin, Alan käski kertoa sulle, että se on jo tulossa kohti Mulholland Intersectionia. Suosittelen, että menet sinne itsekin, koska ei siinä varmaan kauaa kestä, kun se tapahtuu jo..." Sam selitti ja osoitti sivuikkunasta ylöspäin. CJ ei kyllä nähnyt mitään rakennusten takaa, mutta ymmärsi hyvin, mitä tarkoitettiin.
"Siis odotas nyt, nekö muka hyökkää aivan näinä hetkinä? Ja mulle kerrottiin vasta tänä aamuna! Eihän tässä ole pienintäkään järkeä..." CJ huudahti lähes heti, mutta nyt Sam, ilmeisesti motivoituneena siitä, ettei hänen tarvinnut suoranaisesti palvella ketään, rauhoitti häntä. "Ei sitä tän nopeammin voitu selvittää! Joku Las Venturasin kontakti oli eilen kuulemma maininnut Alille, että AIDS oli valmistelemassa hyökkäystä Los Santosiin huomenna, eli toisin sanoen tänään, ja koska sille tuli niin kova kiire valmistaa Dani ja muut Sindaccot hommaan, se ei ehtinyt soittaa sulle ennen kuin tänä aamuna. Ne tuli yksityislennolla Losiin ja on ehkä parhaillaan odottamassa motarilla. Koska ajankohta voi olla mikä tahansa, suosittelen menemään ripeästi! Mulhollandin liittymä, käänny vaan suoraan oikealle ja näytä Sindaccoille, että olet todellakin sinä eikä joku kansalainen muiden muassa!" Pitkä liuta tekstiä tuli, ja äkkiä CJ:llekin alkoi tulla kiire. Hän yritti kääntyä moneen suuntaan kerralla, tietämättä minne mennä nyt ensiksi. "Vartoos vielä vähän, aseitakin tuli hommattua! Ota kiinni!" Sam huusi vielä perään ja heitti CJ:lle tavallisen näköisestä tavarapinosta konepistoolin, jonka tämä otti juuri ja juuri kiinni, mutta joutui venyttämään oikeaakin kättä aika rajusti, mikä ei tehnyt ainakaan hyvää. "Mene! Lainaa mun motskaa, se on kadun toisella puolella se keltamusta!" Sam tokaisi ja painoi jotain nappia, jonka jälkeen tallinovi lähti taas nousemaan. CJ oli jo innokkaasti auringonvaloa nähdessään juoksemassa ulos, kun yhtäkkiä hänen eteensä tuntui ilmestyneen kuin tyhjästä joku nopean snobikärryn omaava kaveri, joka oli äkäisen näköinen oven sentään auettua vihdoin ja viimein. "SWIFT! Mitä peliä tää on? Odotin tässä jo monta minuuttia, mutta eipä vaan auennu! Töötistä tuli valituksia, joten en päässyt sen takia tänne..." Valitus puhkesi harvinaisen rajusti, ja viimeistään silloin Sam kehotti autoa kiireesti väistänyttä ja samalla raajojaan vähän parempaan kuntoon saanutta CJ:tä nopeasti poistumaan, kun snobi alkoi rähjätä aina vain pahemmin. "Onko toi joku VIP-asiakas, kun sen takia pitää oikein sulkea ovi nenän edestä..." mies örisi viitaten CJ:hin, joka oli kuitenkin jo mennyt menojaan toiselle puolelle katua. Hän saattoi ottaa jo juoksuaskeleita, eli ainakin jalka oli hyvässä vireessä, mutta kädessä ei tuntunut aivan yhtä mukavalta.
"Keltamusta... v*ttu, näitä on kaks!" hän kiekaisi ja näytti kiukkuiselta. Olihan se pakko olla niin, että kaksi samanväristä NRG-900:a nökötti siististi vierekkäin, eikä kummassakaan nopean tarkastelun jälkeen näkynyt nimikirjaimia. Koska asialla oli tulipalokiire, CJ hyppäsi oikeanpuolimmaisen selkään ja työnsi pyörän päällä olleen kypärän vaivalloisesti omaan koppaansa. Se ei ollut helppoa, koska se tuntui olevan suunniteltu astetta pienemmille ihmisille, ja joka puolelta puristi. "Kestä, CJ, kestä, kohta tulee palkkapäivä ja loma!" hän maanitteli itselleen ja alkoi yllättävän pitkäaikaisen valmistelun jälkeen lähteä matkaan. Sulavasti moottoripyörä kyllä kulki, ja käännös sujui aika tehokkaasti. Oikealle ja seuraavastakin oikealle, niin oltiin jo lähellä. Riskejä ei ollut syytä millään lailla ottaa. Pari autoa näytti olevan lievästi kilpasilla, sillä vastakkaista kaistaa pitkin kaahasi tuhatta ja sataa ensin sininen ja heti perään punainen ajokki. Liikennesäännöt olivat CJ:lläkin vähän hakusessa, sillä vaikka hän ajoikin nopeusrajoitusten mukaisesti, hän vilahti punaisia päin kahden kärsivällisesti odottavan tyypin välistä ja käytti kaikkia kaistoja sen mukaan, missä oli autoja ja missä ei. Räiskintää tai mitään taisteluun viittaavaa ei ainakaan vielä kuulunut ylhäältä sillalta, mutta autoja siellä kyllä ajeli normaaliin tapaan. "Tästä se lähtee! Muista, että sulla ei ole hävittävää, olet itse hävittänyt tarpeeksi. Tämä tehdään lopullisen palkan ja luottamuksen takia!" CJ vakuutti ja käänsi sitten ylös moottoritielle. Ehkä hänen kannatti päristää suoraan sinne, missä Sindaccot parhaillaan pitivät vahtia, joten idean saaneena hän ohitti hitaasti liikkuvan mustan limusiinin (josta katsottiin häntä kohti pahasti, tosin hän itse ei välittänyt mistään sellaisesta) ja alkoi ajaa hana auki ylös kohti moottoritietä - ainakin hetken, kunnes oli taas aika himmata. Edessä vaikutti olevan jo Sindaccoja tarkistamassa ohikulkevaa liikennettä, vaikka oli ehkä tullut jo selväksi, että AIDS käyttäisi yksinomaan tankkeja ja muita militaristisia kulkuneuvoja. "Tyhmiä poikia!" CJ mietti ja naureskeli autuaasti, vaikkei tilanteessa ollutkaan mitään niin erityisen huvittavaa. Hänen päästyään niin korkealle, että asioita alkoi jo erottua, eteen tuli ennen pitkää kiintoisa näky. Sindaccoja seisoi ympäriinsä pysäyttämässä ohikulkevaa liikennettä, ja vaikka siinä pelattiin hengellä (koska joku ei ehkä viitsinyt pysähtyä), nähtävästi homma oli totista. CJ kuuli yhden soturin jopa tokaisevan jotain senkuuloista kuin auton takapenkillä oleva mummo saattaisi pahimmassa tapauksessa olla Savage itse, ja koska etupenkin nuorehko mies ei pystynyt mitenkään vakuuttavasti todistamaan vastaan, oli Sindaccon pakko vetää mummoa nenästä ennen kuin se varmistui, ettei kyseessä ollutkaan mikään... kummempi.
Ilmeisesti koko paikka ei ollut täynnä ihan tuntemattomia liittolaisia, vaan myös Alan oli istumassa pientareella ja pureskelemassa eväsleipää. Auton alle jäämistä ei tarvinnut huolehtia, sillä vaikka jalat olivat ajoradalla, hänen uusin autonsa oli sattumoisin poikittain muiden tiellä, ja oikein isolla moottorilla varustettua pakettiautoahan ei tönäisty mihinkään suuntaan. CJ pysäköi moottoripyörän jonkin matkan päähän parkkipaikan ylittävästä sillasta ja vetäisi kypärän äkkiä pois ennen kuin se murskaisi pään tai jotain muuta pahaa tapahtuisi. Se sai luvan jäädä, mutta moottoripyörän kait saattoi palauttaa Swiftille keikan jälkeen. Hän katsoi vähän pelokkaasti kohti motaria, koska autot kyllä lähestyivät aika kovaa vauhtia ennen kuin niitä hidastettiin, ja mistä sen tiesi, vaikka kolari sattuikin... Eräs limusiini, joka näytti samalta kuin se yksi kuitattu, näyttikin ensin siltä kuin sen kuski yrittäisi ajaa Sindaccojen päältä, mutta ehkä mielenmuutos koitti, koska sekin painoi jarrua. "Tämäpä vasta on epäilyttävä! Totta kai Savage tykkää limusiineista, niinpä voitaisiin vilkasta vähän sisälle..." Pari Sindaccoa naureskeli ja osoitti aseet autoa kohti, niinpä kuljettajalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin avata ikkunoita. Savagea kyydissä ei kyllä ollut, vaan sitä vastoin pikemminkin joku lapsinäyttelijä, joka oli niin pieni, ettei mitenkään voinut olla mahdollista, että kyseessä voisi olla edes Sharp tai joku isompi. "Tule nyt, CJ, kohta voi tulla rumaa jälkeä jos jäät seisoskelemaan!" joku kehotti tilannetta tarkkailemaan jääneen CJ:n selän takaa ja hän hätkähti, mutta siinä vaiheessa hänen olkapäätään jokseenkin kivuliaasti puristava Daron sai vähitellen häneen liikettä, ja tienylitys sujui moitteettomasti Sindaccojen tarkistaessa kaiken varalta lapsinäyttelijän varusteita aseen tai muun varalta, koska eihän sitä voinut tietää, ketä Savage saattoi halutessaan palkata... Päästyään kapealle pientareelle, josta oli komea pudotus alas, CJ alkoi nopeasti astella kohti pakun tarjoamaa suojaa, mutta ilmeisesti Daron ei halunnut hänen lähtevän ihan vielä. "CJ, kuuntele... tiedän, että sulla on mielenvikahäiriöitä! Näytät kärsimättömältä ja väsyneeltä ja kaikelta! Nyt saat luvan selittää, mistä kiikastaa!" Daron oli äänensävyltään ponteva ja luja, mikä oli arvaamatonta, koska CJ:n aiempien tietojen mukaan tämä oli jatkuvasti ollut mitäänsanomaton... kalpea vuodesta 1997. "Ei... ei mitään, minä haluan kamppailla, Savage ei saa ikinä luovutusvoittoa! Tiedän, mitä voi pahimmillaan tapahtua, jos elintärkeitä voimia jää pois. Silloin kuka tahansa teistä voi tehdä Ianit tai jotain vastaavaa!" CJ nielaisi. Vielä piti odotella, mutta kuinka kauan? Varmaa oli ainakin, että muiden totisuudesta päätellen hyökkäys oli ihan aito, eikä mikään harhautusisku.
Philips Building (Ultor), Floor 50
"Tervetuloa viidenteenkymmenenteen kerrokseen. Palveluksessanne... Ultor."
Tuttu ja turvallinen, mutta jo kyllästyttävä hissiääni totesi taas saman asian yhtä iloisella ja lempeällä tavalla, kun Ultorin rakennuksen 50. kerroksen kohdalla hissi pysähtyi ja ulos astui jo aivan erinomaisesti tunnettu henkilö (ainakin lukijan näkökulmasta, tiedä sitten johtokunnasta), Daryl Spencer, takkutukkainen ja väärää kokoa olevia vaatteita pitävä Ultorin juoksupoika. Pestistä tuli usein hyvää tippiä kaikilta muilta paitsi Wissleriltä, joten valittamista ei ollut, mutta kohta saattoi olla ura katkolla - Darylilla oli tehtävä, ja hankala sellainen. Jill McLaggenista piti selvittää taustaa kaikkien rikollisuuksien varalta, sillä sellaista suvun jäsentä ei oltu nähtykään, joka ei olisi tappanut ainakin yhtä ihmistä tai aiheuttanut sen edestä vahinkoja. Tuntui tyhmältä edes ajatella, että joku McLaggen oli päässyt niin korkealle kuin "Wisslerin vasen käsi"-asemaan (oikeanahan toimi siis Enrique Acosta, joka oli vähäsanainen ja huonoa englantia puhuva, pahimmillaan merkittävän julma mies). Itse kerros, jota Daryl vasta nyt silmäili, oli Ultorin parhaimmistoa. Se todellakin eli, siellä kun oli kirkkaan oranssinsävyisillä väreillä kaakeloidut lattiat eikä mitään putkistoja pitkin seiniä niin kuin parissa Vogelin toimiston alittavassa kerroksessa. Oikealla puolella oli keittiö, jossa valmistettiin ainakin viiden edellisen vuoden äänestysten perusteella Stilwaterin laadukkainta työpaikkaruokaa. Vasemmalla taas oli aula, jossa nytkin vietti aikaansa lukuisia vartijoita pöytien ääressä istumassa ja asioista keskustelemassa. Kahvia kulutettiin oikein urakalla, mutta koska viuluista vain pieni osa meni työntekijöiden maksettavaksi, ei sillä suurta väliäkään ollut. Pienen oviaukon takana oli sitten näköala-alue, josta näki aika pitkälle Stilwateriin, vaikkei niin pitkälle kuin Vogelin toimistosta, ja ihan vain ihmisten miellyttämiseksi edellämainitun toimiston omistaja oli kustantanut parit kiikarit, jos joku välttämättä tahtoi nähdä kotiinsa tai johonkin muualle kiintoisaan maamerkkiin. Darylille keskiaula oli hyvä paikka löytää tietoja, koska tänne tuli varmasti hengailemaan johtokunnankin jäseniä, jotka saivat lyhyen tauon nyrpistelyn lopettamista ja "hauskanpitoa" (huomaa lainausmerkit) varten. Jill ei kyllä johtokuntaan kuulunut, koska alitti vaaditun 30 vuoden iän suurella marginaalilla, mutta se nyt ei estänyt mahdollista bongaamista aulasta.
Sinne Daryl alkoi nyt jo marssia laiskoin askelein ja samalla pyrkien näyttämään huomaamattomalta. Vartijat eivät ainakaan tehneet muuta kuin tarkistaneet, oliko tulija Vogel tai joku muu tärkeä, mutta kun se paljastui "vain Spenceriksi", keskustelu jatkui tiiviisti, ja sananvapautta toteutettiin myös Vogelia vastaan, kun toinen vartija esitti suoran mielipiteensä siitä, miksi Ultorin pääoma oli kääntynyt lievään laskuun, vaikka yritysten piti kaiken järjen mukaan tuottaa vähintään yhtä paljon kuin edellisenäkin kuukautena. Daryl ei välittänyt, koska vaikka Vogel näytti pitävän häntä jonakin luottamusmiehenä, oli miehen käytöksessä silti jotain outoa ja lievästi myös yliletkeää, mikä ei kuulunut (ali)johtajan toimenpiteisiin. Hän ei mennyt suoraan oviaukosta sisään näköala-alueelle, sillä jotain vaikutti kuuluvan toisesta päästä, eikä siellä ollut mitään tavallisia vartijoita, vaan nyt tuntui olevan tosi kyseessä. Daryl painautui ikään kuin vaistomaisesti nojaamaan seinään, mutta koska moinen herätti varmasti tilassa jo olevien vartijoiden huomion, hän päätti sittenkin mennä istumaan aivan seinän vieressä olevan pöydän ääreen. Se ei kyllä ollut siinä mielessä hyvä idea, että tuoli oli likainen ja p*rseen kohdalle housuihin tuli nyt jotain epäilyttävää, todennäköisesti eksoottisten ruokalajien sekoitusta. Sillä ei nyt kuitenkaan ollut niinkään suurta väliä tilanteessa, jossa pääpaino oli keskustelun kuulemisella. Vartijat eivät jaksaneet vaivata päitään niin yksinkertaisella asialla kuin Darylilla, joka nyt oli ehkä viimeinen mahdollinen vakooja (vain siksi, koska hän näytti niin ponnettomalta, ettei hänellä taatusti ollut pokkaa käydä Wissleriä vastaan). Itse suurjohtaja siellä takana ei kylläkään seisoskellut, mutta äänistä päätellen ainakin Acosta oli paikan päällä. Hänet tunnisti erityisen hyvin siitä, että hän ei vain osannut puhua kunnolla, koska oli muuttanut Amerikkaan vasta muutama vuosi takaperin. "Entä mitä sinä sanoa sehen... öö - siihen, että me omistaa jo pari entistä Saintia, mitkä tietävät kaikki jengistä ja..." Hänet keskeytti toinen huono puhuja, joka tosin kuulosti Acostaan verrattuna äidinkielen maisterilta. "Äh, pliiz! Alkaa v*tuttaa tämä meininki... Zaintit zitä ja Zaintit tätä! Niillä ei ole mahdollizuukzia! Ne valtaavat Ztilwaterin vazta zen jälkeen, kun hattuni heittää kärrynpyöriä ilmazza nenäni edezzä!" William Sharp kommentoi äänekkäästi ja kuulosti suoristavan tutuksi tullutta ja rumaa hattua, mikä sai Darylin tirskahtamaan. Hän ei yleensäkään voinut pidätellä repeämistä silloin, kun Sharp käveli vastaan tuo hattu päässään.
"Mitäz mieltä McLaggen puoleztaan on?" Sharp kysyi ja nyt Daryl alkoi kuulostella aina vain tarkemmin, olkoonkin että tuskin tämä nyt mahdollisia rikollisia taustojaan alkaisi tärkeille työtovereilleen selittää. "Minähän sanon sen, että vaikka viime aikoina on ollut kiirettä, kun Swiftin suku ei ole vieläkään luovuttanut tätä vihanpitoa omani kanssa, mutta palatakseni Ultor-asiaan, voisin kommentoida vain vannomalla Wisslerin nimeen. Hän ei koskaan erehdy, ja seuraava valinta tulee muuttamaan tilannetta. Aluksi kuitenkin pitää keskittyä timantteihin, ja niitähän Saintit eivät meiltä vie, koska salainen vaihtopaikka ei niille koskaan tule paljastumaan! Aivan, ei koskaan... me kun tehdään se eräässä luolassa, jonka AIDS-joukot löysi hautausmaalta. Sieltä Samedit menee lentokoneeseen ja vie timantit valelähetyksessä. Niiden liittoa AIDS:n kanssa ei tiedetä, eikä kuulukaan tietää!" Kuului nyrkin isku jotain vasten, eli Jill oli ainakin yhtä raivokas kuin Angel, silloin kun sille päälle sattui. "No... joo. Sitten, kun ne on saatu vietyä Algonquinin pääpoliisiasemalle, niin siellä sitten säilytellään niitä aikansa, kunnes Boccinon Ray suostuu vihdoin maksamaan niistä tasan sen verran, kuin me itse halutaan... ja se rahasummahan varmaan ylittää sen, mitä Wissler maksaa Vogelille kuukausittain?" Hän jopa naureskeli osittain, ja Darylkin pääsi kiinni juttuun. Ehkä ilman Kenraalia, joka siis oli Samedien johtaja, Vogel ei koskaan pystyisi saamaan mitään aikaan ja toimisi vain muodollisena, Ultorin tornin huipulla istuvana heppuna. "Joo, suunnitelma olla aivan erityinen hyvä, mutta ainoastaan yksi hommeli pistää miettimään..." Acosta ei ollut ennen tehnyt noin vähän virheitä, mutta se ei nyt ollut pääasia, vaan se, mikä nyt oli sitten kyseenalaista. "Ai niin... joo! Jepsjoo! Ei tulla mieleen yhtään, että Ray olla tutkannut näitä timantteja pitkä aika, ja hän ei olla missään ongelmissa niitten jälj... öö... Jäl-ji-tyk-ses-sä! Joo! Jäljityksessä!" Jotkut sanat ilmeisesti aiheuttivat vieläkin pahoja vaikeuksia, mutta tulipa pointti ainakin selväksi. "Mahdotonta!" Jill kuulutti välittömästi rajulla äänellä. "Oli Raylla sitten apunaan tämä vähän aikaa sitten Sharpinkin kohtaama stalker tai vaikka armeijallinen noita halvatun katugängstoja mukavan monen metrin päässä alapuolella, yksikään timantti ei poistu Samedien laukust... ei mutta joo, meidänhän pitää hoitaa paljon parempi piilo niille! Laukuthan tutkitaan toistuvasti... hmm hmm, tämä vaatii jo aivotoimintaa..." Daryl ei nähnyt loppua, mutta hän oli kyllä kiinnittänyt huomion stalkerin mainitsemiseen. Joka tapauksessa aidan toisella puolella Jill kohotti Sharpin myrkynvihreän hatun kätensä varassa ilmaan ja tarkkaili sitä kiinnostuneena. Pahat aavistukset taisivat miehelle tulla siitä, että hän joutui sittenkin mukaan tälle retkelle hoitamaan Liberty Cityn timanttisotkuja, koska hatustaan hän ei koskaan voinut erota, ei edes yli-innokkaan McLaggenin takia.
