-

Toro tehnyt tarinaa! Tämä pitää äkkiä tallentaa jälkipolville!

Joo no, ei nyt. Enpähän enää kuitenkaan ole ainoa kirjoittaja ^^

I'm outta ideas so i käänt meik stooriis

Lainaus:Carbonox Stories:

What I've Done - Osa 3 - Bait

Kahlattuani viimeinkin läpi yhden Carbonoxin järisyttävän monista (ja pitkistä for that matter) toimintaseikkailuista on - aiempiin keskusteluihin viitaten ja niihin osittain yhtyen - tosiaan surkeaa etteivät topicissa hyppivät 'arvostelijat' ole pystyneet tuottamaan juur mitään rakentavaa kommenttia tai palautetta rustaajille.

Ko. tarinassa on kirjoittajan kokemukseen nähden harmittavan paljon ihan peruskauraksi laskettavia virheitä. Kirjoittaja panostaa selvästi pituuteen, mutta unohtaa lukijan tarpeet paikka paikoin pahastikin: virkkeet venyvät ylipitkiksi ja lauseet on monin paikoin solmittu kömpelösti yhteen, lauseenvastikkeita esiintyy harvakseltaan (ks. edellinen kohta), ja sellainen yleinen ytimekkyys (turhan jaarittelun karsiminen) uupuu melkeinpä läpi tarinan.

Paikoittain esiintyvä outo ja väkinäiseltä kuulostava huumori ei sekään jätä järin hyvää makua suuhun, mutta roolihahmojen dialogissa esiintyvä absurdi metaforiikka sentään yrittää nostattaa jonkinlaista hymyä huulille ;---D.

Klassinen '+/-' -osio:

+ Sanavalinnat osuvat ajoittain kohdilleen.
+ Hauskojen yksityiskohtien alleviivaaminen nostaa yleisilmettä.

- Kokonaisuus jää epämääräiseksi: mm. lauseenrakenteet, turhat detaljit.
- Roolihahmojen ennaltaarvattavuus.

Arvosanaksi armollinen seiska (7).

E: boldit

Kävelin hissiä alas ja kalastelin kahen kilon siikaa niin CLAUDE SPEEDhän se siellä. Kertoi nikolle seuraavaa: ... Sitte tuli poliisi ja ampui kaikki

Kahelkilonsiik Tarina:

Hyvää:

+Siika

+Claude speed

+Kaikki mahdollinen ja mahdoton

Huonoa:

-Ei mitään

10!!!

Lainaus:29.05.2009 MrToro kirjoitti:
MrToro Stories 50 - Season 5:

Take What Belongs To You

Aamu on aina parasta lukuaikaa :) Niinhän se menee, että minun on mahdoton muistaa, mitä edellisessä tarinassasi tapahtui, joten sen takia tämä juoni tulee minulle aika uutena. Muista osa-alueista sen verran, että alussa kyllä saatiin jonkinlaista tunnelmaa aikaan, mutta sama vanha ongelma - toisin sanoen liian nopeat taistelukohtaukset - ei ole vieläkään hävinnyt minnekään. Myös harmillisia pilkkuvirheitä löytyy liikaa, vaikkei niillä nyt kauhean suurta painoa ole.

+ Alkukappale hyvin tunnelmoitu
+ Sopivan pitkä

- Kirjoitusasussa on parannettavaa
- Edelleen harmillisen nopea

8

E: Pérkele graafiset!

Cap 'Em Off: Rewritten

San Andreaksen San Fierrossa on pankki, joka lienee koko osavaltion ryöstetyin. Ennätysmäärä tuli vuotena 1986, jolloi huhtikuun viimeisinä päivinä vietiin peräti viisi miljoonaa dollaria. Ryöstäjät olivat ilmeisesti pukeutuneet kanapukuihin. Heidän pakoonpääsystään ei ole varmaa tietoa, mutta rahoista pankki ei saanut kuin puolet takaisin, kun näet toinen ryöstäjistä oli pudottanut ylimääräisen painon (rahat) jotta jaksaisi juosta San Fierron huonokuntoisilta poliiseilta pakoon.

Brian Johnson, Carl ja Sean (Sweet) Johnsonin veli päätti koettaa toverinsa kanssa onneaan 1987, jospa hänkin olisi onnistunut ryöstössä. San Fierrossa oli ollut mellakoita, kun melkoinen lauma vaikutusvaltaisia henkilöitä oli päättänyt ottaa vallan, ja sulkenut reitit San Fierroon, paitsi Desertille alueelle, jonka yli ei saanut lentää. Alue oli silloin vielä suurta vankilaa. Tottahan toki siviilit halusivat elää rauhassa perheineen, joten jokaisen perheen yli 20-vuotias mies-henkilö joutui NoEn armeijaan, joka puolusti San Fierroa tilaisuuksien tullen. Se myös toimi uutena poliisina, joka teki ryöstöstä vaikeampaa. Jossei henkilö liittynyt armeijaan, hän saattoi olla unohdettu sieltä, mutta pahimmassa tapauksessa hän joutui NoEn huippuvartioituun vankilaan, aavikolle.

Aamulla kymmenen aikaan, kaksi ryöstäjää olivat päässeet pankkiin. Brian lähti autolle ensin. Hän heitti aseen ja rahat sisältävän repun taakse. Hetken päästä myös toinen ryöstäjistä meni autoon. Ilmeisesti joltain ikkunalta oli siviili nähnyt maski päässä kulkevan henkilön tulevan pankista, ja soittanut NoEn valtaamalle poliisiasemalle. Sieltä oli lähetetty auto tutkimaan tilannetta. Brian ajoi normaalia vauhtia, jottei kukaan epäilisi, sillä he eivät tienneet lähetetystä poliisiautosta. Poliisiauto pysäytti heidät Juniper Hillissä olevan Bincon kohdalla. Autosta tullut lainvalvoja kyseli heiltä tiettyjä asioita, kuten olivatko he nähneet mitään kummallista liittyen pankkiryöstöön. Brian säikähti ja lähti kaahaamaan.
He ajelivat ympäri San Fierroa poliisit perässään. Tiet olivat tyhjät, koska kukaan ei halunnut jäädä NoE-poliisin auton alle. Siitä olisi tullut sakkoja siviilille. Brian kolaroi juna-aseman ja rakennus-alueen välissä. Toinen menetti tajuntansa, mutta Brian jatkoi pakoaan. Hän otti rahat ja aseensa, M16. Hetken juoksun jälkeen hänen eteensä pysähtyi poliisiauto, jossa oli kaksi henkilöä. Brian tähtäsi kuskia, mutta ase olikin jumissa. NoEt tulivat autosta ulos ja tähtäsivät hetken Briania. He keskustelivat hetken ja Brian oli varma, että hän joutuu aavikolla sijaitsevaan vankilaan. He lopulta ampuivat Brianin siihen paikkaan, vaikka hän oli pudottanut jumiutuneen aseensa ja nostanut kätensä ylös. Lopulta, hänen kuolemansa merkattiin auto-onnettomuutena.

Muutaman viikon päästä toinen näistä ryöstöä yrittäneistä henkilöistä heräsi aavikolta. Hän oli jonkinlaisen rakennuksen pihassa. Kauempana näkyi portit, niistä vähän matkan päässä vartiotornit. Vartiotorneissa oli aseistettuja vartijoita. Henkilö oli ilmeisesti lyönyt päänsä hyvin, koska hän muisti vain muutaman asian, kuten San Andreaksen nimen ja sen, että NoE ei tarkoittanut mitään. Nimeään hän ei muistanut. Hän havaitsi muutamia ruumiita häkin sisällä. Aluehan oli kuitenkin iso, mutta kuuma. Missään reunassa ei ollut varjoa, joka olisi viilentänyt. Vankilassa ei ollut ilmeisesti minkäänlaista terveydenhuoltoa. Hänen naamansa oli vieläkin arvilla lasinsiruista ja päätä särki. Hänellä ei ollut hajuakaan mikä päivä oli, missä Brian oli tai paljonko kello on. Rakennuksen (ilmeisesti työntekijöiden tilat) seinillä oli propagandajulisteita. Niitä sai repiä, mutta se myös antaisi luvan vartijoille ampua. Muutama oltiin revitty, ihan koska ei oltu vaan kestetty elämää häkissä. Häkki se ei kuitenkaan voinut kirjaimellisesti olla, kun ei kattoakaan ollut. Seinämät olivat silti monia metrejä korkeat. Rakennus oli kerrostalon korkuinen. Sen katolta heitettiin lihaa - ilmeisesti rotanlihaa - yksi kuollut "kana" per vanki. Juomaa saatiin kaksi kertaa päivässä, ikkunasta. Vangit eivät juurikaan puhuneet, mitä nyt pyysivät toista väistymään jos tarvetta. Heitä ei kutsuttu nimillä, vaan numeroilla, jotka oli maalattu paitaan.
Päivät olivat kaikki melkeinpä samanlaisia, tiettyjä pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta. San Fierrossa oleva taistelu kanapukuisten VCAn (Very Cocky Animals) ja NoE-sotilaiden välillä oli kuin suurempi jengisota. NoElla oli muun muassa lentokoneet ja helikopterit perus-sotilaiden lisäksi, VCAlla oli taas laittomia aseita ja pizzaskoottereita vaikka muille jakaa. He myös tekivät San Andreaksen osavaltiossa eniten rikoksia. Eräs kerta, kun vangit istuivat nojailemassa häkin ja rakennuksen seiniin, rysähti NoEn lentokone alle sadan metrin päähän vankilasta. Muutamat osat liukuivat häkin seinien lävitse ja osa vangeista yritti karata. Muutama saatiin ammuttua, loput kiinni. Heitä ei kuitenkaan palautettu häkkiin, vaan vietiin rakennuksen seinälle (joka ei näkynyt vankien oleskelutiloihin) ja ammuttiin. Vangit saivat kaivaa jonkin matkan päähän vankilasta kuopan kaikille karkaamista yrittäneille, jotta saivat seuraavan viikon ajan ruokaa. Kesken kaivausten, Brianin kaveri (numero 101) rupesi katselemaan San Fierroa kohti. Sieltä näkyi vain paikoitellen välähdyksiä, koska oli yö. Sitten vanki tunsi kovaa kipua selässään. NoE-vartija oli lyönyt häntä haulikon tukilla selkään, seisoskelusta.

Muutama viikko myöhemmin, hän oli väsyneenä nojailemassa häkin nurkkaan. Hän oli näkevinänsä liikettä kauempana, mutta arveli sen olleen vain harha. Hän torkahti, mutta heräsi aseiden paukkeeseen. Ilmeisesti kanapukuisia ihmisiä oli tullut räiskimään vartijoita. VCAn kanamiehet olivat jopa voitolla, mitä vangit siitä saivat selvää. Pian vangeilla oli syytä iloita: VCA oli räjäyttänyt häkin seinämän ja saanut vartijat perääntymään väliaikaisesti. Vanki 101 lähti juoksemaan poispäin vankilasta, San Fierroa kohti. Hän pääsi VCAn "sotilaiden" mukana veneillä.
VCAn jonkinsorttinen päämaja oli Palisadesissa. Omakotitalot oli muunnettu varastoiksi ja oleskelutiloiksi. Alue oli melkein yhtä kovasti vartioitu kuin vankila. Entiset asukkaat oli ilmeisesti viety aavikon pienille kylille tai metsien pieniin kyliin, joista ei aiheudu paljoa melua.


Veneillä tulleet vangit ohjattiin joko lääkintätaloon tai tehtävänantoon. Tehtäviä jakoi tyypillinen kanapukuinen henkilö, mutta tämän kasvoja ei voinut nähdä. Heille jaettiin koodinimet, joita käyttäen kerrottiin jos tehtävä oli onnistunut tai epäonnistunut. Vanki 101n edellä oleva henkilö sai koodinimekseen "Jäykkä Käärme." Itse hän sai nimekseen "Kanankoipi." Hän ei jaksanut valittaa ja lähti ulos. Tehtäväksi hän sai avittaa muutamia henkilöitä poliisiaseman valtauksessa. Vaikka se olikin kovin suuresti vartioitu paikka, siellä ei ollut ketään sen suurempia vaikuttajia kuin Sinryoniksi kutsuttu henkilö. Hän oli ilmeisesti varsin brutaali NoE-komentaja. Hän otti M16-rynnäkkökiväärinsä ja muutamat lippaat siihen. Nyt hän lähti etsimään näitä VCAn henkilöitä, joiden sijainti oli ilmeisesti Dohertyn ajokoulu. Nyt "Kanankoipi" sai helikopterikyydin. Ajokoululla hän havaitsi muutamia siviilejä jotka eivät uskaltaneet ilmoittaa VCAn "sotilaista" NoEille. Häntä odotti muutamat ryypiskelevät kanapukuiset henkilöt. Heillä oli käytössään pakettiauto, joka oli täytetty räjähteillä. He lähtivät saman tien poliisiasemalle. Suunnitelma oli seuraava: Pakettiauto ajetaan maanpinnan alapuolella olevaan halliin, jossa säilytetään autot ja jonka kautta pääsee toimistoihin. Sitten se räjäytetään kauko-ohjaimella ulkopuolelta.

Matka taittui nopeasti ja hiljaisesti. Kanankoiven tehtävä oli räiskiä pihalla olevat vartijat. Mutta niitä ei suureksi yllätykseksi ollut yhtään. Koko rakennus tuntui autiolta. Toinen VCAn sotilas halusi pysyä ulkopuolella, mutta hän joutui mukaan. Sisälläkään ei ollut ketään. He pysäköivät pakettiauton hallin perälle, ja tutkivat hiukan ympäristöä. Sitten tallin ulospääsy räjäytettiin. Se romahti eikä siitä olisi päässyt ihan heti läpi. Yksi VCAista kirosi kuinka hänen olisi pitänyt pysyä ylhäällä. Kanankoipi lähetettiin tutkimaan, olisiko toimistojen kautta mitään poispääsyä. Hän löysi vankisellit, ja niissä olevat ruumiit. Sitten kuului hävittäjän ääntä ja rakennus tuntui sortuvan siihen.
Ilmaisku oli tuhonnut poliisiasemaa vain lievästi, mutta tappoi (vahingossa) kaikki kymmenen ulkopuolella ollutta NoEn sotilasta ja autohallissa olleet kaksi VCAta. Kanankoipi oli murtanut vasemman kätensä, ja pää oli taas täysin ruhjeina. Hän ei löytänyt kivääriään, mutta hänellä oli pistooli mukana.
"No eipä siitä olisi ollut paljoa hyötyäkään" hän mietti. Hän löysi ulospääsyn muutaman tunnin harhailun jälkeen. Hän varasti auton ja ajoi Palisadesiin. Siellä hänen nimensä vaihdettiin, koska se oli jopa tehtävänantajan mielestä idioottimainen. "Sairaalassa" maatessaan hän kuuli, että VCA aikoi viedä pankin rahat ja tuhota koko pankin. Hänellä oli itsellään huonoja muistoja pankista, ja yritti jäädä pois. Silti, hänen kätensä ehti parantua ennen operaatiota ja hänen uusi kutsumanimensä oli Turisti. Hän sai muutaman päivän vapaata, ennen pankkioperaatiota.

Vapaan jälkeen, he kaikki varustautuivat pankkireissuun. Aseisiin jaettiin ammukset ja suunnitelmat kerrottiin. Turisti pääsi muutaman korkea-arvoisen VCAn mukana. Heidän oli tarkoitus mennä enemmistön mukana suoraan toimintaan. Pankki sijaitsi hiukan pohjoiseen pankista, eli se rakennus jossa oli pylväät. Pankin pihalla ei juurikaan ollut vaikeuksia. Muutama siviili jotka ensimmäisenä paikalle päässeet VCAt häätivät. Turisti sekä pari muuta jäivät ovelle vartioimaan. Olihan pihalla silti suuri määrä muita kanapukuisia sotilaita. Muutaman minuutin päästä pankin ohi ajoi poliisiauto. Sisällä olleet NoE-poliisit katsoivat ihmeissään eivätkä viitsineet hälyttää (ainakaan vielä) apua. Auto oli kääntynyt poliisiasemalle, ja sisällä olleet "poliisit" meinasivat jo huokaista helpotuksesta, mutta eivät ehtineet. Muutamat aloittivat räiskimisen kohti autoa, ja kuljettaja lähti kaahaamaan pois paikalta. Hetki sen jälkeen, paikalle alkoi sataa NoE-sotilaita, mutta ei sentään kirjaimellisesti. Sisällä oltiin tietämättömiä asiasta. Paikalla oli yksi NoE-komentaja. BensaX:ksi kutsuttu henkilö. Hän oli rikas, mutta ei sen vähempää brutaali. Hän halusi välttämättä pankille ilmaiskut.
Tilanne alkoi näyttää VCAlle voitokkaalta, ja BensaX käski kaikkien NoE-sotilaiden vetäytyä ilmaiskujen tieltä. Muutamat VCA-komentajat paikalla ilmeisesti osasivat arvella mitä seuraavaksi tapahtuu. He käskivät sisällä olleet henkilöt äkkiä ulos ja autoihin. Turisti lähti hakemaan heitä. Pankissa oli täysin pimeää, tosin se ei häntä yllättänyt. Niinhän tehtävänannossa oli ilmoitettukin, että pankista menee sähköt tietyssä vaiheessa. Silti, sisällä ei ollut työntekijöitäkään. Pankki oli kuin suuri halli. Hän kuuli radiosta jotain, mitä viittasi, että hänen pitäisi pysyä sisällä pankissa. Sehän kävi hänelle. Aikaa VCAn sotilailla oli kyllä evakuoida piha, koska ainahan niin on käynyt, että ilmaiskuissa on kestänyt liian kauan. Tällä kertaa nekin menivät liian länteen, eli pankin edessä ei tapahtunut juuri mitään. Turisti löysi hetken päästä VCAt. He olivat pakanneet kaikki rahat, ja valmiina lähtemään. NoEt olivat tulleet taas pihalle sotimaan. Tällä kertaa heitä oli enemmän, mutta ei työn laatu kyllä parempaa ollut. Taas ilmaiskut, mutta NoE-sotilaat eivät tienneet siitä. Ilmeisesti lentäjät koettivat uudelleen, kun viimeksi oltiin epäonnistuttu. Jotkut tajusivat juosta pois, mutta useimmat eivät.

Kohta selvinneet VCAt menivät tutkimaan jälkiä. Nyt ilmaiskut olivat osuneet oikeaan paikkaan. Tie oli täynnä hiiltyneitä ruumiita. Myös muutama elossa ollut henkilö löytyi. He etsivät elossa olleita, mutta monia ei löytynyt. He lähtivät poispäin, etsien autoa. BensaXn urheiluauto. "Tuohon ei kyllä mahdu neljää" joku heistä huomautti. He silti veivät sen, koska sillä pystyi viemään muutaman loukkaantuneen ja rahat. Auto myös kelpasi myöhemmin ampumaradalle. Silti, NoElta kuoli enemmän sotilaita, kuin VCAlta. Kaksinkertaisesti. He löysivät ambulanssin, ja sehän kelpasi. Siihen mahtui tarpeeksi monta ja se oli sopivan nopea. He pysähtyivät 24/7-kaupan eteen. "Ootelkaas tässä, käyn kahtomas jotain juotavaa" yksi heistä huikkasi, ja katosi kauppaan. Toinen sanoi menevänsä mukaan, kaiken varalta. He löysivät kolmen korillisen edestä olutta ja muita alkoholijuomia.
Huomenna he lähtivät tutkimaan lentokenttää. Siellä oli kuulemma jokin NoE-kokous, tosin ei mikään suuri. Muutama NoE kertoi toisilleen kuinka monta Tec-9 lipasta oli saanut kulutettua minuutissa. Tottahan toki VCA halusi osallistua, mutta täyttää NoEt ensin lyijyllä. Turisti ja muutama muu lähti. He lähtivät varastetulla poliisiautolla, mukanaan sinko sekä jokaisen rynnäkkökiväärit. Muutamassa minuutissa he olivat ajaneet lentokentälle, koska kukapa olisi poliisiautoa halunnut ylinopeudesta huomauttaa. He näkivät Infernuksen ja kaksi humalaista, mustapukuista henkilöä heilumassa auton lähistöllä. "Turisti, sinä menet ja ammut nuo. Me ollaan valmiina auttamaan jos joku koittaa yllättää takaapäin!" toinen kanapukuisista huikkasi ja heitti hänelle muutamat lippaat. Turisti lähti kävelemään kohti kahta juopottelijaa. Hän oli kymmenen metrin päässä autosta ja kaksikko huomasi hänet. "Hei kadzho kuka tuolda tulee!" BensaX huusi ja kaatui. Turisti kohotti aseensa ja ampui auton renkaan puhki. Toinenkin NoE kaatui ja lähti ryömimään pois. Häntä Turisti ampui selkään. BensaX puolestaa lähti kierien liikkeelle. Hän keräsi myös VCAn viemästä poliisiautosta huvittuneita katseita. Sitten kuului sarja laukauksia ja BensaX makasi paikallaan. Hän meni takaisin autoon ja he lähtivät Palisadesiin. Matkalla oli muutamia vihaisia siviilejä heittelemässä kiviä, luultavasti koska luulivat heitä NoEiksi. He myös kuulivat uutisia, että VCA on ruvennut perustamaan pikaravintoloita, joissa myyjinä on kanapukuiset myyjät.
------------------------------------------------------------------------------

Pyydän että arvostelisitte, kun nyt näin paljon koitin kirjoittaa

-

Carbonox Stories:

What I've Done - Osa 4 - Accidents Can Happen

Moni tie vei Los Santosista pois ja muihin kaupunkeihin. Niistä yksi, ja ehkä kaikkein tärkein, oli nyt todellakin merkittävässä käytössä, mutta luonnollisesti toisessa mielessä. Kyseessähän oli siis Mulholland Intersection, joka oli yksi valtava liittymä kaupungin pohjoisreunassa parkkipaikan yläpuolella. Suoraan Las Venturasia kohti johtavan moottoritien ali vei kaupungin laitaa sivuava tie, mutta pääpaino oli silti motarilla, jota tuhannet autot kuluttivat joka päivä. Nyt käyttö oli huomattavasti harventunut, kun sinne oli tehty kaikenlaista hidastetta ja Sindaccoilla oli kova työ tarkistaa joka ikinen, joka autolla ohi ajoi. Ainakin muutamat, joiden joukossa oli myös Daron, epäilivät vieläkin vähän aikaa sitten tarkastuksesta läpi päässyttä lapsinäyttelijää, sillä ainakin elokuvissa kaikki rikollispomot olivat pieniä, mutta vaarallisia. Ainakaan siltä kakaralta ei löytynyt minkäänlaista asetta, ja naamakin oli ihan aito, joten mitä siinä sitten enää saattoi hämmästellä? AIDS ei ollut vielä jättänyt merkkejä tulostaan, mutta noloahan se olisi, jos nyt pakattaisiin tarvikkeet pitkän ja vaativan tarkastelun päätteeksi. CJ:llä ei ollut eväitä, toisin kuin Alanilla, ja tästä seurasi lievää kateutta. Odottavan aika oli pitkä, varsinkin syömättömän sellaisen. Koska hän oli sentään luottamusmies, hänen ei tarvinnut mennä seisoskelemaan keskelle tietä ja vaarantamaan omaa nahkaansa, mutta kieltämättä tien varressa ei jaksanut olla. Daniel keskusteli naureskellen Daronin kanssa jostain jutusta ja näytti huolettomalta, aivan kuin mitään traagista ei olisi hänen kohdalleen koskaan sattunutkaan. "Olispa mullakin yhtä rentoo!" CJ murahti katsellessaan, kuinka muutama Sindacco teki jo luovuttavaisen näköisiä elkeitä. Peremmällä oli toistaiseksi vielä tiesulun muodossa pari autoa, joiden ratin takana istuvat kuskit siirtyivät aina pois tieltä siviileiksi paljastuneen väen kuitatessa ohi. CJ ei sietänyt sellaista ajattelutapaa, että loppuun asti ei yritetty, ja olisi pistäytynyt tokaisemassa pari valittua sanaa, mutta koska se näytti toivottomalta pomottelulta, hän päätti vain lähteä kävelemään ja tarkkailemaan itsekin tilannetta paremmin, tienpiennar kun ei ollut hänen takalistolleen kovin mukava istumapaikka. "Koittakaa jaksaa vielä viis minuuttia!" Alan älähti ja kävi samalla käsiksi mukavannäköiseen hampurilaiseen, joka olisi takuuvarmasti herättänyt Assassininkin huomion, mutta koska kissa ei taaskaan päässyt mukaan toimintaan esimerkillisestä viime kerran suorituksestaan huolimatta, hupishow jäi vain haaveeksi. Viisi minuuttia tuntui samalta kuin ikuisuus, mutta jaksettava oli, koska pomon sana oli... niin, laki.

Kyttäykselle ei tarvittu kaiken aikaa odottaa tulosta. Pian horisontissa nimittäin näkyi jotain epäilyttävää, jonka alkuperää ei kauaa tarvinnut miettiä. Tavallisesti rauhallisten siviilien täyttämää moottoritietä tallasi nyt nimittäin useiden tummansinisten sotakulkuneuvojen letka, joka tuli ikään kuin yllätyksenä. Ainakin sitä johti heti voimalla tehokkaan, kattoon asennetun konekiväärin sisältävä APC, jonka takana tuli hiljaisempaa tulivoimaa yksinkertaisten jeeppien muodossa. Niiden nopeus tosin olikin se ongelma, ja kun siihen lisättiin yhtä lailla kattoon kiinnitetty tuliase, ei niiden kanssa ollut yhtään sen enempää leikkimistä kuin raskaan voiman. Taaempaa näytti sitten puolestaan tulevan tankkeja, mutta onneksi ne taisivat nyt lähinnä hidastaa vauhtiaan ja jättäytyä jälkeen. Tuskin oli yllätys, että Sindaccot näyttivät hätäisesti "mene"-merkkejä viimeisille siviiliautoille, jotka olivat tulleet alueelle ennen AIDS-seuruetta, ja vetivät nopsaan aseita esiin. "Nyt se alkaa! Älkää räjäyttäkö mitään, tai muuten huonosti käy! Ja meinaan nyt että erittäin huonosti..." Alan muistutteli juuri ajoissa, sillä muutamat olivat päättäneet jo viimeistellä letkaa johtavan APC:n singoilla. Nopein tyyli ei ollut joka tilanteessa paras, ja se herätti myös närää. "Ei tota voi tuhota luodeilla! Pitäiskö kenties intiaanien tyyliin viskoa keihäitä?" eräs Sindacco-soturi vitsaili, tosin vakavalla äänensävyllä. "No ehe ehe! Oveluus, sitä varten meidät on tehty! Ilman sitä Lind posauttelisi tälläkin hetkellä ydinpommeja siellä täällä, eikä kukaan olis turvassa! Krediitit vaan McRearyille!" Alan heitti takaisin ja aloitti sitten heti raivokkaan vastahyökkäyksen. APC tuntui keskittyvän lähinnä läpirynnistykseen, ja CJ joutui heittäytymään sivuun henkensä edestä. Konekiväärituli raastoi aluetta, mutta kukaan ei onneksi ollut tarpeeksi suorassa tappoon tarkoitetun kulkuneuvon tiellä, joten ruumiita ei syntynyt. CJ erotti sen kyljestä tekstin "Guardian Angel" sen kiitäessä ohi - oliko nimi peräisin yksinkertaisesti Savagen irvailusta salamurhalle, joka oli kaiken huipuksi jäänyt yritykseksi? Ainakaan tulivoimassa ei oltu pelkän nimen takia säästelty, ja näytti siltä, että ensimmäinen kulkuneuvo ei mennyt pelkästään ohi, vaan nyt kuski painoi käsijarrua tullakseen takaisin ja nyt varmasti paljon raivokkaammin. Useimmat Sindaccot olivat keskittyneet jeeppeihin, jotka kiertelivät aluetta ja toimivat muutamille heti tulen avanneille AIDS-joukoille myös suojana, eivätkä huomanneet yhtään sitä, kuinka APC lähestyi uudestaan.

"VAROKAA!" CJ huusi hädissään ja syöksyi itse kiireesti sivulle, mutta ehkei kuskia kiinnostanut yksittäinen sotilas ollenkaan, oli tämä sitten kuinka paljon taitavampi kuin muut. Ensimmäisenä katseensa käänsi Daniel, joka oli puhjennut nyrkkitappeluun jonkun erittäin paksuihin suojavaatteisiin pukeutuneen vastustajansa kanssa. "TE KUULITTE SEN, VAROKAA!" hän karjaisi ja potkaisi kiireesti AIDS:laista päähän rynnätessään pois jeepin päältä. Muutama Sindacco kääntyi myös katsomaan, mutta silloin tilanne oli jo liian kriittinen. APC:n konekivääri alkoi laulaa jokaiseen mahdolliseen suuntaan tasaista ympyrää, ja se oli ikään kuin tappava hyppynaru, kun joidenkin piti turvautua nopeaan jalkatyöskentelyyn pysyäkseen poissa epämiellyttävän tehokkaiden luotien tieltä. "Se pitää pölliä!" joku huusi hätääntyneenä, sillä mikään muu kuin räjähteet, ja ehkä minigun (jota ei tietenkään ollut nyt mukana), ei voinut tehdä mitään kestävälle panssarikerrokselle. Renkaiden puhkaisu tuskin auttoi myöskään, sillä jokaisella, joka työskenteli Ultorin rinnalla, oli enemmän kuin tarpeeksi rahaa tehdä myös renkaista riittävän kestäviä mahdollista puhkaisuvaaraa varten. "Harhauttakaa sitä!" CJ kehotti, vaikka hänen sanansa tuntuivat jäävän hiljaisiksi ja puoliksi kurkkuun eivätkä siksi kantautuneet pitkälle. APC-kuskilla tuntui olevan mielessä vain maksimaalisen kaaoksen tuottaminen, mutta se taktiikka ei purrut ainakaan silloin, kun ovelat ja nopeat Sindaccot käyttivät tämän raivokkuutta jopa hyödykseen. Epätoivosta ei voinut puhua, kun taisteluun suhtauduttiin oikein rennosti. Vähän jopa irvailtiin oikein tarkoituksella näyttämällä, kuinka luoteja oli todellakin helppo väistää. Jeeppityypit olivat toisaalta puolestaan jo sen verran vaarallisempia hyvissä asemissaan, että väistellä piti. "CJ, se on sun hommas!" Alan huusi ainoana hätäpäissään olevana Sindaccona. Se kuulosti tietenkin typerältä, kun pomo oli ainoa, joka pelkäsi, mutta eipä AIDS:lle nyt nauraakaan voinut. CJ tuhahti närkästyneeseen sävyyn jouduttuaan taas tekemään kaikki vaikeat hommat, mutta otti kuitenkin pari askelta lähemmäs APC:ta, joka tulitti nyt epämiellyttävän lähelle jeepeillä tulleita hyökkääjiä tavoitellessaan näiden kanssa vääntäviä vastustajiaan. "Kattoluukun kautta!" Alanin huuto kantautui CJ:n korviin ja hän osoitti sormellaan kohti kattoa. Sinne oli vaikea päästä, mutta syteen tai saveen, niinhän se meni... Samalla kun tykki kääntyi taas toisaalle osuakseen Daroniin, jolla oli kuitenkin lähes viisikymppiseksi hämmästyttävän notkeat jalat, CJ ponnisti ja sai vain vaivoin otteen katon reunasta. Se oli ärsyttävän liukas ja sormet tuntuivat jatkuvasti menevän taaksepäin, eikä jutusta meinannut tulla mitään. Hän olisi huutanut homman olevan mahdoton...

...mutta eihän sellainen käynyt päinsä. Daniel sai kunnian olla ensimmäinen, joka huomasi CJ:n vaikeat ahdingot hänen pitäessään epätoivoisesti kiinni, mutta kädet siinä vain puutuivat ja vieläpä aika kivuliaasti. Vain hetki ennen suunniteltua vaihetta, jossa huudon oli tarkoitus tapahtua, hän tunsi äkkiä jotain omituista, kun Daniel tunki kätensä CJ:n vielä ilmassa olevien jalkojen alle ja nosti niin lujaa kuin pystyi. Nopeasti alkoi tehdä kipeää, mutta tavoite oli kuitenkin saavutettu. Aivan avunsaantia huomaamatta CJ oli puhjennut rehvasteluun ja kehunut "supervoimiaan" maasta taivaisiin Alanin jopa hitusen nauraessa, mutta pitäessä silmiensä ilmeen vakavana. Daniel ei tarvinnut turhia kiittämisiä, sillä hän oli kyllä saanut niitä ihan tarpeekseen muilta elämän kuluessa, vaikka oli "tuhlaajapoika" itsekin saanut välillä nöyristellä. "Ryömi, CJ!" joku huusi lyhyen matkan päästä huolestuneen oloisesti, sillä katolla ei ollut helppoa seisoa erittäin vähäisistä kulkuneuvon liikkeistä huolimatta. Kuuliaisena kaikille käskyille vailla valituksia CJ painautui kylmää ja kalseaa kattoa vasten varoen samalla kaiken aikaa tykkiä. Jos kuski hänet huomaisi, tai jos hänelle ilmoitettaisiin varastamisyrityksestä, silloin ei asian kanssa olisi leikkimistä etäisyyden ollessa alle metri - väistellä ei vain voinut siinä tilanteessa. Muutamat ehkä yrittivätkin viittoa jonkin matkan päässä, tiedä häntä sitten, kun näkyvyys oli niin surkea. Hetki sitten se ei kyllä ollut, mutta joku valopää oli heittänyt savukranaatin, ja nyt alueen ylle levittäytyneen haalean verhon molemmilta puolilta ammuttiin sokkona ja yritettiin seurata vihollisten luoteja näiden jäljittämiseksi. Sindaccot olivat luonnollisesti ovelampia ja liikkuivat kaiken aikaa, jolloin heitä ei voinutkaan saada hengiltä siitä, mistä luodit olivat lähteneet. CJ:n lähestymisoperaatio jatkui sentti sentiltä, kun hän yritti jäljitellä käärmeen liikkeitä oppimansa perusteella. Ei se mahdoton tehtävä kyllä ollenkaan ollut, ja siksi hän kummasteli, kun edistystä ei tuntunut tapahtuvan ollenkaan... päinvastoin tuo tykki tuntui olevan jopa hivenen kauempana kuin ennen... eihän se voinut olla mahdollista? Savuverhokin läheni kaiken aikaa, vaikkei sen liikkeen pitänyt olla noin nopeaa. Todellisuudentaju himmeni hetkellisesti, ja sitten hän yhtäkkiä kuuli Daronin karjaisevan hätääntyneesti: "CJ!" Hän säikähti luultuaan, että kyseessä oli jotain vihaista asiaa, mutta tismalleen samalla hetkellä APC:n katto hävisi hänen altaan ilmeisesti kulkuneuvon hitaan, mutta varman liikkeen seurauksena, ja asvaltti odotti. Daron kyllä juoksi kaikella voimalla ottaakseen hänet vastaan, mutta liian myöhään - CJ kumahti mahalleen tiehen.

Taistelussa oli oltu jo hyvän aikaa täysin jumissa. Sindaccot olivat pitäneet asemiaan hyvin, mutta AIDS:lla oli auttamaton miesylivoima. CJ kömpi hankalasti ylös kaikenlaisten kipujen vallassa, tärsky kun oli arvaamattoman paha. Päässä velloi kaikenlaisia ajatuksia ja katsekin heilui puolelta toiselle. Oikeastaan nyt tuntui jopa siltä, että enää ei jaksanut edes kuunnella sitä, mitä Alan oli sanonut, koska CJ:hän ei rankaisematta jättänyt sitä (aa, oikein mukavaa tunnelmointia), joka häntä tuolla tavalla satutti, puhumattakaan tämän lukuisista kumppaneista. Taustalla vieläkin kaartelevat tankit hermostuttivat entisestään eikä nykytilannetta suoraan sanotusti voinut sietää. Alan jakeli ohjeita sotilailleen, jotka saivat vähän enemmän vapautta savun hälvettyä, mutta CJ tiesi paljon paremmin, mitä tehdä. Hänellä oli suuria suunnitelmia, eikä niiden toteutusta tarvinnut kauaa hakea. Sindaccot olivat nähtävästi valmistautuneet kaikkeen, ja siitä johtuen sillankaiteeseen nojasikin mukavan tehokas ja tuhoa tuottava raketinheitin. Tokihan sen käyttö oli kielletty, mutta silti jokin siinä houkutteli, varsinkin kun tankit olivat tainneet alkaa keskittyä vähän muuhunkin kuin yksinkertaiseen kiertelyyn ja olivat liittymässä rytinään. "Taktista peliä! Kiertäkää selustaan ennen kuin taustatuet saapuu!" Daniel kehotti tällaisiin tilanteisiin ilmeisesti jo tottuneena. CJ istui suojassa tienviitan takana ja hieroi vatsaansa, jota ei viitsinyt edes katsoa, mutta jossa jostain syystä tuntui olevan ainakin pari osaa mennyt epämuodostuneeseen asentoon. "Lepää vielä ihan rauhassa ja sano, jos tankit käy päälle!" Daron murahti ja nosti maasta vähän pölyisen, mutta silti ammuskeluun ihan mainiosti soveltuvan AK-47:n. Tämän jälkeen hän säntäsi jo kohti taistelukenttää innokkaasti asettaan jo esitellen niille, jotka olivat uskaltautuneet esille. Ei hänen vihainen asenteensa ollut mihinkään kadonnut, vaikka pahin vihollinen, Adam, olikin jo nirhattu. CJ:n omatuntoa oli kyllä sanoinkuvaamattomista syistä toistuvasti kolkutellut hänen muistellessaan sitä aikaa, jolloin venäläisterroristi oli vielä elänyt, ja varsinkin raivokasta räjähdyshetkeä, joka oli päättänyt taas yhden ihmisen elämän. Sille ei löytynyt kunnon perustelua, koska koskaan Adam ei ollut hänelle edes mukava, ja kun CJ ei ollut edes uskovainen, ei minkään synninkään tekeminen voinut tähän hommaan liittyä. Hän rentoutui, mutta keskittyi pitämään silmät auki, koska nukahtaminen taistelukentällä oli mitä parhain keino kuolla, vaikka tietenkin ehkä kivuttomasti. Nyt ei ollut aika sille.

Vähän aikaa kesti makuuta, mutta sinä aikana ehti tapahtua paljon. Erään tankin konekiväärit kun alkoivat laulaa ja APC siirtyi kiltisti sivuun odottamaan isojen poikien hommanratkaisua. Alan teki väistöliikkeitä ja perääntyi samalla kaiken aikaa kohti CJ:tä, joka odotti kaiken aikaa toimintavalmiudessa. Hän ei kyllä tiennyt, miten tankkeja eliminoitiin ovelalla pelillä, sillä kaikissa sotapeleissäkin hän yleensä vain rynni singon ja C4:n kanssa räjäytellen paikat murskaksi, mutta kannattiko se tällä kertaa? Eihän pelissä voinut silta mennä alta, kun se oli niin skriptattu, mutta oikea elämä olikin sitten eri juttu. Alan tyhjensi kaiken tulivoiman, mitä hänen aseestaan löytyi, mutta pelottavasti lähestyvän tankin panssaroitu kuori luonnollisesti pysäytti moiset laukaukset. Siinä vaiheessa alkoi CJ:lläkin kärsivällisyys pettää. Hän ei vain voinut... sietää ihmisiä, jotka tuolla tavalla kuvittelivat pystyvänsä saamaan Sindaccojen virallisen johtajan hengiltä! Hän nousi seisomaan, vaikka maha tuntuikin siltä, kuin se voisi antaa periksi koska hyvänsä, sillä nyt ei auttanut minkäänlainen valittelu, ainoastaan toiminta. Hän syöksähti taaemmas tankin yhä tavoitellessa kunnon osumaa, mutta Alan hyppelehti sopivasti niin paljon, että homma sujui. Sinko makasi siinä edelleen käyttämättömänä ja ikään kuin kutsui, ja tällä kertaa... omituiselta tuntuvan pään ajatukset voittivat omantunnon, ja CJ tarttui tuhoaseeseen oikein iloisella mielellä. "SYÖ TÄTÄ, V*TUN SORSA!" hän huusi keksimättä mitään parempaa, ja Alan kääntyi samalla hetkellä katsomaan, mistä huuto oli tullut. Daron juoksi parhaillaan pois räjähtävien kranaattien vaikutusalueelta (ne tosin eivät olleet sillan päällä, joten vahinkoa ei tullut muuhun kuin tiehen) ja Alan alkoi karjua hätääntyneesti. "EI, CJ, EI RÄJÄHTEITÄ!" Silloin oli kuitenkin jo liian myöhäistä, ja ohjus oli jo lähtenyt matkaan. Rajujen voimien paiskaamana CJ kaatui taaksepäin, mikä oli ehkä hyväkin asia, koska nyt hänen ei tarvinnut jäädä ihailemaan sitä, mitä edessäpäin tapahtui. Räjähdyspilvi kasvoi valtavaksi ja Daron kieri siitä ulos kuitenkin pieniä ruhjeita enempää saamatta. Alan näytti huonommalta, sillä vaikka häntä jahdannut tankki tippui nyt alas tuhoonsa, hän itse oli jäänyt niin lähelle, että ei kyennyt liikkumaan mihinkään, ja tilanne kieli pahemmanlaatuisista luunmurtumista, puhumattakaan verenvuodosta. Pelottavinta oli se, että sillan tukipalkit olivat alkaneet pettää kaksoisräjähdyksen (sinko + tankki) myötä, ja siitä ei seurannut yhtään hyvää jälkeä. CJ alkoi vasta tässä vaiheessa ymmärtää tehneensä kaameanlaatuisen virheen, jota ei voinut peruuttaa. Kaikki AIDS-joukot jäivät taakse sinne, minne silta kaatui, joten ainakin joukkomurhaa syntyi, mutta kuten oli hyvinkin tiedossa, vastapuoli ei ollut ainoa tilanteesta kärsinyt.

Jostain romahtavan sillan keskeltä hyppelehti myös Daniel, joka tosin oli kaikkien aikojen ällöttävin näky... Hänen suustaan tuli julmetusti verta, jota valui myös otsasta ja joka samalla peitti toisen silmän kokonaan. Paitakin oli tahriintunut, ja ennen oikein hienot värit olivat nyt peittyneet vereen. Housut repesivät useammasta paikasta, eivät sentään sieltä arasta päästä, mutta liian monesta paikasta kuitenkin, jotta näky olisi ollenkaan miellyttänyt. Kerrassaan kiukustunut ilme kieli siitä, että hän etsi syyllistä tähän kamaluuteen, sillä se oli todellakin pahin fyysinen kipu, mistä hän oli kärsinyt siihen mennessä. CJ ei oikein voinut edes keksiä, mitä tekisi seuraavaksi. Pian piti ainakin saada jotain sanotuksi, sillä Daron oli jo ottanut pari ärtynyttä askelta häntä kohti tietäen hyvinkin, mitä oli tapahtunut, ja katsomatta asiaa sormien läpi.

All Saints General Hospital

Sairaalan värit olivat tyypilliset. Melkoisen suuri osa seinistä, lattiasta ja katosta oli täysin valkoisia, lukuunottamatta sinne tänne aseteltuja seinämaalauksia lapsia viihdyttämään. Kyseessä oli San Andreaksen toiseksi merkittävin ja paras sairaala heti San Fierron vastaavan jälkeen, eikä suinkaan suotta. Hoitajien laatu oli mitä parhain, ja nämä oli todellakin koulutettu sekä ystävällisiksi että hommassaan taitaviksi. Silti jotkut eivät sairaalan pedillä tietenkään maanneet iloisina, vaan monilla oli suututtavia asioita, lähes poikkeuksetta juuri siihen liittyen, miksi tänne oli päädytty. Yksi näistä, Alan Alanis d'Lamónt, ei suinkaan muodostanut sitä poikkeusta, vaan oli päinvastoin vihaisempi kuin koskaan. Hän nojasi molemmat jalat kipsissä pehmeään höyhentyynyyn, mutta miellyttävästä olosta ei ollut tietoakaan. Vuoteen luona oli vain yksi ihminen - CJ, joka pysytteli päädyssä ääneti, pää lievästi kumarassa ja lakki kourassa. Hän tiesi, mitä oli tehnyt, ja sai nyt kärsiä seurauksista. Vielä oli tuntunut siltä, että hän pääsisi tilanteesta helpolla, kun hän kävi viemässä moottoripyörän Swiftin korjaamolle, mutta sitten olikin tullut tyly tekstari Daronilta, joka käski käväistä pikavisiitillä sairaalassa, johon Alan oli sillä välin ehditty jo nopealla toiminnalla viedä. "Sinä, CJ, olet joskus aika kummallinen. Minä kun kuvittelin, että kun sinulle sanotaan, niin myös tottelet! Teithän niin ennenkin! Tapoit Adam Dimayevin ja Igor Petrelan ilman suuria vaikeuksia... molemmat hoidit ilman sen kummempia kummasteluja. Mutta sitten, kun piti mennä puolustushommiin, epäonnistuit surkeasti. Taisin aika selvästi sanoa, että silta murenee helposti räjähdyksistä! Tai ei ehkä tavallisen singon, mutta sinä kun menit ottamaan Fuel-Airin, jota säilytettiin helikoptereita varten! Nyt voitkin huomata, mitkä seuraukset olivat! Minä ja Daniel jouduttiin molemmat teholle, ja nyt varmaankin sinä kuvittelet, että pääset vielä hoitamaan Daronin 'kumppanina' johtotehtäviä, kun me ollaan poissa? TURHA TOIVO!" Hän korotti ääntään aina tarpeen tullen tärkeissä kohdissa, ja CJ pysyi kuuliaisen pikkulapsen tapaan tarkkaan kuulolla. "Tässä kuules tuli lopullinen stoppi leikittelylle! Olen hyväntahtoinen mies ja tarvitsen taustatukea, jotta saan poikani murhaajan kiinni, mutta sen voin sanoa, että sinä et ikinä tule vastaamaan hänen luonnettaan tuon jälkeen." Se oli kova kolaus CJ:n itsetunnolle, sillä joskus aikoja sitten Alan oli (hänen muistaakseen) luonnehtinut häntä aivan samankaltaiseksi kuin Aidan, mutta nyt oli sitten viha onnistunut purkautumaan ja mielipide peruuntui.

"Oletkos sä vielä miljonääri? Et! Aivan, minun rahojani tollanen tyyppi on jollain ilveellä päässyt törsäämään... mihin tämä maailma on menossa? No, saat kuitenkin sen verran armoa, että velotan sulta vain 900 tonnia, koska sen verran luulis vielä olleen miljoonan palkastani jäljellä. Antaa pulittaa!" Alan komensi rajusti välittämättä siitä, oliko CJ:llä minkäänlaista vastaansanomista. Sitä ei kyllä ollutkaan, mutta yhtä kaikki häntä masensi suuresti, että nyt piti taas luopua taivaallisesta omaisuudesta ja aloittaa alusta pohjalta, Grove Streetin köyhälistöstä, josta oli kyllä mahdollista nousta Sindacco-palkkasoturiksi, mutta liian kova yritys ei vain ollut sitä, mitä kaikki välttämättä halusivat päivä toisensa jälkeen nähdä. Rahat olivat kyllä Johnson Housessa, mutta Alan kyllä tiedosti nähtävästi ainakin sen, etteivät ne olleet CJ:n mukana juuri nyt. "Saat toistaseks mennä, mutta takasin ei ole tulemista ilman rahoja! Ja jos et ole antanut niitä 900 tuhatta viimeistä senttiä myöten takaisin viikon kuluessa, niin siinä vaiheessa saat jo seuraa Koivuniemen herrasta!" Alan löi nyrkkinsä höyhentyynyä vasten täydellä voimalla purkaakseen vihaansa, kun ei muutakaan ollut saatavilla (hän olisi kyllä lyönyt CJ:tä, jos tämä olisi tullut tarpeeksi lähelle). Kun se selvisi, ettei Daroniltakaan ollut luvassa minkäänlaista apua tämän hyvän ystävän vakavan loukkaantumisen takia, ei vaihtoehtoja enää ollut. CJ ei halunnut edes tietää, mitä Daniel halusi hänelle sanoa, koska tämä nyt varsinkin saattoi pahimmassa ja arvaamattomimmassa tapauksessa kääntyä samanlaiseksi kuin ennen Dimitrin kohtaamista. Hän ei tiennyt, oliko viisasta lähteä jo tässä vaiheessa, mutta Alanista oli syytä pitää melkoisen pitkä välimatka, koska tämä alkoi näyttää jo siltä kuin voisi räjähtää kertaheitolla ja viedä koko sairaalan mukanaan. Hoitajat riensivät kiireesti tyynnyttelemään häntä ja osoittivat CJ:lle ulko-ovea, eivät tosin vihaisina mistään, vaan lähinnä varmistellakseen, ettei hän ollut paikalla pahan tapahtuessa. Alanin puhkeaminen hurjiin kiroiluihin ja noitumisiin oli juuri ja juuri kuultavissa vielä silloin, kun CJ juoksi sairaalan käytävää suoraan pois alueelta ja mieluiten Grove Streetille. Jos Sweet vain olisi kuluttanut kaiken tarpeellisen omaisuuden... hänellä oli vielä maallisia huolia, vaikka nekin tuntuivat aika etäisiltä todellisten ongelmien tultua nyt totisesti esille. Ketään ei kyllä ollut suoranaisesti hänen puolellaan enää siinä vaiheessa, kun uutinen sillasta tulisi tietoon, ja silloin pitäisikin jo varautua kuulemaan Ballaseilta sarkastista huutelua: "Kiitos, CJ, pelastit päivän!" ja ehkä AIDS:ltakin jonkinlaista v*ttuilua, vaikkakin humoristista. Kuvat moisista asioista tuntuivat niin kammottavilta, että CJ joudutti askeleitaan ja paiskasi mitään sen enempää sanomatta ulko-ovet auki. Hänen oli aika lähteä lätkimään.

Grove Street

"V*tun... v*tun... p*ska."
Tummat sadepilvet olivat yllättävän nopeasti peittäneet Los Santosin. CJ polki kaikilla voimillaan sinisellä BMX:llä kohti Grove Streetiä, johon oli enää kivenheitto matkaa, mutta energia tuntui olevan lopussa kaiken sisäisen kamaluuden myötä. CJ oli kauttaaltaan märkä ja katui nyt mielessään, että oli mennytkin pöllimään polkupyörän, kun jokin muu olisi takuuvarmasti toiminut paremmin. Slamvankin jäi nyt sitten hautausmaan ulkopuolelle, mutta sen saattoi ehkä käydä noutamassa jonain päivänä poliisin varikolta, jos hänellä siis edes oli oikeuksia päästä sinne nykyisessä asemassaan. Vetisyys toi myös kylmyyttä, ja T-paita ei ainakaan nyt sopinut vaatetukseksi alkuunkaan. Eikä siinäkään vielä kaikki, vaan raju, synkkääkin synkempi itseviha velloi sisuksissa. CJ vihasi koko sydämellään joka ikistä kehonsa solua ja halusi myös mielellään osoittaa sen jollain fyysisellä tavalla, mutta koska muutenkin puhti tuli riittämään vain hädin tuskin kotiovelle, oli ehkä parempi jättää itsetuhoinen toiminta neljän seinän sisälle. Grove Street oli aika lailla täysin litimärkä, mutta muutakaan ei voinut odottaa tieltä, jossa viemärinaukot olivat aivan liian harvassa ja siksi tilanne vastasi nyt lähinnä matalassa joessa polkemista. Ukkonen jyrisi ja salamat iskeytyivät päin ukkosenjohdattimia siellä täällä, ja CJ kuhisi jopa toiveita siitä, että hän itsekin saisi osuutensa niistä heittääkseen (ehkä) henkensä nopeasti, tämä elämä kun oli jatkuvasti lähtenyt huonompaan suuntaan ja lopulta se oli raiskattu jo aivan täysin. Ainakin baari oli jo ohitettu... seuraavaksi piti päästä vielä sillan ali, ja oltiinkin jo perillä. Turhalta toivolta se kaikki tuntui, mutta pakko oli jaksaa. Näkökenttä sumentui inhottavaksi ja tasapainokin herkkyi. Virhettä ei saanut tehdä, tai muuten maattiin ojanpohjassa ennen kuin ehdittiin sanoa yhtään mitään. Silta oli jo alitettu, ja sen jälkeen piti enää kääntää hitaasti, mutta varmasti oikealle, ja oltiinkin jo Johnson Housella. Sekään ei kuitenkaan onnistunut edes lähestulkoon täydellisesti, vaan CJ yliarvioi siinäkin kohtaa olemattoman pidon, ja käännettyään ylijyrkässä kulmassa hän menetti yhtäkkiä polkupyöränsä hallinnan. Se kääntyi liikaa oikealle, ja korjausliikkeen kohdalla mokoma ei totellut enää yhtään ja paiskasi ohjaajansa näyttävästi suoraan vesilätäkköön jatkaen itse nyt täysin suorassa linjassa Johnson Housen ovelle. "Tää ei ole hyvä alku..." CJ mutisi suu ja nenäkin nyt aivan täynnä sadevettä.

Jalkapatikassa täyttyivät nyt siis viimeiset muutamat metrit, ja sen jälkeen CJ pääsi viimein rimpauttamaan ovikelloa. Jostain syystä piristävä olo, joka tulee yleensä aina läheisten sukulaisten tapaamisesta, levittäytyi nyt hänenkin mieleensä ja hän hymyili veljellisesti ovea kohti jo paljon ennen kuin se lopulta avattiin. Sen takana seisoi, kuinkas muutenkaan, Sweet (joka parhaillaan mässytti jotain, joka täytti koko suun). Hän ei näyttänyt ollenkaan yhtä iloiselta kuin CJ, joka otti heti pari askelta eteenpäin innoissaan jopa sellaisen ääliön kuin Sweetin kohtaamisesta, mutta velipoika torjui hänet välittömästi ja harppasi syrjään. Sisään CJ kyllä piti päästää, mutta ei mitenkään iloisena. Talossa oli mukavan kodikas tunnelma, varsinkin kun ulkona jytisi kuin missäkin rokkikonsertissa, ja täällä taas oli aina yhtä lämmintä ja rauhallista - mutta ei nyt. "Jaahas, sieltähän se tulee! Nyt saat kyllä luvan kertoa, mitä h*lvettiä tämä merkitsee? Etkö tajua, mitä tämä tekee kaupunkiin tulijoiden ja sieltä lähtijöiden mahdollisuuksille? Puhumattakaan siitä, että monet pitävät sua terroristina, koska räjäytit AIDS-joukot ilmaan sillan mukana! Alankin on kuulemma sairaalassa!" Cesar tivasi CJ:ltä heti alkuun, ja nythän se oli selvää - asioilta ei voinut olla turvassa edes kotona. Uutiset levisivät poikkeuksellisen nopeasti, ja varmaan puoli kaupunkia tiesi teosta jo ennen kuin se edes pääsi seuraavan päivän lehteen. "Olen... terroristi." CJ supatti hiljaa. Se oli tarkoitettu vain hänen oman mielensä sisään, mutta ei kokonaan päässyt sinne, vaan Sweet kuuli jutun tarkalla kuulollaan. "Niin totta vie olet! Oikein Adam Dimayev! Ihme, kun ette ruvenneet rikoskumppaneiksi, te olisitte onnistuneet siinä oikein hyvin..." Hän kääntyi ilman sen erikoisempia haistatteluja takaisin kohti TV:tä, josta oli vielä tulossa Republican Space Rangersia sen kymmenen minuuttia ennen jakson päättymistä, mutta rauhassa hän ei saanut olla, vaan jotenkin kummassa täysin vimmastunut CJ otti ensin pari hidasta askelta, mutta sen jälkeen hän hyppäsi lujaa sohvan taakse ja alkoi kuristaa Sweetiä täysin vihaisena. Lihasta ei kyllä ollut yhtä paljon kuin ennen, mutta kyllä hän silti sai veljensä rääkymään tuskasta. "KUINKA EDES KEHTAAT MAINITA ADAMIN MUN RIKOSKUMPPANINA? TÄYSIN... KOHTUUTONTA!" Hän ravisti Sweetin päätä eteen ja taakse, ja molemmille sivuille välittämättä sen kummemmin, paljonko kipua moisesta aiheutui. Cesar ryntäsi salamannopeasti paikalle ja alkoi vetää vielä aikanaan hänen bestmaninaan toiminutta CJ:tä kaikin voimin irti. "Sinusta on tullut hullu, cabron!" hän huusi ja huomattavasti kovemmilla lihaksilla (joita hän oli treenannut muiden ollessa ties missä) hän sai myös vedettyä CJ:n pois kuristusetäisyydeltä, vaikka tämä rimpuilikin hillittömästi.

"Herranjestas sentään, toikin oli läppää! Aika terroristi pitää kyllä olla, jos päälle rupeaa käymään!" Sweet töksäytti ja jokin kolahti uudestaan CJ:n päässä, kun hän pyrki taas kerran kimppuun, tosin tällä kertaa lyödäkseen eikä tehdäkseen mitään muuta. Cesar oli toisaalta melkoisen hyvä estämisessä, ja ilman häntä Sweet ei olisi ehkä kauaa "naureskellut" (vaikkei se tämän mieleen käynytkään, asiahan oli oikeastaan vakava) siinä sohvalla. "Nyt voisit kai mennä saman tien petiin!" Cesar huusi aivan kuin äkäinen perheenisä, jolla oli ongelmalapsi. CJ tutki katseellaan hätääntyneesti pitkin kotia etsien jotakuta, josta olisi apua, mutta sekä Sweetin että Cesarin saattoi unohtaa siihen paikkaan, ja Kendl näytti niin ikään siltä, ettei halunnut tällaisessa tilanteessa olla vähemmän apua ansaitsevan puolella. Muita tilassa ei sitten ollutkaan, joten tappionsa myöntäneenä CJ meni suorinta tietä yläkertaa kohti ilman, että tarvitsi edes minkäänlaista kehotusta. Sweetiä hän kidutti ajatuksissaan kaiken aikaa noustessaan portaita. Tätä kohtelua hän ei kyllä koskaan unohtanut - ehkä perhekin oli moraalisesti niin heikko, ettei nähnyt tilanteessa mitään muuta kuin CJ:n syyllisyyden, yksin.

To Be Continued.

-

Jos alottais uudelleen kirjotella ni ei sais ku nelosia, teil o liia hyviä nykyää
hei, what about "Alone In The Dark" D

Shadow Stories
Alone In The Dark
Oli pimeää, hän tunsi sen vaikka silmät olikin revitty irti... hän tunsi, miten maailma muuttui yhä pimeämmäksi. Pian ei enää näkisi mitään, mutta pitäisikö sitä jotain nähdä kun oli sokea? Hänet oli sidottu nojatuoliin liimalla ja paksulla köydellä. Hengittäminen oli vaikeaa, eikä selkäkään pitänyt puristuksissa olemisesta. Yhtäkkiä solmut aukenivat silmänräpäytyksessä, mikä tietenkin oli mahdotonta, sillä silmiä ei ollut, eikä niitä saisi takaisin mitenkään. Hänen ympäriltään kuului ääniä, naurua ja kiroilua. "Hän on yksi heistä." yksi hänen ympärillään olevista miehistä sanoi karheasti ja ilkeästi. "Hän on vain yksi kasa p*skaa." kuului toinen ääni synkällä, mutta jotenkuten ystävällisellä, äänellä. -kertoja muuttuu minämuotoon- Tunsin kuinka he nauroivat ja potkivat minua. Yksi heistä nauroi niin karmivasti, etten pystynyt pysyä paikallani. "Hän ei ansaitse elää. Tapa hänet." yksi heistä, mahdollisesti heidän johtajansa, sanoi matalalla äänellä. Kuulin kuinka pistooli ladattiin ja tunsin, kuinka he tökkivät sillä otsaani. Se oli epämukavaa, vaikka sillä ei ollut väliä, kuolenko vai en. He aloittivat lähtölaskennan. Samalla hetkellä huoneeseen johtava ovi potkaistiin auki. Aseet paukkuivat ja kaikki minut kenties kaapanneet olivat haavoittuneita, tai kuolleita. Solmut aukesivat, tuntemattomat, mykät miehet pehmensivät liiman ja yksi heistä sanoi: "Olet turvassa, Brad." En tiennyt aikaisemmin nimeäni, koska olin varmasti menettänyt muistini. Yritin puhua, siitä ei tullut mitään. Mumisin jotain, mutta pelastajani nostivat minut ylös ja repivät likaisilla käsillään ruumiistani lasinsiruja ja luoteja. Tunsin aivoissani kutinaa. Menetin tuntoni ja kaaduin maahan, varmasti kuolleena. Viimeisenä hetkenäni kuulin vain äänen: "Älä mene..."

Lainaus:Shadow6 kirjoitti:
Alone in the Dark

Lyhyeeseen tarinaan paljon kirjallista kuvailua... Vaikutti jotenkin sekavalta tarinalta?

Lainaus:08.06.2009 Ege94 kirjoitti:

Lainaus:Shadow6 kirjoitti:
Alone in the Dark

Lyhyeeseen tarinaan paljon kirjallista kuvailua... Vaikutti jotenkin sekavalta tarinalta?

Et kässänny, se o keske
Ei tuo Bräd pitti ollu viel ees yksin siel pimeässä... sillähä oli siellä "kavereita" XD

750. viesti mulla

Carbonox Stories:

What I've Done - Osa 5 - LAN

CJ nukkui sinä yönä huonosti. Syytä ei tarvinnut etsiä sen kauempaa kuin Mulholland Intersectionista, koska sen tapahtumien takia hän olisi mieluusti antanut maan nielaista itsensä. Valveilla hän pysyi todella pitkään ja mietti vain miettimistään. Koska hänen toiveensa ei ollut mahdollinen, oli pakko yksinkertaisesti tehdä jotain, mikä asian korvaisi, tai sitten tehdä stalkerit ja kadota oma-aloitteisesti ihmisten ilmoilta - heti tietenkin maksujen jälkeen, Alan kun varmasti metsästäisi loputtomiin kaikkia niitä, jotka olivat hänelle velkaa loputtoman ahneutensa takia. No, ainakin CJ sai paistatella menestyksen ja rikkauksien valokeilassa ainakin pari viikkoa... Kun hän vihdoin sai unenpäästä kiinni, hän varmasti melkein toivoi, että olisi mieluummin valvonut koko yön. Tämän merkitystä oli pakko jo katsoa kauempaa, koska yhtäjaksoisesti monena yönä peräjälkeen Adam Dimayev oli ponnahtanut uneen jollain tavalla. Tällä kertaa CJ oli juuri ostanut itselleen limusiinin ja istui nyt elämästä nauttien sen takapenkillä, kuten oli unelmoinut jo pitkään, mutta kuten saattoi jo arvata (valitettavasti hän ei vain koskaan itse unessa arvannut, mitä oli tekeillä), Adam oli siinä kuljettajana, ja hän kääntyi vähän ajan kuluttua katsomaan CJ:tä kohti anovalla katseella sanoen nuo tutut sanat: "CJ, miksi...", mutta ehkä järkyttävintä oli se, että hän ei katsonut edes tietä kohti, ja jalan jäätyä kaasupolkimelle uni päättyi samalla tavalla kuin pari edellistäkin limusiiniunta, eli auto paiskautui läpi herkkien puuaitojen ja syöksyi alas jyrkänteeltä, jonka jälkeen CJ puhkesi aina samaan huutoon ja heräsi tämän jälkeen sänkynsä vierestä mukanaan peitto. Niistä oli muodostunut sellainen rutiini, että hän suoranaisesti toivoi näkevänsä edes joskus tavallisempaa painajaista, koska ydinjätteestä muodostuneet avaruusörkit olivat paljon lievempi asia kuin jatkuvasti tarkoituksettomasti hänet tuhoon johtava Adam Dimayev, jonka ilme oli jatkuvasti kuin silitystä pyytävällä koiranpennulla ja joka aina sanoi nuo kaksi sanaa järkyttävän säälittävällä äänensävyllä, joka sai raavaankin miehen kyynelehtimään. Nyt, kun taisi olla jo aamu ainakin kellon perusteella (seitsemän, mitenhän kummassa CJ oli vihdoin onnistunut heräämään ennen kymmentä, ja vielä näin suurella aikavälillä?), oli ehkä paras vain lähteä kävelemään alakertaa kohti, vaikka koko kroppa tuntui tahtovan lepoa. Nyt ei ollut aikaa sille, koska pahimmassa tapauksessa tulisi uusi uni, ja CJ halusi edes vähän mielenrauhaa Adamilta. Varsin suivaantuneena hän iski peiton sängyn päälle ja alkoi pukea vaatteita päälleen istuen "mukavasti" lattialla. Edes Kendl ja Cesar eivät olleet tainneet vielä herätä, joten ehkä hän pystyi hiippailemaan pois talosta...

"Täältäkö se h*lvetinmoinen rytinä kuului? Terroritekojen kuivaharjoittelua kenties?" Niin, olihan se turha toivo kuvitella, että CJ olisi päässyt omassa rauhassa viettämään aikaa talonsa alakerrassa, vaan nyt oli sattumoisin Sweet poikennut oviaukolle ja hän näytti vielä närkästyneemmältä kuin miltä hänen äänensä kuulosti. Hänellä oli vieläkin päällään sinivalkoraitaiset pyjamat, joissa oli vähän pölyä. CJ oli niin vihainen veljelleen, että olisi heittänyt häntä välittömästi tyynyllä, mutta hän tyytyi heittämään herjaa gangsterityyliin tällä erää noustessaan jo seisomaan housujen laittamista varten. "Kuules nyt, v*tun lanttuaivo, tällasta ilmiötä kutsutaan nimellä painajainen! Et sattumoisin tiedä, mikä se on? No etpä tietenkään! Onhan sentään 'herra Sean Johnson' aina ja ikuisesti täydellisyyden perikuva, joka ei koskaan näe unta mistään muusta kuin strippareista ja elämän parhaista kaljaretkistä, mutta hän ei tietenkään ymmärrä maallisia termejä..." CJ selitti asiaansa sellaisella äänellä, joka olisi saanut herkkähermoisen miehen hyvinkin käymään päälle, mutta jostain syystä Sweet ei näin tehnytkään, hän vain jäi oviaukkoon seisomaan hämmästyneen näköisenä, varmasti kuvitellen, että oli itse ainoa, josta irtosi kunnollista herjaa. Hän ei kuitenkaan jäänyt loppuiäkseen mykistelemään, vaan ryhtyi heti vastarintaan. "Tällanenko on vastaanottos nykyään? Kyllä huomaa, että millanen peto sisimmässäs oikeasti on! MIETI vähän, mitä on aikojen saatossa tapahtunut! Ensin Brian, joka kuoli sun saamattomuutes takia! Sitten Beverly, jonka kuoleman olisit ehkä voinu estää, jos olisit joko jättänyt tappamatta Brianin tai sitten ollut olematta tollanen pelkuri, joka pakenee perheensä vihaa jo ennen hautajaisia..." Tässä vaiheessa CJ:ltä petti jo pinna, eikä hän välittänyt, vaikka aiheuttaisikin vähän muut herättävää melua. Hän jätti sukkien pukemisen puolitiehen ja marssi suoraa päätä Sweetin luo, tarttui häntä kauluksesta ja tönäisi raivosta täristen seinää vasten, ikkunan viereen. "S**TANA SINÄHÄN ET PUHU MUSTA TUOLLA TAVALLA! TUSKIN OLISIN KOSKAAN EDES HAUKKUNUT SUA, JOS OLISIT EDES SEISONUT MUN TAKANANI TOISIN KUIN KAIKKI MUUT! HAISTA TOSIAAN V*TTU, OSOTAN VAIKKA PÄRJÄÄVÄNI ILMAN SUA..." Hän ravisteli Sweetiä minkä ehti ja halusi tuottaa hänelle niin paljon kärsimystä kuin suinkin, hän halusi murskata tämän ja todellakin osoittaa olevansa edelleen se sama vanha CJ, joka ennenkin oli elänyt ja joka oli nyt vain tehnyt virheen kaikkien vaikeuksien, kuten painajaisten ja rahan tuoman onnentunteen takia...

Ovi kävi vain muutaman metrin päässä samalla hetkellä, kun CJ ravisteli Sweetin päätä edestakaisin täydellä vihalla. Hän ei katsonut siihen suuntaan, mutta kuuli kyllä, kuinka joku huusi hänen nimeään kauhistuneena ja lähti sitten juoksemaan. Vaistomaisesti CJ kääntyi nopeasti ympäri työntäen Sweetiä sinnepäin, mistä Cesar juoksi irrottaakseen nahistelevat veljekset toisistaan. Vakuuttaakseen oman syyttömyytensä CJ alkoi nopeasti huutaa: "MINÄ EN OLE TAPPANUT KETÄÄN JOHNSONEITA! SINÄ TÄSSÄ OLET TERRORISTI! SYYTTELIJÄ! P*SKIAINEN!" Hän heitti Sweetin menemään ja tiesi, että väkivalta ei vain ollut se oikea keino selvitä syrjinnästä, mutta eipä hänellä ollut vaihtoehtoa. Cesar otti nopeasti vastaan takaapäin estääkseen holtittoman Sweetin kaatumisen, minkä jälkeen molemmat jäivät siihen mulkoilemaan kohti CJ:tä. Kumpikaan ei ollut riisunut pyjamiaan ja he olivat unenpöpperössä, vaikka äsken olikin elämöity. "Voi julmettu sun kanssas... mitä tästä vielä tulee? ULOS! Oon alkanu saada tarpeekseni!" Sweet raakkui ja piteli varovasti kaulastaan, jossa tuntui aika huonolta ravistelun jäljiltä. "Tämä on mun taloni eikä sun! Nyt saat kyllä itte lopettaa tollasen elämöinnin, minäkö muka murhaaja! Ja v*tut..." CJ sai itsensä omia sanojaan käyttämällä käymään uudestaan kohti Sweetiä aikeissa tehdä lisää vahinkoa, mutta Cesar tuli nyt viimeistään väliin ja asettui tukevaksi suojaksi keskelle riitelyä, jossa sanasota oli kyllä herkimmillään. "Ei ollu sun talos niiden viiden vuoden aikana, jolloin pakenit pitkin Liberty Cityä ja pelkäsit henkes edestä mahdollista Johnsonin kostoa! Olet pelkuri, CJ - pelkuri, joka ei ole viimeisten viikkojen aikana uskaltanut tehdä mitään ilman vähintään kymmenen miehen Sindacco-laumaa ympärillään! Ei valitusoikeutta, minä puhun asiat niin kuin ne myös ovat!" Sweet oli vuorostaan v*ttumainen aivan tarkoituksella, sillä hän kyllä tiesi, että Cesar suojasi (kukas siinä nyt sitten oli pelkuri?), mutta enää CJ ei alkanut riidellä enempää, vaikka hänkin tämän molempiin suuntiin osoittuvan pelkuruuden tajusi. Oikeastaan juuri nyt jokin kolahti hänessä - jos kerran häntä ei tarvittu, miksi hän siis enää haaskasi aikaansa Johnsonien talon sisällä? "Hyvä on sitten, pahvikallo! Mä tosiaan lähden, että eipä tarvi enää huudella takasin! Ettin itselleni uuden uran mahdollisesti salamurhafirmasta, jossa sä olet seuraava kohde." Hänen äänensä tärisi puheen aikana, mutta tehty oli aina tehty, eivätkä Sweet ja Cesar nyt enää keksineet oikein mitään sanottavaa. Oliko jutussa todellakin menty liian pitkälle? Samalla hetkellä, kun CJ marssi kiukuspäissään omaan huoneeseensa hakemaan tasan tarkkaan kaiken, mikä oli hänen omaisuuttaan eikä Sweetin, myös Kendl tuli haukotellen ulos huoneestaan, mutta hänet Sweet ja Cesar käskivät mennä takaisin nukkumaan, koska ehkä se oli paras ratkaisu.

Tunti myöhemmin

Pakkauksen kanssa kesti aikansa, mutta vihdoin se oli tehty. Lähteminen ei toisaalta ollut kuulostanut viimeisten kymmenen minuutin aikana hyvältä idealta, koska ukkonen oli alkanut jyristä, ja sadettakin oli taas vaihteeksi tulossa taivaan täydeltä. CJ:llä oli kaksi julmetun painavaa, mutta täysin hyödyllisen sisällön omaavaa matkalaukkua käsissään ja hän seisoi keskellä Grove Streetiä yksinäisenä, ilman kotia ja kaikkea mahdollista. Hän ei halunnut enää katsoa entistä lapsuudenkotiaan päinkään, joten hän alkoi ottaa rivakoita askeleita kohti Ten Green Bottlesin baaria, josta ehkä voisi hakea jotain juomista. Sillähän ne huolet oli aina poiskin saatu, mutta yleensä ryyppääminenkin oli mukavempaa, kun vieressä istui Sweet aina yhtä riidanhaluisena paikallisia koviksia vastaan ja hauskaa läppää kännipäissään heittelevänä, vaikkei CJ oikein koskaan selvin päin ollessaan niitä juttuja muistanutkaan. "Tähän sopis joku traaginen biisi..." hän mietiskeli mennessään jalkakäytävää pitkin askel kerrallaan, katsellessaan ympärillään olevia taloja, jotka kuuluivat hänen aina piristäville jengiläisilleen, mutta nämäkin olivat varmasti kuulleet jo siltauutisen eivätkä siksi varmasti huolineet CJ:tä lähellekään. Yhdestä talosta raikasi musiikki kovalla volyymilla ja ikkunasta näkyi, kuinka yksi näistä jengiläisistä tanssi kuin viimeistä päivää. Tuollaista ei saanut kyllä nyt ajatella, sillä ohi olivat tästä päivästä lähtien kaikki jengibileet, hauskanpidot ja muut. Tulevaisuus oli vaakalaudalla, kun mistään muualta kuin ehkä AIDS:sta (heistäkin vain vahingonilon takia) ei saanut töitä nykytilanteessa. Enää muutama askel baarille... CJ:hin oli myös ehtinyt iskeä uudemman kerran oikein raju Sprunk-himo, mutta tällä kertaa ei rekkoja näkynyt lähimaillakaan, ja tuskin hän saisikaan sellaisesta pisaraakaan juoda. Ei olisi ehkä ihmekään, jos baarin ulkopuolelta löytyvä automaattikin sylkäisisi tölkin sijaan vain lapun, jossa lukisi: "Olet Carl Johnson, joten tästä ei ainakaan sinulle irtoa mitään. Mene v*ttuun - niin, ja kiitos dollarista." Hän ei viitsinyt edes yrittää rahan syöttämistä masiinaan, joten kait sitten piti perinteistä kaljaa käyttää. Vaatteet ja laukut olivat kyllä likimärät, mutta oli baarissa aina ollutkin jotain uitetulta koiralta haisevia kulkureita, joissa oli enemmän vettä kuin vaatetta, joten mitäpä tässä saattoi hävitä? CJ tarttui Ten Green Bottlesin ovenkahvaan ja veti siitä vihaisella otteella laskettuaan ensin toisen matkalaukuistaan maahan. Hän kannatteli ovea jalallaan auki, nosti taas toisen laukuista ja otti viimeiset askeleet sisälle ennen kuin päästi irti ovesta.

Baarissa oli oikein kodikas ja mukava tunnelma. Lähellä sisäänkäyntiä lattialla lojui kyllä olutpullon sirpaleita, ja ilmeisesti aiheuttaja, eli tässä tapauksessa täynnä tatuointeja oleva bodari (joka nojasi seinään polttaen tupakkaa) oli rajulla kädellä saanut pakotettua hintelän ja pikkuisen baarimikon hoitamaan jäljet, kun tällä itsellään oli "kädet täynnä töitä". CJ laski varovasti matkalaukut seinän viereen ja supatti baarimikolle ohi kulkiessaan, että ne kuuluivat sitten hänelle ja niitä oli syytä vahtia. Tämä ei kiinnittänyt pienintäkään huomiota häneen, mutta sen sijaan se iso mies, joka oli pullon pudottanut, havaitsi CJ:n nopeasti juuri tämän istuessa baarijakkaralle. "Hei, homo! Väännetäänkö kättä?" hän kysyi kovistelevaan sävyyn ennen kuin osoitti tietävänsä CJ:n henkilöllisyyden ja viimeisimmät teot. "Minä...? Yritäs kuule siistiä suutas, mun elämässä kaikki menee aivan p*skasti ja..." hän aloitti, mutta sanoissa ei riittänyt sitä vaadittavaa voimaa, ja mies otti häntä nenästä kiinni oikein kivuliaaseen tyyliin. "Sillantuhoaja, herra Carl Johnson, yrittää olla näsäviisas. Toi homo tais olla jonkinsorttinen läppä, mutta tämä ei sen sijaan ole: en olis uskonut, että kaikkien tuntema palkkasoturi tekee noin surkeaa jälkeä eikä edes noudata pomonsa ohjeita. Mehän ei haluta, että sellaset maanpetturit tulevat tuosta vain ryyppäämään baariin, johon moisilla on porttikielto, vai mitä?" Mies hymyili epämiellyttävästi eikä CJ:llä ollut kovin hyvää aavistusta tilanteesta, joka saattoi johtaa vaikka turpiin ottamiseen. "Nyt ei kyllä jaksa kättäkään vääntää, mutta sen verran neuvoisin, että jos et ole kymmenessä sekunnissa baarin ulkopuolella ikuisesti, tiedät kyllä, kenen nyrkki on naamassas." Se oli kyllä tarkoitettu pelkäksi koetteluksi, sillä todellisuudessa tämä bodari oli melko harmiton, piti vain uhkailusta oikein paljon, mutta CJ käsitti hänen sanansa aivan todeksi ja lähti pelokkaaseen juoksuun kohti matkalaukkujaan, joita joku kräkkipää oli ehtinyt jäädä vilkuilemaan. "Mene h*lvettiin siitä, mulla on kiire!" hän huusi ja tönäisi tämän kieli pihalla osoittelevan miehen lattialle makaamaan tarttuen samalla molempiin matkalaukkuihin. "Tietä!" hän jatkoi parin muun tyypin kohdalla hänen juostessaan ovesta pihalle, ja ehkä bodarikin älysi nyt tehneensä kutakuinkin rajusti, sillä vaikka juuri sisään tullut pariskunta menikin pois CJ:n tieltä, tämä kopautti toisen matkalaukuistaan polvea päin ja lensi nyt rähmälleen baarin edustalle. Ovi pamahti takana kiinni ja kipu yltyi sietämättömäksi lähes jokaisessa mahdollisessa paikassa. Tämä oli sitä elämää...

Hän yritti jotenkuten ryömiä pystyasentoon nopeasti. Baari ei mitä ilmeisimmin ollut häntä varten, joten paikkaa oli syytä vaihtaa - säilyipähän ehkä henkikultakin silloin jollain tavalla. Ongelmana vain oli se, ettei minkäänlaista paikkaa ollut saatavilla. Big Smoke oli kadonnut jäljettömiin Ryderin kuoleman mukana, ja vaikka hän oli kyllä huhujen mukaan jääkiekkoselostaja nykyään, asuinpaikasta ei ollut samanlaista varmuutta - hän kun varmasti halusi Grove Streetistä eroon välttääkseen kaikki ongelmat. Gary meni jo aikaa sitten pois vaihtoehdoista, yleensäkin mahdolliset tyypit asustivat aika poikkeuksetta Liberty Cityssä tai Vice Cityssä ja joistakin ei ollut mitään tietoa. Yksi hyvä esimerkki oli Woozie. Hän kyllä sai nopeasti Triadien kautta yleensä kaikki viimeisimmät uutiset, mutta hän oli ainakin riittävän sympaattinen ehkä auttaakseenkin CJ:tä tämän vaikeassa taivalluksessa kiittämättömän maailman keskellä. Ainoa ongelma oli se, että tämä asui San Fierrossa, johon oli melkoisesti matkaa, ja kokemuksesta San Andreaksen tiet olivat erityisen vaarallisia sateella, vaikka auton varastaminen kyllä onnistuikin. Toinen vaihtoehto saattoi olla vähän läheisempi, mutta silti toisella puolella kaupunkia bisnestään ylläpitävä Swift. Hänkin oli kyllä Alanin kontakti ja siksi hankala tapaus, mutta ei hän ainakaan mikään paha vaihtoehto voinut olla, sillä missään vaiheessa hän ei ilmaissut pienintäkään vihaa. Tätä kaikkea CJ mietti maatessaan jatkuvasti vatsallaan tuskissa (jotka tosin lievenivät kaikkea muuta ajatellessa) ja matkalaukutkin siellä täällä. Eipähän sentään tarvinnut sateessa olla, mutta kohta oli lyhytaikainen tarve siihen, painottaen kuitenkin sanaa "lyhytaikainen". CJ oli nimittäin sattunut huomaamaan, että suoraan edessäpäin, Bincoa vastapäätä sijaitsevan talon pihassa seisoi lupaavalta näyttävä Greenwood. Siitä tuli kyllä huonoksi menneitä muistoja mieleen, kun CJ:lle tuli väkisinkin autonmerkistä mieleen Sweet ja tämän osittain jopa naurettava, aina yhtä likainen ja pätkivä auto, jota lukuisat korjauksetkaan eivät olleet parantaneet. Naurun avustuksella hän alkoi vähitellen päästä ylös, vaikka yksi (ilman sateenvarjoa!) ohitse kulkeva mies katsoi häntä takuuvarmasti ajatellen, ettei hän ollut nyt aivan terve.

The Majestic Hotel, Liberty City

Kivannäköinen maisema, olihan se joskus näin. Ainakin sitä se oli Liberty Cityn ehkä komeimman hotellin, Majesticin, luksushuoneesta. Hotelli sijaitsi Middle Parkin eteläpuolella heti toisella puolella tietä, ja parhaat huoneet löytyivät siltä puolelta, josta oli suora näkymä puistoon, kun taas köyhemmät huoneenvuokraajat saivat tyytyä betonimaisemaan toisella puolella. Se oli tylyä, mutta tehokasta rikkaiden ja köyhien erottelua. Sillä rikkaammalla puolella oli eräs huone, jossa sängyllä istui mystinen mies keskellä varjoa, katsoen loivassa kulmassa ikkunasta pihalle puistoa kohti. Hyvin hänen näkymäänsä erottui ainakin Matthew Lindin muistopatsas, joka oli niin typerä ja jopa naurettava esitys, että tyrskähti hänkin, vaikka muuten fiilis oli jokseenkin vakava. Hän piti aurinkolaseja, koska tuo kaikkein lähin tähti sattui olemaan poikkeuksellisen kirkas tänään. Sitä se ei kyllä tullut olemaan parin tunnin päästä, sillä illan koittaessa kaupunki oli yleensä arvaamattoman pimeänä, ja silloin oli hyvä mennä suorittamaan oma, pienimuotoinen operaatio. Tällä ei kyllä ollut mitään tekemistä varsinaisten suursuunnitelmien edistämiseksi, vaan se oli aivan persoonallisista syistä tehtävä juttu. Sillä hän korkeintaan halusi osoittaa olevansa tiiviisti AIDS:ia vastaan paljastamatta näille kuitenkaan, kuka oli todellisuudessa kyseessä. Se oli vielä tässä vaiheessa hyödyllistä, koska hän oli muuttanut suunnitelmiaan vähän ja päätti sittenkin olla paljastamatta totuutta palkanmaksajilleen ihan vielä. 23-vuotiaalta löytyi runsaasti elämänkokemusta, sillä hän oli jo 16 vuoden iässä liittynyt Savagen juoksupojaksi ja elämän vaiheet juoksivat nyt yhtenä virtana läpi. Asepalveluksen ennenaikaisen suorittamisen jälkeen hänestä oli tullut jotain paljon suurempaa, mutta enää silloin hän ei kunnioittanut Savagea niin kuin uransa ensimmäisinä kuukausina, koska tämä oli kunniaton p*skiainen ja mahdoton pelkuri, joka valehteli joka asiasta ja johti viattomia ihmisiä tyrmään. Sitten oli koittanut vuosi 2005, joka oli melkoista "Saintit vastaan Savage ja kumppanit"-toimintaa, ja kaikki oli sujunut hyvin, kunnes oli sattunut huonompi tapahtumien sarja. Sharp kävi raisusti päälle, Lin kuoli ja Julius, Dex ja Troy ryhtyivätkin pettureiksi. Jo ennen viimeksi mainittua tämä hotellihuoneessaan oleskeleva mies oli saanut osuman rintaansa tainnuttimesta ja joutui sairaalaan pitkäksi aikaa, ja oli karttanut vettä siitä hetkestä lähtien, hänen sisimmässään kun tuntui yleensä varsinkin suurien tunnekuohujen aikana sähkövirta, joka oli tullut jäädäkseen. Mutta mikä pahinta... hän ei ollut kokenut tuota missään poliisitaistelussa, vaan hän oli tehnyt sen... itse.

Niin se vain oli. Dice Decon vaiheet eivät olleet koskaan olleet maailman mukavimpia, ja elämä oli ollut todella hankalaa. Saintien ulkopuolella ei ollut aluksi juuri ketään, joka pystyisi auttamaan elämän ongelmissa, mutta sitten hän oli kohdannut stalkerin, joka oli Savagen toilailujen myötä päässyt vankilaan satojen muiden tapaan. Vapautuksen jälkeen salainen suunnittelu oli jatkunut jo pitkän aikaa, mutta vailla minkäänlaista tulosta, jos ei tietenkään laskettu CJ:n murhia vuosien varrella, jotka helpottivat hommaa AIDS-yhteyksien hävitessä kartalta. Savage ja Sharp eivät vain niin helpolla kukistuneet, ja ehkä siksi Deco olikin nyt täällä. Hän oli käskenyt stalkerin mennä auttamaan McRearyja ja Ray Boccinoa timanttijahdissa, jossa vastustavana osapuolena oli mystinen "Kenraali", josta edes Decolla ei ollut paljon tietoa, vaikka hän oli joskus kuullut Savagen maininneen tästä. Sen vähäisen jutun perusteella, mitä hän oli kuullut, kyseessä oli stilwaterilaisen Sons of Samedi-jengin pomo, joka vietti enemmän aikaa limusiinissaan kuin sen ulkopuolella ja oli saapunut Liberty Cityyn, takuuvarmasti auto mukanaan lentokoneessa. Jengi puolestaan ansaitsi tuottonsa myymällä vielä mystisempää Loa Dustia, jota Saintit hänen tietääkseen parhaillaan tavoittelivat itselleen, ja tilaisuus oli parhaimmillaan johtopään miesten hoitamassa nyt timanttilastia. He olivat tehneet "salaisen" (siitä kyllä tiesivät osapuolien, Ultorin ja AIDS:n lisäksi myös Saintit, Pegorino ja tietenkin myös Deco itse) vaihtokaupan Ancelottien kanssa - heille timantit ja surullisenkuuluisalle (ainakin Sindaccojen näkökulmasta) mafialle huumetta niin paljon, että yli pursui. Yksinkertainen diili, jossa Ancelottien osuus ei niinkään kiinnostanut, sillä Loa Dustia oli ihan tarpeeksi Stilwaterin farmilla, jolle Saintit olivat varmasti päättäneet näyttää vähän liekinheitintä. Sen sijaan Samedeilla olivat nuo maagiset timantit, joiden merkitystä ei oikeastaan tainnut kukaan muu kuin Ray Boccino edes tietää... Deco hymähti ajatukselle siitä, että ne olisivatkin vain jokin turha lapsuudenmuisto tai muuten vain niin mahtava juttu, että Ray jatkuvasti olisi niiden kannoilla kuin viimeistä päivää. Decoa itseään ei kiinnostanut timanttien hallussapito, koska siitä tulisi vain tarkkuuskivääreitä ikkunoihin ja muuta turhaa, joten hän käänsi suosiolla selkänsä ajatuksellekin leveästä elämästä. Sitä kun ei ollut missään tapauksessa luvassa ennen kaiken häntä vastustavan poistamista.

"Piip! Kännykkänne soi, sir!" Deco oli juuri menossa makuulle sänkyyn, mutta sitä ennen hän kuuli tutun äänen, joka jokseenkin piristi häntä, koska siinä oli ainoa "tyyppi", joka ei missään nimessä ollut aikeissa tehdä salamurhaa. Kyseessähän oli Domestobot, joita oli nykyään jo hotellissa vieraiden yksityisinä palvelijoina. Robotti pyöri hurjasti paikoillaan hetken aikaa kädessään Decon kännykkä, jonka soittoääni raikui poikkeuksellisen kovalla. Ennen kuin edes tarvitsi lähteä potkaisemaan tuota tyhmyriä, se kääntyikin jo oikeaan suuntaan ehkä jopa vaistottuaan tilanteen, vaikkei roboteilla tietenkään ollut muita aisteja kuin ehkä virtuaaliset sellaiset. Domestobot ojensi kännykän kohti Decoa, mutta näytti niin oudolta, että mies piti mieluusti etäisyyttään - mistäs sen tiesi, jos virtapiireissä oli jotain häikkää, oli kyseessä sitten murhayritys tai yksinkertainen suunnitteluvirhe. Hän tsekkasi nopeasti, kuka oli soittajana, ja tuttuun tapaan hän hymähti luettuaan "Chris". Miehellä oli aina vähän outoa juttua, mutta hän vaikutti kyllä ookoolta tyypiltä, joka ei välttämättä edes ollut Savagelle yhtä uskollinen kuin miltä oli aiemmin näyttänyt. Melkein heti, kun hän oli vastannut, Chris Cougar huusi arvaamattoman bruciemaiseen tyyliin: "Deco, kuis kulkeeeee? Työpäivä päätty justiinsa, ja nyt oon matkalla kämpille rentoutumaan! Kuule, tiedäthän sä sen mun pojan? Colinin? Se on tietääkseni siellä Liberty Cityssä... voi kyllä, kyllä minä tiedän että sinä olet siellä... Niin että voisikkos pitää sitä silmällä mun puolesta? Luulen, että se on taas tekemässä pikkurötöksiään, ja sitä pitää vähän ojentaa, koska se ei todellakaan tajua, että leikkii kaiken aikaa AIDS:n kanssa, ja sille on syytä opettaa tapoja ennen kun mitään kamalaa käy. Tapahtui siis mitä tahansa, sä olet se, joka pidättää sen, okei? Et sitten vie sitä mihinkään vankilaan, vaan talon taakse, ojennat kovalla kurilla ja mainitset samalla, ettei mulla ole varaa menettää molempia lapsiani!" Hän oli loppuviimeksi melkoisen kiihtynyt, mutta ehkä kuka tahansa oli sellaisessa tilanteessa. Decoa ei kyllä voinut suoraan sanotusti vähempää kiinnostaa juniorin toilailut, vaikkei hän halunnutkaan kenenkään kärsivän AIDS:n takia, ei edes rikollisten, sillä kukaan ei hänen mielestään ansainnut sellaista kidutusta kuin mitä oli Philips Buildingin uumenissa annettu, jos kyse oli Savagesta ja tämän suoranaisista rikoskumppaneista (lievempää ilmausta ei oikeastaan voinut käyttää). Operaatio vaikeutui samalla, koska Middle Parkin ympärillä oli paljon pikkuputiikkeja, jotka vain kutsuivat pieniä rikollisia luokseen, mutta ehkä hän voisi vain vältellä Colinia kaiken aikaa ja kertoa sitten Chrisille, ettei vain sattunut olemaan paikalla? Vaikea ratkaisu, kun hänen tuleva hommansa ei edes ollut mitenkään erityisen tärkeä...

To Be Continued.

-

Terveeks kaikille. Nyt olen palannut tarinamaailmaan, ja aion tehdä pian kolmannen ja viimeisen osan The Morning Never Came -trilogiaan. Kiitoksia hyvästä palautteesta ja toivottavasti tarinoitani on ollut ilo lukea. Tässä vielä joskus tammikuun alussa ilmestynyt toinen osa (enjoy):

The Morning Never Came - Osa 2


Ainoastaan hermot turruttava, aaltoileva ja polttava kipu piti Sweetin hereillä. Hän oli menettänyt tajuntansa hetkeksi, mutta tuska ei antanut levätä. Sietämättömän rajan ylittänyt kipu oli lähtöisin hänen vasemmasta ranteen kohdalta katkenneesta kädestään. Siihen oli asetettu melko kireä side, joka tyrehdytti suurimmaksi osakseen verenvuodon, mutta kipua se ei tietenkään poistanut. Lisäksi käsi oli puristuksissa hänen selkänsä takana ja vielä paksun merimiesköyden kiristämä. Sweet makasi selällään keskellä Johnsoneiden yhteisen talon pimeää olohuonetta, jonka ainoat valot olivat pöydille, lattialle ja ylikertaan vievien portaiden kaiteelle asetetut punaista valoa hohtavat kynttilät. Synkkä maailma pyöri silmissä, ja hän oli oksentaa. Hengitys oli tiivis ja tiivistyi tiivistymistään paniikinomaisesti - ja paniikissa hän olikin. Koskaan hän ei ollut tuntenut yhtä hirvittäviä tunnon- ja kehontuskia kuin nyt, ja ne olivat pelkästään pahenemaan päin. Sekä oman itsensä että koko perheensä ja sitä kautta Grove Street Familesin jengin kohtalo painoi mieltä enemmän kuin koskaan, vaikka kuolleeksi luulemansa veljensä Carl vasta palasikin edellisenä iltana takaisin. Periaatteessa tämän ja tietysti Sweetin itsensä lisäksi perheeseen kuului vain sisko Kendl, mutta hänellä ei ollut näennäisesti hätää. Luultavimmin tämä vietti nytkin aikaansa Marinalla, miesystävänsä Cesarin luona, joka hänkin oli käytännössä perhettä, vaikkei varsinaisesti samaan jengiin kuulunutkaan. Tällä ei ollut enää varsinaisesti mitään jengiä, kun yli vuosikymmenen pystyssä pitämänsä Varios Los Aztecas hajosi kaksi vuotta sitten. Tällöinhän Kendl ja Cesar tapasivat ja rakastuivat, minkä kautta Cesarin tutustuminen Grove Street Familesiin tapahtui. Sweet ei saanut ajatuksiaan kunnolla kasaan, vaan ne pyörivät tornadon lailla hänen päässään. Päällimmäinen ajatus tai tarve oli luonnollsesti kivun lievittäminen, mutta siihen ei nähtävästi ollut mitään mahdollisuutta. Edellisenä iltana Carlin mukana saapunut salaperäinen Daniel Deadguyksi itseään kutsunut mustanpuhuva ja kalmanvalkoinen mies oli ottanut hallinnan talossa, hyökännyt Sweetin kimppuun, sitonut tämän ja tavoitteenaan oli ilmeisesti vahingoittaa myös Carlia, Kendliä ja muita. Syytä ei pakottavasta kivusta ähkivän Sweetin näkyvillä ollut, kun tyyppi ei edes ollut millään muotoa tutunnäköinen. Hevarihenkiset asukkaat sitä paitsi olivat Los Santosissa vähissä, tai ainakin Grove Streetin alueella. Miestä ei nyt näkynyt tai kuulunut, eikä Sweet senhetkisen tajuttomuutensa vuoksi ollut nähnyt, minne tämä oli mennyt sidottuaan hänet.
Yleensä Sweetillä oli tapana miettiä ainakin kahdesti, ennen kuin toimi, mutta nyt yksi pelonsekainen kerta sai riittää, ja hän ryhtyi kierimään hikisenä ja naama punaisena. Juuri kun hän oli pääsemässä oikealle kyljelleen ja saamassa täten kuin tulessa olevan vasemman kätensä "hengittämään", hän huomasi myös päästään vuotavan verta, kun sitä norui silmille. Kylmään hikeen sekoittunut veri ei ollut tuntunut ennen sitä, mutta ei myöskään haava, josta se virtasi. Mitä ilmeisimmin kyseessä oli se ruhje, joka oli tullut Sweetin iskeydyttyä seinään saatuaan kirveeniskun Danielilta. Siihen ei kuitenkaan sattunut, sillä ilmeisesti käsi vei hermoston kaikki voimavarat.

Sweet toimi kaikesta huolimatta nopeasti, ja sai pian itsensä istuma-asentoon, ähkäisten melko lujaa, mikä saattoi viimeistään herättää jossakin päin taloa partioivan vihollisen. Sweet tarkisti nopsaan ympäristön ja alkoi hivuttautumaan seisoma-asentoon. Nouseminen oli tehtävä mahdollisimman äänettömästi. Se kävikin niin ja muutenkin helposti, eikä tuottanut ylimääräisiä tuskia. Onneksi vain kädet olivat sidottuina, sillä jos myös jalat olisivat olleet, paon tai puolustautumisen olisi voinut unohtaa heti alkuunsa, ja epätoivo olisi lisääntynyt. Mutta nyt Sweetin edelleen sekavan, huteran ja pelokkaan mielen osakseen tasapainotti lämmin itsevarmuus ja onnistumisen tunne, kivusta huolimatta. Toivoa oli siis yhä ja ensimmäisenä oli jätettävä käsien rimpuilu vapaaksi ja keskityttävä pakenemiseen. Jos ja kun pakoon päästäisiin, poliisille ilmoittaminen olisi unohdettava tai ainakin jätettävä viimeiseksi vaihtoehdoksi pelastaa itsensä, läheisensä sekä omaisuus. Deadguyn motiiveista tai tavoitteista ei kylläkään siis ollut tietoa, mutta niitä ei nyt ollut aikaa miettiä. Jotakin pahaa tällä silti oli mielessä, kun moiseen veritekoon kuin äsken, ryhtyi. Lisäksi aikaisin aamulla, kun Sweet oli jo herännyt lievässä krapulassa, tämä oli tullut ja kolkannut hänet. Seuraavan kerran hän oli herännyt vasta äsken oman kotinsa nurkalta. Nyt oli pohdinnan sijaan hoidettava tämänhetkinen kriisitilanne kuntoon. Sweet loi ohimennen halveksuvan katseen ikivanhaan laatikon malliseen televisioon, jonka ruutu oli saanut veripinnoitteen. Sitä kautta katse liikkui maassa näkyväa yli metrin mittaista paksua verivanaa myöten television oikealle puolelle seinälle, jossa näkyi veriläikkä siinäkin.

Muisti pätki hieman ajalta kodin vierestä heräämisestä Danielin hyökkäykseen, joten Sweetillä ei ollut tarkkaa mielikuvaa iskeytymisestä seinään tai muusta. Mutta veri paljasti kyseisenlaisen tapahtuman tapahtuneen. Hän lähti liikkumaan pitkin ja epävakain askelin ovelle, joka oli jopa vieläkin pimeämpi kuin muu näköpiirissä oleva paikka. Vaikka ulkona oli varmasti kylmä talven tulon johdosta ja Sweetillä ei ollut kuin tavalliset mustat camohousut, mustavalkoiset tennarit ja vihreä t-paita, ovi kutsui silti ulos enemmän kuin koskaan. Tunnelma sisällä oli tukalan kuuma, joten edes vilustumisen mahdollisuus ei painanut mieltä. Aivan oven eteen päästyään, alkoi Sweet hivuttaa tervettä oikeaa kättään pois köysistä. Vasenta pystyyn mätänevää ja äärimmäisen kipeää kättä (Sweet oli jo miltei tottunut kipuun, sillä alkoi rauhoittua) oli varottava sekä siihen asetettua sidettä. Jokseenkin rauhallinen olo alkoi väistyä paniikin tieltä, sillä rimpuilu ei tuntunut tekevän tiukkaan kiedotulle köydelle mitään. Vasen käsi kipuili entistä enemmän ja ahdistus iski, vaikkakaan Danielia ei näkynyt. Sweet kirosi mielessään ja hengitti raskaasti kääntyessään selin oveen ja kohdistaessaan katseensa keittiön ja portaikon suunnalle. Hän oli hetken niin hiljaa kuin suinkin kykeni ja keskittyi katselemaan ja etenkin kuuntelemaan. Hänen raskaanpuoleinen hengityksensä kuului väkisinkin yli muiden kuultavissa olevien äänten, kuten television vasemmalla puolella ylhäällä olevan seinäkellon raksutuksen. Kello näytti 19:20. Helpotukseksi muita ääniä ei sitten kuulunutkaan, mutta se ei merkinnyt sitä, etteikö uhka silti saattanut vielä olla hyvinkin lähellä.

Se tuntui oudon rauhoittavalta ja rentouttavalta, kun Sweet oli kuunnellut liki täydellistä hiljaisuutta muutaman minuutin ajan. Hänen hengityksensä oli kevyempää ja tasaista, eikä kädentyngän kipu enää aaltoillut, vaan oli tasaista, joskin todella kovaa jomotusta. Hän piti siristelystä kipuilevia silmiään kiinni ja seisoi selkä suorassa paikallaan. Hän kyllä tiesi, ettei senhetkinen asentonsa - jonka oli pitänyt jo yli minuutin - ollut puolustuksen ja valppauden kannalta järkevä, mutta jotenkin vain tuntui siltä, että siinä oli nyt oltava. Mitään tavallisuudesta poikkeavia ääniä, kuten askelia ei ollut kuulunut koko aikana, että aika hiljaa hyökkääjän olisi ollut lähestyttävä. Sweet avasi silmänsä ja joutui siristämään niitä hiukan ennen kuin tottui siellä täällä loistavien punaisten valojen halkomaan pimeyteen. Ketään ei näkynyt vieläkään, ja hänestä alkoi jo tuntua, ettei talossa ollut ketään muita. Mutta sitä tutkimaan ei silti tehnyt mieli, vaan kädet oli saatava vapaaksi ennen kuin teki mitään muuta. Hän - yhä ollessaan selin - kuitenkin tarttui oikealla kädellään ulko-oven kahvaan, käänsi alaspäin ja työnsi, mutta ovi oli lukossa, kuten arvata saattoi. Tunne oli hirvittävä, kun Sweet sai huomata olevansa lukittu omaan lapsuudenkotiinsa. Pelko siitä, että hän tulisi kuolemaan sinne, vahvistui jälleen. Häntä kummastutti, ettei hän ollut kokeillut ovea heti, vaan ruvennut uneksimaan, vaikka sillä ei olisikaan ollut mitään vaikutusta siihen, oliko ovi nyt lukossa vai ei. Mutta kummastelun ja pelon sijasta Sweetin tunteita kuohutti raivo, joka karkotti nämä lähes täysin. Hän karjaisi, säntäsi pari metriä ovelta portaikkoon päin. Hän riuhtoi käden yltyneestä kivusta välittämättä vimmatusti käsiään irti köydestä. Kasvava kipu vain yllytti ja kasvatti raivoa. Hän rimpuili, pyöri ja heilui pitkin portaiden edustaa, ja löi vahingossa oikean käsivartensa porraskaiteeseen. Se teki kipeää ja sai Sweetin veren kiehumaan entistäkin enemmän. Hän ärjyi sylki roiskuen ja kiskoi voimiensa takaa oikeaa kättään vapaaksi. Mutta se ei hievahtanutkaan, vaan solmu tuntui pelkästään kiristyvän, mikä sekin tietysti koski.

Sweet pysähtyi aivan portaiden edustalle. Hän sai purettua hiukan pahaa oloaan, mutta olo oli silti katkera kuin mikä. Mutta kuin jumalaisena väliintulona, hän sai pian taas kokea helpotuksen tunnetta. Hän nimittäin huomasi porraskaiteella alimmaisena seisovan kynttilän, jota lähti heti toiveikkaana selin lähestymään. Hän katsoi olkansa yli vasemmalta, ettei tuikkasi käsiään tuleen. Se, mitä Sweet yritti, onnistuikin, sillä kynttilän purppuranpunainen liekki tarttui tehokkaasti käsiä sitovaan tiukkaan köyteen. Nyt oli vain suuren hyvänolontunteen alta varottava, ettei tuli pääsisi korventamaan ihoa tai tarttumaan vasemman käden siteeseen - se vasta tuottaisikin tuskaa. Köyden oli annettava palaa vain sen verran, että se oli tarpeeksi heikkoa katkottavaksi tai että siitä oli palanut riittävän suuri osa, jotta siitä pystyisi pujottamaan kädet pois. Vaikka siinä menikin vain hetki, Sweetin niska tuntui kipeytyvän kohtuuttomasti, kun joutui taukoamatta tarkkailemaan tulen etenemistä. Mutta homma onnistui kuin onnistuikin, ja Sweet sai parilla topakalla molempien käsien erilleen kiskaisulla rutkasti ohentuneen köyden poikki. Se putosi lattialle portaiden eteen, ja Sweet silmäili helpottuneena ja entistä toiveikkaampana vapaita käsiään. Vasemman näkeminen kyllä masensi kovasti ja sai aikaan lievää pahoinvointia, mikä lisäsi myös katkeamiskohtaan kohdistuvaa kipua. Käden vahvasti punertava valkoinen sidekangas ulottui melkein käsivarren taipeeseen, ja molemmissa käsissä näkyi kämmenestä taipeeseen asti syviä hiertymiä ja tummia mustelmia. Sweet nielaisi, vilkaisi nopeasti ympärilleen ja kokeili otsaansa ja päälakeaan. Hiusrajalla vasemmalla oli kaksi selvästi tuntuvaa haavakohtaa ja niihin koskeminen teki kipeää. Oli hieman omituista, ettei haavoihin koskenut muutoin kuin niitä koskettamalla, mutta se oli toisaalta vain hyvä asia. Niiden kohdalta oli lähtenyt nahkaa pois ja niistä valunut runsaahko verimäärä oli kuivahtanut otsalle ja silmänkulmaan. Haavat eivät enää vuotaneet, kuten ei näyttänyt katkennut käsikään tekevän. Nyt päällimmäinen tarve oli saada vahvaa särkylääkettä ja rauhoittavia, jotta mahdollisiin vaaratilanteisiin voisi reagoida tarpeeksi ketterästi ja harkitusti.

Sweet asteli oikeata olkapäätään saman puolen kädellään pidellen tyhjään ja hämärään keittiöön, jossa loisti pöydillä muutamia liekeiltään samanvärisiä kynttilöitä kuin muuallakin talossa. Yläkerta ja autotalli olivat vielä tutkimatta, mutta kuten oli hetkeä aiemmin päätetty, ensin lääkitys, ennen kuin lähtö varmistamaan loppuosa talosta. Keittiön oikeassa nurkassa nököttävällä ruokapöydällä makasi verinen teräksinen palokirves ja yksi palava kynttilä. Sweet hätkähti pikkuisen nähdessään kirveen, ja tajusi heti kyseessä olevan sen kirveen, jolla hän menetti kätensä.
Ulkona tuli lunta koko taivaan täydeltä, mikä näkyi Sweetin edessä olevasta keittiön ainoasta ikkunasta. Ulkona oli lumenpaljouden lisäksi myös pimeää, mutta sinne näki kohtuullisen hyvin. Näköala oli suoraan elämästä tai mistään mielenkiintoisesta tyhjälle peräkujalle. Ikkunan alla oli tiskipöytä, jolla ei tavallisuudesta poiketen maannut ainuttakaan astiaa. Yleensä koko tiskipöytä oli täynnä likaisia astioita, tiskialtaasta puhumattakaan. Ainoa aktiivinen tiskaaja talossa oli ollut Kendl, joka viimeaikoina tosin oli ollut poikkeuksellisen vähän kotona, joten likaiset lautaset, kattilat ja kupit olivat ehtineet kasaantua. Jos perheen ainoa naispuolinen henkilö ei tiskejä hoitanut, Sweet oli usein miten hoitanut homman - Carl oli ollut kaiken kaikkiaan kaikkein laiskin. Tiskien tiskaajasta ei nyt ollut tietoa, mutta ei se tosin kovin paljoa jaksanut kiinnostaakaan, ja ihan syystäkin. Sweet, joka oli juuri suuntaamassa tiskialtaan oikealla puolella olevalle puiselle lääkekaapille, kun päätti kuitenkin ensin ottaa kirveen turvakseen. Hän vilkaisi ensin ympärilleen ja sieppasi sitten painavanpuoleisen kirveen käteensä. Hän piti sitä terä ylöspäin olallaan, kun asteli rennosti lääkekaapille. Hänen olotilansa alkoi jo sallia moiset "elvistelyt", mikä oli pitkälti tukevan kättäpitemmän ja likellä olevan lääkekaapin ansiota. Hän laski kirveen pöydälle kaapin alle.

Sweetin tarttuessa oveen, hänen katseensa liimaantui aivan vieressä vasemmalla olevaan ikkunaan, josta hän näki kammottavan heijastuksen. Hän huudahti, nappasi napakalla kädenhuitaisulla kirveen ja kääntyi se ojossa ympäri. Sweet oli valmistakin valmiimpi vaikka vannomaan, että oli nähnyt ikkunan kautta ovensuussa seisovan kalpeakasvoisen ja pitkät mustat hiukset omaavan miehen. Mutta nyt, sydän kurkussa asti pamppaillen, hän sai todeta, ettei edessä seissyt ketään. Hän oli hetken niin hiirenhiljaa kuin pystyi, mutta ei raskaan hengityksensä alta erottanut mitään ääniä. Vielä pienen hetken hievahtamattaan paikalla oltuaan, Sweet suoristi kyyryselkänsä ja laski kirveen. Säikähdys oli kova ja se vei turvallisuudentunteen, sai epäluuloiseksi sekä tärisemään kauttaaltaan.
Sweet nielaisi ääneen, kääntyi ympäri, laski kirveen takaisin pöydälle ja avasi melko voimakkaasti vapisevalla kädellä kaapin oven. Kaapissa oli vain muutamia pieniä muovipurkkeja, joista kaikista Sweetillä ei ollut tarkkaa lukua. Hän antoi kankeiden sormiensa hapuilla hetken ajan purkkeja, kunnes hän päätyi sieppaamaan hyllyltä summassa yhden putelin. Hänen käteensä sattui "Panadel"-nimistä särkylääkettä, josta hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä. Hän ei pohtinut hetkeäkään, vaan avasi itsevarmasti purkin ja kumosi sieltä muutaman tabletin kurkkuunsa kuin olisi mehua juonut - tai muroja. Lääkemäärään liiallisuudesta tai mistään muustakaan hänellä ei ollut tietoa tai juuri kiinnostusta, vaikka syytä ehkä olisikin ollut. Yleensä Sweet joi varmuuden vuoksi ottamiensa lääkkeiden päälle vettä, mutta nyt hän ei vesihanaan koskenut. Hänen mielessään ehti käväistä viinaryyppy, mutta hän jätti ajatuksen oitis. Totta puhuen, hänellä ei ollut mitään syytä olla ottamatta "rohkaisuryyppyä", mutta silti hänestä tuntui, ettei se ollut sopivaa. Hän huokaisi pidellen vatsaansa ja otti kirveen sitten kirveen pöydältä. Hän jätti särkylääkepurkin pöydälle kirveen entiselle paikalle ja lääkekaapin auki, kun suuntasi epäröimättä pois keittiöstä vievälle oviaukolle.

Kädentynkään pisti inhottavasti, kun hän astui keittiötäkin pimeämmäntuntuiseen olohuoneeseen. Oikeastaan huone olikin pimeämpi, sillä kaikki siellä palaneet kynttilät olivat sammuneet.
Tämä pani mielikuvituksen laukkaamaan ja vapautti pelot. Sweet ojensi kirveen pystyyn ja lähti rintaa puristavasta pelosta huolimatta lähestymään tummanpuhuvaa portaikkoa. Mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei kuulunut tai näkynyt vieläkään, ellei sammuneita kynttilöitä laskettu sellaiseksi. Sweet kurkkasi oikealla sivullaan olevan porraskaiteen tukilautojen välistä, oliko portaikossa ketään. Siellä oli niin pimeää, että aivan silmien edessä saattoi jopa seisoakin joku mustiin pukeutunut, joten vannomaan mitään ei voinut mennä, vaikkei ketään missään näkynytkään saati mitään kuulunut. Sweet vilkaisi vasemmalle ja hänen siristetyt silmänsä osuivat heikosti erottuvaan seinäkelloon, jonka saattoi nipin napin nähdä näyttävän muutamaa minuuttia vaille iltakahdeksaa. Kellosta Sweetille tuli jotenkin mieleen valokatkaisija, joka olikin viimeistään nyt varsin tarpeen. Hän suuntasi rivakasti ulko-ovelle ja naksautti nyrkillään vasemmalla seinänkulmassa olevasta katkaisijasta valot päälle olohuoneeseen. Portaat jäivät vielä hieman pimentoon, sillä sinne ei saanut varsinaisesti lainkaan valoa. Siellä ei kuitenkaan näkynyt ketään tai mitään, jonka pystyi onnekseen toteamaan niukahkolla olohuoneesta loistavalla valomäärällä, joka osui sinne. Sweet sai jälleen tuntea miellyttävää turvallisuudentunteen lisääntymistä, ja nyt oli vihdoin yläkerran tarkistamisen vuoro. Autotalli, jonne pääsi siitä, missä Sweet nyt seisoi (ulko-oven edessä), katsottuna vasemmalla olevasta ruskeasta puuovesta. Hän oli pienen hetken kopauttamassa kirveellä kepeästi vasempaan kämmeneensä, mutta muisti onnekseen, että siitä puuttui kämmenosa. Tämä teki todella kipeää, vaikkei vahinkoa ollutkaan ehtinyt nyt tapahtua. Siitä hänelle tuli vielä mieleen, että liekö käsi joutunut jo kuolioon. Tuskin irronnutta kättä sai paikalleen enää, että jos Sweet nyt tästä selviäisi, hän todennäköisesti joutuisi elämään lopunelämäänsä yksikätisenä. Samassa hänen mieleensä ponnahti se, että missä katkennut käsi oli. Hän lähti kiertämään olohuonetta, ja pian hänen silmiinsä osui oikeassa keittiönpuoleisessa nurkassa makaava sohva, jonka päältä keskeltä puolestaan veriläikkä ja ihmisen käsi ranteesta katkaistuna. Näky iljetti ja sai kädentynkään kohdistuvan kivun kasvamaan jälleen miltei sietämättömäksi. Tämä oli tavallaan aika lailla käsittämätöntä, mutta jokin sai oman irronneen käden näkemisen tuntumaan katkeamiskohdassa ja oikein kunnolla. Kättä ei tehnyt mieli lähestyä tai ajatella, joten Sweet suuntasi suosiolla yläkertaan.

Hän astui rohkeasti portaisiin ja muisti välttää välitasanteen alla olevaa narisevaa porrasta, jonka sijainti oli tullut parissa vuodessa narinan alkamisesta hyvinkin tutuksi. Muistaminen olikin sitten eri asia. Loput portaat olivatkin sitten tutun hiljaisia ja niitä oli jopa ilo tallata. Sweet pääsi nopeasti ylös, ja ensimmäinen asia, minkä hän näki suoraan edessä, oli pimeys. Käytävä jatkui ehkä noin seitsemän tai kahdeksan metriä, ja sen perällä seisoi pieni ja yksinäinen kaappi. Sen päällä näytti tiukan silmien siristelyn tuloksena nököttävän lyhyt ja paksu kynttilä, mutta sekään ei palanut. Mahdollisesti se oli kuitenkin jossakin vaiheessa palanut, mutta oli sammunut kuin jonkun sammuttamana aivan äskettäin, samoin kuin olohuoneen kynttilät. Sweet rohkaisi mieltään lisää ja jätti spekuloinnit sikseen. Hän piti kirvestä tiukasti ojossa ja lähti liikkumaan eteenpäin. Ensimmäinen vastaantuleva ovi oli vasemmalla portaista noin kahden metrin päässä oleva Kendlin huoneen ovi. Se oli tiukasti kiinni, mutta koska missään muissa ovissa kuin talon ulko-ovessa ei ollut lukkoa, sen sai aina auki. Syke nousi ja kylmät väreet kulkivat pitkin Sweetin selkää, kun hän avasi varovasti oven. Vaikka ennakkoluuloja jo oven narisemisen muodossa oli, loppujen lopuksi ainut epämiellyttävä puoli oven avaamisessa oli se, että sisältä tulvi käsille ja kasvoille kylmä vire. Huoneessa ei ollut ketään tai mitään ja kaikki tavarat olivat paikoillaan sekä sänky siististi pedattu, mutta oikealla oleva ikkuna oli auki ja sen verhot vedetty pois edestä. Sweet kurkkasi taakseen ja molemmille sivuilleen, ja lähti todettuaan olevan yksin, sisään huoneeseen laittamaan ikkunaa kiinni. Kuka lie laittanut tai jättänyt ikkunan auki, sitä hän ei tiennyt, mutta vahvimpana epäilyksenä oli Deadguy. Avonaisesta ikkunasta oli tulvinut sisään huoneeseen reilusti kylmää ilmaa, muttei lunta. Sitä kyllä oli paljon ikkunalaudalla ja joka puolella ulkona, mutta sitä ei näyttänyt enää satavan. Ulos tuijottelu sai jäädä, sillä talo oli jo saatava tarkistettua - pakoiltu oltiin jo aivan tarpeeksi. Astuessaan ulos huoneesta ja laittaessaan oven varovasti perässään kiinni, Sweet tajusi, että hän voisi vaikka nyt heti lähteä talosta. Ulko-ovi oli kaiketi lukossa edelleen, vaikkei hän sitä keittiöstä palatessaan ollut enää kokeillutkaan, mutta myös autotallin ovi oli täysin tarkistamatta. Sitä hän ei ollut huomannut tai muistanut ollenkaan, ja sitä paitsi hänellä oli jykevä kirves, jolla hän saisi tarvittaessa minkä tahansa oven murrettua, lukuun ottamatta autotallin laskevaa, leveää metallista liukuovea. Mutta koska yläkerrassa kerta nyt oltiin, oli se tarkistettava loppuun asti. Sweet ojensi taas kirveen ja lähti pitkin, mutta hiljaisin askelin kohti käytävän perää. Viimeisinä olivat käytävän molemmin puolin samalla kohden olevat varasto ja Carlin huone. Varasto oli vasemmalla ja Carlin huone oikealla, jonne Sweet suuntasi ensin, koska sen ovi oli apposen auki ja sieltä loisti himmeää punaista valoa.

Carlin huoneen ikkuna oli kiinni ja verhot ikkunalla, joten huone oli yöpöydällä loistavan kynttilän unohtamalla pimeä, mutta huoneenlämpöinen. Sweet laittoi valot päälle, ja täysin valaistu huone ammotti tyhjyyttään. Tavarat, kuten vaatekaappi, sänky, peili ja yöpöytä olivat toki paikoillaan, mutta ketään muita Sweetin lisäksi siellä ei ollut. Olihan se toki turvallisuuden kannalta hyvä, mutta tunne, että häntä uhattaisiin, ei poistunut vieläkään. Koska Kendlin huoneen ikkuna oli ollut auki, oli kynttilöiden sammuminen kaiketi selitettävissä, vaikkakin varsinkin alakerran kynttilöihin oli ikkunalta matkaa reippaasti. Carlin yöpöydällä palava kynttilä sai jo punaisen värinsä puolesta jotenkin mieleen kuoleman ja tunteen, että tälle olisi tapahtunut jotain. Sweetiä väsytti jo kovasti, mikä osaltaan oli viimeisen ajan sitten särkylääkkeiden ottamisen rauhoittanut tunnelmia ja oloa kummasti. Osana raukeata olotilaa oli myös reilun särkylääkeannoksen auttaminen välillä kovinkin rajusti kipuilleeseen kädentynkään. Kynttilän tuijottaminen kuitenkin sai olon inhottavan tyhjäksi ja yksinäiseksi ja sitä kautta todella epämiellyttäväksi. Sweet asteli löysin askelin ja uneliaasti huoneen sängylle ja laski kirveen sen laidalle. Hän istahti sen viereen, laittoi huokaisten silmänsä kiinni, painoi päänsä alas ja hieraisi hajamielisesti otsaansa. Pahat aavistukset ja pelot alkoivat taas jyllätä hänen päässään, mikä sai olotilan tuntumaan entistäkin unenomaisemmalta. Hänen ajatuksensa harhailivat siinä paikallaan istuessa yhä vain syvemmälle ja syvemmälle murheen vesille, mutta itsesäälissä ja muussa ikävässä tarpominen keskeytyi yllättäen alakerrasta kantautuneeseen paukahdukseen - aivan kuin joku olisi läimäissyt ulko-oven voimalla kiinni. Sweet otti kirveen tukevasti kouraansa ja nousi napakasti seisomaan selkä suorana. Hän tuijotti tuimalla katseella huoneen oviaukkoa ja kuunteli. Luultavasti vielä hetki sitten, jos paukahdus olisi kuulunut, Sweetin syke olisi ollut taivaissa ja kauhu kangistanut hänet, mutta näin ei enää ollut. Hän oli ulkoisesti melkein kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Vielä vähän aikaa kuulosteltuaan, hän lähti kirvestä nostamatta huoneesta.

Käytävä, Carlin huonetta vastapäätä oleva varasto ja Kendlin huone olivat tyhjiä, mutta portaisiin päästyään Sweet oli näkevinään keittiöön päin vilahtavan jonkin äänettömästi liikkuvan tummasävyisen kohteen. Se ei kumma kyllä varsinaisesti hätkäyttänyt, mutta se, ettei olohuoneessa ollut enää valoja, hätkäytti. Ulko-ovi ja autotallin ovi olivat kiinni, eikä minkäänlaisia murtojälkiä pimeässä erottunut saati lunta lattialla. Sweet puristi jalkaa vasten roikkuvaa kirvestä lujempaa kuin milloinkaan aikaisemmin ja hän tunsi vähän kylmää hikeä valuvan niskaa pitkin. Vaikka olisi voinut odottaa, että hän ei liikkuisi portaikon välitasanteelta minnekään muutamaan hetkeen, hän kuitenkin lähti huultaan purren alas asti. Kirves pysyi tiukasti alhaalla, kun hän laahusti pysähtymättä täysin pimeään keittiöön, missä vielä viime käynnillä oli palanut kynttilöitä. Sweet oli nyt hyvin varma, että kohtaisi vihdoin Danielin, joka oli onnistunut tarkoituksesta tai toisesta välttelemään häntä tunnin ajan melkein täydellisesti. Nyt tien pää oli jommallekummalle varmasti lähellä, mutta Sweet pysyi rauhallisena. Liekö ylisuurella särkylääkeannoksella osaa uneliaan rauhaisaan oloon, mutta jännittänyt häntä ei juuri, vaikka hän kuuli vielä tosiaan seuraavat keveähköt rysähdykset ja kalahdukset. Hän kääntyi keittiöön tarkistamatta ensin sitä kauempaa. Kirves pysyi edelleenkin poissa hyökkäys- ja puolustusasennosta, sillä Sweet oli ehkä liiankin itsevarma ja hänestä tuntui kovin siltä, että pakkautunutta vihaa oli saatava purettua. Hän ei uhallakaan nostanut asettaan, vaan kääntyi muina miehinä suoraan vasemmalle ikkunaa ja tiskipöytää kohden. Koska Sweet oli ollut aivan varma siitä, että Daniel odottaisi häntä huoneessa tai peräti pamauttaisi tajun tai jopa hengen pois heti sinne tungettaessa, hän hämmästyi suunnattomasti, kun ketään ei näkynytkään. Hän kuitenkin pani merkille avonaisen ikkunan ja sisään tulvivan talvisen viiman. Ikkuna oli sen verran iso, että siitä mahtuisi keskikokoinen aikuinen. Aivan ennen keittiöön astumista kuuluneet äänet siis tulivat siitä, kun joku avasi ikkunan ja tunki ulos. Sulkeminen oli kuitenkin jäänyt, joskaan ei välttämättä tarkoituksella. Sweet tarkisti ensin äkkiä olohuoneen ja ovet, ennen kuin teki harkitsemattoman liikkeen; nousi pöydälle ja työntyi vaivoin ulos kylmään.

Laskeutuessaan jaloilleen, hän upposi tennareillaan välittömästi miltei polviaan myöten pakkaslumeen, joka ei täten ollut onneksi kovin märkää. Oikealle lumihankeen katsottaessa näkyi useita syviä ja nopeiden askelten synnyttämiä jalanjälkiä, eli joku oli todella kulkenut ikkunasta. Sweet lähti seuraamaan jälkiä, jotka tosin loppuivat pian eteen asettuvaan puuaitaan, jonka päällä näkyi kädenjäljet. Loikkaaminen aidan yli oli hankalaa yhdellä kädellä, joka piteli kirvestä, mutta se onnistui kuitenkin ilman suuria ongelmia. Piha näytti olevan tyhjillään ihmisistä ja valot paloivat vain muutamissa taloissa - mukaan lukien hänen omassa talossaan, mikä kummastutti, koska ei hän muistanut laittaneensa niitä sinne edellisenä päivänä saati jättäneensä niitä päälle lähtiessään. Juuri kun Sweet oli päässyt aidan toiselle puolelle päästy, kuului talon ulko-ovelta paukahdus - joku meni sisään. Sweet tunsi suurta turhautumisentunnetta, mikä lisäsi kostonhimoa ja vihaa. Hän sylkäisi raivokkaasti lumeen ja pinkaisi juoksuun kohti ovea. Hänen autonsa seisoi omassa pihassaan, ja hänellä oli siihen vielä avaimetkin mukana, mikäli eivät olleet pudonneet, kun Daniel kolkkasi hänet tai kun hän hyppäsi ikkunasta. Varmistettuaan, että avaimet olivat yhä taskussa, Sweet tiesi, että olisi voinut lähteä heti Greenwoodillaan pois paikalta tai vaikka jalan, jos tahtoi, mutta hän tunsi niin suurta kostonhimoa Danielia kohtaan, että hänen oli pakko saada tämä käsiinsä. Hän oli pysähtynyt hetkeksi kuistin edustalle harkitsemaan, mutta nyt harkinnat oli hoidettu pois alta ja oli toimittava. Hän hölkkäsi lyhyet portaat kuistille ja tarttui kädessä olevan kirveen vuoksi huonolla otteella ovenkahvaan, olettaen, ettei ovi ollut enää lukossa.

Oven täydellä voimalla auki kiskaisu ei ollut hyvä valinta, sillä oven takaa paljastui Daniel, jota Sweet ei edes kunnolla ehtinyt nähdä, kun tämä ehti heittää hänen päälleen reilun annoksen bensaa suoraan kanisterista. Sweet rääkäisi, pudotti palokirveen jaloilleen ja horjahti taaksepäin. Daniel ei antanut pelkkää märkää ja voimakkaasti löyhkäävää yllättävää herätystä, vaan tuikkaisi epäröimättä ja säälimättä Sweetin tuleen palavalla kynttilällä. Tuskaisesti huutava ihmissoihtu oli sekunnissa valmis, ja Daniel potkaisi tämän rajusti alas kuistilta ja selälleen kovaan, lumiseen katuun. Sweet huusi henkensä edestä ja kieri vimmatusti pihan ohuehkossa lumipeitteessä. Tämä ei kuitenkaan auttanut ollenkaan, vaan tuli vain jatkoi leviämistään. Aivan olemattomassa hetkessä koko mies oli kauttaaltaan tulessa. Hän huusi entistäkin karmivammin, tuntiessaan näkönsä katoavan, lihansa palavan olemattomiin ja verisuoniensa katkeilevan ympäri kehoa. Vaatteet alkoivat korventua olemattomiin ja hiukset hävitä. Sweet nousi hätäisesti ja huterasti ylös lumesta kuoriutuneesta kadusta ja syöksyi viimeisillä voimillaan kohti kuistilla omaan tyyliinsä kepeästi hymyilevää Danielia. Voimat kuitenkin loppuivat hyvän matkaa ennen viimeistä määränpäätä, ja hän lyyhistyi polvilleen portaisiin. Tuli oli repinyt koko miehen riekaleiksi, eikä paluuta entiseen voinut enää olla. Tuli sammui hiljakseen vatsallaan makaavan Sweetin alta, eikä hän liikkunut tai äännellyt enää lainkaan. Danielin kasvoilla vallinnut hymy leveni entisestään ja hän näytti iloitsevan sydämensä kyllyydestä. Tavallisen ihmisen näkökulmasta moisesta käsittämättömästä kylmyydestä kumpuava ilo oli ymmärryksen yläpuolella, mutta se ei häntä kiinnostanut. Hän laskeutui parin askelman verran elottomana makaavan, kauttaaltaan lähes tunnistamattomaksi palaneen Sweetin vierelle. "Älä huoli, Carl, veljelläsi ei ole enää hätää tai huolta. Eikä sinullakaan aamunkoittoon mennessä. Ai niin, eihän aamu koita sinullekaan enää koskaan", Daniel kuiskasi kumartuen käryävän ruumiin vierelle. Kylmä tuuli alkoi puhaltaa palaneen lihan käryä sisään taloon...

To be continued.

Carbonox Stories:

What I've Done - Osa 6 - General Of All Saints

Middle Park oli osittain jopa karmiva paikka illan vaihtuessa hiljalleen yöksi Liberty Cityssäkin. Täysikuu paistoi kaupungin yläpuolella ja loi käytännössä ainoan valon puistoon. Siinä missä päiväsaikaan siellä kuljeskelivat tavalliset ihmiset suurissakin massoissa innokkaasti keskustellen ja kaupungin lähes ainoaa luontomaisemaa ihaillen, yöllä tilanne oli aivan toinen. Kaikenlaiset taskuvarkaat hiipivät puskissa etsien ihmisiä, joilla näytti olevan pulleat lompakot, ja yleensä kokemuksista viisastuneina monet jättivätkin suosiolla puiston koluamatta yöllä. Varkaiden lisäksi myös pummit ja juopot olivat tuiki tavallinen näky alueella, ja edelliset heittivät varsinkin merirosvomaisesti herjaa ohikulkijoille ja joskus jopa juoksentelivat alasti järkyttäen monia ajamattomien karvojensa ja muun vastaavan takia. Juopot olivat harmittomia, vaikka heillä olikin joskus omituisia tapoja nostaa näkymätöntä hattua ohikulkijoille. Huomiotta jättäminen toimi yleensä parhaiten, ja he sammuivatkin tunnetusti jossain välissä puskaan. Tänä yönä puisto oli viimeisen päälle tyhjä kaikista muista paitsi pohjasakasta. Rikollisille ei näin löytynyt tekemistä, mutta pummit kyllä pitivät hauskaa taas vaihteeksi leikkien hippaa ties missä, ja puskat kahisivat toistuvasti. Heidän lisäkseen paikalla oli toisaalta myös yksi tyyppi lisää. Tällaiset salaperäiset, milloin missäkin eri paikoissa hiipivät henkilöt eivät voineet olla sattumaa, vaan taustalla oli milloin millaisiakin syitä. Tällä miehellä oli mukana hämmästyttävä setti varusteita - piirustustarvikkeet yhteen sanaan tiivistettynä! Monet ohikulkijat ehkä pitivät häntä maalarina, sillä olipa hänellä oikein pieni maalipurkkikin toisessa kädessä ja sieltä pisti ulos sivellin. Tokihan taiteilijat halusivat yleensä rauhaa, mutta tuskin sentään öisessä puistossa rikollisten piirittämänä... Ketään sellaista tosin ei ollut alueella, joka olisi erityisen kiinnostunut miehestä, koska taskut eivät olleet pullollaan (eräs ilmeinen varas käveli pettyneenä ohi) eikä hän myöskään näyttänyt kuuluvan kunnon väkeen, joten se pummien herjoista, vaikkei näillä sellaiseen ollutkaan hippaleikin takia aikaa. Vaatteet olivat vähän nuhjuiset ja likaa oli siellä täällä, mutta ehkä se kieli jo jonkin verran köyhyydestä...? Köyhät ja epätoivoisesti jotain kummaa väkertävät taiteilijat eivät koskaan olleet Liberty Cityssä erikoinen näky, ja suurin osa heistä oli yleensä vain joutunut huonojen yrityksien päätteeksi maalaamaan taloja, joko ilkivaltaa tehdäkseen tai palkallisena työnä. Tämä mies ei kuitenkaan kantanut edes mitään taulua mukana, joten jotain saattoi olla kuitenkin vialla. Perusmaalarit eivät ainakaan yötyötä tehneet, joten kukaan ei varmaksi pystynyt toteamaan, kuka hän oikeastaan oli.

Mies kulki kivikkoista polkua pitkin eteenpäin. Enää tunnelin alitus ja se olisi siinä, hänen matkansa päätös nimittäin. Kyseessähän oli puistomaisemaan aivan viime aikoina tullut ja paikkaa huomattavasti rumentanut Matthew Lindin muistoveistos, joka oli asetettu kunniapaikalle siihen, mistä Niko oli aikoja sitten ampunut singolla. Patsaassa Lind teki kunniaa, mutta miehen tuntien luonnollisesti Savagen armeijalle. Hänen muistomerkkinsä oli niin hullu idea, että se oli tietysti pilattava nyt heti. Tämä oli pelkkä leikkimielinen näpäytys ilman oman identiteetin paljastumista, mutta joskus sellaiseenkin piti tyytyä, vaikka huolet olivat niin suuret, ettei niistä selvitty "teinin tapaan" aivan täysin. Mies astui vähitellen pois varjosta ottaen lyhyitä, hitaita ja äärimmäisen hiljaisia askeleita. Salaperäinen tunnelma tiivistyi täysikuun mollottaessa ja ympäristön ollessa täysin hiljainen... linnut liversivät siellä täällä ainoana äänentuojana. Miehen pää oli tarkoituksella painautunut alaspäin, jottei edes kuvitteellinen kameramies pystyisi erottamaan sitä ryömimättä polkua ympäröivässä mudassa. Nyt tuli jostain harakka, jonka ääni syrjäytti pikkulintujen liverrykset ja teki samalla tunnelmasta paljon karmivamman ja mielenkiintoisemman. Hetkeä myöhemmin mies käänsi puolestaan päätään ylöspäin. Harakkaa ei näkynyt mustasta taivaasta, mutta patsas erottui jo, katsoen jopa vähän kiukkuisen näköisesti pitkin puistoa. Vasta nyt sitä lähestyvä ”taiteilija” näki myös yksityiskohtia. Lindin toisessa kädessä oli maahan osoittava konepistooli ja hänellä näytti olevan "virheellisesti" AIDS-logolla varustettu takki, mikä näytti jo pieneltä mielistelyltä uhria kohtaan. Kaikkein hävyttömintä oli kuitenkin patsaan jalustassa lukeva teksti, joka oli kiinnitetty siihen nauloilla ja irtokirjaimin: Rest In Peace, Lind... Heti alkuun siinä oli huomattavissa suurehko virhe, mutta työn tärkein osa heti ensiksi. Tyytyväisenä, juuri Majestic-hotellista poistuneena Dice Deco (jolle tällaiset salaperäiset sattumukset olivat silkkaa arkipäivää) riisui huppuaan ja laski maalitynnyrin maahan. Ehkä alku oli kuitenkin syytä hoitaa kynällä. Se vain vaati kurottelua, mutta tuskin kaupunki mitään hävisi, jos hän vetäisi jalustalta pudotessaan patsaan pään alas...

Saattoihan tämä olla joidenkin silmissä erittäin vakavaa. Hän laski maalitynnyrin maahan ja valmistautui kissamaiseen hyppyyn. Ei hän ollut mikään Devil, joten se ei ollut ihan helppoa, varsinkaan raivostuttavan jalkakivun myötä, joka sekin tuli lyhyiden torkkujen aikana mitä ilmeisimmin. Koska Devil oli kuitenkin takuulla nukkumassa tai jahtaamassa ötököitä, eikä edes välttämättä Liberty Cityssä, avunsaannin mahdollisuus oli unohdettava. Deco nojasi maata vasten hetken aikaa ja ponnahti sen jälkeen painottaen vasenta jalkaa. Oikeaa alkoi heti pistää julmetusti ja hän tirautti väkisinkin pari kyyneltä lentäessään sääret edellä päin jalustan kulmaa. Kipu yltyi nyt molempiin jalkoihin ja homma tuntui yhtäkkiä aivan toiselta kuin ruusuilla tanssiminen, vaikka oli sekin varmasti vähintään yhtä pisteliästä kuin selittämätön jalkasärky. Tuntui jopa siltä, että jokin voima yritti simppelisti estää häntä sabotoimasta Lind-veistosta, mutta pakko oli jaksaa. Joku oli hänen tietääkseen maininnut, ettei patsas ollut ihan samanlainen kuin muut, sillä sen kädet olivat liikuteltavissa, ja parilla muutoksella siitä sai kummasti hauskemman näköinen. Deco kiskoi jalkansa jalustan päälle ottaen tukea patsaan jaloista, jotka eivät valitettavasti tainneet liikkua, toisin kuin kädet, jotka voisi nyt ensisijaisesti kääntää osoittamaan aseen päätä kohti. Kertoipahan ainakin siitä, miten hänen olisi todellisuudessa pitänyt tehdä hyvissä ajoin... Deco nousi tasaisesti ilman mitään turhia liikkeitä seisomaan, koska yhtäkkiä alkoi tuntua siltä, että homma oli parasta vain hoitaa mahdollisimman nopeasti ennen lähtöä alueelta - lopullisesti. "Ylösnousemuksen" aikana hän kuuli jostain päin läheistä katua kummallisia huutoja, jotka saattoivat toki olla myös kuuloharhoja, mistäs sen tiesi. Kaikkein selvin ja ehkä ainoa, jonka erotti, oli: "Ottakaa varas kiinni!" Taasko yksi pummeista oli päättänyt mennä pöllimään tavaraa paikallisesta lahjapuodista ja katupoliisi näki tilanteen? Todennäköisesti kyseessä oli muuan Colin, joka ei koskaan kyllä ottanut opikseen AIDS-varoitteluistakaan, ja lievästihän siinä kävi sääliksi, kun ajatteli mahdollisia seurauksia loppumattomasta uhkarohkeudesta. Itse asiaan kuitenkin, eli kunniaa tekevän ja asetta pitävän patsaan niin sanottuun tuhoamiseen. Ase oli vasemmassa kädessä, niinpä Decon piti hivuttautua vähän oikealle nykyisestä sijainnistaan. Kurottelu oli niin tuskallista, että ehkä ainoa keino pärjätä oli kiipeily, mutta se ei koskaan tuonut tällaisissa tilanteissa hyvää lopputulosta ja ainoa varsinainen kohta, mistä pystyi kiipeämään, oli Lindin arka paikka, johon ei tehnyt mieli koskea, ei edes siitä huolimatta, että kyseessä ei ollut mikään oikea kalu.

Arviolta minuutti kiroilua, ja takaisin töihin. Deco kokeili hakata Lindin vasenta kättä saadakseen siihen liikettä, mutta se ei suostunut edes kunnolliseen yhteistyöhön. Ehkä ainoa juttu, mikä esti antamasta periksi, oli se, että kertaalleen hän sai käteen vähän eloa, hän voi vaikka vannoa sen siinä ja nyt. Sähläystä tämä yhtä kaikki oli, ja kauaa ei edes tasapaino säilynyt, kiitos huonosti asetettujen jalkojen. "Ihan sama, kokeillaanpas jotain muuta ennen maalausurakkaa..." hän murahti aloittaen siistin pukinparran piirtämisen. Sitä kyllä syntyi vain vähän kerrallaan, koska hänen piti kerta toisensa jälkeen hypätä ylettyäkseen patsaan leukaan, vaikka hän olikin paljon pidempi kuin noin 180-senttisenä elänyt "Pikku-Matti". Patsaan mittasuhteet olivat sieltä jostain muualta kuin mistä oli tarkoitus, ja varsinkin pääkoppa oli kohtuuttoman suuri sekä lihaksetkin raivostuttavasti melkein yhtä isot kuin stalkerilla. Hän kääntyi jo lähteäkseen raivostuneena muihin maisemiin, sillä tästä patsaasta ei irronnut yhtään mitään hupia, pikemminkin vain kyyneleitä ja tuskaa, mutta sitten kävi vielä huonommin. Deco kuuli jonkun huutavan entistä kovempaa: "VARAS! TÄNNE SIELTÄ!" ja kahdet juoksuaskeleet tiedottomana kuitenkaan niiden aiheuttajista, mutta yhden asian hän näki. Puskasta, aivan lyhyen matkan päästä, joku tai jokin katsoi häntä kohti pimeässä loistavilla silmillä. Koska oli niin pimeää ja osin jopa vaarallista, Deco huusi saamatta katsettaan irti häneen liimautuneista silmistä. Hän horjahti eikä saanut enää kunnon otetta patsaasta kaatuen täten suoraan alaspäin. Vasen jalka osui johonkin kummalliseen ulokkeeseen jalustan reunassa ja sinnitteli sen päällä hetken aikaa, kunnes koko juttu petti alta ja jalka tömähti nurmelle. Oikea puolestaan meni suoraan alaspäin tömähtäen päin maalitynnyriä, mutta sisään se ei onneksi uponnut, kaatoi sen vain kumoon. Kaiken lisäksi Deco kaatui ensin p*rseelleen vasten jalustan reunaa ja entistä kovemman huudon saattelemana hän kaatui kokonaan nurmelle. Hän huohotti pitäen katseensa tiiviisti täysin pimeässä, tummanvihreässä puskassa. Tuskat pitivät hänet polvillaan maassa ja hetken aikaa tuntui jo siltä, että loppu koitti. Askeleetkin lähestyivät, ja jos poliisi huomaisi todistusaineistot ja muutkin, tuskin olisi epäilystäkään seurauksista. Korkea arvo, joka oli tarkoitus säilyttää vielä jonkin aikaa, oli pahemman kerran haihtumassa tiehensä... vai oliko kuitenkaan? Deco yritti pakottaa omalla väkisin väännetyllä katseellaan tuon epämiellyttävän tuijottajan esiin puskasta, mutta tämä pysyi vain täysin liikkumattomana. Tunnelma alkoi olla painostava hänen ollessaan kykenemätön tekemään muuta kuin katsomaan vihaisesti.

Lisää askeleita kantautui nyt lähistöltä. Oliko joku pummi nyt sitten kuullut elämöinnin ja päättänyt tulla tarkistamaan asian, joka ei tälle mitenkään kuulunut? Tämä kuulosti ainakin kävelyltä, joten kyse oli joko poliisista, joka kolusi puskia, tai sitten ajatusten mukaisesti likaisemman pään edustajasta. Yhtä kaikki nopeasti oli toimittava. Deco alkoi ryömiä poispäin patsaasta, vaikka jalkoihin sattui julmetusti, eikä takapuolikaan tuntunut miellyttävältä. Varsinkin vasen tuntui hirveältä hänen kolkatessaan jotain, ilmeisesti muistotekstiin naulatun kirjaimen irti sijoiltaan - mitäs olivat suunnittelijat laiskotelleet. Tyypillisesti Deco vieritti taas syyn kaikkien muiden paitsi itsensä niskoille, mutta eipä jäänyt mulkoilemaan patsasta enempää. "Tule tänne vain, jos haluat satuttaa minua lisää, ei voimat vielä ole käsistä poissa..." Deco kuiskasi viekkaasti puskaa kohti, vaikka keräsikin aina vain etäisyyttä siitä samalla kertaa. Hän ei oikeastaan edes huomannut, ettei ollut yksin tuon kanssa, vaan nyt ne jäljelle jääneet askeleet olivat poistuneet mielestä ja tuntuivat parhaimmillaan jopa häipyneen muualle, mutta kuten arvata saattoi, moinen oli toiveajattelua. Juuri hänen peräännyttyään kohti patsaan takaosaa, jossa todennäköisesti odotti jokin turva, hän tömähti jotain päin. Se jokin oli pehmeää eikä voinut siis ollakaan patsaan jalusta, mutta ei se kyllä puskaltakaan tuntunut. Deco huusi taas ja hänet valtasi yhtäkkiä kummallinen himo palata takaisin sinne, mistä hän tulikin vähän aikaa sitten. Loistavat silmät katsoivat yhä häntä kohti painostaen valitsemaan kahden pahan välillä. Järki oli niin kovalla koetuksella, että vaikea oli tehdä yhtään mitään enää, vieläpä kun poliisi saattoi olla kyttäämässä takana. "Colin Cougar! Se juoksi lampea kohti!" hän huusi sen enempää tietämättä asioista, vaikka kyse saattoi olla ihan kenestä tahansa, vaikka Chrisin pojasta itsestään, ja tilanne oli Saint-arvo huomioon ottaen jopa häpeällinen. Niskaan hengittävä hahmo ei kuitenkaan lähtenyt mihinkään, eikä hengitys edes kuulostanut miehekkäältä poliisilta. "Kuka sä olet? KATOA! Mä olen täällä vaan pysäyttämässä niitä, jotka pyrkii sotkemaan tän mainion patsaan!" hän vakuutteli. Oikea Saint olisi käynyt vastaan nyrkit ojossa eikä olisi maannut hetkeäkään polvillaan, mutta koska ketään ei ollut näkemässä, kaikki oli käytännössä sallittua. Hän ei kuitenkaan tuntenut kenenkään käyvän erityisen voimakkaasti käsiksi, kuten poliisit yleensä. Sen sijaan hahmo asteli suoraan hänen ohitseen.

"Dice, tänne." Ei se ollutkaan edes mies - sataprosenttisen naisellinen, joskin lievästi jopa kiukkuinen ääni käski tehdä näin, ja koska Deco oli tietääkseen ainoa kyseisen nimen omaava täälläpäin, hän alkoi kammeta itseään pystyyn, vaikka joka paikkaan sattui yhä. Oli se kyllä lievästi jopa epäkohteliasta puhua katsomatta edes silmiin, ja outoa käskeä tekemään noin, vaikka Deco lojui melkein hahmon jalkojen juuressa. Ääni kuulosti etäisesti jopa tutulta, mutta nyt ei saanut tuudittautua turvallisuuden tunteeseen. Liikaa epäluotettavaa väkeä oli vuosien varrella tullut vastaan, joten aika vankat todisteet aidosta henkilöllisyydestä tarvittiin. Samalla kun Deco yritti jo nousta toiselle jalalleen pystyyn, hän kuitenkin näki lisää liikettä edessäpäin. Nainen oli kumartunut maahan ja puskasta tuli ulos - niin, mikäs muukaan siellä saattoikaan piillä kuin takkuinen, mutta silti hyväkuntoisen näköinen pikimusta kissa, josta oli vaikea erottaa yhtään muuta kuin silmät. Mistä lähtien kissalle annettiin yhtä "karmea" nimi kuin Dice Decolle? "Viittisikkö sä niinku kertoa jo, kuka olet?" hän kysyi vähäisellä voimallaan, mutta katsoen kuitenkin kohti edelleen hohtavasilmäistä kissaa, joka lojui nyt mukavassa asennossa maassa ottaen vastaan silityksiä. Sekin oli nähtävästi keskittänyt suurimman huomionsa Decoon näyttäen epäileväiseltä, mutta kissan kunnioitus piti ansaita... Edes Assassiniin mies ei koskaan ollut tehnyt tarkempaa tuttavuutta, joten vaikea oli tietää, mitä tässäkin tilanteessa piti toimia. "Dice, älä huoli, tämä mies on jees..." nainen selitti nyt kissalle, jonka osittain ehkä jopa huolestunut ilme kieli lievähköstä pelosta. Deco oli jo kokonaan seisoma-asennossa, mutta hoippui heiveröisesti ja olisi siltä seisomalta painunut takaisin Majestic-hotellille, jos ei olisi tahtonut niin tiiviisti selitystä. Kun hän otti tukea jalustan reunasta (siltä puolelta, jossa oli muistoteksti), kissa lähti yhtäkkiä liikkeeseen nähtyään ehkä jotain. Deco kavahti ja ponnahti huonoista jaloistaan huolimatta korkeammalle missaten vain lievästi reunan. Kissaa eivät kiinnostaneet sen kaiman toilailut, vaan pikemminkin teksti patsaan alaosassa. Nyt ehkä Decokin alkoi kiinnostua. Yhden kirjaimen puuttuminen ei valitettavasti voinut tehdä siitä mitään "Rest in pieces"-systeemiä, kun siihen tarvittiin vähän ylimääräisiäkin kirjaimia. Sen sijaan koko muistolauseen viimeinen kirjain, yksinäinen D, oli humpsahtanut nurmikolle. Sitä kissa ei haistellut eikä kiinnittänyt huomiota, vaan edelleen se teksti. Oliko siinä muka jotain tuttua? "Rest In Peace..." ja pitkä aikaväli, jonka Deco käytti hitaasti kissan luettelemien kirjainten tutkiskeluun. "LIN!"

Hän kääntyi kannoillaan ja löi nivusensa vasten jalustan reunaa niin kovaa, että kaatui uudestaan pelkkien polviensa varaan. Siitä matka vieläpä jatkui tavalla, joka ei miellyttänyt ainakaan hänen naamaansa, mutta yhtä kaikki tilanteen tarkoitus oli selvitetty. Jotenkin kummassa Sharpin suunnitelma oli mennyttä kalua ja Saintien mahdollisuudet paranivat kummasti. Sitä kuitenkin taisi vielä edeltää monenlaisia varotoimenpiteitä, koska innokkuutta, suurta sellaista, kesti vain lyhyen aikaa ennen kuin hän muisti, ettei kehenkään saanut luottaa noin vain! Kissa kyllä teki asiasta melko uskottavan, mutta silti... Seurasi pitkä hiljaisuus, ja Deco makasi ääneti naamallaan ruohikossa samalla kun pehmeät tassut tunnustelivat hänen ruumistaan ja kissa moukui säännöllisin väliajoin tarkistaessaan, oliko kaima enää edes hengissä. Sanaton mies ei tiennyt enää, mitä tehdä. Kissan säikyttely oli aivan turhaa, ja siksi hän aloittikin erittäin hitaan nousun tarkoituksestaan poiketen. Kolme vuotta sitten nähdyn autokeikan jälkeen oli erittäin epätodennäköistä nähdä Lin elävien kirjoissa, kaiken oltua niin lopullista. Dice-niminen kissa hätkähti hitaaseen liikkeeseen pyrkimisestä huolimatta ja lopetti oitis tunnustelun hypähtäen kauemmaksi. Se veti samalla kertaa kynnetkin ulos, mutta ei käyttänyt niitä mihinkään ennen kuin ottaisi itse vastaan jotain oikeasti hyökkäävää. "Hyvin on Sharpilla taidot hallussa, mutta se unohti yhden asian..." Deco murisi maan tasalta ja työnsi kätensä välittömästi povitaskuun etsien sitä esinettä, mitä hän tykkäsi pitää aina mukanaan. Hän ei kuullut vielä yläpuolella seisovalta hahmolta mitään puhetta, mutta tuskin kyseessä saattoi olla muuta kuin Sharp köyhässä valeasussa ja äänenmuuntimella varustettuna. Hän hypähti seisomaan yhdellä kertaa ja osoitti jotain kynän ja aseen risteytykseltä näyttävää kohti Linin päätä hymyillen arvaamattomasti. Yllättävän tarkkaan naama oli ainakin mallinnettu - kuvaus vastasi aivan tarkalleen sitä, mitä se oli ollut vielä vuonna 2005. Asiasta tietämättömille Lin oli amerikkalaiskiinalainen ja näyttikin lievine viirusilmineen juuri siltä. Tällä kertaa erona oli kuitenkin se, että tavallisesta paljastavasta asusta oli luovuttu ja sen tilalla oli melko sininen vaatetus, joka symboloi ikuisten vihollisten, Westside Rollerzien sekä näiden johtajan, William Sharpin, jatkuvaa olemassaoloa. Tukkaakin oli vähän leikattu, ja sen Deco pisti merkille jatkuvalla sarkastisella kommentilla. "Eikö AIDS:n vaatekaapista löytynyt yhtään pidempää peruukkia? Köyhä huijausyritys, ja mullapas on kynä, joka ampuu lasereita." Hän sanoi lopun jopa pilkallisesti ja esitteli innoissaan kynäänsä, jota päästiin ehkä kohta käyttämään Sharpin p*rseen polttamiseksi...

"Mistä h*lvetistä sä oikein selittelet yötä päivää? Onko tämä muka uus tapa ottaa vastaan kuolleeksi kuviteltu jengitoveri?" Lin kysyi aivan sen kuuloisesti kuin Deco olisi ollut järjiltään, ja ehkä hän olikin... osittain. Dice odotti jommankumman osapuolen hyökkäystä katsoen pahasti laserkynää kohti. Sitä Deco ei kyllä laukaissut mihinkään suuntaan, mutta olisi takuulla tehnyt niin, jos sille olisi löytynyt kunnon syy. "Tiedän oikein hyvin, onko henkiinjääminen erilaisista tilanteista mahdollista vai ei, ja sun tapauksessas... ei. Vai pitäiskö kuitenkin sanoa suoraan, että Sharp ei ottanut kaikkea huomioon kusetuksessaan! Mua ei saada hengiltä aivan helpolla, en ole kyllä tappanut tällä kynällä ketään, mutta seinään tuli ainakin aika nopeasti kiva aukko..." Hänen oli vaikea kuulostaa uskottavalta, koska asia saattoi olla monimutkaisempi kuin mitä sen piti alun perin olla. "Onhan se liikaa kuviteltu, että paluuseeni uskotaan, mutta että Sharp? Naurettavin kuulemani teoria! Voisin kait samalla osoittaa todellisen luonteeni..." Linkin otti nyt povitaskustaan jotain ja Deco hypähti valmiiseen asentoon ehkä ennätysvauhtia, mutta eihän taskusta tullutkaan mitään asetta, vaan täysin valkoinen, etiketeistä riisuttu spraymaalipullo. "Tuollako on tarkotus tappaa?" Deco kysyi nauraen, mutta Lin pysyi edelleen vakavana. Normaaliolosuhteissa hän olisi kyllä jo räjähtänyt vihasta, mikä ei ollut harvinaista vanhojen Saintien aikaan, sillä silloinhan sille vasta aihetta riitti. Tyynesti hän joka tapauksessa käveli patsaan eteen, sanoi hampaankolojen välistä: "Tätäpäs ei Sharp-poju osaa." ja alkoi maalata jonkinsorttista tekstiä. Maali oli puhtaan violettia ja se alkoi jo olla enemmän... saintmaista. Molemmat Dicet katsoivat, kuinka jalustassa olevan, tosin nyt hajonneen muistotekstin yläpuolelle muodostui aivan omalaatuisia kirjaimia, joita ei helpolla saatukaan irti ilman kunnon maalinpoistovarusteita. Siinä luki kyllä aluksi pelkästään "Saints", mutta Lin antoi liikkeillään ymmärtää, ettei kuvio ollut läheskään vielä valmis. Hän teki jos jonkinmoista logoa jengin nimen ympärille, ja vaikkei Deco saanut siitä vielä epävalmiina mitään selvää, ainakin uskottavuus alkoi kohota. Ongelmana vain taisi olla selviytymistarina, joka ei vaikuttanut niinkään enää mahdolliselta. Hän katseli hetkellisesti ympärilleen. Harakat raakkuivat edelleen kiukkuisen oloisesti ja joku hiipi välimatkan päässä, kuitenkin huomaamatta Decoa, saati sitten ketään muuta. "Tavallista maalia? Hiisi vie, sä olet köyhä..." Lin mutisi jopa naurahtaen ja tönäisten Decon käyttämättömän maalitonkan pois tieltään maalauksen jatkuessa.

Ehkä se varmisti asian. Kukaan muu ei pystynyt heittämään aitoa Saint-huumoria kuin Saint itse. Jos Sharp olisi moista yrittänyt, hän olisi paljastanut itsensä nopeammin kuin nudisti rannalla, tästä kun ei puuttunut ainakaan yritystä ja uskottavuutta. "Hyvä on, hyvä on, mutta miten sä sitten selviydyit sieltä v*tun uponneesta autosta?" Deco kysyi ja piti katseensa jonkin matkan päässä tarkkaillen selkeästi pakenevan roiston liikkeitä. Colin pärjäili ehkä toistaiseksi, ja koska tämä ei ollut nähnyt Decoa, ei häntä itseään ainakaan voitu syyttää siitä, jos rikollinen telkien taakse joutui... "Se onkin pidempi tarina, mutta syynä voisi ehkä olla se, että oikea Saint ei koskaan luovuta edes haavoittuneena... ja sun naiiviutes taisi johtaa siihen, että päätit yrittää itsemurhaa, koska et saanut Sharpia kiinni?" Lin selitteli ja viimeisteli taideteostaan, jota kissa silmäili jo uteliaana, mutta tajuten varmasti pysyä loitolla vaarallisesta aineesta, joka haisikin kuvottavan pahalle. "Juu juu, Dice, palataan kotiin sitten ruokakaupan kautta, ihan miten ikinä tahdot... Ja Decolle vielä sen verta, että en kyllä tässä olis, jos ranta olis ollut vähänkin kauempana. Mahaan sattui aika h*lvetisti ja yhdellä kädellä piti vielä käytännössä kauhoa. Onneks sitten myöhemmin jotenkin pääsin liikkeelle siitä ennen kuin Rollerzit pääsi paikalle. End of stoori." Deco kuunteli, mutta ei täydellä tarkkuudella, vaan yritti nähdä, millainen kuvio oikein tuli, sillä Lin alkoi näyttää siltä, että vähitellen hommasta tuli valmista. Ennen pitkää hän siirtyi muualle silittääkseen taas lievästi kärsimättömän näköistä kissaansa. Deco jäi hetkeksi aikaa katselemaan yksin kuviota, jossa nähtävästi esitettiin jonkinlaista enkelin ja pirujen välistä mättöä. Se oli kummallisen tarkasti tehty, sädekehineen päivineen, ja olipahan Saints-sanakin jo kiintoisasti koristeltu rivissä olevien jääveistosten näköiseksi. Jengin tyylisesti Saintit oli kuvattu asetta kantavana enkelinä, joka kävi taistoon yksin lukuisia muita ja suurempia vihollisia vastaan ollen kuitenkin huomattavasti voimakkaampi kuin muut yhteensä. Hyvä on siis - Lin oli selvinnyt, mutta eri asia oli se, pääsivätkö Saintit enää kunnolla jaloilleen, koska näillä oli edelleen hallussaan pelkkiä hajanaisia alueita ympäri Stilwateria. Yksi jäsen lisää oli kuitenkin jo sellainen lottovoitto, että kavereille oli parasta kertoa. Tätä ei jengi niellytkään yhtä helpolla kuin Decon omaa paluuta.

Ray Boccino’s Office, 2:00pm

Chinatown oli yksi Algonquinin ahdaskatuisimpia ja tiheimpään asuttuja kaupunginosia. Nimensä mukainen pikku-Kiina kuhisi jos jonkinlaisia itämaisia ravintoloita ja noin yleisesti maan tyylin mukaisia perinteitä asuintaloissa. Se ei kuitenkaan ollut aivan kokonaan "kinkkujen" asuttama, vaan sieltä oli mahdollista bongata myös perusamerikkalaisia, yleensä tosin lähinnä syömäreissuilla. Yksi kaupungin merkittävimpiä alamaailman gangstereita tosin oli myös löydettävissä sieltä toimistoineen päivineen: Ray Boccino, joka oli Jimmy Pegorinon yksi luotettavimmista apureista ja jolla oli merkittäviä yhteyksiä muun muassa McRearyjen perheeseen. Hänen toimistonsa sijaitsi erään normaalin näköisen kiinalaisen ravintolan takahuoneessa keskellä tiheintä aluetta, mitä Chinatownista löytyi, ja se oli oikein hyvä juttu. Ankeasti siellä ei ollut ikkunoita, ja seinätkin olivat tylsän harmaat vailla muuta väritystä, mutta parempaakaan ei ollut tarjolla johtuen turvattomasta "ulkokaupungista". Ray oli nauttinut Chinatownista omana pikku tukikohtanaan jo hyvän aikaa, koska siellä oli yhteistyökykyistä väkeäkin. Ravintolan pitäjä oli juonessa mukana ja aina Rayn sattuessa paikalle hän kertoi tietämättömille ihmisille tämän olevan yksinkertainen takahuoneapuri, joka pääsi tällöin ilman epäilyksiä helposti hiipimään tylsähköön toimistoonsa. Sinne oli kyllä aikojen saatossa ehtinyt kertyä vähän muutakin kuin pelkkää perustavaraa, ja nykyään paikalla seisoskeli jopa joitakin Boccinon suvun vanhoja perintömaljakkoja, vaikkei niiden tarkoitus kovin suuri ollut. Ray itse yleensä vain istuskeli puhelemassa puhelimeen ja hoitamassa asioitaan täyttäen lappuja, joita ravintolan pitäjä puolestaan asetteli tehokkaasti tämän kontaktien onnenkeksien sisään ilman, että kukaan koskaan epäili mitään. Täydellinen suunnitelmahan se eittämättä oli, sillä joillakin Ancelottien tyylisillä ei ollut vähäisintäkään tietoa edistymisestä heidän saadessaan kekseihinsä vain "Huomispäivänä sinun ei kannata nousta sängystäsi"-soopaa, joka yleensä johti suoraan ärtymykseen ja siihen, etteivät he siihen ravintolaan palanneet. Ray odotti itselleen aika mukavasti seuraa sinä päivänä, koska tänään suunnitelmien edistämiselle oli mitä parhain tilaisuus. Sons of Samedit kuljettivat salaperäisiä, kädestä käteen toistuvasti kulkevia timantteja täynnä tulivoimaa olevassa saattueessa lentokentältä AIDS-päämajaan asti, ja se oli tarkoitus pysäyttää. Paljon Ray oli apua tilannut, ja McRearyjen, Nikon sekä miehen työnantajan, Jimmy Pegorinon, lisäksi oli tulossa vielä vähän lisäyksiä. Darren "Devil" Diablo sekä veljensä Derek olivat saaneet Raylta kutsun samoihin aikoihin, kun Sindaccoilla oli siltaoperaatio käynnissä, ja Deco oli käskenyt hyvän ystävänsä, stalkerin, rynnätä myös apuun tässä tilanteessa. Hänkin oli tosin niin tottunut agenttijuttuihin, että hänen täytyi olla varma jonkin vakoilulaitteen sisältämisestä, koska tuskin kukaan vaarantaisi henkeään tavallisten timanttien takia, olivat kuinka harvinaisia tahansa...?

Tyhjän ravintolan ovet aukesivat paiskautuen vieläpä oikein rajusti sisällepäin. Sisälle asteli iso, suunnilleen jääkaapin kokoinen mies, joka oli pakotettu kulkemaan sivuttain oviaukosta kokonsa takia. Se massa tosin ei koostunut mistään turhista läskeistä, vaan täydestä lihaksesta ja voimasta, joka oli ansaittu elinikäisellä rajulla työnteolla erilaisissa paikoissa. Ravintolan pitäjä näytti hirvittyneeltä nähtyään tuollaisen hepun astuvan sisään, mutta eihän se ollut mikään ihme. Stalker, joka ei ollut tottunut katukuvassa liikkumiseen ja pitikin siksi huolen, että hänen huppunsa säilyi kasvojen peittona kaikille vähänkin epäluotettaville ihmisille, joihin kuului myös myyjä. Muuten hän oli toisaalta pukeutunut lämpimämmin, koska kuumuus oli alkanut ottaa Liberty Cityssäkin yhtäläisen vallan kuin Vicessa jo parisen kuukautta aiemmin. "Joo, tota tota tota tota... apulaistako oot tapaamassa? Si-si-sisään sitten vaan!" myyjä änkytti pyrkien olemaan ärsyttämättä ja riensi kohti ovea, joka johti apulaisen tarvikehuoneeksi naamioituun huippusalaiseen toimistoon. Stalker murisi hampaidensa välistä jotain epäselvää, jota ei ehkä oltu tarkoitettu lasten korville, ja käveli enempää miettimättä suoraan ovelle, josta hän asteli jopa tömistellen sisään. Timantteja! Hän tarvitsi kostoa, eikä mistään Samedien Kenraalista tai edes tämän yhteistyökumppanista, Vogelista, ollut räsynukeksi hänen hyökkäyksensä alla. "Perhanan perhanan Deco, heitän sen seinälle jos se loikoilee parhaillaan siellä v*tun hotellihuoneensa ylipehmeällä sängyllä..." hän manasi laskeutuessaan heiveröisen oloisia portaita alas välinpitämättömän rajusti. Niiden alapäässä aukeni ovi oikealle, ja sieltä oli kuultavissa jo yksittäisen ihmisen puhetta. Myöhässä stalker siis oli, mutta koska tämä ei ollut ihan hänen hommansa, kaikkea ei ehkä edes tarvinnut tietää. Hän ei jaksanut koputella tai mitään, vaan hän marssi mitään sanomatta suoraan oviaukosta sisään säikäyttäen reunatuoleissa istuneet McRearyt. Packie oli kaatua kokonaan kumoon, mutta Gerry säilytti asentonsa jollain ilveellä. Francis taas ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota stalkeriin, vaan milloinkas häntä olisi kiinnostanut jonkun sellaisen kaverin saapuminen, jolla ei ollut virkapukua ja joka ei hyppelehtinyt innoissaan huutaen: "Herra McReary, teidät on hyväksytty taas poliisivoimien ylimmäksi ykkösjohtajaksi!" Stalker oli lähestulkoon yhtä masentunut kuin Francis, kun hän asettui Rayn puhetauon aikana vapaaseen tuoliin lähellä oviaukkoa.

"No niin, te kaikki tiedätte, miks olette täällä!" Ray Boccino kuulutti. Hän näytti sellaisessa paikassa melko häijyltä ja ikään kuin vanhemmalta versiolta Nikosta, jolla tosin oli vähän pidemmät ja tuuheammat viikset ja siisti mafiapuku. Diablot kröhäisivät lähes yhtäaikaisesti, mutta heitä kohti ei katsonut kukaan muu kuin aina utelias Packie. "Niin siis, Kenraalin johtamilla Sons of Samedeilla ovat hallussaan ne halvatun timantit! Nyt meillä ei ole mitään mahdollisuutta tehdä tätä hiljaisesti, joten pakko on turvautua suoraan sodankäyntiin! Pegorinon kanssa ollaan jo neuvoteltu tästä, ja sen mafialaiset asettaa tiesulkuja kohtiin A ja B." Tässä vaiheessa Ray piti jo lähes stalkerin huomaamatta karttakeppiä kädessään ja osoitti keskellä huonetta olevan projektorin osoittamaa kuvaa, jossa näkyi Algonquinin kartta. Kohta A oli suunnilleen keskellä Brokeriin johtavaa siltaa ja B puolestaan tarkalleen Star Junctionin kohdilla. "Samalla McRearyt, Diablot ja stalker hyppäävät kuljetusrekkani kyytiin, ja Niko saa kunnian ajaa, koska olen kuullut hyviä asioita sen taidoista auton ratissa! Te olette liikkuva partio, joka käy niitten vihreiden huumep*skojen päälle, maksoi mitä maksoi! Rekassa ei ole kyllä turvavöitä, mutta eiköhän Niko pidä teidät pystyssä rauhallisella tyylillään, ajettiin sitten vaikka kuinka kovaa... ja vakuutus korvaa!" hän tokaisi hymyillen, vaikka olikin ainoa, joka teki näin. (Yllätyskö?) Francis ei näyttänyt innostuneelta, koska nyt hänet pakotettiin ammuskelemaan käytännössä toisia rikollisia kohti, vaikka hän henkilökohtaisesti kiisti edelleen kuuluvansa Packien ja Gerryn sukuun, joka oli saavuttanut melkoisen paljon mainetta lain väärällä puolella. Ray jatkoi kyllä puhettaan vielä, mutta se ei liittynyt enää suunnitelmaan. "Tehkää tämä ja löytäkää keino saada ne v*tun timantit! Tarvitsen niitä lähinnä sovittaakseni tilanteen vuonna 1999, jolloin liittouduin yhteen Scott Wisslerin kanssa saadakseni nämä!" Francis nosti päätään kuultuaan hänelle tutun nimen, mutta stalker teki jotain aivan muuta. Hän nousi suoraan seisomaan tuolillaan, kun Ray jatkoi vielä selitystään, ja alkoi ottaa hurjia kävelyaskeleita tätä kohti ilman, että mies edes huomasi. Niko huusi hänelle: "Ei!", mutta siinä vaiheessa stalker oli jo tehnyt, mitä piti tehdä, ja hän nosti Rayn kurkusta kiinni pitäen ilmaan näyttäen raivokkaammalta kuin koskaan. "Wissler? Mitä sinä tiedät hänestä? Miksi olet työskennellyt hänen kanssaan?" hän kysyi arvaamattoman hiljaa ilmeen näyttäessä paljon "kovaäänisemmältä" kuin itse puhe.

"Ei mitään, herra, ei mitään! Etkö voisi jo laskea alas, jalat alkaa puutua, kun ne on ilmassa... Wissler oli pelkkä sivuassistantti, sitä ei lasketa, ainoastaan oikeat, niin kuin yksi salakuljettajajengi! Älä tuomitse, älä tuomitse, ei tässä ole mitään pelissä!" Ray huuteli melkein heti, kun stalker oli häntä pikkuisen kohottanut ilmaan. Pegorino näytti jo todella vastustavalta ja Franciskin taisi saada uutta puhtia hommaan, vaikkei kukaan tiennytkään varmaksi, oliko hänellä hyviä vai huonoja yhteyksiä Wissleriin, jota stalker ainakin vihasi tutuksi tulleesta syystä sydämen pohjasta. Salakuljettajia "iso poika" ei jäänyt sen enempää miettimään, koska hän tiesi aivan tarpeeksi sellaisia, ja elehtimisen sijaan hän laski Rayn irti, vaikkakin silti katsoen vihaisena edelleen kävellessään Pegorinon ja Nikon rauhoittelemana poispäin. Niin se tosiaan oli, omasta vihollisesta ei päässyt eroon edes liittolaisten avulla.

To Be Continued.

-

-

Carbonox Stories:

What I've Done - Osa 7 - A Friend In Need

Los Santos tuntui autioituneen silmissä. CJ oli huoletta saattanut kutsua tuota San Andreaksen eteläkulmassa sijaitsevaa jengitoiminnan täyttämää kaupunkia kodikseen kaikkien näiden vuosien aikana, mutta pahimmassa tapauksessa tilanteeseen oli tullut täysi muutos. Hänet oli karkotettu kotoaan Grove Streetiltä, tai toisin sanoen hän oli omasta tahdostaan lähtenyt, mutta syytä ei tarvinnut etsiä. Ne häikäilemättömät, vilpilliset kusipäät, nimiltään Sweet ja Cesar, eivät suostuneet uskomaan häntä selityksistä huolimatta, ja sen takia hän nyt istui siinä, tummanpunaisen ja juuri varastamansa Greenwoodin kyydissä ajamassa Downtown Los Santosin läpi. Sadepisarat paiskautuivat päin auton ikkunoita kovaan tahtiin ja tuulilasinpyyhkijät kävivät vimmatusti. CJ:n käsi oli puristunut oikein kovaan nyrkkiin aiheuttaen jopa kipua, mutta eipä tällaisella pikkuasialla ollut mitään merkitystä henkisiin kolhuihin verraten. Olihan se harmillista, että Salvatore, joka oli hänen kokemustensa perusteella ainoa miehen oikut ymmärtävä ihminen, kuoli jo aikapäiviä sitten eikä selviytyminen sen jälkeen käynyt lähelläkään helppoa, kun oma-aloitteisuutta vaadittiin - tosin aivan muussa kuin kodin jättämisessä tällä tavalla. CJ oli käynyt päänsä sisässä läpi kaikki mahdollisuudet niistä, jotka ehkä huolivat hänet kattonsa alle kaiken tämän sotkun jälkeen. Big Smokesta hän ei tiennyt mitään, koska tämän numero oli ehtinyt kadota luettelosta ja Diabloja ei välttämättä kannattanut kokeilla. Vain lyhyesti nähty uusi tuttavuus, Deco, oli liian tuntematon eikä häneen ollut luottamista. Stalker oli entisistä säikyttelyistään huolimatta ihan mukava tapaus, mutta hän olikin kilometrien päässä jossain muualla, CJ:lle epämääräisessä paikassa. Jäljelle oli tämän myötä jäänyt vain yksi henkilö, jota hän uskalsikin yrittää, vaikkei kyseisen kaverin kanssa oltu tehty sen enempää tuttavuutta kuin Deconkaan tapauksessa. Swift tuunaamoineen. Siinä oli ratkaisu. Ehkei paikka ollut Los Santosin miellyttävin, mutta ainakinhan hyvää kohtelua oli luvassa. Se tosiasia, että tämä oli Alanin kontakti, sisälsi tietenkin pienen riskin, mutta kaikkea piti yrittää ennen välitöntä luovuttamista. Hän saattoi ainakin aluksi esittää tavallista miestä, joka oli tulossa tuunaamaan Greenwoodiaan, vaikkei ehkä sekään pienimuotoinen valeasu toiminut kuin erittäin lyhyen aikaa.

TransFenderin edustalle päästyään hänen autonsa oli jo aika kurainen erään lätäkön takia, mutta niinhän se oli, että tuunaamolla varmasti putsattiin sekin pois. Ongelma vain oli samanlainen kuin eilisellä miehellä, joka oli yrittänyt tungetella paikalle kesken tärkeän keskustelun, sillä ovi ei suostunutkaan aukeamaan ihan välittömästi, vaikka sen piti reagoida auton läheisyyteen modernien ovien tapaan. Jotain uutta kyllä löytyi paikalta, nimittäin kovaääninen, joka oli asennettu tallinoven yläkulman viereen ja joka puhkesi yllättävään puheeseen saaden CJ:n hypähtämään paikaltaan. "Päivää päivää! Tuunaus, maalaus vai molemmat?" kuului erittäin möreä miesääni, joka ei missään tapauksessa voinut kuulua ainakaan Samille. CJ oli kyllä aika varma, ettei hänen äänensä kantanut varsinkaan ukkoselta, mutta yhtä kaikki hän avasi autonsa ikkunan, työnsi päänsä varovasti ulos sateeseen ja huusi: "MOLEMMAT!", mikä olisi herättänyt ihmisten huomion ympärillä, mutta kukaan ei vaivautunut tällaisella koiranilmalla kulkemaan ulkona. Möreän äänen omistaja odotti ilmeisesti hetken aikaa, mutta ei huuto ainakaan jäänyt kuulematta, sillä kohta kovaäänisestä kuului myöntyvä ääni ja ovi alkoi yllättävänkin hiljaa aueta. Tämä oli suoraan sanottuna jo liian salaperäistä, CJ ajatteli kaasuttaessaan rauhallisesti sisälle. Hän ei tiennyt, miten herättäisi kontaktinsa huomion herättämättä mitään muita epäilyksiä, mutta ainakin aluksi hän ohjasi Greenwoodin tyynen rauhallisesti keskelle tallia nähden joka puolella ympärillään erilaisia tarvikkeita virityksiä varten. Ihmisiä ei kylläkään näkynyt vielä hoitamassa viritystä kuntoon, ja tällä välin CJ odotteli lievässä paniikissa autonsa sisällä. Hetkellisesti hän oli jopa näkevinään jonkun tulevan auton oven luo ase ojossa, mutta onneksi se olikin silkkaa... kuvitelmaa. Ovi sulkeutui hitaasti takana tuoden mukanaan aina vain kasvavaa pimeyttä ja tunnelma muuttui epämukavemmaksi kuin mitä se huonoimmillaan oli Sweetin pilkkaheittojen aikana. Paineet kasvoivat CJ:n odottaessa ja sekunnit tuntuivat ikään kuin ikuisilta. Miksei mitään tapahtunut edelleenkään? Hän oli jo raottamassa autonsa ovea, kun kuuli yhtäkkiä jonkun huutavan jotain aivan lyhyen matkan päässä. "Sam, kuka siellä on?" kysyi sama möreä-ääninen mies, joka kuuluvien askeleiden perusteella oli lähestymässä.

CJ kääntyi nopeasti katsomaan. Pimeyden keskellä liikkui melko selvästi ihmisiä, mutta yllättäen näitä olikin reippaat kolme. Kaksi muuta erottuivat huonommin, koska he eivät edes kulkeneet yhtä reippaasti kuin keskimittainen tyyppi, joka lähestyi auton ovea. Tämä ei ainakaan ollut kovin tyypillistä käytöstä autontuunaajille, joten ehkä pelissä tosiaan oli jotain aivan toisenlaista bisnestä... CJ ei liikahtanutkaan paikoiltaan, koska häntä saatettiin osoittaa yhtä hyvin aseilla. Mies, josta erottui pelkkä siluetti ainakin toistaiseksi, tuli aivan auton viereen ja alkoi koputtaa ikkunaa saadakseen CJ:n avaamaan sen. Hän alkoi oitis tehdä työtä käskettyä ja väänsi sitä auki, vaikkakin paljon hitaammin kuin olisi normaaliolosuhteissa tehnyt. Mies tarkasteli häntä hetken aikaa, kun hänen päänsä osoitti juuri oikeaan suuntaan, ja puhkesi sen jälkeen tuttuun puheeseen, joka kuulosti varsin tavalliselta: "Arvasinhan minä tämän! Johnsonin Carl tuli aivan täsmälleen oikeaan paikkaan! Ja Sidney voi pistää aseensa maahan, tällä kaverilla ei ainaskaan ole mitään meitä vastaan! Tule vaan ulos..." Joku sytytti tässä välissä jo valotkin, kun CJ avasi oven Samin lähdettyä tiehensä sen luota ja kömpi hankalahkosti ulos autostaan. Ehkä hänen äänensä oli jokseenkin paljastanut, ettei hän ollut mikään tavallinen Los Santosin kansalainen, mutta ainakin hän näki myös muiden piirteet. Sam käveli tallin sivussa olevasta ovesta sisään, mutta kaksi muuta miestä jäi. Toinen oli erittäin suuri, arviolta jo yli 50-vuotias, mutta sitäkin raivokkaamman näköinen. Hänellä oli erittäin paksut viikset ja koko olemus oli viimeisen päälle kylähullumainen, mutta jokin hänestä teki silti aivan tavallisenkin ihmisen siinä samalla. Yllään tällä oli valtavat, maanviljelijän varusteita muistuttavat haalarit, jotka olivat täynnä maalitahroja ja joiden sininen väri oli lähes täysin kadonnut sen myötä. Toinen puolestaan oli paljon pienempi ja hintelämpi, ja kantoi käsissään kahta kahvikuppia. Suoraan sanottuna kyseessä ei oikein ollut mitään muuta kuin varjo isommasta, stalkermaisesta tyypistä. Myös hintelän miehen kokoa liian isot haalarit olivat melko likaiset. Ikää ei tällä voinut olla yhtään enempää kuin 25 vuotta. Hän näytti alituisen masentuneelta ja pääkin oli toistuvasti painautunut alaspäin, mutta isommalla miehellä ei nähtävästi ollut mitään sanomista tähän. Kumpikaan ei sanonut vielä mitään heidän tutkiessaan CJ:tä vakoojan merkkien varalta, mutta yhtä kaikki tarkastelun jälkeen isompi kaveri sanoi innokkaasti ja reippaasti: "Tervetuloa S-firmaan!"

"Mihin S..." CJ aloitti kysymyksensä, mutta iso mies keskeytti yllättävän nopeasti hyssytellen. "Ei täällä! Mennään tuonne kämpän puolelle, siellä voidaan puida asiaa rauhassa. Sebastian, laita 'suljettu'-kyltti oven kohdalle ja laske kahvikupit vaikka maalitölkkien ääreen. Tuo ne sitten tänne, niin me voidaan ryyp... ööh, juoda." hän selitti ohjaten samalla käskyjä hintelälle miehelle, joka näytti aina vain masentuneemmalta viedessään kahvikupit tallin reunalle ja avatessaan sitten taskustaan löytyvällä minikaukosäätimellä oven päästäkseen pihalle. Iso tyyppi osoitti CJ:lle ovea, josta Sam oli hetki sitten painellut sisään. Oli siis aika ilmeistä, että tämä kaveriporukka (vai pikemminkin perhe?) asui työpaikallaan, ja ankeaa oli varmastikin pakko olla. "Se sun nimi... Sidney?" CJ kysyi varoen mennessään tyypin edellä ovelle. Hän kyllä pelkäsi jatkuvasti sitä, että tämä hyökkäisi päälle ja kuristaisi hänet jo väärästä nimestä, mutta sen sijaan mies vain keskittyi naureskelemaan. "Hahhaa, jätkällähän pelaa arvuuttelu aivan oikein! Kyllä, aivan oikea, ja suosittelen muistamaan, että nimi ei tee miestä, vaikka kyllä Sidney kuulostaa enemmänkin sellaselta tyypiltä kuin tuo Sebastian tossa... Sille ei koskaan valitettavasti kehity sellasia lihaksia kuin mulle ja veljelleni, varsinkin kun se on jatkuvasti noin masentunut! Sam on vielä kehitysvaiheessa, mutta kyllä se sitten siitä, kun alkaa kasvaa..." Sidneyn ääni kuulosti aika pelottavalta, mutta ei se estänyt CJ:tä vähän valittamasta. "Kuule, minkä ihmeen takia toi... Sebastian on noin masentunut? Johtuuko se koosta vai jostain?" hän kysyi työntäessään auki osittain jopa tuunaustarvikkeiden sekaan piiloutuneen oven. "Ei se niiden takia... Luulen, että sillä on lapsuudesta eräs trauma, mutta en mene siihen nyt, se on mullekin mahdottoman karmiva stoori. Vaan eipä siitä muutenkaan eroon pääse, ja luulisin, että sä jopa ymmärrät sen, jos jaksat kuunnella." Sidney vastasi ja CJ:n kiinnostus kasvoi heti, vaikkei hän vieläkään ymmärtänyt asiaa aivan täysin. Toistaiseksi hän ei vastannut millään tavalla, vaan tarkasteli taloa, johon saapui. Edessäpäin näkyi heti kaksi oviaukkoa, vasemmalle ja oikealle. Värit olivat kohtuullisen pirteät ja suoraan edessäpäin, lyhyen käytävän päättävässä seinässä näkyi jokin erikoinen merkki, josta tuli heti ensimmäisenä mieleen S-kirjain, jonka päät oli yhdistetty suoralla viivalla. Sam kurkisti oikealta puolelta kädessään sokerikippo, joten nähtävästi siellä oli ainakin keittiö. "Tänne vaan sitte!" hän murahti ja CJ marssi tasaisesti sen enempää logoa miettimättä sisälle. Ukkonen jyrähti jossain päin, vaikka olisi se yhtä hyvin Sidneykin voinut olla.

"Okei, eiköhän se Sebastian kohta tule... kesä kuivaa, minkä kastelee, eiks jeh?" Sidney tokaisi ja läimäisi CJ:tä selkään hillitysti. Tämä tosin keskittyi katselemaan ympärilleen keittiössä. Vasemmalle johti ovi, jonka toisella puolella taisi olla kalusteista päätellen olohuone. Itse keittiössä oli käytetty yksinkertaisia puulattioita ja -seiniä, jotka kiilsivät kertoen siitä, että siivousurakat oli ainakin hoidettu onnistuneesti. Reunat olivat täynnä jos jonkinlaisia keittiötarvikkeita modernista uunista pakastimeen asti. Keskeltä löytyi puolestaan pöytä, jonka ympärillä oli sen verran tuoleja, että isoihinkin sukujuhliin riitti mainiosti tilaa. Keskelle oli jo aseteltu keksejä sisältävä astia sekä kahvikuppeja ainakin kahdelle, mutta loput kupit saivat vielä odottaa Sebastianin paluuta. CJ:lle taisi tulla jokin asia mieleen hänen istuessaan alas, sillä vasta nyt hänelle tuli mieleen eräs tapaus Stilwaterin ydinvoimalasta ja samalla stalkerin repliikki. Ehkei sillä ollut mitään tekemistä Swiftien kanssa, kuka tiesi, mutta hän kuitenkin heitti melkein heti istuttuaan mukavaan pehmustettuun tuoliin: "Ööh, yksi juttu tuli mieleen... Kattokaas kun mulla on yksi sellanen kaveri, jolla ei käsittääkseni ole nimeä, mutta kuitenkin on silleen, että se kysyi jonkin aikaa sitten sen kimpussa olleelta William Sharpilta jostain Si-alkuisesta tyypistä. Onko se Sidney?" Hän hiljensi taatusti koko porukan. Sam näytti siltä kuin hän olisi tajunnut koko diilin saman tien, mutta Sidney sen sijaan viivästeli, sillä hänellä taisi olla liian monta eri teoriaa. "Ööh, kukas tämä kaveri oikeastaan on? Se kiinnostais kuulla kaikista eniten. Mä olen 55-vuotias, eli tuttuja mulla kyllä on, ja ei olis ihme, jos joku tietäis Sharpin kautta minusta..." CJ vaikeni, sillä hän oli epävarma, pitäisikö stalkerista kertoa ihmisille, jotka saattoivat yhtä hyvin olla poliiseja. Joko siihen mennessä hiljaa ollut Sam osasi lukea ajatuksia tai sitten muuten hänen huolensa tulivat ilmi, mutta kuitenkin Sam huudahti siihen väliin: "Ei sellasta tarvi miettiä! Me Swiftit ollaan kuljettu ties kuinka pitkä aika lain väärällä puolella ja todisteitakin riittää mukavasti! Salakuljetettua kamaa on kertynyt aina vaan enemmän ja enemmän, tosin ollaan samalla saatu vaipua aina yhtä matalalle maan alle lisääntyneiden paineiden takia! Kerro pois!" CJ ei tiennyt, pitäisikö vieläkään uskoa, mutta toisaalta Alanin avulias kontaktikaan ei yleensä voinut olla kyttä. "Juu tota... tunnetaan nimellä 'Stalker' näin yleisesti. Se oli elämänsä alkupuolella vankina jossain päin Venäjää tekemässä töitä, ja nyt se on hakemassa kostoa..." Sidney järkyttyi niin syvästi, että hän puristi kädessään olleen keksin sormiensa väliin murskaksi.

Ovi kävi, eli nähtävästi Sebastian oli tullut, ja melko varmasti läpimärkänä. Kukaan muu kuin CJ ei kiinnittänyt tähän kummempaa huomiota, mutta ainakin Sidney tiesi, mitä sanoa. "Ei voi olla totta! Tämä liittyy sittenkin h*lvetistä tulleeseen vuoteen 1986! Mahdottoman tuntuista, mutta ehkä asiat sitten joskus menee tällä tavalla!" Hänen äänensä alkoi muuttua puolikiljunnaksi, kun hän painoi päänsä käsien varaan ja pöydän ääreen. Sebastian tuli taaempaa aina vain masentuneempana ja pitäen kahvikuppeja mahdollisimman kaukana itsestään, jottei vesi valunut niihin sisään. Hän ei manaillut eikä tehnyt mitään vihaisen tyylistä, vaan säilytti aivan joidenkin englantilaisten herrasmiesten tapaan tyyneytensä laskiessaan toisen kupeista CJ:n lautaselle ja toisen omalleen. Sidney nosti päätään ja näkyvästi melkein itki. "Ei herranjumala... joo, anteeksi nyt, Sebastian, mutta tämä tarina on pakko taas kertoa. Ei v*ttu s**tana... joo, ottakaas nyt mukava asento, tän kanssa voi kestää." Sam, joka oli siihen asti häärännyt keittiökamojen luona, juoksi nyt pöydän luokse ottaen Sidneyn pyynnöstä mukavan asennon tuolista. "Oli rauhallinen syysilta vuonna 1986. Minä tuijottelin rauhassa telkkua veljeni kanssa, eli Shannonin, joka tosin katosi myöhemmin, mutta se liittyy tähän eri tavalla. Sam oli tuolloin viiden ja Sebastian kolmen, ja ne siis eivät olleet mun lapsiani, vaan veljenpoikia. Oli miten oli, me oltiin jo pitkään oltu erilaisissa vaikeuksissa Kenny Petrovic-nimisen ryssän kanssa. Me luultiin olevamme täysin kuivilla, koska Petro ei ollut koskaan noussut meitä uhkaamaan aivan suoraan. Mutta sinä iltana todellakin tapahtui. Jätkä työnsi ruman naamansa meidän kotiovesta sisään mukanaan apurinsa, ja tappelu alkoi. Me ei edes huomattu, että lastenhuoneeseen oli hiipinyt yksi apureista, mutta siinä vaiheessa, kun Sebastian kiljaisi, tiesin jotain olevan vialla ja ryntäsin paikalle. Se yritettiin selvästi kidnapata, mutta olin nopeampi ja järkkäsin sen ja Samin nopeasti turvallisempaan paikkaan. Tappelu jatkoi, minä ja Shannon taidettiin tappaa yksi niistä, mutta ei ne luovuttaneet. Hetken päästä kuitenkin kuului uus kirkaisu, ja se oli sitten selevää... En ehkä maininnutkaan tätä vielä, mutta mulla itselläni puolestaan oli tytär, joka oli siinä vaiheessa kahentoista. Juuri kun olin syöksymässä paikalle, Petro kaatoi mut lattialle ja sanoi: 'Tällä kertaa selviätte helpolla, mutta ensi kerta on toisenlainen.' Me ei voitu tehdä mitään, ja niin tuona iltana venäläiset lähtivät meidän talosta voittajina, yhden puheiden perusteella kohti kotimaataan. Sina mukanaan..."

CJ ymmärsi aika täysin sen, että Sidneyllä oli syytä olla sekä vihainen että surullinen. "Umm... asiasta toiseen, luuletko että tässä on nyt sitten jotain yhteyksiä? Tai siis seuraava asia, minkä tiedän, on se, että leiri vapautettiin vuonna 1988, kun stalker pakeni sieltä ja taisi muistoni perusteella löytää jonkun kommandoleirin, jossa se opetteli käyttämään asetta sun muuta ja siinä samalla pyysi vapauttamaan muut. Mutta en tiedä, miten se jatkui..." hän selitteli ja Sidney nousi taas uudestaan asennostaan ylös. ”Niinkö? No totta puhuen olen kuullut yhden tarinan Dixonilta, joka kuului niihin, mutta se oli sen verran järkyttävä, etten halunnut uskoa sitä todeksi. Naiivia juu, mutta niin sen on vähän pakko olla. Haluaako joku... kuulla?" Hän rykäisi aika monta kertaa sanoessaan, mutta kyllä CJ:n oli pakko tietää vähän lisää, koska muuten hänen tietämänsä asiat eivät koskaan yhdistyisi toisiinsa. "No näin se oli. Stalkeria ne eivät ottaneet mukaansa, koska se ei ollut vielä paras mahdollinen ampuja, mutta kyllä Dixon tiesi tarkkaan, mitä siellä tapahtui. Kun ne saapuivat paikalle, Wissler ei edes tehnyt vastarintaa joukkoineen. Se vaan seisoskeli siellä ja antoi satojen lasten juosta ohitseen kohti kommandojen tarjoamaa turvaa. Se huuteli pelkästään 'Siitä vaan! Mullapas on paljon enemmän öljyä kuin teillä, kiitos näitten ahkerien työläisten!'... Dixon ei koskaan tiennyt, miksei ne vaan ampuneet Wissleriä, mutta ainakin se tiesi oikein hyvin, että niin olis pitänyt tehdä, tuli siitä vaikeuksia tai ei, koska kyseisen p*skan seuraava tempaus olikin iljettävämpi..." Sidney puristi nyrkkinsä pöytää vasten ja yritti vain vaivoin pidätellä kaikkia niitä kyyneleitä, jotka olivat tulossa. "Niin, se kenties tappo jonkun?" CJ ehdotti käyttäen viime tingassa sittenkin sanaa "jonkun", joka kuulosti ehkä ihan pikkuisen positiivisemmalta. "No ei tappanut kyllä perkule ketään! Ase sillä oli, mutta se vaan esitteli, kuinka sillä voi tehdä temppuja! No totuus oli kylläkin se, että viimesiä vietiin, kun muutamat syrjemmällä työskennelleet huomas vasta nyt, että niitä oli tultu vapauttamaan. Ensin se osotti aseensa yhtä kaveria kohti, mutta laski sen helkkarin nopeesti. Vaan luonnollisesti, oikein Petrovicin vihollisten nimeä herjaten, kun Sina oli tulossa sen ohi, tämäpä nappasi kiinni, osoitti aseen sen päähän ja alkoi naureskella. Sen jälkeen se perääntyi helikopterille toistellen 'Te tiedätte, mitä tapahtuu, jos yksikin teistä astuu yhdenkin pikku hiirenaskeleen...' ja ainoa suunta kulki sen jälkeen taaksepäin. V*tun saku meni suoraan helikopteriinsa herra Sharpin ja kumppaneiden kanssa, eikä palannut... Kakskymmentä vuotta on nyt mennyt, mutta tämä outo tunne menee aina vain vahvemmaksi ajan kuluessa!"

"Mikä tunne?" CJ kysyi yhtä nopeasti kuin edelliselläkin kerralla. Sidney kääntyi katsomaan häntä kohti samalla, kun hänen päänsä eteen oli ilmeestä päätellen avautunut Wisslerin naamataulu, jolle hän murisi vihaisen koiran tapaan. "No v*ttu se, että se on yhä hengissä! Saku on kyllä suojattu kaikennäkösillä turvallisuussysteemeillä ja se osaa itsekkin puolustautua koollaan, mutta vielä jonain päivänä... kaikki ratkeaa! San Andreaksessa on enää muutama tarkistamaton rakennus jäljellä! Swift ei koskaan luovuta ennen kuin kaikki toivo on mennyttä, ja sillonkin se jatkaa vielä kuolemaansa saakka. V*ttumaisinta tässä on se, että Saku on pedofiili joidenkin todisteiden perusteella, ja joka yrittääkin kajota Swiftiin, saa aika pahasti selkäänsä. En mä turhaan ole lihaksiani alkanut entistä kovemmin harjottaa pitkien ja tuskallisten vuosien kuluessa!" Sidney huusi lauseen toistensa perään ja Sebastian piti tuskallisesti sormiaan korvissa, kun hänen setänsä ääni kumisi kovemmin kuin mikään ukkonen. CJ ei tiennyt juuri mitään "Sakusta", paitsi että miehen oikea nimi taisi olla Scott Wissler. Epämiellyttävältä mies joka tapauksessa kuulosti Sidneyn kuvauksen perusteella. "Okei, mitäs nyt? Kuka ottaa keksejä?" Sam kysyi pyytäen samalla peitellysti puheenvuoron vaihtamista. CJ otti mielellään miettien samalla salaperäistä juttua, joka yhdisti joitakin asioita aivan mukavasti. Tosin jotain hänellä oli vielä selvittämättä, sillä kuulemma stalkerin kaveri oli selvinnyt ilman syytteitä..., mutta se oli sellainen pähkinä, jota yksikään Swift tuskin pystyi ratkaisemaan ilman muita todistajia kuin hänelle tuntematon Dixon.

Algonquin, Liberty City

Pitkien matkojen päässä, aina Liberty Cityn keskimmäisellä Algonquin-saarella, tapahtui (tai ainakin pitäisi) hiukan enemmän. Niko Bellic ohjasti valtavaa, Rayn armeijalta "lainaamaa" kuljetusrekkaa, jonka takaosaan mahtui mukavasti väkeä ja siellä istuivatkin nyt McRearyn veljekset, jopa Francis joukossaan, kuten myös Diablot ja stalker, joka murjotti kulmassa, vaikka hän saikin siisteimmän aseen, eli singon viidellä panoksella. Ray oli käskenyt käyttää sitä varoen, mutta mitenkäs se oli tarkoitus tehdä, jos se ei saanut aikaan muuta kuin tuhoa. Heidän rekkansa kierteli ympäri Algonquinin katuja Star Junctionin ja Brokerin sillan välillä. Noissa kahdessa paikassa oli jo valmiina tiesulkuja, jotka olivat asettaneet Pegorino joukkoineen, ja mies itse seisoi kiikarikivääri valmiina erään matalahkon rakennuksen katolla odottelemassa muilta merkkiä. Sons of Samedien timanttikuljetustahan tässä oltiin sabotoimassa, sillä jää kuului yksinomaan Raylle, eikä kenellekään muulle. Odottelu oli osin jopa piinaista, sillä pahimmassa tapauksessa saattue oli mahdollisesti vaihtanut reittiä ja tulisikin pohjois-Algonquinin kautta, mikä olisi melko kova menetys, koska silloin ei enää ollutkaan aikaa tehdä uutta tiesulkua. Diablot kokeilivat puukkosettiensä parasta tarviketta, mikä ei aina välttämättä ollut se terävin, sillä myös käsiteltävyyttä tarvittiin rutkasti. Löytyi paikalta kuitenkin myös stalkerin tapaisia, sillä Francis nojasi mitään sanomatta penkin reunalla rynnäkkökivääriinsä miettien aina vain sitä, mihin oli juuri ryhtynyt. Hän, ennen niin ylpeänä virkamerkkiä kantanut ja lukuisia rikollisia piirittänyt McRearyn perheen ylpeys - rikollisten keskellä varastamassa timantteja. Hän katui syvästi, että oli sillä tavalla järkyttynyt Liberty Cityn sodasta, että jätti poliisit ja luovutti vallan Savagelle, joka nyt pyöritti omaa imperiumiaan ylimielisesti, mutta erittäin tehokkaasti. Ehkä yrittäminen oli kuitenkin tärkeää, koska nyt kun mitään ei ollut tehtävissä, oli varmaankin parasta lopettaa veljien toistuva pilkka häntä kohtaan ja tehdä hommat niin kuin mies yleensä tekee. Hän latasi motivoituneena aseensa samalla kun jo ajat sitten niin tehneet Packie ja Gerry kertoivat toisilleen vitsejä ja naureskelivat niin kovasti, etteivät pystyneet tuolla tavalla ainakaan keskittymään työhönsä. Francis loi heihin tyypillisen happaman katseen, mutta aivan uudesta syystä. Kohta oli työn paikka, hän tiesi sen - saattue oli tulossa aivan lyhyen ajan päästä...

To Be Continued.

Just rupes taas tarinan raapustelu kiinnostamaan, mut vanha alku meni vanhan tietokoneen mukana kaatopaikalle. Heti kun tulee vähänkin inspiraatiota niin pitää 8- arvonen yrittää koota.

-

Anteeksi aivan kauheaaaaaasti, kun en ole hetkauttanut eväänikään. Nyt on motivaatio sen verta alhaalla, että miettimäni tauko lienee välttämätön. Koittakaa jaksaa, jos täällä siis on enää joitain satunnaisia lukijoita kenties paikalla.

-