Carbonox Stories:

No Fear - Osa 3 - SPEARed

Kaikki tavalliset ihmiset varmasti pitivät massiivista, sataman lähellä sijaitsevaa tehdasta kokonaan hylättynä ja käyttämättömänä, mutta näin ei ollut. Toisaalta sen ulkonäkö antoi ymmärtää, että se oli todellakin koskematon, sillä ikkunoita oli laudoitettu umpeen, kun taas laudoittamattomat paukkuivat tuulen mukana tuoden aavemaista tunnelmaa tehtaan ympärille. Sisällä vain toisaalta tapahtui niin paljon, että paikkaa saattoi hyvällä omallatunnolla kutsua ennemminkin bilekämpäksi, jossa oli myös asiaankuuluvia kuokkavieraita. Näistä kaikkein suurin ja voimakkuudellaan ainakin kolmea tavallista ihmistä vastaava Stalker oli kaikkein suurimmassa kusessa, koska häntä uhkaili joukko mystisiä ihmisiä, jotka kaikki näyttivät olevan tosissaan, vaikka keskimmäisen ja samalla tärkeimmän näköisen, eli Julius Littlen, ilme olikin turhan ylimielinen ja voitonvarma. "Mitä sä oikeastaan aiot tehdä?" hän kysyi vihaten aseettomana ja kohta myös varusteettomana, kun yksi Juliuksen assistanteista alkoi poistaa hänen vyöltään joka ikistä tärkeää ja turhaa välinettä miehen vain seistessä tyynenä, kädet kattoa kohti osoittaen. "Hahah, ettäkö mitä? Tietenkin Kenraalin juttusille ollaan nyt menossa! En ole tyhmä, haluan näyttää tälle, millainen mies täällä oikeastaan on aiheuttamassa kaaosta! Pitemmittä puheitta mars eteenpäin - McLaggen pysyköön siellä takana, minä johdan joukkoa!" Julius kuulutti ja osoitti sitten sormellaan kohti ovea, joka johti edelleen suoraan eteenpäin. Olisipa hän vain tiennyt, että Stalkerin aivot hurrasivat voittoa ja että todellisuudessa ratkaisu oli väärä, sillä tällä tapaa tämä pääsi vain lähemmäs Kenraalia ja siitä edelleen Petrovicin ja Wisslerinkin "juttusille". Vaikkei hän kovin älykäs ollut, nyt hän osasi ynnätä asiat yhteen ja seurata kiltisti johtajaa pitäen katseensa visusti edessäpäin, vaikka hän olisikin mieluusti vilkaissut olkansa yli kuultuaan etäisesti tutun nimen "McLaggen". Julius tarkasteli pikkiriikkistä, kämmenen päälle mahtuvaa laitetta, joka oli yksinkertainen GPS-paikannin hankalissa paikoissa, kuten tässä toimistossa, liikkumista varten. "No niin, ja kohti lähintä hissiä! Sen pitäisi viedä meidät suoraan Kenraalille, jos me vain tehdään se oikein... tarvitsee nimittäin näppäillä tietty yhdistelmä, muuten hissi junnaa edestakaisin..." hän selitti yhä samalla voitonriemuisella sävyllä, mutta nyt puheeseen puuttui Jill McLaggen, joka oli tyytymätön sotilaskumppaninsa tyyliin ja murahtikin nyt tuimasti: "Kuulehan nyt, ääliö, tuskin meidän vangin kuuluu tuollaista tietää! Mitä jos hän pääsee vapaaksi? Saat kyllä luvan olla varovaisempi ensi kerralla, ja muistakaa toki sitoa sen silmät, kun näpyttelette sitä kood..."

"Apua!" Taas koitti keskeytys, kun yksi Kenraalin turvamiehistä hypähti pois Stalkerin luota. Hän oli yrittänyt nostaa tämän selästä valtavan kokoista sinivalkoista reppua, joka saattoi myös sisältää kaiken maailman vakoiluvälineitä, kun mutka oli tullut matkaan. "Sotilas, mitä sä viivyttelet? Reppu pois vaan ja eteenpäin!" McLaggen komensi säikähtäneen näköistä sotilasta, joka ei kuitenkaan osoittanut pienintäkään halua tehdä käskyjen mukaisesti. "Se... se liikkui!" hän änkytti ja osoitti paikoilleen pysähtyneen Stalkerin reppua sen näköisenä kuin olisi aaveen nähnyt. McLaggen tuhahti ja kääntyi itse katsomaan, mutta eihän siinä pienintäkään liikettä näkynyt. Stalker pysyi paikallaan niin ikään tietämättömänä siitä, mikä sinne oli päässyt... ja koska. "Kyllä se liikkui! Kokeile vaikka ottaa se pois!" solttu jankutti haluamatta syytettä valehtelusta. Juliuskin oli pysähtynyt kuulemaan mellakkaa ja maanitteli itsekin McLaggenia ottamaan repun pois ja samalla katsomaan, mitä sen sisällä oli, jos edes mitään. "Ei kai tämä ole mikään yritys auttaa sotanorsua karkuun?" hän kysyi kavahtaneelta sotilaalta, joka ei keksinyt mitään vastattavaa ja toivoi selviävänsä tapahtumasta kunnialla. "Liikkumatta edelleen, käsky käy yhä..." McLaggen murahti Stalkerille. Tämä ei ollut ottanut askeltakaan, mutta ehkä muistuttaminen oli sitten vain veressä. Ennen repun poisottamista hän avasi vetoketjua vihaisesti ja työnsi sitten naamansa suoraan sisälle enempää arvelematta, vaikka tehokkaampaa olisi tietysti ollut parin luodin laukaiseminen. Ilma oli tunkkaista ja mitään ei näkynyt, mutta nyt McLaggenkin huomasi, että jokin liikkui siellä - reppu nimittäin heilui entistä räväkämmin ja osui häntä vatsaan satuttaen vähän, mutta ei hirveästi. "Kukkuluuruu! Ulos sieltä!" hän komensi yhtä tomerasti kuin aina, mutta sitten tapahtuikin jotain, mikä järkytti joka ikisen paikalla olleen, myös Stalkerin. Kun McLaggen oli vetämässä päätään kauemmas, jotain todella terävää osui häntä suoraan nenään ja hän päästi järisyttävän kirkaisun, jota muut säikähtivät suunnattomasti. Julius meinasi kaatua ja Stalkerkin hypähti eteenpäin kaikkein eniten pelästyneenä, koska McLaggen oli huutanut hänen korvansa juuressa, olkoonkin että tahattomasti. "Mi-mikä se on?" aikaisemmin repunpoistoa yrittänyt sotilas kysyi McLaggenin vetäessä päänsä ulos kiireen vilkkaa, nenä aivan veren peitossa.

"KISSA!" hän sähisi raivoisasti ja pysyi nyt itsekin kaukana repusta, välttäen useampia yhtä ikäviä kosketuksia. Hän vihasi kissoja, oli vihannut siitä lähtien, kun yksi oli joskus parisenkymmentä vuotta sitten varastanut hänen nukkensa ja kynsinyt siltä pään irti. Nyt hän ei voinut kuin vihaten katsoa kohti reppua, jossa toden teolla oli hänen eniten vihaamansa eläinlajin yksilö. "Ase!" hän käski nopeasti - oma hänellä oli, mutta ei siinä todellisuudessa ollut edes panoksia, olipahan sentään tehokas pelote selkään koskettaessaan. Kukaan muu ei tätä tiennyt, ja siksi sotilaat vaihtoivat hämmästeleviä katseita, mutta yhtä kaikki eräs pisamanaamainen ja pieni mies, joka näytti nöyrältä ja tottelevaiselta, luovutti aseensa McLaggenille. "Sun kohtaloa mietitään sitten myöhemmin... mutta ensin on kissan vuoro kuolla." Julius sanoi uhkaavasti Stalkerille, joka ei kylläkään yhtään tiennyt, kenen tuo otus edes oli, joten käytännössä häntä ei voitu asettaa syytteeseen. "Maista luotia, karvapallo!" McLaggen kiljaisi vihaisen ja iloisen sävyn välimuodolla ja osoitti aseen piipun repun sisälle. Stalker halusi kernaasti tarjota apuaan kissalle, mutta palkkasoturit pitivät yhä aseitaan koholla häntä kohti, ja äkkiliikkeet saattaisivat vain johtaa siihen, että McLaggen osuisi jopa häneenkin nahan läpi. Tuntui iljettävältä, kun tämä ampui useita laukauksia sääliä tuntematta - ja epäilemättä tappaen nenää raapaisseen kissan siinä samalla. "Oliko tuo nyt ihan välttämätöntä?" hän kysyi kuitenkin sitä tarkoittamatta, koska hän ei ollut varsinkaan Assassinin hyökkäyksen jälkeen ollut mikään varsinainen kissojen ystävä. "Sullako on jotain päätösvaltaa tässä asiassa?" Julius tivasi oitis ja työnsi aseensa piipun osoittamaan miehen suuta - hän vihasi kissoja, kuten McLaggenkin, eikä halunnut antaa kenellekään toisin ajattelevalle päätösvaltaa asiassa. Sitten tapahtui kuitenkin jotain kummallista, kun äsken ammuskellut McLaggen nosti repun ylös ja toivoi saavansa sieltä ulos verisen ja kuolleen kissanraadon. Hän käänsi sen ylösalaisin ja ravisti saadakseen kaiken varmasti alas, mutta kaikkien järkytykseksi sieltä ei tullutkaan mitään verenpunaista niin kuin oli luultu - vaan kokonaan, aivan joka puolelta silmiä lukuunottamatta musta kissa, joka oli vihaisempi kuin koskaan. "AAAAK!" McLaggen kirkaisi ja yritti nopeasti löytää itselleen taas asetta, koska kaikki edellisessä olleet luodit olivatkin missanneet luontokappaleen. Ennen kuin tämä onnistui, kissa oli kuitenkin jo vauhdissa ja teki hurjan loikan maasta ponnistaen, suoraan tämän naamaa kohti...

Julius hämmästyi luultuaan tällaista mahdottomaksi ja pudotti vahingossa aseensa Stalkerin suusta rynnätessään auttamaan. Siinä hän oli - Dice, Linin kissa, joka oli jollain ilveellä päässyt hiipimään takuulla mukavana nukkumapaikkana toimineeseen reppuun, ja joka piti nyt kynsillään lujaa kiinni McLaggenin päästä niin kovaa, että tuska oli suunnaton ja veret pulppusivat pistokohdista ulos. "IRTI! IRTI!" tämä rääkyi ja asiaa yhtään epäröimättä puristi nyrkkiin oikean kätensä ja valmistautui läimäisemään oikein täysillä. "Älä, se suuttuu...!" yksi sotilaista yritti sanoa, mutta McLaggen oli niin vihan ja tuskan sokaisema, että kukaan ei ehtinyt väliin. Dice kuitenkin selvisi jälleen ilman vahinkoja, koska hän vaistosi jonkin olevan vialla, ja niin hän veti kynnet nopeasti sisään ja hyppäsi valtaisalla loikalla kohteensa pään yli laskeutuen melkoisesta korkeudesta huolimatta turvallisesti neljälle jalalle. Kaikkien liikkeet eivät olleet yhtä sulavia, sillä Dicen edellisestä sijainnista kuului nyt kova mätkäisy ja kukaan ei saattanut uskoa, että koulutettu sotilas saattoi sortua moiseen. McLaggen löi itseltään vintin pimeäksi ja hoippui nyt edestakaisin vailla tolkkua tapahtumista hänen ympärillään. Stalkerin vastasyntyneeseen suunnitelmaan tämä ei kuulunut, mutta sitäpä parempi, jos hän löytäisi koodin ja pääsisi Kenraalin luokse McLaggen panttivankinaan. Tämä kaatui, kun ei vähään aikaan löytänyt ympäriltä minkäänlaista tukea, ja jäi makaamaan hölmistyneesti eteenpäin katsoen ja sopertaen jotain epäselvää. "P*RKELEEN KATTI!" huusi taas yksi Juliuksen assistenteista ja hyökkäsi tätä päin aikeissa potkaista karvapallo kuoliaaksi, mutta Dice oli taas valmiina ja saattoi vain katsoa kohti miestä ajatellen: "Taas yksi tyhmän väestön edustaja..." Hän lähti juoksemaan kohti huoneen perimmäistä seinää mies tiukasti kannoillaan, kun Stalker laittoi vastuun taas vaihteeksi itselleen. Hänen ei tarvinnut ottaa kuin pari askelta päästäkseen taas suoraan Juliuksen luo, ja koska kovistelu hoitui häneltä niin helposti, ei tämäkään ollut välttämättä mikään haaste - niinpä hän nosti vihaamansa Saint-petturin ilmaan tutulla tavalla tarraamalla kaulukseen ja repimällä maasta irti vaikka väkisin. "Hissin koodia tänne, saakutti!" hän aloitti varmistellen, että kohde sai tietää kovistelun syyn heti alkuunsa. Vastauskommentti oli tietenkin tyytymätön, mutta se kuului tähänkin pikku suunnitelmaan. "Hah! Sotilaani pistävät sut ajattelemaan toisin heti, kun ovat pilkkoneet tuon pikku karvapallon! Ihmettelen kyllä, mitä teet hissin koodilla, kun kumminkin päädyt Kenraalin puhutteluun!" Julius huusi ylimielisesti. Olihan se niin, ettei kukaan ollut Stalkerin kimpussa asein - muutamat olivat auttamassa McLaggenia pystyyn ja jäljelle jääneet yrittivät saada kiinni kissaa.

Yhdellä seinällä roikkui hätätilanteisiin tarkoitettu punavalkoinen ja arveluttavan kiiltäväteräinen palokirves, joka oli ehkä sotilaiden peruspuukkojen lisäksi ainoa saatavilla oleva lähitaisteluväline, mutta sitäkin tehokkaampi. Dice juoksi pois tieltä kiireen vilkkaa, kun yksi yritti ansoittaa hänet nurkkaan, ja seuraus kuulosti rysäyksen perusteella ikävältä, mutta eipä auttanut murehtia. "Kattotaas, mitä pikku kiusankappale tykkää TÄSTÄ!" kirveen ensimmäisenä huomannut ja nyt sitä kantava kaveri naureskeli suoraan juoksevan ja nyt vauhtia hidastaneen kissan edellä. Nyt tuli ehkä jopa jonkinlainen tenkkapoo, kun Dice pysähtyi punnitsemaan vaihtoehtoja - terävä kirveskin oli oikeastaan kissaa heikompi pitkässä juoksussa, mutta yksi virheellinen liike tarkoitti kuolemaa. Ensin piti ainakin näyttää pelästyneeltä, joten Dice naukaisi ja yritti kuulostaa siltä kuin olisi erityisen järkyttynyt, ja lähti sitten juoksemaan päinvastaiseen suuntaan, ohi useiden tajuttomina makaavien sotilaiden, jotka kaikki oli eliminoitu yksinkertaisessa takaa-ajossa neliön muotoisessa huoneessa. Kirvesmies ei älynnyt Dicen strategisuutta ja lähti vain mielipuolisesti perään muutamien avustaessa edelleen McLaggenia, joka oli menettänyt järkensäkin saamassaan tärskyssä. Stalker taasen jatkoi raivoamista Juliuksen kanssa: "Kuulehan nyt, täällä on paljon mahdollisuuksia suakin varten, vaikka et voisi uskoa sitä todeks. Tuo kirves näyttää kaikkein herkullisimmalta, ja varmasti sua voisi sillä hakata sen minuutin, jonka jälkeen susta ei jää jäljelle mitään muuta ku märkä ja piskunen läikkä..." Julius ei varmasti halunnut kokea sellaista kohtaloa, mutta itsepäinen hän siitä huolimatta oli, kun ei antanut edes puolet isommalleen periksi - hän vain nauroi räkäisesti Stalkerin toivottomuudelle, kun tämä laukoi uhkauksia toistensa perään. Julius tiesi oikein hyvin, että ennen tietojen saamista viikatemies ei ainakaan käy häntä noutamassa, joten Stalkerin huudoilla ei ollut mitään painoarvoa. "KERRO! KERRO! Mulla on kalavelkoja maksamatta useamman jätkän kanssa, ja Kenraali on mun avaimeni näitten luokse! Nyt ei enää leikitä, tässä on tosi kyseessä!" hän raivosi hurjistuneena tästä välittämättömälle Juliukselle Dicen hypellessä taustalla poispäin kirvesmiehestä. Kissa oli saanut laadukkaan idean käyttää McLaggenia käytännössä suojakilpenään.

Pitkän matkan päässä... maan pinnalla

Stilwaterin poliisiasema Saints Row Districtissä oli tavallista tapahtumaköyhempi paikka ilman kahta tärkeää johtajaa, Savagea ja Sharpia. He olivat jättäneet mestan poliisipäällikkö Troy Bradshawin hartioille ja tämän komennossa meno oli sen verran rennompaa, etteivät työntekijät tällä kertaa vääntäneet hiki otsassa, vaan saattoivat jopa jutustella toisilleen naureskellen ja läppää heitellen työn lomassa Troyn vaatimusten ollessa räväkästi alempana kuin Savagen. Se vain tarkoitti myös kehnompia työoloja, sillä koska hän ei saanut omalla tyylillään paikkaa toimimaan nopeasti (vaikka ainakin kaikki pitivät hänestä), hän ei myöskään saanut mitään kovin hienoja oloja, ja pölyä erottui lattialta useammasta paikasta paljaalla silmällä. Työhuone oli myös kurjan yksinäinen ja ainoan kotoisuuden loi ikkuna, josta siitäkin tosin avautui sangen karu näkymä kuraiselle tehdasjoelle (jota oli jossain verrattu jopa ydinvoimalaitoksen altaaseen!) ja sen takana olevalle teollisuusalueelle. Kaikki oli niin tasaisen harmaata, että parempikin olisi taatusti kelvannut, mutta kun ei työläisistä lähtenyt tarpeeksi tarmoa, niin ei. "Koskahan on palkkapäivä?" Troy mietti nojaten laiskasti työpöytäänsä ja tuijottaen vastapäistä seinää väsyneenä. Kaikkiin samalla tavalla ahdistavasti vaikuttava seinäkellon takutus teki myös hänet hermostuneksi hien virratessa pitkin otsaa ja miehen laskiessa minuutteja kuumeisesti. Enää 6 tuntia, ja sitten pääsi vihdoin purilaiselle... Siinä mietiskellessään hän ei edes kuullut, että seinäkellon lisäksi eräs toinenkin asia päästi ääntä, ja se oli hänen moderni, pieni ja vihreä kännykkä, joka oli pirissyt jo ties kuinka pitkään, mutta Troyn keskittymiskyky ei ollut mukana. "Mitähäh? Brrrrrh..." Hän äänteli kerrassaan oudosti havahtuessaan tosielämään itse valitsemansa soittoäänen (poliisiauton pillityksen, tietysti) täyttäessä aina vain kovenevana jo koko huoneen. Nopeasti hän nappasi kännykän työpöydältä ja työnsi sen korvaansa muistaen juuri ja juuri hipaista vastausnappia. "Bradzhaw, tämä ei tee hyvää zun palkallez!" viekas ääni ärähti välittömästi saatuaan vastauksen ehkä noin minuutin kuluttua soiton alusta. "Ky-ky-kyllä, teidän korkeuten... eikun siis pomo! Miten voin palvel... öö, siis, mikä on tilanne?" Troy sönkötti täysin omaan mielikuvitusmaailmaansa paneutuen ja katsoi hädissään ympärilleen tuntemattomasta syystä. "Ze 'teidän korkeutenne' olizi ollut parempi, mutta nyt on tärkeitä uutizia! Meillä täällä tehtaazza on tunkeilijoita, ja tarvitaan tauztatukea nyt heti! Tuo ainakin alkajaizikzi Dex..." viekas mies vastasi närkästyneesti Troylle.

"Linnoitus vaarassa, ritareita äkkiä apuun... shelv..." Troy mumisi jo niin unenpöpperössä, että oli kaatua tuolin päältä eikä hänen mielessään ylipäätään pyörinyt mikään muu kuin kuva hänestä itsestään hortoilemassa keskiajalla. "Voihan toivotonta mikä tumpelo... ala toimia tai zaat kenkää perzeezeen!" Komento kävi ja puhelukin katkesi ennen kuin Troy sai mussutettua yhtään lisää kommenttia, mutta ehkä niin olikin parempi. "Mä haluan pois täältä..." Troy huohotti ja nojasi nyt täydellä painolla selkänojaan, joka natisi, mutta kaatumisen vaaraa ei sentään ollut, koska hän ei ollut mikään läskikasa. "Kuka taas pitikään käskeä sinne? Hrmmmh... Alkoiko se D:llä? Vai C:llä? Aaww, ihan sama... Kaikkihan ovat yhtä mainioita taistelijoita!" hän mietiskeli ja painoi edessään olevan, ylänurkkaa kohti johtavaan johtoon kytketyn mustan laitteen (jossa oli myös mikrofoni kytkettynä) ainoaa nappia. Kaikki työläiset lopettivat keskustelunsa kuultuaan piippauksen kovaäänisistä, mikä merkitsi luonnollisesti kuulutusta. Troy yritti vaivoin kerätä ajatuksensa kasaan ja jäi hetkeksi aikaa miettimään, ketä hänen oikein pitikään kutsua. Sekunnit vierivät ja poliisit kaikkialla alkoivat epäillä, oliko kyseessä joku pila, jolla oli tarkoitus osoittaa, kuinka työpaikka hiljeni yhdestä äänestä, mutta lopulta Troy sai jotain sanottua. "Chris Cougar, minun toimistooni ja heti!" Hän ei vieläkään tiennyt, oliko kyseessä Chris, Dex vai Deco, mutta koska C-kirjain tuntui niin varmalta, sen varaan piti nojautua. Tietokonesalissa jotkut jatkoivat väkerrystään, mutta nurkassa kopiokoneen ääressä seisovat kaverit katsoivat ääneti Chrisiä, joka ei yhtään ymmärtänyt, mistä saattoi nyt olla kyse. "Paras vaan mennä, siellä voi olla Savagekin, ja kunnian kukko ei laula, josset mee..." toinen heistä muistutti etusormi pystyssä. Kalpea ja mitäänsanomaton, huonon ryhdinkin omaava jättiläismäinen Chris ei siis voinut muuta kuin lähteä puhutteluun. Jos tämäkin liittyi taas Coliniin, hän oli valmis vaikka eroamaan, koska ei hän nyt omaa poikaansa voinut vankilaan heittää - olihan roistollakin todellisuudessa hyvä sydän, mutta sitä eivät kaikki tajunneet. "Mites muuten menee Parkesilla? Tiedäthän, se tyyppi, joka yritti sillon kerran tappaa kissan, joka oli p*skonut pari senttiä sen pihan puolelle?" kopiokoneelle jäänyt kysyi työtoveriltaan, joka puhkesi oitis räväkkään nauruun muistaen itsekin tuon tapahtuman. "Joo se... eiköhän se ole siellä Kenraalin vartiokaartissa tälläkin hetkellä... Hauska tyyppi, mutta eiköhän silti vähän hullu." toinen murahti jatkaen sitten työntekoa normaalisti.

Pitkän matkan päässä toisaalla - maan alla

Kellarissa oli erittäin pimeää. Sitä ei oikeastaan valaissut mikään muu kuin keinotekoinen, paristolla toimiva taskulampun valo. CJ ainakin toivoi olevansa siellä yksin, mutta koskaan ei voinut olla sataprosenttisen varma kaikesta. Koska taskulamppu kuitenkin varmasti piti mahdolliset vieraat loitolla, hän piti sitä kaiken aikaa päällä, mutta yritti liikkua nopeasti, kun varapatteria ei ollut ainakaan mistään saatavilla. Nyt hän oli kuitenkin pysähdyksissä huoneessa, joka oli sen läpi kulkevien suurien putkien takia epämiellyttävän ahdas, mutta jossa sentään oli seinällä kartta. CJ ei viitsinyt koskea siihen, koska se saattoi hajota, mutta ainakin siitä erottuivat kaikki tärkeimmät asiat mainiosti. Tasan keskellä karttaa näkyi punainen piste ("Olet tässä") ja joka suuntiin risteili käytäviä niin tiuhaan, että etsityn kohteen löytämisestä ei tullut mitään. CJ punnitsi vaihtoehtoja mielessään - hän saattoi päästä hissiin, jos vain seuraisi "punaista reittiä lattiassa", mutta oliko siitä enää jäljellä mitään? Hän osoitti taskulampun maata kohti ja yritti saada jotain selvää pölykerroksen peittämästä lattiasta, mutta eihän siinä mitään ollut. Rotta tosin oli astunut suoraan valoon ja rääkäisi nyt hurjistuneesti luultuaan lajitovereidensa tavoin CJ:tä hirviöksi, ja kipitti kiireen vilkkaa pois alueelta äänen kaikuessa käytävillä. Samalla alkoi kylläkin myös ajattelu kaikesta pelottavastakin, sillä putkisto vihelsi aavemaisesti ilman virratessa siellä sisällä, ja koko ajan hänestä tuntui siltä, että joku... tai jokin tarkkaili häntä. Nyt se tunne oli entistäkin vahvempi - ja kaiken huipuksi jonkun hengityskin oli kuultavissa. Enää CJ ei voinut vastustaa paniikkikohtausta, sillä Dardanin kaltaiset näyt eivät hengittele, ja tässä oli tosi kyseessä. Hän vatkasi taskulamppua kiireesti molempiin suuntiin, niin vasemmalle kuin oikealle, eikä tiennyt, uskaltaisiko liikkua mihinkään. Molemmat reitit olivat täysin pilkkopimeitä ja täysin samannäköisiä, eikä hän voinut kuvitella tulleensa juuri sitä vasemmanpuoleista väylää pitkin. Edes yksi pieni ja hengitystä parempi merkki ihmiselämästä, niin häneen iskisi kammottavin tunne maan päällä... jonkinlainen kauhupelimusiikki iskostui hänen aivoihinsa ja täysillä hän myös toivoi tämän olevan pelkkää peliä. Vielä yksi kierros taskulampulla, ja sitten saisi riittää paristojen tuhlaus - mutta silloin hän näki sen, katsoessaan siihen suuntaan, josta tuli. Suuren, pystysuorassa olevan putken viereen seinälle laajeni valtavan suuri, hiipivän kaverin siluetti. CJ karjaisi niin hulluna, että taskulamppu oli pudota hänen kädestään, ja sitten hän lähti juoksuun oikeanpuoleiselle reitille kaiun toistaessa hänen kauhunhuutoaan joka puolelle.

"Ei, ei, eii... herättäkää minut, HERÄTTÄKÄÄ!" CJ pyysi ja rukoili ja aneli kaikkia suurempia voimia, sillä tämä oli lähes yhtä kauheaa kuin aavekaupunki - ei aivan niin hirvittävää, koska siellä oli jostain syystä vielä aavemaisempaa - mutta silti tarpeeksi saadakseen vipinää kinttuihin. CJ juoksi kuin viimeistä päivää kuulematta kuitenkaan kenenkään huutoja tai askeleita kaikunakaan takaapäin. Siitäkin huolimatta hän jatkoi juoksua ja hypähteli edestakaisin ottaen aina sattumanvaraisen tienhaaran. Punaisesta reitistä ei ollut tietoakaan, mutta tärkeintä oli saada edes jonkinlainen tie ulos täältä, kun aloituspisteeseenkään ei ollut paluuta. Edessäpäin näkyi jo valoa, tosin erittäin himmeää, mutta silti tarpeeksi kirkasta, jotta siellä näkikin jotain ilman taskulamppua. Hän sammutti sen jo valmiiksi ja hidasti vauhtiaan, koska askeleet pitivät suunnatonta melukonserttia kaiun säestämänä. Näin on paljon parempi, hän ajatteli astellessaan yllättävän miellyttävän näköiseen risteykseen. Sinne paistoi päivänvalo oikein kunnolla ja ainakin pieni turvallisuuden tunne pääsi taas rauhoittamaan hänenkin mieltään. Risteyksessä oli kolme haaraa - se, josta hän tuli, oikea ja vasen. Aivan tyhjä tämä valoisa kohta ei suinkaan ollut, vaan sinne oli pakattu pahvilaatikoita sinne tänne, ja nämä eivät olleetkaan pölyn peitossa! Tämä siis kertoi siitä, ettei kyse ollut mistään 80-luvun lastista, joka ei koskaan päässyt käyttöön, vaan ne oli tuotu paikan päälle aivan äskettäin. Lisäksi toinen karttakin odotti katsojaansa valonlähteen alapuolella, joka oli vanha ja kulunut, ylöspäin viistosti osoittava ikkuna, ja siitä aurinko paistoi sisälle oikein kunnollisesti. Parempikin "laatu" valolle olisi saatu, jos ikkunaa putsattaisiin, mutta kartta sentään oli oikein mainiosti luettavissa. CJ oli näemmä kulkenut aimo matkan ja valinnut kaikista tienhaaroista juuri oikean väylän, kun oli tällaiseen kohtaan päässyt, joka oli muuhun kellarikerrokseen verrattuna jo puoli paratiisia. Hän huokaisi helpotuksesta ja saattoi ehkä levähtää täällä hyvän aikaa ennen kuin jatkaisi matkaansa hissille, jota ei tästä tilasta löytynyt. Uusi punainen piste, nyt merkittävästi lähempänä suunniteltua kohdetta kuin aiemmin, näytti CJ:lle jälleen hänen sijaintinsa aavemaisessa kellarikerroksessa, ja lattiassakin itse asiassa näkyivät eri suuntiin osoittavat viivat. Vierekkäin kohti vasenta reittiä kulkivat hissille vievä punainen ja "koehuoneeseen" (nimi ainakin kuulosti pelottavalta) keltainen. CJ päätti visusti pysyä kaukana keltaisen viivan kohteesta, mutta toisaalta hänet oli pakotettu seuraamaan myös sitä ainakin jonkin matkaa...

Yhtäkkiä hän havahtui. Hurjasti epäilemättä Flint Countyn taannoisessa seikkailussa kehittynyt vaisto paljasti jälleen, että hän ei ollut ainoa ihminen täälläpäin. Tunne ei ollut turvallinen, vaan eipä toisaalta kellarissa voinutkaan odottaa törmäävänsä Stalkeriin tai kehenkään muuhun ystävällismieliseen henkilöön, kun kaikki muut olivat ottaneet etuoven ja sieltä hajaantuneet moneen suuntaan. "Voe helevetti, ei nyt..." hän parkui toivottomasti, vaikkakin hiljaa. Takaisin hän ei voinut palata, koska siellä saattoi olla se varjossa pelottavalta näyttänyt mies, ja hän tunsi tilanteen sellaiseksi, että henkilöitä tuli molemmista suunnista. Sekös tästä vielä puuttui - nyt hän ei voinut kuin epäröidä hätäisesti ratkaisukeinoa tilanteeseen. Joko pelot tai kuolema oli kohdattava, ja se oli takuulla CJ:n elämän vaikein päätös. Askeleita kuului joka puolelta ja ne sekoittivat todellisuudentajun lähes yhtä pahasti kuin tylsyys oli tehnyt Troylle. CJ peitti ohimoitaan kämmenillä ja pyrki keksimään ratkaisua, kun joku jo jutustelikin lähistöllä niin, että hän kuuli: "Aivan joo, muistahan toimittaa rotat mahdollisimman äkkiä koehuoneeseen. Työtahtia pitää nopeuttaa, kuulemma jotkut ovat nähneet tunkeilijan, mutta Kenraalilta ei ole saatu vielä varmistusta asiaan..."

To Be Continued.

Tästä lähtien yritän olla aktiivisempi :)

No voi ******* nyt en jotekin enää jaksa lukea sun tarinoitas... vaikka ne ovat laadultaan niin v***n hyviä.

Hmm saat kuitenkin 9:n

Voi että ku oot gangsta kun uskollat kiroilla. Rofl.

Lainaus:31.08.2009 GTA-F4N1 kirjoitti:
No voi ******* nyt en jotekin enää jaksa lukea sun tarinoitas... vaikka ne ovat laadultaan niin v***n hyviä.

Hmm saat kuitenkin 9:n

Hienot perustelut. "En nyt jaksa lukee mut saat kummiski ysin"

Lainaus:29.06.2009 MrToro kirjoitti:
MrToro Stories 51 - Season 6:

The Escape

Kestihän siinä aikansa, että sain arvosteltua tarinasi, mutta tässä se nyt tulee. ^^ Pituutta oli häkellyttävän paljon, ehkä enemmän kuin yhdessäkään aiemmassa tarinassasi, mikä on tietysti tässä tapauksessa hyvä asia. Sanavarasto on ainakin omaani laajempi, joten siitäkin plussaa...

...josta siirtykäämme miinuksiin. Pituus ei aina korvaa kerronnan laatua, ja jossain tilanteissa, kuten vaikka Pierce vastaan jengit -kamppailussa, olisi voinut kummasti terästää tunnelmaa kirjoittamalla kuvailevammin. Joka tapauksessa kelpo kokonaisuus, jolle odottaisi jo jatkoa mahdollisimman pian. Sainteja tosin nähtiin mielestäni turhan vähän... ;/

+ Erittäin pitkä
+ Laaja sanavarasto, mikä saa tarinan kuulostamaan paikoin hienolta

- Kerrontaa saisi olla enemmän
- Saintejakin, vaikka tämä on makuasia :)

8 puol

-

Lainaus:22.08.2009 GTA-F4N1 kirjoitti:
GTA-F4N1N Tarinat
Yhdeksäs tarina, 27. Kertomus!!!
States in Conflict, Friends in Peace, osa 1

Sainpas tähänkin sitten kerralla tehtyä arvostelua. Jotenka siis, pituus oli tässäkin ookoo, ja oli mukava huomata, että kehityksesi on tapahtumassa näinkin nopeasti. Kerronnassa tosin vieläkin puutetta... Dialogia kyllä riittää enemmän kuin tarpeeksi, mutta tapahtumia voisi myös kertoja kertoa, koska kaikki asiat eivät välttämättä käy hahmojen puheesta selväksi. :)

Ja mitäs viä... Plusmiinushökkeli...

+ Mukavan pitkä...
+ Tapahtumat etenevät kelvollista vauhtia

- Liian vähän kerrontaa
- Liian paljon keskustelua

8 +

Carbonox Stories:

No Fear - Osa 4 - Four Stories

Tasan kaksi kerrosta vaikeuksissa olleen CJ:n yläpuolella olivat puolestaan omassa työssään Alan, Lin ja Deco, jotka olivat päättäneet mennä ensimmäisen kerroksen vasemman puolen kautta ja joutuneet siksi riskitilanteeseen, jossa oli jouduttu ryömimään liki sortuneen betonin alta (joka melkein kaatui Alanin päälle tämän tullessa viimeisenä) hissille pääsemiseksi. Mitään pelottavaa heidän matkalleen ei ollut vielä ehtinyt sattua, ja toinen kerros näytti itse asiassa jopa viihtyisämmältä kuin ensimmäinen. Toki he olisivat menneet korkeammallekin, jos mokoma hissi ei olisi kieltäytynyt toimimasta ylemmäs haluttaessa. Portaita pitkin toisaalta pääsi minne tahansa, ja niitä he nyt etsivät kieltämättä hienon näköisissä puitteissa. Mitään punaisia mattoja ja sähkövaloja nyt oli turhaa toivoa, mutta kyllä siellä oli sentään siivottu, ja se kieli viimeistään selkeästä elämästä jossain päin tehdasta. Ongelmana vain oli se, että käytäviä kulki joka puolella, ja samanlainen myrkynvihreä kokolattiamatto täytti joka paikan - siispä ei ollut helppoa löytää tietään eteenpäin. Joskus käytävien välissä oli pieniä toimistohuoneita, joiden kanssa oli ehkä parasta olla varovainen mahdollisten ansoitusten takia. Assassin, joka oli siihen mennessä tyytynyt matkaamaan Alanin sylissä (vastoin tahtoaan), hyppäsi nyt umpitylsään matkustukseen kyllästyneenä puoliväkisin pois ja alkoi kiinnostuneena tarkastella paikkoja. Hän kieltäytyi arvonsa vastaisesta nuuhkimisesta, mutta päätti sen sijaan mennä heti ensimmäisessä kulmassa olevaan toimistoon, vaikka Alan olisi halunnut kääntyä vasempaan. Assassin ei vähästä hätkähtänyt, vaikka isäntä komensikin jopa huvittavan vihaisena: "Kissa - käänny!" Tässä välissä Deco alkoi jo nauraa, kun Alanin täytyi ottaa askeleita saadakseen kissansa kuriin, mutta omistajaa ei ainakaan naurattanut. Assassin hypähteli aina vain nopeammin ja itsepäisemmin ovelle, mutta siihen hän myös yllättäen pysähtyi nostaen karvat pystyyn. Ovessa oli kyllä jostain syystä kissanluukku, vaikkei Kenraalilla varmasti minkäänlaista lemmikkiä ollut, mutta tarkalleen sen edessä lattialla oli suuri, punainen nappi, joista Assassinilla ei ollut mitään hyviä muistoja, varsinkin Alanin yli-innokkuuden takia - kaikki "homermaiset" virheet olivat hyvin mielessä elektroniikkalaitteiden parissa. Parasta oli vain unohtaa toimisto ja palata suosiolla kaverin kyytiin, mutta ei missään nimessä tämän käskystä, vaan ryhmän etenemisen puolesta. Alan vain ehti harmittavasti ottaa tarpeeksi askeleita ovea kohti näkemättä mitään muuta kuin Assassinin, ja jalka tallasi suoraan napin päälle. Kissa länttäsi tassun naamalleen harmitellen Alanin tyhmyyttä jälleen kerran - vahinko oli jo tapahtunut, joten eipä jalan poisvetäminen auttanut.

"Nyt juostaan ja kovaa!" Lin käski ja osoitti suoraan eteenpäin hätäisen päättelyn tuloksena. Assassin päätti sittenkin jättää toimiston omiin oloihinsa, kun punaiset valot vilkkuivat katossa päästäen suunnatonta meteliä. "Tyhmä kissa!" Alan torui tämän hypätessä napin yli ja aloittaessa sitten juoksun jo pitkälle ehtineiden Linin ja Decon perään. Hänellä itsellään kesti taas jonkin aikaa tajuta tilanne, mutta viimeistään kaiuttimien piippaus ja sitä seurannut kuulutus auttoi ymmärtämään. "Huomio, kaikki Samedini! Hälytin laukaistu kakkoskerroksessa, lukitkaa turvajärjestelmät välittömästi! Suojatkaa hissejä ja vaihtakaa koodeja!" Kenraali komensi pelottavasti äänen kaikuessa pitkin käytäviä. Hälytin alkoi ulista, Alankin aloitti hurjan juoksun ja Assassin veti eteenpäin pitkillä loikilla paljon kovempaa kuin omistajansa, joka läähätti perässä. "Äkkiä äkkiä, vaihdetaan kerrosta seuraavassa hississä! Ei täällä voi olla!" Deco totesi juoksun lomassa - kaikki juoksivat jatkuvasti vain suoraan eteenpäin, vaikka siellä olisi voinut ollakin umpikuja tai palkkasoturisaattue ihan vain heitä varten. "Turha yrittää paeta! Teidän peräänne on jo lähetetty uskollisia joukkojani, ja varoitan teitä siitä, että tulette takuuvarmasti menettämään muitakin ruumiinosia kuin korvia, jos mieheni saavat teidät kiinni itse teosta!" Kenraali jatkoi sen kuuloisesti kuin hän tietäisi kaiken aikaa, missä Alanin saattue oli. Näin eivät olleet tietenkään näreet, vaan hän vain heitti lisäkuulutuksen tietämättä varsinaista syytä. Samedien budjetti ei riittänyt kameroihin, kun piti palkata sotureita, ja Wissler ei ollut antanut omasta pussistaan yhtään ylimääräistä vedoten mottoonsa "Kyllä Vogel maksaa". Vaan eipä tältäkään tullut rahaa, ja sitä Kenraali nyt harmitteli suljettuaan yhteyden kaiuttimiin ja kääntyen Savagen, Sharpin sekä vastikään paikalle tulleiden Mr. Sunshinen ja Veteran Childin puoleen. "Teillä ei ole varaa virheisiin. Jos he jatkavat tätä vauhtia, he ovat kohta täällä. Savage, sinä autat minua varmistamaan, että pystyn katoamaan, jos tarve sitä vaatii. Te muut, mars jahtiin! Tunkeilijoita ammutaan - ja selviytyjiä ammutaan uudestaan..." hän myhäili hullulta kuulostaen pimeydessä. Sharp oli turhautuneen näköinen, kun joutui pohjasakan kanssa käytännön hommiin, mutta koska Savage oli häntä tärkeämpi ja älykkäämpi, tehtävät oli vain parasta luovuttaa oikeille ihmisille. Hän katsoi epäluottavaisesti Sunshinea ja VC:tä, ja poistui sitten vähin äänin ensimmäisenä tiloista.

Kaikkein alin paikka

CJ oli hätää kärsimässä. Hän oli tullut kolmen reitin risteykseen kellarissa - taaksepäin hän ei ollut palaamassa, siellä kun oli maksimaalisen epäviihtyisää, mutta toisaalta sekä vasemmalta että oikealta tuli jutustelevia ihmisiä hänen sijaintiaan kohti, ja valon takia piiloutuminen ei ollut helppoa. Ainoa keino oli valtavan pahvilaatikkovuoren muodossa huoneen reunalla, mutta jos jokin menisi pieleen ja laatikot tippuisivat, hän olisi mennyttä kalua. Se riski oli kuitenkin otettava, koska aivoihin piirtynyt traumaattinen kuva ihmisen varjosta taskulampun valossa oli vain liikaa hänen valmiiksi herkästi järkyttyvälle mielelleen. Hän epäröi ja kuunteli oikealta tulevien miesten jutustelua hetken aikaa ("Niin, meille annettiin oikein mukavan selkeät ohjeet tunkeilijoista - puukolla kiduttamista, kunnes selittää oikein tarkasti, mitä oikein tekee tällaisessa paikassa, ja sitten päästetään ehkä tiehensä, jos syy on pätevä, mutta eipä kukaan ulos pääse ilman verenhukkaa!"), mutta siinä vaiheessa vaihtoehdot alkoivat jo uupua. Hän hypähti keskelle pahvilaatikoita ja toivoi, ettei kukaan kuullut häntä, kun hän kaivautui sisemmälle vuoreen ja etsi mukavaa koloa, jossa hän pystyisi loikoilemaan sikiöasennossa vihollisten lähtöön asti. Kukaan ei onneksi huudahtanut mitään sellaista kuin "Mikä se oli?!", vaan kaikki marssivat aivan normaalisti, kunnes päätyivät samanaikaisesti valoon sisään ja kaikki näkivät puolestaan toisensa - myös CJ näki kaikki ja tarkkaili varoen saapunutta joukkoa. Ensimmäisenä silmään pisti vasemmalta puolelta tullut mystinen nainen, joka kantoi painavaa automaattihaulikkoa ja jolla oli päässään verenpunainen hattu, joka etäisesti muistutti häntä jonkun toisen - siis epämiellyttävän tyypin - omasta vastaavasta. Kultaiset kirjaimet komeilivat sen etuosassa, mutta tekstiä oli todella vaikeaa lukea sellaisesta kulmasta. Joka tapauksessa heti alkuun oli syytä ihmetellä, koska varmasti Kenraali tai kukaan muukaan ei luottanut juurikaan naissotilaisiin, ja koska tuossa ei missään tapauksessa voinut olla Angel eikä McLaggenkaan (jonka CJ oli aiemmin nähnyt jossain arkistokuvassa), tilanne hankaloittui entisestään. "Vihaan tuntemattomuutta..." hän ajatteli taatusti äänettömänä, koska haulikko oli yksi maailman viimeisiä asioita, jonka kanssa oli leikkimistä... heti pelottavan näköisten, macheteja kantavien miesten jälkeen. Se, joka tuli haulikkonaisen mukana, näytti kaikkein pahimmalta, vaikka tällä oli myös suorastaan kelvoton ryhti ja siksi ulkonäkö viittasi ennemmin apinaan kuin ihmiseen, mutta sitä CJ ei koskaan aikonut sanoa suoraan seurauksia peläten.

"Brrrrh, tästähän tulee mukavaa! Mä en olekaan saanut läträtä verrrellä vähään aikaan!" apinamainen mies murisi ja hieroi tyytyväisenä machetea ajatellen lämpimästi tulevaisuutta. CJ päätti ainakin heti ensiksi hankkiutua mahdollisimman kauas tuosta mielisairaasta hyypiöstä ja valita ennemmin vaikka sen pelottelijan pimeässä käytävässä. "Voi sinnuu, Iso-Kroko, aina haluamassa tappelua! Eikö nyt vähän vähempikin voisi riittää, olet sentään jo halkaissut yhdeksältä päät ja vielä säilytätkin niitä kunniakaapissa?" kysyi sama mies, joka oli puhunut tunkeilijoiden kohtalosta vähän aikaa sitten - CJ:ltä meinasivat silmät lentää kuopistaan, kun hän kuuli, että ihmisapinaa kutsuttiinkin "krokoksi", mikä ei sopinut ollenkaan, riippuen ehkä vähän hampaista. Pahvilaatikkovuori hoippui uhkaavasti hänen ympärillään ja hän nielaisi kauhusta ajatellen kohtaloaan, jos vaikka jotkut seinähullut päättäisivät tarkistaa alueen macheteillaan. "Ha! Joo, kyllä se on aika mukavaa katsella urhean työn aikaansaannoksia!" Iso-Kroko naurahti ja hieroi tukkaansa, joka oli ehkä rumin, mitä CJ oli koskaan jollain nähnyt - hiirenharmaa, joka suuntaan sohiva ja yleisestikin huonosti hoidettu. "Haulikkomuija" (jonka CJ keksi pari sekuntia sitten) ei ollut yhtään iloisen oloinen ja vaikutti haluavan, että tilanne jo edistyisi sen kummempia muistelematta Krokon menneisyyttä epämukavan väen kanssa. "Joko aletaan hommiin? Tietääkseni nää pahvilaatikot piti siirtää viidennen kerroksen varastoon, ja nopeudesta tulee lisäpalkkaa..." hän murahti äänellä, joka sai CJ:nkin säpsähtämään. Hän oli kuullut tuon jossain... Vieläkin oli selvää, ettei nainen ollut kukaan tuttu, mutta ikään kuin aikuisiän rapistama ääni ei kuulunut hänen korvaansa ensimmäistä kertaa. Tuntui aivan siltä, että kohta tuleva pahvilaatikoiden siirtely, joka paljastaisi hänen sijaintinsa, ei merkinnyt mitään mysteerin selvittämisen rinnalla. "Äh, ihan sama, laatikkoon ja äkkiä!" hän tokaisi ja veti lähemmäs erästä laatikkoa, joka ei näyttänyt olevan kovin tärkeässä kohdassa pitääkseen vuorta pystyssä. Koko oli juuri passeli, joten ei sitten enää muuta kuin sisään. CJ:n oli vaikea nousta tarpeeksi ylös joutumatta huomatuksi, eikä hän uskaltanut kolkata laatikkoa kyljelleenkään, koska muuten kaikki saattoi romahtaa. Vahdit olivat uppoutuneet aggressiiviseen keskusteluun eivätkä huomanneet pikkiriikkisiä liikkeitä ympäri laatikkojoukkiota. CJ oli melkein kömpinyt sisälle kokonaan ja oli vetämässä kannet kiinni, kun katastrofi sattui pahimmalla mahdollisella tavalla.

CJ veti kantta itseään päin, kun se jäi jumiin vatkaamaan suoraan päällä ollutta laatikkoa vasten. Tietysti hän suuttui moisesta tilanteesta ja yritti aina vain hurjemmin, mutta tällöin sattui mahdoton ketjureaktio, kun hän tuuppasi turhan laatikon pois tieltä. Hetkessä koko vuori romahti hänen ympäriltään ja kaikki vartijat kääntyivät välittömästi katsomaan tilannetta. CJ panikoi hurjasti ja vetäisi rymistelyn ja kaatuvien laatikoiden suojassa kannet nopeasti päälleen kuin olisi jo. Kroko oli innokkaimpana ryntäämässä etsimään tihutyön tekijää, kun muut ottivat rauhallisemmin, vaikka pysyivät silti valppaina. "Tules sieltä, minulla on sulle pikkunen yllätyyyyys..." Kroko kutsui mielenvikaisena tonkien laatikoita joka puolelle. Äänten perusteella hän ei vaivautunut avaamaan niitä, joten ehkä CJ oli turvassa, jos hän ei siis ollut tulossa nostamaan sitä laatikkoa - sen yllättävä paljastuminen painavaksi oli pahinta, mitä saattoi toivoa. "Arnold, hae trukki, me voitaisiin kaiken varalta viedä nämä... aaa, tarkastukseen." komensi kaikkein pienin mies, jolla oli pikkuinen, liki huomaamaton musta parta ja valtavat tummat silmät, joissa oli aina erikoisesti kiiltävä katse. Hänen mukanaan tullut, erittäin suuren parran omaava ja häntä suunnilleen päätä pidempi kaveri ei ollut kuitenkaan samaa mieltä. "No jee, äijä ei koskaan tee mitään! Kroko, eikös nyt olekin Bradin vuoro ajaa trukkia?" Arnold kysyi närkästyneenä, mutta ei saanut vastausta mieheltä, joka kolusi edelleen sortunutta pahvilaatikkovuorta ja muuttui jatkuvasti pettyneemmäksi ja vihaisemmaksi, kun tilaisuus saada kymmenes pää kokoelmaan oli lipsumassa käsistä. "Voi saakutti, rauhottukaa jo! Aina on miehillä vaikeuksia tehdä yksinkertasia hommia!" Haulikkoa edelleen kantava nainen oli nyt puuttunut puheeseen ja CJ odotti kuulemansa perusteella naurunrämäkkää kahdelta paljon kovemmalta mieheltä, mutta sen sijaan nämä tekivätkin kunniaa ja asettuivat suoraan seisoma-asentoon. "Kyllä, Lt. Alomar! Homma hoituu viivyttelemättä ja ilman tarvetta ilmoittaa asiasta ylemmälle taholle! Brad hakee trukin viivyttelemättä ja lastaa laatikot!" Arnold huusi nopeasti kuuluvalla äänellä ja CJ yritti jo olla hengittämättä, koska hän saattoi tuntea Iso-Krokon päästävän likaista tupakkailmaa pihalle hänen lähelleen, ja se jos jokin kuvotti. "Älä tota kuuntele, kyllä se on Arnoldin homma!" Brad mörähti vaimeammin taustalla, ja huokaus oli kuultavissa. Nähtävästi ilmainen pääsy viidenteen kerrokseen oli viivästymässä toivottoman paljon tyhmien vartijoiden takia...

Taas ylemmäs - kerroksessa numero kaksi

Tässä kerroksessa oli monenkaltaisia paikkoja. Kenraali oli uudistanut sen täysin kiusatakseen kutsumattomia vieraita, ja oikeanpuolimmaisia rappuja pitkin kiipeäville oli suunniteltu ainutlaatuinen yllätys sokkeloisen toimiston muodossa, joka ei ollut missään määrin Kenraalin oma tuotos, vaan jäljelle jäänyt muodostelma entisestä tehtaasta. Se oli miellyttänyt uutta omistajaa niin paljon, että sai luvan jäädä - olihan sen läpi käytännössä mahdoton päästä ilman GPS-laitetta, kaikki huoneet kun olivat prikulleen samanlaisia, jos ei laskettu ovien sijaintia ja kaappien sisällön erilaisuuksia. Yksi poikkeus sääntöön löytyi labyrintin "alkupuolelta" (sieltä siis Stalkerin näkökulmasta) - tietokonetiloja suurempi huone, josta lähti neljä ovea kuhunkin suuntaan. Siellä olivat niin paikalle harhailemaan lähtenyt Stalker, kuten myös Julius Little, jota hän parhaillaan kovisteli, sekä muutamia tilanteen sivuhenkilöitä - Jill McLaggen, jolla oli tosin nyt taju kankaalla Stalkerin repussa piileskelleen Dice-kissan avustuksella. Kissaa jahtasi nyt hullu palkkasoturi kirveen kanssa muiden joko loikoillessa epäonnistuneen jahdin seurauksena tajuttomina pitkin huoneen reunoja tai McLaggenia tajuihinsa auttamassa. Stalker oli alakynnessä Juliusta vastaan, vaikka yrittikin nipistää kaiken tiedon kovistelullaan, koska hän ei tietenkään voinut tappaa miestä ja siksi tämä vain nauroi, kun gorillamainen ja erittäin vihainenkin äijä ravisteli häntä puolelta toiselle. Ympärillä oli sitäkin mielenkiintoisempaa, kun Dice juoksutti kirvesmiestä pitkin huoneen reunoja jäämättä kiinni - tämä kirosi kissan helvettiin kerta toisensa jälkeen, ja ärsytystä lisäsi eniten se, että Dice ei mennyt täysillä, vaan juuri riittävän nopeasti pysytelläkseen turvallisen välimatkan päässä. "TULE TÄNNE, SAAMARI! TÄNNE!" kaveri komensi nyt jo enemmän kuin tosissaan, mutta sille, kuten myös kirveen erittäin mielipuoliselle veivaamiselle Dice olisi vain nauranut, jos ylipäätään pystyisi. Hänellä oli varsin hyvä McLaggeniin liittyvä suunnitelma, jonka kohdalla pääsi samalla näkemään, oliko kirvesmies valmis tekemään aivan mitä tahansa saadakseen kissan hengiltä. Hän juoksutti tyyppiä vielä muutaman kerran huoneen ympäri väsyttäen tätä vieläkin enemmän, ja tässä vaiheessa Stalker oli kirvesmiehen tavoin menettänyt malttinsa. Hän kaatoi Juliuksen suoraan yhdellä kädellä vihaisen murahduksen tahdissa lattialle ja astui sitten vasemmalla jalallaan tämän päälle. "Vieläkö naurattaa, vai istunko päälle?!" hän kysyi Juliukselta, joka oli ainakin järkytyksestään päätellen ehtinyt rauhoittua hauskanpidostaan ja katsoi nyt tilannetta vakavasti. Kuolema tulkoon, kidutusta hän ei halunnut.

"Hei, hei, wou wou! Ei tarvi ottaa kaikkea tosissaan!" Julius huusi ja asetti molemmat kätensä suojaamaan Stalkerin valtavalta massalta. Tämä hymyili vihollisensa huomaamatta sille, että putki jatkui eikä kukaan vieläkään uskaltanut uhmata häntä, kun päälleistuminen tuli mainituksi. "Et säkään olisi näin vihanen joka hetki, jos nuoruutes olis ollut täyttä p*skaa! Mutta ei, pilalle Stilwaterin parhaimmistossa hemmoteltu herra Little ei edes tiedä, millaista on joutua päivittäin ruoskituksi ja natsijälkeläisen silmätikuksi..." Stalker sanoi tomerasti suoraan sydämestä, mutta Julius ei hänen puheestaan mitään ymmärtänyt. "Anteeksi nyt vaan, mutta se, että näytän vähän tärkeilevältä, ei meinaa, että olisin jostain v*tun Suburbsista... Oikeastaan vartuin täällä pohjasakan reviirillä tehdasalueen kulmilla, josta lopulta nousin jengipomoksi. Ota selvää taustoista ennenko syyttelet... mutafukka." hän selitti ja heitti vielä loppuun kunnon loukkauksen, mutta siihen ei Stalker enää tarttunut. ”No hyvä on, sitten voidaankin jättää tämä tähän.” hän ärähti - jos ei vastausta herunut, sitten piti vain hoidella juttu. Erittäin vähäisellä voimalla, joka tosin oli tarpeeksi paljon tällaiseen heikkoon ääliöön, hän nosti Juliuksen vähän ylemmäs ja iski sitten pää edellä lattiaa vasten. Entinen Saint-johtaja menetti tajuntansa, mutta selvisi kuitenkin takuuvarmasti hengissä. Vaikeuksia oli luvassa, jos noin vain lähdettiin tappamaan, ja asioista kannatti ottaa toisista lähteistä selvää ensin. McLaggen oli varmasti itsepäisempi, mutta myös helpompi tapaus, koska kukaan ei varmasti pitänyt pää alaspäin roikottamisesta avonaisessa ikkunassa. Vielä ei kuitenkaan ollut Stalkerin vuoro, vaan Dicen, joka oli suorastaan tyytyväinen hankalaan työhönsä. Kirvesmies jaksoi enää hädin tuskin pitää itseään kasassa, ja kun hän vihdoin luuli päässeensä kissan luokse, tämä olikin asettunut siististi seisomaan yhä tajuttoman McLaggenin vatsan päälle. Palkkasoturit eivät pystyneet tekemään mitään, koska Dice nosti aina karvansa pystyyn jonkun sormien lähestyessä ja esitti sähisten kynsiään, mutta mihinkään hän ei ollut liikkumassa. Kirvesmies ei ollut halukas tappamaan kissaa, joka tiesi jatkuvasti hänen liikkeistään kaiken tietämisen arvoisen ja oli valmis hyppäämään pois ennen osumaa, jolloin surmansa tulisikin saamaan McLaggen. "Laita tuo pois, laita tuo ihmeessä pois... ei sille mahda nyt mitään..." sotilas pyyteli kirvesmieheltä, mutta tämä ei lannistunut. Valtavat, huonosti hoidetut ja ulkonevat torahampaat tekivät hänestä erittäin ilkeän näköisen, ja hän kamppaili tappaakseen kissan - jäi sitten muita ruumiita tielle tai ei. Hän kohotti kirveensä...

...ja sai epämiellyttävän vastaanoton. Kaksi palkkasoturia hyökkäsi hänen päälleen ja työnsi häntä taaksepäin. "Sä et tapa nyt ketään! Olet hullu ja sut pitäis erottaa SPEARista, sen pääperiaate on vihollisten kaataminen yhteistyöllä! Mikään armokuolema ei ole vastaus!" lähin tyyppi komensi alhaisemmasta asemastaan huolimatta. Hetken aikaa kirvesmies tarkkaili molempia vastustajia hämmästyksissään ja vaikutti jo siltä, että hän päätti luopua koko jutusta ja odottaa, että jotain käänteentekevää tapahtuisi, mutta sitten kirves nousikin jälleen ilmaan ja muut järkyttyivät, mutta hän työnsi lähimmän harmaapukuisen sotilaan kylmästi karvaisella kädellään pois alta. "Oli miten oli, viholliset pitää tuhota, aiheutti se sitten armomurhan tai jotain muuta!" hän naureskeli ja osoitti jälleen kirveellä suoraan kohti Dicea. Kissan ja miehen katseet kohtasivat - pienempi, mutta moraalisesti älykkäämpi olento nuoleskeli tassuaan vailla pienintäkään huolenaihetta, koska kirvestä hän oli jo paennut ennenkin (se oli jo toinen juttu) eikä isojen ihmisten aivokapasiteetti ollut koskaan todistetusti hänen omaansa suurempi. Ja tärkeintä oli ehkä se, että Stalker oli hiippaillut kirvesmiehen taakse ja yllätti tämän nyt nostamalla vyötärön ympäriltä kiinni ottaen niin kivuliaasti, että nopeasti hymähtely vaihtui pyristelyyn ja tuskaiseen ähkimiseen. Dice ymmärsi, että jo pelkästään Stalkerin voimat pitivät kaverin poissa kuvioista tarpeeksi kauan, joten hän nosti etutassuaan ja laski alas kaikki muut anturat paitsi keskimmäisen, jolloin näytti aivan siltä kuin tämä olisi näyttänyt keskisormea. "AUTTAKAA NYT ÄLKÄÄKÄ SIINÄ TOLJOTTAKO!" kirvesmies komensi ja yritti heristää SPEAR-lakkiaan, jos olisi päässyt edes vähän helpommalla. Stalker kuitenkaan ei osoittanut aikeita luovuttaa, ja muutkin vain katsoivat tilannetta hymähdellen ja rennosti keskustellen. "Voi kuule, ei tämä niin helppoa ole. Ilmoitus on jo matkalla, ja voin lyödä vaikka mummoni vetoa, että Wissler ei tykkää. Sun järkevyytes on asetettu kyseenalaseksi jo hyvän aikaa, ja siinä tuli viimenen pisara. Tiimityö on vakava asia, jota ei auta ruveta rikkomaan turhilla yrityksillä." selitti etummainen sotilas, joka viimeistään teki kirvesmiehestä hullun. "MIKSETTE EDES AUTA? TÄÄ ON TEIDÄN VIHOLLINEN! JA KISSA KANSSA!" hän karjui ja rimpuili entistäkin kovempaa, mutta nyt Stalker puristi toisen kätensä hänen kurkkunsakin ympärille hiljentääkseen häntä edes jonkin verran. Kukaan ei tosiaan ottanut askeltakaan.

"No, ummmh... jos Kenraali nyt tästä tietäisi, hän pakottaisi meidät tappamaan sut ja kissan kanssa, mutta tää tilanne muuttaakin kaiken. Älkää nyt ihmeessä kellekään kertoko, mutta voitaisiin tehdä pikku diili... te saatte mennä, jos varmistatte, että tuo imbesilli saa elämänsä läksytyksen ja mieluusti potkut SPEARista." selitti lähimpänä oleva Kenraalin yksityinen sotilas. Dice ei näyttänyt luottavaiselta, mutta Stalker nieli välittömästi koko selityksen viimeisen päälle ja oli erittäin kiinnostunut asiasta, mutta ei sopimusta ilman omiakin vaatimuksia. "Niin, ja sitten minä vaadin, että autatte mut ja kissan pois tästä toimistokolossista, johon eksyttiin jo nyt. Ja te saatte luvan pitää huolen tästä kaverista, meidän tie vie ylös." hän luetteli päättäväisesti, kun kirvesmies ärtyneenä yritti vielä vastustella, mutta tällä ei ollut pienintäkään mahdollisuutta käydä vastarintaan. "Kolkkaamisestahan vois tulla mulle uus harrastus!" Stalker huudahti ilahtuneesti ja puristi vankinsa kurkkua jo sen verran kovaa, että tämäkin pyörtyi siihen paikkaan kielen jäädessä roikkumaan pihalle - hän näytti kuolleelta, mutta kyseessä oli vain kaikkien taiteen sääntöjen mukaan tehty kuristus, joka teki uhrista kyvyttömän tekemään yhtään mitään. Kaikki Kenraalin joukot olivat asettuneet pienimuotoiseen keskustelurinkiin, jossa he supattivat toisilleen kaikenlaista. Dice hyppäsi pois McLaggenin päältä tuntien tilanteen jo riittävän turvalliseksi kaikkien pohjimmiltaan ilkeiden tyyppien jäätyä Stalkerin kaatamiksi. Odottaminen kesti kauan, ja Stalker laski kirvesmiehen lattiaan makaamaan tähtimäiseen muodostelmaan, mutta kun rinki vihdoin purkautui, totuuden hetki koitti. "Hyvä on, tämä on tällä erää selvä. Stewart auttaa teidät pois labyrintista ja me pidetään huoli sekä idiootista että näistä muista... hienovaraisempikin olisit kyllä voinut olla tuon Juliuksen kanssa, tästä ei Kenraali tykkää." selitti päättäväisimmän näköinen soturi, jonka leuka oli viimeisen päälle täynnä paksua partakarvaa ja työasu hiukan revennyt. Stalker oli kyllä valmis pitämään lupauksensa vaitiolosta, koska tällaisia tilaisuuksia tarjoutui ehkä kerran tuhannesta tapauksesta eikä sitä sopinut haaskata. "Mjaah, mennääs sitten, karvapallo... ja älkääs unohtako, että McLaggen on oikeastaan allekirjottaneelle henkensä velkaa, joten kannattaisi varmistaa, että muija ei käy suoraan päälle nähdessään ens kerralla. Varotan... mä lyön aina takasi." Stalker sanoi ja nosti sormeaan varoittavasti ylös kohti palkkasotureita, joihin onneksi upposi järkipuhe aivan toimivasti. Dice ei pitänyt "karvapalloksi" kutsumisesta ja olisi näyttänyt Stalkerillekin keskisormea, jos kiire ei olisi niin suuri.

Kerros numero kolme

Neljäs yksittäinen, taas eri paikassa tapahtuva tarina koski jo huomattavan pitkän aikaa myöhemmin Chris Cougaria, joka oli kutsuttu täysin puun takaa suojelemaan Kenraalia, jota hän ei ollut koskaan tavannut eikä edes kuullut nimeltä, jos ei laskettu satunnaisia puhelinkeskusteluja Savagen, Sharpin ja Vogelin toimistoissa. Hän ei ollut ennen käynyt täällä, mutta ohjeessa sentään seisoi sopivan selvästi, että suoraan ensimmäisen käytävän päässä oli hissi, josta pääsi kolmanteen kerrokseen asti. Siellä ei onneksi ollut yhtä epämukavaa kuin ensimmäisessä, jolle Kenraali ei ollut varmaan tehnyt yhtään mitään, toisin kuin tälle. Hän kulki valtavan suurella parvekkeella, jonka alapuolella oli toinen kerros ja jonkinlainen suuri halli. Sinne paistoi himmeää auringonvaloa korkealla reunoilla olevista ikkunoista ja erotettavissa oli jopa jonkinlaista kasvustoa kivilattian laattojen väliin. Parveke taas jatkui yhtäjaksoisesti koko hallin yläpuolella ja varsinaisesti "oikea" kolmas kerros alkoi vasemmalta löytyvällä, lievästi sortuneella oviaukolla, josta oli ehkä jotenkuten mahdollista tunkea läpi. Tavallisesti ihmisten saamasta kuvasta poiketen Chris oli 109-kiloinen jässikkä, jonka suurin ongelma oli pienistä raoista tunkeutuminen ja suurin mukavuus painonnostelu kotona, vaikka hän joutuikin elämään elämäänsä yksin. Vaimo kyllästyi jo kymmenen vuotta sitten kasvattamaan lapsia, joiden moraalinen ajattelu oli täysin pielessä, ja muutenkaan ei ollut kunnon seuraa. Puhdas, mutta hyväsydäminen roisto, Colin, vietti vähintään joka toisen yön putkassa, ja Angelin kohtalon tiesivät kaikki... paitsi ehkä niin sanottu maanalainen väki, joka oli päässyt tietämään todelliset faktat oikeudenkäynnin ammuskeluista. Chris ei tähän joukkoon muiden poliisien tapaan kuulunut, joten ainut mahdollisuus oli murehtia, murehtia ja tehdä sitä samaa päivästä toiseen yksin kotona. Hän potki pieniä kiviä lattiaa pitkin kävellessään oviaukolle, jonka kanssa piti olla tarkkana. Ei auttanut aggressiivinen pusku, koska muuten kivet yläpuolella tippuisivat ja siinä menisi ainoa ansaton reitti, eli pakko oli yrittää normaalisti. Chris huokaisi ja kuvitteli mielessään, oliko kenties olemassakaan ketään vielä suurempaa tyyppiä - Wisslerin hän oli ohittanut massassa jo pari kuukautta sitten ja hänellä ei ollut ystäviä poliisivoimien ulkopuolella, eli kunnon lähdettä vastaavien henkilöiden olemassaoloon ei ylipäätään ollut. Hän tunkeutui väkisin tiukasti paikallaan pysyvän pylvään ja oviaukon täyttäneiden kivien väliin. Se olisi tehnyt erittäin pahaa, jos hän ei olisi vetänyt vatsaa sisään ja pidättänyt hengitystään. Tuskaa se tietenkin aiheutti siitä huolimatta, mutta nyt hän pääsi nopeammin ja mukavemmin lähes olemattomasta aukosta läpi. Hänen piti vähän kumartua välttääkseen päätä hipovia kiviä, mutta se ei ainakaan estänyt kulkemasta turvallisesti läpi.

Chrisin huonoksi onneksi hänen AIDS-työtakkinsa näkyi kauaksi varsinkin valossa tummansinisellä värisävyllä ja perinteisellä poliisin koppalakilla, ja se osoittautui myöhemmin asiaa vaikeuttavaksi hommaksi. Gordon ja Johnny, jotka olivat edenneet nopealla taktiikalla, olivat näet kolmannessa kerroksessa ja kyttäsivät juuri sillä hetkellä läheisen nurkan takana Chrisin liikkeitä - he olivat onnekkaita, kun eivät jääneet huomatuiksi, vaan tuskin se olisi asiaa muuttanutkaan, kun Chrisiä ei kiinnostanut jengiläisjahti eikä hän edes olisi tiennyt, ketkä häntä varjostivat. Saint-kaksikko sen sijaan oli hyvinkin kiinnostunut tilanteesta - laskemalla yhteen yksi plus yksi he aavistivat, että tässä oli luvassa pääsylippu suoraan itse pyhimpään, koska "kaikki hissit avautuvat Stilwaterin poliisille" oli heidän pohjimmainen arvionsa rakennuksesta. Valitettavasti se ei tietenkään pitänyt paikkaansa, koska Chriskään ei päässyt omalla hissillään kolmatta kerrosta ylemmäs ja etsi nyt uutta, tai vaikka edes portaikkoa, jos hissit kerran oikuttelivat. Hän lähti kävelemään pois Gordonin ja Johnnyn suunnalta, koska arveli oikean reitin olevan enemmänkin valoisalla kuin pimeällä reitillä. Jopa hänen oli myönnettävä, että joka puolelta tasaisen valkoinen, aina välillä toiseen suuntaan kääntyvä käytävä aiheutti karmivan tunnelman, koska siellä ei ollut minkäänlaista piilopaikkaa mahdolliselta vaaralta. Sellaista ei pitänyt olla kenelläkään lain puolesta taistelevalla, mutta mistäs sen tiesi, vaikka joku kriminaali tälläkin hetkellä vaani? Käytävä kääntyili 90 asteen kulmissa niin tuhkatiheään, että Chris joutui melkeinpä joka viides sekunti vilkaisemaan olan yli, ettei häntä varmasti seurattu. Tokihan hiippareiden oli helppoa vain liikkua varovasti, toisin kuin suoralla käytävällä, mikä ei tehnyt edes varmistelusta kovin varmaa. "Toi siis on Cougar? Se, jonka poika on rosvo?" Gordon kysyi paremmin poliisivoimat tuntevalta Johnnylta varmistukseksi ja sai sentään myönteisen vastauksen. "Kyllä, näinhän se menee. Äijä on tosi heikko sisältä, joten jos me saadaan se napattua, sen pitäisi simppelisti johdattaa meidät Kenraalin juttusille, kun muut vielä sivelee pölyjä jalanpohjistaan kerroksessa numero kuusi." Johnny vastasi herrasmiesmäisellä aksentilla ja ilkeähkön hymyn säestämänä. Gordon nyökytti päätä hyväksyvästi kaiken aikaa, kun Johnny tarkkaili Chrisin liikkeitä. Hitaasti, mutta varmasti käytävä kulki eteenpäin ja niin kulkivat myös kaikenlaisilla motiiveilla liikkuvat miehet.

To Be Continued.

-

Oon melko samaa mieltä Toron kanssa. Tarinasi etenee mukavasti, enkä ole löytänyt mitään miinusta mainittavaa kohteita.

+ Samat vanhat peruskiitettävät jutut
+ Pituus ja kulkun nopeus

- Ei mitään mainittavaa

9

TOSITARINA:
Olin mennyt sukeltelemaan jokeen, että keuhkot paranee. Siinä sitten veneitä meni ohi. Olin sillan alta ja sillalta kuului asetaistelua. Sitte vähänajanpäästä auto putosi veteen. Ihmettelin, että mitäs nyt? No pian tuli ruumis alas myös. Henkilöllä(ruumiilla) oli pistooli ja rahaa. Perus poliisi vs rosvot taistelu, mutta tästä kuvakulmasta aika hauska. Nehän saastuttaa paikallista vesistöä!

Olis kyl voinut tehä uusi aihe tai postata sinne hauskat tapahtumat GTA-peleissä, mutta ihan miten vaan :]

Spoilereita
1. Ytän ryhmä alkaa selvitellä kaikki Carl Johnsonin aiemmat tehdyt rikokset. Ytän kostohimoa lisää se, kun selviää, että Carl Johnson tappoi *salatun*, joka oli Ytän yksi parhaimmista kaverista.
2. Toni Cirpiani ja Devil Diablo ovat jälleen vaikeuksissa jossain salaisessa paikassa. Heidän pitää pelastaa Salvatore ja muut ja paeta sieltä.
3. LC:n sota on päättynyt, mutta Foresingit alkavat vähitellen vallata San Andreasta. Tästä syntyy melkoinen sota, kun vastassa ovat Losin jengit, Fierron aasialaiset ja Venturasin triadit ja Leonet.

Kesti kyllä kauan, mutta toisaalta olenkin pitänyt vähän taukoa tästä, kun ei ole aina sujunut toivotusti.

Carbonox Stories:

No Fear - Osa 5 - Farewell To Arms

Edistystä oli tapahtunut suunnassa ja toisessakin. Monet olivat käyneet läpi erilaisia sessioita, jotka eivät kuitenkaan olleet erityisesti mainitsemisen arvoisia, mutta asiat menivät yleisesti niin, että ensinnäkin CJ oli onnistunut pysymään piilossa "Iso-Krokolta" ja hänet oli lastattu pahvilaatikon sisällä ilman epäilyksiä viidennen kerroksen varastoon, jossa hän yritti nyt kammeta itseään hurjana laatikosta ulos. Kenenkään puhetta tai edes hengitystä ei kuulunut ympäriltä, ja siksi oli turvallista pyrkiä vapauteen. Laatikko oli aluksi ollut aivan loistava piilopaikka, mutta pian pimeys ja ahtaus olivat käyneet epämiellyttäviksi ja CJ työnsi kantta väkisin auki koko painollaan. "Arrrrrr, EI TÄMÄ VOI TÄHÄN JÄÄDÄ!" hän kiukutteli, kun ei edes tiukasti teipattu pahvi meinannut hävitä hänelle. Ei hän kyllä ollutkaan kuntoillut pitääkseen lihaskuntoa yllä moneen kuukauteen, mutta kyllä silti olisi luullut, että käsissä riitti voimaa laatikon avaamiseksi. "NYT - ANNAT - PERIKSI!" CJ rääkäisi ja iski kaikella voimalla nyrkkinsä ylöspäin hypähtäen samalla sivua kohti koko painollaan, mutta seuraus ei ollut aivan terveellinen. Nyt hän tunsi, kuinka systeemi keikahti yliraivokkuuden ansiosta kumoon ja vieri vähän matkaa alas, epäilemättä pudoten alapuolellaan olevien laatikoiden päältä lattian tasolle. Kipeää se teki, kun CJ löi kylkensä maahan pudotessaan, mutta toimipahan temppu sentään sujuvasti. Teippi meni siististi poikki ja hetkessä myös laatikko avautui, vaikkakin oli kyljellään. Se teki kyllä poisryömimisestä vain helpompaa CJ:lle, jolla olivat paikat arkoina tuollaisen vierimisen jäljiltä. Hänellä oli kylmä, ylös ei meinannut päästä eikä pienintäkään aavistusta ollut siitä, missäpäin tehdasta hän ylipäätään oli. Varasto ainakin näytti varastolta eikä miltään tekniikan huippupaikalta - siellä oli suhteellisen pimeää, mutta oman pienen valonsa loi sinnekin aurinko niin pienestä reiästä, että korkeintaan tosi pieni hiiri mahtui siitä etenemään. Sen valo ei kyllä CJ:lle riittänyt, ja taskulamppua piti alkaa äkkiä etsimään kunnon kokonaiskuvan saamiseksi. Hän ei tarvinnut mitään muuta kuin oven, joka johti pois tästä huoneesta, jossa oleminen tuntui pimeyden ja ahtaudenkin myötä ahdistavalta. Miksi aina minä, hän voi vain ajatella tunnustellessaan toisella kädellä seiniä ja toisella taskua, joka tuntui olevan kuitenkin tyhjä. "En kai mä nyt helvetissä pudottanut sitä?" hän kysyi säikähtäneenä ja tarttui nopeasti siihen pahvilaatikkoon, jossa hänet oli kuljetettu sisään varastoon. Hän nosti sen ylös ja ravisti kaiken, mitä vain oli saatavilla, ulos sieltä. Pölyä erittyi huimat määrät ja CJ suojasi kasvonsa nopeasti käsillään, mutta mikään ei kotoisasti kolahtanut alas. Niinpä nyt pitikin pärjätä muiden valoja käyttäen...

"C...J...!" Kolkko ja rätisevä ääni huusi hänelle pimeydestä aivan äkillisesti. Hän oli saada sätkyn ja toivottomuus vaihtui kauhuun, kun hän alkoi juosta, kykenemättä estämään sitä. Joko se möreä ääni kaikui pienessä varastossa tai sitten se, mikä sitten olikin, toisteli jatkuvasti CJ:n nimeä, mutta sillä ei ollut niin merkitystä. Hän juoksi pyöreää, hiukan lattiaa matalempaa tasoa pitkin ympäri pahvilaatikkovuorta ja yritti sulkea korvansa viikatemiesmäisen henkilön "kutsulta", mutta se kuului ehkä jopa kovempaa hyvästä yrityksestä huolimatta. Koska normaalia pakotietä ei tainnut olla saatavilla, hänen oli pakko tehdä se, mitä vähiten toivoi, eli neuvotella äänen kanssa ja yrittää ehkä selvittää, mistä se tuli. "Mi-mitä sä ha-ha-haluat?" CJ änkytti ja asettui kyyryyn pahvilaatikoiden viereen kauhun kangistamana. Vastausta ei tullut, vaan pikemminkin lisää nimen huutamista - entistä kovemmalla äänellä. Korvien tukkiminen ei edelleenkään tuonut tulosta, ja CJ tunsi kohta tulevansa hulluksi äänen kiihtyessä kiihtymistään. "MENE POIS!" hän kiljaisi ja huitoi käsillään sen varalta, että huutaja olisikin hänen lähellään. Seuraava tilanne toisaalta varmasti järkytti häntä entisestään pahemmin, kun varjo pikkuhiljaa näytti lähestyvän pahvilaatikkovuoren takaa. "ÄÄK! PYSY POISSA! PYSY SIELLÄ, MISTÄ TULITKIN!!!" CJ rääkäisi nyt niin kovaa, että huone ja varmasti sitä ympäröivätkin tilat kaikuivat - mutta olkoon vain, kauhukokemus oli aina kahdesta pahasta pahempi jopa kidutuksen rinnalla... Hurjannäköinen varjo näytti aivan viikatemieheltä ilman viikatetta, mutta CJ ei enää jäänyt ihmettelemään mitään eikä taatusti halunnut myöskään neuvotella. Hän etsi pakotietä kauhun vallassa, karaten jatkuvasti poispäin varjosta, mutta ei se häntä auttanut - tuntui aivan, kuin hänet olisi hylätty tähän pimeään huoneeseen ilman edes reittiä ulos, ja hän joutuisi pakenemaan viikatemiestä siihen asti, kunnes lyyhistyisi järisyttävän rääkin seurauksena kuolleena lattiaan... hän yritti havahtua ja muistaa, että vaikeudet oli tehty voitettaviksi, niinpä hän sulki silmänsä ja toivoi vain parasta. "Tätä ei ole olemassa! Tätä ei ole olemassa!" hän vakuutteli ja läpsi kämmenillä päätään varmistaakseen, että taatusti kykeni heräämään kammottavasta tilanteesta. Äänet alkoivat vaimentua ja hidastua samalla kertaa, mutta se vaati veronsa myös CJ:lle, jolta pettivät nopeasti jalat alta ennen kuin sitä pystyi ennakoimaan.

Tuntui kuin kaikki elämänvaiheet olisivat vilahtaneet salamannopeasti pään sisällä. Siitä huolimatta, että se vaikutti unelta, se oli harvinaisen todenmukaista ja CJ jopa erotti pieniä siivuja tapahtumista niiden vilistäessä ohi. Hänen mielessään se ei kestänyt kuin muutamia sekunteja, mutta todellisuudessa hän taisi olla tajuttomana tuntikausia, sillä kun hän viimein heräsi, maisema tuntui aivan erilaiselta. Varasto oli paljon valoisampi, siinä ei ollut samanlaista kivilattiaa kuin viimeksi eikä myöskään pahvilaatikoiden ympäri menevää kehää. Tämän täytyi siis tarkoittaa, että edellinen juttu olikin pelkkää... harhanäkyä. "Mikä helpotus..." hän ajatteli ja katsoi nyt huonetta uusin silmin - kevyeltä ja avonaiseltakin näyttävä ruskea ovi oli selkeästi nähtävissä valoisan ja puhtaan huoneen seinällä. Vaikka CJ:tä hiukan huimasi, hän nousi silti äkkiä jalkojensa varaan, tai ainakin yritti. Muutaman askeleen hän pääsi jolkottelemaan nopeaa tahtia oven luo, mutta sitten kunto petti ja hän lysähti takaisin lattiaan ennen kuin ehti edes kissaa sanoa. Hän oli syystä tai toisesta heikentynyt huomattavasti ja edessä oleva selvä näkymäkin vaikutti epäselventyvän hetki hetkeltä. Olotilaa oli vaikea kuvata - päässä ei kaikki ollut kohdallaan, se oli aivan selvää, mutta jaloissakaan ei tuntunut miltään ja nekin saattoivat olla yhtäläinen syy huonoon oloon. "P*rkele, nyt ei saa jäädä... täältä sitä tullaan, Kenraali!" CJ ärähti saaden pientä motivaatiota siitä, että Sindaccojen luottamus saattoi palautua tämän kaiken mukana, jos hän jaksoi vain kiivetä toiset viisi kerrosta Samedien vartijoiden, ansojen ja muiden härpäkkeiden ohi ja kohdata "kohtalonsa", vaikkei hän edes ollut kuullut ennen Kenraalista. Juuri, kun hän oli uudestaan nousemassa ja nilkuttamassa ovea kohti, joku - tai jokin - päästi aivan hänen lähellään pienen henkäisyä muistuttavan äänen. CJ tietenkin säikähti suunnattomasti ja hyppäsi epähuomiossa kehnolla terveydentilalla eteenpäin jääden nyt makaamaan ärsyttävän tuntuisesti lattialle. Uuden yrityksen koittaessa hän näki nyt jo ylitseen kohoavan varjon, joka näytti aivan samalta viikatemieheltä kuin mikä oli vähän aikaa sitten näkynyt. "EI! EI TOTTA!" CJ huusi, kömpi uudelleen eteenpäin ja kääntyi kannoillaan nähdäkseen, mikä häntä oikein pelotteli. Se vain oli viimeisen päälle vikatikki, koska silloin mustaan viittaan pukeutunut luuranko-Dimitri, joka alkoi heti nauraa noitamaisesti kihertäen. Mätänevät, pitkät ja kapeat sormet nostivat mieheltä pääkallon irti ja hän alkoi nauraa aina vain kovempaa ja hullummin aivan CJ:n naaman edessä. Tätä hän ei enää kestänyt, vaan jalkojensa heikkouden täysin unohtaneena hän rynni ovelle kauhun täyttämänä, yrittäen unohtaa äsken tapahtuneen jutun mahdollisimman hyvin. Dimitri ei lähtenyt hänen peräänsä, hekotti vain pää kainalossa... ja haihtui pian tiehensä CJ:n kadottua ovesta ulos.

Toinen puoli rakennuksesta - se vähän normaalimpi

Swift-firmalla ei aina mennyt hyvin. Joskus asiakkaat eivät keksineet muuta kuin valittamista siitä, että viritykset olivat "puutteellisia" tai auto oli kolhiintunut työn aikana, mutta ehkä kuitenkin yhtiön pahin ongelma oli Sidney itse - jos Sebastianilta kysyttiin. Hän joutui sentään niin helposti vaikeuksiin, ettei ollut mitään rajaa. Rahan lainaaminen Petrovicilta oli viimeisen päälle vikatikki ja ilman sen tapahtumista Swift-firma olisi pystynyt työskentelemään sataprosenttisella varmuudella, mutta oli nyt lähinnä maanalainen yhtiö, josta ei melkein kukaan tiennyt mitään. Tuo kaksikko hiipikin juuri nyt yhdessä käytävällä, kummallakin asianmukainen varustus aseiden ja rintapanssareiden muodossa, mutta ainakaan kivikasvoinen ja alati masentunut Sebastian ei kyennyt luottamaan setäänsä, joka oli suunnattoman itsekeskeinen - veljeensä tullut, kivikasvo kun ei isästäänkään yhtään pitänyt, ainakaan ennen tämän mystistä katoamista monen monta vuotta sitten 90-luvun alkupuoliskolla. Vain Sam oli kunnollista seuraa, mutta hänelläkin oli kiireensä, hän kun oli ainoa, joka oikeasti osasi virittää autoja ja joutui siksi toistuvasti täyttämään typerien asiakkaiden toivomuksia pitääkseen rahatilannetta ylhäällä. Tämä vain oli nyt ulkopuolella muiden poisjääneiden mukana, kun Sebastian ja Sidney yrittivät löytää tietään ylemmäs. He olivat keskimäärin samassa tilanteessa kuin muutkin - kiipeilemässä neljännessä kerroksessa ja koko ajan viidettä kohti. Heidän kohdalleen oli epäonnekkaasti sattunut järkyttävän pimeä käytävä, jossa eteensä ei ilman taskulamppua nähnyt, mutta Sidneyn säästöpolitiikalla ostettu kalu valaisi aivan liian himmeästi ja siitä olisi Samilla ollut asiaan sanottavaa todella paljon, mutta Sebastian ei kehdannut avata suutaan ihan vain sen takia, koska Sidney oli ehtinyt tuoda pari päivää sitten esille tulevan perimysjärjestyksensä eikä kivikasvon asema siinä ollut kovin hyvä - jopa CJ oli mainittu häntä ennen testamentissa, vaikka hänestä ei koko Swiftin suku ollut kuullut p*skan vertaa ennen siltayhteenottoa. "Minnekäs seuraavaksi, poika? Vasempaan, eteenpäin vai oikeaan?" Sidney kysyi heidän saavuttuaan kulmaan, josta pääsi moneen eri suuntaan. Sebastian valahti jälleen sanattomaksi, koska eihän hänellä ollut pienintäkään tietoa rakennuksen pohjapiirustuksista, ja oikea reitti saattoi olla mikä tahansa. "NOOH? Eikös sun pitäis olla tästä asiasta perillä?" Sidney kysyi niin kovalla äänellä, että kaiku kuljetti sen nopeasti kaikkiin ympäröiviin suuntiin ennen kuin Sebastian sai edes tilaisuutta varoittaa metelistä.

"TURPAS KIINNI!" Sebastian kiekaisi tarkoittamatta sitä - sanat vain karkasivat hänen suustaan ilman, että hän edes tajusi sitä. Sidney, joka oli pysähtynyt harmittelemaan hankalaa tienristeystä, ei ollut uskoa korviaan, kun häntä hurjasti kunnioittava ja pelkäävä veljenpoika käski häntä tukkimaan turpansa... "MITÄHÄN MAHDOIT SANOA, HÄH?!" hän kysyi heti vihaisesti äänen kaikuessa taas joka suuntaan. Järkyttynyt Sebastian, jonka selitykset eivät nyt auttaneet, vetäytyi kumaraan ja alkoi rukoilla Sidneyltä armoa vedoten tyypillisiin huoliinsa - vaikeaan elämään piilossa ihmisten ilmoilta ja huonoon kohteluun kotioloissa, mutta tietenkään vanha, paljon kovempia kokenut setä ei hätkähtänyt. "Kuules nyt, poika... POIKA!" Sidney komensi saadakseen Sebastianin edes katsomaan häntä silmiin. "Sulla ei ole p*skan vertaa käsitystä siitä, että muut ovat tai olivat huonommassa asemassa. Katso minua! Vaikea lapsuuteni Tsekkoslovakian kurjissa oloissa ei ollut missään nimessä mukavaa, mutta siitä sainkin voimaa jatkoon ja olen salakuljettanut jo parikymmentä vuotta kaikenkarvaista kamaa valtion sisällä ja rajojenkin yli, enkä ole kiinni jäänyt p*skalakeille, ainoastaan Petrovicille... ja pärjäsin silloin ilman sun apuas, apunani vain ja ainoastaan rakas veljeni, mutta kun hän häippäisi ties minne, jouduin käyttämään sinua, joka et vieläkään tunnu oppineen mitään! Kerro, olenko tosiaan joutunut haaskaamaan 16 vuotta sun yksinhuoltajana? 16 vuotta!" Mitään ei vähään aikaan tapahtunut - Sebastian mietiskeli Sidneyn puhetta istuessaan polvien varassa lattialla. Hän oli aina ollut vähän saamaton, mutta luulisi nyt pitkästä pinnasta irtoavan vähän vaivanpalkkaakin (hän ei ollut koskaan menettänyt malttiaan ennen tätä hetkeä). "Olet ilkeä!" hän tyytyi murahtamaan pitäen taas päätään alhaalla, vältellen Sidneyn kiukkuista katsetta. Tämä olisi taatusti ollut valmis antamaan veljenpojalleen kaikkien aikojen selkäsaunan, mutta siinä vaiheessa hiljaisuuden päättikin jonkun aivan muun ihmisen ääni. "Tuolta kuuluu ääniä! Tutkitaan se!" Koska puhuja oli taatusti vartija kovasta ja virallisesta äänestään päätellen, ei riidalle enää ollut varaa. "Sammuta se! Ja ase kouraan!" Sidney sähähti nopeasti Sebastianille, joka piti yhä taskulamppua päällä, ja kiskoi hänet saman tien pystyyn. "Nyt tehdään väliaikaissovinto, mutta älä odota, että olisin antanut sulle lopullisesti anteeksi! On aika... tappaa!" hän tokaisi. Sebastian ei ollut uskoa korviaan ottaessaan asetta esiin povitaskusta - ensimmäistä kertaa Sidney puhutteli häntä jonakin muuna kuin hänen kattonsa alla elävänä loisena, nyt he olivat taistelupari...


Stalkerillakin oli kädet täynnä työtä. Hän vain teki työtään aivan eri paikassa kuin muut, kitkuttaen vasta kerroksessa numero kaksi. Jos hän vain olisi tiennyt olevansa kaikkia muita jäljessä, tahti olisi varmasti nopeutunut. Niin vain ei ollut nyt, vaan hän hiiviskeli taskulampun ja vierellä jolkottavan Dice-kissan kanssa pitkin erittäin pimeää aluetta, jonka entisestä käytöstä ei ollut tietoa, mutta sähkövalot täältä oli joko poistettu tai rikki. Ahtaassa tilassa oli reunoilla paljon huoneita, mutta niistä ei Stalker lukenut kuin nimen, koska hänellä ei ollut aikaa haaskattavaksi kaikenlaiseen roskaan. Dice pysähtyi välillä tarkkailemaan (ja hypistelemään) aataminaikaisia lattioille jääneitä esineitä, kuten siivoustarvikkeita, joille ei nähtävästi suuresta tilasta huolimatta ollut löytynyt kunnon komeroa ja siksi niitä pidettiinkin nyt lattioilla. "Tulehan nyt miukumauku sieltä, ei tää ole hupiretki!" Stalker hymähti kissalle, joka ei edelleenkään nauttinut hänen epämiellyttävistä kommenteistaan, mutta säilytti tyynesti malttinsa. Dice vannoi, että vielä hän oli se, joka viimeksi nauroi - tilanteesta riippumatta. Kissa oli paljon viisaampi kuin norsun kokoinen kaveri, jolle ei ollut helppoa liikkua näinkin typerässä ja ahtaassa paikassa, joka olisi yhtä hyvin voinut olla kellarikerros. "Älä vahingossakaan eksy, mirri! Seuraa valoa äläkä astu harhaan!" Stalker komensi astellessaan eteenpäin seuraavista ovista, mutta Dicella oli jo aivan toinen asia mielessä. Hän ei tasan tarkkaan ollut mikään "mirri", jolla oli toinenkin, aika rivo merkitys, ja mitäs valoa tässä piti seurata, kun Stalker peitti koko näkyvyyden? Se nauratti aivan mukavasti, vaikka eivät kissat yleensä nauraneetkaan, mutta tulipahan peiteltyä huvittuneet tuntemukset Stalkerilta, joka oli pysähtymisensä perusteella juuri tehnyt elämänsä löydön. Suuri, vihreä roskapönttö oli kaatunut kyljelleen keskelle reittiä ja sisältö oli levinnyt lattioille. Tämä ei todellakaan ollut mitään vanhanaikaista juttua, vaan kyse oli siitä, että tehtaassa oli käynyt vanha arkkivihollinenkin. Stalker nosti vihreän, pienen vihon ylös, koska niissä oli yleensä aina jotain tärkeää. Dice nyrpisti vain nenäänsä ja kääntyi poispäin kaimansa kaverista ajatellen, että roskapönttöjen tonkiminen oli vain kujakatteja varten eikä ainakaan soveltunut hänen arvokkaalle tyylilleen, johon kuului maailman mehukkaimpien hampurilaisten syönti ja kunnon sokerinen kokispommi päälle huuhtomaan suuret suupalat alas. Stalkerin nostamassa vihossa luki mustilla, huonosti myrkynvihreästä väristä erottuvilla kirjaimilla "Wisslerin päiväkirja - kaikki vuosilta 1953-xxxx". Hän avasi sen välittömästi ja alkoi selata.

Dice arvioi, että tässä kesti ehkä jonkin aikaa, joten hän päätti perehtyä enemmänkin ympäröivien kaappien ja komeroiden salaisuuksiin. Rottia hän ei ollut syönyt pitkään aikaan ja mureaa makua oli ehditty jo kaivatakin aikojen saatossa. Stalker tarkkaili kiinnostuneena sivuja ja etsi kuumeisesti mainintoja itsestään. Wissler oli holtittomalla käsialallaan tehnyt uskomattomasti muistiinpanoja nuoruusvuosistaan, jotka ajoittuivat aikaan ennen venäläisjättiläisen syntymää. Ehkä vastaukset tähän kaikkeen helvettiin olivat aivan muutaman sivun päässä... Stalker käänsi sivuja nopeaan tahtiin ja vuodet kulkivat hitaasti, mutta toimivasti ohi. 1968, 1969, 1970... Wisslerilläkö muka muija? Tirskahdus seurasi tätä, kun Stalker lukikin entistä tarkemmin ja hekotteli sille, että hänen kauhukakarana pitämänsä epämiellyttävä vihollinen olikin tehnyt tällaisia noloja muistiinpanoja rakkauselämästään. Ehkä teksti oli kuitenkin kirjoitettu vasta jälkeenpäin, kun "Saku" oli päättänyt kirjoittaa elämänsä yksien sivujen väliin muistiin eikä voinut jättää edes noloimpia tilanteita mainitsematta, koska muutenhan päiväkirja ei voinut olla täydellinen. 1971, 1972... 1973! "Bingo!" Stalker huudahti. Hänellä ei ollut paljon selattavaa, koska syntymä oli koittanut jo tammikuun puolella, ja kidnappaus jossain maaliskuun vaiheilla, jolloin hän oli ehtinyt oppia konttaamisen salat, kun kämpille oli saapunut yllätysvieraita. "Tässä! Lapsityövoimaa tarvitaan! Petrovicin isä ei onnistunut pitämään työntekijöitä kurissa, ja kapina päättyi joukkopakoon, jossa ainoatakaan ei saatu kiinni. Lapset eivät ehkä jaksa niin hyvin, mutta onpahan niitä sentään paljon. Me kaapataan kaikki mitä saadaan, ja varmistetaan tietysti, ettei tämä pääty niin kuin viime kerta. Mulla on vain huono aavistus tulevasta, koska nuhakuumevirus on jo iskenyt pariin kertaan tuolla Siperian puolella. Ilman pillereitä en mene, sano ryssät mitä tahansa." Stalker ei ollut uskoa lukemaansa - oliko vain tuollainen mitätön seikka johtanut siihen, että lapsia oli pakotettu työhön? Hänellä ei koskaan ollut kylmä Siperiassa, mutta hän käyttikin Wisslerin kuntosalia aina kun vain saattoi. Hän oli päättänyt selata vielä lisää, koska halusi tietää vahingoniloisena äijän ajatukset paosta ja palkkasotureiden hyökkäyksestä, mutta siinä vaiheessa pieni jalka jo kynsi hänen omaansa huomiota kerjäten (sitä oli jatkunut jo runsaat pari minuuttia päiväkirjan selailun aikana). "Mitä nyt? Ei mun tarvi tietää, kuinka isoja rottia sä olet kissimirri pyydystänyt, mä en... herran jumala!" Stalker meinasi pudottaa elintärkeän päiväkirjan lattialle, kun huomasi, että kaappeja tonkiessaan Dice olikin löytänyt jotain erityisen mukavaa, nimittäin ilmiselvän hissin, vaikkakin vähän ahtaan. Tila riitti juuri ja juuri Stalkerille, ja koska se todennäköisimmin vei ylös, matkantekoon vain. Hän varmisti, että päiväkirja, kissa ja varusteet olivat kyydissä ja aloitti sitten nappien sohimisen...

Taas viides kerros - läntinen laita tarkalleen sanottuna

CJ:llä oli tuttuja keskittymisvaikeuksia. Hän näytti hiukan toivottomalta ja samalla nuhakuumeiselta astellessaan pää kumarassa nopein ja pitkin askelin käytävää pitkin. Hän tiesi olevansa pitkällä, mutta koskaan ei sitä tiennyt, jos vaikka törmäisi epämukavaan seuraan, mikä ei tuntunut mukavalta ajatukselta paikassa, jossa oli pimeää kuin haudassa ja samalla pelottavaa. Karmaisevasti tilanteeseen sopiva sinfoniamusiikki soi päässä taukoamatta ja miehestä tuli aina vain hermostuneempi. Leveä, tyhjä ja luonnottoman pitkä käytävä, mikäs sen parempi tapa pelotella? Mitään monstereita CJ ei suinkaan pelännyt, koska niiden kohdalla järkevä ajattelutapa oli mahdollinen - niitä oli pelkissä tusinaleffoissa, piste. Sitäkin karmeampia kokemuksia olivatkin olleet hurjat näyt - tai ainakin selittämättömästi vastaan tulevat henkilöt, joita oli vaikea selittää ja jotka olivat jo aavekaupungista asti tuttuja. Pahimmin mieleen olivat syöpyneet kahtia räjähtänyt Matthew, hurjasti karjaissut Salvatore, sorkkarauta selässä uhitteleva Mario ja p*skaa oksentava McLaggen. Tänään oli jo kohdattu uhkaavasti lähestyvä Dardan ja viikatemiehen muodossa esiintynyt Dimitri, eikä taatusti useamman näkeminen tullut olemaan mukavaa. CJ tarkkaili aina valppaana ympäristöään, valmiina reagoimaan heti pienimmästäkin epäilyttävästä liikkeestä. Aina yhtä uskollinen M9 oli edelleen mukana, mutta taskulamppu oli hukkunut pahvilaatikkoretken aikana teille tietymättömille. Käytävä tuntui karmivan ilmapiirin säväyttämänä lähes loppumattomalta eikä sellainen olotila koskaan miellyttänyt. Matkan jatkuessa eteenpäin hän näki pian jotain sellaista, mitä ei aivan halunnut. Edestäpäin kuului erittäin lyhyen matkan päästä hengitystä - miehen syvää hengitystä, joka ei tietenkään soveltunut nykytilanteeseen muuten kuin karmivaa tunnelmaa luomaan, mutta eihän CJ sellaista halunnut kokea. Hän heittäytyi tummanpuhuvaa, varjoista ovea vasten pysyäkseen näkymättömissä eikä aikonut liikkua mihinkään ainakaan tietämättä, kuka oli tulossa. Kyseinen mies, joka parin kulman päässä, mutta ihmeellisen kuuluvan hengityksen säestämänä kääntyi pääkäytävälle, ei ollut helposti tunnistettavissa, mutta joitain piirteitä oli havaittavissa. Yllä oli valtavan suuri nahkatakki ja päässä kummallisen ruma, ikivanha hattu, joka herätti "olen-nähnyt-tuon-ennenkin"-fiiliksiä välittömästi, mutta CJ ei heti keksinyt, kuka saattoi olla kyseessä.

Toisen kulman päässä pidemmällä oli vielä yksi seurue, joka oli aivan tietämätön siitä, että heillä oli seuraakin - puheensorina kun kävi. Ainoastaan oikealle kääntyvä kulma erotti heidät pääkäytävästä, kun vasemmalla taas oli avoin ikkuna, josta kylmä tuuli puhalsi inhottavasti sisään ja aiheutti kylmänväreitä kolmen ei-niin-lämpimästi pukeutuneen ihmisen luihin ja ytimiin. Ikkunan toisella puolella oli paloportaat, joista pääsi ainakin alas, mutta ylösmeno saattoi olla hankalampi homma. Oli tietysti selvää, että kyseessä olivat Alan, Lin ja Deco, jotka olivat päässeet edellisellä hissillä kolme kerrosta ylemmäs ja olivat kiertäneet viidennen kerroksen lähes täysin pääsemättä mihinkään - ainoastaan pääkäytävää pitkin oli mahdollista mennä johonkin muualle, kun kerrosta kiertävä reitti oli tyypillisesti tunkeilijoiden huijaamista varten. Assassin tassutteli taas heidän keskellään, mutta pysähtyi nyt äkisti hiukan ennen kulmaa. Decolla ja Linillä oli oma keskustelunsa Saintien tilanteesta keskeneräisenä ja Alan oli yrittänyt heittää omaa, näsäviisasta kommenttiaan väliin, mutta kukaan muu kuin Assassin ei vaistonnut vaaraa. Kissan mukana pysähtyivät kyllä muutkin, mutta eivät varovaisuuden takia, vaan ottaakseen pienen lepotauon pitkästä marssimisesta edestakaisin vailla päämäärää. CJ:n huomaama kaveri oli kuullut heidän puheensa ja alkoi nyt hiipiä eteenpäin kaivaen samalla repustaan jotain epäilyttävästi haulikolta näyttävää. Myös CJ oli kuullut puheet ja tiesi, että ainakin Alan oli siellä, ja hän aikoi tasan tarkkaan osoittaa pätevyytensä järjestämällä tuolle rumaa hattua kantavalle herralle tukalat oltavat. Seurue itse ei tiennyt kenenkään muun kuin heidän itsensä läsnäolosta, ja siksi kaikki tulikin pienenä yllätyksenä. "Mitä se on, Azi? Onko siellä jotain...?" Alan kysyi. Kissa pysyi hiljaa, mutta edelleen valppaan näköisenä ja pysytellen matalana. Hän sähisi todella hiljaa, niin että omistajallakin oli vaikeuksia kuulla sitä, mutta muilla ei vain ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tekeillä. "Ämmmph, vauhtia nyt, ei tästä tule seisoskelemalla mitään!" Lin totesi ja marssi Alanin ja Assassinin välistä suoraan eteenpäin Decon seuratessa esimerkkiä ja tullessa vasemmalta. Melkein heti, kun CJ huomasi, että hänet kellariin auttanut mies oli jäämässä tulilinjalle, hän päästi hurjan huudon: "EEIIIIII!" ja syöksyi eteenpäin, mutta rumahattuinen mies ei kiinnittänyt huomiota. Hän ei nähnyt kenenkään kasvoja kunnolla eikä siksi tiennyt, ketkä olivat kyseessä, mutta kimppuun hän silti kävi. "TÄSTÄ SAATTE, KENRAALIN VIHOLLISET!" hän rääkäisi ja ampui sattumanvaraisesti haulikolla keskelle rypästä.

CJ lähti kauhistuneena entistä rajumpaan juoksuun yrittäen pelastaa, mitä pelastettavissa oli. Koska Deco oli vetänyt äkisti konepistoolin esiin ja ampuikin sillä pari kertaa kohti haulikolla ampunutta miestä, tällä ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin paeta. "TAKASIN, RYPPYNAAMA!" Lin komensi ja nostatti itsekin tulivoimaa ampumalla pistoolillaan kohti miestä, jonka hän tunnisti varsin nopeasti hatusta, aivan kuten myös Deco. Kumpikaan ei kiinnittänyt huomiota siihen, että Assassin naukui hillittömästi hätääntyneellä sävyllä eikä Alan ollut tehnyt hetkeen mitään - sitä vastoin muksahdus lattiaa vasten oli kuulunut samoihin aikoihin kun Deco oli aloittanut aseellaan tähtäämisen. CJ juoksi kovaa vauhtia eteenpäin välittämättä siitä, että Lin tähtäsi väliaikaisesti pistoolinsa myös häntä kohti, ja ehkä Deco olikin hänen ainoa pelastajansa, kun hän käski jengitoveriaan olemaan ampumatta. "TAKASIN! TAISTELE KUIN MIES! V*TUN RAUKKA! HATTUS ON P*SKANEN!" Hän väänsi väkisin kaikki keksimänsä raivonhuudot, jotka liittyivät vähänkin tilanteeseen. Deco kääntyi CJ:n sijasta katsomaan kohti Assassinia, jonka huolet vaikuttivat oikeasti tärkeiltä, koska hänkin oli oppinut samastumaan kissoihin ajan kuluessa - mutta mikä järkyttävä näky häntä odottikaan. Alan ei ollut kuollut, mutta kyllä tilanne vähintäänkin yhtä pahalta näytti. Hänen vasen kätensä oli kokonaan pamahtanut irti haulikonlaukauksen voimasta ja sen tilalla oli nyt pelkkä hurja verenvuoto, jonka tyrehdyttäminen ei tullut olemaan helppoa, jos moinen oli edes mahdollista. "Miten tää voi olla mahdollista? Lin, nyt tarvitaan apua!" hän komensi oitis ja kumartui vain vaivoin kitkuttelevan Alanin juureen. Tämän kasvot alkoivat valahtaa valkeiksi ja heikkous oli myös ilmeestä nähtävillä. "Minä... minä... CJ... älkää vain sanoko, että hän... hän..." Mies yritti vaivoin puhua ja osoitti nopeasti tapahtumapaikalle hetki sitten rynnännyttä CJ:tä, joka oli nyt myös luopunut tuntemattoman hyökkääjän jahtaamisesta, koska tämä oli kadonnut suoranaisesti jäljettömiin. Huolet olivat vain nyt suurempia, koska Alan luuli aivan muuta kuin mikä oli totuus. "Ei! Katso minua, pomo, katso... se oli se rumahattuinen heebo, mä yritin auttaa... ole kiltti ja usko, ole kiltti..." hän rukoili vaivoin johtajaltaan, joka vain änkytti samaa kysymystä uudelleen ja uudelleen ymmärtämättä sanaakaan CJ:n yhtä hätäisestä puheesta.

"Nyt riitti! Sharp ei kauaa enää tällä tavalla temppuile!" Deco sanoi päättäväisesti kesken CJ:n ja Alanin välisen hankalan keskustelun, josta oli vaikea ottaa tolkkua. "Meille tuli justiinsa muutos suunnitelmaan! Alan - se oli Sharp, joka sua ampui. William Sharp! 60-luvun muotia oleva reuhka päässä, naama täynnä ryppyjä, ei CJ! No nyt... Lin, yritä hoitaa se kuntoon, kun me lähdetään äijävoimalla hoitamaan asiat pois alta lopullisesti! Azi, tule meidän mukaan, sä et nyt voi tehdä mitään, pahottelen... Me tehdään loppu Kenraalista, koko h*lvetin Sons of Samedien jengistä ja samalla AIDS:sta! Tuollaset yllätysiskut eivät todellakaan kuulu reiluun kamppailuun!" hän kuulutti suuntaan jos toiseen. Lin ei ollut tyytyväinen omaan osaansa, mutta koska hän oli ainoa, joka edes jollain tapaa osasi ensiapua, oli hänen tyydyttävä osaansa. Alan hymisi jotain epäselvää, jossa ehkä kuului CJ:nkin nimi, mutta sen jälkeen hän sulkikin jo silmänsä elämän vaikeuksilta ja yritti oma-aloitteisesti (peräti!) pitää ajatuksiaan koossa ja vältellä sitä tosiasiaa, että hänen kätensä oli loppuelämän ajaksi mennyttä eikä sitä takaisin saatu. CJ olisi halunnut jäädä auttamaan Alania, mutta Deco kuulosti niin päättäväiseltä omassa suunnitelmapuheessaan, että hänen neuvojaan oli parasta vain noudattaa. Assassin katsoi ensin CJ:tä hiukan halveksuen, mutta piti hänenkin hyväksyä se, että joskus syyllinen yhteen asiaan ei ollutkaan enää toisessa asiassa osallisena muuten kuin auttavana osapuolena. Moraalinen ajattelu oli vaikeaa, mutta niinhän se aina oli...

To Be Continued.

-

Carbonox Stories:

No Fear - Osa 6 - Dead Deadguy's Terror

Vaikka tietenkin kaikki olivat nousseet kerroksissa ylöspäin Kenraalin toimistokolossissa, paras vaihe oli vasta tuloillaan - loppukohtaaminen. Viidenteen kerrokseen olivat jo päässeet niin CJ, Decon ryhmä kuin myös toisella suunnalla Sidney ja Sebastian. Stalker oli vielä ylempänä, mutta hänellä itsellään ei mennyt erityisen hyvin reitin löytämisessä, kun taas Decon suunnitelma toimi jälleen paremmin kuin hänen ison kaverinsa vastaava. Hän oli lähtenyt mielenterveysongelmista kärsivän CJ:n sekä pienen, mutta ärhäkän Assassinin kanssa suorinta tietä eteenpäin, kun Lin oli jäänyt hoitamaan kuntoon kätensä menettäneen Alanin vammoja. Se ei ollut helppoa - pomomies yritti edelleen kiivaasti Linin käskyistä huolimatta nousta ylös, vaikka osumakohtaan sattui enemmän kuin laki salli. Deco kääntyi nopeasti kulmasta ja kiskoi CJ:nkin mukanaan, koska hän oli mieluusti ainakin jossain muussa kerroksessa, jos Lin oli taas päästämässä ilmoille raivokohtauksen. "Ylös... ylös, missä hissi taas onkaan?" Deco mietti ja tähysteli ympäristöä epävarmana. CJ:tä rentoutti se, että hänellä oli viimeinkin seuraa, mutta kun hän vilkaisi Assassinia kohti, hän tunsi edelleen olevansa epäluottamuksen kohde kissan tuiman katseen perusteella. Häntä ei huvittanut edes yrittää tehdä sovintoa, koska Decon katsoessa muualle Assassin paljasti kyntensä ja hymyili epämukavan viekkaasti. "Ei... eijeijei tätäkin vielä..." CJ ajatteli ja kääntyi poispäin kissasta, joka kyllä varmasti vain pelleili hänen kustannuksellaan, mutta joka teki sen ainakin melko hyvin. Matka ei edes ehtinyt jatkua pitkälle, kun käytävän reunoja kaiken aikaa tarkkaileva Deco huomasi viimein jotain - hän pysähtyi ja osoitti vasempaan sormella. "Aa... ylöspäin menkäämme via de la pórtaat!" hän kehotti ja kuulosti niin tyhmältä, että CJ tunsi itsensä jopa ylpeäksi, koska ei ollut latino, vaikkei tuollainen rallattelu ehkä kuulunutkaan näiden perussanavarastoon. Assassin kävi taas lähellä naurua ja hypähteli ensimmäisenä kohti porraskäytävää, jonka kanssa Deco oli typerästä kommentistaan huolimatta varovaisempi. Korkeat kaiteet estivät näkemästä "kulmien" taakse ja siitä lähti taas käyntiin saarna, kun latino pyrki ylistämään omia taitojaan ja näytti sekä Assassinille että CJ:lle, kuinka tosi agentti toimii. "Koskaan ei voi olla liian varovainen - on edettävä hitaasti ja varovasti askel kerrallaan ja kuunneltava pienimpiäkin ääniä. Muistakaa, että joku voi olla kuunnellut meitä ja on tulossa nyt ylhäältä kimppuun - se voi olla joku Savagen apureista tai vaikk... VETERAN CHILD!"

Assassin heittäytyi hyökkäämisasentoon. Deco ei tarkoituksella huutanut ihmisten nimiä ilmoille, vaan tilanne oli se, että Kenraalin luutnanteista ainakin tunnetuin oli kurkistanut porraskäytävän kulman takaa niin yllättäen, että Deco meinasi kaatua kumoon. Mitään muuta pelottavaa hänessä ei vain ollut kuin saapumistyyli - pistooli oli laiskasti kädessä ja hän näytti vielä nörtimmältä kuin ennen, mikä taisi olla hänen apean ilmeensä ja samojen vanhojen rilliensä syytä. "Mi-mitä te täällä teette? Ettekö tunne sääntöjä? Mi-minun täytyy nyt... ampua teidät!" VC änkytti aseen täristessä vimmatusti käden mukana. Jopa Ernest-vaari oli vakuuttavampi kun pyssyllä paukautteli toisessa maailmansodassa, Deco tuumaili ja pudisti näkyvästi päätään. "Si-sinä olet Stockin kaveri?" Veteran Child kysyi häneltä niin pelkäävästi, että oli jo suoranainen ihme, kun ase ei luiskahtanut kädestä lattiaan. "Stalkeriako tarkoitat? Voi kuule, pitäisihän triplaplatinalevydeejiimikälien tietää hyödyllisten henkilöiden nimet... Koska et pärjää minulle edes älykkyydessä, voit unohtaa voimallisen mittelön ja suosiolla avustaa meidät - siis minut ja nämä kaksi tässä - Kenraalin luo ja lähettää samalla terveisiä vanhalta kunnon Stalkerilta." Deco sanoi arkisella äänellä ja sai ainakin CJ:n vakuuttumaan, mutta Veteran Childia ei, sillä tämä etsi selvästi keinoa pimittää Deco tämän omassa pelissä. "Miten niin kaksi? Näen vaan ton yhden... *******n!" hän yritti viimeisenä keinonaan, mutta se oli jo niin surkea juttu, että Deco heilautti kättään eteenpäin yhtä laiskasti kuin VC piti asetta. CJ ei ollut kuullut itseään puhuteltavan "sillä rumalla nimellä" pitkään aikaan jossain muussa tilanteessa kuin toisen Grovelaisen sarkastisena heittona, joten hän ei käynyt hyökkäämään kohti DJ:tä, mutta Assassinilla olivat taas kynnet esillä, nyt vain sitä typerystä kohti, joka ei ollut edes huomannut häntä ja kehtasi huomautella. "Tämä Azi tässä ei taida oikein tykätä siitä, mitä äsken sanoit, joten anteeksipyyntö olisi vähintäänkin se, mitä tässä nyt haetaan. Niin, ja jos kuvittelet olevasi niin viisas, niin sanopas minulle piin likiarvon 27:s numero..." Deco pyysi VC:ltä, jolla kesti hetken aikaa edes saada jotain selvää kysymyksestä. "Öööööh... nolla?" hän kysyi äkkiä mieheltä, jonka päihittäminen oli vielä vaikeampaa kuin palkankorotuksen pyytäminen Kenraalilta. "Nolla sulla on aivoissas, havaijipoju." Deco vastasi hänelle nauraen, viitaten tämän kirjavaan ja kirkasväriseen hattuun.

VC alkoi suuttua. Hän kierteli edestakaisin portaiden yläpäässä. Häntä ei ehkä kiinnostanut pätkääkään se, että sekä Deco että ryhdistäytynyt CJ osoittivat häntä nyt aseilla ja Assassin sähisi uhkaavasti valmiina hyökkäykseen. "E... ehei, ei tämä näin mene! Minä olen sentään merkittävän huumeentuottajajengin yliluutnantti ja kaiken järjen mukaan minä selviydyn tästä voittajana. KIMPPUUN, POJAT!" Veteran Child oli odottanut tätä hetkeä hyvän aikaa ja nyt Deco hyppäsi vasemmalle ampuen samalla niin monta kutia kuin vain aseesta lähti, osuivat ne sitten tai eivät. Hän kiskoi hitaammin reagoineen CJ:n perässään ärähtäen: "Sulla on parannettavaa tekniikassa!" Ainoa, joka ei liikahtanutkaan paikaltaan, oli Assassin, jonka läsnäolo, syystä tai toisesta, hermostutti Veteran Childia syvästi. "Mene pois! Sotilaita tulossa! Ne tappaa sut! Ei... älä tule, älä... Suojaudu, tää on viimenen mahdollisuus!" hän huusi kissalle, kun tämä lähtikin kulkemaan ylös portaita. "Mi-mitä... PYSY SIELLÄ MISSÄ OLET! EI MULLA MITÄÄN SOTAJOUKKOA OLE, HYVÄ ON!!" Deco katsoi CJ:tä ääneti ja mies kävi lähellä naurua nolon virheen takia. "Kenellähän mahtoi olla parannettavaa tekniikassa? Kyllä mun vaisto vielä pelaa sujuvasti, tietääkseni." CJ vastasi ja lähti kulman takaa niin ikään VC-jahtiin, mutta Deco jäi joksikin aikaa miettimään epätäydellisyyttään näissä tilanteissa, joita oli mahdoton ennustaa. Assassin ei lopettanut uhkaavaa lähestymistään siitäkin huolimatta, että totuus oli jo kerrottu - mielessäkään ei liikkunut tappaminen, koska nykyinen pomo halusi miehen elävänä. "Voi v*tunperkele... antauduin jo! Voin auttaa teidät Kenraalin luo, jos lupaatte edes harkita triplaplatinalevyni ostamista - vaikka vaan alemyynnistä!" Veteran Child ehdotteli täysin tietämättä pelin hengestä tuon taivaallista. Decoa räppilevyjen ostaminen ei innostanut ja hän puuttui nopeasti puheeseen ennen kuin kukaan ehti unohtaa hänen olemassaoloaan. "Me sanellaan ehdot käsittääkseni. Ja tässä ne tulee... Yksi: pidät haisevan hometurpas kiinni silloin kun minä käsken. Kaksi: pyydät anteeksi Azilta nyt heti, koska et laskenut häntä yhdeksi meistä hetki sitten. Ja kolme... ömph, tuskin meillä onkaan enempiä ehtoja, paitsi se, että et odota meidän ostavan mitään sun tekemääs. Okei? Koska luulisin sääntöjen olevan pässinlihaa jopa peruskoululaiselle, siirtykäämme eteenpäin... Sinä johdat CJ:n kanssa joukkoa ja pyydät Azilta kiltisti anteeksi, tai muuten homma katkeaa alkutekijöihinsä." Veteran Child olisi mieluummin jo lähtenyt, mutta Decon pakottamana hänen piti nyt pyytää jollain tavalla anteeksi, ja vielä kissalta - tähän hän ei ollut tottunut. "Kannattaa paijata häntä alaleuasta, siitä Azi tykkää!" Deco neuvoi noustessaan jo itsekin portaita ylös. Veteran Child paheksui mielessään kissan kutsumista "häneksi", mutta ei kai tässä muutakaan voinut kuin tehdä, mitä kapteeni käskee.

"Ööh... olen erittäin... pahoillani siitä, että..." Veteran Child aloitti änkyttäen ja varoen visusti koskemasta Assassiniin. Kissa tiesi olevansa tilanteessa voitolla, joten hän hymyili leveästi ja pudisti päätään - tuo ei riittänyt nimittäin alkuunkaan, joten VC oli pakotettu aloittamaan alusta, mitä hän ei mielellään tehnyt. "No hyvä on! Minä, triplaplatinaa myynyt menestyksekäs DJ, tunnustan avoimesti loukanneeni tämän kissan tunteita ja pyydän nyt häneltä anteeksi...?" VC sanoi kovalla äänellä, joka kantautui kaikkialle heidän ympärilleen. Hän katsoi kysyvästi Assassinia, mutta tämäkään ei kelvannut, koska kuulosti liian viralliselta, ja niin uusi päänpudistus seurasi tilannetta. "Mitäs minä sanoin paijaamisesta, Super-DJ? Yleensä kun kehotetaan tekemään jotain, niin kyllä on suositeltavaa edes yrittää." Deco totesi seinän vierestä jo väsyneenä toivottomiin yrityksiin. "Grrh... no anteeksi, kissa hyvä. En minä pahaa tarkoittanut missään vaiheessa - minä vain en nähnyt sinua ja niin päin pois... ollaanko me nyt sujut?" Veteran Child kysyi nopeasti anteeksipyyntönsä jälkeen - hän oli vähän rapsuttanutkin Assassinia, mutta ei mielellään erityisen pitkään, koska kynnet olivat jatkuvasti vain lyhyen matkan päässä hänen sormistaan. "Tuo vakuuttanee jo. Saat pitää henkesi, mutta muista, että se on yhä katkolla, ellet vie meitä Kenraalin luo ja muista ehtoja. Erityisesti sitä, että turpa kiinni jossei ole asiaa. Vauhtia!" Deco komensi kuin mikäkin kenraali ja pisti todellakin vauhtia Veteran Childiin pitämällä aseenpiippua hänen selässään kiinni. Assassin jolkotteli pikkuryhmän keskellä ja CJ kulki ensimmäisenä, valmiina menemään aina sinne, minne VC osoitti (aseella tähdätty mies tuskin valehteli). Porraskäytävä oli lyhyempi kuin mitä saatettiin odottaa, ja piakkoin oltiin noustu jo kerrokseen numero kuusi. Se ei toisaalta ollut mikään tavallinen alue, vaan näytti sitä vastoin poikkeuksellisen tyhjältä. Oikealla oli erittäin pitkä käytävä, mutta sen varrella ei ollut ovia ja se päättyikin huolto-oveen, eli moisesta ei ollut heille mitään hyötyä. "Minne täältä, neropatti?" CJ kysyi ja puristi VC:n nenää sormiensa välissä - osasi hänkin pari kovistelutemppua. "Jod mud lafgut pidäväd paigganda, me meddääd täftä vafempaad, joffa od hiffi." tämä mutisi vain vaivoin CJ:n puristusotteessa, joka ei tiedonannostakaan huolimatta hellittänyt, mutta taas tilanteeseen puuttui Deco. "Riittää jo, tuskin se verta nenästään kerjää ennen kuin päästään itse johtajan pakeille. Vasempaan, jossa on hissi, vai? Tämähän on hyödyllistä - siispä suuntaamme sinne, mihinkä super-DJ meitä vie." hän sanoi niin, että tyhminkin ymmärsi. "Älä kutsu mua super-DJ:ksi!" CJ:n otteesta vapautunut Veteran Child huusi närkästyneenä, mutta aseen kopistelu selkää vasten varmisti, että hänkin ymmärsi oman arvoasemansa.

"Tuolla se on jo!" CJ kuulutti, kun he olivat kääntyneet yksinkertaisesta kulmasta vasemmalle. Oikealla puolella näkyi toinenkin käytävä ja sen vieressä pieni huone, johon näki sisään ikkunasta, mutta siellä ei näyttänyt olevan mitään erikoisen tärkeää. Merkittävintä oli joka tapauksessa hissi, joka näkyi tarkalleen edessä. Kaikki kävelivät tasaista marssia pienen huoneen ja käytävänkulmankin ohi, kunnes pääsivät hissin suljettujen hopeanharmaiden ovien kohdalle. Deco pisti heti kehiin strategian nykytilanteeseen. "Okei, nyt mietitään... meidän veteraanilapsella on varmasti koodi hissiin? Koska oletan, että on, niin sä saat luvan hoitaa tämän kuntoon, ja älä yritäkään laistaa - minä vahdin! Azi tehkööt mitä lystää, ja CJ pitää silmällä käytäviä, koska joku voi seurata meitä, kiitos tuon karvaperseen kovaäänisen anteeksipyytelyn alakerrassa." hän selitti oman näkemyksensä perusteella. VC:llä oli takuulla paljon sanottavaa tuosta herjasta, mutta hän jätti nyt väliin, koska hän oli aikoja sitten pudottanut aseensa johonkin eikä näin pystynyt puolustamaan itseään. Ovet aukesivat automaattisesti hänen kävellessään niitä kohti, ja sisältä avautui oikein mukavan kokoinen hissi, johon takuuvarmasti mahtuivat kaikki seurueen jäsenet. Hän alkoi kaivaa (Decon tiukan valvonnan alaisena) avainkorttia taskustaan, jotta pystyi näpyttelemään oikean tunnusluvun hissin pieneen automaattiin. "Tämähän sitten vie meidät suoraan huipulle, eikö niin? Kerrokseen kymmenen?" Deco kysyi tomerana Veteran Childilta, jonka oli vaikea vastata, kun hänen piti keskittyä oikeaan numerosarjaan - se oli tarpeeksi vaikeaa jo ilman sitä, että joku hengitti niskaan ja vielä aseistautuneena. Assassinilla ei ollut mitään tekemistä tyhjällä käytävällä eikä hän viitsinyt käydä huoneessakaan, koska se vain tulisi haaskaamaan kavereiden aikaa näiden kutsuessa kissaa sieltä pois. CJ tähtäsi eri puolille käytävää ja tunsi vihdoin olevansa vireessä - ensimmäistä kertaa sitten Stalkerin ja Sharpin välillä käydyn ydinohjusjupakan Stilwaterin ydinvoimalassa... Hyvä itsetunto tuntui niin hyvältä, että hän olisi ampunut onnesta ilmaan, jos tilanne ei olisi niin kriittinen - ja yhä pahemmaksi se vain meni. Edessäpäin, sen kulman takana, josta seurue oli tullut hetki sitten, välähti niin nopeasti, että se oli lähes huomaamaton ilmiö, mutta ilmeni kyllä jälkeenpäin, kun kaikki kattovalot yläpuolella alkoivat välkkyä vieläkin pahemmin. CJ katsoi hätääntyneenä ympärilleen ja tunsi, että jotain oli nyt vialla - lamppujen vilkkumiseen liittyi vain jotain karmivaa, mitä oli hankalaa kuvata sanoin. Decolla ei ollut aikaa sellaisen tarkasteluun (ja hän olisi muutenkin vain sanonut jotain sellaista kuin "Jätetään se sähkömiehille, hissi on nyt tärkein").

"Carl... Johnson..." Mystinen ääni kutsui CJ:tä nimeltä kuiskaten. Miltään suunnalta se ei varsinaisesti kuulunut, vaan yksinkertaisesti se kutsui häntä pään sisästä. Tämä ääni oli erittäin tuttu - edellinen muisto siitä ajoittui Cesarin ja Kendlin hääbileisiin Los Santosin klubilla, mutta sen kummemmin ajatus ei kulkenut. Assassin ei ainakaan kuullut ääntä, sillä hän oli keskittynyt valojen vilkkumisesta säikähtäneisiin kärpäsiin ja yritti pyydystää muutaman ajankuluksi. Decolla ja varsinkaan Veteran Childilla ei ollut yhtään sen enempää aikaa, mutta CJ:n kehon alkoi täyttää jokin outo tunne, jota oli yhtä vaikeaa kuvata kuin sitä, mikä lamppujen vilkkumisessa oikeastaan pelotti. "Carl Johnson... Carl Johnson... Carl Johnson..." Ääntä päästävällä henkilöllä levy jäi päälle, mutta samalla kaiken aikaa jatkuva kuiskailu alkoi tuntua luokseenvetävältä. Sitä aivan huomaamatta CJ lähti yhtäkkiä kulkemaan suoraan eteenpäin silmät osoittaen suoraan eteenpäin aivan tyhjinä, aivan kuin hypnoosin vallassa. Kärpäsjahdista Assassinin huomio kääntyi nopeasti mieheen, joka muuttui aina vain oudommaksi, kissa ajatteli. Koska jotain oli selvästi pielessä, Assassin jätti kärpäset lentelemään rauhassa (jos rauhasta voitiin puhua, kun siipiä ja jalkoja oli katkennut jo jahdin tiimellyksessä) ja lähti CJ:n perään. Hän hyppi hullun lailla miehen jalassa kiinni ja kynsi hänen kuluneita farkkujaan, mutta se ei auttanut. CJ:tä ohjasi ainoastaan hänen nimeään edelleen kutsuva ääni pään sisältä, eikä hän edes tuntenut kissan läsnäoloa. Assassin juoksi nyt hänen eteensä ja teki komeimpia temppujaan aivan CJ:n silmien edessä, mutta tämän katse ei kääntynyt mihinkään suuntaan, vaan pysyi osoittamassa kiinteästi eteenpäin. Kun kissa meinasi jo pariin otteeseen jäädä hänestä täysin välittämättömän CJ:n jalkoihin (tässä vaiheessa ainakin tuli selväksi, että jokin oli vialla), hän alkoi naukua korkeimmalla äänellä, mitä sai aikaan. Tarkoituksena ei ollut herättää palkkasoturia transsistaan, vaan saada Decon huomio kiinnitettyä epätavalliseen tilanteeseen. Veteran Child oli juuri aloittamassa kiljumisen siitä, että hän ei saanut kunnollista rauhaa näppäillä oikeaa koodia näyttöön, kun Deco kääntyi vilkaisemaan äänen lähdettä pikaisesti. "Voi taivas ja helvetti... CJ!" Hän teki nopean ratkaisunsa ja kiskoi Veteran Childin irti näppäimistöstä, jonka pasmat sekaantuivat pahemman kerran sormien hapuillessa satunnaisia nappeja. "SINÄ PYSYT SIINÄ TAI HEITÄT HENKESI!" Deco huusi päin "Super-DJ":n naamaa ja lähti juoksemaan takaisin sinne, mistä oltiinkin tultu. Hänen oli vaikea käsittää, mikä CJ:tä ajoi tuolla tavalla muualle - kenties taivaallinen ruoan tuoksu? Oli miten oli, ongelma oli parempi selvittää ennen kuin se viivytti suunnitelmaa liiaksi.

Assassin nosti karvat pystyyn siinä vaiheessa, kun oltiin päästy jo kohtuullisen lähelle käytävän kulmaa. Hän aisti jonkin toisen - tuntemattoman - henkilön läsnäolon poikkeuksellisen lyhyen matkan päässä. Hän laskeutui tuttuun hyökkäysasentoon, mutta hämmästeli silti, kuinka hahmosta ei näkynyt missään varjon puolikastakaan, vaikka hajun perusteella tämän piti olla jopa niin lähellä, että... oikeastaan aivan CJ:ssä kiinni! Vasta nyt Assassin käsitti, että todellakin vieras henkilö oli aivan kohdilla, mutta ketään muuta ei näkynyt kuin CJ ja Deco, joka oli juuri sännännyt paikalle ja tarkkaili tilannetta huolestuneen näköisenä. Hiukan ennen kulmaa CJ oli pysähtynyt ja hänen kätensä olivat alkaneet hapuilla eteenpäin. Asennosta päätellen siinä oli aivan pakko olla joku - aivan pakko! Assassin piti omasta teoriastaan kiinni, vaikka tilanne tuntui silkalta mahdottomuudelta. Deco ei aistinut kenenkään läsnäoloa, mutta hänen hajuaistinsa ja vaistonsa eivät olleetkaan edes lähellä kissojen vastaavia. Siksi hän kävikin heti aluksi CJ:hin käsiksi ja yritti ravistaa hänet hereille hypnoosin kaltaisesta tilasta. "MIKÄ V*TTU SULLA OIKEIN ON???" hän tivasi ja teki kaikkea, mitä keksi - hän antoi CJ:lle luunapin pääkoppaan ja potkaisi jalkaan satuttamatta kuitenkaan liikaa. Kaikki tuntui olevan vialla - CJ ei reagoinut millään, vaikka Assassinkin kantoi kortensa kekoon ja jatkoi raapimista ja hyppimistä, vaikka hänen tempauksensa eivät tulosta tuottaneet. "Azi, anna kun minä, mene sinä sen sijaan vaikka katsomaan Veteran Ch... P*RKELE!" Deco kääntyi juuri parahiksi katsomaan kohti hissiä, ja siellä hän huomasi, kuinka VC oli näpyttelemässä selvästi koodin viimeisiä lukuja voitonriemuisesta ilmeestään päätellen ja oli pakenemassa yläkertaan kertoakseen Kenraalille siitä, mitä juuri oli tapahtunut. "SANOIN, MITÄ KÄY, JOS TEET TUON! PETTURIP*SKA!" Deco karjui ja alkoi ampua pistoolilla kohti hissiä, mutta hän oli niin vihainen, että luodit lensivät kauas hutiin - edes järjestelmän vahingoittuminen ja hissin jumittuminen riitti hänelle, jotta VC:tä voitiin kunnolla nöyryyttää. Assassinin suunnitelma oli joka tapauksessa ehkä parempi - kun viimeiset luvut oli jo saatu näpyteltyä, kissa oli lähtenyt juoksemaan tiukasti aikaa vastaan saadakseen VC:n ajoissa kiinni ennen kuin oli liian myöhäistä. Hän oli nopeampi kuin Usain Bolt, mikään ei voinut pysäyttää häntä... paitsi ehkä hissin ovet, jotka alkoivat hitaasti sulkeutua. "Ääh, nopeammin, nopeammin! Kenraali, täältä tullaan!" Veteran Child huusi ylöspäin ja katsoi ovien muodostamasta, aina vain pienenevästä aukosta huolestuneena kissan salamannopeaa lähestymistä. "Tämä juna lähtee nyt!" hän huusi ja työnsi jalkansa hetkellisesti ulos ovien välistä, mutta päätti sittenkin pitää sitä potkuasennossa sisällä, jotta kissa ainakin lentäisi oitis kyydistä ennen mahdollisuutta tehdä ruumiita. Kaikki tuntui hidastuvan ja Deco jännitti CJ:n liikahdellessa edelleen tiedottomana Assassinin nopeuskilpailusta...

"Koita nyt jo herätä, täällä on vaikeaa..." Deco pyysi pysymättä tuskin nahoissaan. Assassinin vauhti kiihtyi hetki hetkeltä, mutta samalla myös ovi sulkeutui kaiken aikaa. Vähänkin liian vähän vauhtia, ja kissa oli murskana ovien välissä tai edessä, riippuen epäonnistumistavasta. Kun Assassin oli päässyt sopivan matkan päähän, hän hyppäsi - edes Veteran Childin jalka ei nyt kantanut, kun kissa syöksyi sivuasennossa varmistaen mahtumisensa raosta läpi ja paiskautui suoraan sisälle vetäen samalla kynnet ulos, jotta pystyi ottamaan kunnolla kiinni vastapäisestä seinästä ja välttämään turhaa kipua. Veteran Childin hurjat kiroilut kuuluivat vielä ennen kuin ovet sulkeutuivat kokonaan noin sekunnin sen jälkeen, kun Assassin oli sisään päässyt. Decon oli vaikea pidättää nauruaan, ja se olisikin ollut lähes mahdotonta, ellei CJ:llä olisi ollut nykyistä ongelmaansa. Koska tilanne näytti niin turhauttavalta, oli pakko turvautua vanhaan kotikonstiin, ja se ei ollut enempää eikä vähempää kuin potku täysillä persauksille. CJ:n liikehdintä (seksiä seisaaltaan?) muistutti Decoa itseään menneisyydestä vuodelta 2000 - ja koska hän halusi päästä eroon kaikesta, mitä oli tapahtunut ennen Sainteja, hän ei myöskään halunnut katsella enää tuollaista ja potkaisi todellakin täysillä. Siinä vasta riittikin voimaa - CJ:n hiljainen mumina, josta ei saanut mitään tolkkua, vaihtui tuskaiseen huutoon, kun hän havahtui todellisuuteen. Kaikki kattolamput lakkasivat vilkkumasta ja hänen silmiinsäkin palautui ilme ja katse. Hän heittäytyi eteenpäin ja piti kivuliaasta konehuoneestaan kiinni kumarassa. "Mistä v*tusta tuo... aargh... oli?" hän kysyi kärsimättömästi tietäen kyllä, kuka tuon oli tehnyt, mutta samalla äärimmäisen vihaisena, koska kukaan Saint ei ainakaan voinut ymmärtää mitään siitä, mitä hän itse oli nähnyt, tehnyt ja tuntenut hetki sitten. "No kuule, sä olit sellasessa tilassa, että ei mitään tolkkua - ei siis tosiaan mitään! Hiplasit jotain näkymätöntä, silmät oli pullollaan ja ilmeettömät... näytit vähän siltä kuin olisit aave, näin suoraan sanottuna." Deco kertoi pyrkien parhaansa mukaan varmistamaan, että CJ myös ymmärsi, mitä oli tehnyt. Valitettavasti hän sai heti huutokonsertin ylleen - ensin näytti siltä, että CJ olisi rauhoittunut saatuaan kunnolla ehkä jopa ansaitun potkun, mutta sitten hän kävi raivokkain sanoin Decon kimppuun. "MITÄ MUKAVAA TÄSSÄ ON? Etkö sä muka nähnyt häntä? Etkö sä tajunnut, että mullakin on omaa yksityisyyttä? Mitä tekee herra? Potkasee minut pois tästä ja pelotti hänetkin tiehensä!" CJ ihmetteli hurjana eikä tiennyt enää, mitä sanoa tähän päälle. "Venaas venaas, äijä! Kuka v*tun hän? Täällä ei ollut muita kuin sinä, minä ja Azi!" Deco heitti takaisin ja odotti osoittautuvansa älykkäämmäksi, mutta sitä oli turha edes pyytää kauniisti, kun CJ vastasi ennen kuin kysymys ehti edes loppua. "Diana tietysti! Sokeako sä olet?"

Facepalm. Decon kämmen laskeutui latinoherran omien kasvojen päälle - toisen tyhmyyttä ei voinut ilmaista ilmeellä.


Samaan aikaan viidennessä kerroksessa...

Swift-firmalla oli toisenlaisia ongelmia. Sebastian ja Sidney kyttäsivät aseet ojossa ympäristöä selät vastakkain - joku oli kuullut heidän riitelevän perheasioista ja nopean sovinnon jälkeen oli aika tuhota viholliset yhdessä. Himmeä, alennusmyynnistä joskus vuosia sitten ostettu taskulamppu oli sammutettu eikä kukaan nähnyt setää ja veljenpoikaa - heillä itsellään oli sitä vastoin loistava pimeänäkökyky, joten alivoimasta huolimatta heillä oli myös hyviä etuuksia vastustajaan nähden. "Ei vielä, Sepe, ei vielä... odota, että ne tulevat lähemmäksi... minä olen niin odottanut tätä hetkeä, että olen päässyt sukulaispoikani kanssa oikeaan taistelutilanteeseen..." Sidney kuiskasi Sebastianille, joka näki jo pari vartijaa tulossa edestäpäin. Hän ei ollut koskaan tappanut muuta kuin hyönteisiä ja siksi koko touhu tuntui erittäin hämärältä, mutta vaihtoehtoa ei ollut - nyt oli tilaisuus nousta viimein hyvään valoon Sidneyn silmissä ja kenties päästä omalle paikalle perimysjärjestyksessä. "Valmiina... valmiina... ne on tulossa tännekin, pidä vain ase suorassa... tee kaikki, mitä sanon!" setä neuvoi ja Sebastian kuunteli tarkkaavaisesti niin häntä kuin vihollisiakin, jotka lähestyivät hänen puoleltaan pimeydestä. "Täältä ne äänet kuuluivat, eteenpäin vaan!" toinen heistä komensi. Sebastian näki heidät oikein helposti, mutta he eivät selvästi edes tienneet, että Swiftit olivat siinä, saati sitten heidän tehokkaasta valmistautumisestaan. Tämä ei ollut reilua, Sebastian ajatteli, hän halusi edes oikeasti taistella eikä yllättää tällä tavalla pimeydestä... mutta sitten Sidney kuiskasi hänelle vaivihkaa ja vähän vihaisenakin: "Nyt!" Hän itse ampui saman tien keskelle vihollisjoukkoa jatkuvalla sarjatulella ja yllätti nämä täysin. Kaksi kuulosti kaatuvan heti kättelyssä kuolleina maahan, mutta jotkut väistelivät pois pahimman luotimyrskyn tieltä. Sebastianin suunnalta tulleet vartijat havahtuivat, mutta nyt ei pojalla vaihtoehtoja ollut - hän painoi oman aseensa liipaisimen pohjaan ja toivoi parasta. Rekyyli heitteli panoksia minne sattui, mutta hänen onnistui vaivoin pitää ase osoittamassa oikeaan suuntaan, ja koska käytävä ei ollut levein mahdollinen, viholliset saivat myös kyytiä. Veri purskahti erään vatsasta tarkan osuman seurauksena, ja toinen kaatui kahden kudin osuessa tätä suoraan reiteen. Tuskin oli Sebastian ehtinyt ampua edes puolta lipasta tyhjäksi, kun Sidney komensi hurjana: "SIIRRY!" ja kiskoi veljenpoikansa oma-aloitteisesti syrjään. Hänen suunnaltaan oli tullut enemmän vihollisia ja suurin osa oli vielä täydessä toiminnassa, kun taas Sebastianin ampumat tyypit olivat jo kuolemaisillaan verenhukkaan tehokkaista osumista. Tällaista siis oli olla taistelija, tämä ajatteli, kun Sidney työnsi hänet pylvään taakse suojaan ja kyyristyi itse avaamaan tulen taas.

"Wou! Täällähän on hullua porukkaa!" huusi yksi miehistä, joka toisaalta oli turvassa kaadetun työpöydän takana. Hän oli aika pieni - sentään suurempi kuin vaikka Angel, mutta ei kyllä missään normaalin miehen mitoissa. Hän oli pukeutunut itselleen liian suureen tummansiniseen työtakkiin, jossa olivat kultakirjaimet "SPEAR" ja samalla logo, jossa kiukkuisen näköinen villimies heilutteli terävää keihästään. Se oli sama kuin AIDS:nkin, mutta sopi erikoisryhmällekin niin hyvin, että kulki nyt yhteisenä tunnuksena pitkin viranomaisten voimia. Pienen miehen lisäksi suojaa piti työpöydän toisella puolen samanlaiseen, mutta täydellisesti sopivaan SPEAR-takkiin pukeutunut, CJ:nkin jo aiemmin kohtaama, tai ainakin kellarikerroksessa näkemä haulikkonainen. Hän viskeli tummaa tukkaansa pois silmiltä, jotta pystyi kunnolla tähtäämään samalla vanhalla automaattihaulikolla. "Brad, tästä täytyy tehdä raportti! Jo aiemminkin jotkut sanoivat, että hullua porukkaa on tunkeutunut sisään. Kuulemma William sai jo yhden, mutta tästä ei ole suoranaista varmistusta. Lähdehän nyt, ja muista, että Wissler palkitsee aina, jos joku tekee työnsä hyvin." hän selitti ladatessaan istuma-asennossa omaa asettaan. Brad, joka oli niin ikään ollut aiemmin kellarissa ja ajanut pahvilaatikot (myös sen CJ:n sisältävän) trukilla hissiin, ei silti ollut niinkään innostunut Swiftien raportoinnista ja kävikin heti valittamaan. "Mut-mutta eikös Sharp ainakin kertonut painottavansa sitä, että tieto tunkeilijoista myös löytyy? Ja noista kukaan ei käsittääkseni tiedä mitään, kun ei edes naamat näy!" hän vastasi huolestuneena - hommasta hän ei yrittänyt laistaa, mutta ei häntä kyllä huvittanut mennä myöskään selvittämään, ketkä siellä raivosivat hullun lailla kaataen epäonnisia Kenraalin sotilaita kuin heinää. "Kukas tässä paikassa onkaan sinun johtajasi? Wissler ei seuraa samaa ajattelutapaa kuin Sharp ja hän kyllä hyväksyy, vaikkei nimet olisi tiedossa. Tuntuu oikeastaan jopa sieltä, että et ole aikeissa lähteä täältä. Tekeekö mielesi kenties ampua heidät? Tee se vaan, mutta huomaa, että Scorpionissasi ei ole panoksia ja silloin siitä ei ole hyötyä, koska aseellakos meinasit sitten heitellä? Hehheh, olipas hauskaa. Mene nyt, niin minä kyllä tiedän, miten nämä kaverit kesytetään - tietenkin parhaan ystäväni avustuksella." haulikkonainen heitti takaisin lievällä aggressiolla. Bradilla ei ollut vaihtoehtoja - todellakin hän oli kuluttanut kaikki panoksensa, kun joku hullu oli räjäytellyt ilotulitteita keskellä rauhallista päivää ja panoksia kului vaikka kuinka, mutta karkuun se mies silti pääsi. "Okei... tai siis käskystä, yliluutnantti Alomar." hän tokaisi lyhyesti ja lähti kulkemaan pois tekemään työtä käskettyä. "Kiitos 'ylennyksestä', mutta se on pelkkä luutnantti vaan. Ainakin muistat armeijan tärkeimmän säännön - jos et muista arvoa, kutsu ylemmällä mieluummin kuin alemmalla..." Alomar sanoi vielä tiehensä ryömivän Bradin perään.

Taas kuudes kerros, ja etsinnät käyvät hurjana

Jotenkin Decon ja CJ:n välinen tilanne oli ehtinyt jo rauhoittua ja he olivat jälleen puheväleissä, joten myös jatkaminen oli täysin mahdollista ja nyt he kulkivatkin kahdestaan käytävää pitkin jutellen kaikesta erikoisesta, mitä aikojen saatossa oli käynyt, ilman Veteran Childia ja Assassinia, jotka olivat kadonneet hissiin, joka taisi suoraan suunnata kymmenenteen kerrokseen - eli niin siinä vain kävi, että kissa oli ensimmäisenä perillä, kun muut vielä etsivät tietä vihollisten ohi. "Mä en vieläkään käsitä, miten tuollanen ilmiö saattoi olla mahdollinen. Azi selvästi aisti tämän... eeh, hallusinaation ja oikean ihmisen välimuodon sen perusteella, että hän näytti jatkuvasti ymmärtävän, mitä teet. Se lisääkin tätä mysteerisyyttä, mistä tullaankin taas siihen, että..." Decon teoriaputki kulki jälleen, mutta nyt CJ suhtautui jo humoristisesti koko asiaan, kun sitä oli ehditty käsitellä tarpeeksi kauan eri näkökulmista ennen poistumista hissikäytävän luota. "Joo, ei nyt tarvitse ihan kaikkia yksityiskohtia alkaa listaamaan", hän sanoi nauraen keskeyttäen Decon ehdotuksen siitä, mitä todellisuudessa tapahtui. "Ja muistahan nyt, ystävä hyvä, että näytät suhtautuvan aika mustavalkoisesti tähän erikoiseen, salaisuuksien varjojen peittämään rrrakkauteen." CJ kummasteli Saintin luonnetta aivan syystäkin, mutta hänen ei tarvinnut jäädä aivan kylmäksi, vaan Decolla oli heti vastaus tarjottimella. "Syytäkin on! Tähän olen pyrkinyt jo vuosikausia, eli kaikki, mitä ennen Saintien kuvioihin astumista on tapahtunut, on parempi häivyttää. En vain kykene elämään nuoruusvuosieni kanssa ja kokemieni ongelmien takia joudun poistamaan ne kylmästi mielestäni, vaikka omatunto käskisikin muuta. Suurin ongelma koitui epäilemättä akatemiassa vuonna 2000, kun eräs muija pyöritteli mun elämää koko laila täysin. En halua sellasen toistuvan enää ikinä... jälkeenpäin välit menivät poikki enkä ole hänestä sen koommin kuullut, mutta sen sanon, ettei se hyvin mennyt. Mikä pahinta, olen alkanut aistia, että hän on täällä jossain... ei pelkästään Stilwaterissa, vaan myös paljon lähempänä kuin osaisin edes odottaa. Mun täytyy pitää varani. Tämä ei vaikuta nyt hyvältä." hän kertoi ja CJ oli kyllä pelkkänä korvana, mutta hänellä oli heti kommentoitavaa Decon ajattelutavasta, joka ei ollut mihinkään muuttunut. "Ja tuon takia luovutit kaikessa naisiin liittyvissä suunn... tai pikemminkin asioissa? Ei kuules, aina kannattaa pyrkiä löytämään hyvä suhde, jossa sinä miehenä pyörität asioita. Eikä sen pitäis olla vaikeaa tollaselta komialta sälliltä." CJ naureskeli. Oli hänen puheessaan vähän tottakin, mutta koska hänkin oli mies, oli parasta vain sanoa tuo humoristisessa mielessä, ettei Deco pitäisi häntä homona.

"Kyllä, ehdottomasti, mutta et voi silti olettaa, ettäkö se olisi joku itsestäänselvyys. Tai siis... ajatellaanpa loogisesti, minä liityin Savagen ryhmään jo seuraavana vuonna, kun olin päässyt eroon opinnoista ja niihin liittyvistä huolista. Se jakoi voimakkaasti mielipiteitä eikä mulla sen koommin ollut ystäviä, kunnes tutustuin joihinkin työpaikalla, mutta viimeistään parissa vuodessa nekin paljastuivat p*skoiksi tyypeiksi, joita mikään ei pidätellyt tekemästä halutessaan samoin kuin Savage Aidanille sinä kohtalokkaana päivänä. Siitä on niin monta pahaa muistoa, mutta se ei ehkä liitykään tähän asiaan... kuunteletko sä, CJ?" Deco kysyi yhtäkkiä. Taas jotain erikoista oli tekeillä - tällä kertaa CJ oli pysähtynyt niille sijoilleen, minkä Deco huomasi viimeistään, kun askeleet hänen rinnaltaan taukosivat arvaamattomasti. "Oletko kunnossa? Kamu? Vastaa!" Hän yritti herätellä CJ:tä, jonka päänsisäiset ajatukset tuntuivat viimeistään nyt vallanneen tämän mielen. Olisipa Deco vain tiennyt, mitä hänen ystävänsä pään sisällä liikkui... CJ ei ollut mitenkään osallisena tässä "näytelmässä", mutta hän näki oikein hyvin, mitä oli tekeillä. Hän seisoi jonkinlaisessa tyrmän kaltaisessa paikassa, jossa seinät ja lattia koostuivat suurista kivistä ja ainoastaan yhdestä ikkunasta aurinko valaisi huonetta, ja siinäkin oli kalterit. Hänen edessään oli yksinäinen puutuoli, jonka päällä istui alaspäin kohti lattiaa katsova nainen valkoisessa, tosin jostain kohdista myös punaisessa pitkähihaisessa paidassa. Tarkemmin katsottuna CJ huomasi kauhukseen, että tämän naamasta oikeastaan norui verta muuten kokonaan valkoiselle paidalle. Selvästi tämä myös samalla itki hurjasta kivusta, jonka aiheuttajaa tosin ei näkynyt missään suunnassa. Tämä oli niin kaameaa katsottavaa varsinkin näkymättömän miehen asemasta, että CJ:kin olisi voinut itkeä, jos olisi kehdannut - jokin vain esti häntä tekemästä niin. Tuskistaan kärsivä nainen ei ollut ainoa siinä huoneessa, vaan paikalla oli myös etäisesti tuttu mies. Tällä oli kokoa liian suuri poliisinhattu pollassa ja lähes kokonaan kunniamerkkien täyttämä takki. Miehellä oli toisessa kädessään viidakkoveitsi eikä CJ:n tarvinnut kauaa miettiä käsittääkseen, että tämä oli selkeästi asialla kidutuksessa. "Kerro minulle! Ketkä tänne oikein ovat hyökkäämässä? Missä he ovat?" mies kysyi raivoisasti rahisevalla äänellä (joka toisaalta taisi todellisuudessa olla aivan normaalia, mutta kuului CJ:n korvissa paljon karmivampana). Hän veti tummasta tukasta nostaakseen vankinsa pystyyn ja siinä vaiheessa CJ vasta hurjistuikin pelosta. Tuolissa istui Lin, jonka naama oli täynnä viiltoja, jotka olivat vahingoittaneet lähes kaikkea muuta paitsi silmiä. Hirvittävä tunne levisi joka puolelle miestä, mutta silloin hän huomasikin jo, kuinka näkymä sumeni taas ja joksikin ilkimykseksi hänen tunnistamansa mies alkoi myös puhua entistä epäselvemmin, kun CJ valahti takaisin tosimaailmaan Decon ravistellessa yhä jo huolestuneena.

Hän hikoili tavattoman paljon päästyään taas takaisin sinne, missä oikeastikin oli näkyvänä ja täysin olemassaolevana. "CJ! CJ! Oletko varmasti aivan kunnossa? Mitä tapahtui?" Deco kysyi pelokkaana. Hän alkoi menettää omaakin keskittymistään, kun hyvä kaveri kärsi tällaisista kohtauksista kerta toisensa jälkeen. "Minä... minä..." CJ yritti aloittaa jollain tavalla ja katsoi ympärilleen. Decon naama ja kaikki muukin - ympäröivä käytävä ja sen varrella olevat ovet - näkyivät tavattoman sumeina, aivan kuin hän olisi puoliksi jäänyt näkemäänsä tilanteeseen jumiin. Vihdoin hän sai jotain sanaa suustaan eikä voinut tietää, oliko edes äskettäin tapahtunut edes totta, mutta pakko siitä oli Decolle kertoa. "Minä... näin sen! Savage... Samedit... heillä on Lin." hän sanoi erittäin hiljaa ja kauhistuneesti. Tätä hän ei ainakaan sanonut vitsillä, ja sen onneksi ymmärsi myös Deco, joka järkyttyi syvästi CJ:n kertomasta. Mutta oliko se välttämättä totta, vai oliko kyse pelkästä näystä? Enää ei voinut tietää, mihin uskoi ja mihin ei.

To Be Continued.

-

Lainaus:13.07.2009 MrToro kirjoitti:
MrToro Stories 52 - Season 6:

Well Planned...

En käsitä, miten vakikirjoittajan tarina on voinut jäädä arvostelematta, vaikka onkin kirjoitettu jo aikaa sitten. Eli tämähän näyttäisi olevan pisin tarinasi, minkä olen lukenut, ja plussat siitä, vaikka se ehkä oli liiankin pitkä. :P Kerronta toimi kuten ennenkin, mutta jostain syystä minä olen sellainen Saints-ihailija, että minun sydäntäni riipii kun heitä ei näytetä sinulla, joka osaa kuvata heidän toimintaansa paremmin kuin minä...

+ Erittäin pitkä
+ Edellisten osien vahvuudet toistuvat myös tässä
+ Juoni edistyy...

- Ehkä se Saintien puute, mutta kysymys kuuluukin, onko sillä edes väliä?
- Jopa liian pitkä

9 -

Keep it up, boys. Kyllä teissä ainesta on.

Lainaus:09.10.2009 Carbonox kirjoitti:

Lainaus:13.07.2009 MrToro kirjoitti:
MrToro Stories 52 - Season 6:

Well Planned...

En käsitä, miten vakikirjoittajan tarina on voinut jäädä arvostelematta, vaikka onkin kirjoitettu jo aikaa sitten. Eli tämähän näyttäisi olevan pisin tarinasi, minkä olen lukenut, ja plussat siitä, vaikka se ehkä oli liiankin pitkä. Kerronta toimi kuten ennenkin, mutta jostain syystä minä olen sellainen Saints-ihailija, että minun sydäntäni riipii kun heitä ei näytetä sinulla, joka osaa kuvata heidän toimintaansa paremmin kuin minä...

+ Erittäin pitkä
+ Edellisten osien vahvuudet toistuvat myös tässä
+ Juoni edistyy...

- Ehkä se Saintien puute, mutta kysymys kuuluukin, onko sillä edes väliä?
- Jopa liian pitkä

9 -

Nyt tuli semmonen WTF fiilis kun Carbo sanoo jonkun tarinoiden olevan liian pitkiä. Voisi katsoa omia tarinoitaan.

Arvosteluni eivät ole riippuvaisia omista tarinoistani.

-

Carbonox Stories:

No Fear - Osa 7 - Veteran Loser

Chris Cougarilla ei ollut pienintäkään aavistusta, että häntä seurattiin. Gordon ja Johnny, 3rd Street Saintsien johtomiehet, olivat nimittäin päätyneet sattumalta samaan paikkaan kuin tämä yhden ja puolen gorillan kokoinen poliisi, joka käveli levottomana pitkin siksakkia kulkevaa käytävää pää kyyryssä ja asekin laiskassa asennossa - ei läheskään valmiina taisteluun. Kaiken lisäksi hänellä oli pientä nuhaa, närästystä ja huimausta, kuten oli lähes taukoamatta ollut parin viimeisen kuukauden aikana. Hän ei ollut koskaan maininnut siitä kenellekään, koska olisi todennäköisesti saanut arvonalennusta vajaakuntoisuudestaan, eikä Savage ketään päästänyt ylemmäs ennen kuin läpi oli käyty rankka rääkki, jonka tarkoitus oli osoittaa kestävyys ja terveydenlaatu. "Olisinpa ottanut pillerini mukaan..." hän ajatteli ja hapuili jo vapaalla, aseettomalla kädellään ympärilleen, tarkoituksena etsiä jotain lääkkeeksi kelpaavaa, vaikka lääkärit olivatkin tolkuttaneet, ettei mitään pitänyt ottaa tietämättä ensin, mitä se edes oli. Hänen jatkaessaan matkaa Gordon kysyi Johnnylta epäilevästi: "Mitä se edes tekee? Ja onko se edes niin vahva kuin miltä näyttää?" Hän ei paljon tiennyt kenestäkään, jonka arvo oli alhaisempi kuin Sharpin ja joka ei ollut entinen Saint, mutta Johnny oli paljosta perillä oltuaan poliisin tehokäsittelyssä jengin hajoamisen ja uudelleennousemisen välimailla. "Joo no... hänellä on aina ollut kuulemma vähän keskittymisongelmia, ja siinä vaiheessa kun ystävämme McLaggen... siis se Joey, tai mikälie p*skahousu... tappoi, tai siis yritti tappaa Angelin siellä oikeudenkäynnissä, Chrisiltä lähti viimenenkin niitti. Silti se jatkaa, miksei vaan yritetä tehdä liittoa ja se on sillä selvä...?" Johnny alkoi kävellä eteenpäin nopeammin kysymättä edes Gordonilta neuvoa, ja hänen varsinainen johtajansa vetäisikin hänet nopeasti pylvään taakse, kun Chris katsoi hämmentyneenä taakseen. "Kävelikö joku täällä?" hän kysyi kuuluvalla äänellä, aivan kuten olettaen, että joku vielä vastaisikin siihen. "Kuuntele nyt! Chris on meidän varsinainen niitti Savagen... ööh, niittaamiseen! Mietitäänpäs sitä, että Angel harhailee jossain täällä, ja jos me saadaan sekä seniori että juniori samaan paikkaan Savagen kanssa, kaikki ratkeaa kerralla! Nyt me seurataan tätä jätkää, kyllä se yläkertaan pääsee, vaikka näyttää olevankin tyhmä!" Gordon supatti, kun Chris kääntyi takaisin menosuuntaan ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. "Unohdit yhden jutun - mistä sä tiedät, miten Angel tähän juoneen edes saadaan? Sillä ei ole radiota, ja tätä tehdasta ei huvita lähteä tutkimaan samalla kun Chris lähestyy Savagen toimistoa... erm, kohtuullisen nopeasti!" Johnny vastasi ja kiskoi nyt puolestaan Gordonia, sillä heidän edellään Chris otti puoliksi juoksuaskeleita liikkuessaan pitkin käytävää. Oliko hän kuitenkin huomannut Saintien läsnäolon?

"E-ei nyt murehdita sitä, vaan mieluummin sitä, että miten me päästään samaan hissiin Chrisin kanssa ilman, että se näkee meitä? Tästä ei selvitäkään yhtä helpolla kuin jengisodista..." Gordon päivitteli. Hänen oli myönnettävä, että koko Angel-suunnitelma oli menossa penkin alle ennen kuin sen yksityiskohtia oli edes ehditty käsitellä kunnolla. Heidän oli kohta jo lähdettävä juoksemaan, koska selvästi Chris halusi karistaa kaikki mahdolliset seuraajat viimeistään nyt. Onneksi (Saintien kannalta) lattia oli niin pölyinen, että miehen jalanjälkiä oli mahdollista seurata, ja aina silloin tällöin näkyi vilahdus nurkan takana, joten kauaa ei tarvinnut miettiä suuntaa. Silti päät menivät molemmilla helposti pyörryksiin, kun Chris kääntyi jokaisesta mahdollisesta kulmasta, kunhan reitti vain johti hissille, ja pakotti heidät tekemään samoin. Kyseinen ryntäily kuitenkin toi esille vielä yhden tuntemuksen hänessä, ja se oli, ei enempää eikä vähempää kuin kaamea vessahätä, joka yllätti jo aivan hissin edessä. "AARGH, p*rkele... kestä vielä hetki, kestä vielä hetki..." Viimeisen, melko lähellä hissiä olevan kulman takana Gordon ja Johnny katsoivat miestä aina vain kummastuneempina - nyt hän jutteli jo omalle p*rseelleenkin. Koska paine kasvoi jatkuvasti Chrisin peräsuolessa, hän ei voinut muutakaan kuin kääntyä vasemmalle juuri ennen hissiä - siellä odottivat vessakopperot, joista lähimpään hän syöksyi helpotuksen tunteen voimin. Kun hän sulki perässään sekä vessatilojen että oman kopperonsa oven, Johnny tuijotti suoraan eteenpäin suu ammollaan. Gordon poistui jo kulman takaa ja päätti heti tiedustella kaveriltaan outoa reaktiota. "Tiedätkös mitä... nyt meidän suunnitelma voi hyvinkin toteutua! Äkkiä hissiin sisälle, tämä on vaikeaa, mutta koska meidän yhteispituus ainakin on tarpeeksi, niin lopputuloksen saavuttaminen on helppoa!" Johnny huudahti ja lähti juoksemaan, tosin hillityin askelin, kohti hissiä. Oven vieressä oli jonkinlainen laite, jossa oli kaksi valoa, vihreä ja punainen, joista kumpikaan ei palanut. Ei ainakaan ennen kuin Saintit astuivat tarpeeksi lähelle ruskeaa ovea, sillä silloin kuului korkea piippaus (Johnny kuunteli äkisti huolestuneena Chrisin reaktiota vessasta, mutta tämä vain ähki ja yritti saada kaiken ulosteen alas) ja vihreä valo syttyi, jolloin hissin ovi liukui ketterästi pois edestä. "Kehittynyt systeemi, joka ei toimi." Gordon myhäili ja kaverukset nousivat hissiin, mutta varoivat visusti painamasta mitään.

"Okei, nyt sä menet sinne toiselle seinälle ja mä olen tässä... sitten otetaan jaloilla hyvä ote seinästä, kämmenet yhteen ja sitten vain veivataan itseämme ylös..." Johnny selitti lyhyesti, kun Chrisin varmasti mukavalta tuntuva vessatuokio oli jo päättymässä. Mahalleen mätkähtämisen riski kuului tähän, mutta ei sitä nyt välttääkään voinut...

Kuudes kerros

CJ puoliksi istui, puoliksi makasi penkillä, joka oli sopivasti sattunut löytymään käytävän varresta. Hän huohotti ja yritti painaa mieleensä juuri näkemästään näystä kaikki yksityiskohdat, jotka vain oli huomannut tarkkaillessaan kammottavaa tilannetta. Deco yritti virvoitella häntä ravistamalla, mutta järkytys oli niin suuri, että kaveri oli kuin lamaantunut hänen eteensä ja makasi nyt vain puolitajuissaan paikallaan hokien epämääräisiä sanoja, joista muodostui kovin synkkiä lauseita. "Savage... tahtoo... tappaa..." CJ hönkäisi kohotettuaan päätään hiukan veltosta asennosta. Vaikka Decoa arvelutti jo ylipäätään olla sellaisen henkilön lähellä, josta oli tulossa hullu, hänen piti silti parhaansa mukaan auttaa. "Onko kaikki ookoo? Montako sormea pystyssä?" hän kysyi pitäen ainoastaan peukaloa ylhäällä, toivoen pikaista paranemista mahdollisesti saapuvien vihollisjoukkojen varalta. "Ko-ko-kolme! Kolme sormea! Minä näin hänet! Ke-kellarissa! Kolmisormi..." CJ alkoi huutaa pelosta ja muisteli kokemustaan silloin, kun hänen taskulamppunsa valo oli osunut kolmisormiseen tyyppiin kellarissa ja hän oli kiireesti juossut pois alueelta. Deco ei ymmärtänyt hänen tärisevästä äänestään tuon taivaallista, mutta koska vastaus oli väärin, CJ:llä oli selkeästi kaikki huonosti. Nyt ei auttanut kuin puhua hänelle tämän omalla tavalla ja saada vielä selville, miten oli käynyt Alanille. Jo nyt Deco oli tietysti huolestunut, koska Linin nappaamisessa saattoi olla järkeä - Sharp oli tietysti laverrellut Samedeille löydöstään ja nämä olivat ehkä sattuneet paikalle kesken ensiavun. "A-Alan? CJ, mitä hä-hänelle oikein tapahtui?" Decokin kuulosti pelokkaalta, mutta muutakaan ei voinut, koska hänen muka erinomainen suunnitelmansa oli viemässä kaikkia yksitellen tuhoon. "Mi-minä en näe... ei... ei... ARRRRRRRRRGGG!" Nyt CJ huusi kaikella voimalla niin, että koko käytävä kaikui täydellä teholla ja Deco ryntäsi äkkiä tukkimaan hänen suunsa, koska huuto oli vain kovenemaan päin. "Rauhoitu, voi pyhä p*ska... meidän pitää hiipiä! Nyt sai muutenkin riittää! Takasin tosielämään! Savage ei ole täällä! Se on ylhäällä!" Hän takoi järkeä CJ:n kalloon nyt täysillä ja päästi ehkä kovempaa ääntä kuin harhanäyn uhri, joka alkoi saada viimein tolkkua aivoihinsa. "Deco? Sinäkö se...? Mitä tapahtui? Savage... se on... se on..." CJ sönkötti vieläkin vähän, mutta se ei enää erikoisemmin kiinnostanut, sillä suurempi huoli alkoi painaa. Edempänä, vasemmalle kaartuvan nurkan takana kuului selvästi ovennupin avautuminen - joku oli tulossa käytävälle huoneesta ja se joku ei voinut olla ystävä jo pelkän maalaisjärjen perusteella. Deco nappasi CJ:tä niskavilloista ja kiskoi hänet sisään lähimmästä ovesta sen kummemmin tarkistelematta, oliko siellä ketään. Hän vältti epämiellyttävää narinaa ja avasi uksen hitaasti, mutta syöksyi mitääntajuamaton CJ mukanaan sisään nopeasti.

"Kuka se on?" kysyi CJ, joka levähti hetken aikaa polvillaan lämpimällä, vaaleanvihreällä matolla. Deco yritti katsoa avaimenreiän läpi, mutta näkyvyys oli liian pieni. Varjo tuli jo näkyviin, mutta ei se mitään muuta kertonut kuin että tämä kaveri ei ollut kuntoillut vähään aikaan. "Tarkkaile huonetta, mä yritän katsoa mitä tämä yrittää tehdä..." Deco kuiskasi CJ kääntyi kannoillaan ja näki, että tämä huone taisi olla tarkoitettu asumiseen, koska siellä olivat kaiken maailman modernit, maton tapaan vaaleanvihreät kalusteet - telkkari, nojatuolit, sohvat ja keittiökalusteetkin. Sinne olisi voinut vaikka muuttaa, mutta sen hän sentään jätti väliin keskellä tehtävää. "P*rkele, se on Sharp!" Deco sähisi ja viittoi oikealla kädellään CJ:tä perääntymään, kun hän itse pyrki tarkkailemaan vihollisensa liikkeitä. Ylpeän näköisesti ja pää pystyssä tallusteleva Sharp ei ollut kuullut oven aukeamista, saati sitten herrojen puhetta ja siksi hän ei näyttänyt edes epäilevältä. Hetken aikaa näytti siltä, että hän oli menossa sinne, mistä Deco ja CJ olivat tulleet, mutta hän pysähtyikin paikoilleen ja jäi nojaamaan vastapäiseen oveen, kun kännykästä alkoi kuulua kovaäänistä räppiä ja Sharp käänsi katseensa sen näyttöön. "Zavage taaz?" hän mietti ja vastasi puheluun lopettaen ainakin Decon korvia rassaavan gängstamusiikin - CJ oli puolestaan innokas kuullessaan lempimusiikkiaan ja lauloi mukana, kunnes sai pettyä sen loputtua ennen edes kunnollista alkamista. "Hiljaa! Yritän kuulla mitä se sanoo!" Deco komensi ja huoahti, koska Assassinin lähdettyä Veteran Childin perään hän tunsi olevansa ainoa täysillä jutussa mukana oleva kaveri. "Joo! Ai mitä? Ziiz hetkonen vaan... kertaappaz nyt! Zä väität, että minun kolme vuotta zitten tappamani Lin olizi muka löydetty viidenneztä kerrokzezta ja on nyt zun vankina? Zehän zotii kaikkia luonnollizuukzia vaztaan, minähän hukutin zen... mutta voin tulla kyllä katzomaan mielelläni, kozka täztä voi tulla erittäin miellyttävä jälleennäkeminen... joo, moro!" Decon tärisevä ja kananlihalla oleva käsi oli erittäin tiukasti puristettuna nyrkissä eikä hän kyennyt ajattelemaan Savagesta eikä Sharpistakaan mitään muuta kuin erittäin pahoja asioita. CJ oli alkanut tutustua tarkemmin vaaleanvihreään asuintilaan ja oli löytänyt jo suihkunkin, kun Deco veti häntä hillitysti paidasta ja selitti uuden suunnitelmansa niin hiljaisella äänellä kuin suinkin, koska Sharp oli yhä epämiellyttävän lähellä. "Tuo kehitysvammanen voi ehkä tietää, missä Lin on - ja se sun näkyskin oli aika varmasti totta, koska Savage ei yleensä kollegaansa huijaa... ellei tuo ole joku h*lvetin pilasoitto Sharpin houkuttelemiseksi pois paikaltaan, koska jos se on, niin minä ainakin hirtän sen soittajan, oli kyseessä kuka tahansa." hän kertoi CJ:lle, joka kuunteli tarkkaavaisesti sekä Decoa että Sharpia, joka juuri irrotti selkänsä ovesta ja lähti kävelemään.

"Tässä on meidän tilaisuus! Varjostetaan sitä!" Deco hihkaisi, kun niin sanottu kehitysvammainen, jolla ei oikeasti ollut muuta kuin puhevika, lähti kävelemään samaan suuntaan kuin mihin hän ja CJ olivat koko ajan olleet menossa. Tässä oli hyvä mahdollisuus päästä vähintäänkin ylemmäs kenenkään huomaamatta, ellei Sharp kohdannut mitään vartijoita matkallaan. Kun tämä oli juuri kääntymässä kulmasta, Deco käänsi ovenkahvaa niin hiljaisesti kuin pystyi, mutta työnsi itse ovea nopeasti - vaikkakin vähän hillitysti - eteenpäin ja pystyi olemaan aiheuttamatta melua tällä tavalla. CJ:lle hiipimistaktiikat huoneista poistuttaessa olivat aivan uusi juttu ja siksi hän ei tuntenut oloaan nykyaikaiseksi, kun häntä 6 vuotta nuorempi ja paljon lyhyemmän aikaa toiminnassa viettänyt mies oli selvästi parempi. "Pysy takana ja tee kaikki, mitä minä teen tai käsken." Deco sanoi ja otti vyöltään pistoolin oikeaan käteen ja puukon vasempaan - tämä siksi, että se mahdollisti nopean aseenvaihdon mahdollisuuden ja lähitaistelusta pystyi sekunnissa siirtymään ammuskeluun. "Miksi musta tuntuu, etten ole kasvanut kovin hyvin kouluttavassa ympäristössä?" CJ kysyi sen verran hiljaa, ettei Deco hänelle ainakaan valittaisi, mutta vastaustakaan ei herunut. "Nyt varjostetaan eikä ihmetellä turhanpäiväisiä juttuja!" tämä kivahti ja hypähti seinää vasten tarkistamaan, ettei nurkan takana ollut vartijoita tai Sharpia katsomassa heitä kohti. Hän käänsi päänsä seinää vasten ja siirsi sitä varoen oikealle niin, että vain yksi silmä näki nurkan taakse, mutta pienin mahdollinen määrä ruumista näkyi vastakkaiselle käytävälle. Sharp käveli autuaan tietämättömänä seuraajistaan betoniseinien ja -lattian sekä satunnaisten, reunoille kasattujen kamojen ympäröimänä ja oikaisi hattuaan, josta hän ei ainakaan ollut luopunut likaantumisesta huolimatta. Decon oli pienestä näkyvyydestä huolimatta helppo nähdä, että Sharpilla oli edelleen haulikko mukana - sen piippu pisti esiin miehen olkapään kohdalta ja käski sanattomasti pitämään etäisyyttä. "Tästä eteenpäin... CJ, sinä menet ruokakärryjen taakse ja minä pidemmäksi lipaston taakse. Aina kun minä liikun seuraavaan suojaan, sinä teet perässä. Tuliko selväksi?" Deco kysyi. CJ ei ymmärtänyt asiaa, koska häntä oli koko ajan pidätelty katsomasta nurkan taakse ja hän oli vain tyytynyt osoittamaan omaa pistooliaan tulosuuntaan vihollisten varalta. Kun hän kääntyi, hän näki Decon jo kadonneen ja lähti kiireesti juoksuaskelin perään. Taktikko oli jo tukevasti suojassa, mutta CJ haparoi ja kompastui omiin, avonaisiin kengännauhoihinsa (joiden aukeamishetkestä ei ollut mitään tietoa) ja mätkähti vasten lattiaa niin, että se kuului. Häntä ei kuitenkaan sattunut, koska suurimman osan vahingoista ottaneet rinta ja vatsa olivat kuntoilujen ansiosta kestävät, mutta meteli ei jäänyt Sharpilta kuulematta.

Deco "facepalmasi" jo toisen kerran, ja taas tietysti CJ:n takia. Sharp kääntyi kannoillaan ja heilutteli pahaenteisesti haulikkoaan, varmistaen sen samalla olevan ladattu. CJ oli nousemassa pystyyn yllättävänkin kovan tällin jäljiltä, mutta huomasi sitten olevan polvillaan lähes suoraan Sharpin edessä (eroa oli kyllä muutama metri, mutta tunnelma oli silti kaamea). "Mitä, zeurataanko minua? Roizto! Nuoruudezzani varkaat ozazivat pyzytellä varjoizza!" Sharp huusi lujaa ja sekä vihaisena että pettyneenä varjostajansa taitoihin. CJ katsoi häntä polvistumisasennosta Decon ollessa edelleen kyyryssä lipaston takana, sekä ase että puukko toimintavalmiudessa. "Öö... TÄH?" CJ kysyi kovaan ääneen Sharpilta, jonka puheesta hän ei ymmärtänyt mitään. Vastaus sentään järjestyi nopeasti, mutta tässä vaiheessa puhevikainen vihollinen oli jo todella kiukkuisella tuulella. "Roizto kehtaa vielä kyzellä minulta! Mitä zinä havittelet, lompakkoani kentiez?" Sharp vuorostaan kysyi vain muutaman askeleen päässä lipastosta. CJ ei voinut käsittää, miten joku saattoi olla niin tyhmä, ettei edes tunnistanut ydinvoimalalla kohtaamaansa miestä. Hän päätti joka tapauksessa leikkiä mukana edes viivyttääkseen vihollista ja sanoi muina miehinä haulikosta piittaamatta huumorinsävyisesti: "Kyllä joo, tapoin toistakymmentä vartijaa vain päästäkseni lompakkosi luokse." Tässä vaiheessa Sharp alkoi ymmärtää, että hänen kanssaan pelleiltiin, ja uhkasi ärtyneesti: "No onpaz hauzkaa! Taidat tozin muuttaa mielezi zen jälkeen, kun kehozi on täynnä... aah, hauleja!" Hän varmisti vielä kerran, että haulikko takuulla oli ladattu ja esitteli sitä samalla CJ:lle, jonka oli nyt jo vaikeaa keksiä lausahdusta, jolla päästä eroon tilanteesta. Onneksi apukin oli lähellä, sillä enää Deco ei viitsinyt katsella epätoivoista viivyttämisyritystä ja otti ohjat omiin käsiinsä. Sharpin otettua taas pari askelta lipaston ohi hän tunsi yhtäkkiä, kuinka joku oli noussut seisomaan housunpunttien kahinan perusteella - hän ampui hätäpäissään haulikolla sivulle osumatta kuitenkaan mihinkään muuhun kuin ruokakärryyn, josta pari kippoa särkyi ja putosi kyydistä. Deco ei ollut missään hengenvaarassa, ja vaikka CJ kiljaisikin kauhusta ajatellessaan, että se oli loppu nyt, totuus oli taas tarua ihmeellisempää. "Pudota se... nyt!" Deco käski ja piti pistoolia nyt Sharpin selässä kiinni puukon ollessa hänen toisessa kädessään toimettomana, mutta riitti sillekin vielä käyttöä. Järkytys ja hämmästys olivat vallanneet viimeisten sekuntien aikana Sharpin mielen, kun häneltä oli toinen tunkeilija jäänyt täysin huomaamatta, mutta nyt ei voinut kuin tehdä työtä käskettyä. Hän heitti haulikkonsa kovalla voimalla lattiaan niin, että mätkähti.

"Saamari... sun ääneshän kuulostaa tutulta!" Sharp möläytti. Vasta nyt CJ:kin muisti, että Deco itse asiassa kuului edelleen AIDS:iin, vaikka oikeasti ei edes palvellut koko yhtymää ja oli mukana vain tahallisesti sabotoimassa ilman, että kenelläkään oli mitään aavistusta. Hän oli melkein jo huutamassa, että kaksoisagentin suojahan siinä menee, mutta päätti jättää sen sittenkin väliin, koska ehkä Decolla oli tähänkin oma ratkaisunsa. "Nyt saat luvan laulaa! Missä on Lin?" hän kysyi ja potkaisi Sharpia polvella jalkaan kaataakseen häntä juuri tarpeeksi, että hän yletti ottamaan kunnon kuristusotteen. Decon vasen käsi puristi Sharpia juuri sopivasti, että hän tunsi olevansa selvästi häviöllä, ja lisäksi puukko osoitti terä edellä kaulaan, joten siitä ei ollut mihinkään menemistä. Ensimmäisellä kerralla Sharp ei ollut vastannut, vaikka tätä leikkiä oli jo jonkin aikaa kestänyt, joten Deco otti kovemmat keinot käyttöön. Hän vei puukkoa lähemmäs niin, että se jo kosketti Sharpin leukaa - vielä vähän edemmäs ja veri alkaisi jo valua. "Toistan kysymyksen - eli missä on Lin?" hän kysyi rauhallisesti, mutta silti kovalla äänellä, kun taustalla CJ korjasi Sharpin haulikon parempiin käsiin. Olo ainakin meni heti turvallisemmaksi, kun hänellä oli raskasta aseistusta käytettävänään. Deco ei vieläkään saanut Sharpia puhumaan, joten oli aika siirtyä seuraavalle asteelle. Hän ei puristanut veistä kovempaa, vaan käski nyt jo kovalla äänellä: "Kerro, tai isken sulta hampaat kurkkuun, v*tun puupää..." Se ei ollut aivan asianmukainen uhkaus, mutta jostain syystä Sharp alkoi yhtäkkiä anomaan armoa. Hän huusi kyllä edelleen samalla vanhalla, ylpeällä äänellä, mutta nyt siihen oli sekoittunut pelkoakin. "Ei... ei... mitä tahanza muuta, mutta ei zitä! Olen jo kärzinyt tarpeekzi... nielaizin kieleni, kun ze typerä Ztalker pakeni, enkä ole kozkaan toipunut puhetavan muutokzezta täydellizezti!" CJ hiukan nauroi asialle, koska nyt hän sai sentään tietää siitäkin, mistä Sharp oli saanut toivottoman puhevikansa. Decoa kuitenkaan ei naurattanut. "No opasta meitä sitten, vatipää! Ja Stalker ei ole muuten niin tyhmä kuin luulet... mutta se siitä! Muista vaan se, että jos katsot muhun päin tai johdatat meitä harhaan, me tapetaan sut. Vai mitä, CJ?" Hän kuulosti vakuuttavalta sanoessaan kaiken suoraan, mutta nyt vain arvelutti, tulisiko tästä samanlainen lyhyt kidnappaus kuin Veteran Childinkin tapauksessa. Sharp tunnetusti välitti suuresti hengestään eikä varmasti uskaltanut katsoakaan Decoon päin, kun hänen haulikkonsa oli vihollistensa käsissä. Kuinka ollakaan, jälleen ylivertainen taktikko tiesi, kuinka estää paljastumisen, mutta Savagen kohdalla varmasti oli tulossa hankaluuksia. Ainakin tämä tilanne oli otettu hallintaan, ja matka saattoi rauhassa alkaa...

Kerros 8 - kahden kissan ja kahden ääliön kohtaamispaikka

"EI! Päästä irti! LOPETA JO! AAAAAAAGGGGGG!"
Kahdeksannen kerroksen kohdalla hissi kilahti ja ovet menivät auki taatusti nopeammin kuin millä vauhdilla ne sulkeutuivat kuudennesta poistuttaessa. Heti, kun vain mahdollista, Veteran Child syöksyi pois hissistä ja alkoi juosta kirkuen edestakaisin miettien, mikä reitti taas olikaan oikea - suora, oikea vai vasen? Hurja huutaminen johtui siitä, että Assassin oli hänen kimpussaan ehdittyään juuri ajoissa hissiin sisälle, eikä sen koommin tällä super-DJ:llä ollut kovin mukavaa olla. Kissa raapi häntä kaikkialle, minne ylsi, ja oli parhaillaan tiukasti kiinni Veteran Childin selässä. Kynnet menivät vihreän Samedi-paidan ja ihonkin läpi, jolloin veri norui epämiellyttävästi selkää pitkin ja pistoskohtiin sattui enemmän kuin laki salli. Silmälasit olivat aivan vinossa ja kasvoissakin oli pieniä haavoja, mutta ne eivät vuotaneet yhtä kivuliaasti kuin selkä. Oikealle suunnannut Veteran Child yritti läpsiä kissaa irti selästään, mutta siihen tarvittiin paljon enemmän kuin hänen olematonta lihasvoimaansa, joka ei riittänyt edes nyrkkeilysäkkiä vastaan. "IRTI! HYVÄ ON, MÄ VIEN SUT KENRAALILLE, JOS NIIN TAHDOT! S**TANAN P*RKELEEN V*TTU! SUT TAPETAAN VIELÄ JONAIN PÄIVÄNÄ!" Huudoissa riitti ainakin tunnetta, mutta ei voimaa, ja niin Assassin päätti puristaa vielä vähän kovempaa. Hän kyllä tiesi, missä kulki kuoleman ja kärsimyksen raja, ja vielä sai Veteran Child hiukan lisää kipua osakseen siitä, että noin vain pakeni hyväksikäyttäen CJ:n outoa tilannetta. Läpsäisyt toki hiukan kirvelivät Assassiniakin, mutta taitavasti hän pysyi tiukoissakin mutkissa Veteran Childissa kiinni. Hän olisi varmasti huutanut: "Ravia, heppa!", jos olisi osannut puhua - siltä se kun näyttikin, paitsi että hevonen kärsi selvästi ylivilkkaudesta. Tämä käytävä oli suora ja melko tyhjä, lukuunottamatta pieniä telineitä sen reunoilla. VC ei kiinnittänyt näihin huomiota, vaan pyrki lähinnä irrottamaan kissaa selästään mutkittelemalla ja hyppimälläkin. Assassin hellitti hiukan otettaan ennen kuin kynnet uppoaisivat liian syvälle, koska muuten ne voisivat vaikka jäädä jumiin epämukavan henkilön ihoon. Juuri kun päästiin risteyskohtaan, josta toinen käytävä kääntyi vasemmalle, Veteran Child ajoitti mutkittelunsa väärään kohtaan ja juoksi suoraan päin telinettä. Jalat antoivat periksi ja pian hän sinkoutuikin ilmaan huutaen entistä hurjemmin ja lentäen kohti toista telinettä naama edellä - nyt oli pahaa jälkeä tulossa. Assassin ymmärsi tämän hetken parhaaksi hypätä kyydistä - hän oli muuten huomannut vilauksen jostakusta todella suuresta henkilöstä tulossa vasemmalta, ja koska tämä näytti jopa positiivisen tutulta, ei syytä huoleen ollut. Kynnet irtosivat VC:n selästä, mutta se ei hänen oloaan helpottanut, kun hän törmäsi naama edellä toiseen telineeseen surkean rääkäisyn ja kovan kolahduksen säväyttämänä.

"Mitämitämitä?" kuului hurja, mutta pohjimmiltaan kiltti mörähdys. Assassinin vaisto oli taas oikeassa ja valtavan suuri mies oli todellakin saapunut taas paikalle, vaikka hän ei olisi näyttänyt läheskään niin valtavalta ilman suurta varustearsenaaliaan. Siinä seisoi Stalker, jonka kasvot olivat jälleen kerran mustan hupun peitossa ja joka oli pukeutunut liian lämpimiin vaatteisiin, mutta ei se häntä vaikuttanut haittaavan - VC olisi hikoillut itsensä piloille, jos olisi tuossa asussa liikkunut tehdasta pitkin. Stalker lähti heti tarkistamaan, mitä oli tekeillä, ja kun hän siirtyi pois edestä, hänen paikalleen jäi Assassinin suureksi hämmästykseksi toinen kissa. Tämä oli hiukan pienempi, mustavalkoinen katti, joka näytti tavallisesti oikein kiltiltä, mutta samalla hän taisi olla sellaista tyyppiä, joka osasi olla myös hurjapäinen, jos tarvetta tuli. Assassin lähestyi varovasti tuttavuutta tehdäkseen - hän ei sortunut joidenkin kujakattien tapaiseen sähinään ja kiukkuiseen olemukseen, vaan osoitti haluavansa olla ystävä, ei vihollinen. Mustavalkoinen kissa, joka oli tietysti Dice, teki aivan samalla tavalla ja kissat jäivätkin kiertämään kehää paikoilleen, välimatkan vähentyessä kaiken aikaa. Assassin naukaisi hiljaa, mutta korkealta, ja ojensi oikeaa etutassuaan kättelyn merkiksi. Dice oli oppinut tuon jalon taidon vuosi sitten ja pystyi näin vastaamaan tähän - harmi vain, ettei kukaan ollut todistamassa kissojen sosiaalista kanssakäymistä (huom - ei seksuaalista, molemmat ovat poikia!), koska Veteran Child makasi kännisen näköisenä ja puoliksi tolaltaan lattiassa ja Stalkerin selkä osoitti kissoihin päin, kun hän ravisteli DJ:tä kovalla otteella. Hän tiesi oikein hyvin, kenestä oli kyse - hän sentään tiesi kaiken hyödyllisen Stilwaterin jengeistä ja pystyi täten tunnistamaan Samedien luutnantin heti kättelyssä. "Ylös siitä, dumbass! Tää ei ole lepokoti!" Hän nousi jo seisomaan Veteran Childin vähitellen kerätessä ajatuksiaan kokoon. Ilmeisesti DJ pyrki yllättämään vastustajansa yhtään edes tietämättä, millainen kaveri häntä ravisti, vaikka Stalkerin valtavan koon luulisi pystyvän edes aistimaan. VC ponnisti ylös kaikella voimalla, vaikkei se ollut suositeltavaa raajojen lihasvoiman ollessa niin heikko, ja nopea nousu johti siihen, että kun hän yritti lyödä Stalkeria, nyrkki ikään kuin valui hitaalla vauhdilla tämän vatsaa vasten aiheuttamatta minkäännäköistä kipua - vain hölmistystä. Pian sen jälkeen Veteran Childia alkoi armottomasti huimata, kun jalat alkoivat pettää alta, mutta Stalker ojensi auttavan kätensä - ei tietenkään auttaakseen, vaan pitääkseen "matkaoppaan" vireessä tulevaa matkaa varten Kenraalin pyhimpään. Veteran Child piti vain vaivoin silmänsä auki, kun Stalker, vähän jopa sitä tahtomattaan, kannatteli häntä pystyssä.

"Mi-mikä maa, mikä valuutta?" Veteran Child kysyi juoppomaisella äänensävyllä ja kaikki ruumiinosat velttoina - pääkin nojasi taaksepäin ja kuolaa valui suusta, mutta Stalker piti visusti huolen, että jos jonkun vaatteiden piti siitä likaantua, niin VC:n omien. "Ala jo piristyä!" hän komensi aivan kuin olisi ollut jokin kuntovalmentaja ja läimäytti VC:tä hillitysti selkään. Tämän pää lennähti vaistomaisesti iskusta eteenpäin ja syljet lensivät Stalkerin muskeleiden yli lattialle. Hän raotti taas sulkeutuneita silmiään, vaikka vain vaivoin, ja yritti selvittää, mikä häntä oikein piti paikoillaan. Jättimäisten ja epämääräisiltä näyttävien massojen tutkailu ei ollut helppoa, mutta lopulta hän päätti vastata itse omaan kysymykseensä - vaikkakin röyhkeällä tavalla. "Hmm... norsuja on Intiassa ja Afrikassa, olen siis luullakseni jommassakummassa..." Tästä Stalker kiivastui ja alkoi ravistella VC:tä tuplateholla puolelle ja toiselle, ikään kuin olisi menettänyt viimeisenkin järjentippansa. "MINÄ - EN - OLE - MIKÄÄN - V*TUN - NORSU!" hän karjui niin lähellä Veteran Childin vääristynyttä naamaa, että vähempikin olisi saanut hänet jo tajuamaan, missä mentiin. Huolimatta hurjasta kieputuksesta, joka tuntui siltä kuin olisi tehosekoittimessa, hänen onnistui katsoa Stalkerin olan yli ja nähdä sekä Assassin että Dice, jotka katselivat vielä toistaiseksi sivusta, kuinka häntä retuutettiin hurjasti. Koska kissat näyttivät siinä hätäkässä jonkin matkan päästä niin samalta, Veteran Child kuvitteli näkevänsä näkyjä. "Mi-mikä silmiäni vaivaa? AAAK!" Taas hän sai jonkun hullun kohtauksen ja Stalker päätti ilomielin vastata, kun alkuun päästiin. "Vai on silmissä jotain kipuja? Miksei vaikka satuteta lisää?" Veteran Child oli alkanut takertua häntä ravistelevan miehen varusteisiin, koska luuli sen auttavankin jotenkin pystyssä pysymistä. Stalker pyöritti Veteran Childia ympyrää myöten niin lujaa, että "super-DJ:n" ote herpaantui hetki hetkeltä, kun pyörrytys alkoi ottaa vallan. Sitä vastoin Stalkerin ote aina vain koventui, kun hän puristi rautakourissaan VC:n lähes yhteensulautuneita ja velttoja käsiä. Vielä pari kiepautusta, ja se oli siinä... mukavan koston tunteen saattelemana Stalker laski irti kesken hurjimman vauhdin, ja Veteran Child lensi kompastustaankin pahemmin eteenpäin sitä samaa käytävää pitkin, jota hän oli kulkenut Assassin selässään. Mitään ei tullut hänen tielleen tällä kertaa eikä jo nyt huonokuntoinen naama vääristynyt lisää telineisiin osumisesta, mutta lattiaan hän joka tapauksessa jäi löhöämään vatsalleen ja naama alaspäin, käsien lojuessa velttoina suuntaan jos toiseen.

Assassin selitti Dicelle pääpiirteittäin kissojen kielellä, mitä oikeastaan tapahtui, kun Stalker puolestaan lähestyi Veteran Childia kurittaakseen häntä lisää - kukaan, joka oli kutsunut häntä norsuksi totisena, ei ollut vielä maailmasta selvinnyt elävänä. Kissat olivat yhtä mieltä siitä, että tällainen oli jo ylireagointia, eikä kukaan tekisi mitään DJ:llä, jota oli pompoteltu pitkin seiniä ja lattioita hurjissa rautakourissa ja joka nytkin pysyi vain yhden käden voimalla hädin tuskin kumarassa, oksentaen kieputuksen jäljiltä kaikki moskat ulos. Ennen kuin Stalker ehti miehen mitan päähän Veteran Childista, olivat kissat tulleetkin väliin ja nousivat oikein takatassuilleen, jotta heidät varmasti huomattaisiin. "Mitä nyt? Ei tässä nyt ole leikkimisaikaa, meidän pitää päättää tämän ääliön tuskat ja jatkaa matkaa ilmeisesti kolmisin..." Stalker aloitti ja käveli vähän eteenpäin, mutta siinä vaiheessa kissat alkoivat yhteisvoimin naukua, osoitella Veteran Childia etutassuillaan ja elehtiä, jotta Stalker varmasti ymmärsi heidän sanomansa. Hän ei osannut puhua kissaa, saati sitten elekieltä, mutta jahka Assassin ja Dice hiukan rauhoittivat menoaan ja aloittivat alusta, alkoi "puheeseen" tulla jotain tolkkua. "Umm... te siis haluatte, että... me pidetäänkin hänet hengissä ja annetaan hänen johdattaa meidät Savagen - ja ennen kaikkea Kenraalin luo? No mutta sehän... sehän on loistava ajatus! Hyvä minä! Tällä me takuuvarmasti voitetaan!" Stalker aloitti innokkaan juhlahuudon ja juoksi kissojen ohi elvyttämään Veteran Childia saadakseen tämän vielä joskus sellaiseen kuntoon, että hänestä oli hyötyä. Kissat jäivät toistaiseksi paikoilleen keskustelemaan siitä, kuinka heidän ainoa ystävällinen seuralaisensa sattui nyt olemaan erikoisen tyhmä. Dicella oli kerrottavaa toisen kerroksen tapahtumista ja Assassinilla siitä, kuinka Stalker oli tunkeutunut Alanin kartanoon varastaakseen ydinohjuksen osan. Molemmat nyökkäilivät toistensa kertomuksille ja toivoivat pystyvänsä edes itse vaikuttamaan miehen luonteeseen jollain tapaa.

To Be Continued.

-

Carbonox Stories:

No Fear - Osa 8 - Alomar's Failure

Ainutkaan Alanin seurueen jäsen ei ollut vielä yltänyt aivan ylimpään kerrokseen asti, vaan lähes kaikki olivat jumittaneet jossain. Useat olivat silti pääsemässä hyvää tahtia lähemmäs kohdetta - Deco ja CJ olivat kaapanneet Sharpin, Gordon ja Johnny yrittivät pähkähullua taktiikkaa päästäkseen hissin kyydissä kerralla yläkertaan ja Stalkerilla ja kissoilla oli oppaanaan Veteran Child. Yläkerrassa ei ollut iloista väkeä, vaan pikemminkin hapannaamainen Kenraali, joka seisoi kymmenien monitoriruutujen ääressä samassa huoneessa, jonka keskellä oli suuri maapallohologrammi kokouspöydän yläpuolella. Hän huokaisi monta kertaa katsoessaan, kuinka jotkut käytävät olivat selittämättömästä syystä veren peitossa, mutta tietenkin pääepäillyt olivat ne, jotka olivat päässeet paikalle. Ainoa ilouutisen tuoja tähän mennessä oli Sharp, mutta muilla ei onnistanut ja Julius ei edes vastannut puheluihin. Hänen oli tarkoitus vahtia kakkoskerroksessa, mutta kuten monet tiesivät jo, Stalker oli käynyt pienellä visiitillä ja siinä samassa tullut kolkanneeksi entisen Saint-johtajan. "Savage... tiedätkös, että hermoni alkavat mennä kireälle." Kenraali puhisi pimeässä nurkassa, jota valaisivat ainoastaan himmeät monitorit. Hän katsoi poispäin samassa tilassa olevasta Savagesta, joka nojasi kokouspöytään kiihtyneen näköisenä. "Ei siihen ole mitään syytä, hyvä mies. Otahan huomioon se, että Sharp kuulemma tappoi yhden, ainakin sen nopean tilannekuvauksen perusteella, ja nyt me saatiin tämä mielenkiintoinen tapaus eli Lin, jonka kaikki luulivat kuolleen Sharpin työnnettyä hänet auton takakontissa mereen." tämä selitti ja alkoi kävellä ympäri huonetta pyörittäen tylsyydessään pistoolia. Hänen oli harvinaisen vaikea saada Liniltä kuulusteltua yhtä vaivaista nimeä - toisin sanoen sitä miestä, joka oli nähty Saintien seurassa aiemmin, mutta jota ei oltu tunnistettu. Kazuko Akuji oli kasinonsa valvontakamerassa nähnyt Gordonin jengeineen toiminnassa, mutta yksi kamerasta poispäin katsonut mies oli jäänyt hämärän peittoon. Kenraali poltti sikaria nurkassa ja säilytti tyynen puhetyylinsä, mutta antoi silti Savagen ymmärtää, ettei tilanteen kanssa ollut leikkimistä. "Yritä nyt ymmärtää. En ole saanut vastausta Juliukselta enkä McLaggenilta. He ovat ehkä kuolleet taistelussa hyökkääjiä vastaan. Lisäksi en ole saanut keneltäkään vahvistusta siitä, onko Alan Alanis todella kuollut. Ymmärräthän, että tämä epävarmuuden tunne... se ei tunnu yhtään mukavalta. Koskaan ei voi arvata, vaikka juuri... TÄLLÄ sekunnilla Striker ampaisee tuolta porraskäytävän ovesta sisään ja alkaa tulittaa meitä." hän kertoi viisaaseen tapaansa ja puhalsi savut pihalle.

"Nimi on Stalker, ja olisi oikein hyvä saada hänet minun omaan puhutteluuni... En tiedä, miten ihmeessä hän on erinomaisesta huijauksestani huolimatta kyennyt loikkaamaan Alanin puolelle, mutta siinä hän nyt on, ja sille ei voida tehdä mitään..." Savage selosti taas puolestaan ja lopetti turhanpäiväisen nojailun. "Mä tästä lähden jatkamaan kuulustelua. Ehkä pitäisi tuoda vähän talouspaperiakin, en oikein pidä verellä läträämisestä, toisin kuin... niih, sinä." hän jatkoi yrittäen kuulostaa mahdollisimman kunnioittavalta, vaikka toki olikin AIDS:n johtajana ylempiarvoinen. "Siellä keskimmäisessä lipastossa on muistaakseni..." Kenraali murahti ja jatkoi aina vain synkemmällä ilmeellä monitorien katselemista. Jotenkin hänestä tuntui, että kamerat olivat liian ilmeisissä paikoissa - ehkä kannattaisi jo vähitellen harkita niiden asettamista vaikka roskapönttöihin tai maalauksiin, koska käytännössä kaikki tekivät pilkkaa niistä juuri tässä vaiheessa. Kun Savage lähti mukanaan paperia Linin verentulon lievään tyrehdyttämiseen, Kenraali päätti puolestaan ottaa yhteyttä vanhaan kunnon yhteistyökumppaniinsa, Dane Vogeliin Ultorista. Kännykkä oli aina mukana hänen valkoisen takkinsa taskussa, joten sen löytäminen ei ollut mikään ongelma. Lista oli täynnä nimiä, mutta koska Vogel oli sukunimen perusteella viimeisenä, ei hänen tarvinnut kuin kerran näpäyttää nuolinäppäintä ja hän olikin jo oikeassa henkilössä. Kännykkä tuuttasi moneen kertaan, mutta ei varattua, ja kärsivällisenä ihmisenä Kenraali ei menettänyt malttiaan saman äänen toistumisesta, vaan istahti tyynen rauhallisesti kokouspöydän lähimpään tuoliin ja kuunteli vastausta. Kun Vogel vihdoin sattui tulemaan kännykälleen, Kenraali puhkesi heti puhumaan ennen kuin edes tervehdykset oli vaihdettu. "Kuulehan nyt! Tämä tulee ehkä yllätyksenä, mutta nyt täytyy tehdä jotain tälle tilanteelle. Meillä on jo neljä SPEAR:n jäsentä talon sisällä, mutta yksikään ei kykene tekemään mitään sille, että minua lähestytään koko ajan! Ei, en tarvitse taustatukea, mutta tarvitsen varmistuksen siitä, että täältä on mahdollista paeta. Järjestä minulle, Savagelle ja Sharpille - ja miksei muillekin, jos nyt edes mukaan ehtivät - helikopterikyyti pois täältä! Luulisin, että on korkea aika siirtää kallisarvoiset suunnitelmat johonkin toisaalle. Täällä tulee varmasti olemaan aika kuumat paikat vain minuuttien päästä, jos sama jatkuu..."

Jumissa taistelussa kerroksessa viisi

Sidney ja Sebastian puolustivat asemaansa ärhäkästi. Vihollisten oli jo korkea aikakin perääntyä, jolloin parempi tilaisuus taisteluun syntyi - taas setänsä avustamana Sebastian asettui kyyryyn kumoon kaadetun pöydän taakse, kun Sidney jatkoi ammuskelua pilarin takaa. Hän ei ollut aikoihin kunnolla päässyt leikkimään aseilla, mutta taidot olivat tallella. Ainoastaan kaksi vihollista ei käynyt rynnien päälle niin kuin muut, jotka makasivat joko kuolleina käytävällä tai loukkaantuneina ja hoidettavina nurkan takana. Toinen näistä rauhallisemmista oli kyyryssä nurkan takana luotien viuhuessa siellä täällä ja tunsi itsensä levottomaksi. "Raportti on nyt tehty, mutta... eikö perääntyminen tulisi jo mieleen?" tämä todella pieni, itäeurooppalaisen näköinen mies mörisi olomuotoonsa täysin sopimattomalla äänellä. Työpöydän takana visusti turvassa oleva, automaattihaulikkoa pitävä nainen oli rauhallisempi ja yritti saada tolkkua miessotilaan päänuppiin. "Perääntyminen on ehkä jengiläisten homma, mutta ei SPEAR:n! Muista nyt, Brad, että sut valittiin tähän ryhmään vain, koska sä olet ainoa, joka osaa tehdä... erm, psyykkistä työtä. Jonain päivänä vielä ymmärrät, kun tulee uusia keikkoja ja haasteita vastaan..." hän sanoi pahamaineisen kovalla ja jopa hiukan karhealla äänellä. Tämän jälkeen täytyy käydä parturissa, hän ajatteli siinä vaiheessa, kun typerä musta tukka tunkeutui koko ajan silmille. "Tiedätkö mitä? Taisin juuri tunnistaa nuo sen perusteella, mitä ne sanoo! Sidney Swift ja veljenpoikansa Sebastian, nehän ne ovat!" Brad kiljaisi, nyt jo täysillä. Molemmat kuulivat nimensä mainittavan, ja vain Sidneyn hermostunut huuto "EI!" piti Sebastianin aloillaan, koska hän olisi mielellään lähtenyt selvittämään, kuka häntä kutsui. "Voi Brad Brad Brad, tuossa on juuri se syy, miksi sut olisi pitänyt jättää Philipsiin... alat heti inisemään, kun kenttäoperaatio alkaa. Tällöin pitäisi..." Alomar aloitti taas, mutta vastaus oli nopeampi kuin reaktio edelliseen tokaisuun. "Etkö tajua vieläkään? Nuo ovat kuulleet Sinasta ja ovat tulleet... noutamaan Kenraalia! Ja silloin kun jotkut ovat päässeet noin korkealle, niin ei siinä ole aihetta pelleilemiseen... Aida, kuunteletko sä edes?" Brad käveli ympyrää ja kuunteli, kuinka Sidneyn ase jatkoi laulamistaan, kun yhä useampi yritti hyökätä erilaista reittiä tämän kimppuun. "SEBASTIAN! Tee jotain, p*rkele! Taisin juuri kuulla tyttäreni nimen mainittavan ja se tarkoittaa sitä, että nuo oudot tyypit peremmällä tietää jotain!" hän komensi ja hyökkäsi pilarin takaa pöydän luo, jossa veljenpoika oli lähinnä piilossa ja tarkastelemassa, mitä oli tekeillä.

"AMMU! En tapa ketään ennen kuin säkin teet jotain!" hän raivosi. Taisteluparityyli oli taas haihtunut ilmaan ja nyt Sidneyn mielipide Sebastianista oli jälleen sama kuin ennen. Tyhjäntoimittaja..., hän mietti, kun varovasti ylös nouseva ja asettaan huolestuneena tarkkaileva sukulaispoika epäröi täysin liikaa. Kolmen vihollisen joukko lähestyi hitain askelin, vaikkakin aseet kattoon osoittaen, eikä ollut kaukana, että Sebastianin hermot olisivat pettäneet Sidneyn hengittäessä tiiviisti niskaan ja kohteiden huudellessa pilkkaavasti: "No mutta, eikö pokka kestä? Ammu nyt, kun vielä on mahdollisuus!" Kaikkia muita Ultorin joukkolaisia tilanne huvitti - paitsi Bradia, joka katsoi varoen kulman takaa ja tunsi jopa sääliä Sebastiania kohtaan, joka oli, uskomatonta mutta totta, lähes täysin hänen itsensä kaltainen. Hänkään ei mielellään asetta käyttänyt ja oli aina jonkun parjaama saamattomuudestaan (yleensä Sharpin). Oikeastaan hänen mielessään liikkui ihan pieni mahdollisuus - siis todellakin erittäin pikkuruinen - että hän voisi tämän kerran tarjota auttavan kätensä niille, jotka pyrkivät Kenraalin luokse, koska Brad vihasi Samedeja lähes yhtä paljon kuin Sharpia ja koko Stilwaterin poliisiryhmää näin yleisestikin. Hän ei tietenkään ollut tekemässä sitä näkyvästi, vaan heti kun kaikkien jäljellä olevien Ultor-sotilaiden ja Aidankin huomio kiinnittyi Sebastianiin, joka oli vielä kahden vaiheilla ampumisesta, hän pinkaisi juoksuun toiseen suuntaan kohti lähintä hissiä niin äänettömästi kuin suinkin. Sidney näki hänen lähtevän, mutta yksittäiset pakenijat olivat juuri sitä pohjasakkaa - siihen ei varsinkaan saanut kiinnittää huomiota, koska aina sellaiset olivat ansoittajia. Sebastian, joka oli siihen asti pitänyt päänsä alhaalla ja katseensa visusti erossa naureskelevista ja kieltä pärisyttävistä vihollisista, sai aihetta nostaa päätään vasta silloin, kun jokin painava ja selkeästi aseelta tuntuva esine, tarkemmin automaattihaulikko, painoi hänen kaulaansa hurjan kivuliaasti - tuntui jopa, että siinä olisi ollut joku piikki puristamassa. "AI S**TANA..." hän kiljahti ja nosti päänsä pystyyn, jotta kipu ainakin hellittäisi vähän. Sidney säikähti oikein tosissaan, koska tämä oli ensimmäinen kerta, kun Sebastianilta pääsi sammakko suusta, ja suussa ollut tikku, joka oli löytynyt maasta hetki sitten, putosi samalla kertaa. Pari Ultorin miestä matki hänen reaktiotaan käkättäen hurjasti, mutta kaikkein hauskimman shown järjesti Sebastian. "Tee nyt h*lvetti soikoon jotain, setä! Kuten huomaat, niin mulla on hivenen tukalampi tilanne kuin sulla... voisi luulla, että olet yksi niistä!" Sebastian kiljui, kun automaattihaulikko nousi kohotettua päätä myöten ylöspäin, kunnes osoitti tuntuvasti silmien väliin.

"Mi-mitä tämä on? S-Spa... Spare?" Sebastian kysyi huonolla kieliasulla. Tottahan se oli, että haulikkonaisella oli paidassaan teksti, mutta Sebastianin lausuma oli vain väärä, ja muutenkin lukeminen saatettiin helposti käsittää väärin, olihan teksti (melko isojen) tissien kohdalla. "SPEAR, senkin pervo. Mitähän sustakin tulee?" Aida kysyi Sebastianilta, jonka asekäsi tärisi, kun haulikko etääntyi vain hetkeksi silmien välistä ja kolahti sitten siihen kivuliaasti. Sidney oli takana vahdissa, mutta jotenkin hän vain tiesi, ettei veljenpoika ollut missään suuressakaan vaarassa, koska tällaisissa tilanteissa vastustajilla ei juuri koskaan ollut pokkaa ampua. "Sp-Spear? Ööh... mitä se tarkottaa?" Sebastianin taktiikat olivat kyllä aivan hukassa, mutta viivyttäminen oli ensimmäinen mieleen tullut mahdollisuus. Hän ei saanut vaivanpalkaksi kuin toivottoman huokauksen Sidneyltä ja laiskoja naurahduksia vihollisilta. "No on nyt niin hauskaa! Oletko pikkumies koskaan miettinyt, että joskus kysymykset eivät sovi tilanteeseen? Et... Jos se edes hyödyttää, niin inspiraatio tähän kymmenhenkiseen ryhmään tuli Wisslerin 80-luvulla saamasta kutsumanimestä 'Spearz' ja me ei olla samanlaisia tavallisia tallaajia kuin vaikkapa - ketään loukkaamatta - juntit poliisiasemalta, kuten Cougar ja Bradshaw." Aida selitti ja koputti Sebastianin naamaa haulikolla. "Tuo sattuu!" hän kivahti ajattelematta sen kummempia. Näytti oikeastaan siltä, että lisää henkilöitä oli tulossa mukaan juhliin - nämä vain näkyivät pelkkinä tummina hahmoina etäisellä käytävällä. Sebastian ei kehdannut päästää ääntäkään ja Sidneykin yritti eläytyä rehellisen panttivangin asemaan, vaikka hän asetta yhä pitikin. Kaksi hahmoa, jotka olivat äskettäin keskustelleet vielä äänekkäästi, mutta jotka nyt pysähtyivät katsomaan varovasti, mitä oli tekeillä, olivat selvästi ystäviä, mutta eivät tietenkään osoittaneet olemassaoloa ja varoittivat Sidneytäkin heilauttamalla etusormea tomeraan sävyyn. Hän piti ilmeettömän tunnetilansa ja katsoi vain kolmen Ultor-miehen rypästä - näillä ei lukenut paidassa SPEAR, joten luulisi heidän sentään kaatuvan helpohkosti. He alkoivat heittää herjaa kuitenkin myös Sidneylle huutaen: "Mitä mulkoilet, vanha puusilmä? Pöllittiinkö me sun tekohampaat?" Kaikki kolme alkoivat taas nauraa räkäisesti, mutta ne kaksi hämärästi erottuvaa hahmoa lähestyivät kaiken aikaa. Oli toiminnan aika (osittain siksi, koska tässä kappaleessa ei yksinkertaisesti tapahtunut mitään).

"Flashbang!"
Sebastian hyppäsi maahan ja suojasi silmänsä - Sidney puolestaan piiloutui pylvään taakse. Ampumisesta ei tarvinnut kantaa huolta, sillä Aida oli välittömästi kääntynyt toiseen suuntaan, vaikka se olikin vikatikki. Juuri silloin pamahti hurjana ja kaikkien Ultorin joukkolaisten silmät sokaistuivat täysin. Muut karjuivat: "EN NÄE!" ja Aida pudotti painavan automaattihaulikon varpaidensa päälle, mikä teki kiljaisun perusteella kipeää. Toinen tiukkaan paikkaan hyökänneistä henkilöistä oli nopea reagoimaan ja kaatoi hänet lattialle jopa liiankin kovin ottein sanoen: "Minähän alan tottua tähän!" Kun reitti oli jälleen selvä, Sebastian nosti täristen päänsä käsiensä varasta ja meni polvilleen huohottaen - ennen ei flashbang ollut noin lähellä poksahtanut. Kun hän ja pylvään takaa ase ojossa sännännyt Sidney katsoivat ympärilleen, he näkivät Sweetin ja Cesarin, jotka eivät näyttäneet kovin perinteisiltä gangstereilta käyttäessään sotilaalle tyypillisiä pukuja, joiden taskut ja vyöt olivat täynnä aseita ja varusteita. Cesarin edessä makasivat tainnutettuina kaikki kolme naureskellutta Ultorin miestä, jotka eivät varmasti nähneet muuta kuin tähtiä. Sweet oli saanut Aidan kunnollisesti pitävään kuristusotteeseen - hän oli pysynyt tajuissaan paukusta huolimatta, mutta ei voinut nyt liikkua mihinkään veitsi kaulalla. "Aika hyvin, vai mitä? Oikeastaan mä tähtäsin tuohon vasemmanpuoleiseen, koska se näytti vähän Vagosilta tuossa suttuisessa asussaan, mutta tärkeintä on, että se onnistui!" Cesar ylpeili äskeisellä tainnutuksellaan, mutta Sweetillä oli vakavampaa, kun hän yritti kiukkuisesti - ehkä vähän liiankin kovaa. "Rauhotus nyt vähän kundi, ethän sä halua sen tukehtuvan tohon?" Cesar nauroi käännettyään katsetta nykyiseen parhaaseen kaveriinsa. "Ai sori, tässä vaan nousee kusi päähän kun me ollaankin CJ:n sijasta hyökkääjien parhaimmistoa, eikä edes nämä likaset ulttorilaiset pääse pidättelemään meitä... MISSÄ ON HISSI??" Hän potkaisi Aidaa kevyesti polvellaan selkään ja laittoi puukon aivan kaulaan kiinni - ehkä tuollainen radikaali työskentelytapa oli silti enemmän Sidneyn kokoisia jässiköitä varten, mutta yhtä lailla se toimi. "R-rauhotu nyt vähän... se on tuolla... menkää sinne mistä tulitte ja kääntykää va-vasempaan... VIITSISITKÖ VÄHÄN TEHDÄ TÄTÄ NORMAALIMMIN?" Aida alkoi suuttua, koska tiesi uhkaajansa olevan vain tavallinen mies, jolle oli annettu varusteet tehtävää varten, ja yrittikin työntää puukkoa poispäin itsestään, mutta nyt Sweet raivostui kahta kauheammin. Hän nosti polveaan ylemmäs niin, että Aida joutui erittäin epämukavaan "selkä kaarella väärään suuntaan" -asentoon ja alkoi huutaa yhä kovempaa kuin jokin villikissa, sekä kiemurrella ympäriinsä, vaikkei se mitään auttanut.

"Okei, Sweet, eiköhän tässä ollut kaikki. Miksi sun pitää aina olla niin pehmeä, että oot valmis satuttamaan jopa muijia? Kendl kertoi tässä joku päivä, että olit kuulemma lapsena lyönyt sitä, kun se oli vahingossa astunut leikkijunas päälle... Ja nyt vielä tämä! Mitä pahaa... öö... 'LtA' on sulle tehnyt ylipäätänsä?" Cesar hämmästeli Sweetin aggressiota ja tämä itsekin arveli, että oli jälleen menossa liian pitkälle, mutta hän piti silti kiinni kovuudestaan ja heitti vastaan: "Mutta kun Walton oli mun lempijuna! Toista samanlaista ei ollut maailmassa ja se meni sitten näin... aah, muistoja - tuut tuut tuut!" Hän muisteli lapsuuttaan ennen Kendlin pientä onnettomuutta ja, kuten tavallisesti näissä tilanteissa, katse ei keskittynyt mihinkään, vaan tuijotti vain tyhjästi eri suuntiin. Siinä samassa ote puukosta haparoi, ja ennen kuin Sweet ehti tehdä vastaiskua, huonosti kävi. Aida irrotti itsensä yhdellä heilautuksella CQC:stä ja hyökkäsi takaisin suorastaan täynnä vihaa. "Ei... ÄLÄ!" Sweet yritti vielä estää häntä, mutta ei ollut tarpeeksi nopea, saati vahva. Enemmän mies- kuin naissotilaalta tyylinsä perusteella vaikuttava Aida löi häntä nyrkillä keskelle naamavärkkiä ja se oli jo tarpeeksi. Sweetillä pimeni vintti aivan täysin ja seuraus oli se, että hän kaatui nyt vuorostaan tainnutettuna neljänneksi Ultor-joukon keskelle. Aida ei jäänyt tappelemaan enää Cesarin tai Swiftien kanssa, vaan lähti juosten pois alueelta sivukäytävää myöten. Sidney oli jo innokkaasti menossa perään ("Takaa-ajoa, jeah!"), mutta Cesar pysäytti hänet ennen kuin hän ehti edes kulmasta ohi. "Unohda se, ei me tarvita sitä enää. Tuskin se enää mitään aikookaan tehdä, meidän täytyy vain käydä tsekkaamassa se hissi, jonka sijainnista se kertoi. Raahataan Sweet mukaan ja yritetään herättää se." hän ehdotti. Idea oli kyllä viisas, mutta ei järin kiinnostava, ja sitä paitsi... "Se tietää mun tyttärestäni! Minä kuulin, kun se keskusteli jonkun toisen kanssa ja tajusin heti, että tämä tietää jotain! Kunniani vaatii, että tämä Aida otetaan yhteisvoimin kiinni ja kiristetään tiedot, ja sitten... sitten..." Sidney veti syvään henkeä ja nojasi seinään levätäkseen taas hetkeksi - sitä se ikä teetti, nyt hän ei jaksanut edes puhua kovin paljon yhdellä hengenvedolla. Cesaria ei Sidneyn vastaehdotus vakuuttanut, vaan hän otti taas huomioon muutaman yksityiskohdan. "Taatusti se kuuli, kun aloit huutaa, ja nyt se lähtee varmasti entistä kovempaa karkuun. Ja milläs kiristät tietoja, kun se on nyt kiukkuinen ja tappelee ko äijät? Kyllä me nyt mennään hissiin. Seuratkaapas siis johtajaa!" Hän laittoi kaikki muut varusteet vyölle ja nosti sitten automaattihaulikon toiseen käteensä ja aloitti tajuttoman Sweetin raahaamisen vapaalla kädellä. Sidney ja Sebastian katsoivat toisiinsa ymmärtämättä Cesarin "hölmöstä puheesta" tuon taivaallista, mutta lähtivät sitten kuitenkin kulkemaan perässä.

Philips Building

Kärryt kolisivat osuessaan bunkkerin lattiassa oleviin töyssyihin. Niitä veti pieni, lentokenttäauton näköinen kulkupeli, jota ohjasi tylsänvalkoiseen tiedemiespukuun sonnustautunut mies. Vaikka tuo auto olikin todella pieni, jaksoi se kuitenkin vetää kärryjen raskasta lastia. Siinä oli arviolta viidenkymmenen C4-räjähteen teho ja tarpeeksi tuhovoimaa vaikka Saints Rowin posauttamiseen. Riskitekijät olivat suuria ja siksi kovin moni ei mielellään työskennellyt bunkkerissa. Aivan niin, kärryissä oli viiden metrin mittainen, myrkynvihreä ydinohjus, jonka väri sopi Sindaccojen p*skanruskeaan paremmin kuin bunkkerin ankean harmaaseen ja kosteaan maastoon, mutta nyt ei sopivuus ratkaissutkaan, vaan se, kuka oli nopein sen saamisessa. Ohjus oli kokenut kovan historian - ensin sitä oli pidetty valmistamisen jälkeen Sindaccojen bunkkerissa vanhassa Liberty Cityssä, mutta Matthew Lindin ydinpommin jälkeen se unohdettiin, kunnes tuli Stalker, joka CJ:n, Sweetin ja Aldrinin vastusteluista huolimatta oli varastanut sen. Myöhemmin, kun hän neuvotteli Johnsonit puolelleen osoittamalla hyvyytensä, olikin sitten mukaan sattunut Sharp, joka varasti ohjuksen ja vei sen Philips Buildingille ilman ketään häiritsemässä. Kukaan rakennuksessa tai koko Ultor-organisaatiossa ei vain tiennyt sellaista pientä häiritsevää seikkaa, että ohjus ei sellaisenaan toiminut, koska räjähdyksen aiheuttama mikrosiru puuttui, ja se oli paikassa, jota karttoivat ehkä kovimmatkin korstot - Assassinin kaulapannassa. Kissa ehkä näytti harmittomalta, mutta voimaa ja ennen kaikkea vihaa siin... hänessä oli enemmän kuin pienessä kylässä. Takaisin bunkkeriin - kaikki tekivät jälleen töitä kellontarkasti, koska Vogel oli masentuneella äänellä kuuluttanut, että Wissler oli jo nyt palannut matkan peruunnuttua ja oli tulossa bunkkeriin tarkistusreissulle. Tämä oli kerralla muuttanut kaikkien työskentelyä aktiivisemmaksi. Kärryä vetävä tiedemieskin oli rennolla päällä, mutta johan tuli vauhtia ajokkiin, kun kuulutus tuli. Hän ohitti kiireellä sivulta suuren huoneen, joka oli täynnä pyöreitä tietokonepöytiä ja niiden ääressä suurella vimmalla näpytteleviä tiedemiehiä. Myös vartijat kiersivät aluetta ja välttelivät haukottelua katsomalla jatkuvasti kohti kirkasta hologrammikuvaa seinällä (se piti silmät ainakin auki). Siinä oli maapallo, aivan kuin Kenraalinkin työpöydällä, mutta tämä olikin litteä kuva, joka oli erilaisten pisteiden peitossa. Tärkeimmäksi paikaksi oli merkitty Stilwater, jota merkittiin valkoisella, vilkkuvalla ringillä, joka pyöri kaupungin ympärillä.

Kärryä kuljettanut tiedemies kääntyi kulmasta ja pois huoneesta, mutta silloin hänen autonsa törmäsikin heti johonkin. Möreä ääni karjahti: "AUUU!", jolloin järkyttynyt tiedemies painoi jarrua ja samalla myös pakkia ja katsoi kamalasti tuntien, kehen oli törmännyt. Enrique Acostahan se siinä, yhtä hurjana kuin ennen. Hän näytti siltä kuin oli juuri käynyt parturissa, kun tasaisen ruskea tukka oli niin siististi laitettu, mutta kasvojen yleisilme ei ollut muuttunut - Acosta halusi katsella tylsän vartiointimeiningin sijaan ammuskelua, räjähdyksiä... niin, sotaa. Hänen kulmakarvansa olivat paksut ja vihaisen näköiset, ja silmät viimeistelivät hullunkiillollaan yhtälön. "HEI! Mitä oikein kuvittelit, kun liikavarpaani päälle ajoit? Ja älä odota pääseväsi tästä kunnialla vaan, koska oli eka kerta!" Acosta huusi kiukkuisena tiedemiehelle, joka puristi sormensa nenän ympärille, kun Wisslerin tärkeimmän kätyrin henki lemusi pahemmalle kuin haisunäätä p*skalla. Tämä ei välittänyt jopa hiukan epäkohteliaasta käytöksestä, vaan jatkoi saarnaamista siitä, kuinka hänen liikavarvastaan tuli kohdella kunnioittavasti. Kaikki aluetta tarkastelevat vartijat kääntyivät tarkkailemaan juuri parahiksi, kun Acosta otti kahta kauheammin tiedemiestä nenästä kiinni ja heilautti kättään niin kovaa, että heiveröinen keski-ikäinen köntys horjahti kuskinpaikalta ja kaatui kyljelleen pölyiselle lattialle. Hän katsoi yläpuolelleen, jossa Acosta nousi itse ajamaan ajokkia ja selitti hampaat irvessä: "Nyt minä otankin tämän pestin! Kohta taitavat minun pisteeni olla sadassa ja saan jälleen lisää luottamusta Spearzilta! Sinulla taitaa puolestaan olla kohta miinustili... voi harmin paikka. Kohta minäkin saan kosketella sitä yhtä... no, sitä muijaa, joka kituu tälläkin hetkellä tyrmässään. Sinako se nyt sitten oli... no, ei näitä voi muistaa, Acosta mietti ja nauroi vielä perässä tiedemiehelle, joka ryömi nostamaan pudonneita silmälasejaan. Elämänsä huipulla oleva meksikolainen painoi kaasun pohjaan ja nosti toisen kätensä korkealle ilmaan voitonmerkiksi. "Olé! Harmi kun sombrero jäi toimistoon..." hän mutisi, mutta jatkoi sitten tuuletusta vartijoiden tehdessä jotain epämääräisiä liikkeitä omilla käsillään, vaikkei siihen ollutkaan aihetta. Tiedemies lähti murjottaen kävelemään kohti hologrammikarttaa kädet taskuissa, kun Acosta veti rennosti pitkin käytäviä ja teki aina tilan riittäessä kunnon p*skarinkiä, välittämättä ydinohjuksesta, joka olisi pitänyt viedä turvallisesti perille uuteen varastoon, pois muiden aseiden luota.

Savagen jäljillä, kerroksessa 9

Sharp oli johdatellut Decoa ja CJ:tä jo hyvän aikaa. Hän oli muutaman kerran pyrkinyt saamaan heidät pois normaalilta reitiltä, mutta yritykset eivät olleet kannattavia, koska Decon ase oli jatkuvasti hänen selässään kiinni ja tämä ei varmasti epäröinyt ampua, jos jokin meni nyt väärin. Yhdeksänteen kerrokseen oltiin päästy, koska Sharp ei muka muistanut hissin salasanaa, ja pakko oli uskoa siinä vaiheessa, kun hän laittoi sen väärin tarpeeksi monta kertaa, että koko systeemi jumittui. Nyt, kun oltiin vain kerroksen verran Kenraalin alapuolella, Sharp puhkesi taas puheeseen pysähtyen yhtäkkiä käytävien kulmaan. Deco katsoi epäröiden ympärilleen - vartijoita ei näkynyt, joten saattaminen oli turvallista. "Zinuna en menizi noita portaita vazemmalla, kozka ne vievät zuoraan pääkallonpaikalle ja Kenraali on varmazti ziellä vaztazza. Joz haluatte pääztä... erm, karhun luolaan huomaamatta, niin zuozittelen lämpimäzti, että menette noita vaztapäiziä rappuja." Tämä ei ollut luotettava lähde, mutta nyt täytyikin punnita vaihtoehtoja. Ehkä kummatkaan raput eivät vieneet Kenraalin luo, tai pahimmassa tapauksessa kummatkin. Nyt ei vain ollut oikea paikka luovuttaa, vaan ylös oli mentävä. Sharp saattoi valehdella, mutta myös puhua totta - jälkimmäisen hän olisi yksinomaan tehnyt, jotta Deco ja CJ menisivätkin toista reittiä ja joutuisivat ansaan sekä kuuntelemaan Sharpin "mitäz minä zanoin"-tyylistä v*ttuilua. "D... errrmmm... Diablo, mitä pitäis tehdä?" CJ kysyi. Hän ei voinut kutsua Decoa tämän nimellä ja joutui turvautumaan ensimmäiseen nimeen, joka mieleen tuli, mutta Sharpin korviin äänekäs pohtiminen kantautui. "Joku D:llä alkava vai? Tuzkin on mikään Diablo! Kentiez täällä yritetään piilotella jotakuta petturia! Minulta, Zharpilta! Ettei ze vaan olizi De..." hän mietti kovaäänisesti, mutta nyt Deco suuttui tosissaan, löi Sharpia pistoolilla päähän ja tunki aseen piipun hänen sieraimeensa puhisten nyt todella kiukkuisena. "Rauhaa nyt! En mä oikeazti tiedä, ze oli vaan... pientä naurezkelua! Mutta reaktiozi peruzteella kyllä olet petturi, joten auta armiaz, kun zinut zaadaan kiinni täztä, mitä nytkin teet." hän totesi lievän kiukun säestämänä, mutta enimmäkseen Deco kyllä kiehui raivosta tällä hetkellä. "NYT SE TURPA KIINNI..."

"Ei tämä hyödytä mitään! Mennään nyt vaan jostain ja tehdään näin..." CJ supisi ja puhui sitten suunnitelmansa Decon korvaan niin hiljaa, ettei Sharp mitenkään voinut kuulla sitä ilman maksimitarkkuudella olevaa kuulolaitetta. Hän ei tiennyt, mitä takana tapahtui, mutta Deco nyökkäsi myöntävästi ja lähti sitten, Sharp CQC-otteessa, kulkemaan toiseen suuntaan ja kohti hämärää, hämähäkinseittien täyttämää porraskäytävää. Tämä oli nyt sitä - vaikka juttu oli enemmänkin Stalkerin ja Sidneynkin ongelma, oli ainakin hyödyllistä saapua ensimmäisenä Kenraalin luo, ja vielä panttivangilla varustettuna. "Okei... askel kerrallaan ja ei äkkiliikkeitä." hän käski, kun Sharp lähti ensimmäisenä portaat ylös. "CJ, viitsisitkö vahtia tuota ryppynaamaa, kun minä hoidan oman hommani?" Deco pyysi, ja CJ suostui ilomielin, koska hän tarvitsikin monenlaisia taitoja, kuten panttivangin vahtimista. Hän ohitti Decon ja Sharpin ja käveli ripein askelin ensimmäisten portaiden yläpäähän, jääden odottamaan ohikulkevien putkien alle. "Tiezitkö muuten, että raivokkuutezi muiztuttaa minua vähän Zainteizta. Ja aziazta toizeen, kuulin Zavagelta, että Roninien kazinon valvontakamerat tallenzivat niiden typerien joujougängztojen hyökkäykzen, ja yhtä ei ole tunniztettu. Mietizkelin vaan, että ei kai ziinä minun takanani ole Zaint? Joz on, niin heitä hyväztit voitolle! Teillä ei ole enää ketään, joka pyztyizi haaztamaan AIDZ:n - kolme parasta eli Juliuz, Dex ja Troy ovat löytäneet paremman tulevaizuuden poliizivoimizta!" Sharp selitti nyt Sainteista, ja vaikkei Deco juurikaan ymmärtänyt hänen puhettaan puhevian takia, tajusi hän oikein mainiosti tärkeimmät yksityiskohdat. "Kuules, miten tämä Sainteihin liittyy? Nyt mennään kohti Samedeja, ja sä pysyt siinä ihan rauhallisena! Ase on ladattu ja osoittaa parhaillaan sun niskaasi, kuten varmaan tunnetkin..." hän ärisi menettäen malttiaan yhä vain enemmän. "Kuten käzkit, mutta minuzta tuntuu, ettei zinua ole kovin helppoa ottaa vakavazti..." Sharp vastasi ja tunsi toisen aseenkolautuksen suoraan päähänsä, kun Deco yritti olla käyttämättä ääntään. Alkoi näyttää siltä, että hänen henkilöllisyytensä paljastuminen oli hetki hetkeltä lähempänä, ja uuteen elämään kokonaan Saintien keskellä ja Ultorin sekä AIDS:n vihollisena oli aika valmistautua.

To Be Continued.

-