Lainaus:31.01.2010 Carbonox kirjoitti:
Carbonox Stories:

CoD - Osa 3 - The Darkness... the darkness...

Sellin ovi aukeni vetäytyen vasemmalle ja oikealle, ja sen takaa ilmestyi heti näkyviin tuttu ilmestys, joka aiheutti Decolle kylmänväreitä. William Sharp tuli ovesta ulos hattu edellä ja Stalker oli saada oksennuskohtauksen, koska hattu ei vieläkään näyttänyt millään tavalla ajateltuna hyvältä.

Edellinen osa CoDia oli mukavaa luettavaa kuten yleensä Carbon tarinat ovat. Jatko-osa on samaa tasoa ellei hieman parempaakin. : )

Juonenkuljetus ja kerronta ovat hyvin samaa tasoa kuin edellisosassa. Kuvailu toimii ihan hyvin, vähintään tyydyttävästi. Taistelukohtaukset on kuvattu varsin hyvin ja tilanteista saa useinmiten muodostettua ihan kunnollisen kuvan. Tunnelmaa ei kyllä mitenkään erityisemmin ole edellisen osan tapaan.

Mitään kirkkaasti huonoa tästäkään ei löydy eikä kyllä toisaalta hyvääkään. Mutta koska mikään ei varsinaisesti haittaa tai häiritse, arvosana nousee melko korkealle taas kerran. Ainoastaan pieniä puutteita on kuvailussa ja muutamia pienehköjä tyylirikkoja löytyy. Esimerkiksi tuo lainaamani kohta tarinasta on hieman epäuskottava mielestäni siksi, että jotenkin en osaa oikein kuvitella Stalkeria yököttelemässä jonkin hatun takia. :P Vaikka tuo taitaakin olla lähinnä jonkinnäköinen vertauskuva, mutta ei sellaisenaankaan ehkä kovin sopiva.

Kaikesta huolimatta laadukas.

+ Kerronta ja juonenkuljetus.

- Pari joskin aika mitättömän pientä tyylirikettä.
- Ei tunnelmaltaan erityisen vahva.

9-

-

Lainaus:31.01.2010 MrToro kirjoitti:
MrToro Stories 64 - Season 7:

Suicide Mission

TMNT-viittaus! :D No tästäpä sait sitten niin pitkän tarinan, että enää ei tarvitse valittaa ja laskea pisteitä lyhyyden takia. Toimintaakin oli, ehkä juuri sellainen sopiva määrä oikeastaan. Mitäs tässä turhia itkemään enää sen kummemmin, hyvin onnistuit uusimpasi kanssa. Saatiin kylläkin odottaa *vähän* turhan pitkään ennen kuin se valmistui täydellisesti. :P

+ Erittäin pitkä
+ Toimintaa sopivasti

- No vieläkin käytiin useampaa tapahtumaa läpi eri kappaleissa, jos jotain näkyviä miinuksia pitää keksiä.

9 -

Carbonox Stories:

CoD - Osa 4 - No Fighting in the War Room

Bunkkerin pimeät käytävät tulivat valoisammiksi, mitä kauemmas rakennuksen Delta-alueesta edettiin. Tietenkään pako ei ollut paras ratkaisu, kun kyseessä oli vangeiksi jääneiden Stalkerin ja Linin turvallisuus, mutta parempaan ei Decokaan voinut pystyä, kun häneltä oli otettu ase pois ja kädet olivat raudoissa. Hänen piti vetäytyä pois paikalta väliaikaisesti ja etsiä keino saada kädet vapaaksi. Mukanaan hänellä oli vain uskollinen Dice-kissa, tuo pikkuinen musta peto, joka jolkotteli hänen rinnallaan ja sai vihdoin taas kunnollista liikuntaa ja pääsi taas mukaan toimintaankin. Deco itse oli 23-vuotias kaveri, jonka vihainen perusilme oli ajan mittaan laantunut, mutta kulmakarvat olivat edelleen mutrussa ja kapeat, lähes japanilaistyyliset silmät näyttivät närkästyneiltä. Lihasta hänellä oli keskivertoisesti, ei paljon, mutta ei toisaalta vähänkään, eli hän kyllä pystyi pitämään puolensa tasavertaisessa kamppailussa. Paikka, jossa hän juuri oli, saattoi olla Gamma-osasto lyhyen mietinnän tuloksena, koska Deltan rajat varmaan kulkivat samassa paikassa, missä sähkövalojakaan ei enää löytynyt. Enää piti päästä takaisin Alfaan ja mennä nyt eri suuntaan kuin viimeksi, ja sillä tavalla sotahuoneen löytäminen oli mahdollista. Tiellä oli vain muutama este - sotahuoneen ovi vaati takuulla avainkorttia, ja olisi oikein mukava tietää, mistä sellaisia kaluja oli tarkoitus saada. Lisäksi kädet olivat edelleen raudoissa (tosin kävelemällä ei sitä ongelmaa ratkaistu muutenkaan) ja taskuun jääneitä pohjapiirustuksia oli siksi vaikea lukea alkuun pääsemiseksi. Dice naukaisi vieressä ja rapsutti omalla etutassullaan otsaansa, mutta pysyi silti kaiken aikaa liikkeessä Decon rinnalla ja oli valmis seuraamaan isäntäänsä vaikka maailman tappiin asti. He ohittivat juuri käytävän kulmassa pari kukkamaljakkoa ja nähtävästi vanhaa natsisotilasta esittävän muotokuvan - miehellä oli nimittäin paidassaan natsien logo, ja kummasti hän muistutti ulkonäöltään Wissleriä, paitsi että tällä oli tuuheat mursunviikset, aivan kuin Salvatorella. Deco ei voinut sietää natseja ja olisi antanut muotokuvalle kyytiä, mutta hänen vaistossaan heräsi merkillinen tunne ja hän pysähtyi ennen kulmaa. Dice teki samoin ja hänen korvansa olivat pystyssä, eli hänkin oli aistinut jonkun tulevan. Todellakin ainakin yhdet askeleet lähestyivät lattiaa kolistellen, ja Deco oli varsinaisesti pulassa - ovia ei käytävän varrella ollut, eikä piilopaikkoja yleensäkään, ja taistelukykyinen hän ei käsiraudoissa ollut. Jokin keino piti löytää ja äkkiä, tai hänestä tuli uudestaan vanki alta aikayksikön...

Koska käsiä ei voinut käyttää, Decon oli luotettava jalkoihinsa. Niillä pääsi kyllä erittäin kovaa, mutta eivät ne vahvoja olleet, ja siksi hänellä varmasti oli täysi työ kaataa joku vähänkin riittävän roteva pelkästään niitä käyttäen. Deco kuunteli lähestyviä askeleita ja arvioi niiden sijainnin niin hyvin kuin osasi, ja Dice odotti mahdollista omaa vuoroaan isäntänsä takana, hiukan kumartuneena taisteluasennossa. Ajoituksen piti olla prikulleen tarkka - vartija lähestyi askel kerrallaan aavistamatta mitään pahaa. Deco pidätti hengitystä niin hyvin kuin saattoi, ettei edes siitä lähtenyt ääntä, ja kun vihollinen lopulta sattui kohdalle, hän viskaisi nopeasti jalkansa tämän reitille. Vartija huomasi jalan välittömästi ja ehti kiinnittää katseensa ohimennen vasemmallekin, jossa käsiraudoissa toikkaroivan Decon olemus tuli suoraan esille, mutta jalkaa hän ei onnistunut väistämään ja horjahti osuttuaan siihen. Tämä oli kaatua suoraan rähmälleen, mutta sai vapaalla kädellään (toisessa oli pistooli) otteen lattiasta eikä siksi ollutkaan niin helppo uhri. Se sai Decon miettimään, oliko Ultor alkanut kaupunkitaistelujen takia kouluttaa tavallisiakin jäseniään entistä paremmin, koska tavallisemmin vartijat eivät omanneet noin nopeita refleksejä. Tämä kyseinen yksilö oli ärsyyntynyt siitä, kuinka joku selkeä vanki (käsirautojen perusteella) sai hänet kampitettua tuosta vain jalalla, joka kaiken kukkuraksi tuntui heiveröiseltä eikä saisi normaaliolosuhteissa juuri mitään vahinkoa aikaan. Närkästyneenä hän ampui rintansa alta pistoolilla muutaman laukauksen summamutikassa Decoa kohti ja ne olivat pelottavan tarkkoja, mutta hän kierähti sivuun, pois pahimmasta mahdollisesta paikasta. "Dice, sinun vuorosi astua areenalle!" hän huudahti huohottaessaan käytävän nurkassa ja nyt kissa tarttuikin toimeen räväkästi. Vartija, jonka naama osoitti poispäin, oli kiskomassa itseään ylös ja jätti silmälasiensa suoristamisen kesken kuultuaan Decon huudon ja luuli toisenkin mokoman tulevan hänen kimppuunsa. Ketään ei vain näkynyt hänen vilkaistuaan sinne, missä huudon lähdekin oli. Dice hiipi tapansa mukaan niin matalana, ettei osittain ryppynaamainen, ehkä jo keski-iän ylittänyt vartija huomannut mitään ennen kuin oli liian myöhäistä. Kissa teki saman tempun kuin McLaggenin kanssa tehtaassa ja hyppäsi ketterästi lattian tasosta vartijan naamaan kiinni - se jos jokin oli hyvä keino vähintään tainnuttaa, vaikka tappamisesta hän ei ollenkaan pitänyt. Vartija rääkyi ja yritti kiskoa hänet irti, mutta kynnet olivat puristuneet silmien ja suun ympärille ja aiheuttivat verisiä ja tuskallisia haavoja...

Dice tiesi vartijan onneksi, milloin päästää irti, mutta sen hän teki vasta, kun rääkyvä vihollinen vihdoin horjahti kumoon ja mätkähti vasten lattiaa pystymättä tällä kertaa ottamaan tukea. Molemmat kädet nimittäin yrittivät edelleen repiä kissaa naamasta irti tuloksetta. Vartija löi päänsä epämukavalla tavalla lattiaan ja se oli hyvä merkki siitä, että hän menetti tajuntansa eikä ollut enää vaaraksi kenellekään vangille - ainakaan ennen heräämistään, siis. Nurkan takana suojassa ollut Deco tuli jälleen paikalle ja saattoi vain todeta olevansa jälleen ylpeä kissasta, jota eivät edes aseet pidätelleet. Hän kumartui tajuttoman vartijan, joka onneksi oli mahallaan, ylle ja vei kätensä selässä olevan Ultor-pakkauksen ylle. Se oli oranssi, repun ja matkalaukun yhdistelmältä näyttävä kapine ja sen päällä oli, kuten aika monessa muussakin paikasta löytyvässä esineessä, Ultorin violetilla piirretty logo. Pakkaus aukeni kätevästi vetoketjulla ja sen Deco pystyi avaamaan, koska kädet eivät sentään raudoissakaan olleet täysin toimintakyvyttömät. Dice oli kiivennyt vartijan selän päälle ja tutki nyt kiinnostuneena, kun Deco avasi koko systeemin ja sen sisältä paljastui tukku hyödyllisiä esineitä. Yhdessä taskussa oli reilusti erivärisiä avainkortteja ja niillä varmaan avattiin niin sellien kuin muidenkin huoneiden, kuten vaikka ruokasalien ja sen paljon puhutun sotahuoneen ovia. Lisäksi toinen tasku piti sisällään muita pikkuesineitä, joista kiinnostavin tällaisessa paikassa oli niin kutsuttu Ultorin yleisavain, joka kävi kaikkiin yhtiön itse valmistamiin ja käyttämiin tuotteisiin, kuten vaikkapa käsirautoihin. Sen verran hänkin oli saanut selville oltuaan firmassa "sisällä" muutaman vuoden... Deco tarttui avaimeen niin hyvin kuin pystyi, mutta käsirautoja hän ei saanut auki, kun kädet olivat sen verran mahdottomassa asennossa sitä ajatellen. Dice joutui siis ojentamaan auttavan kät... tassunsa, ja vaikka hänen otteensa oli epätarkka sormien puutteen vuoksi, hän sai tutuksi tulleella tarkkuudella avaimen ujutettua käsirautoihin ja nyt sitä piti enää pelkästään kääntää. Deco tunsi olonsa huojentuneeksi, kun raudat menivät auki tämän myötä ja hän pystyi jälleen liikuttamaan käsiään vapaasti. Se ei riittänyt vielä "varusteeksi" Stalkerin vapauttamista ajatellen, ja sotahuonekeikka oli kait pakollinen, mutta ainakin jotain muutakin kuin Ultor-pakkauksen hän sai riistettyä vartijalta. Pienikokoinen, mutta varmasti sitäkin kätevämpi pistooli oli nyt hänen omaisuuttaan ja siinä näytti olevan tarpeeksi panoksia jäljellä mahdollista tulitaisteluakin ajatellen. Sellaiseen hän ei tosin halunnut itseään sekoittaa.

Sotahuone, bunkkerin sydän ja aivot

Deco oli seurannut kylttejä käyttäen mahdollisimman turvallisia reittejä eikä mielellään kerrannut sitä, mitä matkalla oli tapahtunut. Yksi apua huutava vanki meinasi paljastaa hänet vartijalle, joten hän joutui piileskelemään siivouskomerossa noin viisi minuuttia ennen kuin kaikki vihdoin olivat menneet tiehensä. Hänen onnekseen Alfa-osastollakin oli pimeää ja sen ansiosta vartijoiden oli vaikeaa nähdä hänet, ja Dice oli lähes täysin näkymätön, mutta joutui pitämään kiiltävät silmänsä piilossa ja siksi hän liikkuikin vaistonsa varassa silmät kiinni. Ainakin perille päästiin ilman, että useampia vartijoita piti kolkata lattiaan, ja sotahuone näytti nyt löytyvän suoraan edestä, panssarista tehdyn oven takaa. Kuten muidenkin ovien tapauksessa, jotka Deco oli matkalla huomannut, tämäkin vaati avainkorttia. Värivaihtoehtoja riitti rutkasti, mutta ehkä oikean ratkaisun paljasti laitteen sininen taustaväri. Bradin vihreä kortti sopi sellin vihreään oveen, joten todennäköisesti tämän pakkauksen sinivalkoinen yksilö oli se oikea ratkaisu. Deco kierrätti korttia aukossa vetäen sen ylhäältä alaspäin aivan kuten Brad sellillä, ja se tehosi ilman mitään erityistä ongelmaa. Panssariovi rullautui auki ja sillä samalla sekunnilla Deco hyppäsi aukosta sisään ja tähtäsi pistoolilla kaikkiin suuntiin, joihin sattui. Hän odotti saavansa oven kolahduksen takia kaikkien huoneessa olevien vartijoiden ja ehkä tiedemiestenkin huomion, mutta hämmästyi suuresti havaittuaan, että paikka olikin tyhjillään eikä kukaan näyttänyt olevan tavallisessa työskentelypisteessään. Dice seurasi perässä ja päästi matalaa murinaa jäljittelevää ääntä, mutta ymmärsi kyllä vaistollaankin, että ketään muuta ei ollut sotahuoneessa kuin hän ja Deco. Tyytyväisenä siihen, ettei suoraan toimintaan ollut ihan heti tarvetta, isäntä pisti oven kiinni toisella puolella olevaa laitetta käyttäen - sama kortti sisään ja ovi pamahti jälleen kiinni. Nyt hän saattoi tutkailla ympäristöä huoneessa ja tehdä johtopäätöksiä.
Sotahuoneen toisessa päädyssä oli erittäin suuri näyttö, joka oli väriltään lähes kauttaaltaan sininen ja siinä näytti pyörivän jonkinlainen viesti juuri nyt. Deco ei huomannut siitä kuin loppuosan ensimmäisellä katsomisella, mutta sen pyöriessä uudelleen näkyviin hän sai sen luettua. Teksti kuului "Olemme lounastauolla, palaamme noin kello 13:30" ja Deco hymähti - hän ei itse tiennyt, paljonko kello oli, mutta saipahan hän tehdä työtään rauhassa. Näytön alla vaikutti olevan hissi, joka johti takaisin pinnalle, mutta siellä Decolla ei ollut juuri nyt mitään tekemistä, joten sen hän jätti enimmäkseen huomiotta. Myös lukuisia työpisteitä tietokoneineen päivineen löytyi hissin vasemmalla puolella olevasta huoneen osasta, kun oikea puoli sisälsi jonkinlaisia sotavarusteita ja jopa pieniä ohjuksia. Sharpin varastama ydinohjus ei vain tainnut kuulua niiden joukkoon, vaan sitä takuulla pidettiin jossain muualla.

Deco löysi ainakin jotain hyödyllistä itselleen käytettäväksi suojavarusteiden muodossa. Ohjusten ja muiden räjähtävien esineiden takaa löytyi myös paljon epämääräisiä tavaroita, kuten teräksisiä kaappeja ja samasta aineesta valmistettu pitkä pöytä, jota varmaan tavallisesti käytettiin hätäkokouksissa. Mahdollisesta tulitaistelusta hän oli jo täysin varma, koska aika oli kohta loppumassa, ja mieluummin hän nousi ylivoimaista vihollista vastaan kuin lähti häntä koipien välissä toiseen suuntaan ja karkuun. "Dice, kaappiin! Tämä on miesten bisnestä." Deco komensi ja tarkoitti vain kissan parasta, vaikka tämä ilmeen perusteella närkästyi joutuessaan pois toiminnasta. Kuitenkin isäntää oli toteltava, kuten hänen oma mottonsa käski, ja hän teki työtä käskettyä - kun Deco avasi kaapin oven, Dice loikkasi sisään tavaroiden sisään ja päätti ottaa pienet nokkaunet nyt kun se oli mahdollista. Beta-osastolle johtavan oven yläpuolella oli onneksi kello, josta pystyi katsomaan aikaa. Se lähestyi puoli kahta uhkaavasti ja Decon aika loppui pian, mutta silti hän kokosi tavaraa järkevästi ympäri aluetta. Pöydän hän halusi asettaa niin, ettei mistään päässyt iskemään takaapäin. Hän suunnitteli myös etenemisreittinsä huolella ja päätti käyttää hyödykseen myös tietokonetiloja, mutta vaikka kaiken piti kulkea ongelmattomasti, jokin tässä haiskahti. Sen ehkä aiheutti se fakta, että Decolla oli pelkkä pieni pistooli ja Ultorin sotureilla oli takuulla tapansa mukaan kiväärit, ehkä peräti haulikotkin, jos oikein epäonnekkaasti sattui käymään. Äänenvaimenninta ei koko pyssyssä ollut, joten siinäkin oli ongelmaa kerrakseen, mutta ehkä hän pystyi ampumaan muutaman varjoista ennen kuin hänet huomattiin. Miksi kaiken piti aina olla niin tajuttoman vaikeaa näissä hiipimisoperaatioissa?

Stalker toisaalta tunsi itsessään paranevaa muutosta. Hän jatkoi edelleen keskellä Sharpin ja SPEAR-sotilaiden muodostamaa seuruetta ja huonot muistot palasivat mieleen Siperiasta - bunkkerissa oli lähes yhtä kehnot olot kuin sielläkin ja se tuntui tekevän Stalkeria sekunti sekunnilta kovemmaksi, neuvokkaammaksi ja kylmäverisemmäksi. Irti kahleista hän ei silti omin voimin päässyt, mutta viha sen kuin yltyi, kun hänen ajatuksensa veivät hänet yli 20 vuoden taa kylmään Siperiaan...

"Hyvin menee, Adam. Nosta siitä päästä, niin minä nostan täältä toisesta." 14-vuotias Stalker sanoi keskellä lumen peittämää ja jäätävän kylmää öljykenttää. Alue levittäytyi laajalti ympäri laaksoa, johon se oli rakennettu, ja oli lähes täysin öljynporaustornien ja muiden vempeleiden peitossa. Sadat lapset joutuivat tekemään raskasta työtä keskellä ei-mitään ilman palkkaa ja erittäin huonoissa oloissa. Vartijat ruoskivat huonoimmin pärjääviä saadakseen heidät työskentelemään yhtä ahkerasti kuin voimakkaimmat, joihin Stalkerkin kuului. Jälleen tänäkin päivänä muutama oli kaatunut voimien loputtua lumeen ja jäänyt siihen makaamaan - tällä leirillä ei kiinnitetty sellaisiin loisiin huomiota, paitsi ehkä jotkut kiirehtivät satunnaisesti auttamaan toverinsa ylös kylmästä lumesta. Siitä tosin seurasi myös ruoskimista, koska jokaisen oli tarkoitus työskennellä itsenäisesti eikä tarjota toisille apua. Se oli leirinjohtajan, Scott Wisslerin, julma periaate eikä hän yhtään häpeillyt tekosiaan. Hän seurasi öljykentän päärakennuksen parvekkeelta, kuinka työt etenivät, ja aina välillä hän komensi megafonilla joitakin kiristämään tahtia, että homma saatiin vielä tänä päivänä valmiiksi. Nuori Stalker oli vielä viattoman ja aika lapsekkaan näköinen - hänellä oli samat nappisilmät kuin nykypäivänäkin, ja lihaksia hänelle oli ehtinyt kertyä jopa enemmän kuin joillekin vartijoista. Siksi häntä pidettiin ehkä kaikkein tarkimmin silmällä, mikä sai hänet närkästymään, mutta ainakin hän tajusi nykyään pitää suunsa kiinni. Hänen vanhempansa oli tapettu ja hän oli lähes koko elämänsä ollut vankina Wisslerin ja tämän ystävän, Kenny Petrovicin, vankileirillä tekemässä työtä työn perään. Stalker ei sentään ollut täysin yksinäinen, vaan nytkin hän oli nostamassa jotain painavaa pylvästä hyvän ystävänsä, Adam Dimayevin kanssa. Adam oli kaapattu nelivuotiaana ja oli siten kokenut saman kohtalon kuin Stalker, ja tutustuttuaan heistä oli tullut mitä parhaimpia kavereita. Adam oli paljon tätä heikompi ja hänen ensimmäiset vuotensa olivat eritoten olleet vaikeimpia, mutta Stalkerin avustuksella hän jaksoi vähitellen tehdä yhä raskaampaa hommaa vähemmällä valituksella. Hänen kuluneet kasvonsa näyttivät alituiseen samaa masentunutta ilmettä, mutta silti hänessä näkyi pirteys, kun hänellä ei juuri ollut vaikeuksia nostaa pylväs omasta päästään ja lähteä kuljettamaan sitä kohti paikkaa, johon se piti pystyttää. Vielä muutama tunti piti tehdä työtä ennen kuin oli vihdoin nukkumaanmenon aika, ja aika tuntui Stalkerin mielestä jälleen matavan etanan vauhtia - Wissler oli ehkä jopa saattanut rukata kelloa käymään hitaammin ihan vankien kiusaksi. Sellaiset kepposet sopivat hänen viekkaaseen luonteeseensa aivan hyvin.

Wissler oli Stalkerin arkkivihollinen leiriajoista asti. Hän oli saksalainen, mutta ulkomuodoltaan pikemminkin venäläiseltä näyttävä "parhaassa iässä" oleva mies, joka näytti hyvin vaaralliselta kasvojensakin perusteella. Vihaa niistä ei paistanut, vaan iloa, mitä hän koki seuratessaan vankien raatamista armottoman kylmissä oloissa. Stalker oli hänelle aivan erityinen silmätikku, jota hän härnäsi aina kun saattoi, ja myös julkisesti sen ollessa mahdollista. Hän ei yhtään häpeillyt kuuluttaa Stalkerin yksityisasioita ilmoille megafonilla mainostajan tyyliin. Silti hänen suosikkinsa oli Adam, jota hän oli joskus jahdannut alastomana suihkusta tultuaan päärakennuksessa. Ketterä venäläispoika pääsi livahtamaan karkuun, mutta joutui piileskelemään kaapissa ennen kuin saattoi tulla turvallisesti ulos sieltä. Nyt Wissler seurasi aitiopaikalta, kuinka Stalker ja Adam laskivat pylvään sinne, minne oli käskettykin. "Lorvailu kielletty, seuraavaksi voisitte mennä hakkaamaan puita! Niitä kyllä riittää!" Wissler komensi jälleen megafonilla Stalkerin painaessa puuta. Häntäkin väsytti taas vaihteeksi eikä hän tiennyt, kauanko tuli kestämään tätä järkyttävää elämää. Pakoa hän oli suunnitellut jo viikkoja, mutta sopivaa tilaisuutta sille ei vielä tullut. Parhaimmillaan hän oli päässyt livahtamaan kuntosalille treenaamaan lihaksiaan entistä parempaan kuntoon, mutta ulkona olevien vartijoiden määrä oli estänyt häntä poistumasta saman tien koko leiriltä. Nyt hän otti kirveen kauniiseen käteen ja lähti Wisslerin ohjeistuksen mukaan hakkaamaan puita. Pino oli valtavan suuri eikä sille melkeinpä näkynyt loppua, ja ehkä sen takia puita olikin jo nyt pilkkomassa muutama lapsi toisella puolella pinoa. Stalker alkoi hakata ensimmäistä vastaantullutta puuta ja loi muutaman inhoavan katseen parvekkeella löhöävän Wisslerin suuntaan, mutta teki silti jälleen työtä käskettyä. Adam luotti hänen suunnitelmaansa edelleen, vaikkei pakotietä näyttänyt löytyvän, ja Stalker ei millään halunnut tuottaa hänelle pettymystä asiassa. Hän hakkasi kirveellä puuhun kerta toisensa jälkeen ja kuvitteli sen olevan Wisslerin kaula, että sai vähän lisää vauhtiakin hommaan. Jälleen yksi päivä oli hänen osaltaan täyttä p*skaa...

Takaisin nykyhetkeen! Stalkerin muistot tekivät hänestä voimakkaamman kuin koskaan ennen, mutta jopa hän ymmärsi olevansa alakynnessä eikä siksi sanonut Sharpille yhtään mitään, seurasi vain kulkueen mukana yhä syvemmälle Delta-alueelle. Decolla meni vähän paremmin kuin hänellä, ja hän puolestaan oli saanut lähes kaiken valmisteltua ja odotti teräksisen pöydän takana, että työläiset ja ehkä vartijatkin saapuivat. Kello oli jo minuutin yli puoli eikä ketään tullut minkään oven takaa, jolloin Deco alkoi menettää kärsivällisyyttään. Kaiuttimista kuului satunnaisesti mainoksilta kuulostavia kuulutuksia, joissa enimmäkseen taisi olla häijyn ja saksalaisen aksentin omaavan äänen perusteella äänessä Wissler. Useimmat niistä olivat kuitenkin täysin hyödyttömiä Decolle, kuten "Voisiko joku lähettää siivoojan kerroksen 40 aulaan, kokki tiputti kattilansa" eikä hän siksi enää kiinnittänyt niihin huomiota kolmen samantapaisen jälkeen.
Vihdoin alkoi tapahtua, kun pari minuuttia lisää kului. Deco meinasi säikähtää, kun Beta-osastolta sotahuoneeseen vievä ovi pamahti nopeasti auki ja pikaisen tähystyksen perusteella sieltä oli tulossa reilut viisi ihmistä - aseettomia tai ei, heidät piti hoidella nyt tai ei koskaan. "Mitä tuo pöytä oikein tekee kaatuneena?" ensimmäisenä ovesta sisään tullut kysyi, mutta ne sanat jäivät hänen viimeisikseen, kun Deco pomppasi sen takaa ja avasi välittömästi tulen. Tämä asiaa kysynyt herra ei saanut asettaan edes esille, kun kaksi pistoolin luotia lävisti hänen rintansa ja hän kaatui heti siihen paikkaan selälleen kuolleena, sydämen saatua kohtalokkaan osuman. Kaksi tulijoista näytti olevan tiedemiehiä, koska he eivät halunneet joutua osallisiksi väkivaltatilanteeseen ja juoksivat heti sinne, mistä tulivatkin, mutta muut kaksi ottivat nyt rynnäkkökiväärinsä esiin ja aloittivat tulituksen pöytää kohti ennen kuin Deco ehti saada lisää osumia aikaan. Hän kumartui nopeasti ja luoteja viuhui vasten pöytää ja hänen päänsä yli, mutta yhtään osumaa ei tullut. Hän hengitti syvään ja yritti ajatella mitä tahansa muuta paitsi luotien aiheuttamaa mekkalaa. Vartijoiden lippaista loppuivat ennen pitkää panokset ja molemmat joutuivat lataamaan samanaikaisesti, mutta se ei kannattanut. Deco iski heti tilaisuutensa koitettua ja ampui ainakin viidesti siihen suuntaan, missä vartijat hänen mielestään olivat. Tummansiniset puvut eivät näkyneet erityisen hyvin siinä pimeässä kohdassa, johon vartijat olivat jääneet ammuskelemaan. Ainakin toinen heistä kuoli sen perusteella, että jälleen kuului mätkähdys ja joku kaatui maahan, epäilemättä viimeistä kertaa. Toisesta Deco ei ollut varma, mutta joskus oli riskeerattavakin säilyäkseen elävien kirjoissa. Pöytä ei imenyt loputtomasti luoteja itseensä, joten suunnitelman seuraavan vaiheen vuoro koitti - siirtyminen tietokonepisteiden taakse suojaan.

Valitettavasti suunnitelma ei ollut täysin mutkaton. Deco erotti sivusilmällä, kuinka samasta keskimmäisestä ovesta, josta hän oli sotahuoneeseen tullut, asteli sisään yhä enemmän sotilaita, joita oli todennäköisesti vain hetki sitten varoitettu tunkeilijasta. Deco luuli silti olevansa kohtuullisesti turvassa ja syöksyi tietokoneen taakse kädet levitettyinä ja rähmälleen kaatuen, mutta yksi vartijoista - se, jota kohti hän ampui, mutta joka jäi sittenkin henkiin - ampui nopean kolmen luodin sarjan vielä Decoa kohti tämän syöksyessä suojaan. Vain yksi kudeista osui, mutta se teki jalkaan sitäkin pahempaa kipua ja kovaääninen rääkäisy ainakin kertoi sen löytäneen kohteeseensa. Deco veti äkkiä jalat mukanaan tietokoneen taakse ja huohotti - luodin tekemä haava teki uskomattoman pahasti kipeää ja hänestä tuntui siltä, että kävelystä ei tullut enää mitään. Se oli huono homma, koska jaloillaan piti pysyä ollakseen kilpailukykyinen. Vartijat hakeutuivat pikkuhiljaa asemiin ja Deco latasi epätoivoisena pistoolin uudelleen vilkaisten välillä, mikä oli tilanne. Kukaan ei ollut varsinaisesti lähestymässä, mutta liikahtaminenkin tarkoitti lisää osumia, koska vartijat tähtäsivät hänen sijaintiaan kohti omista suojistaan. Deco ei ollut kovin hyvä ampumaan sokkona, mutta nyt hänen oli pakko yrittää ja hän ampui uudelleen ladatulla pistoolilla kohti sitä paikkaa, missä hän arvioi vihollisten olevan. Hän oli täysin alakynnessä eikä selviämisestä tuntunut olevan toivoakaan, kun hänen oli vaikea nähdä pimeydessä ketään. Yksikään hänen ampumansa kuti ei osunut, tuskin kävi edes lähellä. Lisäksi tämä suoja ei ollut turvallinen ja hänen oli suositeltavaa vaihtaa paikkaa heti kun voi. Toinen tietokonepöytä oli hyvin lähellä ja sen takana oli myös melko laaja ja pimeä nurkka, johon oli hyvä piiloutuakin eikä Decoon ollut siitä helppo osua. Hän odotti sopivaa hetkeä ja yritti rauhoittaa jalkaansa, johon edelleen sattui hurjasti syvälle uponneen luodin takia. Painostavinta oli se, että vartijat eivät ampuneet, vaan päättivätkin odottaa, että hän viimein tulisi ulos suojastaan. Siinä oli ainakin pieni todiste näiden viisaudesta, mutta Decolle moinen ei tehnyt hyvää. Enää hän ei kuitenkaan haaskannut aikaa mahdollisuuksien punnitsemiseen, vaan teki, mitä suunnitteli, pienen lähtölaskennan jälkeen. Pahan osuman saanut jalka laahasi edelleen perässä, mutta sekin ehti turvallisesti mukaan eikä lisää luoteja pureutunut Decon ruumiiseen tämän syöksyn aikana. Hän oli kertaheitolla paremmassa paikassa...

Jälleen aukeni ovi, ja nyt Deco närkästyi täydellisesti. Hän itsekin näki, kuinka kolme sotilasta lisää saapui paikalle ja vihollisia oli nyt yhteensä yhdeksän yhtä vastaan. Nämä uudet soturit eivät vielä tienneet, missä Deco piileskeli, mutta saivat harmillisen nopeasti kuulla sanan siltä, joka oli ollut paikalla pisimpään. Viimeisenä jäljellä olevana keinona hän ryömi tietokonepöydän alle vastahakoisesti, koska se oli täynnä pölyä. Hän tukki nokkansa, ettei ainakaan joutunut aivastamaan ja sen myötä paljastamaan piilopaikkaansa, ja tähysti pöytien alta vartijoiden liikettä. Nyt he eivät enää kyykkineet piilossa, vaan alkoivat lähestyä monesta eri suunnasta samaan aikaan. Moinen aiheutti Decossa pakokauhua ja hänen piti toimia nopeasti. Ainakin kaksi oli tulossa huoneen reunaa pitkin ja toiset kaksi näytön vierestä, samaa reittiä kuin minkä Deco oli ottanut ennen tuskallista osumaansa. Loput odottivat mahdollisesti vuoroaan yhä suojien takana, eli tilanne ei ollut niin toivoton kuin olisi voinut olla. Jalkaansa pidellen Deco tähtäsi varovaisesti pöydän alta lähintä vihollista, joka juuri ohitti hissin ensimmäisenä. Hänellä oli enää pari lipasta jäljellä, ja vihollisten aseiden luo syöksyminen oli riski, eli pistooliin oli pakko tyytyä. Hän ampui kahdesti ilman, että kukaan vieläkään tiesi hänen tarkkaa sijaintiaan, ja molemmat laukaukset onneksi osuivat sotilaan vasempaan käteen. Tämä pudotti kiväärinsä lattialle ja piteli kättään kovissa tuskissa, ja perästä seurannut nähtävästi säikähti tilannetta hypähtäen lievästi taaksepäin. Deco ryömi äkkiä pois sen pöydän alta, koska samainen sotilas ampui nyt kohti luotien todennäköisintä tulopaikkaa, mutta osumia ei nopean toiminnan ansiosta tullut. Nyt Decon oli vielä keskityttävä kahteen muuhun, jotka lähestyivät toista kautta, aivan tietokonepöytien vierestä, ja katsoivat välillä niiden alle. Deco hätääntyi uudemman kerran lähestyvistä vihollisista ja ampui nyt viidesti riskejä välttäen ja tähtäsi tasapuolisesti molempia. Kaksi ainakin osui edessä kulkevaa vatsaan ja tämä ei pysynyt edes pystyssä, vaan kaatui välittömästi lattialle. Kaksi muuta meni johonkin hutiin, mutta yhdellä Deco osui puolestaan toista lähestyvää vihollista jalkaan. Tämä menetti tasapainonsa ja horjahti mahaan ammutun päälle, mutta selvisi takuuvarmasti hengissä, kärsien vain luodin aiheuttamista kivuista. Taas Deco latasi aseensa uudelleen ja panosten määrä väheni vähenemistään, eli hänen oli oltava aina vain tarkempi tästä eteenpäin.

"Kranaatti!" Se huudettiin juuri ja juuri tarpeeksi kovaa, että Deco kuuli sen, ja tämä huuto ehkä pelasti hänen henkensä. Joku oli juuri heittämässä käsikranaatin sinne, missä hän nyt oli kyyryssä, joten hän ryömi kiireesti pöydän alta jalan edelleen laahatessa jäljessä ja lähti vikkelään tahtiin möyrimään lattian tasossa kohti Beta-osastolle vievää ovea, vaikkei poistuminen sitä kautta ollutkaan mahdollista. Valitettavasti hän oli nytkin väärässä paikassa väärään aikaan, koska kranaatti heitettiinkin lähemmäs ovea kuin missä hän oikeasti oli, ja nyt hän tunsi sen räjähtävän aivan liian lähellä. Heti räjähdyshetkellä hän tiesi, ettei osuma ollut tappava, mutta silti räjähdyksen aiheuttama paineaalto sinkosi hänet lievästi ilmaan ja sieltä hän myös putosi oikea olkapää edellä maahan huutaen tuskasta. Se paljasti jälleen vihollisille hänen nykyisen sijaintinsa ja liikkuminen oli entistäkin vaikeampaa, koska olkapää oli jäänyt koko muun ruumiin alle ja sitä kautta käden liikkeet rajoittuivat merkittävästi. "Hajaantukaa! Nyt saimme sen!" yksi vihollisista komensi ja Deco lähti äkkiä ryömimään takaisin sinne, mistä hetki sitten tuli. Ainakin kaksi tyyppiä oli poissa toiminnasta ja pikavilkaisulla pöytien alta hän näki yhden poistuvan kohti hissiä mahdollisesti ensiapupisteeseen menoa varten - sen, joka sai osumia käteensä. Kahdeksan oli näin ollen vielä jäljellä, ja ainakin kuusi heistä oli vielä ns. koskemattomia. Taas kaksi uutta vihollista lähestyi samaa reittiä kuin ne kaksi, jotka makasivat päällekkäin ja voivottelivat äänekkäästi ampumahaavojaan. Deco osoitti pistoolinsa pöydän alta heitä kohti ja ampui päättäväisesti jälleen viisi kertaa. Nyt ainutkaan kuti ei missannut kohdettaan ja itse asiassa hän sai luultavasti tällä kertaa molemmat tapettua. Kaksi osumaa ensimmäisenä tulleen jalkoihin eivät juuri saaneet aikaan muuta kuin hoippumista epämääräisesti, mutta kolmas rintaan kohdistunut luoti ei enää antanut armoa ja vihollinen kaatui, epäilemättä kuolleena. Toista hän ampui kahdesti päähän, vaikkakin ensimmäinen meni leukaan ja kolmaskin vain nenän vierestä, mutta ainakin yksi osuma taisi silti läpäistä aivot onnistuneesti, ja enää neljä oli jäljellä kunnollisesti taistelemassa. Se yksi, joka oli tullut käteen ammutun perässä, päätti nyt puolestaan lähteä kunnon rynnäköllä eteenpäin ja ampui kaksi tietokonetta aseellaan rikki. Ne päästivät niin kovaa ääntä hajotessaan, että Deco tunsi saavansa hermoromahduksen ja ryömi kauemmas äänten lähteistä. Hän tarkisti aseensa panosmäärän ja järkyttyi karmealle tosiasialle - luoteja oli vain viisi jäljellä, ja vihollisia oli neljä. Hänen oli siis tähdättävä joko päähän tai rintaan tästä eteenpäin ja myös oikeasti osuttava.

Hän tarkkaili lähestyvän ja edelleen kiväärillään mielipuolisesti räiskivän sotilaan liikkeitä. Tämä liikkui liian nopeasti, joten tähtääminen ei ollut helppoa varsinkaan olkapään nykyisellä kunnolla, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Jälleen yksi tietokone hajosi palasiksi luotien vaikutuksesta, ja yksi taaempana huoneessa oleva vihollinen oli nyt päättänyt tulla mukaan rynnäkköön, koska toisessakin päädyssä kone rikkoutui. Wissler ei varmaan pitänyt tällaisesta tuhosta sen tullessa selville, mutta sotilaat eivät tainneet keinoja kaihtaa saadakseen yhden vaivaisen, loukkaantuneenkin vielä, vastustajan tapettua. Jälkimmäisenä lähestymisen aloittanut oli toisaalta paljon helpompi tapaus, koska hän ei liikkunut juuri muuten kuin suoraan, ja moinen liike antoi Decolle tilaisuuden tähdätä rauhallisesti tämän päähän ja sitten vielä ampua. Räiskiminen ei loppunut siihen, koska vaikka aivoihin tulikin kohtalokas osuma, sormi oli juuttunut liipaisimelle ja kaatuva vartija räiski vielä satunnaisiin suuntiin siitä riippuen, minne ase osoitti. Onneksi sentään väkivallan väline oli tarpeeksi korkealla eikä sen ansiosta osunut maanrajassa edelleen möyrivään Decoon. Kolme vihollista oli jäljellä ja luoteja oli neljä, eli vielä oli teoreettisesti mahdollista selviytyä taistelusta. Deco kuunteli huolellisesti, mitä kaksi edelleen nurkassa seisoskelevaa vartijaa sanoivat - he yrittivät kyllä olla hiljaa, mutta varsinkin toisella oli niin selvästi erottuva ääni, ettei salakuuntelussa ollut mitään haastetta. Deco kuuli siltikin vain muutaman sanan, mutta yksi niistä ("flashbang") oli erityisen hyödyllinen tietää. Hän ei todellakaan halunnut sokaistua, koska se oli yksi helpoimmista tavoista jäädä vastustajan armoille, ja tämän tietäen hän piti katseensa visusti lattian tasossa, mutta silti keskittyi yhä lähestyvään viholliseen. Tämä ei enää ampunut, mutta yritti nyt houkutella Decon esille. ”Huhuu! Täällä olisi noutaja tulossa! Tule esiin, pikku kiusankappale, minulla on sinulle lahja...” Tietenkään Deco ei ollut tulossa mihinkään, mutta hänen piti pian saada ammuttua lähestyvä vihollinen, jotta hän pystyi keskittymään kahteen muuhun kunnolla. Sekunnit vierivät ja kello takutti epämukavan kovaan ääneen, ja Deco piileskeli yhden tietokonepöydistä takana odotellen vihollisen tuloa tarpeeksi lähelle.

Sitten kosahti - tainnuttava valokranaatti oli laskeutunut lähes suoraan Decon jalkojen juureen ja hän olisi menettänyt näkönsä pitkäksi aikaa, ellei olisi katsonut poispäin kranaatista. Nytkin hän silti lensi lievästi eteenpäin mahalleen tietokonepöytien väliin, mutta huonomminkin olisi voinut käydä, eikä kranaatti häntä millään lailla satuttanut. Häntä lähestynyt vihollinen oli epäonnekkaampi, koska hän ei varmaan ollut kuunnellut muita ja muut olettivat, että hän oli kuunnellut. Lopputuloksena tämä hoiperteli nyt hädin tuskin jaloillaan pöytien toisella puolella eikä voinut nähdä yhtään mitään. Deco ei nähnyt mitään kunniallista siinä, mitä hän seuraavaksi teki, mutta sota ei tuntenut kunniaa, toisin kuin vaikka ninjojen välinen lähitaistelu. Hän ampui kylmästi sokeana hoipertelevaa vihollistakin päähän ilman juuri mitään ongelmia ja tämä kaatui siihen paikkaan. Vihollisia oli enää kaksi ja luoteja kolme, eli hyvältä näytti, mutta kaksi muuta eivät ehkä olleetkaan tulossa suoraan Decon luo, vaan odottivat hänen ensin hyökkäävän heidän kimppuunsa. Ovelaa... harmi vain, ettei hän todellakaan ollut tekemässä sitä, mitä nämä olettivat, koska eihän siinä ollut edes järkeä. Hän istui ase valmiusasennossa yhden takimmaisista pöydistä takana ja piteli edelleen jalkaansa, jonka kivut eivät olleet hellittäneet yhtään. Sillä pöydällä, jonka takana hän seisoi, oli toisaalta talouspaperirulla, ja sitä saattoi käyttää vaikka hätävaralaastarina. Ilman, että vartijat huoneen perällä huomasivat mitään, hän nosti rullan alas sieltä ja otti kunnollisen satsin paperia siitä, että laastarista tuli tukeva ja riittävän paksu. Hän käänteli paperia haavan ympärillä ja tiesi kyllä, että jotain lääkeaineitakin kannattaisi käyttää kipujen lieventämiseksi, mutta niitä ei ollut juuri nyt saatavilla. Ultor-pakkauksen hän oli jättänyt kaapin luo, jossa Dice edelleen piileskeli, ja sitä hän nyt katui sydämensä pohjasta.

Oli miten oli, hänellä oli vielä ne kaksi vihollista hoidettavana, ja näillä taisi olla harvinaisen lyhyt pinna. Koska Deco ei edelleenkään ollut tulossa, nyt nämä kaksi viimeistä lähestyivät - kuten tavallista, eri kautta. Toinen siis tuli sinisen näytön edestä ja toinen sotahuoneen vastakkaista reunaa pitkin. Deco piti aseestaan lujaa kiinni ja tarkkaili jälleen pöydän alta, mikä oli tilanne. Näytön vierestä tuleva vartija saapui, vaikka sitten vaihteeksi, nopeammin kuin pimeämmän reitin ottanut ja oli selvästi helpompi kohde hyvän näkyvyyden takia, mutta Deco oli niin huonossa asemassa, ettei voinut osua häntä muualle kuin jalkaan, mikä taas ei ehkä auttanut riittävästi. Vartija tähtäsi huolellisesti kiväärillään joka kolkkaan eikä jättänyt mitään paikkaa koluamatta, eli selvästi huolellisuus näkyi toiminnassa muiden tovereiden kaaduttua. Deco joutui samalla varmistamaan, ettei toisaalta tuleva vihollinen päässyt erityisen lähelle, koska tämä liikkui koko ajan nopeasti varmaan yrittäen välttää osumia. Kieltämättä se oli hyvä taktiikka, mutta samalla kovaääninen. Vartijan hahmo oli tumma ja hankala erottaa, mutta askeleet päästivät sitäkin suurempaa mekkalaa. Deco päätti sittenkin keskittyä tähän ensimmäisenä, koska se oli helpointa. Vartija oli hyvin räväkkä tapaus, joka välillä ampui satunnaisiin suuntiin ilman juuri mitään erityistä syytä, kunhan yritti savustaa Decon piilostaan ulos. Laukaukset kertoivat yhä enemmän siitä, missä hän parhaillaan liikkui, ja kun hänen olomuotonsa tuli kunnolla näkyviin tietokoneiden takaa, tilaisuus oli heti käytettävä hyväksi. Decon piti ampua häntä kohti vain kerran, mutta erehdyksessä hän pisti toisenkin luodin tulemaan napautettuaan liipaisinta juuri ja juuri liian kovaa ensimmäisen osuman jälkeen. Hän noitui typerää virhettään, mutta ainakin molemmat luodit osuivat. Yksikin tosin olisi riittänyt kaatamaan vihollisen sen mentyä sydämestä läpi, eli Deco oli juuri haaskannut kohtalokkaassa paikassa. Enää yksi vihollinen oli jäljellä, ja luoteja oli saman verran - tässä ei auttanut missata. Epätoivo tuntui täyttävän Decon mielen pahemmin kuin koskaan ennen, kun hän tähtäsi rauhallisesti lähestyvän sotilaan suuntaan ja yritti pitää aseensa tasaisessa asennossa. Olkapäässä alkoi tuntua entistä pahempi kipu, sillä hän ei ollut tehnyt sille mitään ottamastaan vahingosta huolimatta. Pistooli ei tämän takia myöskään pysynyt kunnolla paikoillaan ja tähtäin heilui sinne tänne. Vartija lähestyi askel askeleelta eikä Deco enää luottanut itseensä millää tavalla kaiken kivun takia. Hän yritti vielä jotenkuten, ja ilman mitään muuta ratkaisua hän tähtäsi satunnaisesti lähestyvän hahmon suuntaan, sulki silmänsä ja painoi liipaisinta, valmiina hyvästelemään julman maailman.

Osumasta lähtenyt ääni kantautui Decon korviin, mutta hän ei tiennyt, minne oli itse asiassa ampunut. Luoti ei edes välttämättä ollut osunut nimenomaan viholliseen, vaan myös ehkä näyttöön, seinään tai vaikka tietokoneeseen. Hän avasi silmänsä hitaasti ja tunsi saman polttavan kivun olkapäässään kuin ennenkin, ja jalassakin alkoi tuntua sietämättömältä, vaikka se oli hetki sitten ympäröity talouspaperilla. Deco joutui ponnistelemaan voidakseen seisoa, ja hänen oli luonnollisesti aluksi otettava tukea tietokonepöydästä, ettei heti suoraan mätkähtänyt naamalleen ja loukannut itseään lisää. Hän alkoi nilkuttaa ottaen aina lähimmästä pöydästä tukea ja etsi katseellaan viimeistä vartijaa, mutta jostain syystä tämä ei ollutkaan missään. Sotahuoneen täytti taas kerran hiljaisuus, ja se oli taas näemmä autio kaikista muista paitsi Decosta ja kaapissa lymyävästä Dicesta. Vasen jalka laahasi yhä perässä, minne hän sitten menikin, eikä sillä voinut juuri ollenkaan astua, mutta hän pääsi ainakin pöytien ohi ja huomasi sitten, että viimeinen uhri makasi kuin makasikin maassa. Keskellä tämän otsaa oli yksi ainoa verinen luodinreikä, ja epämääräisen näköisiä sisälmyksiä lojui kyljellään makaavan vartijan otsan päällä, lähellä osumakohtaa. Deco huokaisi, puristi lujaa vasemmassa kädessään olevaa pistoolia ja tiesi, ettei tällainen ollut yleensä mahdollista muualla kuin elokuvissa. Panoksia hänellä ei ollut jäljellä, mutta hätä ei ehkä ollut tämännäköinen. Ultorin sotilaille nähtävästi aika tyypillinen XM8 Carbine vaati kahta kättä eikä siitä tullut mitään, kun Decon täytyi ottaa jatkuvasti tukea jostain, mutta vartija kantoi myös toissijaisena aseena tavallista vakaammaksi viritetty Glock 18. Se sopi oikein hyvin jatkoa varten, jos lisää taistelua oli luvassa, mutta Deco kyllä lupasi itselleen tästä eteenpäin vältellä sellaista, jos vain oli mahdollista. Ennen seuraavia tulitaisteluita hänen piti kyllä pystyä kävelemään ja juoksemaan normaalisti, ilman ylimääräisiä jalkakipuja. Hän otti aseen varovasti ja vältti turhaa jalkojen taivuttamista ja lähti sitten hakemaan Dicea kaapista. Sotahuonetta oli ehkä hyvä tutkia nyt ennen uusien partioiden saapumista hyödyllisten esineiden varalta...

To Be Continued.

-

Lainaus:08.02.2010 Carbonox kirjoitti:
Carbonox Stories:

CoD - Osa 4 - No Fighting in the War Room

CoDin neljäs osa jatkaa sitä parista aiemmasta tutuksi tullutta laadukasta ja viihdyttävää linjaa. Tällä kertaa toiminnan määrä on vaihteeksi suuri, ja se kattaakin suurimman osan koko tarinan mitasta. Vaihtelu virkistää. :)

Alkupuolella huomaa jo, että kerronta ja kuvailu eivät pelaa aiempaa paremmin yhteen. Tuo vartijankampittamis-kohtaus on jotenkin löysähkösti kuvailtu ja tuo Dice-kissan ylivoimaisuus ja älykkyys taistelussa (aivan, taistelussa, ja se on kissa! :D), pisti huvittamaan pikkuisen. Enpähän minä tiedä sen kummemmin, että mihinkä kissoja on mahdollista kouluttaa, mutta jotenkin haiskahtaa utopialle. :P Eli epärealistisuutta on havaittavissa siellä sun täällä, mutta ehkäpä se silmiinpistävin on juuri tämä "kissatappelu".

Tunnelmanpuute vaivaa tätäkin stooria, ja sehän kielii tietysti tästä kuvailusta. Tuo Decon taistelu tuolla sotahuoneessa vie siis valtaosan tarinan mitasta, ja sitä vaivaa tämmöinen eräänlainen kliinisyys ja pinnallisuus. Tunnelmaa tai varsinaista kunnollista mielikuvaa tilanteista ei synny oikeastaan missään vaiheessa, ja rätkiminen jää vain pinnalliseksi. Mutta ymmärrettävää, sillä tämä ei helppoa hommaa ole tämä kiveksissä asti tuntuvan taistelun kuvaaminen...

Juonenkuljetus toimii edelleen hyvin ja kesto on passeli. Stalkerin osuus pienehkö, mutta tuo takauma on ihan mielenkiintoinen, vaikkei juuri mitään uutta tai erikoista tarjoakaan. Sitäkin vaivaa jotenkin tunnelmanpuute, kun ei se kuvailu ole tässäkään mitenkään tyydyttävää perustasoa korkeammalla.

Tarina on viihdyttävä ja ihan laadukas kyllä, mutta ei sinne toivotulle tasolle, eikä aivan tasaisesta laadusta voida puhua.

+ Pituus edelleen sopiva.
+ Kaikin puolin vähintään tyydyttävää tasoa.
+ Teoriassa onnistunut taistelunkuvaus...

- ...Joka ei kuitenkaan käytännössä toimi hirveän hyvin puuttellisen kuvailun ja hieman löysähkön kerronnan vuoksi.
- Muutamia epärealistusuuksia, joskin aika pieniä.

8puol

The Morning Never Came pt. 3


Kellon lyödessä 21:00, Dillimoreen oli laskeutunut täysi pimeys. Pilviseltä mustalta taivaalta satoi harvakseltaan kevyttä pakkaslunta ja tuuli tuiversi heikohkosti, mutta lisäsi silti tuntuvasti purevaa kylmyyttä vuoden ensimmäisen talvipäivän iltaan. Kylä oli hiljainen, sillä ilma piti sen asukkaat visusti sisällä. Suurin osa ihmisistä istuskeli lämpimästi kodeissaan, mutta jotkut olivat jämähtäneet kylän parin eri kahvilan penkeille jutustelemaan ja niin edelleen. Monilla, kuten suuremmissakin kaupungeissa, oli vielä kulkuvälineissään kesärenkaat, koska meneillään olleen marraskuun ensimmäisen päivän lumisade oli alkanut kuin tyhjästä. Säätiedotukset olivat kyllä varoitelleet mahdollisista lumikuuroista pitkin kulunutta viikkoa, mutta varmuutta ei osattu sanoa niiden ajankohdista tai voimakkuuksista. Lunta oli Dillimoressa ehkä pari senttimetriä, eikä tällä hetkellä sään huononemisen merkkejä ollut monien kylän asukkaiden onneksi havaittavissa. Merkille pantavaa oli se, että Los Santosissa lunta oli useita senttimetrejä enemmän. Lumisade oli selvästi heikkenemään päin koko ajan, samoin tuuli. Pakkasta oli juuri nyt ehkä kolme astetta. Yötä myöten pakkanen tulisi hyvin mahdollisesti kiristymään jonkin verran, ehkä noin kymmeneen asteeseen.

Suurimmasta osasta kylän omakotitalojen ikkunoista näkyi valoa.
Poikkeusta ei tehnyt myöskään tämä valkea ja ränsistynyt peltikattoinen puutalo kylän itäkulmassa, jonka pihassa seisoi lumipeitteen saanut ruskea Stratum. Valkoinen maalipinta oli karissut sieltä täältä pois ja paljasti altaan harmaata. Pihan postilaatikko oli kallellaan ja pihalla kasa roskia tyhjistä säilykepurkeista bensakanistereihin, jotka olivat kuitenkin hautautuneet lumeen, eikä niitä pystynyt kunnolla erottamaan. Talon olohuoneen ikkunasta paistoi valoa, ja siellä istui kaksi miestä. Toinen löhöili löysän oloisesti sohvan - jossa oli kauhtumia ja reikiä, joista pursui vaahtomuovia - reunalla näpräten television kaukosäätimen paristokantta. Hänellä oli yllään hieman risaiset siniset farkut, samantyylinen farkkuliivi, punainen t-paita ja nahkakynsikkäät. Hänen vaaleat pitkähköt hiuksensa harottivat ylöspäin muotoiltuna hiukan miten sattuivat. Mies puri huultaan ja tuijotti hieman vaivaantunut ilme kasvoillaan televisiota. Vanhasta ja pölyisestä kuvaputkitelevisiosta tuli jokin draamasarja, joka ei katsojia juuri vähempää voinut kiinnostaa. Toinen heistä istui selkä kyyryssä nojatuolissa - joka oli samanlaisessa kunnossa kuin sohva - sohvan vieressä ja tuijotti haikeana lattiaan. Hän oli pukenut ylleen vihreät maastohousut ja punaisen flanellipaidan, jonka helmaa hän nyki oikealla kädellään levottomasti, ja toisella kädellään hän haroi hiuksiaan. Ne olivat toisen hiuksiakin pidemmät, mutta samanväriset eivätkä aivan niin sotkuiset, joskin rasvaiset. Miehet olivat toisilleen sukua, ja heidän nimensä olivat Darren "Devil" Diablo ja Alexander "Alex" Diablo. Devil istui sohvalla ja Alex nojatuolissa. Huone oli suhteellisen ahdas ja vähäisiä huonekaluja myöten likainen ja aikansa eläneen näköinen. Lattialla ei ollut ainuttakaan mattoa ja villakoirat räksyttivät varsinkin nurkissa ärhäkkäästi. Huoneen ainoa valo oli nyt televisiota lukuun ottamatta kattolamppu, jonka valo oli selvästi heikkenemään päin koko ajan, sillä se välkkyi vähän väliä.

"Voi jumalauta! Sammuttaisitko sen television tai vaihtaisit ainaki kanavaa?" murahti Alex ja kohotti tuskastunutta oloa ilmaisevia kasvojaan veljeään kohti. Tämä huokaisi ja vastasi venytellen: "Vois kyllä, v*ttu mitä p*skaa. Äskenhän tarkistin muut kanavat ja ehkä jopa vieläkin tylsempää näytti niiden tarjonta olevan, että vois sammuttaa koko telkkarin" ja sulki television kaukosäätimellä. "No niin, eiköhän nyt vihdoin päätetä, että mitä meinataan tehdä? Tai noh, minähän oon päättäny jo ajat sitten, että sinuahan tässä odotellaan", Alex tuhahti kuulostaen jopa hieman itkua nieleskelevältä. Devil mätkäisi kaukosäätimen vasemmalle puolelleen sohvalle, nojasi eteenpäin ja risti kätensä. Hän katsoi Alexia, mietti hetken, nielaisi ja vastasi hieman epävarmalla äänellä pienten mietintätaukojen kera: "No tuotah... Asiahan on nyt minun kantilta niin, että... että en haluais juuri nyt ruveta mihinkään näin... riskaabeliin. Kuten oon sanonutkin jo monesti, niin ymmärrän kyllä todella hyvin sinua, tavallaan, mutta minusta just nyt meidän ei kannata ryhtyä tähän. Odotetaan jonkun aikaa, että... että tilanne rauhottuis jollain tavalla ja isketään sitten. Ja sitten muuten p*rkele isketään, sen voin luvata! Onko se... ehm... oliko se nyt Johnson... niin Johnsonin jätkä... Carlko se oli... niin tärkeä pitää hengissä? Onko se nyt sun hyväkses tehny loppujen lopuks paljon mitään?". Alex oli hiljaa ja liikkumatta eikä katsonutkaan Deviliin päin, vaan piti vain kasvonsa käsissään. Hetkeen kumpikaan ei sanonut yhtikäs mitään. Devil päätti pian rikkoa hiljaisuuden jatkamalla: "No jaah... Minä vaan en olis halunnu pelkästään tämän häiskän takia riskeerata sinua ja itseäni. Vaikka eihän varsinkaan meikäläistä voitakaan kukaan sa*tanan Deadguyn äpärä! Hakkaan sellaset onnettomat suupalat veripaltuksi mennen tullen, h*lvetti! Että josko...". Devilin juttu keskeytyi suuttumuksesta punoittavat kasvonsa kokonaan kohottaneen Alexin karjaisuun: "Nyt se turpa kiinni, nyt se turpa kiinni! Tule tai ole tulematta, minä menen heti huomenaamuna Losiin ja etin koko s*atanan Deadguyn suvun sitä kautta vaikka yksi kerrallaan, ja pistän toivomaan, että elämänsä olisivat olleet vain pahaa unta ja että herättäisin heidät siitä!". Devil hätkähti hieman ja näytti lievästi säikähtäneeltä.

Pienen hetken oli lähes hiljaista, ja Alexin punaisen naaman sekä huudosta auki jääneen suunsa tämä sulki vasta useiden sekuntien jälkeen huudon lopettamisesta. Hänen raskaan hengityksensä pikkuhiljaa laannuttua hän nielaisi ja jatkoi vaimeammalla ja hitusen tärisevällä äänellä, jonka painotus muuttui loppua kohden yhä enemmän epätoivoisen sävyiseksi ja lopulta taas huudoksi: "Suoraan sanottuna mulla ei oo mitään hajua mistä löydän ne. CJ:nkään osoitetta en tiedä... Jumalauta! Kaiken pitää olla niin s*atanan vaikeata aina, ei v*ttu, miksi?! Pitäisikö lyödä vaan kuula kalloon ja siirtyä ajasta ikuisuuteen! Tekisin likaisen työn niiden Deadguyden puolesta!". Devil näytti entistäkin säikähtäneemmältä, eikä se ollut ihmekään, kun Alexin puheet alkoivat lipua odottamattoman synkille vesille. Alex parahti jotain epämääräistä ja piteli kädellään otsaansa. Hän sulki silmänsä ja jatkoi hiljaista epätoivoisen kuuloista mutinaansa. Devil, jonka kasvot olivat hänelle epätavallisen hämmästyneessä ja vieroksuvassa asennossa, empi hetken, mutta sanoi sitten hitusen arastellen: "Kuule... anteeks kovasti, veli. Ei ollut tarkoitus suututtaa, ja lopetatkos nuo itsetuhoiset puheet ja ajatukset tähän paikkaan? Älä oikeesti kuvittelekaan tappavasi itteäsi, sillä en pärjää ilman sinua. Ei isäkään saati Derek sitä olisi varmasti halunnut, että ampuisit ihtesi. Minä ymmärrän, että sulla on v*tun hankalaa, eikä minullakaan ole yhtään helppoa, mutta koeta pitää ittesi kasassa. Kyllä me tästä selvitään yhdessä, ja hyvä on, minä autan sinua potkimaan noista sa*tanan Sindaccoista viimeinkin ilmat ja etsimään... CJ:n".

Alex kohotti varovasti katseensa veljeensä, jonka kasvoilla lepäsi nyt keveähkö ja kannustavainen hymy. Hän laski kätensä polvelleen, suoristi selkänsä ja katsoi veljeään silmiin. Tämä istui edelleen rennosti ja kädet selkänojalla, mutta hieman vaivaantuneen oloisena ja ikään kuin hieman vältteli Alexin katsetta - kai peläten, että hän sanoisi jotain ikävää. "Noh, unoha tuo itsemurhajuttu, heitin sen koska olin aika h*lvetin vihainen, väsynyt ja ahdistunut, mikä nyt tuskin sinulle epäselvää olikaan. Ja olen yhä noita kaikkia edellä mainittuja, mutta tuo suostuvaisuutesi pyyntööni paransi oloani huomattavasti, veli", Alex aloitti kepeään sävyyn ja hymyä hiukan huulessaan, ja jatkoi: "Vaikka en uskokaan, että yötämme saamme, tai ainakaan minä saan, nukuttua kunnolla, ja aamullahan on aikainen herätys, niin eiköhän painuta pehkuihin. Että sitten jaksetaan aikasiin lähteä jahtamaan kuolleita miehiä ja CJ:tä. Tekis kyllä kovasti mieli jo lähteä nyt, mutta keli on ehkä turhan huono ja minua kyllä väsyttää aivan sa*tanasti, että eiköhän koeteta vähän levätä". Devil nyökkäili aina väliin myöntyväisen oloisena ja vastasi rennosti: "Hieno homma. Ja kyllähän minä tiesin, ettet ollut aivan tosissas, mutta hieman pelottavalta onnistuit kuulostamaan, täytyy myöntää. Noh, asia selvä... Mihinkäs aikaan herätys olisi? Meikäläistäkin väsyttää aika kivasti". Alex vastasi ensin naurahtamalla kepeästi ja sanoi sitten: "No olisko siinä kuuden maissa hyvä aika? En nyt tiedä onko tuo loppujen lopuksi niin aikainen herätys, mutta kellohan on nyt... hmm...". Sekä Alex että Devil katsahtivat seinällä television yläpuolella olevaa kelloa, jonka suojakupu oli jonkin verran kärsinyt ilmeisesti pudottuaan joskus aikoinaan lattialle. Alex jatkoi: "Niinh, kellohan 21:06, että joo. Laitapas muuten telkkari vielä päälle, niin katotaan huomisen sääennuste". Devil nyökkäsi ja laittoi television päälle kaukosäätimellä.

These Hours of Despair

Hautausmaalle saapumisen ja Daronin takaapäin näkemisen jälkeen olivat muistikuvat loppuneet, on Carl todennut tultuaan hikisenä tajuihinsa hetki sitten. Nyt hän makasi selällään kädet ja jalat sidottuina jollain teräksisen tuntuisella kovalla pinnalla pimeässä, hiukan ilmavalta ja melko lämpöiseltä tuntuvassa tilassa, mikä oli luultavimmin jokin kodinhoitohuoneen tapainen. Tämä oletus perustui siihen, että ilmankin ollessa sellaista kuin oli, huone oli poikkeuksellisen hyvin ilmastoitu ja useiden ilmastointilaitteiden ja kaikenlaisten putkien sekä säiliöiden humina ja kohina kuuluivat koko ajan selkeästi. Koska muita ääniä ei ollut Carlin kutakuinkin normaalia hengitystä lukuun ottamatta, huoneen äänet tuntuivat painostavilta. Huoneessa haisi hiukan ummehtuneelle ja epämiellyttävälle ilmastoinnista huolimatta. Jalkoja tai käsiä ei voinut liikuttaa tippaakaan, sillä ne olivat suorina ja ilmeisesti jotenkin kahlittu alustaan, jolla hän makasi. Ranteiden ympärillä tuntui selvästi jokin käsiraudalta tuntuva pidike. Varsinaista kipua ei tuntunut missään eikä hän nähnyt kehossaan mitään ulkoisia vammoja saati pahoinpitelyn jälkiä. Se, ettei mitään näkynyt, tosin johtui siitä, ettei siinä täydellisessä valottomassa tilassa pystynyt erottamaan ylipäänsä mitään. Valoa ei ollut lainkaan, ei edes pientä pilkahdusta oven raosta tai jostain. Ainut, joskin heikohko ja enemmän syylän aiheuttamaa kutinaa muistuttava, kipu tuntui Carlin rintakehässä, mikä tuli selvästi veitsen haavasta, joka ei luonnollisestikaan ollut vielä täysin parantunut. Tosin Carl tunsi myös jonkin verran jomotusta ja lähes kivuksi luokiteltavaa tunnetta takaraivossaan. Tämä tunne oli jonkin verran voimistunut aivan äskettäin. Veitsi ja haava olivat kielineet parin päivän takaisesta välikohtauksesta, jossa Carl oli päästään sekaisin ja epätoivoisena päättänyt päättää päivänsä veitsellä. Tähän kieltämättä yhä kipeään aiheeseen ajatuksensa kääntäneenä hän havahtui vahvasti kopiseviin askeliin, jotka tulivat huoneen ulkopuolelta. Hän kohotti päänsä makuuasennosta ja katseensa katosta äänien suuntaan suoraan eteenpäin eli arvatenkin huoneen ovea kohden, jota ei ollut osannut paikantaa vielä tätä ennen. Mielessä oli heti se, että hänet kolkannut ja siepannut henkilö tai peräti henkilöt tulivat nyt tarkistamaan, oliko hän jo herännyt. Askel askeleelta lähestyvä kopina nostatti pulssia ja sai kylmää hikeä pintaan. Sitten äänet pysähtyivät juuri oven taakse. Hetken oli hiljaista, kunnes saattoi erottaa melko selvästikin kun joku työnsi avaimen avaimenreikään. Ovi lähti aukenemaan hitaasti ja kirkasta valoa alkoi tulvia sisään säkkipimeään huoneeseen.

Valo häikäisi todella pahasti ja Carlin oli pakko siristellä oikein urakalla pimeyteen tottuneita silmiään. Tämän johdosta hän ei heti erottanut täysin avonaisena olevalla oviaukolla seisovaa henkilöä. Muutaman sekunnin kuluttua hän sai luotua tähän henkilöön kunnollisen katseen. Alkuun hämmästys oli suuri, kun henkilön piirteet vaikuttivat hämmentävän paljon Cesar Vialpandon vastaavilta. Hänen kehonsa oli kuitenkin sen verran varjossa, ettei kasvojakaan erottanut täydellisesti - puhumattakaan muusta ruumiista. Carlin suu oli hämmästyksestä auki ja hän inahti tahattomasti hiljaa. Hiljaisuus piinasi valtavasti. Carlin katse harhaili ohimennen alemmas, ja osui jonkinnäköiseen leikkauspöytää muistuttavaan leveään pöytään, jota oviaukon valo valaisi osakseen. Lattiaakin näkyi sen verran, että pystyi toteamaan sen olevan valkealla kaakeloitu. Yllään tällä ovella tyynen vakavasti Carlia tapittavalla miehellä näytti olevan auki oleva pitkä tumma takki, mustat housut ja valkoinen paita mustalla kravatilla. Hänen katseensa ei ollut lainkaan rauhoittava tai mieltä ylentävä muutenkaan, se oli paremminkin omituinen ja jopa jotenkin pelottava, ja sitä korosti hänen puhumattomuutensa. Samalla jostain muualta päin huonetta kuului jokin melko vaimea jonkinlainen rusahdus, joka kuitenkin unohtui nopeasti. Carlin vatsaa väänsi, hän sai kylmiä väreitä, hengitti melko painavasti ja kylmä hiki tuntui valuvan joka kohdasta hänen kehoaan. Mies ovella astui peremmälle ja sulki oven hiljaa perässään.

Valo kaikkosi taas huoneesta kokonaan. Carlin selkäpiitä karmi nyt entistäkin enemmän, sillä hän ei voinut tietää, mitä tulisi käymään, koska pimeyden keskeltä ei oikeasti erottanut yhtään mitään. Ilmastointi humisi yhä normaaliin tapaan ja oli yhä huoneen ainoa ääni Carlin hengitystä, jota hän pyrki tasaamaan, lukuun ottamatta. Äkkiä mieleen tulvi kasa inhottavia ja todella painostavia muistoja. Carl oli myöhästynyt jostain käsittämättömästä syystä edesmenneen rakastettunsa Sally Tenesseen hautajaisista. Myöskin Daniel Deadguyn katoaminen Johnsonien talosta Carlin unien aikaan ahdisti nyt kovasti, sekä se, että veljensä Sweetin hän oli nähnyt viimeksi edellisenä iltana ja silloinkin umpihumalassa ja lopulta sammuneena. Siitä, kun he puhuivat viimeksi, oli jo reilusti enemmän aikaa, eikä Carl pystynyt sitä muistamaan tarkoin. Huolet Danielista ja Sweetistä saivat aikaan miltei paniikkikohtauksen, tai ne saattoivat jo saadakin jonkinlaisen sellaisen. Pulssi ja hengitys tihenivät jälleen. Pelko sekoittui vihaan ja jännitykseen nyt siinä määrin, että sietämättömän tuntuinen pakokauhu valtasi Carlin mielen ja sitä kautta kehon. Hän kuitenkin pysyi edelleen liikkumatta ja hiljaa, joskin ruumis tärisi pakostikin välillä hieman ja raajat vipattivat. Myös Kendlin ja Cesarin tämänhetkiset voinnit huolettivat, joskin ajatus ja oletus siitä, että he olivat edelleen Marinalla Cesarin asunnolla, toimi vastavoimana ja rauhoitti hieman. Huoneessa Carlin kanssa näkymättömissä ja kuulumattomissa oleileva mies - niin kovasti kuin häneltä näyttikin - ei voinut olla Cesar, siitä hän oli aivan varma. Ajatuskin oli jo niin kaukaa haetun tuntuinen, että hän yritti hävittää sen tyystin jo valmiiksi äärettömän sekavasta ja väsyneestä mielestään. Nyt täytyi vain odottaa, mitä tulema piti, ja Carl uskoi, ettei mitään hyvää ollut luvassa.

Aikaa kului eikä mitään tapahtunut. Carl uskalsi jo hieman rentouttaa lihaksiaan ja mielikin alkoi jotenkin hämmentävästi hitusen rauhoittua. Hän painoi hieman koholla olleen päänsä väsyneen niskansa onneksi takaisin makuualustalleen. Täysin tässä tilanteessa ei voinut mitenkään rauhoittua, se oli itsestään selvää. Katse katossa hän mietti, että mitä tuon huoneessa häntä painostavan henkilön mielessä saattoi liikkua. Hyvällä asialla tämä ei ainakaan voinut olla, vaan nyt oli jo varsin selvää, että tällä oli jotain pahaa mielessään Carlin varalle, ja tämä keskittyi nyt alkuun tekemään tunnelmasta niin häiriintyneen ja piinavan kuin suinkin saattoi. Kuka tämä mieshenkilö saattoi olla? Miksi ihmeessä hän käyttäytyi näin? Miksi Carl menetti muistinsa ja heräsi tässä kyseisessä huoneessa sidottuna ja tuntien pientä jomotusta takaraivossaan? Muun muassa näitä kaikkia kysymyksiä Carl mietti juuri nytkin. Takaraivon jomotus oli jollain tapaa pikkuisen vahvistunut, mutta se ei ajatusten kulkua haitannut. Mahdollisia selityksiä sille, mitä hän nyt koki nyt parasta aikaa, oli monia. Tuntematon mies saattoi olla kuka hyvänsä, mutta Cesaria lukuun ottamatta Carl ei osannut yhdistää häntä kehenkään. Cesariin yhdistämisen saattoi kuitenkin jo unohtaa, ja sehän perustuikin pelkästään ulkonäköön, joka ei sekään varmasti kunnollisessa valossa olisi enää niinkään verrattavissa tähän Kendlin miesystävään ja Carlin sekä koko Grove Street Familesin hyvään ystävään. Hän saattoi olla vaikkapa joku Ballasien kalavelkoja jollain tapaa maksava palkkatappaja tai muu vastaava tai sitten Barry Jamesonin, joka oli tosin kuollut, terroristiryhmän jäsen, joka oli tullut kostamaan entisen johtajansa puolesta. Pelkkä ajatus tästä henkilöstä ryhmineen nosti runsaasti puhdasta vihaa pintaan, sillä hänen syytään oli Sallyn murha. Eipä myöskään ajatus Ballaseista ollut lainkaan mukava. Carl siirsi nämä ajatukset hetkeksi syrjemmälle ja pani merkille nyt ensimmäistä kertaa, ettei ollut kuullut ainuttakaan askelta missään vaiheessa. Aivan kuin huoneessa ties mitä suunnitteleva henkilö olisi jumittunut ovelle. Mistään suunnasta ei kuulunut mitään, minkä avulla voisi paikantaa henkilöä.

Samassa Carlin säikähdys oli valtava kun matala ja pehmeä nuorehkon miehen ääni lausui lempeään sävyyn jostain oikealta päin: "Carl, nimeni on Joseph McLaggen. Kutsu minua Joeyksi. Jos luulet, että mietin koko tämän hiljaisuuden ajan, että mitä sanoisin sinulle ensimmäistä kertaa kunnolla tavatessamme, niin se ei pidä paikkaansa". Ääni naurahti viimeisen lauseen jälkeen hieman. Edelleen säikähdyksestä sydän pamppaillen ääntä kuunnellut Carl ei tunnistanut ääntä tai nimeä. Huoneeseen astuneen miehen äänen kuuleminen nyt ensimmäistä kertaa näinkin pitkän hiljaisuuden jälkeen ei kohentanut hänen mielialaansa lainkaan, se päinvastoin lisäsi pelkoa. Carl pysyi kuitenkin vaiti, ja mies jatkoi: "Noh, kunnolla ja kunnolla... Olemmehan me kerran jo tavanneet joskus kauan sitten. Sitä tapaamistamme voisikin sanoa hyvinkin läheiseksi, joskaan ei lämpimäksi, tavallaan. Nimeäni tuskin muistat, ja en oletakaan, että muistaisit, kun eihän sitä ole sinulle koskaan kerrottu. Noh, tuota... Mitäs sitä tässä sanoisi nyt...".

Hetken tauon jälkeen hän jatkoi: "Enpä taidakaan nyt toistaiseksi visertää muuta kuin että tervetuloa viettämään elämäsi mielenkiintoisinta yötä minun arvokkaassa ja erittäin ystävällisessä seurassani. Nyt, ystäväni, saat kokea jotain jota olet varmasti jäänyt kaipaamaan, ja onneksesi et ikiajoiksi. Nimittäin, tervehdi lämmöllä rakasta naisystävääsi, sillä lämpöä hän nyt tarvitseekin toden totta!". Nuo viimeiset aiempaa selvästi kovempaan ääneen sanotut kauhistuttavat sanat saivat jo Carlin palan kurkkuun ja selkäpiin karmimaan pahemman kerran. "Ei...", hän parahti hiljaa ja hänen ilmeensä oli pelokkaampi kuin pitkään aikaan. Silloin katosta syttyi kirkas valo miehen äänen suuntaan ja paljasti näyn, joka sai Carlin suunniltaan - ehkä jopa enemmänkin. Vahva pisto tuntui vatsassa ja sydämessä, kun hän näki selvästi, että valossa seisoi Sally. Tämä ei kuitenkaan seissyt siinä omin avuin, vaan maahan upotettu rautaseiväs työnnettynä emätinaukosta sisään ja suusta ylös törröttäen. Kalju, vitivalkoinen ja kauttaaltaan kammottavan kuolleen näköinen alaston naisparka tuijotti valkein ja tyhjin silmin kohti kattovaloa.
Lähes veretön ruumis oli suorassa ja näytti seisovan siinä aivan omilla jaloillaan, mutta kunnollisessa valossa seivästä ei voinut olla huomaamatta. Carl tunsi melkein menettävänsä tajunsa, ja oksensi lattialle vasemmalle puolelleen. Valo valaisi sen verran, että hän pystyi toteamaan makaavansa kuin ruumishuoneen ruumislaudalla suhteellisen korkealla lattiasta. Ympäristöstä ei kuitenkaan saanut sen paremmin selvää. Paniikkikohtaus oli nyt täyttä todellisuutta ja hän tunsi, ettei saanut henkeä. Tukehtumista muistuttava äärimmäisen tiheä hengitys täytti koko huoneen. Miestä ei kuitenkaan näkynyt missään, eikä hän sanonut mitään. Carl koetti sulkea silmänsä ja käänsi katseensa suoraan eteenpäin pimeyteen, pois Sallyn häväistyistä jäänteistä. "Seuraavat pari piiiitkää tuntia tulevat olemaan varmasti todella mielenkiintoisia sekä sinulle että minulle...", kuului miehen hiljaisenpuoleinen ja pohdiskeleva ääni.

Deadly Nightshade

Jonkin aikaa - luultavasti ainakin viitisen minuuttia - oli ollut taas hiljaista ja valo oli sammunut pian miehen viimeisimmän puheen jälkeen. Carlin paniikkikohtaus ei ottanut hellittääkseen. Tietysti mitä enemmän hän mietti Sallyä, sitä pahemmaksi kohtaus meni. Hän rimpuili raivokkaasti kahleiden otteista ja karjui minkä hengen haukkomisensa alta pystyi. Hän pelkäsi, että pian saisi sydänkohtauksen, jos paniikkikohtaus ei loppuisi. Kylmä hiki virtasi ja paikkoja särki rimpuilun vuoksi. Ajatus siitä, että Sallyn hautajaiset olivatkin oikeasti vain valetta, ja Daron Deadguy oli sen valheen suustaan Carlille päästänyt, sai epäilemään, ettei Daron ollutkaan ystävällinen saati luotettava. Tätä Joey McLaggenia hän epäili vahvasti Daronin liittolaiseksi. Daron oli varmasti houkutellut Carlin valehautajaisiin saadakseen hänet napatuksi ja tehdäkseen hänelle sitten jotain ikävää. McLaggen oli todennäköisesti kolkannut Carlin hautausmaalla, ja nyt astui ensin valokeilaan ennen kuin Daron tekisi samoin. Oletettavasti Daron oli pääpaha, eli tuskin McLaggen tappaisi Carlia ainakaan ennen kuin hän olisi näyttäytynyt. Mistään ei voinut toki olla varma, mutta jotenkin tuntui sopivimmalta juuri nyt olettaa näin. Danielin osallisuus tähän epäilytti myös vahvasti. Sallyä ei mitä ilmeisimmin ollut ehditty vielä haudata, ja saattoi olla, että hänet oli tarkoitus tuhkata, ja häntä pidettiin hautausmaan ruumishuoneella pian koittavia polttohautajaisia varten. Sekin oli mahdollista, että hautajaiset eivät olleet vielä kovin lähelläkään, vaan Daron oli varastanut ruumiin sairaalan ruumishuoneelta.

Paniikkikohtaus alkoi jo heikentyä ja Carl oli lakannut huutamasta jo aikaa sitten. Sillä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta McLaggeniin, ja se väsytti mahdottomasti. Tunteet vain olivat nyt niin pinnassa, että huutaminen oli estämätöntä. Hengitys alkoi hiljalleen tasaantua ja Carl laski päänsä jälleen alustalle ja sulki silmänsä. Lihaksia tuntui särkevän jonkin verran. Hän yritti parhaansa mukaan ajatella jotain muuta kuin Sallyä tai muita ikäviä asioita. Mielessä kuitenkin pyöri nyt päällimmäisenä "miksi?". Sallyn ruumis oli tuotu tähän huoneeseen, joka saattoi hyvinkin olla hautausmaan ruumishuone, aivan varmasti Carlin järkyttämiseksi, ja siinä kyllä oli onnistuttu. Hänen olonsa oli kertakaikkisen hirveä, itku oli koko ajan kurkussa. "Noh ohhoh... Taisin osua arkaan paikkaan, vai mitä? Vai oletko kenties siksi noin suunniltasi, että sammutin valon? Korjataanpas tilanne...", McLaggen kesketytti päänsä taas nostaneen Carlin ajatukset. Valo syttyi ja paljasti jälleen seipäässä roikkuvan Sallyn. Carl parahti ja yritti sulkea silmänsä, mutta ne olivat liimautuneet tuijottamaan Sallyn tyhjiin silmiin, jotka peilasivat sielutonta, kuollutta ruumista. McLaggenia ei näkynyt vieläkään, mutta hänen omahyväinen myhäilynsä kuului jostain edestäpäin. Carl pakotti itsensä sulkemaan silmänsä ja painamaan päänsä takaisin makuuasentoon. Kuva, jonka hän oli juuri nähnyt uudestaan, ei kuitenkaan hävinnyt - se oli kertakaikkisesti syöpynyt verkkokalvoihin. Ne silmät, joskus niin kauniit silmät, nyt niin kuolemaa peilaavat silmät tuskin unohtuisivat koskaan.

"Täytyypä myöntää, että kaunis nainen, jos kauneudesta nyt enää voi juuri puhuakaan. Ehkä niitä hiuksia ei olisikaan pitänyt leikata pois, nekin olivat upeat. Katso nyt näitäkin rintoja, nuolisin näitä oikein mielelläni, mutta nekrofilia ei ole alaani. Olisinpa tavannut Sallyn jo hänen eläessään", McLaggen kertoi rauhallisella äänellä, ja Carl kohotti päänsä ja katseensa äänen suuntaan, joka valitettavasti oli Sallyn suunta. McLaggenin pystyi nyt näkemään ensimmäistä kertaa kunnolla, ja epäilys Cesarin ja hänen yhdennäköisyydestä oli kuin olikin asiallinen, eikä hän näyttänyt enää juuri Cesarilta. Tukka oli kyllä samanlainen, eli hänen päänsä oli lähes kalju, ja hänellä oli samantyyliset viikset kuin Cesarilla, ja hymyssäkin oli hieman samaa. Mutta McLaggenin ihonväri oli vaaleampi ja kasvonpiirteet olivat jollakin tapaa pehmeämmät tai jotakin. Hän saattoi myös olla Cesaria hiukan nuorempi, mutta ääni oli matalampi. Carl ei kuitenkaan keskittynyt varsinaisesti McLaggenin ulkonäköön, vaan siihen, että hän oli tarttunut vasemmalla kädellään Sallyn vasemmasta rinnasta kiinni. Hänen kasvoillaan lepäsi kepeä hymy, kunnes hän kumartui rinnan kohdalle ja esitti nuolevansa sitä, vaikkei todellisuudessa hipaissutkaan sitä. Hänen silmänsä olivat kiinni, ja hän näytti oikein nauttivan siitä, mitä esitti tekevänsä. Hän päästi rinnasta irti, suoristi selkänsä ja nauroi melkoisen räkäisesti. Näky oli totaalisen kuvottava ja Carl käänsi taas katseensa pois ja sulki silmänsä. "Mi-mistä vit-tusta tässä nyt on kyse?! Miks h*lvetissä teet näin, senkin sa*tanan m*ulkvisti?", hän huusi raivoisasti mutta piti silmänsä edelleen tiukasti kiinni. Hän ei tahtonut saada sanaa suustaan. McLaggen hymyili edelleen, oli hetken hiljaa katsoen Carlia, ennen kuin vastasi rauhallisesti: "Tässä on kyse siitä, Carl, että olet tehnyt kauan sitten pahoja asioita. Sinun on täytynyt maksaa niistä jo pitkään, mutta kukaan ei sitä maksua ole sinulta tullut perimään - ennen kuin vasta nyt. Vuoden 1990 syyskuun viidennestätoista päivästä asti olet saanut elää rauhassa syntiesi kanssa. Tai ehkä pitäisi kuitenkin sanoa vain, että syntisi". Carl avasi varovasti silmänsä ja katsoi vakavoitunutta McLaggenia silmiin, jotka katsoivat suoraan hänen silmiinsä.

Tuo kyseinen päivämäärä, jonka McLaggen juuri toi esille, oli jo melkein unohtunut Carlilta täysin vuosien kuluessa. Hän ei sitä olisi halunnutkaan muistaa, mutta hänen muistissaan se oli päivä, jolloin hän taisteli Salvatore Leonen mafiaperheen joukoissa Liberty Cityn Portland Harborissa. Hän oli lähtenyt kolme vuotta aiemmin kotoaan Los Santosin Gantonista, koska veljensä Brian oli kuollut auto-onnettomuudessa, jonka hän oli kaiketi aiheuttanut epähuomiossa. Hän hävitti tämän äärimmäisen ikävän muiston mielestään ja palasi takaisin - ei myöskään kovin miellyttävään muistoon eli - vuoden 1990 syyskuun viidennentoista päivän tapahtumiin. Taistelua käytiin tuolloin Paulie Sindaccon mafiaperhettä vastaan, ja satamaan oli kokoontunut perheen edustajia ainakin kolmekymmentä, Leonen edustajia ehkä muutama vähemmän. Carl oli taistellut muiden Leonejen kanssa urheasti Sindaccoja vastaan, jotka kyllä antoivat kovan vastuksen. Hän ei muistanut, että miksi taistelu käytiin juuri tuolloin ja juuri siellä, ja että mitä erikoista siellä oli tapahtunut, mutta ainakin sen hän muisti, että pian tuon jälkeen Paulie Sindacco oli julistettu kuoliaaksi. Taisteluun hän ei ollut osallistunut eli siellä hän ei kuollut. Hän oli jo tulloin vanha ja sairas mies, ja lepäsi taistelun aikana mitä ilmeisimmin vuoteessaan Sindaccojen päämajassa. Taistelu oli lopulta kääntynyt voitolliseksi Leoneille, mutta kaksi Sindaccojen autoa oli päässyt pakenemaan paikalta. Nyt Carl pystyi yhdistämään McLaggenin Sindaccoihin, ja oletettavasti hän oli mukana Portland Harborin taistelussa. Danielle Deadguyn liittymistä asiaan Carl ei sen sijaan vielä ymmärtänyt, mutta ehkäpä hänkin oli jollain tavalla mukana. Sukunimi oli todella häiritsevä, sillä se toi mieleen ajatuksen siitä, että Daron ja Daniel olivat Sindaccoja ja täten oikeasti vihollisia.

McLaggen jatkoi samaan äänensävyyn: "Minun henkenihän ei merkinnyt tai merkitse mitään Daniellen henkeen verrattuna. Noh, joko nimi herättää edes jonkinlaisia muistikuvia? Kenties tunsit sykäyksen pienessä peniksessäsi, senkin säälittävä runkkarip*ska. Mikäli et, niin virkistänpäs muistiasi kertomalla, että Daniellen sukunimi on Deadguy". Carl oli erittäin hämillään, eikä McLaggenin mainitseman naisen etunimi sanonut mitään, mutta sukunimi sen sijaan sanoi ja paljonkin. Naisia ei Carlin muistikuvan mukaan paikalla taistelussa ollut saati missään lähistöllä vaaraetäisyydellä. Hän oli jo miettiessään ehtinyt unohtaa Sallyn ja tämän vierestä taas kadonneen McLaggenin, sen verran pysäyttävää tekstiä McLaggenin suusta oli äsken tullut. Nyt näky raiskasi hänen mieltään jälleen niin, että hän käänsi katseensa vasemmalle ja pimeyteen. Valo sammui ja Sally katosi näkyvistä. Täysi pimeys oli ehtinyt vallita vain pienen hetken, kunnes Valot syttyivät suunnilleen samaan kohtaan huoneen toiseen päähän, ja silmille paljastuva näky oli lähes yhtä pöyristyttävä kuin aiemmin paljastunut. Siinä näkyi huoneen ovi, vähän sitä leveää teräspinnotteista pöytää, joka näkyi jo aiemmin McLaggenin astuessa sisään, ja vieläkin syrjemmällä vasemmalla seinässä kiinni oli nojatuoli, jossa istui Daron Deadguy.

Hänellä oli yllään samanlainen asu kuin McLaggenilla ja hän näytti hyvinkin huolitellulta aina siistisi kammattua keskijakausta myöten. Hän istui kädet käsinojilla, jalat ristissä ja oikea jalka vasemman päällä. Kasvoillaan lepäsi tyyni hymy, kuten McLaggenillakin suuren osan ajasta oli levännyt. Hän ei sanonut mitään, eikä näyttänyt mitenkään hämmästyneeltä, vaikka Carlin ilme oli aivan päinvastainen. "O-olitko si-inä koko ajan huoneessa? Miten en ku-kuullut mitään? Mistä oikein on kyse?" Carl kysyi sopertaen ja tärisevällä äänellä. Daron näytti hymähtävän ja hänen hymynsä leveni melkein nauruun, ennen kuin hän vastasi jopa iloiseen sävyyn: "Kyllähän minä olen ollut tässä jo parisen tuntia, usko tai älä. Huoneen ilmastointi on melko kova, jos et ole huomannut, ja osaan kyllä olla hiljaa jos on tarvis. Noh, tuotah... Kuten hyvä ystäväni ja Sindaccojen mafiaperheen ylimpiin kuuluva Joey tuossa jo kertoilikin, niin kyse on eräänlaisesta takaisinmaksusta. Kostoksikin tätä voisi joku sanoa, mutta itse haluaisin kutsua sitä ennemminkin takaisinmaksuksi tai tuomioksi. Aivan, olet tehnyt pahoja asioita, Johnson. Kauan sitten... Ja nyt joudut vihdoinkin vastaamaan teoistasi, ja Diablot ovat seuraavat teidän Johnsonien jälkeen". Hänen hymynsä ei kaikonnut, mutta Carlin ilme oli miltei kauhistunut. Hän ei vain voinut uskoa kuulemaansa, ei voinut. Vaikka vasta pari päivää sitten Daron oli jahdannut häntä Los Santosin poliisipäällikkönä, he olivat tehneet sovinnon. Daron ehti tuntua ihan mukavalta mieheltä sen hetken, kun he juttelivat edellisenä iltana klubilla, jolla tapahtui kauheita Alexander Diablon ilmestyttyä kesken Daniel Deadguyn yhtyeen Shredded Crewin konsertin aikomuksenaan ampua Daniel. Daron oli silloin vinkannut Sallyn hautajaisista, tosin ei Carlin muistin mukaan ollut sanonut itse tulevansa sinne.

"Jatka toki, kerro lisää", Carl kehotti Daronia määrätietoisesti ja vakava ilme kasvoillaan, ja lisäsi vielä loppua kohden huutoon yltyvällä äänellään: "Te ja teidän naurettavat pelottelupelleilynne. Laittakaa kaikki valot päälle jos uskallatte! Ja jättäkää jumalauta Sally rauhaan, sairaat paskiaiset!". Daronin ilme vakavoitui hieman ja hän käänsi tuimahkon, käskevän katseensa huoneen toiseen päähän kohti. Kaikki valot syttyivät ja häikäisivät ikävästi Carlin pimeyteen tottuneita silmiä. Hetkisen kuluttua hän sai luotua kunnollisen silmäyksen huoneeseen, ja totesi sen olevan hautausmaan krematorio. Huone ei ollut kovin suuri, pituussuunnassa päästä päähän se oli ehkä reilut kymmenen metriä ja leveyssuunnassa vähän vähemmän. Pituussuunnassa huoneen keskellä meni leikkauspöytää muistuttava parimetrinen pöytä, jolla lepäsi tyhjä ruumissäkki. Oven oikealla puolella olivat valokatkaisijat, joiden luona McLaggen nojasi seinään ja piti käsiään puuskassa katsoen tuimasti Carlia. Seinät olivat lattian tavoin valkealla kaakeloituja, ja huoneen ilme toikin mieleen jonkinlaisen sairaalatilan. Ikkunoita ei koko huoneessa ollut ainuttakaan, mikä hieman kummastutti. Oikealla melkein seinän vieressä oli Sally, jonka seiväs oli upotettu lattiakaakeleista läpi ja jota Carl ei edelleenkään halunnut nähdä, joten hän käänsi katseensa Daroniin, joka istui yhä nojatuolissa samassa asennossa ja sama ilme kasvoillaan, tarkkaillen Carlia. "Arvaatkos missä makaat juuri nyt? Tai että minne olet menossa?" Daron kysäisi ja hänen naamalleen palasi jälleen leveähkö hymy. Carl katsahti ympärilleen ja alas lattiaan, ja hänelle selkisi, mitä hänelle aiottiin tehdä, ja se sai sydämen pomppaamaan kurkkuun. Hän huomasi makaavansa ruumislaudalla, jolla kuljetettiin vainajan ruumis uuniin tuhkattavaksi. Uunin sisälle ei pystynyt näkemään, sillä aukko oli aivan takana. Luukku oli sen verran kiinni, että sen alta ei lämpöä tullut, mutta ihan kokonaan kiinni se ei ollut, koska ruumislauta oli sen verran ulkona, jotta Carl mahtui makaamaan siinä. Uskoa saattoi kuitenkin, että uuni oli ollut lämpenemässä jo hyvän aikaa. "Ilmeestäsi päätellen tajusit. Yönvarjo on kuolettava tänä yönä", Daron totesi ja hänen hymynsä levisi entisestään. Carlin ilme oli kuin aaveen nähneellä ja hän tunsi, kuinka paniikki hiipi jälleen esiin.

To Be Continued.

Lainaus:09.02.2010 DirgeInferno kirjoitti:
The Morning Never Came pt. 3

Paluun olet tehnyt noin vuoden jälkeen tarinamaailmaan niin arvostelemaan kuin kirjoittamaan upouusia tarinoita. :) Tämä TMNC:n kolmas osa kuljettaa juonta taas pikkusen enemmän eteenpäin, kuten aina onkin hyvä tapahtua.

Pituus on ensinnäkin massiivinen - 17 kappaletta on jo aika suuri määrä, ja vaikka ne itse ovat aika keskimittaisia, niin yhdessä ne muodostavat sellaisen "sopivan pitkäksi" luokiteltavan tarinan. Siitä ei löydy loppujen lopuksi niin kummempaa moittimista kuin saatoin ehkä odottaa.

Tarinassa ei nähdä toimintaa, mutta sen ahtaminen joka paikkaan on edelleen turha juttu enkä siksi siitä sakota. Kuten jo sanoin, juoni kulkee taas vähän eteenpäin, vaikka näin pitkässä tarinassa olisi mielestäni saanut olla enemmän juonen edistämistä.

Kerronta taas tuntuu paikoin epätasaiselta. Välillä mennään jotenkin minun tarinoiltani kuulostavalle linjalle, mikä ei aina näytä erityisen hyvältä - kyllä, en pidä omasta kerronnastani. :P Välillä taas tapahtumia kuljetetaan niin hitaasti, että tuntuu, että tästä olisi peräti voinut nopeuttaa, vaikka eihän nopeuttaminen koskaan normiolosuhteissa ole hyvä asia.

Kokonaisuutena tämä oli nyt hyvän ja kiitettävän rajoilla pyörivä paluustoori, josta ei löydy mitään erityisen suurta ja näkyvää miinusta - olihan siis pérkeleen hyvin tehty ajan kulusta huolimatta! :)

+ Varsin pitkä
+ Kerronta laadukasta, kuten lähes aina olen tottunut näkemään
+ Ja se juoni kulkee...

- Kerronta paikoin epätasaista

9 -

-

-

-

Carbo ja Toro tääl vaa kommaa ja arvostelee toistensa tarinoita

Ja Schneider. :p

Lainaus:28.02.2010 MrToro kirjoitti:
MrToro Stories 66 - Season 7:

Enemy Of My Enemy Is My Friend

No täähän oli askel parempaan suuntaan, ainakin juonellisesti. Kisaidea oli hyvä, ehkä tähän mennessä kiinnostavin tarinasi... ja tarina oli täynnä tapahtumia, mikä on oikeastaan hyvä juttu aiemmin nähtyjen lukuisten selittelytarinoiden jälkeen.

Tosin siitä tullaankin siihen, että välillä toiminnan kuvaus oli liian epätarkkaa ja nopeaa, ja siksi kisasta ei aivan saanut kunnollista otetta. Tilannekatsauksia olisi voinut näkyä useammin, koska nyt meni muutamassa paikassa "sormi suuhun" miettiessäni että mitäs tässä nyt on tekeillä. :P

Juoni etenee aika vähän ja tapahtumissa mennään eteenpäin vain ennen kisaa ja kisan jälkeen, mutta on sekin jotain, eli siitä en ala kommentoida. Kerronta saisi olla tarkempaa, vaikka autot sentään oli kohtuuhyvin kuvattu (ei liian pitkästi, vaan juuri sopivan tarkasti, että heti sai kunnollisen kokonaiskuvan), mutta tuolla nyt lähinnä toistan itseäni ja viittaan toimintakohtauksiin radalla.

Eipä muuta. Hjuva tarina.

+ Oikeastaan kiinnostavin osa tähän mennessä, mikä on hyvä merkki
+ Rautaisannos toimintaa
+ Juoni kulkee sopivan paljon silloin kun sattuu kulkemaan
+ Kerronta, varsinkin toiminnan ulkopuolella

- Välillä tilanne varsin epäselvä
- Toimintaa ei kuvattu parhaalla mahdollisella tavalla

8 puol

Dodii, eipä teidän enää tarvi odottaa :)

Carbonox Stories:

CoD - Osa 5 - Cold Heart of Hate

Sotahuoneen vaarat ja koettelemukset oli tällä erää käyty läpi. Dice Deco oli juuri kukistanut joukon Ultorin kokeneimpia sotilaita pimeyden turvin pelkällä vähäpanoksisella pistoolilla ja oli ylpeä itsestään - ainoa tätä vaikeampi kamppailu hänelle oli ollut vuonna 2005 käyty suurtaistelu Saintien ja Westside Rollerzien välillä, kun koko jengin tärkeimmät miehet lähtivät katukisaajajengiä vastaan tavoitteenaan vain voitto. Deco loukkasi taistelun tuoksinassa jalkaansa ja joutui nyt astelemaan hyvin varovasti haavan takia. Myös olkapäähän teki kipeää ja se vaikeutti tähtäämistä, eli uuteen tulitaisteluun ei juuri ollut varaa. Hän avasi kaapin, jossa hänen hyvä ystävänsä ja ajoittainen taistelukumppaninsa, Dice-kissa, oli levännyt sotahuoneräiskinnän ajan. Kissa oli ollut hereillä kaiken aikaa ja murisi ensin vihaisesti luullen, että yksi vihollisista olisi löytänyt kaapin ja hänet sisältä, mutta hän rauhoittui nähdessään Decon rauhallisen naaman, josta paistoi lievä tuskan tunne. "Tule tänne, Dice, meidän on aika jatkaa eteenpäin ennen kuin vartijat pääsevät luoksemme" Deco pyysi ja kissa hyppäsi hänen syliinsä, mutta ei jäänyt sinne kauaksi aikaa, koska jaloittelu oli silti hyvin tärkeää kunnon ylläpitämiseksi. Dice olisi ehkä halunnut tutkia sotahuonetta, koska ei ollut päässyt tekemään siellä yhtään mitään, mutta isännän käskyä tuli totella. Ohjuksen oli pakko olla lähellä ja siksi Deco olikin valmis tutkimaan kaikki viereiset huoneet sen varalta, aloittaen koilliseen päin vievästä käytävästä. Siellä olivat hänen tietonsa mukaan Alfa-osaston tärkeimmät tilat, ja koko osasto näytti koostuvan mahdollista sotaa ajatellen tärkeistä asioista. Hän meni perimmäisen kulman ovelle ja kierrätti korttia laitteessa, jolloin voimakkaasta materiaalista tehty ovi aukesi kolisten ja mies ja kissa kulkivat siitä läpi. Dice jatkoi jo melko hyvin valaistua käytävää pitkin, kun Deco jäi sekunnin murto-osaksi sulkemaan saman oven kortillaan. Tämän jälkeen hän seurasi kaimaansa hetken matkaa, mutta otti pian ohjat pitäen itseään älykkäämpänä ja tarkempana. Vartijoiden ääntä ei käytävältä kuulunut, eli hän sai olla turvallisesti liikkeellä hetken aikaa. Oikealla seinällä riippui joukko muotokuvia, jotka kaikki katsoivat häntä jotenkin pahannäköisen oloisesti silmiin. Ne taisivat esittää saksalaistyylisen ulkomuodon ja univormuissa komeilevien hakaristien perusteella Wisslerin sukulaisia tai isoisän ystäviä, mutta Deco ei jäänyt pohtimaan näiden kohtaloa tai muutakaan, vaan jatkoi päättäväisesti matkaansa. Oikealla puolella ei ollut ovia, mutta vasemmalla näkyi edessäpäin pieni huone.

Huoneeseen näki sisälle ulkopuolelta ikkunan välityksellä ja nähtävästi sinne oli kasattu tavallista isompi tekninen väline, johon käsiksi pääseminen tulisi olemaan lottovoitto Decolle. Hän lähestyi huonetta tarkistaen ensin molemmat suunnat vihollisten äänien varalta, mutta koska ketään ei ollut tulossa, hänen ei tarvinnut vaivata sillä päätään enempää kuin pari sekuntia. Jostain syystä tämän ikkunalla varustetun kopperon ovi ei suostunut aukeamaan, mutta se ei ollut lukossa - pikemminkin jokin piti sitä paikoillaan toiselta puolelta. Se ei ollut lainkaan Ultorin tapaista, tukkia nyt ovi todennäköisesti jollain puutuolilla, joka ei pidätellyt ainakaan kunnollista iskuvoimaa. Tientukos tarkoitti myös sitä, että sisällä oli pakko olla joku, koska ovea oli aika vaikea jättää tuohon tilaan ilman, että kukaan enää oli paikalla. Koska este tuntui suhteellisen kevyeltä, Decon ei tarvinnut käyttää edes kaikkea voimaa, vaan hän työnsi ovea räväkästi potkaisten jalallaan, ja hän tunsi tietokonetuolin kaatuvan rytisten kumoon toisella puolella. Siitä lähti niin kova ääni, että Deco hypähti äkkiä huoneeseen välttääkseen toivomattomia katseita ja paiskasi oven ehkä hiukan liian meluisasti kiinni perässään. Hän odotti näkevänsä jonkun sisällä, mutta hämmästyikin sitten, kun ketään ei löytynyt edes peränurkalta. Deco oli odottanut näkevänsä joko jonkun peloissaan kyykkivän, joka oli paennut sotilailta ja päässyt tänne, tai sitten jonkun, joka halusi yllättää hänet hyökkäämällä. Huone kuitenkin oli aivan typötyhjä, tai siltä se ainakin vaikutti ensinäkemältä. Katossa lillui yksinäinen kärpänen ilman mitään parempaakaan tekemistä, ja tietokonetuoli oli pitkän pöydän lisäksi huoneen ainoa tarvike. Pöydän päälle oli asetettu kohtalaisen suurikokoinen tietokonejärjestelmä, joka näytti siltä kuin olisi parhaillaan turvalukituksessa ja aukeni vain sen peruuttamalla, mutta siihen tarvittiin Ultorin yksityisiä salasanoja. Verkkoon sisään pääsemisestä oli ehkä suuri hyöty, mutta yksi asia kerrallaan - Deco nimittäin kuuli raskasta hengitystä, joka kyllä yritti olla vaimeaa pystymättä siihen, ja se kuului tuon nimenomaisen pöydän alta. Dice, isäntäänsä pienempänä, pystyi katsomaan esteettömästi alle ja hän päätteli, että kuka siellä sitten ikinä olikaan, oli juuri piiloutunut tähän huoneeseen ja tukkinut oven paetessaan Masakoja (kuten Ultorin sotureita yleisesti nimitettiin).

"Kukas sinä olet ja mitä teet täällä?" Deco kysyi tylysti katse pöydän alla, mutta siellä kyykistelevä hahmo suhtautui tähän pelokkaasti ja luuli äänensävyn perusteella, että Deco oli yksi hänen peräänsä lähteneistä Masakoista, ja hän käänsi vaikeasti erotettavaa päätään pois miehen (ja kissan) suunnalta ja sanoi yllättävän äksyn kuuloisesti: "Mene pois täältä. Tähän sai kyllä jo viimeistään loppua Wissen leikit, minä en enää alistu." Deco ei ymmärtänyt, missä oikeastaan mentiin, sillä alistuminen (tässä mielessä) ja suurjohtaja Wisslerin leikit olivat hänelle ennestään tuntemattomia käsitteitä. "Taisit ymmärtää nyt hiukan väärin. Minä en todellakaan ole Masako - en enää, vaan olen hetki sitten tänne murtautunut firman petturi, joka etsiskelee muuatta ydinohjusta." Deco selitti ja esitteli samalla hiukan itseään, mutta pöydän alla kyykkivä hahmo, joka ainakin äänensä perusteella (siinä varmaan jo tarpeeksi syitä?) oli nainen, ja selvästi tavallista enemmän kehnoja sattumuksia kokenut. "Etkö sinä jo kerrasta opi, että minua ei kiinnosta? Painu hélvettiin täältä ja vie karvainen kattisi mennessäsi." hän komensi kahta kauheammin ja oli loppumattoman äksyilynsä perusteella suuttunut jostain niin pahasti, ettei näemmä huolinut edes apua. "Hyvä on sitten, mutta olisipa tulevaisuutesi sentään valoisampi, jos olisit jaksanut kuunnella loppuun. Eipä muuta, minulla on parempaakin tekemistä, pitää hakea se typerä ohjus ja Stalkerkin vielä..." Deco selitti ja nosti tietokonetuolin pystyyn ja pois edestä mennäkseen ovesta sisään, mutta sitten hän huomasikin, että enää se hahmo ei kyykkinyt missään pöydän alla, vaan ilmeisesti hänen sanomansa asia sai aikaan sen, että tämä kömpi välittömästi ylös sieltä, nousi kunnolla jaloilleen pyyhkien pölyjä vaatteistaan ja pysäytti Decon ennen kuin hän sai otettua kahvasta kiinni. "Odota! Mitä sinä tiedät Stalkerista?" hän kysyi vaivaantuneesti ja tilanteesta kiinnostunut Deco kääntyi hitaasti ympäri oven edustalla ja näki nyt hänet kokonaan - kyllä, selvästi tämä oli karannut vanki. Asu oli tismalleen samanlainen kuin niillä miehillä, joiden selliin Deco oli putkahtanut kylpyhuoneen rikkinäisen lattian läpi, ja muutamalla muullakin, joiden sellit Deco ohitti matkallaan sotahuonetta kohti noin vartti sitten. Oranssit housut ja paita, jossa komeili ainakin sana "Stilwater" ja mustat kengät olivat jo melko tavallinen näky, ja Decon muistojen perusteella vankilasaarenkin asukit käyttivät samannäköisiä vaatteita. "Stalkerista vai? Mikset vaikka esittelisi itseäsi ensin? Sillä tavalla saisin jo tietää, miten hän voi jollain tavalla liittyä paikallisiin vankeihin." hän murahti kädet puuskassa ja suljettuun oveen nojaten - Dice hyppäsi pehmeän tietokonetuolin päälle seuraamaan keskustelua.

"Esittelisi? En edelleenkään luota sinuun, koska sinulla ei näytä olevan missään todisteita todellisesta minästäsi, mutta näiden pitkien vuosien jälkeen minulla ei ole mitään hävittävää. Et varmaan ole kuullut minusta ennen, mutta nimi on Sina Swift." hän sanoi edelleen katkera sävy äänessään ja vasta nyt Deco keskittyi myös kasvonpiirteisiin. Jotenkin hän oli pitkästä vankilasessiostaan huolimatta säilynyt muuten hyvässä kunnossa ja jos hän ei olisi Stalkerin kertomuksien perusteella samassa ikäluokassa kuin ryssä (n. 35 vuotta) Deco olisi veikannut häntä vähintään semmoiset viisi vuotta nuoremmaksi. Tukka, joka oli enemmän tumma kuin vaalea, oli päässyt kasvamaan kohtuullisen pitkäksi, mutta siitä näkyi, että se oli leikattu jossain, epäilemättä vankien sisäisessä parturissa. Silmistä näkyi jonkinlaisen kärsimyksen aiheuttamaa vaivautumista, mutta hiukan helpottunut ilme kieli siitä, että Decon paikalle saapuminen johti vähintäänkin lievään onnellisuuden tunteeseen. "Itse asiassa olen, koska olen kuullut juttua ystävältäni Stalkerilta oikein riittävästi ja sen ansiosta tiedän muun muassa, että jouduit kaapatuksi Sidneyn ollessa Petrovicille velkaa enemmän kuin oli maksettavissa..." Deco huomautti, mutta joutui keskeytetyksi ennen kuin pystyi jatkamaan loppuun. "Ei, älä kerro enempää! Vihaan kuulla elämäntarinaani jonkun ulkopuolisen, kuten sinun, suusta!" Sina tiuski ja Deco säikähti aggressiivista reaktiota, hiljentyen suosiolla saman tien. "Ja nyt kysyn sitä uudestaan, eli mitä sinä tiedät Stalkerista?" hän jatkoi heti rauhoittuneella ja ystävällisellä, tai ainakin sitä esittävällä äänellä lähes heti perään. Deco ei ollut tottunut moisiin luonteenvaihtoihin ja hänellä jäivät välillä sanat kurkkuun, mutta koska hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tarjota apuaan sitä tarvitseville, hän vastasi ystävällisesti (ja ihan oikeasti sitä tarkoittaenkin): "Tottahan toki minä tiedän Stalkerin, tunnettu myös nimellä Elefantti. Sen kanssa minä tänne tulinkin ja me jäätiin kiinni tuolla Betan käytävällä, kun Burnwood porukoineen oli valppaana, ja itse pakenin tämän kissan kanssa..." Deco sanoi osoittaen Dicea, "mutta Stalker taitaa vieläkin olla pulassa, enkä ole oikein varma, mitä Zzzzzharp aikoo tehdä hänelle kidutuskopissaan." Hän sanoi Sharpin nimen oikein surisevasti muistellen hänen puhetapaansa ei-niin-lämpimästi. Hänen mielestään se oli jopa hiukan hauskaa, mutta Sina oli toista mieltä. "Siis jätit hänet johonkin tuonne kitumaan Sharpin seurassa? Mitä järkeä siinäkin nyt oli, etkö sinä ymmärrä, millainen mies se on..." hän kysyi huolestuneesti uskaltamatta kuitenkaan olla vihainen aseistetulle Decolle, mutta ennemminkin puheesta erottui lähes itkuinen sävy kuin kiukkuinen.

"Rauhoitus nyt, neiti, minä en ole koskaan ennen epäonnistunut vapautushommissani... tai en ainakaan kovin pahasti. Ja nyt, ennen kuin alat taas kiukutella minulle, niin pyytäisin sinua olemaan rauhallinen ja vaikka kertomaan, mitä tiedät. Olen vähitellen saanut aina vain enemmän olennaisia asioita selville menneisyydestä, jotka kummasti auttavat tuntemaan vihollisen, ja tässä on erityisen hyvä tilaisuus. Dice, anna hänen istua..." Deco selitti ja viimeisen lauseen jälkeen kissa katsoi häntä hivenen närkästyneenä, koska oli juuri päässyt hyvään asentoon tuolilla, mutta teki sen, mitä isäntä käski. Deco nilkutti tietokonepöydän luo ja istuutui sen päälle kohtaan, joka ei ollut johtojen ja laitteiston peitossa, ja antoi Dicen kivuta taas hänen syliinsä, kun ei muutakaan paikkaa ollut. Vaivaantuneen näköinen Sina istui tuoliin ja rullasi sen pöydän viereen, mutta katsoi huolestuneena ulos ikkunasta - sieltä kun näki hyvin sisään eikä vankien läsnäoloa katsottu hyvällä näin tärkeän näköisessä kopissa. "No niin... eli kyllä, olin - tai siis olen - keskinkertaisesti menestyneen salakuljettaja Sidney Swiftin ainoa lapsi, ja suoraan sanottuna kaikki vaikutti perheessäni hyvältä, huolimatta siitä, että Sidneyllä oli ongelmia paljon suurempien voimien kanssa. Hän otti lainaa ties keneltä eikä hänen muuttonsa Italiasta Amerikkaan juuri yhtään auttanut asiaa, silloin hän vain loi suurempia vihamiehiä itselleen jättämällä velat maksamatta. Suuremmat salakuljetusfirmat keräsivät päivässä enemmän tuottoa kuin Sidney kuukaudessa, ja hän yritti yrittämistään, mutta ei kyennyt tekemään yhtään mitään. Ollessani 12-vuotias elämäni kuitenkin kääntyi kammottavaksi ja sellaista se on ollut tähän päivään asti. Yksi näitä Sidneyn velkojia oli nimittäin venäläinen mafiapomo Kenny Petrovic, joka ei katsonut hyvällä tätä tempausta, ja niinpä hän eräänä päivänä ryntäsi joukkoineen meidän kämpille. Siinä oli tiukka paikka, mutta onneksi hän ei tullut tappamaan ketään. Valitettavasti minä sain syyttömänä osapuolena kärsiä tästä pahimmin, koska minut sitten kaapattiin noiden mukaan ja niin jouduin pakkotyöhön Siperiaan, vain koska typerä Sidney ei koskaan onnistunut missään, vaikka olisi voinut... Nykyään olen kyllä jo antanut hänelle anteeksi, koska ei edes Petrovicilla ole vapaudenriistoon mitään oikeutta ja hän oli yksin tästä vastuussa. Kuitenkin siellä Siperiassa minä vietin vain puolitoista vuotta, mutta se osuus elämästä oli hyvinkin vaiheikas. Siellä tapasin sekä hyviä ihmisiä että erään kamalan tapauksen..."

"...eli Wisslerin." Deco sanoi tietäen tämän vastauksen liiankin hyvin. Hän katseli matalasta ikkunasta käytävään, mutta kukaan ei näyttänyt kävelevän vieläkään ohi, eli he olivat toistaiseksi kunnossa. "Niin... se sáatanan pervo ja hyväksikäyttäjä, joka ajattelee vain omaa etuaan..." Sina sanoi ja puristi molemmat kätensä nyrkkiin pidätellen taas uutta raivokohtausta, jotka näyttivät tulevan Wisslerin takia aika tiuhaan tahtiin pienimmistäkin asioista. "Älä taas! Ja et kai tarkoita hyväksikäyttäjällä... niin, juuri sitä?" Deco kysyi viitsimättä sanoa arvelemaansa merkitystä ääneen. Hän ei kyllä toivonut sen olevan totta, mutta katumusta osoittava nyökkäys kertoi kaiken oleellisen. "Näin se nyt on, ja jo 90-luvun alussa sekosin hyväksikäyttöjen määrän laskuissa, mikä ehkä kertoo jo kaiken syvästä vihastani sitä páskanaamaa kohtaan, joka vain kasvoi kerta kerralta, ja jonain päivänä kosto vielä tulee..." Sina vannoi ja nyt nyrkki tärisi tuolin käsinojaa vasten, vaikka Deco epäili, että katossa tylsistyneenä roikkuva kärpänenkin pystyi vakuuttamaan Wisslerin paremmin hyökkäämällä kimppuun. "No, tarina jatkuu. Tietenkin minusta syntyi heti kättelyssä yksi Wisslerin monista silmätikuista, mutta ei niin huonoa, ellei jotain hyvääkin. Kuten Stalker on ehkä jo kertonut kaikille, joihin kykenee edes vähänkin luottamaan, meille kehittyi siellä suhde, ja 'kolmantena pyöränä' mukana pelissä oli toinenkin venäläispoika, jonka ei olisi kuulunut kärsiä tällaista kohtaloa. Hänen nimensä oli... niin, muistan sen vain siksi, että Acostalle ja Wisslerille hän tuntuu olevan suosittu puheenaihe. Adam Dimayev." Sina jatkoi, nyt jo luottavaisempana Decon istuessa pöydällä ja Dicen hypätessä jo pois hänen sylistään, koska hän piti liikunnan kohtuullista saamista tärkeänä eikä aina voinut olla makuulla. "Sanoitko Adam? Nyt tästä tulikin erikoinen soppa... tuntuu nimittäin siltä, että hän on kuolemastaan huolimatta vieläkin ajankohtainen tapaus, ja pistää miettimään, mitä kaikkea hän onkaan ehtinyt tehdä Ultorille." Deco mietiskeli ja suoristi kivuliasta jalkaansa, joka tuntui edelleen talouspaperista huolimatta vuotavan verta. "Kuolemastaan? Väitätkö, että hän on muka jo mennyttä? Jos näin, niin mikä ihme sen oikein aiheutti?" Sina kysyi nyt, kun Deco oli maininnut senkin muistojensa pohjalta. "Eipä mikään muu kuin kostonhimoinen Sindacco-mafiaperhe - hyökkäyksen kärjessä sellaiset nimet kuin Carl Johnson, Daniel Deadguy ja Alan Alanis." latino vastasi heti eikä jäänyt puimaan asiaa sen enempää, koska Adamin kuolema ei ollut enää nykytilanteen kannalta ollenkaan olennainen...

Vaan mitä tekikään Stalker? 35-vuotias, erityisen roteva ja voimakas
venäläisystävämme käveli närkästyneenä käytävää pitkin jo hiukan paremman näköisellä alueella, selvästi Gamma-osaston puolella, samassa seurueessa kuin äskenkin. Hänen lisäkseen Sainteihin kuuluva Lin, jota Sharp syytti väärennetyillä todisteilla satamassa olevan tehtaan räjäyttämisestä, oli vangittuna ja molemmat kulkivat jonkinlaisissa raudoissa ja tiukasti vartioituina kohti tilavampaa selliä kuulustelua varten. Linillä oli sentään tavalliset käsiraudat, mutta Stalker käveli norsukahleissa, kun ei muuta mahtunut hänen käsiinsä, joiden paksuutta lisäsivät sinnekin tungetut panssarit, jotka estivät niitä lähes täydellisesti ottamasta vahinkoa. William Sharp marssi Stalkerin takana ase tämän selässä, joka ei ollut suojattu ja siksi tämä ei voinut tehdä mitään, vaikka voisikin. Hänen hattunsa erottui "edukseen" oikein korkealla ja näytti taatusti hirveämmältä kuin mikään muu, mitä kukaan oli koskaan tunkenut päänsä peitoksi. SPEAR:n, eli Wisslerin perustaman 10 sotilaan erikoisjärjestön kolme tunnetumpaa jäsentä, nimeltään Arnold, Brad ja Aida kulkivat myös seurueessa mukana, kun he olivat saaneetkin alun perin Stalkerin ja Decon kiinni. Tai ainakin Aida, koska Arnold oli sählännyt Stalkerin kanssa ja saanut tuolista päähänsä, mutta Australian vahvistus käänsi pelin takaisin SPEAR:n puolelle ja siitä päästiin tähän. Deco ehti tilaisuutensa käytettyään pakoon ja vankeja oli enää kaksi, mutta niistä Sharp aikoi varmasti saada maksimaalisen tiedon irti. Stalker oli tullut aina vain päättäväisemmäksi, kun hän oli palauttanut mieleensä kehnot ajat lumisessa ja jäätävän kylmässä Siperiassa, ja nyt hän mietti jo pakosuunnitelmaa älykkäämpänä kuin mitä hän oli ollut Samedien tehtaassa ja aiemmin tässä samassa bunkkerissa kamppaillessaan Aidaa vastaan. Hän tarkkaili ympäristöä tärkeiden esineiden varalta, mutta ei harmikseen nähnyt muuta kuin punaisen tynnyrin, jossa lukevaa tekstiä ei näkynyt sinne asti, missä hän ohitti sen, mutta jotain L:llä alkavaa näytti olevan kyseessä. Hän ei ollut koskaan käynyt peruskoulua, joten kemiasta hänellä ei ollut tietoakaan ja tynnyristä ei siksi ollut kovin suurta hyötyä. Sharp vaihtoi nyt paikkaa Arnoldin kanssa ja lähti etenemään edellä, koska he olivat selvästi lähestymässä sopivan kokoista selliä kuulustelua varten. "Tänne luulizi läzkipunkeronkin mahtuvan..." hän sanoi jo pari selliä myöhemmin ja kääntyi vasemmalle - yleensä kahden pylvään välissä oli kaksi pientä selliä, mutta tässä olikin yksi suuri. Stalker tunsi itsensä loukatuksi, kun Sharp nimitteli häntä läskipunkeroksi, vaikka hänellä vain oli isot vatsalihakset ja sitä paitsi luotiliivitkin paitojen alla.

Sharp avasi omalla avainkortillaan sellin teräksestä tehdyn oven ja jäi sitten odottamaan, että SPEAR:laiset hommasivat vangit sisään. Stalker huomasi, että tämä huone ei itse asiassa ollutkaan mikään varsinainen selli, vaan jopa enemmänkin varasto, joka vain näytti selliltä, koska koko alue vaikutti olevan niitä täynnä. Kaksi varsin korkeaa ja laajaa pahvilaatikkopinoa oli koottu huoneeseen, ja molempien ohi Arnold käski Stalkerin mennä tökkimällä häntä aseella selkään. Sharp tuli lopulta viimeisenä Linin ja häntä vartioivan Aidan perässä ja sulki oven avainkortilla, jolloin varastoon tuli hetkeksi pilkkopimeää. Stalker olisi voinut käyttää tilaisuuden hyväksi, mutta hänen pimeänäkökykynsä oli takuulla heikompi kuin koulutetuilla sotilailla, joten hän ei vielä ryhtynyt erityisen suuriin toimenpiteisiin. Sharp sytytti valot ja jälleen Stalker näki huoneen, nyt entistä selvemmin, mutta Arnold ei pitänyt hänen tavastaan käännellä päätään joka suuntaan kuin pakoreittiä etsiskellessä, ja hän tökkäsi venäläistä lujaa kylkeen pistoolillaan. Stalker kavahti, mutta ei päästänyt äännähdystäkään, vaan odotti huoneen perällä, johon oli kasattu muutama tuoli, mutta ei tarpeeksi kaikkia varten. Hän muisteli Decon päättäväistä pakoa, jossa tämä oli heittäytynyt jopa ystävälliseksi Sharpille ja saanut selville, että miehen kunto ei ollut siitä parhaasta päästä, ja sen jälkeen käyttänyt tietoa hyväkseen ja pyrähtänyt pakoon. Stalker ei muuten olisi osannut hyödyntää Decon suostuttelutaitoja, mutta nyt hänen todellisen luontonsa palautuessa kehnojen olojen takia hän sai jotain kelvollista aikaan. "Kunnioitettava herra Sharp, ettekö mitenkään voisi löysätä näitä kahleita? Ne hiertävät inhottavasti käsiäni enkä pysty keskittymään kunnolla olennaiseen, eli tietojeni paljastukseen niiden takia." Stalker pyysi niin ystävällisesti, että jopa Sharp "liikuttui", tai ei yhteydessä oikein voitu puhua liikuttumisesta, vaan lähinnä asian hyväksymisestä. "Aa, tottahan toki, herra ryzzä. Eihän minua haittaa, kärzitkö vähän vai paljon, kunhan joudut myöntämään tappiozi ja kertomaan Zainteizta kaiken, mitä vain muiztat." hän myöntyi ja lähestyi Stalkeria, mutta Aida yritti pysäyttää hänet kohottamalla etusormeaan varoittavasti. "Et kai sinä tuohon luota? Hän yrittää jotain temppuja, että saa itsensä vapaaksi!" hän sanoi huolestuneena ja katsoi sivusilmällä jokseenkin äksysti Stalkeria, joka puolestaan katsoi tyhjä ilme omissa silmissään Sharpia kohti. "Ehei, minä kyllä tiedän mitä teen. Norzukahleet ovat kyllä melko razkaatkin, että mikzen tekizi niin kuin ryzzä pyytää..." tämä vastasi kuivasti ottamatta Aidan varoituksia todesta ja löysäsi kahleita ehkä vähän liikaakin, jolloin Stalker pystyi heti liikuttamaan käsiään vapaammin.

"Höntti!" hän huusi heti ja tarttui Sharpin ranteeseen niin kovaa, että tältä pääsi englantilaisaksenttinen kova huudahdus, ja salamannopeasti (kokoonsa nähden) hän kääntyi asemassaan suoraan Sharpin taakse ja alkoi kuristaa häntä - ei tappavasti, vaan hillityn kivuliaasti, jolloin kärsimys oli kuitenkin havaittavissa ilmeestä. Norsukahleet olivat jo pudonneet lattialle ja rysähtäneet oikein kovaa. Aida ja Arnold kohottivat nopeasti aseensa häntä kohti Bradin hätiköidessä, mutta he olivat liian myöhässä eivätkä todellakaan halunneet osua komentajaansa. "Taidan olla nyt voitolla? Irrottakaa hänen käsirautansa." Stalker käski kovaan ääneen Liniä osoittaen ja Sharp pyristeli päästäkseen irti, mutta hänen heikohkot voimansa eivät riittäneet Stalkerin väkivahvojen käsien poistamiseen kurkulta. "Brad, tee se. Me ei voida riskeerata komentaja Sharpin henkeä." Arnold pyysi masentuneena ja osoitti edelleen pistoolilla, mutta ei ampunut laukaustakaan, koska se oli mitä suurin riski Sharpin terveyden kannalta. Lin seisoi huoneen takaosassa ja Brad käytti Ultor-pakkauksessa olevaa pikkuruista avainta hänen tavallisen näköisiin rautoihinsa, jotka tipahtivat yhdellä väännöllä käsistä ja suoraan lattiaan. Jopa aina yhtä taistelunhaluinen ja ärhäkkä Lin ymmärsi, ettei ollut mitään syytä lähteä haastamaan SPEAR:laisia vääntöön, ja lähtikin kävelemään huolettomana Sharpia panttivankinaan pitävän Stalkerin luo sen sijaan, että olisi motannut Bradia naamaan jo vihollisen leiriin kuulumisesta. "Toivottavasti ei nähdä uudestaan." Stalker murahti ja perääntyi Sharp edelleen otteessaan kohti poistumisreittiä, mutta selvästi Aida ja Arnold eivät olleet oppineet mitään, vaan seurasivat samaa vauhtia tasaisesti perässä, aseet edelleen osoitettuina. "Laskekaa nyt herranjumala ne aseenne ennen kuin engelsmanni kuristuu! Niin, ja avainkorttia tänne, kiitos." Stalker käski ja molemmat SPEAR:laiset hidastivat vauhtiaan, mutta eivät laskeneet aseitaan, ja Brad mietti taustalla, oliko hänen sopiva tehdä jotain juuri nyt. Sharp ojensi vaivaantuneena Ultor-pakkauksen taskustaan ja Lin korjasi sen itselleen kiirehtien avaamaan oven Stalkerin yhä perääntyessä. "Eikö sana kuulu vai eikö se tehoa? ASEET ALAS!" hän komensi ja viha tottelemattomia joukkoja kohtaan aina vain paheni, mutta nämäpä eivät suostuneet laskemaan aseitaan. Stalker oli pattitilanteessa, koska hänen pitäisi tappaa Sharp näyttääkseen olevansa tosissaan, mutta kuolleena tästä ei ollut paljon mitään hyötyä.

Lin avasi kortilla oven ja Stalker seurasi melko kaukana perässä Sharp edelleen otteessaan tukevasti ja varmasti. Arnold haparoi jo, mutta Aida ei näyttänyt merkkejä siitä, että häntä pätkän vertaa kiinnostaisi, kuinka pahasti Stalker häntä uhkaili. Nyt oltiin ohittamassa ensimmäistä laatikkopinoa ja sen merkitystä ei varmaan kauaa tarvinnut miettiä - oli aika pistää täytäntöön suunnitelma B. Aida oli ehkä valmis seuraamaan heitä vaikka kuinka pitkälle, eli nopea pako oli kaikkein tärkeintä hallita tässä vaiheessa. "Lin, ala juosta!" Stalker käski ja Arnold ampui välittömästi pistoolillaan kaksi kutia ovelle, mutta Lin ehti juuri pois alta ja ryntäsi Ultor-pakkaus mukanaan ulkopuolelle. Stalkerkin otti jo juoksuaskeleita ja Aida lähti huomattavasti ketterämpänä perään, mutta kannoillaan kääntynyt ja Sharpia jo epämukavalla tavalla kantava Stalker pukkasi yli kahdensadan kilon yhteispainolla (hän, varusteet ja Sharp) pinon lähes kokonaan nurin ja Aida joutui väistämään äkkiä kaatuvien laatikoiden tieltä, koska osassa niistä oli tavaraa ja jopa harvinaisen kovaa sellaista. Arnold, joka juuri huomasi, mitä oli tekeillä, lähti vihaisena kiipeämään laatikoiden muodostaman barrikadin ohi ja yritti saada osumia Stalkeriin, mutta tämä ehti juuri suojautua seuraavan pinon taakse välttämään tulitaistelua. "Älä ammu, pöljä! Vain jos olet täysin varma, että luotisi tosiaan osuvat!" Aida murahti ja työnsi lähimmän laatikon kiukkuisena pois tieltä. Arnold olisi mielellään muistuttanut, että kukas täällä on voittanut Vuoden sotilas -palkinnon, mutta rehentelyyn ei ollut aikaa, vaan hänen piti keskittyä saamaan Stalker kiinni ja Sharp vapaaksi hinnalla millä hyvänsä. Juuri, kun Aida päätti myös kiivetä laatikoiden päältä toiselle puolelle tehdäkseen homman nopeammin, hän kuuli taas toisen rysähdyksen - Stalker käytti hyväksi hetkeä, jolloin hänet hetkeksi unohdettiin ja pieni riidanpoikanen meinasi alkaa, ja toinenkin pino kaatui hänen toimestaan, jolloin yhä useampi laatikko tukki Aidan, Arnoldin ja nyt takaa lähestyvän Bradin reitin melko täysin. "Tehkää nyt jotain! Tuohan pääsee pakenemaan näiden pinojen takia!" Stalkerin paosta järkyttynyt Arnold käski vimmatusti ja siirteli itse kaikkein nopeimmin laatikoita, mutta oli vasta ensimmäisen pinon kohdalla, ja siihen mennessä kun he olisivat poistuneet huoneesta, Stalkerilla olisi jo ylipääsemätön etumatka. Tämä ei enää vastannut sitä samaa henkilöä, joka ei ollut pärjännyt Aidalle lähes ollenkaan aiemmin.

Deco oli oppinut kertaheitolla lisää enemmän tai vähemmän tärkeitä asioita tässä pienessä huoneessa, kun hetki hetkeltä häneen yhä enemmän luottava Sina uskaltautui kertomaan ties mistä, mitä oli tullut vastaan vankeusajan aikana. Deco tiesi kertoa hänen helpotuksekseen, että niin Sidney kuin tämän omalla tavallaan hankalat veljenpoikansa olivat täysissä ruumiin voimissa ja asustivat nykyään jossain päin Los Santosia, mutta hänen tietääkseen sijainnin piti olla TransFender-autonmuokkaamo kaupungin pohjoisosassa. Nyt, kun puheenaiheet olivat lopussa, oli syytä alkaa miettiä poispääsyä - mutta siitä molemmat osapuolet olivat yhtä mieltä, että ei ilman Stalkeria. Ydinohjustakin piti vielä etsiä, mutta Deco ei enää voinut ottaa riskiä ja asettaa muita, ja mahdollisesti itseäänkin, ylimääräiseen vaaraan vain sellaisen tuhoaseen takia, josta sitä paitsi puuttui tärkeä komponentti, jonka Alan oli piilottanut aikaa sitten Assassinin kaulapantaan. Deco laskeutui istuma-asennostaan, vaikka se ei tehnytkään hyvää hänen jalalleen. Se laahasi yhä varsin epämiellyttävästi jäljessä ja astuminen tuntui tekevän kipeämpää kuin vielä ennen huoneeseen tuloa - tähän saattoi vaikuttaa vuoto, jota ei vielä oltu tukittu kunnolla, ja nyt oli parempi ryhtyä asianmukaisiin toimiin. Hän istui nyt pehmeälle tietokonetuolille, josta uutta elämänintoa saanut Sina oli noussut hetki sitten ja nyt hän näytti ystävystyneen Dice-kissankin kanssa kunnolla, koska enää tämä ei katsonut häntä kiukkuisen näköisesti huolimatta alun kovasta huutamisesta ja tietokonetuolin ns. varaamisesta selittelyjen ajaksi. "Muuten ihan valaisevaa tietoa kyllä, mutta et kertonut tarkkaan, miten oikeastaan tapasit Stalkien ekaa kertaa. Älä kysy miksi, mutta haluanpa vain tietää." Deco murahti avatessaan sidettä ja mitäs muuta sieltä paljastuikaan kuin edelleen vuotava haava, mutta onneksi verta ei ollut mennyt joka puolelle, vaan se oli jäänyt osumakohdan ympärille talouspaperin ansiosta. "No yksityiskohtaisesti en kyllä mielelläni rupea kertomaan yhtään mitään, mutta se ihan ensimmäinen kerta... niin, Stalker oli jo silloin erittäin kestävä. Minähän en jaksanut vetää jostain jäisestä ja painavasta vivusta, varsinkaan kun olin itse vielä pahemmin jäässä kuin se. Onneksi sentään oman työnsä juuri valmiiksi saanut Stalker oli paikalla ja teki koko homman yllättävänkin helposti, ja antoi vielä päälimmäisen paitansa, koska hän itse ei tarvinnut kovin paljon mitään. No, eiköhän se ole selvää, että juttuhan siinä alkoi..." Sina vastasi, mutta juuri silloin ovi aukesi niin kovaäänisesti, että Decokin kiinnitti huomionsa välittömästi siihen ja veti Glockinsa esiin.

"Voi että kun on niin romanttista, että tulee kyynel silmään, täällä oikein muistellaan vanhoja Stalkereita!" oven suuhun ilmaantunut mies sanoi hyvin ilkeällä äänellä, johon sisältyi Sharpista poiketen hyvin saksalainen aksentti. Deco oli nähnyt miehen ennenkin eikä pitänyt näystä yhtään, varsinkaan näkyvän puolenvaihtonsa johdosta. Tällä miehellä oli harvinaisen ilkeän oloinen naama, jonka molemmin puolin oli kaksi syvää arpea, jotka olivat selvästi syntyneet kynnen raapaisuista ja todennäköisesti aiheuttaja oli jokin kissa. Mies oli pukeutunut varsin tärkeän näköiseen tummansiniseen paitaan ja samanvärisiin housuihin. Kengätkin edustivat samaa väriä, mutta eniten huomiota sai Decolta puoleensa paita, jossa luki isoin kirjaimin "SPEAR" ja viimeistään se kertoi hänestä aivan kaiken. Mainittavaa oli myös, että hän oli hyvin roteva, ja käsissä näytti olevan aivan reilusti lihaksia, mutta mahassa ehkä oli enemmän sitä läskiä. Tässä oli Scott Wissler, saksalainen Ultorin suurjohtaja, joka työskenteli lähinnä maanalaisesti ja antoi kätyrinsä, Dane Vogelin, hoitaa kaikki julkiset hommat, kun hän itse pysytteli rakennuksensa suojissa ja kontrolloi organisaatiota helponlaisesti. "Dice Deco, sinä siis olet petturi. Todellakin säälittävää... ja nyt vaikuttaa siltä, että kaveeraat kaiken lisäksi Stalkerin kanssa. Toisaalta eipä se minua haittaa, koska murskaan teidät molemmat koska tahansa. Ja sitten näyttää vielä siltäkin, että Sina on paennut jotenkin vankilastaan ja päättänyt piiloutua komentohuoneeseen! Tätä ei katsota hyvällä, ei missään nimessä..." Wissler totesi heti kättelyssä Decoa ärsyttävällä viekkaalla äänellä. "Et sinä minua pelota, vaikka ehkä oletkin pikkusen isompi. Sitä paitsi voisin ampua sinut juuri tässä... tällä sekunnilla..." hän pisti vastaan ja osoitti Glockillaan Wissleriä rintaan, mutta tämä vain nauroi eikä näyttänyt ottavan Decoa ollenkaan vakavasti. Nyt kun hän tarkemmin katsoikin, molemmilta puolilta saapui kaksi henkivartijaa, mikä teki yhteensä neljä, ja kaikki olivat varmasti sitä mieltä, että joka johtajan ampuu, heittää pian itsekin henkensä. Decolla ei ollut nyt pakotietä, koska ikkuna oli aivan liian pieni ja tietokonetarvikkeet olivat tiellä, ja Wissler tukki rotevalla ulkomuodollaan koko oven. Hän ei viitsinyt edes mennä kokeilemaan, miten hyvin tämä kesti nyrkiniskuja, koska sai kuitenkin kahta kauheammin selkäänsä. Hän jopa valehteli hiukan, koska kyllähän Wissler oli varmasti kenelle tahansa pelottava ilmestys, ainakaan jos ei sattunut olemaan hyvissä väleissä hänen kanssaan.

"Niih... on se kumma, kuinka säälittävää tämä vastavoima minua kohtaan nykyään on. Saintit, Läski-Stalker, joukkojaan melko nopeaan tahtiin menettävät Sindaccot ja sitten vielä jotain muuta, joka ei tässä enää tule edes mieleenkään." Wissler haastoi ovelta, mutta Deco tyytyi katsomaan häntä ilkeästi ja piti edelleen kiinni pistoolistaan, koska vaikkei hän ainakaan aikonut aloittaa tappelua, oli itsepuolustuksesta pidettävä kynsin hampain kiinni, kun se vielä oli mahdollista. "Katso vain itseäsi peiliin, kun puhut läskeistä, natsipelle. Sukujuuresikin ovat melko häpeällisiä, eikös sinun isoisäsi teloitettu venäläisten päätöksestä joskus ennen syntymääsi?" Deco kommentoi takaisin ja meni heti henkilökohtaisuuksien puolelle, mutta häntä sapetti Wissler niin pahasti, että hän ei voinut muutakaan tehdä. Sekään ei riittänyt tämän koviksen taltuttamiseen, vaan hän hyökkäsi samalla tulella vastaan. "Hah! Minun isoisäni sentään oli ylpeä natsiupseeri, ja sinussa ei koskaan ollut upseeriainesta. Muuten, eihän sinun sukusi edes ole kovin tunnettu, koska olet ainoa tietämäni Deco... vai menetkö vielä väittämään, että vanhemmillasi olisi eri sukunimi? Ei sovi yrittää. Ja mistä tulemmekin sitten Sinan säälittäville alkulähteille - siis oikeasti, Swift? Sidney on yksi suuri pelle, joka vain kerjää selkäänsä, koska ei osaa tehdä mitään oikein ja nytkin on vajonnut niin syvälle pohjamutiin, että eipä olisi ihme, jos hän olisi kuollut vaikka pari vuotta sitten eikä kukaan olisi huomannut mitään. No, onneksi suvussa on sentään joku, jota voin... hehee, käyttää hyväksi, mikäli minulle tulee tylsää." Wissler sanoi melko iloisella, jopa nauravaisella sävyllä ja Deco katsoi häntä karseasti, vaikka olihan se totta, että hänen sukunsa oli täysin tuntematon eikä hän itsekään muistanut enää ketään siitä, mutta toisaalta hänellä oli alkanut uusi elämä jo 2000-luvun alussa eikä paluuta juurille enää ollut. Sina katsoi Wissleriin äkäisenä tämän mainittua hyväksikäytön ja perääntyi mieluusti kauemmas huoneen perälle Dicen sähistessä, mutta kuitenkin pysyessä paikallaan. "Asiasta toiseen, tunnetteko te sattumoisin tämän kissan?" Wissler kysyi, kun kukaan ei hetkeen sanonut mitään, ja Deco kallisti päätään epäileväisenä, kun tämä ojensi kätensä eräälle vartijoista. Hän tarttui johonkin ja nyt oli jo selvää, että jotain pahaa oli tekeillä.

Niin kävikin, että Deco kavahti melko pahasti Wisslerin näyttäessä, mitä oli saanut kiinni. Hän roikotti hännästään mustavalkoista kissaa, jonka väri vaihteli siellä täällä ja joka ei juuri hangannut vastaan - lieni sitten niin, että tämä oli hyväksynyt tappionsa ja ymmärsi, että kaikki mahdollisuudet ylivoimaista vastustajaa vastaan oli menetetty. Siinä oli Alanin kissa, Assassin nimeltään, ja Decoon levisi heti kauhu, koska tämän kaulapannassa oli edelleen se ohjuskomponentti, joka yhdistettynä ohjuksen kanssa sai aikaan hirveitä. Nyt voitiin vain toivoa, ettei Wissler saanut selville Assassinin pikku salaisuutta, tai muuten kävi huonosti. Hän ei ainakaan näyttänyt siltä, että olisi saanut, mutta oli sen sijaan saanut kissan kiinni hiippailusta hänen reviirillään Philips Buildingin sisätiloissa. "Minä en pidä nuuskimisesta, ja sitä juuri tämä karvapallo oli päättänyt tehdä. Ties kuinka monta keskustelua mokoma on ehtinyt salakuunnella... jos tämä oli yksi niitä temppujasi, Deco, niin nyt olisi varmaan rangaistusten paikka." Wissler sanoi äkäisesti ja pyöritti Assassinia ympäriinsä, mutta kissa ei tehnyt vieläkään mitään. Dice olisi hyökännyt jo ajat sitten raivostuneena lajitoverinsa ja ystävänsä kiinnisaamisesta, mutta Deco piti hänet aloillaan, koska ei halunnut hänen joutuvan enää suurempaan hengenvaaraan.

To Be Continued... Right?

-

-

The Morning Never Came pt. 3

Heti tähän alkuun on pakko sanoa, että teen aiheeseen paluun yli vuoden tauon jälkeen ja tarina on tulossa pian. Nyt kuitenkin asiaan. Odotin TMNC 3:sta kuin kuuta nousevaa, eikä tuottanut pettymystä. Eli juonihan oli tietenkin täyttä rautaa, Noitamonnin tyyliä, koko tarina oli tosi pitkä ja loistavien kuvailujen, jne. ei pitäisi jättää kylmäksi. Kyllähän joistakin kohdista löytyy pieniä kirjoitusvirheitä ja kerronta on loistavaa, mutta joissakin kohdissa löytyy pieni särö. Edelleenkin olen sitä mieltä, että Snaider tekee parhaat tarinat.

9+.

E: Typo

Lainaus:04.03.2010 Carbonox kirjoitti:

Carbonox Stories:

CoD - Osa 5 - Cold Heart of Hate

"Minä en pidä nuuskimisesta, ja sitä juuri tämä karvapallo oli päättänyt tehdä. Ties kuinka monta keskustelua mokoma on ehtinyt salakuunnella... jos tämä oli yksi niitä temppujasi, Deco, niin nyt olisi varmaan rangaistusten paikka." Wissler sanoi äkäisesti ja pyöritti Assassinia ympäriinsä, mutta kissa ei tehnyt vieläkään mitään.

Ensialkuun kiitän Patzziizia arvostelustaan. :)

Sitten Cold Heart of Haten arvion pariin. CoD on ollut tasaisen laadukas tarina, ja vitososa ei edelleenkään tee poikkeusta millään tasolla. Tunnelmanpuute vaivaa edelleen, mutta ei sen tunnelman luominen todellakaan ole helppoa. Ei varsinkaan, kun tapahtumapaikkana on jokin pimeä bunkkeri tai vastaava.

Juonenkuljetus kyllä on mallikasta ja pituus on kohdillaan. Eipä tästä oikeastaan mitään huonoa varsinaisesti ole, mutta muutamia pikkulapsuksia kyllä. Mitään kovin kirkkaasti hyvääkään oikeastaan ole perusasioiden lisäksi.

Tuo lainaamani kohta herätti huvittuneisuudentunnetta, sillä mietin, että miten Assassin-kisu muka kertoisi kellekään mitä oli salakuunnellut. :D Ja miten kissaa ylipäänsä voisi kiinnostaa mitenkään hirveämmin mitä ihmiset puhuvat, kun eiväthän kissat ymmärrä kuin lähinnä niille tarkoitettuja käskyjä...

Hyvä tarina kyllä taas, sitä ei voi kieltää, vaikka jääkin vähän jälkeen parista aiemmasta.

+ Juonekuljetus ja pituus.

- Tunnelmanpuute.
- Muutamia pieniä lapsuksia, kuten tuo kissajuttu.

8+
____

Damned, en osaa tehdä arvosteluja... :|

The Morning Never Came pt. 4


Hope

"Uuniin viepi Carlin tie, eikö tuolla pirun kuuma lie...", Daron hyräili hiljakseen eläytyväisen näköisenä, ja jatkoi puhumista: "Daniellea et muista, ja sinulla on kyllä oikeus saada tietää kuka hän oli. Hän oli vaimoni, jonka sinä surmasit". McLaggen suoristi selkänsä ja jatkoi Daronin asiaa lähtiessään astelemaan tämän vierelle: "Muistatko auton, joka seisoi lähellä sataman porttia? Sinä ja Alexander Diablo päätitte tehdä selvää minusta ja partneristani meidän vartioidessamme autoa, jonka takapenkillä Daniel ja Danielle istuivat. Daniel oli tuolloin 18-vuotias, ja häntä ei otettu taisteluun mukaan, vaikka hänen intonsa olikin suuri. Danielle ei olisi halunnut tulla, mutta lähti, koska Daniel halusi mukaan. Muistan yhä selvästi, kuinka rauhoittelin Daniellea auton ikkunasta juuri ennen ilmestymistänne paikalle, että kyllä kaikki kääntyy parhain päin ja että Daron selviää kyllä. Muistan tarkoin Daniellen hädän ja katseen hänen sinisissä silmissään. Daniel oli kyyninen kuin mikä, mutta hänen kasvoillaan oli rauhoittava hymy, ja hän näytti ikään kuin juonivan jotain istuessaan siinä hiljaa kädet puuskassa". Carlin hämmästys ja pelko kasvoivat entisestään, eikä hän keksinyt mitään sanottavaa. Daron katsahti hieman loukkaantuneen oloisena McLaggenia ja sanoi: "Jotenkin puhuit kyllä nyt turhan imelästi Daniellesta, mutta olkoon... Tulitte siis Diablon kanssa autolle ja ammuitte Joey'a ja toista vartijaa. Kuinka ollakaan, ammuitte myös Daniellea. Minun rakkaani... Poikaani ette naarmuttaneetkaan, ja onneksi poistuitte heti verityönne jälkeen. Poikani ja Joeyn kertoman mukaan häivyitte heti ettekä lähestyneet autoa sen enempää. Sikäli olitte armollisia, en sitten tiedä mitä teillä oli mielessänne. En käsitä...". Hänen äänensä muuttui itkuiseksi, silmänsä näyttivät hiukan vetistyvän ja hän painoi päänsä kämmeniinsä.

McLaggen jatkoi vakalla ja painavalla äänellä: "Kaksi luotia meni lävitseni, ja kaksi luotia löytyi Daniellen ruumiista. Tästä olen syyttänyt osittain itseäni, mutta sinä ja Diablo olette ne pääsyylliset. Parinikin kuoli, mutta hän ei ollut suojeltavani". Carl ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ja hänen kurkkuunsa oli juuttunut suuri pala. Henkinen olo oli hirvittävän huono, puhumattakaan fyysisestä. Syyllisyyden tunne painoi valtavasti, vaikkei hän muistanutkaan moista tapahtumaa kunnolla. Hän ei todellakaan ollut tarkoituksella ampunut Daniellea. Sen täytyi olla vahinko, eikä hän voinut uskoa Alexistakaan sitä. Luotien oli täytynyt tosiaankin mennä sattumalta läpi McLaggenista ja osua kuolettavasti Danielleen. Kuinka näin olikin saattanut käydä? Viattoman sivusta pelolla seuraavan naisen ja äidin murhaaminen oli painolasti, jota Carl joutuisi kantamaan sydämellään lopun ikänsä. Toisaalta Daniellen viattomuus nyt oli melko kyseenalainen, sillä olihan hän Sindaccojen jäsenen ja nykyisen johtajan vaimo. Painoa sydämellä ei tarvitsisi enää kauaa tuntea, mikäli Sindaccoihin oli uskominen. Uuni odotti ja aamu tuskin saapuisi täten enää koskaan...

Daron nosti päänsä ja melko punaiset, oudosti hymyilevät kasvot paljastuivat. Olisi ollut odotettavissa, että hymyä ei tässä tilanteessa olisi tullut, mutta ilme puhui puolestaan. Hän näytti siltä kuin olisi itkenyt, ja kai olikin vähän. Hänen katseensa oli kiinnittyneenä ruumissäkkiin. Hän nousi huokaisten tuolilta ja käveli säkille. McLaggen käveli sen äärelle toiselle puolelle pöytää ja avasi säkin. Se ei ollutkaan aivan tyhjä, mutta ruumista se ei sisältänyt, vaan ainakin rautasahan, johon McLaggen tarttui, ja naulapyssyn, jonka Daron puolestaan nosti. McLaggen siveli keskittyneen oloisena ja kepeästi hymyillen rautasahaa, jonka laski pian pöydälle ja kaivoi säkistä vielä kunnioitusta herättävän kokoisen ja painavan oloisen lekan. Hänen virneensä vain parani ja hän loi uhkaavan katseen Carliin, jonka vatsanpohjassa asti tuntui puristava jännitys. Aiottiinko hänen polvensa murskata lekalla ennen pää edellä uuniin työntämistä vai kenties jalkansa sahata irti rautasahalla? Hän ei tahtonut ajatella enempää vaihtoehtoja, vaan keskittyi rauhoittumaan ja tarkkailemaan Sindaccojen liikkeitä. Jonkinlainen pakosuunnitelmakin oli koetettava keksiä, mutta sellaisen keksiminen tuntui mahdottomalta, ja miettiminen oli jäänyt tähän asti kokonaan. Hän oli tiukasti sidottuna jonkinlaisilla vahvoilla nippusiteiden tapaisilla uunin ruumislaudalle, jolla makasi. Ne eivät antaneet periksi yhtään, eivät milliäkään. Mitenkään kovin paksuja ne eivät olleet ja ne saattoivat olla valmistettu jonkinlaisesta muovista. McLaggen laski lekan alas, mutta ei päästänyt siitä irti. Hän nyökkäsi Daronille, ja tämä kääntyi naulapyssy oikeassa kädessään kohti Carlia, joka arvasi jo, mitä tuleman piti. Fyysisestikin tässä vielä piti ruveta häntä kiduttamaan, eli Sallyn seivästetty mätänemisvaiheen jo aloittanut ruumis ei ollut ainut asia, jolla häntä piinattiin. Lisäksi tieto Daniellen surmaan osallistumisesta ja sitä kautta syyllisyys heikensivät myös psyykettä, mikä vaikutti kyllä fyysisestikin. Daron kohotti hieman naulapyssyään ja otti muutaman askeleen kohti Carlia, joka odotti pelokkaana ja ahdistuneena, mihin Daron iskisi ensiksi. Se ainakin oli melko varmaa, että nauloilla häntä ei surmattaisi, joten puhdasta tuskaa aiheuttamaan ne olivat. McLaggen hymyili tuttuun tapaansa ja roikotti yhä lekaa oikeassa kädessään, hieroen samalla vasemmalla kädellään leukaansa. Daron oli aivan vakavana, ja otti vielä kolme askelta. Hän oli nyt aivan Carlin vieressä ja Carlin silmistä nähtynä oikealla puolella. Ajatus naulasta, joka uppoaisi pian kovalla voimalla hänen lihaansa, oli niin ahdistava, että koko ruumista tuntui kihelmöivän. Keho tuntui ikään kuin ennakoivan osumaa.

Daron kohotti asetta pitelevän kätensä ja mitään sen jahkailematta tai sanomatta ja painoi sen kiinni Carlin oikeaan reiteen ja ampui naulan, joka tuntui napsahtavan reisiluuhun asti. "Hyaaargh!" Carl karjaisi kivusta, jollaista ei ollut koskaan aiemmin tuntenut, jos vasemman käden kolmen sormen irtoamista ja osittain murskaantumista Vagosin haulikon osumasta ei laskettu. Kädessä oli yhä side, eivätkä sormet toimineet vieläkään kunnolla. Osumasta oli tosin vain noin viikko. Carl ei pystynyt tekemään mitään, hän oli täysin avuton ja Daronin armoilla. Daronin kasvoille ilmestyi taas hymy, ja tällä kertaa se varmasti oli silkan vahingonilon ja nautinnon merkki. Hän näytti jopa mielipuoliselta liikuttaessaan aseen kutakuinkin samaan kohtaan kuin äsken mutta toiselle jalalle. Naula halkoi jälleen ihoa ja lihaa, ja Carl parkaisi, mutta hänen äänensä hukkui seuraavaan osumaan, joka napsahti hänen vasempaan kämmeneensä. Se oli ollut kämmenpuoli alustaa vasten, ja naulautui kiinni alustaan. Carl huusi ja Daron hykerteli kuin uhmaikäinen eläintä rääkkäävä lapsi. McLaggen hymyili myös leveästi vieressä, Carlin silmistä vasemmalla. Hänellä oli leka oikeassa kädessään, ja Carl ei edes pystynyt ajattelemaan, mitä silläkin aiottiin tehdä, kun Daron painoi tämän toisenkin käden samalla tavalla alustaa vasten ja naulasi sen kiinni. Carl ei ollut koskaan tuntenut niin hirvittävää fyysistä tuskaa ja näin monessa eri kohdassa kehoa samanaikaisesti. Hän piti silmänsä suljettuina, rimpuili ja huusi. Huudon alta hän erotti Daronin naurun, joka äsken oli ollut vasta pientä hykertelyä. Mitä Daronin mielessä mahtoi liikkua? Mihin hän pyrki? Todennäköisesti tarkoituksena oli vain aiheuttaa puhdasta kipua ja vahinkoa sekä nöyryytystä ennen kuin lopulta henkihieveriin kidutettuna riistettäisiin henki. Carlin itki ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Hän ei edes muistanut koska oli viimeksi itkenyt saati silkasta ruumiintuskasta.

"Eiköhän tuo jo riitäkin. Kerrassaan tyydyttävää, mutta rajansa kaikella. Katsotaanpas, mitä vielä keksimme ennen Danin tuloa ja uunia... Joey, sinun vuorosi", Daron tuumasi McLaggenille näyttäen edelleen kuin miltäkin sadistilta, jollainen hän tosin olikin. Hän siirtyi pöydän luo ja laski naulapyssyn sille. Hän kääntyi katsomaan, kun McLaggen nosti lekan molempien käsiensä otteeseen. Carl tärisi kauttaaltaan ja huohotti. Hänen silmänsä olivat kyynelistä vetiset, mutta hän piti niitä suljettuina ja päätään oikealle kallellaan. McLaggen nosti lekan olalleen ja sanoi: "Saat valita; joko kerrot, missä siskosi Kendl on, tai lyön oikean kätesi sormet muusiksi. Emme me häntä satuta". Carl ei avannut silmiään, mutta hänen oikean kätensä sormet puristuivat osakseen nyrkkiin vihasta. Kokonaan nyrkkiin kättä ei saanut, sillä siitä läpi lyöty naula teki liikaa kipeää. Toisen käden sormia ei saanut muutenkaan liikkumaan senttiäkään. Virrannut veri tuntui noruvan lattialle, ja sormet olivat siitä märät. Verta tuntui tulevan ja tulevan, joskaan ei pulppuamalla, koska naulat tukkivat haavat suureksi osakseen. "Dani on hoitanut Seanin pois, ja nyt enää sinä ja Kendl. Voin luvata, että Sean ei kokenut samanlaisia tuskia kuin sinä, vaikkakin hän paloi valitettavasti elävältä. Tämä tosin ei ollut minun suunnitelmani, vaan Dani päätti ottaa ohjat täysin omiin käsiinsä sisartesi kanssa. Odottelen tässä koko ajan puhelua häneltä, ja hän on tulossa tänne. Mikäli Joey ei saa tietoja sinusta puristettua, niin Dani kyllä saa", Daron selitti taas rauhalliseen sävyyn. Carlin sydän tuntui pakahtuvan vihan, kivun ja surun yhdistelmästä, joka hänen mielessään ja kehossaan velloi.

Hän avasi kyynelien täyttämät punoittavat silmänsä, joista pystyi varmasti näkemään vihan mustan liekin, joka hänen sielussaan leimusi mieltä korventaen. Hänen naamansa oli irvistyksestä kurtussa, ja hän vastasi ähkien: "Meikäläinen ei perhettään petä! Se on viimenen asia mitä teen ikinä, ja en sitä sittenkään tee. Panekaa vaikka toisianne tai jotain, mutta meidät saatte jättää rauhaan säälittävine naulapyssyinenne ja uuneinenne! Käsitätte varmaan, että en anna teille sairaille ihmisille koskaan anteeksi, jos olette tappaneet veljeni ja meinaatte vielä siskonikin viedä!". McLaggenin kasvojen vahingoniloinen hymy karisi Carlin vastauksen myötä, ja hän katsahti Daronia, joka nojasi pöytään. Tämän ilme oli myös samaan tapaan vakava, jopa vihainen. Carlin kasvoille puolestaan levisi jonkinlainen virnistyksen tapainen, ja hän sylkäisi McLaggenin paidalle, kun tämän katse oli Daronissa. McLaggen ei paljoa hätkähtänyt, vaan kääntyi hitaasti Carlin puoleen. Hän kohotti lekan molemmin käsin ja Carl tiesi, että nyt hän menettäisi oikeankin kätensä sormet. Lyöntiä ei kuitenkaan ehtinyt tulla, sillä Daronin matkapuhelin alkoi soida, mikä vei McLaggenin huomion. Hän laski lekan ja kääntyi Daroniin päin, joka painoi puhelimen korvalleen ja vastasi: "No niin... Sean on poissa. Olen jo tulossa", Daniel kertoi puhelimessa, ja Daron kuittasi: "Erinomaista, poika. Teit hyvin". Carl tiesi mitä Daniel oli ilmoittanut isälleen. Hänen sisältä puuttui nyt pala, todella suuri pala. Pala, jota hän ei voisi koskaan enää saada takaisin.

Hän sulki silmänsä jälleen kyyneliltä. Jopa naulojen aiheuttama kipu lähes unohtui, hänen ajatellessaan, että Sweet oli kuollut ja että hänen piti paljastaa, missä Kendl oli, jotta hänetkin voitiin tappaa. Heidän äitinsä Beverlyn kuolemasta oli jo vuosia, mutta hänen murhaajaansa ei ollut saatu kiinni.
Ilmeisesti häntä ei koskaan saataisikaan. Cesarista onneksi ei ollut mitään puhetta, ja varmaan siksi, ettei hän kuulunut Johnsonien sukuun eikä varsinaisesti perheeseen tai jengiin, vaikka olikin Carlille kuin veli ja Kendlin miesystävä. Carl ei ehtinyt huomata mitään, kun McLaggen kohotti lekansa ja iski karjaisten voimiensa takaa oikean käden pikkurilliin. Carl huusi karmaisevasti ja näki McLaggenin jo nostettua lekan, kuinka pikkurilli, jossa kipu tuntui, oli aivan murskana. Verta pulppusi hirvittävät määrät, eikä murskattua sormea tuntenut. Kipu oli vieläkin kovempi kuin yhdenkään naulan aiheuttama, jotka edelleen törröttivät hänen kehossaan. Sormen pää näkyi yhä ja se saattoi olla yhä kiinni, mutta oli luuta myöten pahoin liiskaantunut väliltä. McLaggen ojensi verisen lekan Daronille, joka laittoi sen pöydälle. Hän meni aivan valittavan ja voimakkaasti tärisevän Carlin vierelle ja kumartui lähelle hänen kasvojaan. Carlin silmät seisoivat päässä ja osoittivat kattoon. "Shokissa, pitihän se arvata. Meinattiinkos sitä tietoakin saada vielä, h*lvetti?" McLaggen kivahti ja kääntyi Daroniin päin, joka näytti hämmästyneeltä, eikä enää nojannut pöytään. "Ehkä tuo nyt oli jo vähän asiatonta. Luulin, että lähinnä pelottelit poikaa lekalla. Shokkihan vähemmästäkin seuraa, eikä hänestä taida olla paljon mihinkään tuossa kunnossa! Rauhoittavia ei mukana ole, mutta Danilla ehkä on... Tuo kyllä menee luultavasti jonkin ajan päästä ohi, mutta ei me täällä voida koko yötä olla", Daron selitti närkästyneenä ja otti taas nojaa pöydästä näyttäen mietteliäältä. McLaggen kohautti olkiaan, huokaisi ja kääntyi Carliin päin, joka ei näyttänyt tokenemisen merkkejä.

Verta tuli edelleen reilusti murskatusta pikkurillistä ja sitä oli lattialla jo melko iso lätäkkö. Carl tuijotti edelleen kattoon pää hiukan koholla ja hengitti tasaisesti mutta erittäin raskaasti. McLaggen kokeili huiskuttaa kättään muutaman kerran Carlin silmien edessä, mutta hän tämä ei reagoinut siihen mitenkään. Carlin ei ollut koskaan ennen ollut shokissa, ja hän pystyi toteamaan, että se oli kamalaa. Hän ei pystynyt rauhoittumaan, ei vain pystynyt. Olo oli käsittämättömän sekava, eikä hän saanut sanaakaan suustaan. Samaan aikaan sekä palelsi että kuumotti rajusti. "Jotakin tuolle on tehtävä. En jaksa katsoa tai kuunnella tuollaista, ja sitä paitsi haluan tietoa ja lisää verta!", McLaggen ärähti. "Hae kylmää vettä ja heitä päälleen. Ehkä se auttaa vähän...", Daron tuumi. "Mistä minä vettä, s*atana?! Ei täällä ole hanaa eikä mitään, mihin ottaisin sitä! Koeta nyt pitää itsesi kasassa, mies!", McLaggen ärjyi ja alkoi hapuilla levottomasti ympäriinsä, samalla mutisten jotakin. "Hmph... Mitenkäs tuon muijan raadon kanssa? Tuskin tuo saa paljoa irti näystä, kun poltamme ruumiin", hän lisäsi vielä erittäin turhautuneeseen sävyyn ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Daron mietti hetken ja katsahti vielä Carlia, joka oli yhä samassa tilassa kuin äsken, ja sanoi sitten: "Viskataan tuleen vain, tuo alkaa jo haistakin".

McLaggen ei keksinyt mitään sanottavaa eikä muuta tehtävää kuin totella Daronia, mutta tilanne oli vaivaannuttava, ja kieltämättä ruumis alkoi haista, joten hän meni Sallyn ruumiin luo ja nosti sen melko kepeästi mutta varovasti paljain käsin seipäästä. McLaggenin lihakset olivat sitä kokoluokkaa että ruumiin nostaminen ei tuntunut juuri missään, kovin urheilullinen kun hän oli. "Joo, hyi v*ttu... Eipä tätä ole kyllä mitenkään miellyttävää käsitellä", hän mutisi koettaessaan pitää sieraimensa suljettuina ja ottaa kunnon kanto-otteen Sallysta. Ruumis ei painanut paljoa eikä Sally ollut kovin pitkä saati tukeva, ehkä noin 165cm pitkä ja 50kg painava. Se kuitenkin piti hieman inhottavaa rutinaa, aivan kuin raajat olisivat olleet irtoamaisillaan. Seipääseen ei jäänyt mitenkään hirvittävän paljon verta, mikä olikin melko ymmärrettävää ottaen huomioon sen, miten kauan Sally oli ollut kuolleena. McLaggen nosti hänet olalleen samalla kun Daron tarkasti vielä Carlin tilan läheltä, sillä hänet oli siirrettävä pois alustalta jolla makasi, koska uuni oli krematorion ainoa. Carl hengitti yhä raskaasti ja tiheästi, silmät seisoivat pupillit laajoina päässä ja hän tärisi huomattavan paljon. Verta pulppusi vieläkin oikean käden tuhoutuneesta pikkurillistä, joten Daron päätti sitoa sen verenvuodon tyrehdyttämiseksi ja shokin helpottamiseksi. "Mistä täältä saa jonkinlaista sidettä tuohon Johnsonin sormeen...?" hän kysyi hiukan hajamieliseltä kuulostaen ja katseli tarkkaavaisesti ympäri krematoriota. McLaggenkin loi pikaisen katsauksen ympärilleen ja pudisti päätään. "Eipä sattunut mukaan eikä täälläkään näyttäisi olevan. Ehkä side on sitten tehtävä jostain vaatekappaleesta tai sellaisesta...? Eipä täällä kyllä muutakaan näytä olevan", hän ehdotti ja silmäili Carlin vaatteita. Carlilla oli päällään tummansiniset farkut, musta hupputakki ja nahkatakki, eikä niistä mikään ollut sopiva siteeksi.

Daron tuhahti turhautuneena ja riisui takkinsa vimmaisena pöydälle. Hän riisui vielä mustan kravattinsa ja valkoisen kauluspaitansa, jonka helmasta hän repi sopivan kokoisen palan, jolla sitoisi Carlin käden. Paidan alla oli vielä valkoinen hihaton paita, jonka päälle hän kuitenkin puki vielä revityn kauluspaitansa ja jätti sen auki. McLaggen näytti myös turhautuneelta ja katseli kyseisestä tunnetilasta kielivä ilme kasvoillaan pitkin seiniä ja nakkeli niskojaan. Daron tarttui Carlin oikeasta käsivarresta, eikä Carl hätkähtänytkään, kun hän kietaisi topakasti paidankappaleen murskautuneen sormen päälle ja käsivarren ympäri sitoen sen mahdollisimman tiukasti. "Ei h*lvetti että tulee rumaa jälkeä, mutta minkäs teet enää... Sormensa hän on menettänyt, se on aivan varma homma. Kiitos sinun", Daron päivitteli katsoen sidettä, jonka läpi alkoi jo erottaa pikkurillin kohdalta punaista. McLaggen hymähti ja sanoi: "Niinpä niin... Siirtäisitkö nyt sen pois siitä alustalta, jotta saadaan ämmä lämpimään?". Daron vilkaisi ensin McLaggenia vakavana, sitten Carlia, joka makasi liikkumatta ja pää hieman kallellaan oikealle. Hän huokaisi ja otti pöydältä ruumissäkistä varsin terävän ja paksun taisteluveitsen, jolla löi Carlin siteet poikki sekä käsistä että jaloista. Toimenpide ei vaatinut kovin paljoa voimaa, vaikka muoviset siteet olivatkin paljain käsin liki mahdottomat saada poikki.

Daron laittoi veitsen takaisin ruumissäkkiin. Vielä oli myös naulat poistettavana, jotka olivat kiinnittäneet Carlin kädet alustaan, joten hän otti säkistä vasaran, jolla kiskoi naulat helposti irti. Naulojen irtikiskaisut saivat aikaan inhottavan lihaisan rusahduksen ja runsaahkonkin verenvuodon. Hän laittoi vasaran takaisin pöydälle ja koetti ensin tarttua Carlia rinnan korkeudelta, mutta päästi kuitenkin irti tajuttuaan siirtämisen olevan turhan hankalaa yksin. "Tulisitko auttamaan? Ota jaloista niin minä otan toisesta päästä", hän pyysi McLaggenia, joka näytti entistäkin turhautuneemmalta, mutta laski Sallyn ruumiin selälleen pyödälle ruumissäkin viereen ja tarttui sitten Carlia tiukasti nilkoista. Daron otti tätä kainaloista kiinni ja he lähtivät kuljettamaan tätä uuninvierustalle. He laskivat tämän makuuasentoon selälleen lattialle aivan seinän viereen ja Daron jäi siihen vahtimaan tätä kun McLaggen palasi Sallyn luo ja nosti tämän jälleen olalleen. Daron kipaisi painamassa kytkintä, uuninluukun vierestä, ja luukku lähti hitaanpuoleisesti aukenemaan ylöspäin hohkaen lämpöä lähialueelle. McLaggen laski Sallyn selälleen alustalle ja alkoi työntää alustaa sisään uuniin. Alusta ei kuitenkaan ehtinyt puoliväliinkään, kun huoneen ovi aukesi äänekkäästi. Avaaja oli Daniel, joka oli melkoisen luminen ja pyyhkikin lumia pitkän nahkatakkinsa olkapäiltä ja käsivarsilta. Hänen pitkät mustat hiuksensa olivat myös lumiset ja hänen saappaansa kuljettivat sisään reilusti lunta, kun hän sulki oven perässään astuttuaan sisään huoneeseen. Sekä Daronin että McLaggenin päät kääntyivät tietenkin heti katsomaan tulijaa ja Daronin ilme oli hyvinkin ilahtunut. "Tervetuloa, poikani! Meillä tässä Joeyn kanssa tuli ikävä kyllä mutkia matkaan, mutta sinä nähtävästi hoidit hommasi varsin hyvin, ja olen siitä sinulle äärettömän kiitollinen", hän kertoi Danielille, jonka katse kiersi huoneessa hänen astellessaan lumisilla kengillään kohti Daronia. Hän näki McLaggenin, joka oli pysäyttänyt toistaiseksi Sallyn työntämisen uuniin, seipään, jossa Sallyä pidettiin, työkalut pöydällä ruumissäkissä ja hiukan lähempänä isäänsä Carlin lattialla. "Öh... Kiitos, isä. Sean on hoideltu, ainakaan en tuntenut hänen hengitystään enää, ja tuskinpa hän siitä olisi selvinnytkään, mitä minä hänelle tein. Sytytin tulipalon talon yläkerrassa bensiinillä, että talokin aika todennäköisesti on mennyttä. Mutta... Mitä h*lvettiä täällä nyt tapahtuu?" hän kertoi ja kysyi lopuksi.

"Tuskinpa ainakaan kovin paksua pajunköyttä syötät hajustasi päätellen", McLaggen totesi sarkastisesti ja kääntyi uuniin päin. Daniel vilkaisi hiukan epäluuloisena häntä ja käänsi sitten katseensa liikkumattomaan Carliin, jonka oikean käden side oli jo liki kauttaaltaan veren tahrima. Daniel oli tosiaan tuonut mukanaan melko voimakkaan bensiinin hajun. Daron katsahti myös McLaggenia samaan tyyliin kuin Daniel, ja laski taas kytkimellä uuninluukun alemmas ennen kuin kertoi: "Näin... Joey uhkaili tuossa jokin aika sitten Johnsonia, että paljastaisi siskonsa olinpaikan, mutta eipä paljastanut, ja Joey menetti malttinsa. Tuossa lopputulos...", ja osoitti Carlia. "No joo, joo... Asiasta toiseen, ei sattunut minkäänlaisia rauhoittavia mukaan, Dani?" McLaggen kysyi Danielilta hieman tiuskaisten. "Ei noita kyllä... Mihinkä niitä nyt tarvittaisiin?" Daniel vastasi. "Ai niin, h*lvetti... Unohdin jo, että Johnsonhan on melkein yhtä säyseä kuin ammuttu lammas nyt. Vielä äskettäin se kuitenkin kärsi pahasta shokista, kun menin läimäyttämään sitä pikkurilliin lekalla, eikä sitten sen takia saatu tietoja enää irti. Ollaan tässä tätä kuollutta kaunokaista polttamassa, kun alkoi haista, ja eipä taida Johnsonille olla enää hyväksi nähdä sitä, jos se tuosta nyt edes millään lailla tokenee", McLaggen selitti ja taputteli vasemmalla kädellään Sallyn oikeaa käsivartta. "Nii'in... Verenhukka ei toivottavasti enää Johnsonia uhkaa siteen ansiosta, vaikka verta näyttää yhäkin tulevan. Tilastaan ei nyt osaa sanoa oikein mitään sen kummempaa kuin että jonkinlainen syvänpuoleinen shokkitilan ja tajuttomuustilan yhdistelmä tai jonkin hänellä näyttää olevan. Lääkeoppinut kun en ole, niin en osaa kyllä sanoa oikeastaan mitään mistään", Daron jatkoi huolestuneeseen sävyyn. Daniel nyökkäsi ja pyysi McLaggenia: "Miten kestät hipelöidä naista paljain käsin, Joey? Tuo on aika iljettävää, joten voisitko lopettaa?". McLaggenin pienehkö odottavainen hymy hyytyi ja hän ilmeisesti huomasi itsekin vasta nyt, että piti kättään Sallyn käsivarrella, ja siirsi sen pois.

"Hmmh... Katsotaanpas, mitä voidaan asialle tehdä", Daniel tuumasi ääneen, riisui takkinsa ja laittoi sen pöydälle. Takin alta paljastuivat Twisted Sisterin "Back to kick your ass!" -t-paita, jonka selässä komeili tämä kyseinen teksti ja etupuolella yhtyeen logo, sekä mustat farkut. Hän käveli sitten Carlin vierelle ja kumartui katsomaan lähempää. Carl hengitti jokseenkin normaalisti mutta hitusen tavallista epätasaisemmin ja oli paikallaan silmät suljettuina. Daniel huomasi useat naulat ympäri tämän kehoa ja kysyi päätään kääntämättä ja katse oikean jalan polveen lyödyssä naulassa: "Joeyko teit tämänkin?". "Ei hän, vaan minä. Se oli oikein tyydyttävää, mutta ei kuitenkaan vahingoittanut häntä yhtä pahasti kuin leka, vaikka näyttihän se todella tuskaa tekevän", Daron vastasi oitis ja katsoi McLaggenia, joka ikään kuin yritti vältellä hänen katsettaan silmäilemällä lähinnä seiniä kädet puuskassa ja seinään uunin oikealla puolen nojaten. Daniel ei vastannut mitään, vaan kokeili avata Carlin silmäluomia.

Samassa Carl tarttui oikealla kädellään salamannopeasti Danielia tiukasti kurkusta. Kaikki neljä ehjää sormea oli jätetty sitomatta, mikä mahdollisti tämän. Daniel ei kavahtanutkaan, vaan piti kätensä hieman koholla ja pysyi paikallaan katse seinässä. Daron ja McLaggen huomasivat tämän heti ja ottivat nopeasti pöydältä kättäpitempää, Daron veitsen ja McLaggen lekan. He olivat jo lähestymässä aseet lyöntivalmiudessa, mutta pysähtyivät, sillä Daniel käski: "Pysykää siinä missä olette!", ja he pysähtyivät noin parin metrin päähän Danielista ja Carlista. "Nyt älkää tehkö kumpikaan mitään typerää!" Daron huusi ja heristi veistään Carlille, joka hengitti raskaasti ja näytti todella kärsivän, mutta yritti kuitenkin nousta. Hän piti Danielin kurkusta kiinni niin tiukasti kuin pystyi koukistaessaan jalkojaan, mikä teki todella kipeää naulojen vuoksi. Hän kuitenkin pääsi kyykkyasentoon ähkien ja puhkien tuskaisena ja alkoi nousta varoen seisaalleen Danielin noustessa samaa vauhtia. "Nnghhhh! Lopeta, tapat minut!", Daniel kähisi tiukassa kuristusotteessa ja tarttui Carlia molemmin käsin tämän kurkusta. Daron ja McLaggen ottivat pari askelta lähemmäs ja olivat valmiita lyömään. McLaggen olikin jo huitaisemassa lekansa kohottaneena Carlia, mutta ei ehtinyt, sillä Carl potkaisi Danielia vasempaan polveen niin lujaa kuin pystyi, mikä sai tämän hellittämään otteensa hänestä, ja sai tönäistyä tämän McLaggenin päälle. Molemmat kaatuivat ähkäisten selälleen maahan ja leka putosi kalahtaen kaakelilattiaan. Daron horjahti taaksepäin ja joutui ottamaan tukea pöydästä, jottei kaatuisi. Carl nilkutti lekan luo niin nopeasti kuin pystyi ja poimi sen turvakseen.

Daniel ja McLaggen olivat juuri nousemassa ylös, kun Carl sai lekan nostettua lattialta, ja perääntyivät sen sijaan istualtaan eivätkä uskaltaneet nousta seisomaan. Yhtäkkiä Daron syöksyi Carlia kohti veitsi edellä, mutta sitä hänen ei olisi kannattanut tehdä, sillä Carl oli häntä nopeampi ja löi häntä lekalla oikeaan käteen, joka piteli veistä, ja Daron karjaisi tuskasta pudottaen veitsen lattialle. Leka osui rusentavalla voimalla hänen käsivarteensa rusahduksen saattelemana, ja käsi veltostui välittömästi täysin. Hän ei pystynyt olemaan paikoillaan vaan hoippui taaksepäin huutaen korviasärkevästi ja kompastui McLaggenin jalkaan kaatuen selälleen lattialle. McLaggen ja varsinkin Daniel katsoivat ensin Carlia ja sitten Daronia pikemminkin hämmentyneinä kuin kauhuissaan, mikä oli periaatteessa erikoista, sillä tällaisessa tilanteessa näin läheisiltä ihmisiltä odottaisi hieman enemmän myötätuntoa. Joka tapauksessa Carlista erittäin tyydyttävää, eikä häneltä herunut lainkaan myötätuntoa Daronia tai ketään näistä Sindaccoista kohtaan. Hän katseli kiero vahingoniloinen hymy kasvoillaan McLaggenin ja Danielin nousevan ylös sekä Daronin makaavaan velttoa kättään pidellen lattialla. Hän oli ääriään myöten täynnä vihaa ja kostonhimoa, enemmän kuin koskaan aiemmin. Hän oli valmis tappamaan ja hän tappaisikin varmasti, jollei ihmeitä pääsisi tapahtumaan.

Hän ei kuitenkaan ehtinyt huomata, kun McLaggen kaivoi takkinsa sisätaskusta pistoolin ja laukaisi sen kohti häntä. Hän tunsi valtavan kovan piston rinnassaan ja henkensä salpautuvan. Saman tien kuului toinen laukaus, ja tuska kasvoi toiseen potenssiin luodin upottua alavatsaan. Leka putosi lattialle ja Carl lysähti polvilleen lattialle pidellen keuhkoihin osuneen luodin reikää. Tuskaa ei voinut sanoin kuvailla, ja hän tunsi siirtyvänsä muualle tästä ajasta ja paikasta. Lattia hänen polviensa alta tuntui katoavan, samoin kaikki äänet ympäriltä - aivan kaikki katosi. McLaggen ampui vielä kerran, ja tällä kertaa Carl sai osuman vasempaan olkapäähän. Hän horjahti hieman vasemmalle, mutta ei päästänyt kuin pienen ähkäisyn, ja pysyi paikoillaan tuijottaen lattiaan. Veri virtasi runsaana lattialle kolmesta ampumahaavasta, ja värjäsi tummat vaatteet kiiltävän punertaviksi. McLaggenin ja Danielin kasvoilla lepäsi tyyni hymy, mutta se hyytyi McLaggenilta, kun Daron alkoi huutaa apua: "Auttakaa! Käteni, se... Käteni on... Auttakaa, h*lvetti!". McLaggen laittoi aseensa takaisin taskuunsa ja kumartui Daronin puoleen, mutta Daniel alkoi lähestymään Carlia hymyään kadottamatta. Jokin Carlin sisällä pimeydessä sanoi hänelle, että hänen olisi paettava ja että tämä ei olisi loppu, ei saisi olla. EI! Loppu tämä on, kuolen tänne. Kuolen Sindaccon ampumana, en ehdi auttamaan veljeäni, joka onkin jo luultavasti kuollut. En ehdi kostaa. Kuolen. Minä kuolen. Elämäni on ollut yhtä h*lvettiä jo liian pitkään. Nyt sille tulee loppu, kuolema korjaa... EI! Carl havahtui helvetilliseen kipuun ja avasi silmänsä. Hän näki Sallyn alustalla matkalla uuniin, Daronin maassa ja McLaggenin kumartuneena tämän vierellä sekä Danielin, joka lähestyi häntä hitain mutta varmoin askelin hymyillen sillä liiankin tutuksi tulleella sairaalla hymyllään. Hän ei olisi sitä uskonut enää, että nousisi vielä tästä, mutta niin hän teki, jostain käsittämättömästä syystä. Raivokkaan karjaisun saattelemana hän nousi seisomaan kivusta ja Danielista piittaamatta ja lähti juoksemaan ovea kohti sen minkä jaloistaan pääsi. Daniel lähti tietenkin perään, ja väisti täpärästi lekan johon oli miltei kompastua, mikä hidasti häntä jonkin verran, joskaan ei välttämättä ratkaisevasti. Carl ei pystynyt käsittämään, miten pystyi juoksemaan niin nopeasti, vaikka juoksemistaan ei voinutkaan välttämättä kutsua nopeaksi. Hän ennätti ovelle ja kiskaisi sen vimmaisesti auki, säntäsi siitä ulos valoisaan käytävään ja veti oven kiinni perässään katsomatta taakseen. Käytävä oli tyhjä ja melko kapea. Seinät olivat ruskeat ja lattialla oli koko käytävän mittainen paksu valkoinen matto, joka tahriintui vereen Carlin juostessa sen päältä. Se oli ehkä kuutisen metriä pitkä ja johti toiselle ovelle, joka oli puinen, toisin kuin aiempi metallinen ovi. Carl avasi senkin samalla vimmalla kuin edellisen eikä kuullut vielä oven avaamisen ääntä takaansa, mutta ei se kyllä häntä juuri kiinnostanutkaan. Ainoa asia, mikä nyt kiinnosti, oli päästä perheensä turvaksi. Hän jätti oven auki ja jatkoi matkaansa huomaten olevansa kirkossa, ja jatkoi samaa vauhtia ja jopa hieman kiihdyttäen penkkirivien välistä kohti ulko-ovia.

Ulkona tuiskutti lunta suurina hiutaleina ja tuuli tuiversi luita vihlovasti, mutta sään Carl ei antanut haitata, vaan jatkoi suoraan eteenpäin lumisen hautausmaan poikki portille jättäen kirkon ovet apposen auki. Lumeenkin jäi selvä verivana, joka kuitenkin alkoi nopeasti hautautua lumeen. Carl muisti jättäneensä Turismonsa portin taakse parkkiruutuun, ja siellä se olikin. Sitä oli tosin hankala tunnistaa, sillä lunta oli sen päällä varsin paksulti, mutta punaista väriä pystyi erottamaan ja muodotkin olivat sen verran tunnistettavat, ettei Carl epäröinyt vaan ampaisi avaamaan ovea. Hän kaiveli hätäisesti taskujaan ja löysikin avaimensa takintaskustaan ja työnsi sen käsi vahvasti täristen avaimenreikään. Ovi aukesi ja hän istuutui kyytiin. Voimat olivat aivan lopussa, mutta pakko oli vielä jaksaa kotiin asti.

The Morning Never Came

Carl ei osannut sanoa miten se oli mahdollista, että hän onnistui ajamaan kaupungin toiselta puolelta takaisin kotiin siinä kunnossa ja siinä säässä. Hän oli menehtymäisillään verenhukkaan ja tuska oli hirvittävä - niin ruumiillinen kuin henkinen. Muisti tuntui jo nyt pätkivän ajomatkan ajalta, kun hän kurvasi auraamattomalle Grove Streetille. Juuri silloin uusi järkytys kohtasi hänet, kun hän näki Johnsonien talon olevan liekkien vallassa. Koko yläkerta oli ilmiliekeissä ja liekit näkyivät myös alakerran ikkunasta. Carl ei saanut sanaa suustaan, mutta kukapa sitä olisi ollut kuulemassakaan. Hän vain inahti hiljaa ja painoi jarrun pohjaan. Auto pysähtyi sutien aivan keskelle pihaa ja hän nousi välittömästi kyydistä, mutta kaatui vatsalleen maahan. Voimia ei kerta kaikkiaan ollut, mutta nyt ei voinut luovuttaa enää. Sweet, Kendl ja Cesar oli löydettävä. Elämää oli vielä elettävänä, hän oli liian nuori kuolemaan. Liikaa asioita oli tekemättä, liikaa asioita oli tehty väärin. Liikaa asioita oli korjattavana. Hän ryömi hitaasti lumessa kohti talon kuistia ja näki vasta nyt, että aivan portaiden edustalla makasi tumma hahmo. "P*RKELE!", hän karjaisi sielunsa ja keuhkojensa pohjalta ja nousi seisomaan sylkien verta. Hän jatkoi loppumatkan jalan, mutta epävakain ja hitain askelin. Saavuttuaan viimein pahoin palaneen vasemmalla kyljellään jalat koukussa makaavan ruumiin luo hän tunnisti heti sen veljekseen. Hän lyyhistyi polvilleen tämän vierelle, oli siinä hetken paikoillaan, silmät kyyneliä täynnä. Hetken hän oli vain paikoillaan ja itki. Lumihiutaleet putoilivat sankoin joukoin maahan ja hänen sekä veljensä päälle. Oli hiljaista lukuun ottamatta lähes äänetöntä itkua ja liekkien huminaa. Kyyneleet tulivat suoraan sydämestä, josta oli viety niin tärkeä osa, että elämä tuntui merkityksettömältä. Kaikki oli tyhjää, muuta ei ollut kuin suru ja tuska. Hän yski vielä verta itkunsa läpi hänen ja veljensä väliin lumeen, kunnes hiljeni ja kävi siihen lepoon saman asentoon kuin tämä. Kylmä peti ja hiljaisuus tuudittivat rauhalliseen uneen, ja hän jäi odottamaan aamua, joka ei tulisi enää koskaan saapumaan.

The End

Lainaus:11.03.2010 Schneider kirjoitti:
The Morning Never Came pt. 4

Dodii, eka arvostelija olen näemmä... :P Tämä osa jatkoi taas juonta vähän enemmän kuin edellisosa (ainakin minun nähdäkseni siis) ja nyt on peruslukijallekin paljastettu lisää yksityiskohtia. Minähän siis olen juonesta mesen avulla perillä vähän tavallista enemmänkin, mutta siitä ei turista nyt.

Olen tullut tänne arvostelemaan tarinaa, jossa väkivalta on yllättävänkin kovaa. Itse asiassa näin raakaan tarinaan en ole muistaakseni törmännyt sitten saman saagan kakkososan, joka ilmaantuikin aivan alkuvuodesta 2009. Naulapyssyllä ammuskellaan ja lekalla murskataan sormet, niin kyllä gorepuoli ainakin on kunnossa. 8)

Siitä tulemmekin kuvailuun, joka tuntui hivenen tökkivän aina välillä, mutta ei tällainen asioita tarkkaan kuvaava kerronta aina ole maailman helpoinkaan asia. Tunnelma on hyvin synkkä, kuten on oikeastaan totuttu näkemään, ja tarina on myös varsin traaginen eikä täten pelkästään raaka.

Toimintaa nähdään kidutus poislukien vain hetken aikaa, mutta se on myös todella hyvin kuvattua, sillä lyhyen hetken kerrontaan on käytetty useampikin kappale - todella ihailtavaa tapahtumien hidastamista, muuta ei voi sanoa.

Saa odottamaan seuraavaa, minkä toivoisi olevan helpompi kirjoittaa. :)

+ Juonipuoli etenee jälleen hiukan enemmän
+ Väkivalta hyvinkin ilkeää
+ Traaginen (alun kertomus sekä loppu)
+ Oikeastaan mukavankin synkkä tunnelma...

- Kerronta tökkii paikoin

8 puol

-

-

Nico Belic heträsi aamulla Aloquinqin (en tiedä mite se kirjotetaan)
kämpistä ja meni kusele. Site hän lähti kapungille ja juoksi Midlle Parkiin.
Sielä hän osti Hoddogin ja söi sen. Sitte Hoddogmyyjä sano et se on 5€ ja
Nico suuttu ja otti n4 kiräävin ja ampu Hoddogmyyjää naamaan ja
spruikautti kezupit ja sinappit päi se naamaa ja sai kytän perää.
Sitte nico juoksi ja eksyti polisin ja sanoi huh huh!!!!!
Sitte joku lenkeuilijä törmäs nicoon ja nico heitti sitä molo koktalilla
ja se syty palamaan ja nico juoksi pois ja varasti silalta tursmo-auton
ja ajo internetkahvilaan ja sielä oli roman joka sano moi ja pieras
site nico ja roman nauro.

LOPPULOPPULOPPU!!!!!!!!!!!!!!!!!
iha hyvä siitä tuli ehkä pari kirostus--virhettä.
seuraavasa osassa nico tapaa ullu kalusmaan
ja ne rupe serustlee.

iha hyvä

+ peruskehut
+ toimintaa riitti
+ juoni
+ aloquinqin
+ juoni

- emt

10+

-