Lisäisin myös, että vaikka lapsi murrosiässä haistattelee, niin mikäli vanhemmat onnistumaan säilyttää lapsen savuttomana/alkoholittomana vanhemmat saavat lapselta kiitoksen muutamisen vuotta jälkeenpäin

Lainaus:12.03.2006 Bonehead kirjoitti:
Lapsen kasvuympäristö pitäisi pystyä rakentamaan niin, ettei lapsi pääse esim kukkien kimppuun jne. joissa pitäisi jatkuasti olla kieltämässä. Negatiivinen (ei ei ei) ympäristö on taas se huono paikka kasvaa.

Allekirjoitan. Mulla on ongelmallinen kasvupaikka: Meluisa ympäristö, talo jonka äänieristys on täysin pielessä että kiva edes yrittää nukkua kun ulkoa kuuluvat ihmisten kävelyaskeleetkin kuuluvat liiankin selvästi seinän läpi joka-ikinen kerta kun joku kävelee talon ohi, tunnelma on kun ei olisi seinää ollenkaan ja nyt on ihme kun on hiljaista tätä kirjoittaessani. Riitoja on melkein joka päivä vaikken edes itse sitä aloita. Erityisesti ärsyttää silloin kun kuulee lapsen itkua päivällä kun haluaisin olla rauhassa mutta kun sitä hiljaisuuden rauhaa ei saa juuri ikinä. Pitäis varmaan alkaa kuunnella musiikkia vielä kovempaa jotta kuuloni heikkenisi hieman niin sitten ei ainakaan kuulisi niin paljoa ympäristöstä kantautuvia ääniä ja mieleni saisi rauhoittua edes hetkeksi. Kumpa pääsisin muuttamaan johonkin korpeen niin saisi enemmän hiljaisuuden suomaa rauhaa.

Osta korvatulpat.

Kyllä mielestäni jonkinlaista ruumiillistakin kuritusta tulisi käyttää lapsen kasvatuksessa. Ei mitään remmillä persuksille tai hakkaamista, mutta tukkapöllyä kyllä pitää antaa. Pelkkä nurkkaan laittaminen ei välttämättä aina riitä, ja milläs pidät sen itsepäisen kakaran siellä nurkassa, kun se tietää että jos se sieltä tulee pois, niin pahimmassa tapauksessa se vain joutuu sinne takaisin. http://www.ebaumsworld.com/2006/03/evilkid.html ei kaikista varmaankaan kasva tuollaisia, mutta sekin mahdollisuus on olemassa. Yleensähän lapsi oppii parhaiten kivun kautta: laitat sormen kynttilän liekkiin -> se polttaa, etkä taatusti tee sitä uudelleen.

Tosin pahin rangaistus jonka itse olen koskaan saanut, tuli isältäni, ja se oli ehkä enemmänkin henkinen. En muista mitä pahaa minä tein, mutta kun isukki osoitti sormella kohti metsää ja sanoi: "tuolta käyt keräämässä itsellesi risut selkäsaunaa varten", silloin vierähti meikäläiseltä kyynel. Helpostus oli suuri, kun saavuin metsän pienimmät risut kädessä takaisin isän luo, enkä sitten saanutkaan selkäsaunaa. Oppi meni kuitenkin perille.

Noihin kotiintuloaikoihin sun muihin vain sen verran, että olivatpa ne sitten mihin aikaan tahansa, niin niistä ei lipsuta. Etukäteen voidaan sopia jotain, jos on riittävät perusteet myöhemmälle ajalle, mutta kotona ollaan kuitenkin sovittuun aikaan. Ja vinkumalla ei saa yhtään mitään, jos penikka rupeaa kaupassa muistuttamaan paloautoa niin ääneltään kuin väriltäänkin, kun äiti/iskä ei suostu ostamaan peliä, niin sitten vain poistutaan kaupasta. Ja kun vanhempi päättää jotain, niin se kanssa pitää ja vinkuminen vain pahentaa tilannetta.

Lapsen pitää myöskin oppia kunnioittamaan ja tottelemaan muitakin, kuin omia vanhempiaan. Eli se että rikkoo sääntöjä esimerkiksi lapsenvahdin seurassa, kun vanhemmat eivät ole kotona, ei tarkoita etteikö siitä seuraisi rangaistusta. Lapsenvahti ei välttämättä ole oikea henkilö antamaan sitä rangaistusta, mutta rangaistus siitä on kuitenkin saatava, vaikka sitten jälkeenpäin.

Suurin osa noista on ihan perusjuttuja, mutta noin minä lapseni kasvattaisin, jos sellainen minun elämääni jostain putkahtaisi. Suunnitelmissa sellainen ei kuitenkaan ihan heti ole.

Tuo kysymys, haluanko edes lapsia, on ainakin minun tapauksessani aiheellinen, koska en ole varma haluanko, ja yksi syy tähän on juuri se, etten ole vakuuttunut, että pystyisin kasvattamaan heidät tyydyttävästi. Pidän mahdollisena, että olisin huomaamattani joko aivan liian lepsu pelätessäni olevani aivan liian ankara tai sitten täsmälleen päinvastoin. Toisaalta tämä itseluottamuksen puute on mielenkiintoista, koska itselläni on kyllä ollut niin hyvät vanhemmat etten olisi parempia voinut saada. Aina ovat välittäneet ja tukeneet mihin ikinä olen ryhtynytkin, mikä ei ole aina noudattanut heidän suunnitelmiaan. Perusasiat, jotka on suositeltavaa oppia ollakseen ihmisiksi, esitettiin varhaislapsuudessa niin itsestäänselvinä, ettei tullut mieleenkään edes kyseenalaistaa niitä. Tervehditään ja sanotaan kiitos; alaikäisille eivät kuulu alkoholi, tupakka tai kiroilu (opin kunnolla kiroilemaan oikeastaan vasta lukiossa...); heikompaa ei kiusata vaan autetaan; vinkumalla ei saa mitään vaan voi helposti menettää jo saamansakin. Annettiin ymmärtää, että nämä ovat yhtä kiistattomia totuuksia kuin se että keltaisen nimi on keltainen. Ja minä uskoin. Onneksi.

Jos opetukset sitten välillä unohtuivat ja villiintymistä esiintyi, niin pikkupoikavaiheessa siihen puututtiin aina suunnilleen samalla tavalla. Jos ei pelkkä kielto tehonnut niin huutoa, jos se ei tehonnut niin komennettiin nurkkaan rauhoittumaan, jos se ei tehonnut (yleensä tehosi) niin lähdin sinne nurkkaan vaikka tukasta taluttamalla. Siinä ehti vaikka vain vartinkin seisoskelun aikana keskittyä jo monta kertaa siihen mitä oli sanottu, kun eivät kädet ja jalat vaihteeksi saaneet koko ajan käydä eikä tapetin kuvioista paljon viihdykettä irronnut.

Piiskaakin annettiin pienempänä pari kolme kertaa, ehdottomien ja perusteltujen kieltojen törkeästä rikkomisesta (luokkaa varastaminen, valehtelu) ja vielä kerran vähän isompana, kun typerän riitelyn jälkeen karkasin kotoa iltayöstä yli tunniksi ja jatkoin vielä takaisin tultuani uhoamista noin yksitoistavuotiaan koko arvovallalla suoraan siitä mihin olin jäänyt, vaikka näin jo katseista miten tolkuttoman huolissaan vanhemmat olivat olleet. Mutta ei se ollut onneksi koskaan mitään pieksämistä, kättä pitempää ei käytetty. Käskettiin vain syliin mahalleen ja pylly paljaaksi, sitten joku kymmenen läppäisyä joissa itketti saman verran häpeä kuin itse kipu. En pitänyt sitä kohtuuttomana silloin enkä nyt vaan sain mitä ansaitsinkin. Toisaalta en väitä, että näin on kaikkien pakko toimia tai kaikki toivo on menetetty, vaan päinvastoin, sitä kannattaa välttää viimeiseen saakka. Jos joku päättää ettei halua lyödä lapsiaan niin se on hienoa ja jos tämä päätös pitää ilman että kuri kärsii niin se on vielä seitsemän kertaa hienompaa.

Isoista tyhmyyksistä tehtiin aina nopeasti loppu, mutta pieniin ja keskisuuriinkaan ei sen sijaan enää iän lisääntyessä useinkaan puututtu muuten kuin sanallisesti. Joskus saattoi jostain vähän isommasta älynväläyksestä mennä viikoksi rahat nollille tai telkkari katselukieltoon, mutta näitäkin tyyliin kerran vuodessa. Ja tyypilliset teinitörmäilyt hyppäsinkin sitten myöhemmin yli käytännössä kokonaan, kavereiden houkutuksista huolimatta, kun ei yksinkertaisesti jaksanut edes kiinnostaa semmoinen meno.

Olen useiden muiden kanssa samaa mieltä siitä, että lapsille on oltava täydellisen ehdottomia. Ei tarkoittaa ei eikä "ehkä ei" tai "ei juuri nyt". On myös tarkoitettava mitä sanotaan. Jos vanhemmat vaikka tulevat suutuksissaan uhanneeksi, että jos et ole kunnolla niin lähetän sinut junalla Tampereelle tai halkaisen konsolisi sirkkelillä, ja jos lapsi ei tästä huolimatta ole kunnolla, niin uhkaukset on toteutettava vaikka lapsi rukoilisi polvillaan itku kurkussa. (Tietysti lapsen turvallinen palaaminen takaisin Tampereelta on sitten järjestettävä jotenkin.) Muuten lapsi oppii hyvin nopeasti, että aikuiset saavat ladella mitä sylki suuhun tuo, ja päättelee tästä, että hänkin saa. Tärkeintä on olla johdonmukainen sillä tiukkuusasteella, joka on havaittu lapselle hyväksi. Se voi sitten taas vaihdella lapsesta toiseen paljonkin luonteenpiirteiden ja muiden olosuhteiden mukaan. (Esimerkiksi siskollani on kolme lasta, jotka ovat kaikki keskenään täysin erilaisia luonteeltaan, tavalla joka on joskus jopa melkein huvittavaa.)

Lainaus:12.03.2006 qA- kirjoitti:
Itse lapsena sain muutaman kerran pyllypiiskaa ja useamman kerran tukkapöllyä. Vaikka lapsena en kyennyt rankaisuja ymmärtämään ja pidin niitä liioiteltuina, olen myöhemmin niitä arvostanut. Vanhemmille peukut yhtenäisestä, melko joustamattomasta linjasta.

Pyllypiiskan jälkeen (Olin varmaan 5 v, muistan vieläkin kuinka itkin jo ennen varsinaista fyysistä rangaistusta, kun tiesin mitä oli tulossa. Syytä rankaisuun en edes muista.) sanallinen nuhtelu riitti rankaisuksi.

Kyllä piiskaus on todellakin liioittelua! Melko ymmärtäväinen olet vanhempiesi vanhoillisia metodeja kohtaan, mutta eihän sinuun varmaan enää satu.

Mutta on myös totta ettei lapsille aina riitä pelkkä sanallinen kielto, vaikka kuinka perustelisi tai ääntä korottaisi. Joskus lapset nimittäin testaavat viimeiseen asti missä raja kulkee, kuka perheessä määrää. Silloin fyysinen kontakti on paikallaan, mutta ei missään nimessä mitään lasta satuttavaa kuten piskaaminen!

Itsekin olen pienenä hirveällä meuhkaamisella ajanut vanhempani välillä siihen pisteeseen että heidän on täytynyt ottaa fyysiistä kontaktia kanssani
Mutta piskaamisen sijaan, isäni otti minut aina syliin kietoen kätensä käsieni ympäri siten, etten voinut lyödä tai purra häntä. Siinä se sitten rauhotteli mua ja selitteli miksi pitää tehdä kuten isä ja äiti sanoo.

Lainaus:14.03.2006 Euphonic kirjoitti:


Piiskaakin annettiin pienempänä pari kolme kertaa, ehdottomien ja perusteltujen kieltojen törkeästä rikkomisesta --

Sinunkin vanhempasi ovat rikollisia. Lakihan kieltää lasten fyysisen rankaisemisen. Toivottavasti olet asian kanssa yhtä sinut kuin sanot olevasi...

Kasvattaisin lapseni kuten nimimerkkinäni toimivani nimeltämainitsemattoman teevesarjan tähti kasvattaa. "Oh, you little!!"

No ei vaiskaan. Kirjoitan kasvatusmetodeistani tässä illemmalla. Nyt on liian kiirus.

Ihan asiaa löytyy. Täytynee muistaa, että molemmat vanhemmista osallistuu kasvatukseen. Kun esim. isä tulee töistä, niin tekee aikaa myös lapselle.

jake87, Oletko puhunut psykologille tai psykiatrille? Tai ylipäätään kenellekkää?

Lainaus:14.03.2006 Junco_Partner kirjoitti:
Sinunkin vanhempasi ovat rikollisia.

Tiedän. Rikos on kyllä jo vanhentunut. En kuitenkaan katso, että olisi tapahtunut jokin kauhea rikos ihmiskuntaa vastaan. Minua rakastettiin aivan valtavasti täysin riippumatta siitä mitä olin tehnyt, ja halattiin varmasti kolmesataa kertaa useammin kuin sain selkään. Enkä myöskään ole tekemässä samaa omille lapsille, jos niitä tulee. Pyydän sitten vaikka äidiltään, että menee väliin, jos joskus suutuksissani kenties olisinkin.

Tuo mainitsemasi kiinnipitelykeino on ihan hyvä. Minuunkin käytettiin sitä joskus kun olin täysin kontrolloimattomissa, yhdistettynä kantamiseen niskasta oman huoneen oven taa viilenemään kun välitön vastarinta oli taittunut.

Lainaus:Toivottavasti olet asian kanssa yhtä sinut kuin sanot olevasi...

No kyllä vain olen. Ei ole mitään pahoja muistoja eikä mitään. Paljon enemmän nolottaa ne omat tyhmyydet, joista vanhempien piti palautetta antaa. Voin sanoa ihan saman kuin qA- sanoi omalta osaltaan: "Vanhemmille peukut yhtenäisestä, melko joustamattomasta linjasta."

Jäi viimeksi mainitsematta blogi nimeltä Tää on nyt tätä, jota aina toisinaan tulee lueskeltua. Voin suositella sitä kaikille, joita kasvatusaihe kiinnostaa. Sitä pitää äiti, jolla on tällä hetkellä kuusi- ja neljävuotiaat pojat ja kaksivuotias tyttö. No, äitiblogeja varmaan on maailmassa miljoona, mutta tämä on siitä merkillepantava, että asiat sanotaan aina täsmälleen niin kuin ne ovat (yleensä äidin itsensä kannalta ainakin jossain määrin tuskastuttavasti). Lukemalla saa valtavan hyvän kuvan (jota on oikeastaan vaikea saada juuri mistään), miten se, että on pieniä lapsia, on vähän muutakin kuin kädenlämpöinen vaaleanpunainen sokeripilvi jossa kaikki on lakkaamatta suloista ja hassua. Joskus olen oikeasti meinannut lukiessani pyörtyä hapen loputtua nauraessa aivoista. Edustavia merkintöjä ovat vaikkapa Tarjous, Jo vain! Ai että nyppii!, Lämpimäisiä, Kysymys yössä, MIKSIMIKSIMIKSI?!?! tai lyhyt ja ytimekäs Juuri nyt.

Samanlaisia ajatuksia pitkälti kuin Euphonicilla. Piiskaa olen muutaman kerran pienenä saanut, samoin tukkapöllyä. Ei mitään traumoja noista, päinvastoin ne olivat täysin ansaittuja ja opettavaisia. Ja oma käytös enemmän on hävettänyt.

Kyllä se on osin myös lapsen omasta luonteesta kiinni, miten "kasvatus" toimii. Tapa joka toimi minun kanssa ei siskoni kohdalla tuonut samaa lopputulosta.

Paras tilanne on tietysti se, että puhe auttaa, mutta tarvittaessa olen valmis käyttämään rangaistuksina esim. nurkkaa, tv-kieltoa jne. Vasta äärimmäisessä tilanteessa olisin "pakotettu" turvautumaan tukkapöllyyn.

Jos mul joskus on lapsia, toivon, että he osaisivat "kunnioittaa" vanhoja pelejä ja osaisivat pitää näppinsä erossa mun peli kokoelmasta ja tärkeistä esineistäni.

(Joskus puhuin tästä kamuni kanssa. Hän sanoi, ettei (ehkä mahdolliset) lapseni uskaltais koskee mihinkään, jos mää niille vähän katanaani vilauttaisin )

Eli, "hyvä" äiti mustakin siis tulis...

Lapsen tulee oppia empaattiseksi. Lapsen tulee osata tuntea häpeää. Lapsen tulee myös osata käsitellä pettymystä.

Kaikki nuo kuuluvat pienen ihmisen kehitysvaiheeseen. Nämä ovat ehkäpä ne tärkeimmät asiat.

Eli ei niitä pleikkareita ja herkkuja vaan sääntöjä ja sopimuksia