Se mitä pidetään älykkyytenä on usein hyvin kulttuurisidonnaista. Sademetsän alkuasukkaille älykkyys ei merkitse samaa kuin suomalaiselle yliopisto-opiskelijalle. Siinä missä opiskelija pitää älykkyyden mittarina tenttien läpäisyä, niin alkuasukas kunnioittaa älykkyytenä heimotoverinsa kykyä hankkia ravintoa heimolleen. Yhtäkaikki älykkyydeksi voidaan molemmissa tapauksissa tunnistaa tapahtuma, jossa oppilas tai alkuasukas pystyvät sopeutumaan uuteen yllättävään tilanteeseen. Se nopeus kuinka he vastaavat uuteen tilanteeseen tilanteenmukaisella toiminnalla selviytyen ongelmasta on älykkyyttä. Lisäksi kun tähän otetaan mukaan heimon tai kulttuurin älykkyys päästään lähelle älykkyyden määritelmää. Ei vain yksilön älykkyys, vaan myös organisaation älykkyys muodostavat älykkään toimintaympäristön, joka antaa edellytykset kohdata muuttuvat ympäristötekijät.

Kun kulttuuri ja ympäristömme on hyväksytty älykkyyden yhdeksi osatekijäksi, ei ole mitenkään yhdentekevää yksilön kannalta se, mitä ympäristö ajattelee yksilön älykkyydestä. Edellä mainittu liittyy siihen problematiikkaan joka kuuluu yksilön minäkäsityksen kehittymiseen. Jos yksilöä vähätellään, tai hän joutuu toimimaan ympäristössä jossa hän ei pääse kokemaan ongelmien ratkaisusta seuraavaa mielihyvää, hänelle saattaa syntyä mielikuva itsestään ei niin nokkelana yksilönä, jonka kannattaisi ottaa älyllisiä haasteita vastaan. Edelliseen viitaten älykkyyttä voidaan kehittää vahvistamalla yksilön tarvetta ratkaista ongelmia. Miten tähän päästään? Yksi jo vanhastaan tuttu keino on eliittikoulut, joissa on niin paljon resursseja, että päästään jokaisen oppilaan kohdalla yksilölliseen opetukseen. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista esimerkiksi meidän suomalaisessa koulujärjestelmässä jonka resurssit näyttävät hupenevan koko ajan. Meidän yhteiskunnassa näytetään sanattomalla sopimuksella hyväksyttävän se, että (suuri) osa väestöstä ei koskaan tule saavuttamaan sitä potenttiaalista huippua, jonka he voisivat saavuttaa, jos heidän oikeanlaiseen ja heitä tukevaan koulutukseen satsattaisiin riittävästi yhteiskunnan taholta.

R. J. Stenbergin mukaan älykkyys on henkinen taito, jonka avulla yksilö voi elää konstruktiivisella ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Hän väittää, että älykkyys on dynaaminen ominaisuus, joka vaihtelee yksilön elämän eri vaiheissa. Hänen näkemyksessään on kannustavaa se, että hän näkee ihmisen älykkyyttä voitavan kehittää systemaattisesti vaikuttamalla konstruktiivisesti suotuisten oppimisolosuhteiden muodostumiseen.

Miksi meidän pitäisi saavuttaa se potentiaalinen huippu? Tuoko se lisää onnea vai? Suomessahan on paljon ylikoulutettuja ihmisiä, jotka eivät pääse käyttämään koko älykapasiteettiaan työssänsä. Minulla ainakin riittää tarpeeksi ongelmanratkontaa tälläkin älykkyydellä. Opiskelen lähinnä työpaikan enkä itseni vuoksi.

Sanoilla kikkailua. Älykkyyttä voi mietiskellä monelta kannalta mutta ei siitä mietiskelystä päästä yli eikä ympäri.

Ei pääse ei!

Ei pääse ei!