Eli minkälaisissa tilanteissa olette murtuneet henkisesti täysin? Läheisen kuolema, tyttöystävä jätti, tai jotain muuta suurta, jonka takia olette stressanneet ja jopa itkeneet paljon, eli olette murtuneet? Elämänne on tuntunut tyhjäksi ja merkityksettömäksi lyhyen tai pitkän aikaa. Mitä seurauksia murtumisestasi on tullut? Voinut jopa joutua lääkitykselle masennuksestasi, tai selvisit itse kaiken sen ylitse, minkä jouduit kestämään.

Itse murruin täysin, kun 7-vuotiaana vanhempani erosivat suurten riitojen takia. Noin pieni lapsi on vielä todella herkkä kaikelle, joten olihan siinä paljon surua. Kaikkea pahenti se, ettei isäni ollut halukas eroamaan, joten siitä olikin luvassa paljon vihaa ja surua jota hän kanavoi meihin. Ne oli toidella rankkoja vuosia silloin. Se on myös osannut kasvattaa minua tavalla tai toisella.

Kiitos asiallisille postauksille!

Mutta muistakaa, elämässä ei pidä jäädä seisomaan paikalle tai repimään haavoja auki. Menetetty täytyy unohtaa ja siitä täytyy päästää irti lopullisesti. Puhu ystävillesi, jos et kenellekkään muulle voi avautua. Minunkin hyvä ystävä on auttanut minua asioissa joissa olen tarvinnut hänen apuansa.

"And these scars remind me, that the past is real"

Miks muutit otsikka? Noh ite murruin aika pahasti kun kuulin vanhempien sanovan että muutamme. Ei siinä muuten olisi kamalasti ollut haittaa,mutta hyvät ystävät jäi ja tyttöystävä mutta onneksi ei tullut muutettua kovin kauas. Noin tunnin ajomatka tyttöystävän luo. Se vielä lisäsi vihaa vanhempiin koska he olivat luvanneet että saisin käydä kouluni sieltä mistä muutimme. Valehtelivat.
EDIT: Muutitkin sen takas

Noh, itseäni kiusattiin 4.lk melki vuosi (hirveää aikaa) kunnes opettaja lopetti sen.
Kiusaaja oli n. puol vuotta kiusaamatta kunnes se aloitti sen, mutta ei niin pahana kuin aiemmin, ja tällä kertaa kaveriani kohtaa. Ja ollaan sitten sen saman kaverin kanssa saatu se aivan noloksi ja v*ttuuntuneeksi.

Paha kun tuo kaveri lähtee vuoden päästä toiselle koululle, mitähän sitten käy.

Juu, tämä temppuili tässä, mutta nyt kaikki on ok.

En murru koskaan.

Lainaus:30.07.2006 Hauptmann kirjoitti:
En murru koskaan.

Et koskaan?

Pappani kuoli noin 1,? vuotta sitten.

No ainut syvä murtuminen tullut mummon kuolemasta. Mutta senkin surun yli on päästy.

Kun meinasi tulla ensimmäinen nelonen kokeista. Kyseessä siis oli kuitenkin valtakunnallinen.

Ehkä silloin kun eksyin Italiassa. Tuli kamala pelko, että jään ikuisesti sinne ilman ketään. Ja englantia en siinä iässä osannut yhtään. Hoin vain paniikissa armaan maamme nimeä englanniksi toivoen, että joku osaisi Suomea. Lopulta äiti löysi mut. Onneksi olisin osannut hotellille joten ennemmin tai myöhemmin vanhemmat olisivat löytäneet muutenkin.

Suomalainen mies ei murru koskaan, p3rkele!

Lainaus:30.07.2006 cs-bot kirjoitti:

Lainaus:30.07.2006 Hauptmann kirjoitti:
En murru koskaan.

Et koskaan?

No eikö se tullut jo selväksi?

Näin aluksi voisimme lopettaa spämmin.

Näin aluksi voisimme lopettaa käyttäjämoderoinnin.

En oo murtunut ikinä. moon terästä.

Mäkää en murru koskaan

Varmaan joskus kun exä heitti aika pahoja uhkauksia jotka ois vaikuttanu tulevaisuuteen ikävästi..

2 luokalla kun pikkuveljeni syntyi ja lääkäri sanoi että pikkuveljelläni on paha sydän vika ja se pisti itkettämään koska vasta 1 päivän ikäsenä hänet leikattiin hän joutui olemaan sairaalassa 2kk kun tuli rytmihäiriökin. Mutta nyt kaikki on hyvin ja äsken kävi pöllimässä mun sipsit!

Lainaus:30.07.2006 VJT kirjoitti:
2 luokalla kun pikkuveljeni syntyi ja lääkäri sanoi että pikkuveljelläni on paha sydän vika ja se pisti itkettämään koska vasta 1 päivän ikäsenä hänet leikattiin hän joutui olemaan sairaalassa 2kk kun tuli rytmihäiriökin. Mutta nyt kaikki on hyvin ja äsken kävi pöllimässä mun sipsit!

Minkä ikäinen velhesi on nyt?

Nelosluokalla erilaisista syistä olin täysin murtunut, kun oli koko luokka vastaan minua ja pilkattiin henkisesti. Oli siinä aihettakin, mutta se meni ihan liioitelluksi ja olin täysin masentunut. Asiaa "selviteltiin" ja itkin joskus, mutta mitäpä siitä. Menetin ystäviä ja kukaan ei käytännössä välittänyt mitä minulle kuului. Sitten alkoi viidesvuosi (joskus samoihin aikoihin, kun tänne olin tulossa) ja mietin asioita ja tasapainoitin elämää ja hankin mainettani takaisin, mutta ei nyt menen varsinaisen hyvin tai mitään sellaista, että joku välittäisi mitä minulle kuuluu.

TOK, minun ala-asteeni oli aikamoista *******ä, sillä ystäviä ei ollut pahemmin. Sain olla aikapaljon yksin koulussa ja istua kotona yksin. Minun ylipainostakin haukuttiin silloin aikapaljon. Nyt asia on toisin; minulla on paljon ystäviä enkä ole ylipainoinen. Olen hyvin päässyt laihtumaan eikä kaksoisleukaa ole, eikä läskitissejä, vaikka hiukan vatsaa löytyykin. Se on nyt mennytä, eikä siitä pahemmin henkisiä arpia ole jäänyt.

Se olikin eri juttu, ennen olin kolmannelle luokalle saakka kaikkien suosikki, kun olin kenties esipissis, kuljin massassa ja olin vain hiljaa ja tein kaikkea mitä muutkin. Sitten jokin kloksahti ja itsekritiikki muuttui kovaksi ja niin edelleen. Alkoi olla mielipiteitä, aloinkin olla ***** jätkä. Se oli varmasti murrosikää, nyt alan jo tajuta omaa persoonaani siinä suunnassa, että ajattelen ja pohdin enemmän enkä vain kulje massassa. Ja kyllä asiat lutviutuvat, minulla on nimittäin ihan tarpeeksi jo parhaita ystäviä.

Juu, no hyvä juttu.

En nyt tiedä. En ole murtunut täysin missään vaiheessa. Muutamia paniikkikohtauksia nyt iskee jos jollekin koeviikoilla..
Ehkä pahiten murruin ala-asteen viimeisellä luokalla. Ongelmani kommunikaatiossa ja tunteiden hallinnassa tuottivat läpi vuoden harmia sekä itselleni että vanhemmilleni. Itkin monesti sinä vuonna, menetin ystäviä sekä opettajien vähäisenkin kunnioituksen rippeet hyvänä oppilaana.
Uusi koulu, uudet ystävät sekä tunteiden kuoppaaminen toivat uutta elämää.
En ole nyt vuosiin pystynyt itkemään kunnolla, vaikka on ollut johonkin aihetta. On tullut enemmänkin tuijotettua kattoon, mietittyä asioita puhki uudelleen ja uudelleen. Yläaste oli hauskaa aikaa, vaikka harvoin näytin sitä ulospäin.
Olin aika sisäänpäinsuuntautunut, enkä järin jaaritellut muille mitään itsestäni.
Nyt asia on muuttunut, elämä on raitillaan ja ehkä joskus vielä saan purettua menneisyyden haamut pois hartioilta...

Kun näin Braveheartin lopun. Oikeasti. Suu viivasuorana sanon tämän. Kyynelkanavani vahvat padot eivät kestäneet rankkaa visuaalista ja auditiivista rasitusta, vaan ne murtuivat lähes täysin. Seuraava murtuminen tapahtui pari päivää myöhemmin, kun katsoin sen lopun uudestaan. En opi, olen typerä.