Lainaus:15.05.2011 Pingis kirjoitti:

Lainaus:15.05.2011 quitteproo kirjoitti:
No huhhuh... Mitäköhän maailmalle on käyny kun mua pyytävät malliksi jonnekkin studio eliteen? Vähän tekis mieli kyllä rahaa mutta en kyllä halua löytää itseäni mistään elloksen uimahousu sivuilta

Etkä tule löytymäänkään

No huhhuh, en onneksi ole vielä tehnyt mitään enkä kyllä aio!

******* kun ole saanut syötyä kunnolla melkein koko kesän aikana, kun työ vie kaiken ajan. Pitäisi yrittää saada ainakin se 150g proteiinia päivässä, että salilla käynti tuottaisi jotain tulostakin, mutta ei kun iltavuorot vievät koko päivän eikä töissäkään kerkeä syömään kuin kerran. Ja kun salillakin pitää käydä iltavuoron jälkeen, niin ******* eihän siellä jaksa vääntää täysillä rankan työpäivän ja huonon syömisen takia. Lisäksi vielä sen jälkeen sitä ollaan sitten joskus puoli kaksitoista illalla kotona ja sillon ei tietenkään kerkeä syömään kuin kerran jos ei halua koko yötä valvoa... Kyllä alkaa hajottaa kun tulokset kusee ja kaikki viimevuotinen kehitys vain valuu hukkaan ja ***** olo muutenkin kaikin puolin kun koko ajan nälkä ja väsyttää.

Hienoa, kun töissä on myös aamu- ja yövuoroja, jotka toimisvat oikein hyvin kaiken kanssa, mutta ei kun minulla on 90% kaikista vuoroista niitä iltavuoroja.

Nää nykyajan vanhukset. Olin kassajonossa jonkun mummon perässä, mummo meni maksamaan ja oikein kiilasi koko kroppansa siihen kortinlukijan eteen etten katsoisi koodia. Sitten tuli minun maksuvuoro, maksoin ja kassa laittoi ostokset samalle tiskille koska niitä oli vain vähän. Siinä kun niitä otin siitä, niin se sama mummo kyyläsi vihaisena etten vaan pölli hänen tavaroitaan. Menin kaupan edustalle vetämään näitä ostamiani eväitä, ja mummo purjehti ohi äkäisenä ja vahti kauppakassiaan kuin haukka.

Just tollaset ennakkoluulot "kaikki nuoret on hunsvotteja" ärsyttää. Ei olis tarvinnu ku vahingossa mennä metrin etäisyydelle siitä niin olisi varmana tullut kävelykepistä.

Turha välivuosi jäämässä taakse. Neljän seinän sisällä, miettien kaikkea enkä mitään. Käytännössä kuin olisin koomassa maannut koko sen ajan. Täysin hukkaan heitettyä aikaa, jota en nyt tarkoituksella valinnut, muttenpa mitään muutakaan valinnut. Kun ei päässyt opiskelemaan vaikkei kiinnostanutkaan. Nyt sitten syksyksi on opiskelupaikka, eikä sekään vielä kiinnosta, mutta mennäänpä ennemmin sinne.

Sitä vain muistelee, kuinka sitä muutama vuosi nuorempana pojankloppina aina ajatteli, että kyllä aika tekee tehtävänsä. Aikuistun, kasvan vielä vähän pituutta, pääsen eroon turhista ajatuksistani ja asiat ylipäätään alkavat omalla painollaan toimia. Mutta nyt sitten voidaan sanoa, että esimerkiksi viimeiset neljä vuotta eivät ole tuoneet minua yhtään minnekään. Enkä siitä voi syyttää ketään muuta kuin itseäni, elämässä kun eivät asiat tapaa kävellä ilmaisena kouraasi, kun sen tarpeeksi kauan pidät ojennettuna.

Ja vaikka sen kuinka tiedostaa, ei tee paskaakaan minkään eteen. Sisimmissään tiedostaa, kuinka turhaa ja säälittävää räpellystä tämä on, mutta ei pysty reagoimaan mitenkään. Kaikista kettumaisinta on ylipäätään miettiä koko tätä typerää sontaa, se ottaa vain päähän ja ruokkii itseään. Samalla mielessä pyörii, että unohda vain tuo paskapuhe, kyllä minä elossa selviän kunhan muistan välillä syödä ja juoda ja käydä kakalla. Sen lisäksi maailma on täynnä isompiakin ongelmia kuin ikuisessa itsesäälissä vellominen! Ilmasto muuttuu, maailma loppuu, afrikkalaiset lisääntyvät kuin pienet kanit, ihmiset ajavat humalassa kuolonkolareita, talous romahtaa, paavi levittää AIDS:ia, poliitikot kusevat korvaan. Silti mikään muu maailmassa ei jaksa kiinnostaa, eikä varsinkaan se itsesääli.

Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, katsoa joku eeppinen elonjäämistarina elokuvan muodossa, ruveta kehoaan rakentamaan, ajaa formula-autoilla, yrittää saada itselleen seurustelukumppani, juosta alasti kaupungilla Suomen voittaessa jääkiekon MM-kultaa ja kaikkea vastaavaa. Mutta vaikka joku pieni, lapsellinen elämänpalo hetkeksi syttyisikin vaikka hyvän ja liikuttavan musiikkikappaleen kuultuaan, ei siitä muista seuraavana iltana enää mitään.

Ja nyt sitten vuoden tauon jälkeen näkee kavereitakin. Mukavissa merkeissä, jotain harrastellen tai päihtyen. Ja sitten siinäkin parhaassa mahdollisessa seurassa minä vain vajoan johonkin outoon masennukseen. Jos joku vain tyyliin läpällä ja mitään erityistä tarkoittamatta (tai sitten voisin tietysti pessimistisesti ajatella, että varmasti tarkoitti sanomaansa, mutta en ole tarpeeksi itsekeskeinen uskoakseni herättäväni niin voimakkaita mielipiteitä kenessäkään) sanoo minua onnettomaksi paskaksi heittäessäni huonot tulokset tikkaa, hurppadurppa, vajoan johonkin outoon harmauteen saman tien ja tekee mieli lähteä kotiin.

Kuten tuossa yksi yö mietin, niin tuntuu olevan vuodesta toiseen ihan sama, mitä minulla elämässäni käytännössä tapahtuu (hyvässä ja pahassa), aina palaan siihen samaan aneemisen tilaan, joka lopulta estää pääsemästä mihinkään tärkeään risteyskohtaan elämässä. Käytäntö (esim. opiskelu, asepalvelus) vie toki eteenpäin, mutta lähinnä väistämättömyytensä ja välttämättömyytensä vuoksi. Tunnetasolla ei oikeasti tapahdu mitään, en pyri mihinkään tai kenenkään seuraan. Ei ole unelmia tai tavoitteita elämässä.

En voi enää edes mitenkään ajatella olevani säälittävä vain koska elän säälittävää, eristäytynyttä elämää, sillä tällä hetkellä asiat elämässä ovat oikeasti varsin smoothilla pohjalla. Ja silti vaan tuntuu, ettei kiinnosta mikään. Teiniangstitkin on angstailtu jo vuosia sitten loppuun, enää ei vain tunnu miltään. Muusta maailmasta täysin riippumaton yksinäisyyden ja ankeuden tunne.

Ja turha siitä on oikeassa elämässä avautua, kun ei koe olevansa kellekään niin tärkeä tai kenenkään olevan enää itselle niin tärkeä. Onneksi on peliplaneetta ja torstaiyö vodkan parissa.

Pilasit mun päivän/yön, mut ei se mitään. ^

Lainaus:07.07.2011 JohnCracker kirjoitti:
Turha välivuosi jäämässä taakse. Neljän seinän sisällä, miettien kaikkea enkä mitään. Käytännössä kuin olisin koomassa maannut koko sen ajan. Täysin hukkaan heitettyä aikaa, jota en nyt tarkoituksella valinnut, muttenpa mitään muutakaan valinnut. Kun ei päässyt opiskelemaan vaikkei kiinnostanutkaan. Nyt sitten syksyksi on opiskelupaikka, eikä sekään vielä kiinnosta, mutta mennäänpä ennemmin sinne.

Sitä vain muistelee, kuinka sitä muutama vuosi nuorempana pojankloppina aina ajatteli, että kyllä aika tekee tehtävänsä. Aikuistun, kasvan vielä vähän pituutta, pääsen eroon turhista ajatuksistani ja asiat ylipäätään alkavat omalla painollaan toimia. Mutta nyt sitten voidaan sanoa, että esimerkiksi viimeiset neljä vuotta eivät ole tuoneet minua yhtään minnekään. Enkä siitä voi syyttää ketään muuta kuin itseäni, elämässä kun eivät asiat tapaa kävellä ilmaisena kouraasi, kun sen tarpeeksi kauan pidät ojennettuna.

Ja vaikka sen kuinka tiedostaa, ei tee paskaakaan minkään eteen. Sisimmissään tiedostaa, kuinka turhaa ja säälittävää räpellystä tämä on, mutta ei pysty reagoimaan mitenkään. Kaikista kettumaisinta on ylipäätään miettiä koko tätä typerää sontaa, se ottaa vain päähän ja ruokkii itseään. Samalla mielessä pyörii, että unohda vain tuo paskapuhe, kyllä minä elossa selviän kunhan muistan välillä syödä ja juoda ja käydä kakalla. Sen lisäksi maailma on täynnä isompiakin ongelmia kuin ikuisessa itsesäälissä vellominen! Ilmasto muuttuu, maailma loppuu, afrikkalaiset lisääntyvät kuin pienet kanit, ihmiset ajavat humalassa kuolonkolareita, talous romahtaa, paavi levittää AIDS:ia, poliitikot kusevat korvaan. Silti mikään muu maailmassa ei jaksa kiinnostaa, eikä varsinkaan se itsesääli.

Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, katsoa joku eeppinen elonjäämistarina elokuvan muodossa, ruveta kehoaan rakentamaan, ajaa formula-autoilla, yrittää saada itselleen seurustelukumppani, juosta alasti kaupungilla Suomen voittaessa jääkiekon MM-kultaa ja kaikkea vastaavaa. Mutta vaikka joku pieni, lapsellinen elämänpalo hetkeksi syttyisikin vaikka hyvän ja liikuttavan musiikkikappaleen kuultuaan, ei siitä muista seuraavana iltana enää mitään.

Ja nyt sitten vuoden tauon jälkeen näkee kavereitakin. Mukavissa merkeissä, jotain harrastellen tai päihtyen. Ja sitten siinäkin parhaassa mahdollisessa seurassa minä vain vajoan johonkin outoon masennukseen. Jos joku vain tyyliin läpällä ja mitään erityistä tarkoittamatta (tai sitten voisin tietysti pessimistisesti ajatella, että varmasti tarkoitti sanomaansa, mutta en ole tarpeeksi itsekeskeinen uskoakseni herättäväni niin voimakkaita mielipiteitä kenessäkään) sanoo minua onnettomaksi paskaksi heittäessäni huonot tulokset tikkaa, hurppadurppa, vajoan johonkin outoon harmauteen saman tien ja tekee mieli lähteä kotiin.

Kuten tuossa yksi yö mietin, niin tuntuu olevan vuodesta toiseen ihan sama, mitä minulla elämässäni käytännössä tapahtuu (hyvässä ja pahassa), aina palaan siihen samaan aneemisen tilaan, joka lopulta estää pääsemästä mihinkään tärkeään risteyskohtaan elämässä. Käytäntö (esim. opiskelu, asepalvelus) vie toki eteenpäin, mutta lähinnä väistämättömyytensä ja välttämättömyytensä vuoksi. Tunnetasolla ei oikeasti tapahdu mitään, en pyri mihinkään tai kenenkään seuraan. Ei ole unelmia tai tavoitteita elämässä.

En voi enää edes mitenkään ajatella olevani säälittävä vain koska elän säälittävää, eristäytynyttä elämää, sillä tällä hetkellä asiat elämässä ovat oikeasti varsin smoothilla pohjalla. Ja silti vaan tuntuu, ettei kiinnosta mikään. Teiniangstitkin on angstailtu jo vuosia sitten loppuun, enää ei vain tunnu miltään. Muusta maailmasta täysin riippumaton yksinäisyyden ja ankeuden tunne.

Ja turha siitä on oikeassa elämässä avautua, kun ei koe olevansa kellekään niin tärkeä tai kenenkään olevan enää itselle niin tärkeä. Onneksi on peliplaneetta ja torstaiyö vodkan parissa.

Itellä joltain osin samoja fiiliksiä. Paitsi ehkä päinvastoin, olen opiskellut nyt 3 vuotta ja paperit jäi saamatta, pitäis jatkaa neljännelle vuodelle mutta kiinnostus 0. Otin loparit kesätyöpaikastin 2viikon jälkeen koska en viihtynyt työssä ja nyt mietityttää mistä saada uusi työpaikka uudelta alalta mutta mitään saa aikaseks. Mulla taas ongelmana on että käyn liikaa ulkona, kavereita on paljon ja käyn bilettämässä nyt kesällä 2-5 kertaa viikossa eikä oikee mikään muu kiinnosta, rahat vähenee ja masentaa että mistäs sitä rahaa sit saadaa kun ne loppuu eikä työpaikkaakaan tiedossa, eniten ehkä kuitenkin masentaa että en saanu papereita koulusta ja inttiin lähtö tammikuussa. Ollakko ilman stressiä ja rellestää inttiin asti vaiko rauhottua ja yrittää tosissaan hakee uutta duunia mutta unohtaa koulu ja ottaa vajaat paperit sieltä ulos? saa nähdä..

Lainaus:07.07.2011 JohnCracker kirjoitti:
Pitkitelty teksti elämästä..

Tän kaiken voisi tiivistää IMO siihen että jokainen tarvitsee unelman, etkä ole sellaista saanut. Kaikki muut ongelmat ovat seurausta siitä.

Henkkoht ei ole avauduttavaa vaikka ulkopuolisen näkökulmasta elän pitkälti alle keskitason elämää sosiaalisesti. Uskon olevani vapaa ja jaksan unelmoida. Ei siihen muuta tarvita. On muuten säästössä hyvä youtubeklippi, sopii tähän.

The Sunscreen Song

Olen samaa mieltä. Elämässä pitää olla tavoitteita, koska ilman niitä ei voi liikkua mihinkään suuntaan. Jotta voi olla tavoitteita, pitäisi myös uskoa itseensä. En tiedä, mistä sitä saa. Ehkäpä kaikista pienistä onnistumisista elämässä sekä lähipiirin ja perheen tuesta ja kannustuksesta. Sitä ei aluksi tajuakkaan, mihin kaikkeen kärsivällisyydella ja työllä pystyy. Tämä varmaan kuulostaa kliseiseltä, mutta en nyt muutakaan neuvoa keksi: aloittakaa jokin uusi harrastus. Koen, että kehittyminen ja menestys omassa harrastuksessani on antanut voimaa ja itsevarmuutta kaikilla muillakin elämän osa-alueilla, vaikka ne eivät mitenkään liittyisi harrastukseeni.

Halusin minäkin avautua. Olen avautunut tästä aiemminkin, mutta vasta nyt tähän asiaan saatiin lopullinen päätös. On nimittäin ihminen, jolle 12 vuoden läheinen ystävyys ei merkitse mitään. Hän muutti melkein 3 vuotta sitten eri kaupunkiin, jonne minäkin olin muuttamassa vuoden päästä, ja yhtäkkiä olin kuin ilmaa hänelle. En ollut minkäänlaisen selityksen arvoinen. Se tuntuu paljon pahemmalta kuin jos olisin saanut 'En halua olla kanssasi enää missään tekemisissä idiootti' -viestin. Vaikka viimeksi kuin näimme, meillä oli hauskaa enkä olisi todellakaan arvannut, etten näkisi häntä enää koskaan. Minäkin lopetin viestien lähettämisen pian, koska hän ei vastannut niihin. Asia kuitenkin vaivasi minua, ja halusin selvittää sen lopullisesti. Nyt sain kolmen vuoden jälkeen painostettua häneltä jonkinlaisen todisteen siitä, että hän edes on elossa. Hän nimittäin lähetti minulle vastauksen, jonka olisin halunnut jo kolme vuotta sitten. 'Anna olla'. Hyvä on, se on sitten siinä. Todellinen ystävyys on ikuista?

^ Ylempien kanssa samaa mieltä. Jotain tavoitteita pitää aina olla. Nyt kun itse olen vielä lukiossa niin se on tietenkin helpompaa, kun ohjataan ja muuta ja ymmärrän, että miksi ihmiset jäävät vähän tyhjänpäälle, kun ne tavoitteet pitää alkaa keksiä itse, mutta kannattaa jokin tämmöinen asettaa vaikka sitten joku harrastus (itselläni puntteilu tuo todella suurta tyydytystä).

Lainaus:07.07.2011 JohnCracker kirjoitti:
Turha välivuosi jäämässä taakse. Neljän seinän sisällä, miettien kaikkea enkä mitään. Käytännössä kuin olisin koomassa maannut koko sen ajan. Täysin hukkaan heitettyä aikaa, jota en nyt tarkoituksella valinnut, muttenpa mitään muutakaan valinnut. Kun ei päässyt opiskelemaan vaikkei kiinnostanutkaan. Nyt sitten syksyksi on opiskelupaikka, eikä sekään vielä kiinnosta, mutta mennäänpä ennemmin sinne.

Sitä vain muistelee, kuinka sitä muutama vuosi nuorempana pojankloppina aina ajatteli, että kyllä aika tekee tehtävänsä. Aikuistun, kasvan vielä vähän pituutta, pääsen eroon turhista ajatuksistani ja asiat ylipäätään alkavat omalla painollaan toimia. Mutta nyt sitten voidaan sanoa, että esimerkiksi viimeiset neljä vuotta eivät ole tuoneet minua yhtään minnekään. Enkä siitä voi syyttää ketään muuta kuin itseäni, elämässä kun eivät asiat tapaa kävellä ilmaisena kouraasi, kun sen tarpeeksi kauan pidät ojennettuna.

Ja vaikka sen kuinka tiedostaa, ei tee paskaakaan minkään eteen. Sisimmissään tiedostaa, kuinka turhaa ja säälittävää räpellystä tämä on, mutta ei pysty reagoimaan mitenkään. Kaikista kettumaisinta on ylipäätään miettiä koko tätä typerää sontaa, se ottaa vain päähän ja ruokkii itseään. Samalla mielessä pyörii, että unohda vain tuo paskapuhe, kyllä minä elossa selviän kunhan muistan välillä syödä ja juoda ja käydä kakalla. Sen lisäksi maailma on täynnä isompiakin ongelmia kuin ikuisessa itsesäälissä vellominen! Ilmasto muuttuu, maailma loppuu, afrikkalaiset lisääntyvät kuin pienet kanit, ihmiset ajavat humalassa kuolonkolareita, talous romahtaa, paavi levittää AIDS:ia, poliitikot kusevat korvaan. Silti mikään muu maailmassa ei jaksa kiinnostaa, eikä varsinkaan se itsesääli.

Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, katsoa joku eeppinen elonjäämistarina elokuvan muodossa, ruveta kehoaan rakentamaan, ajaa formula-autoilla, yrittää saada itselleen seurustelukumppani, juosta alasti kaupungilla Suomen voittaessa jääkiekon MM-kultaa ja kaikkea vastaavaa. Mutta vaikka joku pieni, lapsellinen elämänpalo hetkeksi syttyisikin vaikka hyvän ja liikuttavan musiikkikappaleen kuultuaan, ei siitä muista seuraavana iltana enää mitään.

Ja nyt sitten vuoden tauon jälkeen näkee kavereitakin. Mukavissa merkeissä, jotain harrastellen tai päihtyen. Ja sitten siinäkin parhaassa mahdollisessa seurassa minä vain vajoan johonkin outoon masennukseen. Jos joku vain tyyliin läpällä ja mitään erityistä tarkoittamatta (tai sitten voisin tietysti pessimistisesti ajatella, että varmasti tarkoitti sanomaansa, mutta en ole tarpeeksi itsekeskeinen uskoakseni herättäväni niin voimakkaita mielipiteitä kenessäkään) sanoo minua onnettomaksi paskaksi heittäessäni huonot tulokset tikkaa, hurppadurppa, vajoan johonkin outoon harmauteen saman tien ja tekee mieli lähteä kotiin.

Kuten tuossa yksi yö mietin, niin tuntuu olevan vuodesta toiseen ihan sama, mitä minulla elämässäni käytännössä tapahtuu (hyvässä ja pahassa), aina palaan siihen samaan aneemisen tilaan, joka lopulta estää pääsemästä mihinkään tärkeään risteyskohtaan elämässä. Käytäntö (esim. opiskelu, asepalvelus) vie toki eteenpäin, mutta lähinnä väistämättömyytensä ja välttämättömyytensä vuoksi. Tunnetasolla ei oikeasti tapahdu mitään, en pyri mihinkään tai kenenkään seuraan. Ei ole unelmia tai tavoitteita elämässä.

En voi enää edes mitenkään ajatella olevani säälittävä vain koska elän säälittävää, eristäytynyttä elämää, sillä tällä hetkellä asiat elämässä ovat oikeasti varsin smoothilla pohjalla. Ja silti vaan tuntuu, ettei kiinnosta mikään. Teiniangstitkin on angstailtu jo vuosia sitten loppuun, enää ei vain tunnu miltään. Muusta maailmasta täysin riippumaton yksinäisyyden ja ankeuden tunne.

Ja turha siitä on oikeassa elämässä avautua, kun ei koe olevansa kellekään niin tärkeä tai kenenkään olevan enää itselle niin tärkeä. Onneksi on peliplaneetta ja torstaiyö vodkan parissa.

itselläni on täysin samat tunteet, ei oikeen mikään tunnu kiinnostavan, vielä kun siihen lisätään saamattomuus niin eihän mistään mitään tule. Mut kai tässä toivoa on, Sublime, kesä ja alkoholi

Kyllähän tuota itsekkin miettii aika usein, että mitä v**ttua minä tällä elämällä teen. Vaikka koulusta alkaa olla paperit ulkona, töitä on, perhe on koossa, ystäviä riittää ja taloudellinen tilanne on kohillaan. Silti vaan itsensä mielestä löytää sen pienen ihmisen joka hakkaa päätä seinään. Ulospäin elämä näyttää täydelliseltä, mutta sisällä se on murskana. Ainoa millä kestää tolpillaan on ne ystävät, ei edes uskalla ajatella mitä ois itelleen tehny ellei ystäviä olisi. Kyllä sitä saa olla onnellinen, että löytyy niitä ystäviä jotka kysyy mikä on, jos heidän mielestään en ole oma itseni.

Empä usko, että tämä johtuu mistään muusta, kuin aikuistumisesta. Vastuuta ja kaikkea hoidettavaa tulee kokoajan lisää. Mikä vaatii totuttelemista, kummasti sitä kaipaa välillä sitä lapsuuden huolettomuutta..

Vituttaa saamattomuus. Työpöydällä kolme ruudun kokoista muistilappua täynnä tehtäviä ynnämuuta. Siinäpä kasaantuu
Nyt tuntuu että puolet kesälomasta on mennyt jo aivan hukkaan. Periaatteessa ei mitään muutoksia tilanteessa.

Itellänikin oli aivan hemmetin vaikeaa viime vuonna. Masennuin, vääränlainen ympäristö ruokki kokoajan. ei minua ymmärretty missään, luovutin.

Tätä en kadu enään missään nimessä niinkuin aluksi. Nimittäin henkisesti kehityin ja kasvoin aivan järkyttävästi. Sen muistaminen, luonto ja musiikki on auttanut enemmän kuin mikään muu voisi.

Kaikki sen ansiosta, että luovutin, unohdin ja aloitin uuden pelin. Vaikka en uskonutkaan, niin vaihtoehtoja on laidasta laitaan ja kokeilemalla se selviää


E; Ei vaan osaa arvostaa sitä mitä saa aikaan. Vaikka on lihasta ja älyä muille jakaa, niin nuo ovat vain korvikkeita sille rehelliselle omalle itselle mitä minä en osaa olla. Kadehdin kaikkia jotka hyväksyvät itsensä, eivätkä tunne pakonomaista tarvetta muuttaa itseään, jotka voivat tahallaan nolata itsensä kuinka pahasti tahansa tai rehellisesti hyväksyä heikkoutensa ja vitsailla niistä.
Parempaan suuntaan oon kuitenkin kokoajan onneksi menossa

Lainaus:07.07.2011 Pingis kirjoitti:
Itellänikin oli aivan hemmetin vaikeaa viime vuonna. Masennuin, vääränlainen ympäristö ruokki kokoajan. ei minua ymmärretty missään, luovutin.

Tätä en kadu enään missään nimessä niinkuin aluksi. Nimittäin henkisesti kehityin ja kasvoin aivan järkyttävästi. Sen muistaminen, luonto ja musiikki on auttanut enemmän kuin mikään muu voisi.

Kaikki sen ansiosta, että luovutin, unohdin ja aloitin uuden pelin. Vaikka en uskonutkaan, niin vaihtoehtoja on laidasta laitaan ja kokeilemalla se selviää

Mulla oli aivan samanlainen tilanne ja sitä kesti noin 3 vuotta, mutta pahimmat hetket oli 1,5v sitten, millon alkoholi(ongelma) tuli mukaan kuvioihin. Tuli lintsattua koulusta ryyppäämään tai sit käytyä koulupäivän aikana muutamilla ja takasin kouluun. Loppujen lopukshan tuosta kiinni jäin ja sossuhommelia tuli. Nyt kumminkin elän elämäni parasta aikaa. Ne ajat ja masennukset lähtee ajan kanssa, ainakin itellä lähti. Toki stressiä on koko ajan ja kelläpä ei olisi, mut pitää ottaa elämä rennosti ja antaa mennä vaan, ei oo mitään hävittävää, mutta silti vetää omat velvotteet tyylillä kotiin. Ei pidä jäädä märehtimään itsesääliin ja omaan saamattomuuteen, jos on ongelmia pitää siitä avautua. Oon huomannu mitän asioista oikeasti selviää puhumalla. Juurikin pahempina hetkinä tuli käytettyä nyrkkiä vähän liiaksikin välien selvittelyyn, mutta huomasin sen vaan pahentavan tilannetta. Nyt oon kaikkea muuta kun väkivallan kannalla. Tosin bittimaailman toi sopii nyt jollain tapaa. Kunhan ei överiks sieläkään vedellä.

Tulee nykyäänkin aika useesti otettua kuppia, mutta ei se ole vaikuttanut mihinkään negatiivisesti, vielä. Hyvässä porukassa ja rentoutua.

Tästäkin tuli näköjään aikamoinen avautuminen, vaikkei tarkoitus ollutkaan :P

Mikähän mulla on kun ei vois *****akaan kiinnostaa sosiaalinen elämä näin kesällä? Siis tottakai sitten koulujen alkaessa alkaa se perus suhteitten kanssa säätö ym. kiva, mutta nyt ei yksinkertaisesti jaksa ja haluaa hieman nauttia erakkona olosta .

Lainaus:10.07.2011 Pingis kirjoitti:
Mikähän mulla on kun ei vois *****akaan kiinnostaa sosiaalinen elämä näin kesällä? Siis tottakai sitten koulujen alkaessa alkaa se perus suhteitten kanssa säätö ym. kiva, mutta nyt ei yksinkertaisesti jaksa ja haluaa hieman nauttia erakkona olosta .

Mulla sama,ei millään jaksaisi mihinkää lähteä

Lainaus:10.07.2011 Hohoho kirjoitti:
Mulla sama,ei millään jaksaisi mihinkää lähteä

Nyt oon alkanut ihan tosissaan miettimään jotain hauskaa tempausta, kuten esim. ulkomaalaiseksi tekeytymistä ja seikkailua ympäri kaupungin tai jotain vastaavaa. Vielä kun saisi jotenkin videolle koko tempauksen =]. Mutta tollaiset pienetkin sekoilut virkistää mieltä ja saa aivot nollattua

E; Vois kaivaa pullonpohjasilmälasit ja hihattoman paidan tuolta komerosta xD. Muutenkin oon huomannut, että hirvee halu saada ihmiset huvittumaan (en siis mikään pelle ole, vaan hieman koomikon vikaa mussa varmaan)

Anna palaa vaan.

Minusta sosiaalisuus on uuvuttavaa. Pitää saada olla yksinkin tarpeeksi.

Lainaus:10.07.2011 Pingis kirjoitti:

Lainaus:10.07.2011 Hohoho kirjoitti:
Mulla sama,ei millään jaksaisi mihinkää lähteä

Nyt oon alkanut ihan tosissaan miettimään jotain hauskaa tempausta, kuten esim. ulkomaalaiseksi tekeytymistä ja seikkailua ympäri kaupungin tai jotain vastaavaa. Vielä kun saisi jotenkin videolle koko tempauksen =]. Mutta tollaiset pienetkin sekoilut virkistää mieltä ja saa aivot nollattua

E; Vois kaivaa pullonpohjasilmälasit ja hihattoman paidan tuolta komerosta xD. Muutenkin oon huomannut, että hirvee halu saada ihmiset huvittumaan (en siis mikään pelle ole, vaan hieman koomikon vikaa mussa varmaan)

Laitat jotkut antiikkikokispullolasit päähäs, paskaat hampaas täysin, etkä pese niitä, et käy suihkussa viikkoon, laitat päälle *****set ja mahdollisimman nolot vaatteet, esimerkiksi joku hikinen kauluspaita ja kravatti näin perjantai-iltana. Sit tukka rasvaseks ja laitat jonkun tyylikkään nörttijakauksen. Sit ku kaikki on valmista, nii meet johonki prätkäbaariin ja pyydät vaikka jotain inkivääriolutta tai jotain ja lähentelet lähinnä olevaa ihmistä (mies tai nainen). Nii ja laitat kaverin kuvaamaan kaiken etäältä ja postaat koko tempauksen YouTubeen, jooko?

Mitä mä selitän. Enkä oo ees mitään ottanu. Josko se ois väsymystä. Ei kyl nukutakkaa. Ehkä vaan troll0oololollolailen.

Yksi tyttö pyörii kokoajan mielessä enkä saa unta ja pysty keskittymään töissä. Pää on aivan sekaisin hänestä. Enkä uskalla kertoa hänelle tunteistani koska pelottaa että hän sanoo jotain mikä saa mieleni pahoittumaan.

Lainaus:12.07.2011 Nipponi_ kirjoitti:
Enkä uskalla kertoa hänelle tunteistani.

Väärä asenne!

Lainaus:07.07.2011 JohnCracker kirjoitti:
Turha välivuosi jäämässä taakse. Neljän seinän sisällä, miettien kaikkea enkä mitään. Käytännössä kuin olisin koomassa maannut koko sen ajan. Täysin hukkaan heitettyä aikaa, jota en nyt tarkoituksella valinnut, muttenpa mitään muutakaan valinnut. Kun ei päässyt opiskelemaan vaikkei kiinnostanutkaan. Nyt sitten syksyksi on opiskelupaikka, eikä sekään vielä kiinnosta, mutta mennäänpä ennemmin sinne.

Sitä vain muistelee, kuinka sitä muutama vuosi nuorempana pojankloppina aina ajatteli, että kyllä aika tekee tehtävänsä. Aikuistun, kasvan vielä vähän pituutta, pääsen eroon turhista ajatuksistani ja asiat ylipäätään alkavat omalla painollaan toimia. Mutta nyt sitten voidaan sanoa, että esimerkiksi viimeiset neljä vuotta eivät ole tuoneet minua yhtään minnekään. Enkä siitä voi syyttää ketään muuta kuin itseäni, elämässä kun eivät asiat tapaa kävellä ilmaisena kouraasi, kun sen tarpeeksi kauan pidät ojennettuna.

Ja vaikka sen kuinka tiedostaa, ei tee paskaakaan minkään eteen. Sisimmissään tiedostaa, kuinka turhaa ja säälittävää räpellystä tämä on, mutta ei pysty reagoimaan mitenkään. Kaikista kettumaisinta on ylipäätään miettiä koko tätä typerää sontaa, se ottaa vain päähän ja ruokkii itseään. Samalla mielessä pyörii, että unohda vain tuo paskapuhe, kyllä minä elossa selviän kunhan muistan välillä syödä ja juoda ja käydä kakalla. Sen lisäksi maailma on täynnä isompiakin ongelmia kuin ikuisessa itsesäälissä vellominen! Ilmasto muuttuu, maailma loppuu, afrikkalaiset lisääntyvät kuin pienet kanit, ihmiset ajavat humalassa kuolonkolareita, talous romahtaa, paavi levittää AIDS:ia, poliitikot kusevat korvaan. Silti mikään muu maailmassa ei jaksa kiinnostaa, eikä varsinkaan se itsesääli.

Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, katsoa joku eeppinen elonjäämistarina elokuvan muodossa, ruveta kehoaan rakentamaan, ajaa formula-autoilla, yrittää saada itselleen seurustelukumppani, juosta alasti kaupungilla Suomen voittaessa jääkiekon MM-kultaa ja kaikkea vastaavaa. Mutta vaikka joku pieni, lapsellinen elämänpalo hetkeksi syttyisikin vaikka hyvän ja liikuttavan musiikkikappaleen kuultuaan, ei siitä muista seuraavana iltana enää mitään.

Ja nyt sitten vuoden tauon jälkeen näkee kavereitakin. Mukavissa merkeissä, jotain harrastellen tai päihtyen. Ja sitten siinäkin parhaassa mahdollisessa seurassa minä vain vajoan johonkin outoon masennukseen. Jos joku vain tyyliin läpällä ja mitään erityistä tarkoittamatta (tai sitten voisin tietysti pessimistisesti ajatella, että varmasti tarkoitti sanomaansa, mutta en ole tarpeeksi itsekeskeinen uskoakseni herättäväni niin voimakkaita mielipiteitä kenessäkään) sanoo minua onnettomaksi paskaksi heittäessäni huonot tulokset tikkaa, hurppadurppa, vajoan johonkin outoon harmauteen saman tien ja tekee mieli lähteä kotiin.

Kuten tuossa yksi yö mietin, niin tuntuu olevan vuodesta toiseen ihan sama, mitä minulla elämässäni käytännössä tapahtuu (hyvässä ja pahassa), aina palaan siihen samaan aneemisen tilaan, joka lopulta estää pääsemästä mihinkään tärkeään risteyskohtaan elämässä. Käytäntö (esim. opiskelu, asepalvelus) vie toki eteenpäin, mutta lähinnä väistämättömyytensä ja välttämättömyytensä vuoksi. Tunnetasolla ei oikeasti tapahdu mitään, en pyri mihinkään tai kenenkään seuraan. Ei ole unelmia tai tavoitteita elämässä.

En voi enää edes mitenkään ajatella olevani säälittävä vain koska elän säälittävää, eristäytynyttä elämää, sillä tällä hetkellä asiat elämässä ovat oikeasti varsin smoothilla pohjalla. Ja silti vaan tuntuu, ettei kiinnosta mikään. Teiniangstitkin on angstailtu jo vuosia sitten loppuun, enää ei vain tunnu miltään. Muusta maailmasta täysin riippumaton yksinäisyyden ja ankeuden tunne.

Ja turha siitä on oikeassa elämässä avautua, kun ei koe olevansa kellekään niin tärkeä tai kenenkään olevan enää itselle niin tärkeä. Onneksi on peliplaneetta ja torstaiyö vodkan parissa.

Melkein tuli tippa linssiin kun luin tämän. Lähinnä siks että tuo on oikeestaan kun suoraan omasta elämästä. Ite oon huomannu sen, että kun ei mieti asiaa/asioita vaan on vaikka koneella ja tekee vaan jotain turhaa kuten menee youtubeen, niin se auttaa omalla kohdalla ahdistavaan oloon. Siinä on vaan se ongelma että huomaa kohta että on menny viikko, sitten kuukausi ja lopulta vuosi, eikä ole tehny käytännössä mitään. Jotenkii tuntuu mahdottomalta lopettaa tämä kierre, joka on jatkunu jo ihan liian kauan. Ei vaan löydä voimia siihen

Vähän JohnCrackerin kanssa samat fiilikset, tosin olen luultavasti hieman nuorempi. Tässä menny jo yli puolet kesästä enkä mitään ole tehnyt. Boksilla pelaillu änäriä ja koneella dataillu aamuyöhön asti. Kavereita ei ole, joita vois tavata, koska ketään ei kiinnosta minun seurassa olla. Sen verran epäsosiaalinen kun olen.
Mutta tätä ei oo jatkunu vaan kesän. Oikeastaan viimiset 5 vuotta. Mikään ei ole masentavampaa kuin kuulla joltain sukulaiselta "Niin nythän elät sitä elämäsi parasta aikaa eli nuoruutta." Ja tähän asti se on menny jotenki ohi. Kaikki pakolliset rutiinit on käyty/parhaillaan meneillää (opiskelu yms), mutta vain sen takia, että pitää. Oikeasti ei kiinnostaisi edes ja en edes 2 opiskeluvuoden jälkeen ole varma onko ala edes oikea. Joskus haaveilin jostain argeologin ammatista, mutta tiedän, että tässä elämäntilanteessa en siihen pysty.
Joskus tulee kuitenki päiviä, joilloin tuntuu tosi energiseltä ja fiilis, kuin voisi tehdä vaikka mitä ja selviytyä kaikesta. Luulen, että nää päivät on niitä "pilkahduksia" minkälainen olisin omana itsenäni. Mutta johonki se katos.
Olen aina ollut ujo, mutta tiedän että moni ujokin ihminen on oikein sosiaalinen ja elämä mallillaan nykyään ja on tyttöystävät sun muut. Mutta jotaki ihmeellistä siinä ala- ja yläasteen välillä tapahtu mulle. Aloin vaan syrjäytymään enemmä ja enemmän joka vuosi. Alussa olin tosi masentunu, mutta nykyään yksinäisyyden kanssa on oppinu elämään. Silti se masentaa ja mikään asia ei tunnu kiinnostavan paljoakaan.
Itsemurhaa en ole vakavasti edes koskaan ajatellut, koska kuitenki jossain sisimmässä toivon, että elämä lähtis kuitenki rullaamaan jossain vaiheessa parempaan suuntaan. Mutta tällä hetkellä tulevaisuus näyttää kuitenki surkealta. Pitäis kait jonnekki terapiaan mennä, mutta en kehtaa vanhemmillekkaan kertoa, kuinka kurjalta elämä tuntuu tällä hetkellä. Ja jotain varmaan itsetunnostakin kertoo, että oma itseni suorastaan kuvottaa.

Monesti ajattelen, että miksi juuri minulle piti tulla tämä kohtalo? Miksei vaikka jollekkin paskiaiselle, joka ansaitsisi tällaisen kohtalon?

Sama sinänsä Temetsukan kanssa - koko kesähän tässä on mennyt laiskana makoillessa ja pelaillessa. Unirytmi päin *****a. Ei sitten mitään tekemistä - paras kaveri elokuuhun Norjassa, toinen oli kesäkuun töissä, nyt Ahvenanmaalla. Tulee tosi turha ja... Sellanen olo. Mietin oikeen että ei ******* tuun katumaan koulun alkaessa kun en mitn tehnyt.

Toisin ku Temetsukalla, on sentään valonpilkahdus. Tarkotus mennä kaveria tapaamaan Helsinkiin junalla tossa viikon päästä - ei paljon nähdä kun hän asuu ulkomailla. Tyttökin vielä, toivottavasti tulee hauskaa.

Mutta ei siinä mitään - tsemppiä, Temetsuka. Kyllä sunkin kesävaihe löytyy - sitä paitsi, voi hauskaa pitää ilman kavereitakin. Käy uimassa, tulee ihmeen kesäinen ja reipas fiilis. Jaksamisia, ja onnea! o/

Ei j***lauta! Toinen välivuosi siintää edessäpäin. Tänään tuli kirje että ei oo saanu jatko-opiskelupaikkaa. Tästä se sitten taas kähtee...

Kannattaa hakea useampaan paikkaan ja pistää papereita sellaisiin koulutusohjelmiin, joihin pääsee ilman pääsykoetta. Yhden ja ainoan paikan tavoittelu vuodesta toiseen on typerää ja kapeakatseista, kun sinne pääsystä ei ole mitään takeita.