Voi *******n ******* kun tämä korvatulehdus ei hellitä sitten millään. Antibiooteillakaan tunnu olevan mitään vaikutusta eli varmaan bakteerit tulleet immuuneiksi koko *****lle kun on niin monta kertaa tämäkin tauti sairastettu. Kaikki harrastukset ovat poissa kuvioista ja loma menee mukavasti koneella istuessa...

Lainaus:03.01.2012 Male kirjoitti:

Lainaus:02.01.2012 SamFisher1986 kirjoitti:
Vituttaa ja tavallaan myös huvittaa se että jokapäivä oon ollu koneella 12-04 eli 16 tuntia lol. Kyllä jotain 15-20 min taukoja pidän 4h välein mutta kuitenkin lomalla tulee oltua liikaa koneella. :D

Get a life nerd. :lol:

Never D:

Nukut 8h? Vähän yritystä hei, 5-6h riittää.

Lainaus:03.01.2012 Zeroe kirjoitti:
Nukut 8h? Vähän yritystä hei, 5-6h riittää.

Jostain syystä hymähdin : D

Lainaus:03.01.2012 Zeroe kirjoitti:
Nukut 8h? Vähän yritystä hei, 5-6h riittää.

Totta.

Päivällä asiat oli hyvin mutta illalla alkoi jostain syystä vituttamaan. Tekis mieli purkaa tätä agressiota vaikka bodaamiseen mutta joka paikkaan koskee kun viikolla piti mennä urheilemaan salille...

Se tunne kun pääsi kahden viikon tauon jälkeen harrastamaan liikuntaa! Ikävä kyllä tuo keuhkoputken tulehdus vähän vei joulun mennessään, kun ei pystynyt kunnolla osallistumaan valmisteluihin, ja siinähän se joulu menikin levätessä. Kerta se on ensimmäinenkin.

Lainaus:03.01.2012 PioZer kirjoitti:

Lainaus:03.01.2012 Zeroe kirjoitti:
Nukut 8h? Vähän yritystä hei, 5-6h riittää.

Jostain syystä hymähdin : D

+1 :D

voi jumalauta ärsyttää kun tultiin eilen illalla tänne isälle ja äitipuoli rääkyy kahelle pikkuveljelle niin että meinaa itellä järki lähteä. Ärsyttää muutenki tarpeeks ku isä vaan läksii töihin ja me ollaan ihan turhaan täällä. Lisäksi vielä tuo 5v veli ei osaa olla hiljaa eikä paikoillaan ei sitte yhtään.

Rannekki tänään ollu kipee ja sattuu jos taittaa johonki suuntaan. Onneks on jo vähän helpottanu,oli vaa joku hetkelline juttu(toivottavasti). Sori jos on vähä epäselvää tekstiä ku täällä hälinässä ei oikee ajatukset kulje.

Pitkäaikaisen hyvän ystävän kanssa tiet erkaantunut. Hän olis viimesen kolmen vuoden aikana halunnut niin monesti nähdä, mutta keksin aina jotain ihme tekosyitä. En vaan siinä elämäntilanteessa ehkä halunnut nähdä, tai en tiedä, ehkä pelotti, mutta en tiedä miksi. Kumminkin kännipuheluita on tullut soiteltua useammankin kerran ja juteltiin asioista monta tuntia putkeen, samalla tavalla kun ennen vanhaan. No mutta, kuitenkin meidän suhde jäi todella etäiseksi, vaikka todellisuudessa halusin pitää yhteyttä ja olla hänen kanssaan, mutta se ei jostain syystä ikinä toteutunu. Niin hassulta kun se saattaa kuullostaakin, mutta huomasin kun oli poistanut minut FB kavereista.

Pieninä poikina vannottiin ikuisen ystävyyden valat ja kehiteltiin omia reissuja ja tulevaisuuden bisnesideoita joissa nimenomaan oltiin tekemisissä koko ajan.

Todella haikea fiilis. Lähetin äsken puhelimella aika ylimielisen viestin, kun pienen raivon partaalla tässä olen, koskien väliinpitämättömyydestä ja siitä FB kaveripoistosta.

Voi jumalauta kun täytyy stressata arkeenpaluusta. Taaskin yritin lämmitellä hieman salia varten ja lopulta kuitenkin löysin itseni Peliplaneetasta -_-. Väsyttää niin maan *******esti pitkin päivää ja yöllä aina taas piristyy

Lisäksi kerrankin kun onnistuu taistelemaan tätä masennusta vastaan ja oikeasti ratkomaan mielen solmuja, niin ei. Ei oteta sitten millään todesta. Tuntuu että vasta kun seison kerrostalon ikkunalaudalla sukat korvissa ym. raamatut ja ristit messissä, niin alettaisiin ottamaan huomioon minunkin toiveitani.

Eihän se kaikkien korviin kuulosta normaalilta jos haluaa viettää aikaa ypöyksin tai elää yöllä, mutta sitä nyt vain jostain syystä tarvitsee noita asioita.

En tiedä mitä tässä elämässä pitäis enää tehdä. Myönnetään, muijan kanssa menee ihan hyvin ja kotonaki porukoitten kanssa, mutta kuitenkin se joku puuttuu.. (ÄLKÄÄ EDES EHDOTTAKO USKONTOA)

Masennuslääkkeistä ei ole mitään apua vaikka niitä napsin säännöllisesti juuri kuten purkin kyljessä sanotaan. Tullut niin paljon kaikkea hulapaloota käytyä läpi elämän aikana että oon jotenkin muuttunu "Kovaks" kaikkien asioiden suhteen. Ei jaksa oikeen mikään innostaa enään. Kaikki on *****a jne..

Rupea nudistiksi ja kasvattamaan päärynöitä. Tuo uutta sisältöä elämään.

Kuulostaa kuluneelta ja kliseiseltä, mutta onko sulla mitään harrastusta? Enkä tarkoita tällä nyt mitään tietokoneen räpläämistä, vaan harrastusta jossa olis mahdollista ja halua kehittää itseään jatkuvasti paremmaksi ja kovemmaksi, tuntien samalla suurta euforiaa ja itsensä ylittämisen riemua. Siitä sitä sisältöä elämäänsä saa, vaikkei heti uskoisi.

Liikuntalajit on yks kovimmista asioista mitä maa päällään kantaa. Mä oon aikoinaan ollut melkoinen sohvaperuna. Nyt salitreeniä, nyrkkeilyä ja yleistä kunnonkohotusta takana yli 4 vuotta, painoa yli 100 kiloa ja tunnen olevani fyysisesti elämäni kunnossa. Kuitenkin janoan koko ajan vain lisää ja lisää, mutta hyvällä tavalla. Niinku tykittäis jotain *******n hyvää kamaa suoraan suoneen. Motivaatioburstina toimii itselleni lajivideot suoraan huipulta, oikein kihelmöi kehossa että millon sitä säkkiä pääsee kurittamaan kun tätäkin videota katsoo. http://www.youtube.com/watch?v=lSaabMelO6M

Lainaus:08.01.2012 Pullasuti kirjoitti:
Rupea nudistiksi ja kasvattamaan päärynöitä. Tuo uutta sisältöä elämään.

Aika kuiva

Lainaus:07.01.2012 DarkestShadow kirjoitti:
Pitkäaikaisen hyvän ystävän kanssa tiet erkaantunut. Hän olis viimesen kolmen vuoden aikana halunnut niin monesti nähdä, mutta keksin aina jotain ihme tekosyitä. En vaan siinä elämäntilanteessa ehkä halunnut nähdä, tai en tiedä, ehkä pelotti, mutta en tiedä miksi. Kumminkin kännipuheluita on tullut soiteltua useammankin kerran ja juteltiin asioista monta tuntia putkeen, samalla tavalla kun ennen vanhaan. No mutta, kuitenkin meidän suhde jäi todella etäiseksi, vaikka todellisuudessa halusin pitää yhteyttä ja olla hänen kanssaan, mutta se ei jostain syystä ikinä toteutunu. Niin hassulta kun se saattaa kuullostaakin, mutta huomasin kun oli poistanut minut FB kavereista.

Pieninä poikina vannottiin ikuisen ystävyyden valat ja kehiteltiin omia reissuja ja tulevaisuuden bisnesideoita joissa nimenomaan oltiin tekemisissä koko ajan.

Todella haikea fiilis. Lähetin äsken puhelimella aika ylimielisen viestin, kun pienen raivon partaalla tässä olen, koskien väliinpitämättömyydestä ja siitä FB kaveripoistosta.

Masentavaa lukea tätä, kun itellä tuntuu olevan varsin sama tilanne. Roolit vain toisinpäin. Oon yrittäny pitää yhteyttä ja saada tavattua pitkäikäisintä ystävääni(niin pitkäikäistä etten muista ekaa tapaamista). Silti sillä tuntuu olevan aina menoa ja kiireitä kun olen kysellyt. Viimeksi taidettiin tavata noin vajaa vuosi sitten.

Ymmärrän kyllä jos ihmisellä on paljon menoja, mutta ei ihminen sentään niin ylibuukattu voi olla, ettei likene vuoden aikana muutamaa tuntia kaverille. Vanhemmatki vähän kyselly miksei olla nähty. Törmäsin hänen äitiinsäkin eräs päivä ja vaihdettiin lyhyesti kuulumisia. Tämän kysyttyä miksei olla tavattu mainitsin vain, että kaverillani tuntuu olevan kovasti menoa. Hänen sävynsä jolla vastasi oli jokseenkin epäuskoisen oloinen - toisaalta voi myös olla vain omaa ylianalysointia.

Tää asia on vaivannu mua viimeset puol vuotta. Kesällä alko epäilyttää, että haluaako hän nähdä ollenkaan mua. Mutta joka kerta kun keskusteltiin facebookin välityksellä(milloinkohan ollaan viimeks puhelimes puhuttu), niin en huomannu sen erityisempää muutosta. Asiat tuntu olevan niinku ennenkin.

Eniten asiassa satuttaa, että hän on ollut mulle aina erittäin tärkeä ihminen. Sielunveli, joskin en usko tunteen olevan enää molemminpuoleinen. Joskus ehkä ollutkin. Pitäs varmaan puhuu asiat puhtaaks. Haluan tietää, että eikö hänellä ole kiinnostusta nähdä mua enää. Jos asia on näin, niin ainakin tiedän sen ja asia on helpompi jättää pois. Mikä se sitten syy onkaan, joskin mulla saattaa olla aavistus asiasta.

Lainaus:07.01.2012 San_Anttu kirjoitti:
En tiedä mitä tässä elämässä pitäis enää tehdä. Myönnetään, muijan kanssa menee ihan hyvin ja kotonaki porukoitten kanssa, mutta kuitenkin se joku puuttuu.. (ÄLKÄÄ EDES EHDOTTAKO USKONTOA)

Masennuslääkkeistä ei ole mitään apua vaikka niitä napsin säännöllisesti juuri kuten purkin kyljessä sanotaan. Tullut niin paljon kaikkea hulapaloota käytyä läpi elämän aikana että oon jotenkin muuttunu "Kovaks" kaikkien asioiden suhteen. Ei jaksa oikeen mikään innostaa enään. Kaikki on *****a jne..

Alota siitä, että teet jotain mitä et oo vielä tehny, tosin itellä vähän saman tapasia fiiliksiä.

Lainaus:08.01.2012 Orbbu kirjoitti:

Lainaus:07.01.2012 DarkestShadow kirjoitti:
Pitkäaikaisen hyvän ystävän kanssa tiet erkaantunut. Hän olis viimesen kolmen vuoden aikana halunnut niin monesti nähdä, mutta keksin aina jotain ihme tekosyitä. En vaan siinä elämäntilanteessa ehkä halunnut nähdä, tai en tiedä, ehkä pelotti, mutta en tiedä miksi. Kumminkin kännipuheluita on tullut soiteltua useammankin kerran ja juteltiin asioista monta tuntia putkeen, samalla tavalla kun ennen vanhaan. No mutta, kuitenkin meidän suhde jäi todella etäiseksi, vaikka todellisuudessa halusin pitää yhteyttä ja olla hänen kanssaan, mutta se ei jostain syystä ikinä toteutunu. Niin hassulta kun se saattaa kuullostaakin, mutta huomasin kun oli poistanut minut FB kavereista.

Pieninä poikina vannottiin ikuisen ystävyyden valat ja kehiteltiin omia reissuja ja tulevaisuuden bisnesideoita joissa nimenomaan oltiin tekemisissä koko ajan.

Todella haikea fiilis. Lähetin äsken puhelimella aika ylimielisen viestin, kun pienen raivon partaalla tässä olen, koskien väliinpitämättömyydestä ja siitä FB kaveripoistosta.

Masentavaa lukea tätä, kun itellä tuntuu olevan varsin sama tilanne. Roolit vain toisinpäin. Oon yrittäny pitää yhteyttä ja saada tavattua pitkäikäisintä ystävääni(niin pitkäikäistä etten muista ekaa tapaamista). Silti sillä tuntuu olevan aina menoa ja kiireitä kun olen kysellyt. Viimeksi taidettiin tavata noin vajaa vuosi sitten.

Ymmärrän kyllä jos ihmisellä on paljon menoja, mutta ei ihminen sentään niin ylibuukattu voi olla, ettei likene vuoden aikana muutamaa tuntia kaverille. Vanhemmatki vähän kyselly miksei olla nähty. Törmäsin hänen äitiinsäkin eräs päivä ja vaihdettiin lyhyesti kuulumisia. Tämän kysyttyä miksei olla tavattu mainitsin vain, että kaverillani tuntuu olevan kovasti menoa. Hänen sävynsä jolla vastasi oli jokseenkin epäuskoisen oloinen - toisaalta voi myös olla vain omaa ylianalysointia.

Tää asia on vaivannu mua viimeset puol vuotta. Kesällä alko epäilyttää, että haluaako hän nähdä ollenkaan mua. Mutta joka kerta kun keskusteltiin facebookin välityksellä(milloinkohan ollaan viimeks puhelimes puhuttu), niin en huomannu sen erityisempää muutosta. Asiat tuntu olevan niinku ennenkin.

Eniten asiassa satuttaa, että hän on ollut mulle aina erittäin tärkeä ihminen. Sielunveli, joskin en usko tunteen olevan enää molemminpuoleinen. Joskus ehkä ollutkin. Pitäs varmaan puhuu asiat puhtaaks. Haluan tietää, että eikö hänellä ole kiinnostusta nähdä mua enää. Jos asia on näin, niin ainakin tiedän sen ja asia on helpompi jättää pois. Mikä se sitten syy onkaan, joskin mulla saattaa olla aavistus asiasta.

Minullekin tapahtunut samalla tavalla.
Oikeastaan kaksikin kertaa kahden vuoden sisään.

Eri koulutusasteilla yms. olen vain erkaantunut enemmän ja enemmän kavereista, yksi muutti pois, mutta toinen asuu samassa paikassa.

Jotenkin vain on sellainen fiilis, että hän olisi muuttunut jotenkin vaikka sitten lukiossa satunnaisesti keskusteltaessa (jopa samoilla kursseilla) on hauskaa eikä mikään tunnu muuttuneen. Silti kokoajan takaraivossa jomottaa tunne siitä, että ei tämä enää toimi.
Varsinkin kun kyseinen kaveri ei ole ottanut minuun yhteyttä pitkään aikaan....tällaisissa asioissa kannattaa katsoa peiliin ja verrata itseensä, sillä en ole minäkään.
Tuntui jopa vähän syylliseltä kun sen kaverin äiti onnitteli ja halasi minua yläasteen päättyessä ja puhui ihan kuin olisin vielä ollut tekemisissä tämän kaverin kanssa.
Tuosta "rohkaistuneena" lähetin kaverille myöhemmin viestin:
"Tavattaisko joskus kesällä?" Johon hän vastasi myönteisesti.
Arvatkaa tapasinko/soitinko kertaakaan kesällä?


Kaksi parasta kaveria kyllä on vielä suhteellisen läheisiä, mutta en vain pysty pitämään kiinni noista muista. Ehkä niitä tulee lisää.

Näin jälkikäteen ajateltuna oli ehkä vikatikki olla liittymättä, tai oikeammin olla hyväksymättä joka ikistä luokkatoverin kummin kaiman kaveripyyntöä Facebookissa aikoinaan, sillä tuntuu, että teinit eivät muuta teekään kun keiku siellä perkeleen "sosiaalisessa mediassa."


Helvetti, näistä jäljelläolevista kavereista pidän kyllä kiinni.

Lainaus:07.01.2012 DarkestShadow kirjoitti:
Todella haikea fiilis.

Sanopa mies muuta. Elämä jatkaa kulkuaan, kerran korvaamattomina pidetyt ihmiset katovat elämistä, mukaanlukien minä itse, ja sitten lopulta pitäisi korkata kalja ja ajatella, että noh, elämä jatkuu. Elämä jatkuu, koska. Elämä jatkuu. Ei ole paluuta mihinkään menneeseen ja toisaalta ainoastaan se mennyt maistuu niin hyvältä, nykyhetkellä sitä pyrkii vain tavoittelemaan tavalla tai toisella, ikinä saavuttamatta.

^sotanakki, itsellä käynyt kuluneena vuotena juuri noin. Asiassa oli vain sellainen hassu juttu että kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Hän vaihtoi lukiosta amikseen kertomatta kenellekkään. Moni luuli ensimmäisinä päivinä kun häntä ei näkynyt että olisi sairas. Minä hänelle yritin soittaa viikon ajan ja laitoin tekstiviestejäkin. Ei vastannut. Näin hänen isäänsä kun tuli hakemaan pari allekirjoitusta lukiosta. Siinä oli kiva kuulla että hän vaihtoikin koulua. Tosiaan tilanne kehittyi siihen että törmäsin häneen yhtenä päivänä kun olin lenkillä, kysyin miksei ole vastannut minun kontaktipyrkimyksiin (sanoin läpällä että minne oot puhelimes hukannut) sanoi vain "sori, en muistanut vastata" kuka sanoo näin kaverille joka on tunnettu tarhasta asti? Porukatkin on perhetuttuja=akwaard moments on tapahtunut pariin kertaan.
Tilanne pyöristyikin siihen että kun hänet näen ei ole juurikaan mitenkään reagoinut, annetaan esimerkki: pidettiin kaveriporukalla jätkien iltaa ja mentiin hakee kaupasta grillattavaa ja näen tätä lapsuuden ystävää. Yritän mennä puhumaan hänelle, morotan ja hän morottaa jonka jälkeen aloittaa jutun kavereidensa kanssa. Mitäpä siinä sitten kun lähteä omien kaverien seuraan"
Tosiaan monet kerrat tullut mietittyä voiko tätä tilannetta pelastaa? Kuitenkin olen omalta osalta saanut tarpeekseni ja jos todella pitkän kaveruussuhteen voi noin vain vaihtaa kahden viikon tuttuihin niin ehkä on hyvä vain antaa olla.
Onhan nuo porukat ihmetellyt mihin olen hänet kadottanut kun kuitenkin olimme kuin paita ja peppu. Puolisen vuotta sitten päätin asian täydellisesti mennä jos ei kelpaa. Jos porukat puhuu tai kysyy hänestä olen maininnut että ehkäpä me ei koskaan kavereita edes oltu. Katkeruutta? En tiedä, mutta ylikymmenessä vuodessa ehtii tehdä paljon uhrauksia kaveruuden eteen joka napsahtaa poikki noin vain. Jotenkin nykyisiä ystäviä tulee arvostettua uskomattoman paljon.

Ja anteeksi kielioppini. Alkaa tämä Suomen taito lahota

Kaikista paskinta tässä on se, että vaikka mulla ihan hyviä kavereita onkin, mutta ei ketään varsinaista jolle olisin voinut puhua kaikki asiat selviksi ja purkaa tunteet. Nyt on piirissä vaan tyyppejä joille pitää esittää kovanaamaa ja polttaa röökiä, muutenhan he vaikka luulisivat homoksi tms .

Tää pitkäaikanen (EX)ystävä oli semmonen jonka kanssa pysty puhumaan ihan kaikesta, ja monesti kun en ole pystynyt tapamaan niin soiteltiin päivittäin ja puhelun mitta saattoi olla hyvinkin parikin tuntia.

Tuntuu tavallaan aika tyhjältä elämä ilman häntä.. Tosin on sit siskonmies joka on aika läheinen mulle. Hänen kanssa tullaan juttuun todella hyvin ja sitä rataa.. ***** kun pitää tehdä elämästä niin vaikeaa haluamattaaan.

Minulla taas onkin niinpäin, etten ikinä tuollaisiin porukoihin lähtenyt :/

Välillä kaduttaa, mutta ei voi mitään.

Lainaus:08.01.2012 Normaalisesti kirjoitti:
Kuulostaa kuluneelta ja kliseiseltä, mutta onko sulla mitään harrastusta? Enkä tarkoita tällä nyt mitään tietokoneen räpläämistä, vaan harrastusta jossa olis mahdollista ja halua kehittää itseään jatkuvasti paremmaksi ja kovemmaksi, tuntien samalla suurta euforiaa ja itsensä ylittämisen riemua. Siitä sitä sisältöä elämäänsä saa, vaikkei heti uskoisi.

Liikuntalajit on yks kovimmista asioista mitä maa päällään kantaa. Mä oon aikoinaan ollut melkoinen sohvaperuna. Nyt salitreeniä, nyrkkeilyä ja yleistä kunnonkohotusta takana yli 4 vuotta, painoa yli 100 kiloa ja tunnen olevani fyysisesti elämäni kunnossa. Kuitenkin janoan koko ajan vain lisää ja lisää, mutta hyvällä tavalla. Niinku tykittäis jotain *******n hyvää kamaa suoraan suoneen. Motivaatioburstina toimii itselleni lajivideot suoraan huipulta, oikein kihelmöi kehossa että millon sitä säkkiä pääsee kurittamaan kun tätäkin videota katsoo. http://www.youtube.com/watch?v=lSaabMelO6M

Tämä. Itsellänikin oli samanlaisia tuntemuksia, mutta nykyään kun on aloittanut salilla käynnin ja laulamisen (opettajan johdolla), niin elämä on tuntunut rikkaammalta kuin koskaan vaikka onkin todella stressaava vuosi. Se tunne kun huomaa että on kehittynyt jossain asiassa, josta oikeasti pitää on vain niin ******* hyvä.

Hohhoh tässäpä vasta avautumisen aihe, mutta menkööt :D

Ärsyttää, kun aioin n. 2 tuntia sitten aloittaa pelaamaan jotain peliä, että olisi vähän enemmän aikaa. Nyt huomasinkin että oon vaan kuunellu 2 tuntia musiikkia ja surffaillu netissä, tekemättä mitään "järkevää".

Ollut jo Kauan semmonen olo että voisi avata twitter tilin. En tiedä miksi tai jaksanko avata. Sanonpa vaan