Sitten se novelli joka ei ole kovin sujuva, mutta ainakin siinä on vertauskuvallisuutta.

Eräs aika elämässä

Oli kevät. Kävelin metsässä joka oli kaukana tehtaiden piipuista ja liikenteen melusta ja saasteista. Metsä oli juuri puhkeamaisillaan kukkaan. Jääpadot murtuivat jylisten! Melu oli niin korvia huumaava, että maankamara tuntui halkeavan. Kykenin melkein näkeemään kun kukat heräilivät uuteen aikaan.

Näin kauempana polun ulos metsästä, mutta en halunnut lähteä vielä. Olin paratiisissa, ilman huolia! Pitkän vuosia kestäneen huolettoman vaeltelun jälkeen törmäsin jälleen samaan polkuun mihin aikaisemmin. Se näytti osittain umpeen kasvaneelta, mutta päätin kuitenkin jatkaa oksien raapauksista huolimatta eteenpäin. En kestänyt enää metsää. Se oli kaunis, mutta tunsin ahdistusta siellä olemisesta. Oli pakko päästä pois! Juuri kun luulin pääseväni pois metsästä, tipuin kuoppaan joka oli polulla. -Kukahan tämän on tähän kaivanut? Ajattelin.

Pääsin lopulta ylös kuopasta, ja huomasin tulleeni suurelle niitylle, missä oli siellä täällä kasveja ja puita. Kaunis purokin virtasti lähellä. Sen vesi kimalteli kauniisti kuin jääpuikot maaliskuun auringossa. Edessäni oli suuri vuori. Ihastelin sen jylhyyttä ja kauneutta. Vihdoin olin vapaa! Päätin kiivetä vuoren huipulle. Matka alkoi loivasta mäestä tämän jylhän luontokkappaleen juuresta. Kuitenkin pian polku alkoi tulla jyrkemmäksi - ei kuitenkaan mahdottomaksi. Hetken kävelyn jälkeen maa alkoi pettää jalkojeni alta ja kivet sinkoilivat sinne tänne maasta kun kävelin. Myös monet sateet vuosien aikana vaikeuttivat kulkua. Onneksi oli myös monia aurinkoisia päiviä myrskyn jälkeen ja löysin myös tasaista maata millä kulku oli vaivatonta ja kykenin ihastelemaan niiltä alhaalla aukeavaa kaunista metsää.

Eräänä päivänä kun valmistauduin nukkumaanmenoon, näin suuren valkohäntäpeuran. Mitä ihmettä se teki näin korkealla vuoristossa? Kävelin eläimen luo ilman pelkoa ja katsoin suoraa sen kauniisiin silmiin. Se ei pelännyt. Yhtäkkiä hän lähti kävelemään toiseen suuntaan, ikään kuin hän pyytäisi seuraamaan. Lähdin hänen mukaansa, ja vähitellen huomasin että todella kävelimme ylös päin, vaikka olin sitä epäillyt jonkin aikaa! Päivät muuttuivat viikoiksi ja viikot kuukausiksi ja kuukaudet vuosiksi. Söimme, joimme ja nukuimme yhdessä. Eräänä päivänä astuin syrjään vuoren kielekkeeltä ja putosin melkein kuolemaan! Mutta jotain ihmeellistä tapahtui. En pudonnutkaan! Hän pelasti minut.

Matkamme jatkui, ja eräänä päivänä pelastin vuorostani hänet varmalta kuolemalta. En tiedä kuinka, koska en muista tapahtuman kulkua suurten tunteiden alta.

Eräänä synkkänä päivänä oli sumuista ja sateista. Jatkoimme kuitenkin matkaa. Noin puolen päivän kuluttua erotin jotain outoa sumun vallitseman taivaan syvyyksistä. Ihan kuin tuolta jostain tulisi kirkkaita ja kauniita aurongonsäteitä. Aloimme kulkea eteenpäin intoa täynnä. Saavuimme oudon suurelle kovalla tasolle. Kuin allani olisi vahvaa kalliota. Sumu alkoi hälvetä... Olimme vihdoin saapuneet vuoren huipulle monen vuoden matkan jälkeen. Me teimme sen! Vietimme paljon aikaa huipulla. Nautimme olostamme ja olimme iloisia. Sieltä näkyi koko maailma mikä oli ympärillä. Jopa se laakso josta olin lähtenyt aikoinani.

Vastakkaisella puolella mistä olimme tulleet avautui toinen suuri laakso. Vielä kauniimpi kuin edellinen. Laakso oli täynnä kauniita puroja, lehtipuita ja miljoonittain kukkia puhkeamassa elämään. Jostain kaukaa nousi savua talon savupiipusta. Taustalla näkyi lumihuippuiset puolet. Käytin paikasta nimeä Elysion. Eräänä päivänä kun oli tarkoitus lähteä laskeutumaan alas, en löytänyt häntä mistään. Pitkän etsinnän jälkeen näin jotain kiven takana. Ruumis oli eloton, hän oli kuollut! Miksi näin? Miksi näin ihanan ja pitkän matkan jälkeen täytyy päästää irti? Kaikki tuntui olevan pilalla. Suuren surun valtaamana lähdin laskeutumaan alas laaksoon hänen muisto aina mielessäni. Jonkin ajan kuluttua kun aloin laskeutua, matka alkoi tuntua todella helpolta ja kevyeltä. Matka kesti paljon lyhyemmän ajan kuin huipulle nousu. Olin onnellinen.

Kun astuin kauniille ja tiheälle ruohopeitteelle, tunsin olevani elämäni määränpäässä. Olin vihdoin kotona. Ei surua tai tuskaa enää koskaan. Hänkin odotteli minua jo kauniin metsän kupeessa. LOPPU


Tässä olisi. Yritin korjata joitain kirjoitusvirheitä, mutta varmasti jostain kohdasta on vielä huomautettavaa.