Koitat ujuttautua sen kanssa johonkin samaan ryyppyporukkaan / bileisiin ja sitten siellä alat jutustelee, kun tyttö on lievästi juovuksissa. Toimii. Niin ja sitten se varsinainen iskeminen, niin nuija toimii ihan hyvin.

Bileisiin vaan soluttaudut ei siinä muuta, siellä kokeilet maaperää, facebook-kortti (ellet jo ole käyttänyt) on myös hyvä käyttää ellei IRL onnistu luontevasti peliliikkeen tekeminen. Tuon "ikäongelman" voit unohtaa, muutama kuukausi sinnetänne ei merkkaa tytölle varmasti yhtään mitään.

Ei ****e kun en onnistu unohtaan tätä tyttöä. Kokoajan fb:ssäkin näkyy kaveripalkissa ja kommentoi tiloja ym. kokoajan. Pakko aina välillä lähtee lenkille miettimään asioita ja toivoon, että näkisin sen jossain. *****.

^Estä naisen päivityksiä tulemasta etusivullesi niin eiköhän helpota hieman. Tietysti olisi ollut jollain tasolla järkevää kysyä suoraan että mikä homma on, ettei olisi jäänyt noin avointa tilannetta (=ei ole suora torjuntaa niin toiveikkuus pysyy).

Mutta ku mä haluun nähä niitä päivityksiä ja tulee uskomaton tunne kun huomaa kun on taas käyny tilapäivityksiä kommentoimassa jne.. En vaan voi tälle mitään.

Lainaus:12.08.2011 Damdam kirjoitti:
Mutta ku mä haluun nähä niitä päivityksiä ja tulee uskomaton tunne kun huomaa kun on taas käyny tilapäivityksiä kommentoimassa jne.. En vaan voi tälle mitään.

Et varmaan voi jos et edes yritä. Onhan se riemukasta roikkua onnettomassa rakkaudessa (suosittelen lukemiseksi Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset-teosta) mutta mitä jos tekisit kuitenkin asialle jotain? Nythän ovat koulut alkaneet niin voit tehdä viimeisen epätoivoisen testin ja pyytää tyttöä ulos (kun eikös hän luvannut että hänellä on aikaa koulujen alettua?) ja jos ei tärppää niin sitten kysyt suoraan että kiinnostaako vai ei. Ja saat tarpeettoman draaman vihdoinkin päätökseen.

Et nyt DamDam jumankauta ota tollasta 1800-luvun ranskalaisen epätoivosen boheemin rakkausrunoilijan roolia, vaan selvität suoraan että "Mites nyt kun koulut on alkanu, löytyyks vapaata aikaa nähä, meil ois kämppä tyhjänä koko viikonloppu...?".

Lainaus:13.08.2011 Fautum kirjoitti:

Lainaus:12.08.2011 Damdam kirjoitti:
Mutta ku mä haluun nähä niitä päivityksiä ja tulee uskomaton tunne kun huomaa kun on taas käyny tilapäivityksiä kommentoimassa jne.. En vaan voi tälle mitään.

Et varmaan voi jos et edes yritä. Onhan se riemukasta roikkua onnettomassa rakkaudessa (suosittelen lukemiseksi Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset-teosta) mutta mitä jos tekisit kuitenkin asialle jotain? Nythän ovat koulut alkaneet niin voit tehdä viimeisen epätoivoisen testin ja pyytää tyttöä ulos (kun eikös hän luvannut että hänellä on aikaa koulujen alettua?) ja jos ei tärppää niin sitten kysyt suoraan että kiinnostaako vai ei. Ja saat tarpeettoman draaman vihdoinkin päätökseen.

Kyllä , nyt ******* meet ja kysyt!

Eipä tarvii sit myöhemmin miettiä tykkäsköhän se musta ja ***** ku en tehny mitään jne.

Loppu peleis et hävii mitään , ainoostaan hänen ystävyyden ja senkin on aika perseestä jos olet häneen ihastunut...

Lainaus:13.08.2011 RazorSex kirjoitti:
Et nyt DamDam jumankauta ota tollasta 1800-luvun ranskalaisen epätoivosen boheemin rakkausrunoilijan roolia, vaan selvität suoraan että "Mites nyt kun koulut on alkanu, löytyyks vapaata aikaa nähä, meil ois kämppä tyhjänä koko viikonloppu...;)?".

"Meil ois kämppä tyhjänä koko viikonlopun ja mä oon ollu puutteessa pari viikkoa ;)"

Minusta ainakin oli hauska :D

Nyt tyttöystävän kannssa oltu vuosi yhdessä. Ollaan muuttamassa ekaan omaan kämppään ja jotenkin tässä on tullut ajatuksia suhteen toimivuudesta tullut mieleen. Sillon kun alettiin seurustelemaan niin oltiin vain pari viikkoa siinä "tapalaiu vaiheessa". Eli muutaman viikon seurustelun jälkeen huomattiin, että vietin joka yön tyttöystävän luona (asuu vanhempiensa kanssa) ja oltiin muutenkin tekemisissä 24/7. Omat vanhat kaverit tavallaan unohtui, joka harmittaa. Sitten olenkin asunut tähän hetkeen asti täällä ja nyt olis muutto edessä.

Aina meillä on kivaa ollut. Ollaan käyty huvipuistoissa, kylyplöissä, shoppailemassa ja kerran ihan ulkomaillakin. Yhdessä on katottu leffoja, pelailtu vanhoja hyviä pleikkaripelejä ja hengailtu tytön perheen (joka on muuten aina ollut tosi mukava) kanssa. Perheen kanssa ollaan oltu veneilemässä ja pelailtu lautapelejä, leffoja jne. normaalia juttua.

Tässä nyt jotenkin aina välillä tulee väkisin mieleen, että tekisi mieli erota koko suhteesta. Mutta miksi ihmeessä tälläisiä ajatuksia? Tykkään tytöstä aivan sairaasti ja mitään vikaa ei ole ollut. Ongelmat on aina selvitetty puhumalla ja kertaakaan ei riidan takia ole joutunut omaan kotiin vanhempien luo palaamaan. Johtuukohan se sitten siitä, että tämä on ensimmäinen seurustelusuhteeni? Ollaan kummatkin 18v ja tänä vuonna täytetään 19 eli en voisi mistään ekasta ongelmallisesta teinisuhteesta puhua. En vain tiedä mitä tekisin. Pää meinaa välillä räjähtää siitä ajatusvyörystä jota tulee kun miettiii onko tämä suhde tarkoitettu kestämään. Yhteinen elämäkin on suunniteltu opiskelujen loppuun asti.

Tälläistä vuodatusta/ihmetystä/turhuuden kirjoittelua. Olen siis hukassa. Onko jollain muulla ollut vastaavaa tilannetta, ettei oikein tiedä mistä johtuu, että välillä haluaa toisesta eroon, vaikka tätä rakastaakin suuresti? Miten ongelman voisi ratkaista?

Tyttöystävälläni on kaveri, joka on myöntänyt ihastuneensa minun tyttöystävääni. Nyt tyttöystäväni haluaa silti olla hänen kaverinsa koska tästä herrasta on tullut niin tärkeä ystävä. Välillä en saa soittaa puhelimellakaan muijalle kun hän on tämän kaverinsa kanssa. Yhteinen aika on tuntunut vähentyvän vaikka kerroin, etten hyväksy tätä kaveria. Nyt tyttöystävä jo puolustelee, että hän tietää aiheuttavansa ongelmia.

Mitä hittoa pitäis tehdä?
Tekis mieli sanoa pikkuhiljaa jo, että nauttikoot kaverinsa seurasta vaikka sängynkin puolella kun ei kerran oma poikaystävä enää tunnu kelpaavan, eikä aikaa riitä.

Lainaus:14.08.2011 Ki3vari kirjoitti:
Tyttöystävälläni on kaveri, joka on myöntänyt ihastuneensa minun tyttöystävääni. Nyt tyttöystäväni haluaa silti olla hänen kaverinsa koska tästä herrasta on tullut niin tärkeä ystävä. Välillä en saa soittaa puhelimellakaan muijalle kun hän on tämän kaverinsa kanssa. Yhteinen aika on tuntunut vähentyvän vaikka kerroin, etten hyväksy tätä kaveria. Nyt tyttöystävä jo puolustelee, että hän tietää aiheuttavansa ongelmia.

Mitä hittoa pitäis tehdä?
Tekis mieli sanoa pikkuhiljaa jo, että nauttikoot kaverinsa seurasta vaikka sängynkin puolella kun ei kerran oma poikaystävä enää tunnu kelpaavan, eikä aikaa riitä.

Jos ei omalle poikaystävälle jää aikaa, kun haluaa olla "tärkeän kaverin" kanssa, nii eiköhän asia ole aika selvä, että tyttöystäväs on vähä kiinostumassa siihen "kaveriin". Sori, mutta kannattaa tehä asialle NYT jotain.

^Juu, kyllä tuo kuulostais olevan jo vähän lopun alkua jos tytön on noin tärkeää viettää privaatisti aikaa kaverin kanssa, hoidat homman aikuismaisesti nyt selväks. Joku muu voi neuvoa tarkemmin

Lainaus:14.08.2011 BoomBaard kirjoitti:
pitkä tarina

Kuulostaa vähän siltä, että elämäsi on pyörinyt vain ja ainoastaan naisesi ympärillä about koko vuoden kun olette seurustelleet. Miten on omien kaveriesi laita, unohtuivatko he lopullisesti, vai oletko koonnut heidät takaisin? Onko sinulla omia piirejä, vai ovatko kaikki kaverit sinun ja naisesi yhteisiä?
Näin suomennettuna kiinnostaisi tietää, onko sinulla omaa elämää laisinkaan, vai kuljetteko aina kaksikkona?

Lainaus:14.08.2011 Ki3vari kirjoitti:
Tyttöystävälläni on kaveri, joka on myöntänyt ihastuneensa minun tyttöystävääni. Nyt tyttöystäväni haluaa silti olla hänen kaverinsa koska tästä herrasta on tullut niin tärkeä ystävä. Välillä en saa soittaa puhelimellakaan muijalle kun hän on tämän kaverinsa kanssa. Yhteinen aika on tuntunut vähentyvän vaikka kerroin, etten hyväksy tätä kaveria. Nyt tyttöystävä jo puolustelee, että hän tietää aiheuttavansa ongelmia.

Mitä hittoa pitäis tehdä?
Tekis mieli sanoa pikkuhiljaa jo, että nauttikoot kaverinsa seurasta vaikka sängynkin puolella kun ei kerran oma poikaystävä enää tunnu kelpaavan, eikä aikaa riitä.

Itellä oli sama tilanne aikanaan. Tyttöystävällä oli kaveri joka oli ihastunu häneen. Viettivät aikaa yhessä ja välillä tuntu että ei minulle tunnu enää aina aikaa olevan. Sanoin useempaan kertaan että en pidä oikein siitä että viettää aikaa sen kanssa, mutta toisaalta taas en halunnut määrätä kenenkanssa hän kavereita on. Vakuutteli aina, että ei he ole kuin kavereita, mutta kerokin sit aika pian ihastuneensa siihen kaveriinsa ja lopulta se johti siihen, että petti minua sen kanssa ja jätti minut, jonka jälkeen alkoikin seurustelemaan sen "kaverinsa" kanssa. 2-vuotta oltiin kuitenkin jo seurusteltu, joten sattuhan se..

Ottakaa tuosta nyt selvää. Mutta tosiaan kannattaa varmaan otaa puheeks asia kunnolla tyttöystäväs kanssa jos se sinua vaivaa.

@Bombaard

Itselle ainakin tuli pitemmässä suhteessa sellainen olo , että haluaisi erota tyttöystävästä vaikka häntä rakastin, mutta siinä tuli aina vähän väliä semmoinen olo ,että haluisi kokeilla muita naisia jne.

Ironista sinäänsä kun olin tämän tytön kanssa ja hän tyydytti minua niin ajattelin muita naisia ja nyt kun sinkku niin ajattelen häntä kun vietän "omaa-aikaa"

Asia siitä selkeni. Ongelma oli ettei minua muka kiinnostaisi hänen asiansa ja muuta pientä. Pitäisi keksiä joku keino millä tosta kilpakosijasta pääsee siististi eroon, koska en pidä siitä touhusta yhtään vaikka kuinka inttäisi olevansa kaveri vain.

Mikä hemmetin romeo sä oot damdam? Tartu ittees palleista kiinni ja mene Julian ovelle, saa tällekkin saippusarjalle potkua!

Lainaus:14.08.2011 BoomBaard kirjoitti:
Nyt tyttöystävän kannssa oltu vuosi yhdessä. Ollaan muuttamassa ekaan omaan kämppään ja jotenkin tässä on tullut ajatuksia suhteen toimivuudesta tullut mieleen. Sillon kun alettiin seurustelemaan niin oltiin vain pari viikkoa siinä "tapalaiu vaiheessa". Eli muutaman viikon seurustelun jälkeen huomattiin, että vietin joka yön tyttöystävän luona (asuu vanhempiensa kanssa) ja oltiin muutenkin tekemisissä 24/7. Omat vanhat kaverit tavallaan unohtui, joka harmittaa. Sitten olenkin asunut tähän hetkeen asti täällä ja nyt olis muutto edessä.

Aina meillä on kivaa ollut. Ollaan käyty huvipuistoissa, kylyplöissä, shoppailemassa ja kerran ihan ulkomaillakin. Yhdessä on katottu leffoja, pelailtu vanhoja hyviä pleikkaripelejä ja hengailtu tytön perheen (joka on muuten aina ollut tosi mukava) kanssa. Perheen kanssa ollaan oltu veneilemässä ja pelailtu lautapelejä, leffoja jne. normaalia juttua.

Tässä nyt jotenkin aina välillä tulee väkisin mieleen, että tekisi mieli erota koko suhteesta. Mutta miksi ihmeessä tälläisiä ajatuksia? Tykkään tytöstä aivan sairaasti ja mitään vikaa ei ole ollut. Ongelmat on aina selvitetty puhumalla ja kertaakaan ei riidan takia ole joutunut omaan kotiin vanhempien luo palaamaan. Johtuukohan se sitten siitä, että tämä on ensimmäinen seurustelusuhteeni? Ollaan kummatkin 18v ja tänä vuonna täytetään 19 eli en voisi mistään ekasta ongelmallisesta teinisuhteesta puhua. En vain tiedä mitä tekisin. Pää meinaa välillä räjähtää siitä ajatusvyörystä jota tulee kun miettiii onko tämä suhde tarkoitettu kestämään. Yhteinen elämäkin on suunniteltu opiskelujen loppuun asti.

Tälläistä vuodatusta/ihmetystä/turhuuden kirjoittelua. Olen siis hukassa. Onko jollain muulla ollut vastaavaa tilannetta, ettei oikein tiedä mistä johtuu, että välillä haluaa toisesta eroon, vaikka tätä rakastaakin suuresti? Miten ongelman voisi ratkaista?

Hyvä BoomBaard, tilanteesi kuulostaa varsin tutulta ja tapahtui vieläpä samassa tilanteessa: kun oli aika aloittaa opiskelu ja muuttaa yhteiseen asuntoon. Lisäksi minunkin tapauksessani kyseessä ensimmäinen seurustelusuhde. Ikää oli myöskin 19. Erona se, että seurustelua oli meillä silloin takana 2 vuotta. Suhteemme oli kaikinpuolin hyvä, ei täydellinen, mutta todella hyvä ja tasapainoinen kuitenkin. Sitten tajusin, että tämähän menee vakavaksi, kun tässä jo yhteistä asuntoa suunnitellaan. Mitä jos suhde ei kestäkään, kun asumme yhdessä? Jaksanko häntä joka päivä samassa tilassa ja pysyvänä osana elämääni? Hänenkö kanssaan olen loppuelämäni, lukiorakkauteni kanssa? Menin siis paniikkiin ja melkein erosimmekin, mutta annoin suhteellemme vielä mahdollisuuden, koska vasta silloin huomasin, kuinka tärkeää se oli kumppanilleni. Siitä on nyt 2 vuotta ja asumme yhä yhdessä, enkä voisi oikeastaan kuvitella olevani tai jakavani sydäntäni enää kenenkään muun kanssa. Hyvä, että päädyimme tähän, koska saimme elintärkeää tukea toisistamme, kun muutimme uuteen kaupunkiin ja aloitimme uuden elämänvaiheen.

Se pitää vain jotenkin hyväksyä, että ei ole olemassa täydellistä parisuhdetta. Jos kaikki on suhteessa hyvin, miksi pitäisi vaihtaa? On todella vaikeaa löytää hyvä puoliso. Se, että tuntuu että pitäisi olla useita eri suhteita, ennen kuin asettuu aloilleen, johtuu mielestäni eniten nykyajan individualistisesta ajattelutavasta. Kaikenmaailman deodorantti- ja ripsivärimainoksissakin näyttää olevan menestyviä nuoria ihmisiä jotka näemmä harrastavat biletystä ja irtosuhteita (ja ripsiväri kestää seuraavaan aamuun asti!)

Sinun pitää vain jotenkin hyväksyä tilanne, että pääset eroon ahdistuksesta. Ei se välttämättä onnistu. Riippuu ihan sinusta, mitä haluat. Puhu naisellesi asiasta hienovaraisesti, ehkä hänellä on samoja huolia. Toki ymmärrän, ettet voi vain sanoa hänelle suoraan noita asioita. Tuo on todella vaikea tilanne. Minä ratkaisin sen aika huonosti ja se vain räjähti käsiin, kun en uskaltanut sanoa mitään, ennen kuin tylysti ilmoitin, etten haluakaan enää seurustella, mutta loppu hyvin onneksi. Ehkä tällaisista tilanteista selviää hyvin vain elämänkokemuksella tai hyvällä itsetuntemuksella.

Lainaus:14.08.2011 BoomBaard kirjoitti:
Onko jollain muulla ollut vastaavaa tilannetta, ettei oikein tiedä mistä johtuu, että välillä haluaa toisesta eroon, vaikka tätä rakastaakin suuresti? Miten ongelman voisi ratkaista?

On. Seurustelimme n. 2 vuotta ja lopulta erosimme ihan hyvässä yhteisymmärryksessä noin kuukausi sitten. En oikein vieläkään ymmärrä miten homma päättyi näin, kun kuitenkaan tunteet eivät olleet kadonneet mihinkään. Loppujen lopuksi liian suureksi ongelmaksi muodostui se, että minulla on nykyisin todella vähän vapaa-aikaa ja usein näin silläkin ajalla mielummin kavereita kuin omaa kumppaniani. Tyttö kun vielä on sellainen hyvin läheisyydenkipeä joka haluaisi aina tehdä kaiken yhdessä ja itse en siihen pysty vaan tarvitsen paljon myös omaa aikaa.

Eroaminen kyllä pyöri tasaisesti mielessä jo viimeisen puolen vuoden ajan, vaikka välitän tästä ihmisestä enemmän kuin kenestäkään muusta en silti ehkä osannut antaa itsestäni kaikkea irti. Välillä tuli fiiliksiä että kun on käytännössä aina ollut parisuhteessa, niin haluaisi elää sitä rappiollisempaakin elämää ja tutustua uusiin ihmisiin ilman mitään sitoutumisia. Noh, nyt sain haluamani ja todennäköisesti tätä eropäätöstä kadun vielä pitkään ja hartaasti, mutta ei se suhde nykyisellään olisi enää voinut jatkua. Railakas poikamieselämäkin on ihan mukavaa, mutta varmaan kyllästyn tähänkin aika nopeasti. Voisi ehkä sanoa, etten vaan vielä(kään) ole tarpeeksi kypsä parisuhteeseen.

En totta puhuen tiedä miten ongelman voisi ratkaista, kun en vastausta itsekään löytänyt. Eroaminen on aina vaihtoehto, mutta en sitä ihan kevyesti kenellekään suosittelisi. Sattuu ihan helvetisti näinkin pitkän suhteen jälkeen ja toipuminen vie oman aikansa. Ja ennen kaikkea jos alkaa myöhemmin kaduttaa, voi olla jo liian myöhäistä. Toivon mukaan sinä löydät ne vastaukset mitä en ikinä itse löytänyt ja jatkat vähän onnellisempana.

Niin ja ikää on siis 22.

Lainaus:14.08.2011 Fautum kirjoitti:

Lainaus:14.08.2011 BoomBaard kirjoitti:
pitkä tarina

Kuulostaa vähän siltä, että elämäsi on pyörinyt vain ja ainoastaan naisesi ympärillä about koko vuoden kun olette seurustelleet. Miten on omien kaveriesi laita, unohtuivatko he lopullisesti, vai oletko koonnut heidät takaisin? Onko sinulla omia piirejä, vai ovatko kaikki kaverit sinun ja naisesi yhteisiä?
Näin suomennettuna kiinnostaisi tietää, onko sinulla omaa elämää laisinkaan, vai kuljetteko aina kaksikkona?

Sanotaan näin että välillä tuntuu, että elämä on vain hän ja minä. Nyt tässä viime aikoina olen tapaillut taas kavereita joita pystyn. Osa nyt vain on lähtenyt jo armeijaan ja sillon kun ovat kotona niin pitäisi aina olla ryyppäämässä. Ja osa kavereista on varmaan melko pitkälti pois kokonaan mun elämästä. En jaksa kuitenkaan kaveerata ihmisten kannssa, jotka eivät pyydä mua ulos hengailemaan, leffaan, keikoille tai mihinkään muuallekkaan. Ja tässä kun olen miettinyt niin uskon todella, että ongelma on juuri se, että tarvitsen kavereitani. Ennen tyttöystävää hengailtiin jatkuvasti porukalla. Futista, pyöräilyä, jutustelua ja välillä vaan tehtiin jotain erilaista kuten hesaan leffaan jne. En vain tiedä miten saisin elämän takaisin tasapainoon rakkauden ja kavereiden kanssa. Nyt ollaan tosin muuttamassa lähemmäs kavereita, joten toivottavasti pystyy sitten näkemään heitä enemmän.

Kuitenkin kun muutamme opiskelemaan kauemas niin kotiseudulla tulee käytä harvemmin. On aika saada uusia kavereita. Voi hyvin olla, että olen vain surullinen siitä, että nuoruuteni on nyt lipumassa taakse. Koulukavereita ei enää tule nähtyä ja kaikki se mikä on ollut niin taattua kivaa on jäämässä tänne. Mulle vaan on aina ollut vaikeata luopua jostain hyvästä. Aion tosin pitää yhteyttä näihin kavereihin ja tapailla heitä säännöllisesti. Nytten kun tarkemmin miettii, ei ole helppoa kasvaa aikuiseksi. Sitä oppii arvostamaan lapsuuttaan vasta sitten kun se on ohi.

Lainaus:15.08.2011 BoomBaard kirjoitti:

Lainaus:14.08.2011 Fautum kirjoitti:

Lainaus:14.08.2011 BoomBaard kirjoitti:
pitkä tarina

Kuulostaa vähän siltä, että elämäsi on pyörinyt vain ja ainoastaan naisesi ympärillä about koko vuoden kun olette seurustelleet. Miten on omien kaveriesi laita, unohtuivatko he lopullisesti, vai oletko koonnut heidät takaisin? Onko sinulla omia piirejä, vai ovatko kaikki kaverit sinun ja naisesi yhteisiä?
Näin suomennettuna kiinnostaisi tietää, onko sinulla omaa elämää laisinkaan, vai kuljetteko aina kaksikkona?

Sanotaan näin että välillä tuntuu, että elämä on vain hän ja minä. Nyt tässä viime aikoina olen tapaillut taas kavereita joita pystyn. Osa nyt vain on lähtenyt jo armeijaan ja sillon kun ovat kotona niin pitäisi aina olla ryyppäämässä. Ja osa kavereista on varmaan melko pitkälti pois kokonaan mun elämästä. En jaksa kuitenkaan kaveerata ihmisten kannssa, jotka eivät pyydä mua ulos hengailemaan, leffaan, keikoille tai mihinkään muuallekkaan. Ja tässä kun olen miettinyt niin uskon todella, että ongelma on juuri se, että tarvitsen kavereitani. Ennen tyttöystävää hengailtiin jatkuvasti porukalla. Futista, pyöräilyä, jutustelua ja välillä vaan tehtiin jotain erilaista kuten hesaan leffaan jne. En vain tiedä miten saisin elämän takaisin tasapainoon rakkauden ja kavereiden kanssa. Nyt ollaan tosin muuttamassa lähemmäs kavereita, joten toivottavasti pystyy sitten näkemään heitä enemmän.

Kuitenkin kun muutamme opiskelemaan kauemas niin kotiseudulla tulee käytä harvemmin. On aika saada uusia kavereita. Voi hyvin olla, että olen vain surullinen siitä, että nuoruuteni on nyt lipumassa taakse. Koulukavereita ei enää tule nähtyä ja kaikki se mikä on ollut niin taattua kivaa on jäämässä tänne. Mulle vaan on aina ollut vaikeata luopua jostain hyvästä. Aion tosin pitää yhteyttä näihin kavereihin ja tapailla heitä säännöllisesti. Nytten kun tarkemmin miettii, ei ole helppoa kasvaa aikuiseksi. Sitä oppii arvostamaan lapsuuttaan vasta sitten kun se on ohi.

Itse joskus kun jonkinlaista masennuskautta podin niin tuli kyllä työnnettyä kaverit pois niin, että eipä kukaan sitten lopulta jaksanutkaan kutsua minua ulos. Homma korjautui yksinkertaisesti niin, että sitten kun taas tahdoin saada elämäni kasaan niin aloin itse ehdottamaan tekemistä ja näkemistä ja koetin olla hyvä kaveri. Pikkuhiljaa kun tarpeeksi ahkerasti pyysin kavereita näkemään, niin pääsin taas mukaan piireihin ja minuakin alettiin kutsumaan oma-aloitteisesti. Onhan se toki noloa että olet mennyt noin tekemään että kaverit dumpattu nisen takia (harva tykkää sellaisesta kohtelusta), mutta ehkä he tahtovat sinut kuitenkin takaisin? Mutta ei ole heidän tehtävänsä anella sinua takaisin, kun olet itse työntänyt pois. Sinun pitää tehdä itse työtä saadaksesi kaverit takaisin puolellesi.

Aikuistuminen on aika iso askel ja pistää toki elämän sekaisin, mutta ollan nyt rehellisiä. Ei 19v vielä mikään aikuinen ole, täysi-ikäinen vasta. Mikä kiire sinulla on aikuistua? Ehkä se on oikeasti se, mikä sinua pelottaa. Pitäisi aikuistua ja ottaa vakava suhde (yhteinen kämppä, ei villiä riehumista), mutta et ehkä ole siihen valmis. Olet nuori mies, ei sinun tarvitse vielä tietää miten loppuelämäsi suhteen käy, ja jos pelottaa, niin puhu siitä naisellesi. Voi olla, että hänellä on samanlaisia tunteita.

Itselläni oli suhteessa joskus sellaisia tunteita, että tahtoisin mieluimmin seikkailla ja viettää ns. villiä nuoruutta, ja otin sen puheeksi silloisen miehen kanssa, ja mies oli helpottunut. Hän oli miettinyt tismalleen samaa, mutta ei ollut uskaltanut sanoa mitään koska pelkäsi että loukkaannun. Noh, meidän tiemme erkanivat lopulta (tosin muista syistä), mutta puhuminen teki hyvää.

Ei liity olennaisesti seurusteluun, mutta kysyn silti. Onko halpa temppu kysyä vanhojentanssiparia (tyttöä) netin välityksellä esim fb:ssä? Koetaanko tämmöne yleisesti nössönä eleenä. Ei jotenkin kehtaa kysyä kasvotusten kun siin on aina se tajuton vaivautuneisuuden vaara jos henkilöllä on pari tai ei muuten suostu tms. Mokomat liikkuu muutenki aina ryhmissä ni on vaikee löytää tilaisuutta kysyä.

Lainaus:15.08.2011 Link4D kirjoitti:
Ei liity olennaisesti seurusteluun, mutta kysyn silti. Onko halpa temppu kysyä vanhojentanssiparia (tyttöä) netin välityksellä esim fb:ssä? Koetaanko tämmöne yleisesti nössönä eleenä. Ei jotenkin kehtaa kysyä kasvotusten kun siin on aina se tajuton vaivautuneisuuden vaara jos henkilöllä on pari tai ei muuten suostu tms. Mokomat liikkuu muutenki aina ryhmissä ni on vaikee löytää tilaisuutta kysyä.

No jos muutenkin porisette ja jotenkin tunnette toisenne niin mikä ettei. Mutta jos et ole koskaan edes morottanut häntä ja menet suoraan facessa ton töksäyttämään niin kuulostaa kyllä vähän epätoivoiselta.

No ei olla läheisiä kamuja, mutta satunnaisesti on tullu juteltua :/