What made you decide not to include the option to play as the bad guys?

Devine: Warcraft 3. In that game you start off as a good guy and about half way through the campaign you become the bad guy. I really hated that. We tried to think of ways to get to play as the Covenant - perhaps they team up or save humans. But it seemed cooler just to be able to play from the good guy perspective.


Mitä mieltä kansa on yleisesti pelaamisesta ns. pahis-osapuolena? Itse näen Graeme Devinen olevan täynnä tekopyhää itseään. Hyvin kirjoitetuilla roistoillakin on selkeät ja jopa samaistuttavat motiivit, joihin voi puhtaassa escapismimielessä uppoutua täysin turvallisesti vattumaisten työpäivien välissä. (esimerkkeinä nyt vaikka GTAt tai Starcraftin Zergit) Etenkin kun pahiksilla tuntuu nykyään olevan jopa uskottavammat motiivit kuin sankareilla. Itse asiassa useissa nykyajan toimintapeleissä näistä sankarifiilistelyistä tulee jotenkin likainen olo. Aina kun joku armeijaheebo alkaa saarnaamaan 50 000 tapetun pahiksen jälkeen minulle moraalista, siinä alkaa olla välittämättä että liehuuko taustalla oma- vai hakaristilippu.
Tietenkin itsellä unelmatilanne olisi, että saisin toteuttaa omaa moraalinäkemystäni videopeleissä, NPC:eiden näkemysten ollessa tod näk aivan yhtä kaukana totuudesta(lol), eikä maailmasta löytyisi täysin valkoista tai mustaa. Mutta mitä te muut ihmiset ajattelette aiheesta?

Arthas on kiva. Kyllähän sitä pelailee pahiksillakin. Niillä enemmän dmg skillei kun taas hyviksillä parantamis skillei ^^

Yleensä aina pelaan kaikki pelit jostain syystä läpi hyviksillä, vaikka kumminkin aina lopuksi totean että pahiksilla on hauskempaa. Aina pahiksille annetaan kaikki kivat sähkö- ja tulipallotaiat, kun taas hyvikset saavat jotain tylsiä kilpi- ja parantamistaitoja :

Pelaan melkein aina hyviksillä, koska a) olen nössö, b) hyvisvaihtoehdot ovat melkein aina paremmin kirjoitettuja. Toisella läpipeluukerralla voin ottaa sen pahiksen roolin jos siinä on mitään mieltä, siis muutakin kuin "Anna kaikki rahat tai mä tapan sut, vanhus jonka juuri pelastin murhaajilta."

Aina kurja asia roolipeleissä : yritän pelata pahiksella mutta omatunto kolkuttaa ja olen hyvis =P

fallout pelisarja on sellainen, jossa olen aina tehnyt samanlaisen hahmon.

sujuvasti puhuva pahis, joka tappaa kenet tahansa pistolilla, mistä tahansa (JA BLOODY MESS PERK PÄÄLLÄ OFC) ja varsinkin fallout 3'sessa, sain hyvät naurut monessa kohtaa muiden lasekumasta selvinneiden asukkaiden vastauksista solvauksiin.

Lainaus:18.11.2008 Kissamies kirjoitti:
Pelaan melkein aina hyviksillä, koska a) olen nössö, b) hyvisvaihtoehdot ovat melkein aina paremmin kirjoitettuja. Toisella läpipeluukerralla voin ottaa sen pahiksen roolin jos siinä on mitään mieltä, siis muutakin kuin "Anna kaikki rahat tai mä tapan sut, vanhus jonka juuri pelastin murhaajilta."

Jotakuinki näin. Itellä tulee aina sellanen ns. moraalinen ongelma siinä etten vaa kehtaa etes niitä pelihahmoja kiusata turhanpäite. Yleensä tuo hyvisvaihtoehto on vielä periaatteessa pitempi ku saa monasti tehä jotain sivuquesteja ja muuten vaan juosta juttelemassa eri ihmisille. Pahiksilla usein joutuukin turvautumaan tuohon "anna kaikki rahat" "OK, elä vaan tapa" "HAhaa, tapan silti". Tappaminen on joissaki roolipeleissä oikeen kannustettava tapa edetä pahiksella jotta sitä XPtä saa edes jotakin kautta.

BG2sessa en oo vielä pahikseen rooliin astunut, liekkö paljoltikkin peli muuttuisi dialogin osalta. Tosin siinä lopussa oma hahmo muuttuu aina Lawful Eviliksi ku teen sen "pahan päätöksen" ja sitten ToB menee pahiksella(ilman kummepia vaikutuksia). Teen silti siinä ne hyvät päätökset eikä se sinällään vaikuta hahmon aligmenttiin.

Enemmän haluttais nähä pelkän hyvä-paha akselin sijaan tällästä D&D roolipeleissä näkyvää Lawful - chaotic vääntöä. Siis jotenkuten käännettynä, periaatteen omaava - opportunisti. Itse esim. pidin helkatisti ensimmäisen Max Paynen Vladista koska se vaikutti rehelliseltä vaikka olikin rikollinen. Itteä tympii kaikista eniten juuri tälläset puhtaat pahikset jotka puukottaa selkään jatkuvasti. Toisaalta hyvishahmot jotka kuitenkaan ei oo aivan mitää siloposkia on usein mielenkiintoisempia kuin nämä "paladinvalontuojat". Toisaalta tässä on helppo mennä juurikin sellaseen "dialogin eroa onko hyvä vai paha" systeemiin jossa se kääntyminen tapahtuu sekunnissa. Hyvänä esimerkkinä tuo Arthas ja BG2sen Anomen joiden kääntyminen kieroutuneiksi tapahtu periaatteessa hetkessä pelaajan näkökulmasta. Eniten tässä vierastan sitä jos entinen hyvis pahikseksi kääntymisen jälkeen muuttuu jonku keskustelun kautta yhtäkkiä hyvikseksi(Varsinki Star Wars universumissa turhanki yleinen ilmiö kiitos Vaderin käännyttämisen).

Myös omaan tapaan pelata hyviksillä vaikuttaa yleensä se, että vaikka pidän pitemmän päälle enemmän dmgen tekijöistä ku parantajista, on se hyviksillä tappaminen jotenki paljon mielekkäämpää. Yleensä kun ne saa kaikenlaisia buusteja ja tappamisen jälkeenki olo on jotenki oikeutettu eikä sellanen luihu. Yleensä tappaminen kun valinnan antavissa peleissä on suoraa vaikutusta sen toisen tekemisistä eikä niinkään pelaajan valinnasta tappaa kaikki. Myös mielummin pelaan boosteilla kuin kirouksilla. Tämä näkyy BGssäki sillä tavalla et omat hahmot on täynnä kaikenmaailman boosteja ku vastustajaan heitän ehkä malisonin, lower resistanssin, suojan poiston ja sen jälkee vaa instadmgetaikoja.

Pelaan aina roistona, oikeassa elämässä on aivan tarpeeksi tota hyvistelyä.

Pelaan aina hyviksenä, en saa siitä tarpeeksi oikeassa elämässä.

Falloutissa olen aina pelannut "hyviksenä", tiedä sitten mistä johtuu. Ja "aina pahiksille annetaan kaikki kivat sähkö- ja tulipallotaiat, kun taas hyvikset saavat jotain tylsiä kilpi- ja parantamistaitoja" on kyllä harvinaisen totta, itse saa aina jonkun hernepyssyn vihollisen tuomiopäiväntykkiä vastaan. :D

Hearts Of Ironeissa on kiva pelaa Saksalla

Fablessa on mukava pelata pahiksilla ;]

Ei ole huolia että mokaa jossai kohassa jne.

Lainaus:18.11.2008 Kissamies kirjoitti:
Pelaan melkein aina hyviksillä, koska a) olen nössö, b) hyvisvaihtoehdot ovat melkein aina paremmin kirjoitettuja. Toisella läpipeluukerralla voin ottaa sen pahiksen roolin jos siinä on mitään mieltä, siis muutakin kuin "Anna kaikki rahat tai mä tapan sut, vanhus jonka juuri pelastin murhaajilta."

Lainaus:19.11.2008 perato kirjoitti:
Jotakuinki näin. Itellä tulee aina sellanen ns. moraalinen ongelma siinä etten vaa kehtaa etes niitä pelihahmoja kiusata turhanpäite. Yleensä tuo hyvisvaihtoehto on vielä periaatteessa pitempi ku saa monasti tehä jotain sivuquesteja ja muuten vaan juosta juttelemassa eri ihmisille. Pahiksilla usein joutuukin turvautumaan tuohon "anna kaikki rahat" "OK, elä vaan tapa" "HAhaa, tapan silti".

Nämä viestit voisin kutakuinkin allekirjoittaa. Yleensä pelit on selvästi kirjoitettu hyviksiä suosiviksi, ja pahiksena pelatessa iso osa siitä jää näkemättä, koska pahis ei tietystikään rupea auttamaan jokaista hädässä olevaa maajussia. Muutenkin pahiksella pelaaminen tuntuu paikoitellen huijaukselta, kun monet hankalat kohdat voi sivuuttaa tappamalla jonkun avuttoman rääpäleen ja ottamalla tältä sen mahtisormuksen tai taika-amuletin sen sijaan, että lähtisi palkkion toivossa vuorille etsimään tyypin peikkojen vangiksi joutunutta tyttöystävää jostakin syrjäisestä luolastosta.

Falloutit (siis ne kaksi ekaa, kolmosta en ole vielä hommannut) ovat hyviä esimerkkejä peleistä, joissa periaatteessa voi olla vaikka lapsia syövä tuhoajahirviö, mutta joissa ei kuitenkaan viitsi tappaa niitä kaikista sympaattisimpia hahmoja. Toisaalta peleistä löytyy myös muun muassa kusipäisiä uhoajateiniganstereita, jotka voi hyvillä mielin laittaa lihoiksi. Oblivion raivostuttavine honottavine asukkaineen olisi loistava peli totaalista teurastusta varten, mutta koska se ei varsinaisesti edes anna mahdollisuutta moraalisille valinnoille, pelissä ei oikeastaan voi edes olla "paha". Lähes aina tulee siis pelattua hyviksillä, koska yleensä se hyvien loppuratkaisukin tuntuu oikeammalta ja ansaitummalta, jos pelistä siis tällainen löytyy.

Aika usein peleissä on vähän vaikeaa pelata pahiksena, koska en tajua miksi ihmeessä haluan auttaa jotain luusereita, jos pelaan psykopaatti murhaajana.

Halusin vähemmän tällaista epämääräistä psykoottista ilkeilyä samalla, kun ollaan pelastamassa maailmaa. Esim ekassa kotorissa oli vähän omituista pelata alussa dark siderina (lopussa tietty tulee motivaatio ryhtyä pahikseksi), koska en ymmärtänyt miksi hemmetissä haluaisin tapella Sithejä vastaan Dantoiinin visiitin jälkeen. Eikös kaikista loogisinta pahiksella olisi vain murhata Bastilla ja viedä sen pää Korribanille?

Kotor 2:ssa pahiksena pelaaminen oli paljon esimerkillisimmin toteutettu. Pelissä pystyy manipuloimaan ihan suurellakin tasolla ja tulee paljon enemmän tunne, että pelaa mahtavana Sith Lordina (Onderonissa voi vaatia, että kaikki planeetan force sensitivet lapset luovutetaan sinulle), kuin että olisi vain joku ilkeä lapsi, joka kiusaa kaikkia.

Parasta olisi kuitenkin, että pelissä ei olisi suoranaisesti mitään hyvän ja pahan näkyvää jakausta, vaan olisi yksinkertaisesti erilaisia vaihtoehtoja, joiden hyvyydestä voi jokaisella olla eri käsitys. Deus Ex:ssä esim tykkäsin siitä, että pelissä on 3 eri loppua ja yksikään niistä ei ole mitenkään hyvä tai paha itse pelin silmissä.

Ai hemmetti kun en ole pelannut mitään hyvää peliä ties kuinka pitkään aikaan.

The witherissa on hienoo kun siina ei ole kovin hyvaa puolta. Aluksi ajattattelin etta rasistien kohtena olevat sissit on jees, mutta kun sai kuulla niidenkin tappavan viattomia omien etujensa takia niin nekaan ei enaan tuntunu niin jees saiko selkoa

Hyviksenä sitä tulee yleensä aina pelattua.
Esim. Fablessa olen aina hyvis, sitten kun olin läpi mennyt pelin läpi päätin kokeilla pahista ja lahtasin koko kylän vartioita myöten. Eipä ollu kummosta, loppujen lopuksi pahiksena oli aika tylsää olla.

Tulee itelle jotenki huono omatunto jos tieten tahtoen ottaa aina vuoropuheluissa sen pahimman vaihtoehdon tai muuten vaan lahtaa viattomia:< Esim. Fablea pelattaessa päädyin pelaamaan pahiksella vasta kahden hyvisläpipeluukerran jälkeen. Hyviksenä ku pelaa ni saa paremmat kiksit ku tekee jonku hyvän teon :D

Hyviksenä tulee yleensä pelattua. Lähinnä "chatic goodina". Yleensä hyviksenä saa mielenkiintoisemmat keskustelut ja sää enemmän pelistä irti mahdollisilla sivuquesteille yms. Muutenkin ei sitä vain tee mieli loppupeleissä ollakaan ilkeä npc:eille : )

Yleensä hyviksillä, mutta rts peleissä, kuten dawn of warissa pahiksilla. Ne chaosit ja necronit ovat vaan paljon hauskempi pelata, kuin esim. jollain tylsillä eldareilla tai sisters of battlella.

Mitäs hiton RPG-ihmisiä tänne eksyy? no lol, vitsi.

Ittellä on enemmän taustaa suoremmista toimintapeleistä, vaikka ne useimmat "pakolliset" ropet onkin siellä taustalla.

Enemmän itteä kiehtoo moraalikysymykset, joita ei ole yliskriptattu melodramaattisine (ja usein tarinankerronaltaan lapsellisine) jatkumoineen. Esimerkkinä eräs taannoin julkaistu räiskintäpeli nimeltä Perfect Dark. Tehtävässä pitää pakottaa eräs kusipäinen ATK-henkilö loggaamaan itsensä järjestelmään, mutta älykäs pelaaja tajuaa, ettei mies saa tehdä loggaamisen jälkeen koneella mitään. Noniin, PD:ssä mielenkiintoista asejärjestelmässä oli se, että pistoolilla voisin tietenkin ampua miehen, hänen tarpeellisuutensa päätyttyä, mutta kakkostulella voisin myös lyödä jätkän tajuttomaksi. Tehtävänannossa ei mainita mitään miehen kohtalosta, eli kyseessä on vapaata riistaa. Jätkän logattua koneelle pausetin pelin hetkeksi ja todellakin mietin, mitä tekisin jos olisin päähenkilön kengissä. Pelimoottoriin ei oltu skriptattu tainnutetuille vihuille heräämisaikaa, joten pelissä mies ei olisi ollut vaaraksi, mutta *oikeassa* elämässä mies saattaisi herätä ja turmella kolme kenttää kestävän tehtäväni. Sitten mietin sitä moraalista puolta. Miehellä saattaisi olla perhe, ehkä hänellä olisi hyvä syy olla sellainen kusipää kuin hän onkin, kuka minä olen tuomitsemaan muita? NPC on sarja syitä ja seurauksia, aivan kuten oikeakin ihminen.
Rinnastettuani tilanteen oikeaan elämään, huomasin jotain mielenkiintoista itsestäni: en tuntenut hahmoa kohtaan juuri mitään, tehtävä oli kuitenkin tärkeä, päätös oli helppo: miehen pää levisi työpöydälle.

Voi olla, ettei elämää kannata kauheasti rakentaa räiskintäpelien pohjalta, mutta musta ittestäni ainakin on todella mahtavaa, jos niinkin lineaarisessa pelissä voi ITSE tehdä päätöksen alkaa pohtimaan moraalisia valintojaan, sen sijaan että se pakkosyötetään luokkaa: "jos et ole ryhmässä A niin sinun on pakko olla ryhmässä B!" Minusta tämä vastaa jo aika hyvin erääseen toiseen topikkiin, ovatko pelit taidetta.

Ja sitten vielä viimeisenä epätoivoisena pyrkimyksenä palauttaa aihe takaisin lähtökohtaansa kysyn, että kuka ei nauttinut Nodilla pelaamisesta?

Splinter Cell Double Agentissa eräässä tehtävässä pitää videä terroristien mieliksi pommi risteilijälaivaan. Vähän myöhemmin terot käskee tietysti räjäyttämään sen ja NSA taas kieltää. Päädyn tietysti parhaaseen vaihtoehtoon. Usutan syyt viehättävän naisterroristin niskoille huolimatta hänen ja päähenkilön pienestä suhteesta. Enrica tapetaan ja kukaan ei epäile minua. MUHAH, SO OWNED.

Nojoo aika ruma temppu. Yleensä aika surutta pystyn lahtaamaan siviilejä peleissä tiettyyn rajaan asti. Ensinnäkään siinä ei ole mitään järkeä ja pitemmän päälle se alkaa tuntua melko sairaalta puuhalta. Eli tuo edellä mainittu toiminta nyt oli poikkeus kun pyrin itselleni edullisimpaan tilanteeseen. Yleensä valitsen hyviksen puolen, koska on kiva leikkiä sankaria.

Sama se kummilla pelaa. Peliä se vain on

Lainaus:21.11.2008 Jyrppa kirjoitti:
Sama se kummilla pelaa. Peliä se vain on

Nimen omaan. Pelkkä tapa ilmaista ja/tai tutkia itseään.

Arthasilla oli aika outo mennä undead campaign läpi ja human campaignin loppupuoli. Tuntui jotenkin oudolta tappaa kaikki ihmiset siellä kylässä.

E: Tämä siis Warcraft III

Njoo, mut WCkolmosessa nyt muutenkin oli välillä vähän etäinen olo, ei tullut kauheen henkilökohtasta sitoutumista maailmaan, vaikka olikin pirun hyvä peli.

Tuli tässä muuten mieleen kertoa pelanneeni Mass Effectiä oikein mielelläni hyviksenä (paragonina). Pystyi jotenkin pitämään realistin otteet maailmaan, ilman että peli näki omaa hahmoa aivan täytenä kusipäänä. Kai se on siinä, että maailman reaktiot pelaajan valintoihin eivät taitaneet olla ihan niin idioottitasoa kuin yleensä.
Ammuit sitten sen rikollispomon tai et, maailma tuntui tiedostavan tapahtuman, jos se täytyi tiedostaa, ja silloinkaan se ei tehnyt siitä isoa numeroa. Olisi tuntunut todella kiusalliselta jos ryhmän npc:t olisivat alkaneet alkaneet taputtelemaan selkään kehumaan roiston säästämisestä, tai päästäneet ulos jonkin puoliperseisen moraliteettisaarnan pelaajan valitessa brutaalimman ratkaisun. Vain hiukan kauhistunut ilme ja värisevä ääni toimii niin paljon paremmin. Nyt kun vielä hahmot muistaisivat nämä tapahtumat tehtävän suorittamisenkin jälkeen...