Tänne siis listaillaan levyjä, joilta ei yksinkertaisesti löydy heikkoja hetkiä, tyylilajista riippumatta. Perustelut pakolliset!
Tästä lähtee:

King Diamond-Abigail
Levyltä ei löydy yhtäkään heikkoa biisiä, levyn tarina on mahtava ja Kingin mielipuoliset vokaalit täydentävät kauhutunnelmaa. Ja ne soundit! Täydelliset heavy metal-soundit, joista ei tosiaan löydy valittamista. Harmi, että seuraavalla levyllä ne olivatkin huonommat, muuten Them saattaisi myös olla tällä listalla mukana.
Bruce Dickinson-Chemical Wedding
Joskus vieroksuin Brucen sooloja, tietenkään niitä kuuntelematta, ajatellen, etteivät ne voi olla yhtä hyviä kuin Maiden. Kuinka väärässä olinkaan! Tässä on nimittäin sellainen levy, joka on kokonaisuutena parempi kuin mikään, mitä Maiden on saanut aikaan. Levyn kohokohtia ovat mm. nimibiisi, The Book of Thel ja The Alchemist, jonka loppu nerokkaasti päättää levyn ja sulkee ympyrän.
Absoluuttinen Nollapiste-Suljettu
Alkuun tuntui, että levyn päättävä massiivinen Suvannossa Ylpeä Ilme jättää alkupään kappaleet varjoonsa, mutta ajan myötä niistäkin on tullut levykokonaisuuden tärkeitä osasia, joista yhtäkään ei voi ottaa pois tai vaihtaa kokonaisuuden kärsimättä. Tämä levy tiivistää itseensä jotakin olennaista suomalaisuudesta.

Hankala kysymys, mutta onneksi se on muodossa "täydellisimmät", eikä "Täydelliset".

Guns N' Roses:"Apitite For Destruction"
Tämä on harvoja levyjä joita jaksan kuunella ilman skippaamatta biisejä ja on tullut kuuneltua moneen otteeseen läpi, ennen kaikkiaan, vanhan kunnon GN'R kokoonpano on siinä vedossa. Levy lähtee hyvin käyntiin biisillä "Welcome to the jungle" ja riehakas rock meno pysyy koko levyllä, vaikka levyllä on vähän rauhallisempi ja tunteekkaampi biisi:"Sweet child o' mine" joka on mahtava biisi myös. Levyltä ei löydy yhtään turhaa biisiä ja on yksinkertaisesti rockin elvyttäjä 80luvulla, enkä valittamista keksi juurikaan. Ehkäpä vois vähä marmattaa heikosta äänentasosta, mutta se on kyllä ymmärrettävää kun mietitään mikä vuosiluku on levynteossa menneillään.

Eminem:"Relapse"
Mitä todennäköisemmin tämä levy on viimeinen rap levy minkä ostan enään. Miksi? koska yksinkertaisella syyllä, yleensä nykypäivän rap on hevonpa*kaa ja on muutenkin räpin kuuntelu menny sivusuuhun, mutta tätä levyä olen odottanut niin pitkään että olihan se pakko ostaa ja olen tyytyväinen. Pelkäsin suuresti että levy olisi vain "myyntikikka" ja täynnä gangstapa*kaa, tyyliin "Eminem feat. 50cent, Eminem feat. Akon" jne. Eminemin räppäystyyli on muuttunut tällä levyllä, mutta sitä vanhaaki tyyliä löydetään. Biisejä ei tarvitse ollenkaan skipata, paitsi yleensä tekisi mieli "Crack a bottle":n yli mennä. Kyseinen biisi on varmaan huonoin biisi levyltä ja on Eminemin elvyytys radioon. Relapse pysyy Eminemin tyylille uskollisena, levyllä käsitellään Eminemin huumeongelmia, vihaa itseäänsä kohtaan ja muita ongelmia. Sairaalla, mustalla huumorilla ja aivan yhtälailla vakavallakin otteella. Featuring biisejä onneksi löytyy ennätyksellisen vähän tällä kertaa.

Death:"The sound of perseverance"
Tämä on myös sellainen levy jonka mielellään kuuntelen läpi ilman hyppimättä biisejen yli, sehän on hyvän levyn merkki. Kyseessä on Deathin viimeinen levy ja varmaan progressiivisin levy. Chuckin laulutyyli tällä levyllä on "kirkuva" ja korkea, mikä ei ole aikaisemmilla levyillä tuttua, paitsi ehkäpä "symbolic" levyllä mitä olen kuullut nimikkobiisin perusteella. TSOP on varmaan päälle hioituin ja teknisin levy Deathilta. Death metallille epätavallisena, levyltä löytyy instrumentaali "Voice of soul" mikä siis on todella hieno biisi. Minun kyllä pitäisi ostaa aikasempiakin levyjä, olen kyllä biisejä kuulut paljon niiltä, mutta kokonaisuudessa olisi hieno kuulla ne. TSOP on varmasti jakanut fanien mielipiteitä tiukasti moneen erisuuntaan, sillä kyllä tämä eroaa paljon vanhemmasta tuotannosta. Jokatapauksessa, tämä on minun mielestäni hieno ja erittäin hyvä levy

Iron Maiden - A Matter of Life and Death

Mitähän tästäkin nyt voisi sanoa.. uskomaton levy noinkin iäkkäiltä herroilta, raskas ja rehellinen metallilätty minkä biisit ovat Different Worldia ja Out of the Shadowsia lukuunottamatta kaikki lähes täydellisiä. Kolmea kitaristia käytetään hienosti hyödyksi ja Harriksen basso napsuu jälleen kerran mukavasti (ja onhan se Nickokin lempirumpalini, hihi).

Lord of Lightin, For the Greater Good of Godin ja The Legacyn kaltaisia biisejä harvoin kuulee!

Judas Priest - Defenders of Faith

Priestiltä on erittäin vaikea valita parasta levyä, mutta kyllä tähän loppujen lopuksi kallistun. Asennetta ihan helvetisti ja Downing&Tipton kitaraduo on aivan liekeissä - kovinta metallia ikinä!

Jos jonkun albumin joutuisin pistämään edustamaan metallia, se olisi tämä (tai sitten Painkiller/Stained Class samalta bändiltä :p)

Exodus - Bonded by Blood

Kovin thrash-levy koskaan. Armoa ei anneta hetkeksikään, ja ero muihin Exoduksen albumeihin on aika huima! Riffit on ihan ***** kovia, ja Paul Baloffin asenne vokalisoinnissa kruunaa kaiken. GG kaikille jotka pystyy tän lätyn kuuntelemaan ilman pienintäkään moshaamista :o

The Who - Who's Next
Kaikki biisit ovat täydellisiä, jaksaa kuunnella vaikka 24/7.
Paras Hard rock levy IKINÄ!
Menkää kauppaan ja ostakaa lapset.

Lainaus:20.05.2009 Darkain kirjoitti:

Death:"The sound of perseverance"

Tuo levy on kyllä nimesä mukasesti varsinainen perserevanssi

Metallica - Ride the Lightning

Kyllä, parempi kuin Master of Puppets. Yksikään kappale ei ole lähelläkään huonoa, jos nyt joku vähän huonompaan suntaan kallistuva olisi pakko valita, niin se olisi Fight Fire With Fire, joka ei silti ole varsinaisesti huono kappale. Muuten levy on täyttä rautaa, sillä kappaleet "For Whom the Bell Tolls", "Fade to Black" ja nimikkokappale kuuluvat ehdottomasti bändin top 10-listalle.

Iron Maiden - Seventh Son of a Seventh Son

Heavy metallia progressiivisilla elementeillä varustettuna parhaimillaan. Melkein jokainen levyn biisi on viiden tähden arvoinen, ja etenkin kappaleet "The Evil That Men Do" ja "Can I Play With Madness" sisältävät tajunnan räjäyttävät kertosäkeet ja koko levy on täynnä todella mieleenpainuvia melodioita. Käsittämättömän aliarvostettu metallialbumi.

AC/DC - Back in Black

AC/DC-fanina tämäkin oli ihan pakko listata. Tämä ehdottomasti viiden tähden hard rock albumi sisältää Young-veljesten parhaimpia riffejä. Levyn musiikki ei junnaa paikoillaan niin kuin joissain muissa bändin albumeissa, vaan tyylisuunta vaihtelee mukavasti raskaammasta "Hells Bells"-aloitusraidasta bluesahtavaan "Rock and Roll Aint Noise Pollution"-lopetukseen. A must have-albumi kaikille hard rock-faneille.

Frederik - 30 Hittiä!

ku tän aiheen näin ni aattelin postaa nii tässä on nyt tullu todettuu et tämä levy kuuluu tänne iskelmä wtf!

Megadeth - Killing is my business... And business is good!

En tiedä voiko levyä sanoa täydelliseksi, jos miksaukset kusee. Mutta minun mielestä tämä on mahtava. Joka kappaleessa hyvät riffit, laulu on hyvää vaikka onkin miksattu perseelleen. Yksi harvoista albumeista, jotka jaksan kuunnella kokonaan, ilman että tekisin samalla jotain.

Metallica - Ride the lightning

Lempi albumi Metallicalta. Useimmissa kappaleissa on hyvät sanoitukset, joita pitää aina lukea jostain kappaleen ajan. Albumilla ei ole yhtään huonoa kappaletta, mutta jos huonoin pitäisi mainita niin se on Escape. Ainut tylsähkö kappale, mutta kuitenkin hyvä. Laulu, kitarat ja rummut ovat aivan mahtavat. Etenkin ne rummut.

Dream Theater - Six Degrees Of Inner Turbulence

SDOIT:ssä on kaikki mitä haen levyltä. Pirun pitkiä biisejä, joista voi esimerkkeinä mainita nimikkokappaleen, joka on kiitettävät 42 minuuttia pitkä, ja The Glass Prison joka on muutaman sekunnin vajaa 14 minuuttia. Levyn kappaleet ovat myös todella vaihtelevia. Yksikään kappale ei ole samanlainen. Raskaita riffejä ja progressiivisia kuvioita viljellään tiuhaan tahtiin. Löytyyhän sieltä sitten myös niitä kauniita ja melodisiakin kipaleita, kuten Disappear ja Goodnight Kiss. Sanoitukset toimivat kappaleissa hyvin, ja niillä tuntuu aina olevan joku tarkoitus. Meikäläisellä ei ole tästä plätystä mitään pahaa sanottavaa. Kaikin puolin todellinen mestariteos.

Ice Cube - The Predator
Parasta Ice Cubea. Kun muita levyjä mieheltä en omista (tällä hetkellä) niin tämä saa mennä.
Räppäys mahtavaa, Ice Cuben flow on aina purru muhun ihan kympil. Ja tietysti, gangsta rap FTW!

N.W.A. - The Strength Of Street Knowledge
Yksi kovimmista räp-posseista ikinä. Eazy mothafuckin E, MC Ren (AKA The Villain), Ice Cube, Dr. Dre ja DJ Yella.
Levylle on pistetty NWA:n parhaita biisejä, kuten 100 Miles And Runin', Real Niggaz, Fuck The Police, Straight Outta Compton jne. Levyltä löytyvät juurikin kaikenmoisen gangsta rapin perustat. Sanoitukset suoraa gangstausta, nothin more nothin less.

Beanie Sigel - The Truth ja The B.Coming
Gangsta rap, mahtavat biitit ja ajatuksellinen rap yhdessä luovat täydellisen yhdistelmän upean pehmeän mutta silti 'kovan' flown ympärille kaksi tiukkaa levyä. Douppia xhittiä, I like.

Masta Ace- Disposable Arts
Flow, lyriikat plus yksi taitavimpia UG-räppäreitä ikinä. Disposable Arts on aivan mahtavaa kuunneltavaa, ja vieläpä ajatuksen kanssa.

Sori ny ku on nii huonot perustelut ei jaksa kirjottaa pitkiä tekstejä. Ja kaikki levyt ofc räppiä. Ja eipä nuo nyt täydellisiä ole, mutta mikä levy olisi?

Moonsorrow - Verisäkeet

Meikäläisen lempparimetallilevy ollut nyt puolisen vuotta. Sisältää neljä biisiä kestoiltaan 14-19 minuuttia plus lähes outroksi laskettavan Kaiun. Jokaisesta biisistä löytyvät omat keinonsa lähes transsitilaan vaipumiseen kuunneltaessa. Biisit ovat rullaavia mutta ennalta-arvaamattomia, massiivisia teoksia, joihin pureutuminen vie aikansa, kuitenkin palkiten vielä kuulijaa kuuntelukertojen X jälkeenkin. Melkeinpä täydellinen soundimaailma ja eeppiset lyriikat viimeistelevät keitoksen puhtaaksi, ajattomaksi kokonaisuudeksi.

Windir - Arntor

Viikinkimetallifanin pakkohankinta. Levy on täynnä kauniita melodioita, tunteikasta vokaalitulkintaa sekä toisistaan erottuvia biisejä. Juuri melodiakulut ja biisirakenteiden saumaton yhdistely toisiinsa tekevät tästä levystä erityisen. Levyltä ei voi kuunnella ainoastaan yhtä kappaletta kerrallaan, on samantien kuunneltava loputkin.

Iron Maiden- Somewhere in Time/Seventh son of a seventh son

Pakkohan nämä kaksi levyä on listalle laittaa vanhoina lapsuudensuosikkeina. Nykyään kun laitan nämä levyt soimaan niin kyllähän ne vie *******moiselle nostalgiatripille.
Maiden innostus lähti käyntiin kesällä keikan takia ja toivon, että uusi levy tekee saman.

Refused-The Shape of Punk to Come: A Chimerical Bombination in 12 bursts

Tämä levy muutti käsitykseni musiikista kokonaan. Ei tarvita turhia tilutussooloja, että biisi kuulostaa hyvältä. HC-punkkiin voi myös sekoittaa jazzrummuttelua ilman, että se kuulostaa sekasotkulta, kaikilta death/black metal möröiltä tulee löysät housuun kun Dennis Lyxzen vain huutaa "Can I Scream?" etc.
Refused jätti tällä levyllään vaikutuksen musiikkikulttuuriin ja sen vaikutteita voi löytää myös nykypäivän mainstream scenestä. mm. Paramore on härskisti plagioinnut kappaletta Liberation Frequency.

At the Drive-In- Relationship of Command

Kun tätä levyä lähdettiin tekemään ei lähtöasetelmat luvanneet hyvää.
Laulaja Cedric Bixler-Zavala ja kitaristi Omar Rodriguez-Lopez olivat muuttuneet säälittäviksi nisteiksi jotka eivät kestäneet yhtään keikkaa ilman päivittäistä happoannosta.
Kuitenkin Relationship of Command on yksi kaikkien aikojen vaikuttavimmista post-hardcore albumeista.Levy on täynnä sekopäistä räimetta jossa keikutaan kokoajan hyvän maun rajoilla.
Aluksi kun kuuntelin kys.levyä en meinannut saada siitä yhtään kiinni.
Kuitenkin biisien koukut jäivät alitajuntaan kummittelemaan ja levyä oli vain pakko kuunnella päivästä toiseen.
Yhtä koukuttavaa musiikkia kuin happo joka lopulta tuhosikin bändin.
Musiikki tosiaankin kuulostaa tekijöiltään.

Hyvä idea topicciin. Saanen onnitella!

Iron Maiden - A Matter of Life and Death

Huhhuh. Mistä aloittaa? Monien (hassujen) mielestä 80-luvulla kulta-aikansa elänyt Iron Maiden on selkeästi vielä nälkäinen bändi jolla paukkuja piisaa selkeästi vielä vuosiksi. Kokonaisuutena levy on jotain elämää suurempaa ja parhaat palat ovat sykähdyttäviä mestariteoksia. Maiden jos mikä on bändi joka osaa vanheta arvokkaasti. Aikamatka- ja muumiolaulut ovat jääneet taakse ja tämän levyn sanoitukset käsittelevät sellaisia syvällisiä aiheita kuin sota ja uskonto. 75-minuttisenakaan levy ei ole sekuntiakaan liian pitkä. Raskas vaihde on pantu päälle ja pienten progeilujen kanssa se toimii levyllä kuin tauti. Maailman paras levy. Täydellistä. Kauan eläköön Iron Maiden! Hail to England! Hurraa! Up the irons! These colours don't run from cold bloody war!!! *kyynel*

Queen - A Night at the Opera

Queen, bändi jonka hitit kaikki kyllä tuntevat. A Night at the Opera on kyllä Queenin pääteos. Kuinka moni muu bändi onnistuu tekemään tällaiset levyn? Levyltä löytyy perinteistä rokkia (Sweet Lady), progea (The Prophet's Song), pianoballadeja (Love of My Life), akustista kamaa ('39) ja biisejä joita joku voisi pitää vitseinä, mutta jotka kuitenkin ruokkivat kokonaisuutta omalla tavallaan (Lazing on a Sunday Afternoon, Seaside Rendezvous (Rändewyuuu) ja Good Company) unohtamatta tietenkään Bohemian Rhapsodya. Pituutta levyltä löytyy kolme varttia ja aluksi sitä voisi luulla hirveäksi sillisalaatiksi, mutta jotenkin levy on varmaan ehein kokonaisuus mitä olen ikinä kuullut. Omituista. Kaikki biisit ovat täynnä kaikkia mahdollisia pikkujippoja ja päällekkäisäänityksiä, joihin perehtyminen veisi kaiken maailman ajan. Puhdasta neroutta.

Aerosmith - Rocks

Vähänpä tiesin Aerosmithistä ennen kuin tämän levyn hankin. Ei ihme, eihän bändi ole koskaan kummempaa suosiota Suomessa nauttinut. Allmusicin arvostelusta rohkaistuneena kuitenkin tilasin levyn. Kuuntelin sitä päivät läpeensä mutta se ei oikein jäänyt päähän. Eräänä päivänä autossa istuskellessani se kuitenkin avautui ja koko levyn hienous iski yhtäkkiä niskaani kuin tonni tiiliä. Kyseessä on "vain" perinteinen rock 'n' roll-levy, joka iskee kuulijaan tappavalla sarjalla timantteja. Menoa ja meininkiä. Likaista ja raakaa menoa. Back in the Saddle, Last Child, Rats in the Cellar, Combination, Sick as a Dog ja Nobody's Fault, aah. Levyn kolme viimeistä biisiä ehkä vähän latistavat menoa, mutta se ei estä tätä nousemasta suosikkieni joukkoon.

Uriah Heep - Demons and Wizards

Vanha kunnon Heeppi oli 70-luvulla suosittu, mutta on sen jälkeen pikkuhiljaa latistunut Euroopan omaksi kulttibändiksi, mikä on huutava vääryys. Tämä levy kyllä saisi mielestäni taata bändille oikeuden maailman parhaiden joukosta. Demons and Wizards on puhdasta fantasiarokkia. Akustiset kitarat, wah-wah, falsettilaulu ja Hammond. Mitä muuta kaivataan? Levyltä ei löydy yhtään huonoa biisiä eikä edes filleriä. Jo avausbiisi The Wizard takaa kaikessa simppeliydessän kylmät väreet. Circle of Handsin lopetus kasvaa mahtavaksi. 12-minuuttinen lopetusbiisi Paradise/The Spell sisältää hienon pianolla säestetyn instrumentaaliosion. Kaunista. Levy on parhaimmillaan kevätkesän metsäkävelyillä. Onhan se totta, ettei Heep enää koskaan yltänyt uudelleen tälle tasolle, mutta moni muu bändi ei siihen yltänyt koskaan. Kyllä tämä esim. Deep Purplen voittaa.

Metallica: The black album
Jokainen kappale on hyvä ja kuunneltava ja mukana lisäksi metallican top10 biisejä jopa 4 kipaletta:
Enter sandman
The unforgiven
Nothing else matters
Sad but true

System of a down: Mezmerize

Lecyllä ei yhtäkään heikkoa biisiä. Useat biiseistä itselleni henkilökohtaisia suosikkeja, kaikista parhaimpina Radio/Video ja Lost in hollywood. Levy oli ensimmäisiä levyjä joita ostin ja toimi myös musiikin kuuntelun innoittajana

Green Day: American Idiot
Myös tämä levy oli ensimmäisiä ostamiani levyjä ja on tulult kuunneltua kymmeniä kertoja. Levyllä 1-2 heikompaa raitaa, muuten erittäin tasaisen laadukasta settiä. Parhaita biisejä wake me up when september ends, holiday ja american idiot

Hollywood undead: Swan songs
Kaveri linkkasi no.5 biisin youtubesta ja sitä kuuntelin kymmeniä kertoja kunnes päätin etsiä bändin levyn. Koko levy mahtavaa settiä, parhaita biisejä everywhere i go, no.5 ja black dahlia.

Kaikki muut on *****a, paitsi

Pendulum - Hold Your Colour

Lähes kaikki biisit silkkaa parhautta.

Megadeth - Rust In Peace

Ei yhtään varsinaista jämäbiisiä, vaan koko levy täyttä asiaa.

Metallica - Ride The Lighting

Lähes täydellinen tämäkin. Hyvin pientä tasaisuutta joissakin biiseissä, mutta suurimmilta osin rautaa.

Ja muitakin löytyy.

Death - Symbolic

*****ako tässä pitäs muka selittää, kaikki vaan oon niin täydellistä eikä ole yhtään huonoo asiaa...

Asa - Loppuasukas

Albumi käsittelee aiheita ilmastonmuutoksesta Itämereen sekä koko länsimaisen kultuurin lähtökohtia. Kaikki tämä slaavilaisten soundien melskeessä. Levyllä herätellään kuuntelijaa siihen tosiasiaan, että nykyistä menoa ei maapallo yksinkertaisesti kestä. Nykyajasta luodaan saman tuntuinen kuvaus, kuin Maarit Verrosen kirjassa Karsintavaihe, tai ainakin lukiessani kyseistä kirjaa minulle tuli mieleen tämän levyn tunnelmat.

Esimerkiksi kappaleessa Persepolis käydään niin laaja aihepiiri läpi, että kyseisestä biisistä voisi kirjoittaa ainakin satasivuisen esseen. Ymmärtääkseen kyseisestä kappaleesta edes ensimmäistä säkeistöä, pitää tutustua Persian historiaan ja siihen kuinka paljon persialaisesta kulttuurista on länsimainen kulttuuri saanut vaikutteita. Onhan koko sivistynyt yhteiskuntajärjestys lähtöisin siltä suunnalta. Ei voi väittää kyseessä olevan kovin helposti kuunneltava plätty. Ei, kuunnellaan mieluiten ajatuksen kanssa ja useaan kertaan.

Albumi sai ansaitusti vuoden 2008 Teosto palkinnon.

2 on itelläni mielessä.

Pink Floyd - The Piper At The Gates of Dawn(1967)
Tajunnan räjäyttävää psykedeelistä musiikkia joka ei kyllästytä sekuntiakaan.

Queen - Queen 2(1974)
Lähes progressiivista rokkia ilman taukoja kappaleitten välissä. Yllämainitun ohella yksi niistä harvoista levyistä mitä jaksan kuunnella alusta loppuun hyppäämättä kappaleitten yli.

Mainitaan nyt pari.

Judas Priest - Sad Wings of Destiny

Levy, joka on täynnä loistavia yksittäisiä biisejä, mutta on myös kokonaisuutena lähes ylittämätön. "Tyrantin" ja "Genociden" oppression tunnelmista mennään "Island of Dominationin" vallankumouksen kautta ihmissuhdeongelmiin ja Viiltäjä-Jackiin ja päädytään lopulta leijumaan jonnekin Linnunradan reuna-alueelle komeettojen keskelle, eikä kokonaisuus kärsi tästä tippaakaan. "Dreamer Deceiver" / "Deceiver" -kaksikko on edelleen hienoin tapa päättää levy ikinä. Ei yhtään turhaa biisiä tai hetkeä, vaan uskomattomalla tunteella vedettyä heavy metalia, joka ei ole vanhentunut päivääkään.

Slayer - Reign in Blood

Olkoon kyse nostalgiasta tai mistä tahansa, mutta Reign in Blood ei ole koskaan menettänyt tippaakaan hohdostaan. Se ei välttämättä ole musiikillisesti maailman oivaltavin levy, mutta siitä on riisuttu kaikki turha ja jätetty jäljelle vain olennainen. Kyseessä on nimenomaan levy, jota kuunnellaan yhtenä 28-minuuttisena biisinä, ja mielestäni juuri tästä pitäisi levyissä aina olla kysymyskin. Missään vaiheessa ei ehdi kyllästymään, koska jotain uutta tulee jatkuvasti mukaan, vaikka mistään radikaalista muutoksesta ei olekaan kyse missään vaiheessa. Vähän niinkuin kiduttaja vaihtaisi porakoneensa aina välillä kulmahiomakoneeseen. Edelleen ja luultavasti aina henkilökohtaisesti meikälle todella tärkeä levy.

Pagan Altar - Volume 1

Tunnelmansa puolesta tämä levy kai on lähetetty jostakin ulkoavaruudesta, sillä vastaavaan ei ole kyennyt yksikään bändi tai levy tämän jälkeen. Jokaisessa kappaleessa on mukana täysin poikkeuksellinen määrä tunnetta, joka huokuu kaikesta levyyn liittyvästä. Sävellyksellisesti heikkoja lenkkejä ei mukaan mahdu, vaan

-

ehkä hieman rokkaavampaa "Night Rideria" lukuunottamatta

-

jokainen biisi on elämää suurempi mutta silti hyvin tiivis kokonaisuus. Yksi niistä levyistä, joista on turha edes yrittää sanoa mitään, sillä sanat eivät voi tehdä sille oikeutta.

Dark Quarterer - s/t

Tähän pätevät monelta osin samat sanat kuin Pagan Altariinkin, vaikka levyt ovatkin täysin erilaisia. Dark Quartererin debyytillä yhdistyvät sekä eeppinen heavy metal että doom metal, mutta levyn yllä on jatkuvasti myös vahva progressiivisen rockin henki. Monet biisit menevät musiikillisesti paljon syvemmälle, kuin mitä useimmilta eeppisiltä metallibändeiltä voisi odottaa. Kappaleiden lyriikat ovat varsin henkilökohtaisia, mutta ne tuntuvat silti koskettavan koko universumia pohdiskelevuudellaan. Lyriikat eivät ehkä ole maailman oikeaoppisinta englantia, mutta kuten italialaisten bändien tapauksessa usein käy, vokaalit luovat kaikessa omaperäisyydessään varsin tunnelmallisen, omperäisen ja tietyllä tapaa rehellisen vaikutelman. Viimeisen silauksen luo levyn äänimaailma, joka on myös varsin uniikki ja kokeileva. Esimerkiksi "Colossus of Argil" on mahtipontisuudessaan täysin ylittämätön teos, joka on kuultava itse.

Morbid Saint - Spectrum of Death

Tällä levyllä on kaikki, mitä thrash metal -levyltä voi vaatia. Oli kyse sitten "Lock Up Your Childrenin" ääliöyksinkertaisesta Kreator-thrashistä, ylinopeudella kaahaavasta "Damienista" tai "Assassinin" eeppisestä riffimyrskystä, levy ei päästä hetkeksikään otteestaan. Monipuolinen mutta äärimmäisen iskevä levy, joka on sekä tyypillisin mahdollinen thrash-levy, että pinnan alla myös suhteellisen monimutkainen ja progressiivinen teos. Mitään en ottaisi pois, mitään en lisäisi.

Coldplay - Viva La Vida

Ei yhtään heikkoa biisiä. Hienot lyriikat ja sävelkulut.

CMX - Talvikuningas

Paras. Koko levy on yksi suuri biisi. Lyriikat ovat neroutta. Yrjänä on mun idoli.

Lainaus:21.05.2009 Raat0 kirjoitti:
Mainitaan nyt pari.

Judas Priest - Sad Wings of Destiny

Levy, joka on täynnä loistavia yksittäisiä biisejä, mutta on myös kokonaisuutena lähes ylittämätön. "Tyrantin" ja "Genociden" oppression tunnelmista mennään "Island of Dominationin" vallankumouksen kautta ihmissuhdeongelmiin ja Viiltäjä-Jackiin ja päädytään lopulta leijumaan jonnekin Linnunradan reuna-alueelle komeettojen keskelle, eikä kokonaisuus kärsi tästä tippaakaan. "Dreamer Deceiver" / "Deceiver" -kaksikko on edelleen hienoin tapa päättää levy ikinä. Ei yhtään turhaa biisiä tai hetkeä, vaan uskomattomalla tunteella vedettyä heavy metalia, joka ei ole vanhentunut päivääkään.

Sieltä ! Maailman paras levy.

Jeff Buckley - Grace

mieletön. ikäänkuin buckley olisi hukkunut sen takia, että hän ei voisi tehdä lisää yhtä hyvää musiikkia, koska ihmisten aivot räjähtäisivät niin suuresta määrästä

Ride the Lightning, Sad Wings of Destiny ja Reign in Blood onkin jo ruodittu läpi, joten en niistä jaksa alkaa jauhamaan. Laitetaan toki muutama muu.

Metallica - Master of Puppets

Joojoo, maailman yliarvostetuin levy ja blaablaa. Tosiasia vaan on, että kahdeksasta kappaleesta yksikään ei ole hyvä vaan jokainen on aivan helvetín kovaa, niin lyriikoiltaan että musiikiltaankin. MoP on ennen kaikkea monipuolinen, muttei kuitenkaan hajanainen kokonaisuus.

W.A.S.P. - The Crimson Idol

Paras konseptialbumi koskaan. Levyn tarina on melko simppeli, mutta silti niin hieno ja koskettava. Chainsaw Charlie, The Idol, Hold on to My Heart ja The Great Misconceptions of Me tekevät jo nelistään TCI:stä järkyttävän upean teoksen, jota jäljelle jäävät kuusi täydentävät.

Dio - Holy Diver

Perus heavy metallin ehdottomia kulmakiviä. Dion vokaalisuoritukset ovat herran levytysten kirkkainta kärkeä, vaikka äänityshetkellä ikää löytyi jo 41 vuotta (!). Vivian Campbell heittää ikimuistoisia sooloja (nimibiisi, Don't Talk to Strangers...) ja komppiosasto panee myös parastaan. En keksi yhtäkään syytä, miksi metallista perustava eliö ei tästä klassikosta pitäisi.

Jethro Tull-Songs From the Wood

Joku joskus jossain sanoi: "Ostakaa Jethro Tullin Songs From the Wood ja tajutkaa, mitä on oikeasti hyvä musiikki.", ja oli oikeassa. Niin mahtavan positiivinen ja keväinen levy, jossa voi tosiaan aistia ilon luonnosta itsestään. Levyltä löytyy jytinää (Hunting Girl), tunnelmointia (Fire at Midnight) sekä pitempiä eepoksia (Velvet Green, Pibroch) ja kaikkea siltä väliltä. Anderson on ehkä parhaimmassa iskussaan tällä levyllä ja kokoonpano on se kaikkein klassisin ja paras Tull-kokoonpano. Joka kuuntelukerralla levystä löytyy uusia juttuja, niin lyriikan kuin musiikinkin osalta.