Elikkäs mikä siinä doom metallissa kiehtoo esimerkiksi? Tai entä räpissä?
Kerro mikä saa fiiliksen korkeelle lempimusiikissasi. :)

Itse voisin vastata että melodisessa death metallissa parasta ovat nopeat kitarariffit, rumpukompit ja monesti myös laulu.

Lukkoo vaa jos turha. =)

Heh, kuudes aistini varoittaa uhkaavasta genresodasta... =)

Orkesterille sävelletty elokuva- ja pelimusiikki: monipuolisuus, -muotoisuus ja -mutkaisuus, harmoniapuoli, vahvuus, aitous (ei sähköisesti vahvistettua ääntä, autotunea tai miksausta), sävellyksellinen vaativuus, suuruus (vaatii yleensä ison määrän esiintyjiä) ja eeppisyys (ts. kuvaavuus). Viimeisen päälle hiottuna kestää kuuntelussa enemmän, kuin mikään muu musiikkia. Kappaleista löytää aina jotain uutta ja ihmeellistä. Tässä on yksi esimerkki oikeasta musiikkigenrestä - siis sellaisesta, jossa on musiikkia, eikä pelkkiä lyriikoita tai muuta tyhjänpäiväistä. Musiikki kertoo enemmän, kuin mitkään sanoitukset. Lisätään vielä, että olen enemmän klassisen elokuvamusiikin ystävä, moderni massatuotannolla tehty kliserymistely elektroperkussiolla ja muulla ylimääräisellä ei kiinnosta missään määrin.

Death/Doom/Black/Folk/Melodic (ja niin edelleen) Metal: tunnelma ja sellainen positiivinen yksinkertaisuus. Pääsee helposti kappaleisiin sisään (muutamia poikkeuksia lukuunottamatta).

Ambient/Dark Ambient: yksinkertaisesti tunnelma ja omaleimaisuus. Sopivassa mielentilassa kolahtaa.

Lainaus:14.01.2010 The_Jedi_Master kirjoitti:
eikä pelkkiä lyriikoita tai muuta tyhjänpäiväistä. Musiikki kertoo enemmän, kuin mitkään sanoitukset.

Okkk mmmoro kannattais tutustuu doom metalliin pintaa syvemmältä (suurena suosikkinani My Dying Bride), varsinkin sanoituksiin, ja jos voit sen jälkeen vakavalla naamalla väittää että lyriikat on tyhjänpäiväistä soopaa, eikä kerro enempää kuin itse musiikki, niin omfg.

Lainaus:14.01.2010 Eetumanne kirjoitti:
Okkk mmmoro kannattais tutustuu doom metalliin pintaa syvemmältä (suurena suosikkinani My Dying Bride), varsinkin sanoituksiin, ja jos voit sen jälkeen vakavalla naamalla väittää että lyriikat on tyhjänpäiväistä soopaa, eikä kerro enempää kuin itse musiikki, niin omfg.

Missasit aika tyylikkäästi, kuten yleensä, viestin pointin...

Lainaus:14.01.2010 Timppapoika kirjoitti:
Missasit aika tyylikkäästi, kuten yleensä, viestin pointin...

ok

Death Metal ja Black Death: samoilla linjoilla The_Jedi_Masterin kanssa; tunnelma on loistava. Itse yleensä kuuntelen hieman teknisempää säätöä, ja arvostan erilaista kikkailua soittimilla. Nopeat rummut kuulostavat mielestäni loistavilta, kitara sooloista ja erilaisista riffeistä puhumattakaan. Örinä laulu tuo myöskin musiikkiin hyvän lisän, se on vähän kuin piste i:n päällä. Genre on kuin luotu minulle :>

Göteborg-metalli (AKA melodeath): Lähinnä kuuntelen silloin, kun tekee mieli jotain melodisempaa. Kuten death metallissa, myös tässä kitarat ovat oleellisessa osassa siihen, että musiikki kuulostaa hyvältä. Riffit ovat tärkeitä siihen, että musiikki kuulostaa hyvältä korvaani.

Suomirokki: Eppu normaali, Leevi and The Leavings... Klassikoita. Mikäs sen mukavampaa kun rentoutua vanhojen tuttujen kappaleiden parissa. Lyriikat ovat tärkeässä osassa - etenkin mukaansa tempaava kertosäe. Nostaloginen fiilis on plussaa.

Grunge, punk rock ja industrial metal saa mussa kovimmat vibat aikaan. Grungessa se yksinkertaisuus ja rosoisuus tekee siitä mahtavaa à la Nirvana. Punk rockissa vähän samaan tyyliin, hyviä riffejä, punkmaista rosoisuutta rockin järjellä, pidetään punkmainen asenne ja rosoisuus, mutta ei kumminkaan mennä hardcore punkin puolelle, vaan pidetään rockmainen selkeys à la The Offspring. Ja sitten industrial metal, jossa konesoundit yhdistetään mahtavasti metallimusiikkiin, raskasta kitarointia konesoundein à la Rammstein. Pakko myös mainita hard rock, jossa kovempaa hienoa rockia à la AC/DC.

Thrash ja Heavy-Metal ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Ne luovat varman ja mahtavan fiiliksen, sekä biisien laatu vaihtelee energisestä joskus jopa koskettavaankin. Tärkein elementti Metal-genressä minulle on kuitenkin soittimet. Kitarariffit- ja soolot ovat lähes kaikissa Metallibändeissä omaa luokkaansa. Myös rumpukompit sekä bassolinjat ovat usein mahtavia.
Lyriikat ovat myös yleensä hienot metallimusiikissa. Myös Hard Rock ja Rock luovat hieman samanlaisia fiiliksiä.

Siinä nyt pähkinänkuoressa lempigenrejeni aiheuttamat fiilikset.

Eiköhän tuo lempimusiikkityyli ja -bändi aja saman asian.

Lainaus:14.01.2010 Eetumanne kirjoitti:
Okkk mmmoro kannattais tutustuu doom metalliin pintaa syvemmältä (suurena suosikkinani My Dying Bride), varsinkin sanoituksiin, ja jos voit sen jälkeen vakavalla naamalla väittää että lyriikat on tyhjänpäiväistä soopaa, eikä kerro enempää kuin itse musiikki, niin omfg.

***** idiootti. Oikeesti.. miten vitussa onnistutkin.

Ja aiheeseen..

Ihan mahdoton vastata kyllä. Tykkään paljon Queens of the Stone Agen rytmikkyydestä ja Sigur Rosin tunnelmallisesta uinuvasta vibasta, jossa rytmi katoaa aikalailla, mutta samalla Nine Inch Nailsin nopeammat raa'at kipaleet koskettaa yhtä lailla. Ominaisuudet iskee aika jaksottain ja tällä hetkellä rytmikkyys iskee eniten. Nyt soi Nine Inch Nails ja raskaat saundit ja rytmit kuulostaa oikein nannalta.

Hardcoren agressiivisuus. En puhu nyt metalcoresta.

Räpissä fiilikset nostaa korkealle hyvä flow, sanoitukset ja biitti (rytmi, harmonia). Jos on surullinen biisi, se tietenkin laskee mielialaa, eli sanoitukset ovat melko tärkeät.

Raskaassa musiikissa taas iskee melodinen osuus, tosin metallissakin löytyy lyrikaalista puolta. Suomi-rokissa iskee sanoitus ja melodia aika hyvin.

Lainaus:14.01.2010 Alas1n kirjoitti:
Elikkäs mikä siinä doom metallissa kiehtoo esimerkiksi? Tai entä räpissä?
Kerro mikä saa fiiliksen korkeelle lempimusiikissasi. :)

Itse voisin vastata että melodisessa death metallissa parasta ovat nopeat kitarariffit, rumpukompit ja monesti myös laulu.

Sama homma. Ihan sama, minkälainen mieliala on, niin melodinen death metalli auttaa - varsinkin suosikkibändini, eli Arch Enemy. Sitten, jos jotain fiilistelymusaa pitää olla, niin rokimpikin menee, tai vaikkapa räppi. Esim. 50 Cent tekee todella iskevää räppiä / hip hoppia. Toinen on Ludacris, jota on myös tullut kuunneltua jonkin verran. Myös Akonilla on aika hyvää fiilistelymusaa, varsinkin niitä feat. somebody else -biisejä. Tulee aina välillä popitettua kaikkea tämmöistä, mutta yleensä joku raskaampi kuten Arch Enemy tai Children of Bodom menee, ja on fiilis huipussa.
Täkäläiset kaverit eivät niin tuosta death metallista diggaa, raskaimpiin bändeihin kuuluu Metallica ja Iron Maiden, ja jotkut jtn Ruoskaa kuuntelevat. Muuten saakin kuunnella jotain teinipopitusta. =) Mutta kyllä jotkut pop-bänditkin menee ihan ja joiltain bändeiltä/artisteilta löytyy aika hyviä biisejä, kuten Alien Ant Farm - Smooth Criminal tai Bloodhoung Gang - The Bad Touch. x )

"Minun genre", aika vaikee käsite. Ite kuuntelen, ainaki omasta mielestäni, aika paljon toisistaan erilaista musaa, vaikka kaikki onki metallia. Tossa taas aika hankala idea. Löytyy vähän kaikkee nopeesta folkista (Ensiferum) absurdin proge-death metallin (Gojira, Meshuggah) ja perinteisemmän death metallin (Nile) ja synkän dark metallin (Agalloch, Woods of Ypres) kautta Swallow the Sunin ja Thergothonin kaltasiin hitaisiin mörinöihin. Ja tietysti black metallia täytyy tunkee tonne johki väliin.
Lyriikat ja laulutyyli on mulle tärkeitä. Woods of Ypres iskee ku nyrkki silmään ja kirves päähän mulle ku siinä öristään tai möristään ja kans lauletaan puhtaasti, ja biisit kertoo rakkaudesta ja kuolemasta ( hihi :> ) niinku kunnon emopaskan täytyy. Vähän sama Agallochin kanssa.
Muttei soittamista ja tällästä saa unohtaa. Tässä tulee nyt vaikkapa Ensiferum mukaan. Kitarariffit ja rummut varsinki on tärkeitä miulle. Ja melodiat tietysti.
Useimmat kaverit ei tunnu ummartavan miks tykkään WoY:n kaltasesta musasta, ja emoX tuppaavat kutsumaan, vaikka ite en itteeni emona pidäkkään. Ei löydy mustia hiuksia silmän eessä tai mitää.
Oh well, ei voi mitää

Lainaus:15.01.2010 Kyoshiro kirjoitti:

Sama homma. Ihan sama, minkälainen mieliala on, niin melodinen death metalli auttaa - varsinkin suosikkibändini, eli Arch Enemy. Sitten, jos jotain fiilistelymusaa pitää olla, niin rokimpikin menee, tai vaikkapa räppi. Esim. 50 Cent tekee todella iskevää räppiä / hip hoppia. Toinen on Ludacris, jota on myös tullut kuunneltua jonkin verran. Myös Akonilla on aika hyvää fiilistelymusaa, varsinkin niitä feat. somebody else -biisejä. Tulee aina välillä popitettua kaikkea tämmöistä, mutta yleensä joku raskaampi kuten Arch Enemy tai Children of Bodom menee, ja on fiilis huipussa.
Täkäläiset kaverit eivät niin tuosta death metallista diggaa, raskaimpiin bändeihin kuuluu Metallica ja Iron Maiden, ja jotkut jtn Ruoskaa kuuntelevat. Muuten saakin kuunnella jotain teinipopitusta. =) Mutta kyllä jotkut pop-bänditkin menee ihan ja joiltain bändeiltä/artisteilta löytyy aika hyviä biisejä, kuten Alien Ant Farm - Smooth Criminal tai Bloodhoung Gang - The Bad Touch. x )

Sano nyt hyvä luoja sentään, että tiesit tuon olevan Jacksonin biisi alkujaan? Viestistäsi kun jäi kuva, että kys. kappale olisi AAF:n oma tuotos.

Lainaus:14.01.2010 Eetumanne kirjoitti:

Lainaus:14.01.2010 The_Jedi_Master kirjoitti:
eikä pelkkiä lyriikoita tai muuta tyhjänpäiväistä. Musiikki kertoo enemmän, kuin mitkään sanoitukset.

Okkk mmmoro kannattais tutustuu doom metalliin pintaa syvemmältä (suurena suosikkinani My Dying Bride), varsinkin sanoituksiin, ja jos voit sen jälkeen vakavalla naamalla väittää että lyriikat on tyhjänpäiväistä soopaa, eikä kerro enempää kuin itse musiikki, niin omfg.

Siis etkö nyt oikeasti ymmärrä vai edes yritä ymmärtää?
Puhe on genrestä, joka on lähes kokonaan instrumentaalipainotteinen - ja hyvä niin. Jotta instrumentaalius saadaan toimimaan, tarvitaan viimeisen päälle hiottua sävellystyötä. Tällöin lyriikat jäävät merkityksettöminä pois, kappaleen päälle ei tarvita enää ketään "selittämään, mitä siinä tulee kuulla". Doom metal on aivan absurdi vertailukohde, kun instrumenttivalikoima ja genren rakenteelliset painotukset ovat muutenkin aivan eri suuntaisia.

Se että se kuulostaa hyvältä.

Lainaus:15.01.2010 The_Jedi_Master kirjoitti:
Siis etkö nyt oikeasti ymmärrä vai edes yritä ymmärtää?

En ymmärrä antaa.

Melodeathissa minua säväyttää hemmetin makeet kitaramelodiat sekä laulu/örinä. Metalcoressa puhtaat ja huudetut lauluosuudet toimivat täydellisesti, luoden tunnelmaa täysillä!
Deathcoressa parasta antia on nopeat kitarariffit, nopea blast beat sekä mielettömät breakdownit jotka nostavat biisin huippuunsa.


E: graafiset.

On lähtökohtaisesti jokseenkin kapeakatseista lähestyä musiikin miellyttäviä puolia kokonaisen genren kannalta, koska jo yhden "genren" sisälle mahtuu niin paljon erilaisia tuntemuksia, bändejä ja levyjä, että koko tämän sekalaisen joukon tiivistäminen johonkin todella ytimekkääseen yksinkertaistukseen tuntuisi jo lähtökohtaisesti väärältä, ja samalla jätettäisiin huomiotta jokaisen "taiteellisen tuotoksen" enemmän tai vähemmän uniikki luonne sekä kaikkeen tykkäämiseen liittyvä henkilökohtainen kokemus. Sanotaan siis jo etukäteen, että tiedossa on paljon ympäripyöreää venkoilua ja epämääräistä kuvailua milloin mistäkin.

Ensin pitää varmaan pohtia, mikä on tämä otsikossa haettu "genreni". No, levyhyllyyn katsomallahan se varmaan selviää, jos haluaa lähteä puhtaasti matemaattisesti arvioimaan. Tässä tapauksessa käytän vaikka varsin laveaa määritelmää, johon kuuluu "metalli" ja erityisesti ne bändit, jotka henkilökohtaisesti lasken "metalliksi" joko musiikkinsa tai "henkensä" puolesta

-

oli kyseessä sitten Judas Priest, Led Zeppelin tai Burzum. Tässä kohtaa en voi korostaa tätä henkeä liikaa: kuka tahansa osaa soittaa riffejä tai melodioita, jotka ovat musiikillisin termein määriteltynä "metallia", mutta on täysin eri asia olla myös sielultaan ja olemukseltaan "metallia". Kyseessä voi olla varsin mielivaltaisen oloinen määrittely, mutta perustan tämän ennen kaikkea yleisesti hyväksyttyjen ensimmäisten metallibändien ideologisiin puoliin ja niiden minussa herättämiin tunteisiin ja ajatuksiin.

Mielestäni siis metallin määritteleminen musiikiksi, jossa on särökitaraa, rummut ja laulu (tai "laulu") on jo itsessään aika mitäänsanomatonta, ja samalla sivuuttaa sen viestin, joka välittyy esimerkiksi Deep Purplen, Black Sabbathin tai Judas Priestin raakaa energiaa pursuavasta musiikista: kapinaa moderneja arvoja vastaan; voiman ja kunniallisuuden, niin sanotun soturihengen ylistystä; ihmismielen ja -elämän pimeimpienkin puolien tutkailua. Kaikki tämä jatkuu melko suorasti myös death ja black metaliin asti huolimatta siitä, että monet myöhemmät bändit ovat unohtaneet tämän "hengen" ja keskittyneet hyvin pinnallisesti esimerkiksi lyyrisiin puoliin tai musiikillis-teknisiin seikkoihin sivuuttaen mielestäni kaikkein olennaisimman.

Voisi siis sanoa, että metalli vetoaa erityisesti henkisellä tasolla minuun, tukee omia arvojani, toimii suurena inspiraationa ja saa aikaan tuntemuksia, joihin ei ilman taidetta pääse käsiksi. Ilman tätä puolta jäljellä on vain musiikkia, joka voi olla kuinka hyvin soitettua tai sävellettyä tahansa, mutta joka jää lopulta vain sieluttomaksi yritykseksi eikä koskaan tavoita maaliaan. Judas Priestin klassisimpien levyjen energinen, suorastaan vallankumouksellinen henki on huomattavan paljon inspiroivampaa kuin tuhanteen kertaan aiemmin käytettyjen musiikillisten tai lyyristen kliseiden häpeilemätön kierrätys. Led Zeppelin voi kirjoittaa (eeppisten klassikoidensa ohessa) näennäisen yksinkertaisia rakkauslauluja, mutta musiikillisesta kokonaisuudesta välittyy silti kapinahenki ja yksilöllisen voiman ihannointi. Burzum taas tavoittaa jotain niin perinpohjaisen oleellista ja pysäyttävää ihmisen sielusta ja kaikesta ihmisen ympärillä olevasta, että siitä voisi kirjoittaa tässä kohtaa esseen. Eroa lyyrisen ja musiikillisen puolen välille ei yksinkertaisesti pidä tai voikaan tehdä, sillä lopullisessa muodossaan nämä puolet tukevat toisiaan ja ovat toisistaan riippuvaisia.

Vaikka alussa sanoinkin, että olisi väärin tehdä rankkoja yleistyksiä, niin kuitenkin sorruin siihen itsekin. Periaatteessa jokainen levy on kuitenkin oma kokonaisuutensa, jota on arvioitava omilla ehdoillaan huolimatta siitä, että mielestäni jokaisesta "metallilevystä" löytyy myös yhdistäviä tekijöitä, jotka nimenomaan tekevät siitä metallia. Paljon samaa voi löytää muun muassa klassisesta musiikista (tai taidemusiikista, mitä termiä nyt ikinä haluaakaan käyttää) ja punkista, kuten myös tietysti klassisesta rokista, joista Led Zeppelinin suuren vaikutuksensa vuoksi mainitsinkin. Eli ehkä vastasin kysymykseen, ehkä en, mutta näin laajaan kysymykseen on lopulta mahdoton antaa täsmällistä vastausta.

En nyt sanoisi yhden ja ainoan genren olevan "se oma juttu", mutta musiikin tietynlainen synkkyys ja/tai aggressio tuntuu olevan melkein aina yhteinen tekijä kuuntelemissani bändeissä.

Kokeillaan nyt vaikka genrejaotteluilla:

Konemusiikki(Industrial, EBM, powernoise, hardcore):

Rehellinen bilemeininki ja jytäpumppaus yhdistettynä visioihin jotka vaihtelevat sykkivistä tanssilattioista ihmiskunnan tuhoon ja tarkoin suunnitellun murhan toteuttamisen kautta sadomasokistisiin lateksifantasioihin. Yksinkertainen resepti, joka toimii, toimii ja toimii.

Metalli(Black, death, thrash etc.):

Se on v*ttu metallia! Raskas musiikki on ollut hyvä kaveri ja musiikkimaun kunkku pidemmän aikaa, pysynyt aina jopa skenen sisäisen muuttumisen jälkeenkin omilla listoilla. Raakaa, nopeaa, kaunista, hidasta, mitä nyt tulee mieleen - metalligenrestä löytyy nykymääritelmän mukaan ties mitä.
Vähän meinaa kyllä vituttaa tuo Karjala-Hynynen-Nikula-Partakoru-paskan sotkeminen mukaan vaikka en ole lähelläkään vanhan koulun nykyajasta kitiseviä miehiä, mutta minkäs teet - buumi siinä missä muutkin.

Pop & rock:

Oli se sitten autotallibändin veroinen klassikko-kunnianosoitus, listoja hallitseva hyperbändi tai vanhan koulun konkari niin näistäkin löytyy omia hienoja juttujaan. Tunnelma vaihtelee bändistä riippuen vaihtelee.

Rap-HipHop:

Leppoisaa fiilistelyä, artistit tarkoin valiten voi heittää rehellisesti aivot narikkaan ja hillua mukana. Tietyistä alagenreistä löytyy myös sitä synkkyyttä ja vihaisuutta. "Helppoa musiikkia" kuunnella, mukavaa.

Ei lempigenrestä voi sotia.

Psychobilly genressä on parasta kokoontua samanhenkisten tyyppien kanssa klubeille kahtomaan ******* hyvää pändiä ja juoda paljon kaljaa. Siinä pääsee tutustumaan uusiin tyyppeihin ja vaihtamaan kuulumisia. Lopulta tanssitaan porukalla, roiskitaan kaljaa ympäriinsä ja kaikki on kavereita. Parhautta ikinä.

Musiikki itsessään taitaa aiheuttaa samanlaisia väristyksiä, kun muillakin genrestä riippumatta. Mutta parasta taitaa psychobillyssä kuitenkin olla se tekemisen meininki, joka paistaa joka piisistä läpi. Lisäksi sanoituksiin on yleensä panostettu oikein paljon.

Lainaus:15.01.2010 Kultu kirjoitti:
Hardcoren agressiivisuus. En puhu nyt metalcoresta.

Hardcoresta pidän itsekin juuri sen menon ansiosta, sen verran että sille on kavereiden kanssa pyhitetty yksi pändiprojektikin.

Raat0 on kone. =)

Kyllähän tuo metalli voiton vie, ja mielipiteeni ovat todella paljon samankaltaiset kuin Raad0lla. En vain ole niin hyvä selittämään, joten jätän sen taidon niille, jotka sen hallitsevat. Deep Purple rocks!

Lainaus:15.01.2010 The-Getaway kirjoitti:

Lainaus:15.01.2010 Kyoshiro kirjoitti:

Sano nyt hyvä luoja sentään, että tiesit tuon olevan Jacksonin biisi alkujaan? Viestistäsi kun jäi kuva, että kys. kappale olisi AAF:n oma tuotos.

Tiesin tiesin, mutten Jacksoniin itseensä enkä hänen musiikkiinsa ole sen koommin perehtynyt, mitä nyt satunnaisia kappaleita silloin tällöin kuullut, niin ei sinänsä kiinnosta, kenen tekele tuo kappale on. Michael Jacksonilla on kyllä ihan kivan kuuloista musiikkia, ja hänen tuotantoonsa pitäisi enemmän perehtyä. Mutta silti AAF:n versio Smooth Criminalista on hyvä. =) En varmaan ole koskaan aiemmin Jacksonin versiota kuullutkaan - en ainakaan muista.