777

Armeijan hyviä puolia ovat maistuvat safkat tyyliin hernekeitto ja pannukakku. Ja jos hyvin käy ja pääsee pääesikuntaan lähetiksi niin härkää kermakastikkeella.

Armeija tosiaan on jokaisen oma asia päättää. Sen voin nyt kokemuksen rintaäänellä sanoa että, siellä pärjää vaikka kunto olisikin keskivertoa huonompi, sen käymisestä ei ole erityistä hyötyä ellet hae virkaa itse armeijasta tai poliisista. Useimmat johtotehtävät työmarkkinoilla eivät VARMASTI kaadu siihen oletko käynyt RUKin, AUKin tai armeijaa ollenkaan. Soveltuvuus alaan, koulutus sekä persoona sen määrää.

Itse lähdin armeijaan heti lakkiaisten jälkeen. Lähdin sinne kera suuren uteliaisuuden ja muistan että tunsin jotain pientä kunnioitusta ko. instanssia kohtaan, tehdäänhän siellä pojista miehiä.
Hyvin nopeasti tuo kunnioitus oli tiessään. Asioita kerrattiin ja kerrattiin ja kerrattiin jne. Huuto ja show oli kamala. Sisältö itsessään ei ollut. Nopeasti paikan tunnisti isojen ihmisten leikkikouluksi jota tulisi kestämään 11 kuukautta. Silloin mietitytti.

Termi ”aivot narikkaan” on erittäin osuva. Turha ruveta miettimään miksi. Tarkoitan siis jokapäiväisiä rutiineja, käskyjä ja sen sellaista. Muistan kun kiteytimme tupakaverini kanssa koko palvelusajan siihen että aamulla heräämme, syömme, siivoamme ruskean kerrostalon, sitten syömme jonka jälkeen siivoamme ruskean kerrostalon. Illalla vielä kerran syömme ja vielä kerran siivoamme ruskean kerrostalon. Tuosta huonosta sarkastisesta esimerkistä voi kuitenkin oivaltaa että toinen asia mikä varmasti auttaa käymään koko kokemuksen läpi on huumori. Se auttoi kaikissa tilanteissa. En tarkoita että koko touhusta olisi tehtävä farssi mutta asioille on helpompi nauraa hiljaa itsekseen kuin menettää malttinsa. Muuten koko homma alkaa maistua tervanjuonnilta. Jossain vaiheessa lainasi mielessään kulunutta klisettä: ***** homma mutta tulipahan tehtyä.

Selkeästi lohduttava ja voimia antava seikka oli todistaa aina uuden saapumiserän tuleminen. Kun seurasi ”niitä” rassukoita ja mietti että voi hellantettas että kun ovat kurjan näköisiä parani oma olo saman tien. Tiesi että joskus tämä loppuu itseltäkin ja uusia aina tulee ja sama odottaa heitäkin.

Mielenkiintoista on eri persoonien sopiminen yhteen. Kun ahdetaan sen kolmetoista toisilleen vierasta ihmistä samaan tupaan ja siinä ohessa pitäisi toimia tiiminä sekä yrittää tulla toimeen toisien kanssa. Tietenkään kaikkien kemiat eivät sovi yhteen. Siitäkin on vain selvittävä. Sitä perrkeleen ärsyttävää naamaa on vain tuijotettava

Mitä siis armeija oikeastaan tarjosi? Samoja asioita joita edellisissä vastauksissa on tullut ilmi. Suurin hyöty näin jälkeenpäin ajatellen itselleni oli itsenäistyminen. Repäisy pois siviilisaatiosta, tutusta ja turvallisesta aivan omanlaiseen maailmaan jossa eivät päde aivan samat säännöt jotka jo osasit. Tarjotaan aivan uudet arvot ja normit joiden mukaan ON TOIMITTAVA. Täytyy myöntää että ajoittain oppi nöyryyttäkin
Kokemukset ovat toinen seikka. Lukuisat metsäleirit, hiihtäminen hiekalla, tavaran kanto paikasta A paikkaan B sekä uskokaa tai älkää, polkupyöräsulkeiset jäivät syöpyneinä mieleen. Ja kun ajalla on tapana kullata muistot, eivät mitkään yllämainituista esimerkeistä tuo huonoja viboja mieleen, ennemminkin hymyn suupieleen. Uimataitoa en tarvinnut kuin kerran ja sekin oli vapaaehtoista, lauantaiaamun palvelus joko uimahallissa uintia tai suunnistus.
Toki ystävyyssuhteitakin tuli luotua mutta ennen pitkää nuo jäivät ylläpitämättä. Sittemmin olen törmännyt ”inttikavereihin” ainoastaan sattumalta tai kertausharjoituksissa.

Niin ja vinkeistä tärkein. Jos kertaukset eivät kiinnosta, älkää valitko viestiä aselajiksenne. Neljä kertaa on tullut kerrattua. Mutta en sano millä aika välillä. Alikersantteja ollaan ILMAN aliupseerikoulutusta.

Jos vakaumus ei estä armeijaa menoa niin suosittelen sitä ilman muuta. Siviilipalveluksesta en voi sanoa mitään kun en ole itse käynyt. Tuskin sekään huono vaihtoehto on. Valitkaa vain ”kahdesta pahasta se vähemmän paha”. ;)

Lainaus:28.06.2003 Raivo kirjoitti:

...sen käymisestä ei ole erityistä hyötyä ellet hae virkaa itse armeijasta tai poliisista. Useimmat johtotehtävät työmarkkinoilla eivät VARMASTI kaadu siihen oletko käynyt RUKin, AUKin tai armeijaa ollenkaan. Soveltuvuus alaan, koulutus sekä persoona sen määrää.

Tuo ei kyllä oman kokemukseni ja kuulemieni kertomusten mukaan pidä paikkansa. Armeijan antama koulutus on ainutlaatuista, ja sillä todellakin on suuri merkitys työelämässäkin. Siksi menenkin Tikkakoskelle. Otan itse armeijan huumorin, oppimisen ja kokemuksen kannalta. Ja jokaisesta itsestään riippuen armeija jää jonkin kokoiseksi pysyväksi plussaksi elinikäiseen statukseesi.

Jos on kaksi ihmistä samalla koulutuksella, paitsi että toisella on AUK/RUK koulutus jossa opetetaan ihmisten kanssa sumplaamista, niin kumpikohan heistä pääsee esimiestasoiselle duunipaikalle?

Lainaus:27.06.2003 Nubu03 kirjoitti:
Öö miten selviää 6kk ?

Menet sellaiseen paikkaan palvelukseen missä koulutetaan pääasiassa 6kk jääkäreitä/tykkimiehiä tai vastaavia. Etkä hakeudu johtajakoulutukseen tai muuhun vastaavaan. Kuulut niin sanotusti keskikastiin, eli et erotu eduksesti tai haitaksesi.. silloin voit olla lähes varma, että palvelusaikasi on lyhyin mahdollinen. Äläkä innostu ns. vemppaamaan.. muuten saattaa tulla E-paperit ja joudut tulemaan parin vuoden päästä takaisin yrittämään uudelleen..

Pelimieshän (ja vässykkä) hankkii C-paperit samantien ja lähtee lopullisesti kotiin.

Lainaus:28.06.2003 absent kirjoitti:
Jos on kaksi ihmistä samalla koulutuksella, paitsi että toisella on AUK/RUK koulutus jossa opetetaan ihmisten kanssa sumplaamista, niin kumpikohan heistä pääsee esimiestasoiselle duunipaikalle?

Molemmat.. Tosin RUK:n käyneellä on ehkä hiukan paremmat johtajantaidot. Mutta loppujen lopuksi sillä ei ole juurikaan merkitystä, koska armeijassa opetettua johtamistyyliä ei voi käyttää siviilissä juuri ollenkaan saamatta kenkää ja alaisten vihaa niskoilleen..

Höpön pöpön. Jollei työnantaja ole katkera sivari niin esimieskoulutuksen armeijassa saanut saa paikan aina ennen muita. Ja ihan tiedoksi, AUK/RUK:ssa ei opeteta ihmisille karjuntaa...

Lainaus:28.06.2003 absent kirjoitti:
Jos on kaksi ihmistä samalla koulutuksella, paitsi että toisella on AUK/RUK koulutus jossa opetetaan ihmisten kanssa sumplaamista, niin kumpikohan heistä pääsee esimiestasoiselle duunipaikalle?

Jos näillä kahdella ihmisellä on sen lisäksi aivan sama määrä kokemusta kyseisestä alasta ja antavat samankaltaisen kuvan työhaastattelussa niin siinä tapauksessa voi hyvin olla että työnantaja huomioi RUK koulutuksen. AUK koulutuksen takia en usko että homma ratkeaa.

Ja sitä paitsi. Itse sain esimiestasoisen viran Helsingin kaupungilta kahden siviilipalvelusmiehen, yhden reservin vänrikin sekä kuuden naisen edestä. Näiden kuuden naisen sotilasarvoa en tiedä. Mutta kenenkään meistä ei työhaastatteluun tarvinnut sotilaspassia kantaa.

Lainaus:28.06.2003 mrOKA kirjoitti:
Mutta eikös se kummiski lasketa eduksi monessa työpaikassa jos on käynnyt armeijan, eikä sivaria?

Se johtamiskoulutus voi olla asia erikseen, mutta periaatteessahan tämä menee näin:

Viiksekäs ja ylipainoinen juoppo Suomalaismies, jonka vaarilta puuttuu puolet persiistä sodan vuoksi, etsii rumaa rekkakuskia firmaansa
- Ei asiaa sivarilla

Nykyaikainen henkilö etsii työvoimaa
- Ottaa parhaan henkilön töihin

Varoitan kaikkia armeijaan lähtijöitä Mikon ohella aseiden vaarallisuudesta. Itse olen pelautunut aseiden kanssa 5-vuotiaasta lähtien. Osaan myös purkaa ja koota rynnäkkökiväärin silmät kiinni (kokeiltu on). Omistamme Sako M92S ja Norinko 56S rynkyt. Norinko on täysin sama kuin AK47. Armeijan rynkky on Valmet, mutta toimintaperiaate on täysin sama.
Mutta asiaan:
- Ase ei ole samanlainen leikkikalu kuin amerikkalaisissa elokuvissa. Aina ennenkuin alat käsitellä asetta, tarkista, että patruunapesä on tyhjä. Piippu voi osoittaa mielellään maahan, eikä kaverin otsaan.

- Pidä huolta aseestasi. Hyvin huollettuna ase on ikuinen vehje. Huonosti huollettuna se joutaa viikon päästä kaatopaikalle.

- Kuivaharjoittele ennenkuin lähdet ampumaan. Kun osaat tähdätä ja laukaista oikein ennen ampumista, ei radalla tule sitten niin suuria pettymyksiä. Ampuminen ei ole kaikille niin helppoa kuin se näyttää.

- Älä pelleile aseesi kanssa edes radalla. Ammattilaisen ampuminen on tyyntä ja vähäeleistä. Kunnolla keskittynyt ampuja osuu paremmin entä hätäinen.

- Älä pelkää rekyyliä, äläkä ole ennakkoluuloinen lähtiessäsi ampumaan. Rynkky ei potkaise paljon, koska suurin osa rekyylistä tulee käsikahvan kautta käteen. Rekyyli on kuitenkin suurempi kuin elokuvissa. Sarjaa ei voi ampua yhtä mittaa, koska piippu vetää ylöspäin.

Tämä on toki vain johdattelua ampumiseen. Intissä kaikki opetetaan niin, että kaikki sen varmasti osaavat. Aseella saa paljon tuhoa aikaan. Siksi Suomessa onkin tiukka aselaki.
Lisätkää omia mietteitänne armeijan asekokemuksista!

Ampumisesta tuli mieleen juttu, jonka kuulin intissä ollessani. Eräs hieman vajaa tyyppi oli päästetty jostain kumman syystä ampumaradalle, eikä kaveri osunut mihinkään (edes siihen 2 metriä leveään "lehmännahkaan"
Kapiaisten alkaessa tarkkailla tyypin ampumasuoritusta tarkemmin huomattiin seuraava asia: jätkä tähtää ensin tosi kauan ja huolellisesti, mutta hiukan ennen liipaisua pistää silmät kiinni. Oli kuulemma kaverin ensimmäinen ja viimeinen ampumaratareissu...

Lainaus:28.06.2003 Hurtti_Ukko kirjoitti:
Norinko on täysin sama kuin AK47.

Ai se Norinko on nykyään sama kuin AK47? Viimeksi kun katsoin, venäläinen AK-47 on asiatavaraa kun taas Norinko oli aasialainen lelupyssy. Turha leveillä sillä, että omistaa Norinkon :]

Lainaus:Armeijan rynkky on Valmet, mutta toimintaperiaate on täysin sama.

Nykyisissä RK95:issa ei ole juuri paljon mitään samaa AK:itten kanssa lukuunottamatta sitä että kyseistä asetta alettiin kehittää AK47:n perusmallista.

Lainaus:Rekyyli on kuitenkin suurempi kuin elokuvissa. Sarjaa ei voi ampua yhtä mittaa, koska piippu vetää ylöspäin.

Sitä kutsutaan "rekyylinhallinnaksi" ja ammattilainen osaa ampua sarjaa varsin hyvin.

Lainaus:Rekyyli on kuitenkin suurempi kuin elokuvissa. Sarjaa ei voi ampua yhtä mittaa, koska piippu vetää ylöspäin.


Sitä kutsutaan "rekyylinhallinnaksi" ja ammattilainen osaa ampua sarjaa varsin hyvin.

Ammattilainen ei ammu sarjatulta, vaan tähdättyjä kertalaukauksia.
Konekiväärilläkin saa paremmin osumia kun ampuu kertalaukauksia eikä sarjatulta...

Itselläni ei ole mitään intohimoa tuliaseisiin, mutta ammuin silti 47/50 ensimmäisissä harjoitusammunnoissa Rautainen keskittymiskyky riittää aika pitkälle.

Toivottavasti ei tarvitse ikinä enää aseeseen tarttua, kannan mukanani mieluummin kameraa tai kiikaria luonnossa liikkuessani...

Eh, siksi sanoinkin että ammattilainen _OSAA_ (!keyword) ampua sarjatulta.
Ja korjaanpa vielä toisenkin jutun: ammattilainen ampuu kolmen sarjaa :]

Lainaus:28.06.2003 absent kirjoitti:
[quote]

Ai se Norinko on nykyään sama kuin AK47? Viimeksi kun katsoin, venäläinen AK-47 on asiatavaraa kun taas Norinko oli aasialainen lelupyssy. Turha leveillä sillä, että omistaa Norinkon :]

paitsi että ak-47 on jyrsitty teräsrunkoinen ja norinco teräspellistä. kestävyys on silti hyvä koska runko on paksumpi kuin vastaava romanialainen ak jonka runko on melko ohut ja voi taipua kovassa menossa. tuskin vaikuttaa ampumiseen, mutta ei se järin luotettava ole. ja kun pilkun viilauksen mennään niin esimerkiksi jenkkien seal-team käyttää norincon aseita. en muista oliko sks vai 56s kyseessä.

Hajotkaa inttiin
tulevat Mosat

Joo SEAL saattoi joskus 70 luvulla käyttää norikoita. Nykyään sieltä löytyy ihan M16/M203 - M4 - MP5 sarjaa.

Lainaus:28.06.2003 absent kirjoitti:
Höpön pöpön. Jollei työnantaja ole katkera sivari niin esimieskoulutuksen armeijassa saanut saa paikan aina ennen muita. Ja ihan tiedoksi, AUK/RUK:ssa ei opeteta ihmisille karjuntaa...

En sitä tarkoittanutkaan.. vaan johtamistyyliä yleensä. Siviilimaailmassa hyvä työnantaja ei anna suoria käskyjä alaisilleen ja vaadi niiden ripeää ja täsmällistä noudattamista. Siviilimaailmassa hyvä johtaja keskustelee alaistensa kanssa ja antaa keskustelun lomassa "käskyjä". Lisäksi armeijassa vallitsee hyvin tiukka ja selkeä hierarkia.. esimies on esimies ja hän on "herra iso herra", toisin kuin siviilimaailmassa, jossa esimiehet laskevat itsensä tavallisen duunarin tasolle.

Lainaus:29.06.2003 absent kirjoitti:
Joo SEAL saattoi joskus 70 luvulla käyttää norikoita. Nykyään sieltä löytyy ihan M16/M203 - M4 - MP5 sarjaa.

katsohan tuolta:

http://www.geocities.com/navyseals_2002/weapons.htm#section1

mikäs se siinä heti toisena listassa komeilee .

Joo ja sitten sinä menet http://www.seal.navy.mil/seal/faq_equipment.asp ja klikkaat ekaa ja tokaa kuvaa ja kerrot mulle missä siellä on vinosilmien rynkky. Voit myös imasta sen weapons.pdf tiedoston jossa on Type 56, mutta huomaappa In-Service Date: 1981. Eli kuten sanoin, ko. rynkky on ollut käytössä, vaan ei enää.

Mikä tuossa rifles and grenades-kuvassa on tuossa m4:n piipun yläpuolella? Muunneltu m16?

absent unohtaa nyt että erikoisjoukoissa custom aseet kuuluvat kuvaan. eräässä parin vuoden takaisessa kuvassa oli tuota kalustoa esillä ja eräällä jampalla oli norinco käsissä. ja koulutetaanhan esim. vihreille bareteille aseita aina mosing-nagantista lähtien. se että norinco ei kuulu viralliseen kalustoon ei tarkoita etteikö sitä käytettäisi, onhan m14 myös käytössä vaikka virallisesti se poistui m16 tultua käyttöön 60-luvulla.

edit: katsoin myös tuon mainitsemasi pdf-tiedoston. se "in service date" ei tarkoita vuotta jolloin ase on ollut käytössä vaan vuotta jolloin se on otettu käyttöön.

Ei niin, mutta sitten katot koska on M4 otettu käyttöön. Jos uskot että joku SEAL oikeasti _käyttää_ tehtävän aikana mitään muuta kuin MP5/M4/M16 niin olet täysi lahopää.

(Laittomien uhkausten ja häirikköpostin lähettäjät asetetaan syytteeseen, mikäli aihetta ilmenee.)

Olin tietysti tehnyt melkoisen mokan anoessani lykkäystä niin pitkälle kuin sielu ja sivarilainsäädäntö sieti. (Siesi? Sieti? Hetkinen... äidinkieleni taitaa olla mädäntynyt liian monen Åbo-akateemisen vuoden jälkeen.) Näin jälkeenpäin kun ajattelen asiaa, olisi ehkä ollut fiksuinta mennä sinne heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Kolmeakymppiä tärppivänä rohjona on jo kaiken sosiaalistavan ja kypsentävän vaikutuksen ulottumattomissa, jota sivarilla (ja tarkoitan tätä aivan vakavissani) epäilemättä on nuoreen mieheen. Ettekö usko? No miettikää nyt hetkinen.

Sivarissa näet tulin huomanneeksi, että tässä maassa on oikeasti vielä sellaisia marginaalisia loukkoja, joita suuri maailma - lukuunottamatta pakollisia kuvioita kuten Keanu Reevesiä (kuka ******* sekin on?) tai Kurt Cobainia (ilmiselvä Jim Morrisonin jäljitelmä itsemurhaansa myöten) - ei ole kyennyt ulottamaan vaikutustaan: törmäsin pariinkin tyyppiin jotka ilmeisestikään eivät ollet ikinä kuulleetkaan mitään Pohjois-Karjala-projektista eivätkä rasvan epäterveellisyydestä (paraskin puhumaan, senkin paksumaha) ja jotka olivat joutuneet sivariin pelkästään siksi että olivat liian lihavia. Paperilla he eivät tietenkään vaikuttaneet kyllin sairailta, jotta heidät olisi puhtaasti terveyssyistä voinut hylätä Suomen raskaasta, mutta käytännössä sotaherrat eivät tietenkään voi ottaa vastuuta siitä että joku tällainen tyyppi menehtyy täyspakkausmarssilla.

Nämä kaverit oikeastaan säälittivät minua kaikkein eniten. He olivat syrjäkyläläisinä nimittäin myös kaikkein isänmaallisimpia ja hanakimpia armeijaan, ja heille oli suuri häpeä ettei heitä sinne kelpuutettu. Yliopistointellektuellit jotka menevät sivariin ovat yleensä joko uhmakkaita ja kapinallisia, kuten eräskin kaveri joka yllättävää kyllä (iontas na n-iontas kuten sanomme iiriksi) oli teekkari ja joka kohteli sivarikeskuksen henkilökuntaa kuin toisinajatteleva vanginvartijoitaan, - tai sitten sellaisia kuin eräs kiltteyttä ja sovinnollisuutta henkivä filosofian opiskelija jossa häiritsevää oli vain hänen iänikuinen pösilönnaiivi hamppuhymynsä.

Sitten tietysti olivat nämä punkkarit ja muut rääsyläiset joiden motiivina oli aivan yksinkertaisesti hyvin elementaarinen ja vaistonvarainen yhteiskunnallinen protesti. Silloin kun punk ensimmäisen kerran tuli muotiin Suomessa tuossa 1970-luvun lopulla, sitä kannattivat lähinnä yliopistoälykköjen pikkuveljet ja -siskot - se oli hyvin keskiluokkainen ja oikeastaan intellektuelli liike siihen aikaan, koska Suomessa nyt ei yksinkertaisesti ollut onnellisella sosiaalivaltion seitsemänkymmentäluvulla sellaisia kannabiksenhajuisia nuorisotyöttömyysslummeja, joista se aito ja oikea punk versoi alkavan thatcherilaisuuden Englannissa. Vasta yhdeksänkymmenluvun lama loi Suomeen aidon punkkarikulttuurin, aidon yleisvittuuntuneisuuden, frustraation, koulunpenkiltä alkavan pitkäaikaistyöttömyyden ja pettyneisyyden kulttuurin. Siitä nousee todellinen punk.

Älkäämme myöskään unohtako piraatteja. Piraateiksi minä kutsuin mielessäni (en tietenkään päin naamaa, mitä te oikein kuvittelette?) niitä bodatun näköisiä kavereita, jotka alinomaa saivat postia eriasteisilta raastuvan- ja kihlakunnanoikeuksilta. Näille tyypeille oli jo aukeamassa ammattirikollisen ura, mutta se ei ollut vielä turmellut heidän ulkoista habitustaan. He vaikuttivat huomattavasti kovakuntoisemmilta, komeammilta ja lihaksikkaammilta kuin minun kaltaiseni pöhöttyneet kahvilaintellektuellit, ja he näyttivät pään ympärille kiedottua liinaa myöten pikemminkin salskeilta nuorilta merirosvoilta kuin miltään nuorisorikollisilta - siitä nimi "piraatti". Selvää oli, että joku upseeri oli epävirallisesti suositellut heille kutsunnoissa siviilipalvelusta. Armeijallehan ei ole eduksi saada riveihinsä kaikenlaisia Mika Murasia. (Vapauttakaa Mika Muranen - poliittinen vanki! Antakaa Mikan kostaa! - sanoo toinen koulukiusaamisen uhri. Hehhehheh.) Parempi ne on lykätä sivariin meikäläisten mainetta huonontamaan.

Joo, ja täytyyhän tässä mainita se pakollinen kuvio myös eli tyttöystävän menetys. Minun tapauksessani tosin kyse oli vain ylioppilaaksikirjoittavasta pimuntapaisesta johon olin kummallisen nostalgian ja solidaarisuuden puuskassa mennyt retkahtamaan (ettet häpeä, mies! melkein kolmekymppinen ja juoksee nuorten tyttöjen perässä!); hän oli mitä todennäköisimmin kliinisten kriteerien mukaan mielisairas, joten en puutu asiaan sen enempää, toteanpahan vain että hän loukkasi ja satutti minua syvästi teeskentelemällä ensin parasta ystävää ja heittäytymällä sitten yhtäkkiä pahimmaksi vihollisekseni solvaten ja loukaten minua karkeasti. Moinen persoonallisuuden muutos tuskin kielii muusta kuin mielitaudista, mikä ei tietenkään estänyt häntä epäilemästä minua skitsofreenikoksi. Toivottavasti hän on sittemmin päässyt hoitoon.

Tietysti ajat ovat muuttuneet melkoisesti 80-luvun puolivälin jälkeen, jolloin tein päätökseni sivariin menosta. Silloin ennen vanhaan oli helppo vain kieltäytyä kaikesta. Nyt taas tunnen itseni ennen kaikkea skeptikoksi, epäilen niin armeijan kuin aseistakieltäytymisen mielekkyyttä. Nuorena oli helppo suunnata vihansa pahoihin isänmaallisiin militaristeihin jotka punoivat julmia juoniaan demokratian päänmenoksi jossain maan alla. Nykyään sitä vastoin ymmärtää, että ns. isänmaallistenkin kansalaisten keskuudessa on kunnon ihmisiä, jotka saattavat luonteeltaan ja ajatusmaailmaltaan olla meikäläiselle hyvinkin läheisiä, puhumattakaan sitten siitä, että mukaviin sotaveteraaneihin on mahdotonta olla törmäämättä. (Ja mitä sitten tulee vasemmistolaisiin nuoriin naisiin - niihin paskiaisiin päin en enää kusekaan!)

Näin vanhoilla päivillään tulee myös huomanneeksi, että kaikki kritiikki on aiheellista. Totta kai sivarit ovat laiskureita ja pelkureita, ainakin minä itse olen laiskuri ja pelkuri. Toisaalta - totta kai solttupojat ovat epäitsenäisiä ja selkärangattomia laumasieluja, puhumattakan siitä että on yleisen turvallisuuden kannalta vastuutonta uskoa ampuma-aseita heidänlaistensa kuumapäisten nuorten hulttioiden käsiin, mistä on todisteita kylliksi. Totta kai ryssä uhkaa Suomen itsenäisyyttä, tyttöjemme neitsyyttä (ihan kuin sinä muka olisit koskaan päässyt itse sitä hyvää riistämään, senkin runkkari) ja jokapäiväistä müsliämme; mutta toisaalta paljon konkreettisempi uhka ovat kaikenlaiset suomalaiset höyrypäät, jotka suorastaan kuolaavat ja rypevät siinä riemussa, että Ryssänmaalla on joku Zhirinovski, jota voidaan käyttää tekosyynä suojeluskuntien uudelleenperustamiseen, sivarien solvaamiseen ja demokratian hivuttamiseen kohti jollei nyt sotilasdiktatuuria niin ainakin sellaista elämäntyyliä, jossa kaikenlaiset omatekoiset isänmaanpuolustajaporukat voivat viranomaisten puolittaisellä hyväksynnällä terrorisoida sivareita,pitkätukkia ja muita rauhallisia kunnon veronmaksajia.

Kun ajattelee Joensuuta, jossa skinit ovat saaneet vainota ulkomaalaisia ja muita erinäköisiä poliisikoiran perään haukkumatta, tulee usein ajatelleeksi, että reaktiona Kekkosen ajan neuvostoystävyysliturgiaan ja taistolaisten retoriseen uhitteluun tässä maassa on syntynyt hyvin laaja hiljainen hyväksyntä epädemokraattisesti menetteleviä isänmaallisia oikeistolaisia kohtaan. Taistolaisaikana opittiin uskomaan ihan vakavissaan, että maata viedään kohti kommunistista diktatuuria. Alettiin mieltää äärioikeistolaisuus tarpeelliseksi henkivakuutukseksi tällaisen mahdollisuuden varalta. Nyt niistä ajoista on kulunut jo parikymmentä vuotta, mutta monilla tällainen salattu oikeistomyönteisyys ja kostonhimo on jäänyt päälle. Ja ikävä kyllä se kosto suuntautuu - ei taistolaisiin, sillä he ovat jo aikoja sitten sosiaalistuneet kunnon kansalaisiksi - vaan meihin, tämän ajan sivareihin, vasemmistolaisiin ja vihreisiin.

Puhumattakaan tietysti ulkomaalaisista. Toisinaan tuntuu siltä, että kaikki ne suvaitsevaisuuskampanjat, joita meidänlaisemme vapaamieliset yliopistointellektuellit järjestävät, ovat tuomittuja epäonnistumaan puhtaasti siitä syystä, että ne vain ärsyttävät ja provosoivat sitä maanalaista äärioikeistolaista katkeruutta. Taistolaiset opettivat kansan ajattelemaan, että akateemisen vasemmistoälymystön ajamat asiat, kuten taistolaisuus tai kuten suvaitsevaisuus ulkomaalaisia kohtaan, ovat a priori isänmaalle vaarallisia, kartettavia hullutuksia. Siis jos me suojelemme ulkomaalaisia, se vain vakuuttaa maakunnan miehet entistä varmemmin siitä, että sinivalkoista kontua on puolustettava mutiaisia ja plutkuhuulia vastaan.