Kilpailuun osallistumisaika on nyt päättynyt, ja on aika aloittaa äänestys. Tässä threadissa on kaikki mukaan kelpuutetut arvostelut numeroituna.

Äänestäminen

Lähetä minulle yksityisviesti (käy tuosta viestin alta kuvakkeesta), jossa kerrot kahden parhaan arvostelun numerot sekä perustelut valinnallesi. Ääniä ilman perusteluita ei hyväksytä.

Tarkistan käyttäjätunnukset ja rekisteröitymispäivät, joten turha alkaa luoda uusia tunnuksia voiton toivossa.

Äänestysaikaa on ti 4.8. klo 9.00 asti. Tulokset ilmoitan ko. päivänä, ellei tule kova kiire oikeiden töiden kanssa juuri silloin.

Ja nyt, pitemmittä puheitta, tekstit ovat tässä:


#1

Championship Manager 4


Maailman suosituin managerisarja Championship Manager saa jälleen jatkoa. Tällä kertaa tässä suursuosion saavuttaneessa managerissa saat astua mihin tahansa 39:n liigan joukkueen ohjaksiin. Uusia liigoja pelissä ovat mm. Singapore ja Hong Kong.


Tilastoja, tilastoja

CM4, kuten edeltäjänsäkin, perustuu lähes kokonaan joukkueen saavutuksiin ja pelaajien ja muun henkilökunnan väliseen yhteistyöhön. Tämän muuten tylsän yksitoikkoisen pelin ulkoasu ja valikoiden sijoittelu antavat reilua plussaa. Uuden pelin aloittamisen jälkeen ruutuun ilmestyy kätevä ikkuna, josta pelaaja näkee omat suojattinsa ja heidän taitonsa, tietonsa ja tunteensa. Alkuun on hyvä tehdä jokaiselle pelaajalle oikeantyyppinen harjoitusohjelma, mikä onnistuu helposti Training- valikosta. Kun pelaajien pelipaikat ja harjoitukset on hoidettu, onkin aika siirtyä pelaamaan.

Ottelun seuranta tapahtuu yleiskuva- ikkunan avulla. Siitä voit halutessasi
paussata pelin ja käydä tekemään taktisia muutoksia. Ottelun huippuhetket
näytetään karkealla 2D- kuvalla, missä kaikki yksityiskohdat menevät täysin
hukkaan. Selostus näytetään edellisien osien tapaan tekstinä. Joukkueen peliasun väristä tekstin taustalla näkee, mistä tiimistä selostajasetä sillä hetkellä puhuu.

Peli suosii erittäin paljon kotiottelijaa. Saatat hävitä Manulla FC Hakalle
vierasottelussa 3-0, kun taas kotiottelussa möyhennät vastaavantasoisen seuran vielä rumemmin lukemin. Tämä ominaisuus jää harmittamaan hyvää manageria, jolle vierasvoittokin olisi muuten ollut selviö.

Kestää vähän aikaa, ennen kuin manageri löytää kaikki pelin toiminnot.
Pelaajia ja henkilökuntaa koskevat sopimukset on ensi alkuun vaikea hoitaa
kuntoon, jos ei ole sattunut pelaamaan CM- sarjan aiempia osia. Managerin
pitää olla varsinainen näpertelijä, jotta edes jonain päivänä saisi Championship Manager 4:sta kaiken irti.

Mitä? Ei kuulu!

Pelin äänet ovat sitten aivan toista kaartia ohjattavuuden monipuolisuuteen
verrattuna. Pelin installoimisvaiheessa ihmettelin äänitiedostojen suurta
määrää tällaisessa pelissä ja odotukseni kasvoivat. Nyt tunnen toisin.
CM4:n äänet ovat lähes olemattomat. Ei silti, että tämä olisi niin kauhean
paha asia manageripelissä, mutta tunnelma latistuu täysin. Pelintekijöiden
logojen ja ääniefektien jälkeen ei kuulukaan mitään pitkään aikaan.
Valikkoäänet ovat selvästikin pettymys tässä pelissä, sillä niitä ei yksinkertaisesti ole. Erityisesti haluan kritisoida sitä, että pelin edellämainitut lukuisat äänitiedostot ovat kaikki surkean lyhyitä pätkiä fanien ääntelyä. Sitä paitsi pelin oletusasetuksilla äänet eivät oikein kuulu, vaikka kaiuttimien volyyminamiska olisikin ihanneasennossa.

Toisin sanoen pelin jok'ikinen ääni on fanien hiljaista, joskin vaihtelevaa
hihkumista ja toitotusta. Manageri saavuttaa itse asiassa ihan mukavan olon, kun pelitilanteessa oma huippupelaaja iskee pallon verkkoon ja yleisö aloittaa riemuhuutonsa. Kerta toisensa jälkeen käteni nousivat pystyyn, kun tappiollisella joukkueellani sain silloin tällöin heiluteltua verkkoa jopa kolmen maalin voimin yhdessä ottelussa.

Äänien vähyys harmittaa esimerkiksi LMA Manager- sarjaan tottuneita aika
lailla, mutta tunnelmaa fanien huudoissa silti on, jos vain laittaa kajarit
tarpeeksi kovalle.

Tick, tock goes the clock

Kun peliä on tahkonnut muutaman kerran, tulee pelaajalle mieleen muutkin
asiat, kuin managerointi. Tällä tarkoitan sitä, että uutuudenviehätys katoaa
CM4:sta sellaisella nopeudella, johon vain harva peli ennen tätä on pystynyt.
Kaikki rupeaa tuntumaan hitaalta ja kyllästyminen iskee. Tähän mennessä olen saanut läpi vasta yhden kokonaisen kauden, vaikka olen omistanut pelin jo yli kuukauden. Ja vaikka kauan yhtä peliä pelaankin, on tämä huonoin valintani pitkään aikaan.

Pelin latausajat jo neljällä liigallakin pelattaessa tuntuvat tunneilta
edellisten osien vastaaviin verrattuna. Kellä tahansa managerimaanikolla
alkaa jossain vaiheessa keittää neljälläkin liigalla pelattaessa, kun kone
vaan lataa ja lataa. Ilman tätä peli-ikää lyhentävää ominaisuutta into voisi
kestääkin pitempään.

Championship Manager 4 tarjoaa todellisille manageripelien suurkuluttajille
pelinautintoja pitkän aikaa, mutta aloittelijoille ja huonon keskittymiskyvyn
omaaville pelaajille en peliä todellakaan suosittele. Tähän mennessä huonoin CM- sarjan peli kaatuu ylikehuttuun hyvyyteensä ja kaikin puolin tylsään toteutukseensa. Tämä tuskin haittaa jo kokeneita managereja, joille peli on ilman muuta pakkohankinta, mutta manageriuran aloittaville pulliaisille peli on enemmänkin kuin lievä pettymys.

77 pistettä


#2

Star Wars: Jedi Knight II: Jedi Outcast

Pelityyppi: 3D-räiskintä- ja toimintapelit
Julkaisija/kehittäjä: LucasArts / Raven Software
Kotisivut: http://www.lucasarts.com/products/outcast
Laitteistovaatimukset: 300 MHz prosessori, 64 Mt RAM (128 Mt Win2000/XP), 16 Mt 3D-näytönohjain, DirectX 8 -yhteensopiva äänikortti, 665 Mt vapaata kiintolevytilaa, 4xCD-ROM
Testattu: Pentium3, 766 mhz, 128 RAM, NVIDIA RIVA TNT2 Model 64

Kaikki Star Wars elokuvat nähneinä ja joitakin pelejä omistavana henkilönä minut kaiketikin voisi luokitlla Star Wars faniksi. Mutta se nyt ei liitty arvosteluuni mitenkään.

Grafiikka

Jedi Outcasti käyttää jo vähän vanhahtavaakin Quake 3 Arenan moottoria. Mutta pelaaminen ei vanhasta moottorista kärsi. Stormtrooperit näyttävät siltä kuin pitääkin ja valomiekka on varsin vaikuttavan näköinen. Kentät ovat graafisesti hyvän näköisiä. Ei mitään liian hienoja, mutta ei rumiakaan.

Äänet

Äänet ovat Jedi Outcastissa toteutettu hyvin. Mukaan on otettu joitain Star Wars elokuvissa näytelleitä henkilöitä. Ääninäytteleminen on muutenkin vaikuttavaa ja musiikit sopivat hyvin peliin. Aseiden äänet ovat kuin suoraan elokuvasta.

Pelattavuus

Jedi Outcastin pelasi oikein mielellään läpi ja moninpeli on oikein hubaa pelattavaa. Valomiekka taistelut on toteutettu todella hyvin. Muutenkin kaikki kontrollit ovat toteutettu hyvin.

Kokonaisuus

Jotkut sanovat, että puzzleja on liikaa, mutta yleensähän niitä on peleissä liian vähän. Pelin juoni tosin oli aikamoista soopaa. Tyttöystävä kuolee, kostan! -juoni ei oikeen ainakaan minua vaikuttanut. Muuten peli olikin hyvinkin positiivinen kokemus. Erityisesti moninpeli on koukuttava

Hyvää:

+Äänet
+Laajat kentät
+Moninpeli

Huonoa:

-Juoni oli mitä oli
-Tekoäly hoi

Pisteet: 89/100

#3

Mafia

Odotin alulta jotain kunnon johdattelua, että kaikki juonen kannalta
tärkeä kerrottaisiin ja että 1930-luku olisi jotain todella
vanhanaikaista. Kyllä, johdattelua todellakin riitti, mutta ei se Lost
Heavenin kaupunki niin vanhalta vaikuttanutkaan. Wanhat autot kylläkin
iskivät heti silmään, varsinkin kun ne olivat heti alun
pitkässä "elokuvassa" tärkeässä roolissa.

Peli alkoi täytenä elokuvana, jonka alussa esiteltiin Lost Heavenia
kaikin puolin kameran liidellessä ympäriinsä. Lopulta pitkän alun
jälkeen päästiin käsiksi juoneen, jossa eräs henkilö kuulustelee sinua.
Sen jälkeen päästään itse pelaamaan.. vain yhden kohtauksen jälkeen.
Autot kaahaavat ja iskeytyvät seinään, jonka lähellä oleskelevan Tommyn
tunnistaa heti henkilöksi jota pitäisi ohjata. Hän menee tottakai
apuun, mutta mafiosot käskevät häntä ajamaan lujaa pakoon, Salieri's
bariin, joka myöhemmin paljastuu mafiajengin majailupaikaksi.

Kaahaillessa peli alkaa vaikuttaa erittäin hyvältä niin grafiikan,
tekoälyn kuin juonenkin kannalta. Jos tässä pelissä ajaa jonkun ihmisen
yli, ei kuulu enää pläts ja veri roiskuu, vaan tässä sen sijaan kuuluu
hyvin luiden rusahdukset kun tyyppi lentää kaaressa tolppaa päin.
Poliisit päättävät lähteä perään pienestäkin ylinopeudesta, tai jopa
punaisia päin ajamisesta. Poliisipartioita on myös päiväsaikaan
vähintään keskustan joka korttelissa. Tämä tuntuu erittäin omituiselta
vaikkapa GTAn parissa kaahailun jälkeen.

Yksi uusi, pelin kannalta tärkeä ominaisuus on autosta ampuminen. Voit
ampua ajaessasi kaikkea auton vasemmalla puolella olevaa. Tähän
ominaisuuteen liittyviä tehtäviäkin on muutama, ja ne on toteutettu
aika pirun hyvin. Voit myös ampua autoista lasit rikki, puskurit irti,
renkaat puhki, peilit ja lamput irti, ja kaiken lisäksi voit
järeämmällä aseella ampua bensatankin lähettyville, jolloin auto
räjähtää. Loistavaa vahingonmallinnusta.

Pelin kuluessa tutustut mafiajengiisi, Salierin joukkoon, johon kuuluu
pomo Don Salieri, muutama mafioso, autoasiantuntijat Ralph ja Lucas
Bertone, ja aseneuvojasi Vincenzo. Kaikkein tärkein vastustajasi on
Morello, joka on harvinaisen vaikea nitistettävä kaikkine apuvoimineen
ja henkivartijoineen jotka sinun kuuluu tappaa pelin aikana. Kaikkien
huulet liikkuvat puhumisien tahtiin, ja ääninäyttely on loistavasti
toteutettu.

Pelin ehkä tärkein toimintapaikka on itse Salierin baari. Suurin osa
tehtävistä alkaa juuri siellä, ja haet aina Vincenzolta aseet ja
Ralphilta uusimman auton. Menet usein tehtävien jälkeen tapaamaan
Lucasia, joka yleensä passittaa sinut nyysimään hienon auton jostain
päin kaupunkia. Kun ajat auton Salierin pihaan, se lisätään
automaattisesti autokokoelmaasi.

Suurin osa tehtävistä alkaa siis juuri Salierin baarin takaosista,
jossa mafiaperhe kokoontuu kuuntelemaan Donia tai jotain muuta, joka
kertoo seuraavan tehtävän kulun. Kun tehtävän toiminnat ovat selvät,
saat luvan hakea pyssykät ja muut ja lähteä kaahaamaan tehtäväpaikalle.
Hoidat hommat - tai sitten et - ja palaat ennemmin tai myöhemmin
takaisin Salierin baariin. Selität miten homma meni ja keskityt
seuraavaan tehtävään. Siis vapaa-aikaa ei tavallaan ole.

Ihmetyttävää on, että juoni on hiottu täydellisesti loppuun saakka,
mutta Tommyn elämästä ei kerrota juurikaan mitään. Hän pääsee kerran
sähläämään työtoverin tyttären kanssa takahuoneeseen, mutta se siitä.
Myöskään Tommyn asuntoa ei ole missään (paitsi myöhemmin Free Ride -
pelimuodossa). Olisi loistavaa, jos tehtävän jälkeen mentäisiin kotiin
ja rentouduttaisiin, ja aamulla lähdettäisiin taas baanalle. Mutta kun
ei.

Lost Heaven sisältää runsaat 30 neliökilometriä aluetta, jossa voi
liikkua ilman turhia latausaikoja. Voi liikkua tutulla autolla, tai
sitten raitiovaunulla tai ilmarataverkostolla. Raitiovaunua en
käyttänyt kertaakaan pelin aikana, mutta ilmarataverkostoa kylläkin.
Hitaalla autolla köröttely kaupungin laidalta toiseen on harvinaisen
turhauttavaa hommaa. Tiet tulevat turhankin tutuiksi ja karttaa ei enää
tarvita. Jotenkin tylsää että hyvä peli on pilattu yrittämällä tehdä
siitä pidempi pitkien matkojen avulla, vaikkakin opit siten tuntemaan
kaupungin joka kolkan.

Aseita löytyy aivan riittävästi, ja ne kaiken kukkuraksi ovat hyvin
mallinnettuja ja realistisen oloisia. Niistä tutuimmiksi tulevat Colt,
Magnum ja isommista aseista pumppuhaulikko sekä tuttu ja aina niin
turvallinen tommygun. Se on kyllä epäreilua, kun kavereille annetaan
aina tehtävän aluksi tommygunit ja sinulle jaetaan pesismaila, tai
korkeintaan Coltti. Useimmiten vielä kaverisi istuvat autossa tehtävän
ajan ja sinä teet likaiset hommat. Kyllä, Coltilla. Onneksi aseita saa
poimittua maasta - kunhan ensin tappaa jonkun.

Musiikki on vahvasti esillä, varsinkin autoa ajellessa tulee kuunneltua
kaupunginosittain vaihtelevaa, 1930-luvun henkeen sopivaa musiikkia.
Kunnon toimintakohtauksissa loistavasti valitut kipaleet saavat sydämen
sykkimään liiankin tiheästi, ja tietenkin hiippailukenttiin ja muihin
kohtauksiin on omat kappaleensa. Mutta myönnän suoraan että sain kyllä
niitäkin kappaleita kuulla ihan tarpeeksi.

Peli loppuu ehkä vähän liian aikaisin, vaikka loppu oli kyllä
toteutettu aivan uskomattoman taitavasti. Lisäpotkua pelin jälkeen
antavat Free Ride ja Free Ride Extreme -pelimuodot, jotka kylläkin
tuntuvat tylsiltä pelin "loputtua". Niitä pelailee korkeintaan muutaman
tunnin, kunnes ärsyttävät aikarajat ynnä muilla vaikeutustasoilla
vaikeutetut tehtävät alkavat kyllästyttää. Oli niin tai näin, pienellä
pelin pidennyksellä ja juonen sekä tehtävien monipuolisemmaksi
hiomisella olisi saavutettu harvinaisen hyvä menestyspeli.

-----------------------------

+ toimiva juoni
+ tunnelma
+ välianimaatiot & ääninäyttely
+ elokuvamaisuus
+ tarkka, yksityiskohtainen grafiikka
+ loistava juonenkäänteikäs loppu

- lyhyt
- välillä turhauttava

Pisteet 94

#4

Ikaruga

Kyllä. Tämä on niitä erittäin harvinaisia pelejä. Kyseessä on Dreamcastilta käännetty 2D-shoot'em up GameCubelle. Nyt, kun tätä harvinaista herkkua tarjoillaan, ei kannata jättää tilaisuutta käyttämättä.

Grafiikka

Ikarugan grafiikkaa on vaikea vertailla ja vaikea arvostella. Se on toisella tavalla todella uskomatonta ja toisella tavalla aika yksinkertaista. Peli sekoittaa loistavasti 3D- taustoja ja hiukan myös -grafiikkaa 2D:hen. Taustat ovat tehty hienosti, kaikki efektit, oma - ja vastustajan alus ovat tyylikkäästi tehty. Ulkoasu on jämerä ja se, että väriskaala on suppea antaa pelille sopivan ilmeen. Kaikkea on juuri sopivasti. Ei liikaa mitään ylimääräistä, eikä liian vähän.

Äänet

Ikarugan musiikki on todella mahtavaa. Sitä hyräilee aina iloisin mielin eri Chaptereiden tai osioiden melodioita. Musiikit vain sopivat peliin kuin hiukset päähän. Ääniefektit kuten lasereiden ääni, räjähtely ja robotin ääni on toteuttu myöskin loistavasti. Robotin äänestä ei tosin saa aina selvää, mutta sen ääni ikäänkuin sopii taustalle.

Pelattavuus

Pelattavuus kaiken edellä, eikö vain? Ikaruga on tässä parhaimmillaan. Ikaruga on siis vertikaalisesti scrollaava 2D shoot'em up.

Itse aluksen ohjaaminen on herkkää, mutta se on silti helppo hallita. Aluksen ohjaaminen on helppoa.

Pelin "pääkoukku" on Chainitus. Eli pitää ampua kolme saman väristä alusta peräkkäin, niin saa yhden Chainin. Chaini-bonuksen määrä kasvaa sitä mukaa, mitä enemmän saat Chaineja peräkkäin, kunnes saat jokaisesta Chainista maksimaalisen määrän bonuspisteitä. Tämä yksinkertaiselta kuulostava asia tuo peliin uskomatonta syvyyttä, mitä ei voi ymmärtää ennen kuin itsee kokee sen. Chainitus estää myös tylsyyteen johtavan "ammu-kaikki-mikä-liikkuu"-systeemin.

Toinen tärkeä asia on polariteettisysteemi. Voit vaihtaa aluksesi väriä mustan ja valkoisen välillä. Kun olet musta voit rauhassa mennä mustan vastustajan eteen, koska pystyt absordoimaan mustia panoksia, kun aluksesi on musta. Ja sama tietenkin vice versa. Mittari ei vasemmassa reunassa ole turha. Se on superaseen mittari. Yksi palkki=Yksi ohjus. Kun, mittari on täynnä pystyt laukaisemaan 10 ohjusta samaan aikaa, jotka hakeutuu lähimpiin vastustajiin. Jos edessäsi on esim. 9 mustaa ja mittari on täynnä, niin kannattaa ehdottomasti käytää superasetta sillä Chaini ei katkea ja aikaa säästyy. Kaikki siinä? Ei suinkaan. Taktisuutta lisää se, että kun olet musta ja ammut valkoista vihollista teet kaksinkertaista tuhoa vastustajaasi. Clever, eh?

Pelin kolme vaikeustasoa Easy, Normal ja Hard eroavat toisistaan vähän. Easy on toisaalta vaikeampi kuin Normal, mutta toisaalta ei. Hard on taas selvästi vaikein. Normalia on kannattavinta käyttää, koska sitä käytetään Challengessa.

Pelissä on paljon moodeja. Practicessa pystyy harjoittelemaan avattuja Chaptereitä yksitellen. Chaptereitä saa avattua pääsemällä Challengessa kyseiseen Chapteriin. On kannattavaa harjoitella Chaptereitä yksi kerrallaan, koska silloin pystyy keskittymään vain siihen ja saamaan siitä paljon irti.

Conquest on tärkeä moodi. Siinä pääsee pelaamaan Chaptereiden eri osioita. Chapterit on jaoteltu 3-5 osaan, joita pääsee harjoittelemaan hidastettuna ja normaalivauhdilla. Osiosta pystyy myös katsomaan videon, jossa ammattipelaaja näyttää miten se kuuluu hoitaa. Hidastettuna kaikki tapahtuu luonnollisesti hitaammin ja osiosta saa huomattavasti selkeämmän kuvan. Kun katsoo kymmenisen kertaa videon läpi, pelaa hidastettuna sen jälkeen, niin on valmis kohtaamaan osion normaalina ja homma hoituu paljon helpommin, kun tajuaa, että "tuo vihollinen tulee tuolta ja tuo tuolta". Näitä vihollisia ei helposti huomaisi ilman videon katsomista ja hidastettuna pelaamista.

Tutorial kertoo kaiken olennaisen Ikarugasta Chainituksesta superaseen laukaisuun.

Sitten pelin kliimaksimoodi. Tässä pelataan yhdellä krediitillä niin pitkälle pääsee. Ensimmäisestä kolmesta miljoonasta saa lisäelämän ja sen jälkeen viiden miljoonan välein. Peli aloitetaan kolmella elämällä. Jokaisen Chapterin lopussa vaanii japanilaiseen tyyliin omaperäinen pomo. Jokainen pomo on todella erilainen ja omaperäinen. Jokaisella on oma heikkous ja sen löytäminen on hauskaa. Chapterin lopussa kerrotaan Chaini-määrä, pisteet siitä Chapterista ja Grade. Kun lopulta kuolee saa laittaa nimimerkkinsä listalle ja sen jälkeen ruutuun ilmestyy salasana. Tämän salasanan kun laittaa Ikarugan Net Rankingiin, niin tulos ilmaantuu sivuille. Muiden kanssa tuloksilla kilpaileminen on erittäin hyvä motivaatio ja pitää otteen pelissä todella kauan. Muutenkin ennätysten rikkominen on todella hauskaa ja sitten kun onnistuu, niin ilo on ylimmillään.

Siis, Ikaruga vaatii nöyrää harjoittelua, kaavojen muistamista ja erittäin vaikeiden tekniikkojen suorittamista.. Vain ne, jotka syventyvät peliin kunnolla, ymmärtävät mikä peli on kyseessä.

Haaste & Elinikä

Pelin uudellenpeluuarvo on todella suuri. Kokenut Ikarugaisti voi päästä pelin 5 Chapteria puolessa tunnissa läpi, mutta aloittelija ei sitä todellakaan pysty tekemään. Harjoitteleminen voi viedä yli sata tuntita, varsinkin jos haluaa pelata pelin huppupisteillä ja -Chaineilla läpi. Pelin pääsee kymmenessä tunnissa läpi, jos ei pelaa pelin "vain" läpi. Koska maksimipistemäärää on mahdoton saada, Ikaruga kestää loputtomiin.

Arvosana

Ikaruga on shoot'em up-genreä mullistava peli. Chanitus ja polariteettisyteemi ovat sen verran kovia juttuja, että Ikaruga jää historiaan loistavana pelinä, harvojen hupina. Peli on toisille liian vaikea, toisille liian outo, toisille liian huono grafiikkainen ja lopuille peli on lähes täydellinen. 10-

G 9.2 Ä 9.5 P 10.0 H&E 10.0 A 9.8

Hyvät:

+Grafiikka hienoa.

+Musiikki on tunnemallista ja sopii peliin kuin nyrkki silmään.

+Chainitus.

+Polariteettisysteemi.

+Net Ranking.

+Loistavan tuloksen opettelu voi kestää reippaasti päälle sata tuntia.

+Conquest on todella hyödyllinen.

Huonot:

-Sisälle pääseminen.

-Pitkät ennätyksettömät jaksot.

(Ohje: G=Grafiikka, Ä=Äänet, P=Pelattavuus, H&E= Haaste&Elinikä, A=Arvostelu)

#5

Grand theft auto vice city

Olen juuri ryöstänyt kaupan, juoksen nopeasti autoon ja kiihdytän vauhdilla pois. Poliisit ovat jo saanet vihiä ryöstöstä ja lähtevät perääni. Poliisi koittaa piikkimatolla saada autostani renkaat puhki, mutta väistän ne hienosti ja takana oleva poliisi auto menee suoraan ansaan. Ajan lähimpään automaalaamoon ja olen turvassa, näin toimii kova kundi.

GTA Vice city on täynnä kauppoja joita voit ryöstää, autoja joita voit varastaa ja monia tehtäviä joita voit tehdä. Pelissä on siis painostettu paljon vapauteen, eli voit tehdä mitä huvittaa.Itse tein paljon tehtäviä ja yritin löytää hidden packeja.Peli on hyvin aidon näköinen ja valonheijastukset sun muut ovat kivaa katsottavaa. Kamera pysyy pelissä hyvin paikoillaan kun juokset, ajat tai lennät eikä pompi minne sattuu. Vice city on hyvin suuri paikka joten on hyvä että pelin mukana tulee kartta ja vasemmalla alakulmassa näkyy missä olet ja missä tehtävät ja jotkin kaupat sijaitsevat. Pelin alussa videopätkässä näytetään miten diili menee täysin mönkään ja Tommy ryöstetään putipuhtaaksi ja pomo haluaa rahat takasin joten ei siinä sitten muu auta kuin koittaa ottaa kaupunki hallintaansa.

No money? thats ok

Vice cityssä sinun ei tarvitse ostaa autoa,senkun vain pysäytät jonkin auton, heität omistajan ulos kadulle ja kaasutat iloisesti pois.Jotkut kylläkin voivat ottaa siittä nokkiinsa ja koittavat heittää sinut kadulle. Kaikki autot käyttäytyvät erinlailla ohjattavuudeltaan ja se tuo pientä realisuutta peliin. Autot myös hajoavat osa osalta ja sitten viimein räjähtävät. Taistelu on jotenkin kumman nykivää ja tommy ei voi juosta samalla kun ampuu eli virheitäkin pelistä löytyy.Helikopterit ovat jotenkin vaikea ohjata, mutta kunhan harjoittelee niin se kyllä sitten sujuu ja veneily on myös ihan sujuvaa. Sitten itse mopot ovat todella mahtavia. Mikään ei ole parempaa kuin hypätä mopon selkään ja keulittaa päin hyppyriä ja sitten tehdä muutama temppu ja yleisö taputtaa.

Musiikki on parasta 80 luvun musaa mitä tulee radiosta yötä päivää. Onhan se kivaa päästää autolla poliiseja karkuun kun radiossa soi samalla cutting crewin i just died in your arms kappale. Talkshow ohjelmiakin löytyy kanavia vaihtamalla ja jos ei 80 luvun musa kelpaa voit laittaa omia mp3 musiikkia soimaan jos niitä suomi lauluja pitää välttämättä olla. Ääninäyttely on mahtavaa! eikä ihme kun asialla on oikein mestareita.

Kun pelissä on päässyt pidemmälle voi alkaa ostamaan kiinteistöjä jotka toimii tallennuspaikkoina ja joihinkin paikkoihin voi laittaa autotalliin autoja ja mopoja jos ei halua lähteä etsimään juuri sitä oikeaa autoa tai mopoa. Aseita voi ostaa joko kaupasta tai kun kerää hidden packeja niin aseita ilmestyy kaikkialle eikä sitten tarvitse kuluttaa rahaa. Pelissä on huonoa se että siinä luodaan maailmaa, eli kun aloitat jonkun tehtävän ja siihen tarvittaisiin nopeaa autoa jolla justiin siihen tulit niin se katoaa tosta vain. Sekään ei ole reilua kun poliiseja luodaan ympärille kun käännät selkääsi niin pum! poliisi ilmestyy eteen ampumaan.

Peli ilo kestää noin pari viikkoa ja sitten se rupeaa kyllästyttämään kun on löytänyt kaikki hiddenit ja tehnyt lisä hommat sun muut, mutta pelin pariin kyllä menee jokunen ilta ihan huvin vuoksi vaikka on tehnyt nuo kaikki.

+ Hyvät musiikit
+ Autot ja mopot
+ Hyvä juoni
+ tehtävä ei lopu lyhyeen

- Taistelu kaipaa parannusta

Pisteet 96

#6

Minebombers.

Minebombers on peli joka aiheuttaa riippuvuutta. Ei haittaa vaikka peli on
huonolla grafiikalla varustettu, sillä heti ensimmäisellä kerralla se tempaisee
mukaansa. Peli alkaa valikosta jossa valitaan ostetaan aseita ja tarvikkeita.
Aseiden oston jälkeen siirrytään peliin joka on idealtaan hyvin yksinkertainen: kaiva ja etsi aarteita jotta voit ostaa lisää aseita. Kaksinpelinä Minebombers toimii hyvin ja erityisesti kaverin kanssa sitä jaksaa tahkota monta tuntia putkeen. Kentät ovat hieman tylsiä, sillä ne on kaikki lähes samanlaisia neliöitä. Aina välillä pääsee pelaamaan bonuskenttää, joka on lähes täynnä kultaa. Vastustajan voi hoitaa pois pelistä erilaisilla aseilla. Aseet ovat monipuolisia ja hauskoja. Esimerkiksi ydinpommi tekee valtavan alueen tuhoa, mutta latautuu aika hitaasti. Pelin hauskin ase on kaukosäätimellä räjäytettävä c4, jolla voi saada paljon kaikenlaista kiusaa aikaan kaverille. Yksinpelinä Minebombers saattaa alkaa kyllästyttämään äkkiä. mutta esim. 2 tai 4 pelinä peliin tulee kummasti uutta hohtoa. Mikäs sen mukavempaa kun läjäyttää ydinlataus
kavereiden nokan eteen ja kerätä kaikki kullat. Minebombers on pelattavuudeltaaan lähes iätön.

Hahmot tottelevat ohjausta täydellisesti, mutta ongelmiakin löytyy. Jos koneena vähänkään tehokas kone Minebombers toimii liian nopeasti. Ennen peliä kannattaa aukaista jokin ohjelma, vaikka internet, ennenkuin
alkaa pelaamaan. Jos haluat yksinpelin kierrä Minebombers kaukaa. Yksinepelinä se alkaa uuvuttamaan, mutta kavereiden kanssa se on lähes täydellinen. Minebombersin voit hakea netistä ilmaiseksi.

Tiivistettynä: Minebombers on mainio peli, jossa pelin vanhuus ei haittaa.
Idealtaan mainio, mutta yhtenä ongelmana minebombers saattaa aiheuttaa vakavaa riippuvuutta. Lähes täydellinen peli.

Hyvää:
Idea
Pelattavuus
Aseet
Moninpeli
Hauska

Huonoa:
Grafiikka
Yksinpeli
Tehokkaimilla koneilla toimii liian nopeasti

Pisteet: 90

#7

Pelin nimi: Smackdown! Shut Your Mouth.
Tuottaja: Yuke's
Julkaisija: THQ
Pelaajia: 1-4


Amerikkalaista urheilu viihdettä, eli vapaapainia.


Jo televisiostakin monille tutuksi tullut vapaapainiohjelma Smackdown! sai
oman nimikko pelinsä vuonna 2000. Kyseinen Smackdown! pelisarjan ensimmäinen osa julkaistiin tuolloin Playstationille. Nyt jo kuitenkin neljänteen osaan edennyt pelisarja on siirtynyt jo kolmannen tuotoksen (Smackdown! Just Bring It) kautta Playstation 2:lle.

Kyseessä on siis peli, joka pohjautuu maailman suurimman painifederaation
WWE:n (entinen WWF) painimaailmaan. Peli sisältää tietenkin kaikki tutuimmat painijat, painiareenat, sekä tarina moodin, joka perustuu WWE:ssä viime vuosina tapahtuneisiin käännekohtiin (Storylineihin). Myös vanha tuttu C-A-W Mode eli Create-A-Wrestler on mukana.

Pelin tekniikka puoli on hyvää noin pääosin. Painijat näyttävät hyvin paljon
esikuviltaan, sekä kehät ovat tarkasti kopioituja aidoista. Animointi on
sulavaa, ja kaikki liikkeet ovat animoitu myös hyvin aidosti. Äänipuolelta
havaitsee kuitenkin pieniä puutteita. Ainakin painijoiden mäsähtämiset kehään ja kehän ulkopuolelle ovat ehkä liian vaisuja. Osa painijoiden sisääntulo musiikeista ovat jostain kumman syystä MID tiedostoja, ja kuullostavat siksi vähän vaisuilta, mutta näitä ei pelissä ole onneksi kuin muutama. Yleisön mylvintä on jotain epätasaisen hämärää. Sen verran erottaa, että koska buuataan, ja koska hurrataan.

Pelimuotoja, vai pitäisikö sanoa ottelumuotoja pelistä löytyy kattava määrä.
Exhibition moodiin saat vapaasti valita ottelusi säännöt, mutta voit myös
ottaa, jo ainakin painia seuranneille tutuksi tulleita erikoisotteluita joita
TV:ssä nähdään ani harvoin. Niin Häkkihelvetti (Hell In A Cell), Pöydät-Tikkaat-Tuolit (TLC) ja Häkki (Cage) kuin monet muutkin tutut ottelumuodot löytyvät pelistä. Joten ottelumuotojen puutteista ei sovi ruveta kitisemään. Harmi vain, että toteutus joissain ottelumuodoissa on jäänyt puolitiehen. Vaikka peliä Arcade pohjaiseksi kutsutaankin, olisi kuitenkin ikävät kauneusvirheet voitu jättää pois. Esimerkiksi jos putoat vähänkin korkeammalta maahan, pomppii hahmosi kuin rantapallo ensin puoli minuuttia, ennen kuin päättää rauhoitta ja mennä kanveesiin. Myöskin esimerkiksi Häkkihelvetin häkin päälle kiipeäminen on naurettavan näköistä. Siitä vauhdista, millä painijat sen päälle kiipeävät olisi jo Spidermankin kateellinen! Mutta sitten taas vastaavasti Cage -ottelun
aidan päälle kiipeäminen on armottoman hidasta. Mistäköhän moinen?

Peliä tukee usean kaverin kanssa pelaamista ja sitä voi pelata maksimissaan 4 pelaajaa. Riippuen ottelumuodoista. Jotkut ottelumuodot jopa vaatisivat älyllisempää peliseuraa kehään, kuin koneen ohjaamat hahmot. Vaikka ei tekoälykään huono ole. Joskus vain silmään pistää pieniä puutteita, joiden avulla koneen ohjaamaa pelaaja voi sakottaa ankarasti.

Yksin pelattaessa pelin suolaksi voisi kuitenkin laskea ehkä vain kaksi osa-aluetta. Story Mode (Tarina moodi) sekä Oman painijan luonti, eli Create-A-Wrestler mode.


"Pick me, pick me!"


Tarina moodi alkaa yksinkertaisesti sillä, että valitset hahmon jolla kaksi-
ja puolivuotisen taipaleesi WWE:n leivissä aloitat. Rosterista löytyy siis
n.50 WWE Supertähteä, mutta mikäli pelaaminen kellään niistä ei kiinnosta,
voit myös kulkea tarinasi lävitse itse tehdyllä hahmolla. Kun on hahmo on
valittu, voi tarina alkaa. Ensimmäisenä joudut valitsemaan kumman ohjelman rosteriin liityt. Raw vai Smackdown. Toinen on WWE Presidentti Vince McMahonin luotsaama, ja toinen taas painilegenda Ric Flairin luotsaama. Tämän jälkeen alkaa Draftaus. Pelissä saat Draftata 10 painijaa samaan show'hun jossa itsekkin olet. Kone hoitaa sitten toisen show:n draftauksen. Voit myös hypätä Draftauksen yli ja antaa koneen hoitaa kokonaan homma, tai sitten manuaalisesti valita kummankin show:n painijakaartin.

Tarina moodissa pääideana on tietenkin sen kirkkaimman tittelin jahtaaminen, eli WWE Undisputed Title. Sen saamiseksi joudut ottelemaan otteluita toisensa perään kerääksesi itselleen pisteitä. Kun sinulla on tarpeeksi pisteitä, vai mahdollisuus titteliin aueta. Voit tietenkin myös keskittää tavoitteesi johonkin muuhun WWE titteliin, kuten esim Tag Team Title tai Cruiseweight Title. Jos painijasi on jokin vähemmän tunnettu WWE supertähti, tai itse tehty hahmo, joudut aloittamaan tarinasi Sunday Night Heat ohjelmassa. Kyseinen ohjelma on tehty juuri sitä varten, että vähemmänkin tunnetummat painijat saisivat show aikaa, eli sinun tapauksessasi, jotta pääset keräämään pisteitä. Kun sitten olet alkukahinoiden jälkeen saanut aikaan pienen saldon, aukee
sinulle paikka siihen show?hun johon sinut on draftattu.

Pisteiden ja Titteleiden jahtaamisen ohella, kehittyy tarina moodissa erinlaisia käännekohtia eli Story Linejä. Saatat saada ystäviä jotka ryntäävät apuun sitä tarvittaessasi, tai vihollisia jotka hyökkäävät takaapäin kimppuusi, kuin vähiten sitä odotat. En halua mitään erilisiä Story Linejä nyt lähteä kertomaan, mutta kerrottakoon se, että jos WWE:tä olet joskus seurannut, on varmasti mukana sinullekkin tuttuja tarinoita, ehkä hieman muunneiltuina versioina.

Tarina moodin läpäiseminen kestää kyllä useita tunteja. Varmasti toista kymmentä, mutta ainut huonopuoli on se, että kun sen on kerran vetänyt lävitse, on melkein kaikki jo nähty. On vain muutama painija, joilla on hieman erinlaisia käännekohtia tarinassaan, mutta nekin ovat vain lyhyitä tekstin pätkiä, sekä kymmen sekunnin animaatioita. Päättäköön itse haluaako sen takia pelata samaa yhä uudestaan ja uudestaan.

"Painijan luonti on aikaa vievää puuhaa, mutta hauskaa sellaista."


Peli tarjoaa sinulle mahdollisuuden luoda 32 omaa painijaa, ja tallentaa
ne muistikortillesi. Painijoiden luominen on aikaa vievää touhua, mutta tämä
on juuri se moodi, joka pitää kiinnostuksen peliin yllä, vielä Tarina Moodin
läpäistyäkin. Peli tarjoaa satoja ja satoja eri vaihtoehtoja hahmon vaatetukselle ja ulkonäölle. Ja jos mieleistäsi vaatetta ei tunnu listoista löytyvän voi sen vaikka helposti tehdä itse. Mukana on nimittäin uusi Design kohta, jonka avulla voit iskeä hahmoosi erilaisia kuviota, tatuointeja, kirjaimia ja numeroita. Jos mielesi tekee esimerkiksi kirjoittaa oma nimesi hahmon selkään, ei se ole ongelma eikä mikään.

Ulkomuotojen lisäksi hahmolle valitaan profiili. Nimi, kutsumanimi, statuksesi (oletko hyvä vai paha, vai kenties jotain siltä väliltä?) sekä kyltit joita fanijoukkosi kanniskelevat. Tämän lisäksi hahmolle valitaan erinlaiset taitopisteet. Taitopisteluokkia on neljä erinlaista: Power, Technique, Speed ja Roughneck. Kolme ensimmäistä on varmasti kaikille selviä, mutta viimeinen perustuu erinlaisiin raakuus ja huijaus liikkeiden taitoihin. Jokaiselle taitopisteelle määritelleen kaksi osa-aluetta, jotka taas ovat Attack Ja Defence. Taitopisteet eivät siis määritä mitään muuta, kuin kyseisen osa-alueen liikkeiden tehokkuuden. Eli vaikka Power (Voima) olisi kuinka heikko, voit silti nostella parisataa kilosia kavereita suorille käsille.

Kaiken tämän jälkeen voi hahmolleen määritellä vielä liikkeet. Voin muuten
jo näin alkuun sanoa, että niitä sitten piisaa. Liikkeitä määritellään hahmolle
eri tilanteisiin. Näyttävästä sisääntulosta lopetusliikkeisiin. Liikkeiden
tehoon vaikuttaa siis aiemmin valittujen taitopisteiden teho, ulkoisella
lihasmassalla ei siis ole mitään tekemistä voiman saatikka minkään muun,
kuin ulkonäön kanssa.


Judgement Day


Arcade pohjaisena vapaapaini pelinä Smackdown! Shut Your Mouth on kyllä loisto teos. Puutteita siitä löytyy, mutta silti pienistä kauneusvirheistä huolimatta sitä jaksaa pelata, ja sen pariin jaksaa palata kerta toisensa jälkeen. Varsinkin jos on seuraa, niin mikäs sen mukavampaa kun pistää kaveria turpaan kehässä, kun ei sitä oikein oikeastikkaan viitsisi tehdä. Tai sitten pistää kaverin kanssa konetta turpaan, kuinka nyt vain.

Harmillinen puoli on myös se, että tarina moodiin kyllästyy yleensä ensimmäisen tai viimeistään toisen läpipelaamisen jälkeen. Liika toisto alkaa paistamaan tylysti lävitse. Ellei sitten vain jahtaa kauniin kultaisia titteleitä, välittämättä niinkään tarina moodin käännekohdista. Vähän kaksipiippuinen juttu sinänsä.

Create-A-Wrestler mode toimii hyvin. Sen pariin jaksaa palata, ja aina tekee
mieli koittaa tehdä jotain uutta ja luovaa.

Normaalit Exhibition mittelöt toimivat hyvin, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Esimerkiksi olisi ollut ihan kiva, että vaivalla hankittu kultavyö, tulisi painijan vyötäröllä mukana myös Exhibitionissa. Myöskin jotkut ottelumuodot vaikuttavat hiukan turhilta, mutta eipä ainakaan voi kitistä, etteikö niitä pelissä olisi, kun niin siinä sitten yleensä käy.

Kokonaisuudessaan jos vapaapainista pidät, ja Playstationin uusimman omistat, on peli pakkohankinta. Mutta vaikka et vapaapainista niinkään välitä, on silti peli ihan hyvää viihdettä, ainakin kaveriporukalla. Aihetta tuntemattomalta saattaa kuitenkin jäädä pelistä hieman outo maku suuhun, kun ei oikein tiedä miten siihen pitäisi suhtautua.

+ Näyttävä arcademainen vapaapaini peli, josta saa paljon irti. Kaikki tarpeellinen on mukana..

-vaikka osittain heikosti toteutettuna. Kärsii pienistä kauneus virheistä
ja tarina moodii alkaa toistamaan itseään liian nopeasti.


Pisteet: 82 / 100

#8

Shenmue 2


Pelaajia: 1
Testattu: Xbox
Saatavilla: Dreamcast


Shenmue 2 jatkaa siitä mihin ykkösosa jäi, itse en sitä ole päässyt pelaamaan, koska se ilmestyi flopanneelle Dreamcastille, lohdutukseksi niille (kuten minulle) pelin mukana tulee erikseen dvd ykkösosasta kertova noin tunnin mittainen elokuva. Dvd:n katselu ei sinänsä ole tarpeellista sillä pelissä pääsee nopeasti juonesta kiinni, ilman dvd:kin.


Peli alkaa kun pelin sankari Ryo Hazuki saapuu Hong-Kongiin, tehtävänä etsiä isänsä murhaaja ja kostaa tälle. Minä olin aluksi aivan pallohukassa kun
en tiennyt mitä tehdä ja missä kun ei ollut pahemmin mitään tietoja, muutakun etsi Ryon isän murhaaja. Alkupään pelaaminen oli oikeastaan vain vastaan tulijoilta kyselemistä eri paikoista. Pelin alkumetreistä asti ystävällinen Ryo tutustuu muutamiin ystävään, jotka pelin kuluessa tulee paikalle auttamaan Ryo:ta, monesti kun heitä vähiten odottaa.
Seikkailun yksi tärkeimmistä osita on tappeleminen, jota Ryo läpi pelin harjotuttaa saaden uusia itämaisia liikkeitä. Taistelu hoituu kahdella eri tyylillä joko perinteisellä tappelu-peli tyylillä ruutuun tulee molempien taistelijoiden energia-mittari ja sen loppuessa vastustaja häviää.
Tai minulle uutena juttuna tullut systeemi, jossa animaation aikana ruudulla
vilkahtaa jokin napin kuva ja sitä on noin sekunnin sisällä kerittävä painaa,
niin yleensä tapahtuu pelaajan kannalta jotain positiivistä.


Shenmue 2:n maailmasta löytyy myös paljon ajan kulutus paikkoja joihin voi
mennä kuluttamaan aikaa, esim. jos jokin paikka johon pitää mennä aukeaa
vasta muutaman tunnin kuluttua. Tälläisiä on mm. uhkapeluu hallit joissa pelataan kolikkoautomaateilla tai mies miestä vastaan kortti pelejä. Lisäksi on hauskoja peliautomaatteja, joista osa taitaa olla oikeita 90-luvun alun kaupoissa olleista Segan peliautomaatteja. Oma suosikkini on kuitenkin Darts-tikkataulupeli jossa laitetaan panos ja vastustajan voi voittaa vain oikealla ajoituksella.


Ryo ei tietenkään pärjää ilman rahaa ja aina ei uhkapelien varaan voi jättää
rahan saantia joten pelissä pitää hommata itselleen työtä, joka on yleensä
turhauttavaa joka aamuista laatikoitten kantoa. Joka tapahtuu tyyliin ruudulla vilahtaa nuolinäppäin paina sitä, niin et horjahda. Ryo tutustuu pelissä temppelissä asuvaan kung fu neitokaiseen, joka on pelin parasta silmän ruokaa, joka opettaa Ryoo taistelemaan, sitä ennen Ryon on opittava itsehillintää niin se tapahtuu saman tyylisellä kirja kasojen kanniskelulla. Tämä on pelin tylsin vaihe.


Grafiikka


Grafiikka on Shenmue:ssa kaunista katseltavaa Hong Kongin kadut näyttävät
päivisin juuri siltä miltä pitääkin ja öisin ne on kaunista katseltavaa kun
kadut ovat valojen täyttämät tulee väkisinkin mieleen oikea Kiina.
Myös hahmo mallinnus on loistavaa eikä enään esim. Gta 3:sta ym. peleistä
tuttua tyyliä että saman näkösiä hahmoja tule vastaan samalla kadulla, pelissä on niin paljon eri hahmo malleja ettei oikeastaan väen paljoudesta huomaa että olisi nähnyt jo tuon jossain muualla.


Äänet


Ihmisten puheet on dupattu englanniksi joka kuulemma on tylsää kuunneltavaa alkuperäiseen Japani versioon verrattuna, muutenkaan äänet eivät säväytä millään lailla saman lainen itämainen melodia jauhaa pelin läpi joka toisaalta saa vähän itämaista tunnelmaa, muttei säväytä kunnolla.


Pelattavuus


Pelattavuus on mielestäni toteutettu hyvin. Vaikka välillä Ryo:ta onkin vaikea
liikuttaa, johtuen siitä että samasta vasemmasta tatista mies liikkuu joka
suuntaa, eikä esim Splinter Cell tyyliin toisesta eteen ja taakse ja toisesta
oikealle/vasemmalle, niin tämä yhden tatin systeemi on tarpeen silloin kun
juostaa kaupungin halki niin on hyvä että saa välillä löhöillä ja ohjata
Ryo:ta yhellä kädellä. Kuvaruudun alareunassa on koko ajan toiminta näppäinten kuva ja kun jotain esinetta voi käyttää korostuu se näppäin, tämä helpottaa peliä huomattavasti.


Kokonaisuus/Elinikä


Itse en mikään roolipelien ystävä ole koskaan ollut, Morrowindkään ei koskaan sytyttänyt, tosin Shenmue 2 tekee poikkeuksen vaikka suora roolipeli tämä ei olekkaan. Alkuvalikoista asti peli jaksaa kiinnostaa, eikä pelissä tule tylsiä hetkiä. Jotenkin tuntuu että peli tietää ajatukseni mitä peliltä haluan ja näin tulee tapahtumaan. Sanonta 'nälkä kasvaa syödessä' pitää tässä pelissä paikkansa enemmän kuin missään. Peliä ei voi jättää kesken ja tässä eläytyy niin Shenmuen mailmaan että alkaa vihata tiettyjä ihmisiä ja saa varmasti Ryon sympatian puolelleen.


+ Laaja/kaunis maailma jossa olet vapaa kuin taivaan lintu.
+ Juoni, pikemminkin tarina jonka juonen käänteet pärjäisivät missä tahansa
elokuvassa.
+Grafiikka on kaunista, bonuksena saat valita grafiikan tyylin 5 eri vaihtoehdosta
esim. musta-valko grafiikka, joista tosin alkuperäinen on paras
+ Ohjattavuus


-Äänet, amerikkalainen duppaus ei iske.
- Työn teko on tylsää, kuin oikeassa elämässäkin.


Arvosana: 93/100


#9

Tom Clancy's Rainbow Six 3 Raven Shield (PC)

Rainbow Six sarjan uusin peli Raven Shield on täällä ja hyvältähän se näyttää. Uudistuksia on paljon ja vanhoja tavaramerkkejä on myös pidetty mukana. Rainbow Six 3 Raven Shield kertoo kansainvälisestä erikoisjoukosta nimeltään Rainbow Six joka taistelee ympäri maailmaa jahtaamassa kaiken näköisiä ja kokoisia terroristi pesäkkeitä ja pelastaa panttivankeja ja purkaa pommeja. Onko Rainbow Six 3: Raven Shield uusi tiiimitoiminnan kuningas vai jääkö se jonkun muun varjoon?
- 15 yksinpeli ja 6 moninpeli karttaa
- 57 aitoa asetta + lukematon määrä lisävarusteita
- Uusia moninpeli moodeja ja sääntöjä
- Unrealin pelimoottori
- Oikeita taktiikoita entisen Swat jäsenen avustuksella.


Mitä uutta?
Raven shield tuo sateenkaari tiimille paljon uudistuksia, joista voi mainita erittäin suuren määrän aitoja aseita joita on peräti 57 kappaletta ja kun siihen lisätään lisävarusteet yksinkertaisesta äänenvaimentimesta lämpökameroihin niin valikoima on miltei loputon. Uutuutena tulee myös uusi ja uljas Unrealin pelimoottori joka tekee pelistä sekä realistisen näköisen niin myös äärimmäisen kauniin pelin jota on ilo pelata, mutta hyvissä grafiikoissa on aina myös huonot puolensa joka näkyy konevaatimuksena korppi kilpi toimii kyllä vähän huonommallakin koneella mutta silloin jää väliin kaikki grafiikka puolen uudistukset. Eikä unohdeta ääni mailmaa joka luo paljon paremman tunnelman kuin aikaisemmat osat.


Mitä vanhaa?
Raven shield on perinyt muiden Rainbowden hahmot joissa ei näkyviä uudistuksia valitettavasti näy uusia hahmoja ei ole myöskään tullut. Raven shield on myös perinyt aikaisempien pelien fiiliksen jota ei onneksi ole pahemmin muutettu kumpaakaan suuntaan. aikaisemmista peleistä on myös peritty ennen tehtävää tehtävä suunnittelu jonka halutessaan pystyy kylläkin vaihtamaan valmiiksi suunniteltuihin suunnitelmiin jotka myös toimivat yleensä, mutta eihän aina kaikki voi mennä suunnitelman mukaan.


Mitä Hyvää?
Raven shield tarjoaa pitkästä aikaa hyvää tiimi toiminta jossa ei pompita korvessa vaan urbaaneissa maisemissa kaikkialta Lontoosta Alpeille väli- ja etelä Amerikkaan. Tehtävät vähäisyydestä huolimatta ovat hyviä jotka vaihtelevat tapa kaikki ketkä liikkuu tehtävistä monimutkaisiin panttivanki ja hieman hiiviskelyä vaativaan salakuuntelu laitteiden asennukseen, josta minä en ainakaan välittänyt. Hyvinä puolina mainitaan vielä hyvä pelattavuus, äänet, grafiikat.

Mitä Huonoa?
Huonoina puolina pitää mainita vähäinen tehtävä määrä vain 15 yksinpelitehtävää ja VAIN 6 moninpelikarttaa mutta onneksi moninpelissä voi myös käyttää yksinpelin kattoja mutta se ei pelasta kenttien vähäisyyttä mutta onneksi raven shieldiin on ja tulee modeina lisää karttoja sekä aivan virallinen lisäpaketti. Huonoa on myös se että viholliset ovat melkein aina samoissa paikoissa joten kun pelaan tarpeeksi kauan niin muistaa missä kaikki viholliset majailevat joka johtaa siihen että tehtävät alkavat olla helppoja. Viholliset ovat tappavia vaikka hieman hidas liipaisinsormisia ja joskus myös hieman tyhmiä esim. jos joku on luodinkestävän lasin toisella puolella viholliset yrittävät vaan ampua minkä kerkeävät.


Näin lopuksi vielä että Rainbow Six 3 Raven Shield on tämän hetken kovin tiimitoiminta mitä löytyy vaikka peliä vaivaa pari vikaa mitkä varmaankin korjataan viimeistään Athena Sword lisälevyssä joka tuo paljon hyvää lisää erittäin hyvään peliin.


Rainbow Six 3 Raven Shield tiivistelmä: 90%
+grafiikka
+aänimailma
+pelattavuus
+tehtäväsuunnittelu


-tehtävien vähyys
-viholliset
laitteistovaatimukset: 600 MHz prosessori, 128 Mt RAM, 32 Mt 3D-näytönohjain, äänikortti, Windows 98/ME/2000/XP (DirectX 8.1).
arvostelu asteikko: 0-100%
avostelu versio: PC versio 1.3

#10

Colin McRae Rally 3

Jo vuodesta 1998 lähtien Colin McRae rallipelisarja on pitänyt parhaan rallipelin kruunua päässään. Tuorein versio pelistä, Colin McRae Rally 3 julkaistiin joulun tienoilla Playstation 2:lle, mutta PC:lle se sattui vasta alkukesästä. Ulkonäöltään peli herättääkin kaupan hyllyllä pienen heräteostosdemonin asiakkaan sisällä, se kun on noin tuplasti muita DVD-koteloita paksumpi.

Paksuudelle löytyy myös jossain määrin perusteluja. Peli nimittäin vie massiiviset 3 CD:tä sekä ohut manuaali. CD-levyjen poisto tuottaa hieman ongelmia, sillä kiinnitysmekanismi on tiukka ja vaatii taktikointia että CD ei halkea kahtia.

Itse peliin

Kun CD:t on saatu revittyä irti, ja peli asennettua, ensimmäinen asia mikä lyö heti silmille, on konsoleista tuttu valikoitten hitaus. Jo kahden alkudemon aikana enteriä hakkaava PC-mies saattaa närkästyä, kun alkudemot eivät ihan heti häviä. Itse valikotkin ovat aika hitaita reagoimaan ja on tuotettu täysin konsoliohjaimen ehdoilla. Ongelma on ollut myös aiempien osien kohdalla, mutta ei näin voimakkaasti.

Valikoissa alkaa huomata puutteita edellisosiin verrattuna. Enää ei voi varsinaisesti ajaa rallia. Joko ajetaan maailmanmestaruutta, jonka senkin voi ajaa vain Ford Focuksella, tai yksittäisiä ratoja. Kuitenkin yksittäisten ratojen jälkeen annetaan mahdollisuus jatkaa seuraavaan erikoiskokeeseen, mutta varikkosäädöt puuttuvat täysin ja joka EK:n alussa auto on täysin kunnossa.

Jahka PC-pelaaja nielee ylpeytensä ja saa räimittyä itsensä Options alueelle, odottaa uudet haasteet. Graafiset säädöt on niukahkot, mutta monelle riittävät. Rattiohjaimen säädöt alkavatkin aiheuttaa harmaita hiuksia. Itse henk kohtaisesti sain virheiden kautta selvitettyä, että koneessa ei saa olla asennettuna muita ohjaimia kuin ratti, ja siinäkin pitää poljinten kohdalla käyttää yhdistettyä akselia (eli ei voi jarruttaa samalla kun kaasuttaa), sillä erillisakselilla homma ei vain toiminut ja kaasu sekoili. Rattina toimi MOMO Force. Kuitenkin yhdistetyllä akselillakin pystyi hyvin pelata, ja ratti toimikin sitten pelissä mallikelpoisesti.

Itse autoon

Autoja pelissä on riittävä määrä. Perus WRC autot löytyvät, mutta jostain syystä nykyralleissa menestynyt Peugeot on otettu kokonaan pois. Tämä tiputtaa hieman realismipisteitä, mutta autoja on riittävästi. Jokaisen maailmanmestaruusrallin jälkeen sijoituksesta riippuen saa erilaisia uusia osia autoonsa ja/tai autoja. Bonus -autoissa ei ole suurempia yllätyksiä, kuin 3 todella erikoista vehjettä, mutta eipä pilata yllätyksiä kertomalla niitä. Pelin varsinainen idea onkin sitten 3:n kauden sopimus Colin McRaen kanssa johtaa mies maailmanmestariksi. Autoja voi säätää melko hyvin, mutta korjauksen suorittaa varikkoryhmä itse, eikä pelaajan anneta hommaa hoitaa. Kisan alussa he kuitenkin kertovat mikä autossa on rikki tai vioittunut.

Kun astuu ratin taakse ja kuvakulma on miehekkäästi ratin takaa, kiinnittää eka huomiota ääniin. Ääniin on otettu mukaan koneen paukutukset, korin kitinät, jousien paukkeet, sekä muuta, jolloin tunnelma nousee kattoon. Auto käyttäytyy Colin 2:n tyyliin, mutta nyt mukana on Rally Trophystä tutut jousitukset jokaiselle renkaalle erikseen, joten auto pomppii ja hyppii todella mukavasti. Colin2:sta tuttua vauhtia ei siis ole, kun oikeasti haluaa pysyä tiellä ja tunnelma on todella realistinen. Demosta on monella huonoja kokemuksia, mutta kokoversiossa ratti toimii realistisesti ja oikein, mutta tärinät ovat vaisut. Tärinöissä tuntuu ainoastaan tien urat, yms ohjaavat efektit sekä hypyt. Tähän on tosin olemassa epävirallinen päivitys joka nostaa tärinöitä vahvemmiksi.

Ulkonäkö ja varsinainen toiminta?

Grafiikka pelissä toimii ihan hyvin. Jälleen kerran huomaa että peli on PS2:lta otettu. Autot itsessään ovatt todella kauniita ilmestyksiä pyöreillä muodoilla ja huipputarkoilla tekstuureilla. Maasto tosin jättää toivomisen varaa. Tien, nurmen ja muun maaston tarkkuus on hyvin pitkälti Colin 2:n luokkaa lukuunottamatta puita ja kiviä, jotka ovat jo siedettävät. Tekstuurit jättää siis toivomisen varaa maastossa, mutta monia tämä ei haittaa, sillä enemmän kiinnostaa pitää auto tiellä ja oikeastaan pelkkä väri riittää jo kertomaan millon ollaan oikealla reitillä ja milloin ei. Jostain syystä hiekanpölly häviää todella nopeasti ihan parin sekunnin sisään, eikä jätä jälkeäkään juuri ohi pyyhältäneestä hurjapäästä.

Vauriomallinnus toimii hienosti ja osia tipahtelee ja renkaita hajoilee. Toistaiseksi vielä ei auto ole tyystin hajonnut tielle, mutta tämänkin kerrotaan olevan mahdollista. Uusinnat toimivat myös hyvin ja mukana on paljon hyviä kuvakulmia, joita tosin ei voi vaihdella itse.

Pelissä voi ajaa Englannissa, Suomessa, Australiassa, Japanissa, USA:ssa, Espanjassa, Ruotsissa ja Kreikassa. Kaikki maat on toteutettu upeasti, ja radat ovat monipuolisia ja täynnä yllätyksiä. Ratoja on kaikenkaikkiaan 56 kappaletta, eli riittävästi. Radat ohjaa läpi tuttuun tyyliin Nicky Grist, hieman Colin 2:ta monipuolisemmilla kommenteilla.

Pelissä voi toki huijatakin jos ei jaksa pelata kaikkia bonus -autoja esiin. Huijaus toimii soittamalla Codemastersin apulinjalle, johon syötetään oman pelin "huijaustunnus" ja sitten kirjataan huijaukset ylös ja huijataan!

Yllättävää kyllä, pelistä puuttuu verkkomoninpeli kokonaan. Moninpeli on toteutettu täysin ruutua jakamalla 4:lle pelaajalle, mutta se vie paljon tehoja, ja pistää miettimään onko PC:llä tuollaisessa mitään järkeä. Ei ole hauskaa jakaa 15" tai 17" monitoria neljään osaan ja yrittää tihrustaa mitä siellä tapahtuu. Tämä on jo viimeinen viesti siitä että pelin käännös on hieman epäonnistuttu, ja peli on täynnä konsolien "kompastuskiviä", jotka olisi pienellä vaivalla voitu korjata PC -versioon.

Mitä jää käteen

Kuitenkaan ei kannata masentua, sillä seuraava Colin McRae -pelin on jo luvattu tulevan ensi marraskuussa PS2:lle ja XBoXille. PC -version tuloon kestänee taas se sama puoli vuotta, mutta ei voi kun toivoa että käännös on toteutettu hyvin ja sitä voi sanoa kunnon PC -peliksi.

Miinuksia pelissä on, mutta mielestäni realismi ja varsinainen ajokokemus korvaa nämä täysin. Colin McRae Rally 3 on tämän hetken realistisin ja nautittavin rallipeli, jossa on paljon vetovoimaa ja kuuluisi jokaisen rallipelien ystävän kokoelmaan.

90 Pistettä

#11

Mortal Kombat: Deadly Alliance


Kukkahattutätien vanha arkkivihollinen Mortal Kombat on täällä jälleen. Kaksiulotteisina aikoina maineensa kerännyt, elokuviksi ja useammaksikin tv- sarjaksi päätynyt veribakkanaalien kuningas on jälleen sitä mitä sen tuleekin olla; loistava kaksintaistelupeli.

"A handful of people on a leaky boat are gonna save the world?"

Mortal Kombatien taustalla on aina kulkenut hilpeähkö juonikaari, joka ei ole Shakespearea, mutta ajaa asiansa luomalla hahmoille motiivit ja persoonallisuudet. Ilkeät velhot Shang Tsung ja Quan Chi ovat solmineet epäpyhän liiton, Deadly Alliancen, joka uhkaa vähemmän yllättäen kaikkea mikä on hyvää ja kaunista. Maan suojelija, ukkosjumala Rayden, joutuu jälleen kokoamaan parhaat taistelijansa yhteen jotta uhka saataisiin torjuttua.


Edellä mainittujen pääpukarien lisäksi mukana on paljon vanhoja suosikkeja, kuten kirjaimellisestikin "cool" Sub Zero, epäkuollut ninja Scorpion, itserakas elokuvatähti Johnny Cage ja armeijatypykkä Sonya Blade metallikätisine kumppaneineen, eikä unohtaa sovi myöskään viuhkoilla huitovaa prinsessa Kitanaa tai peli peliltä liskomaisemman näköiseksi muuttuvaa Reptileä. Kahdenkymmenenyhden taistelijan joukkoon mahtuu myös riittävästi uusia kasvoja, joista persoonallisimpina mainittakoon liehuvasiipinen vampyyritar Nitara ja suomalaisiin taatusti vetoava Bo Rai Cho, lihava, ruma ja viinaan menevä nyrkkihirmu, jonka bravuureihin kuuluu muun muassa taistelukentän laatoittaminen.


"You're a coward, Sorcerer! Stand and fight!"


Aiempien osien vanhentunut taistelutekniikka on uusittu täysin, josta huolimatta peli tuntuu Mortal Kombatilta ­ veri lentää, raajat taittuvat ja iskut tuntuvat mennessään perille. Aiempiin osiin verrattuna Deadly Alliancea voisi sanoa leikkisästi realistiseksi, sillä nelososan kaltaisiin tyylivirheisiin, kuten niskojen katkaisemiseen kesken ottelun, ei sorruta.


Jokaisella taistelijalla on kolme eri tyyliä, joita vaihdetaan lennossa yhden napin napsautuksella. Kaksi tyyliä edustaa jotain käsiryysyn alalajia, kuten judoa, karatea tai vaikkapa painia, kun kolmas tyyli on varattu aseelle. Olipa ase sitten miekka, sauva tai partaveitsenterävä viuhka, tuo sillä taisteleminen peliin lisää syvyyttä ja roimasti lisää hupia. Joillain aseilla vastustajan voi jopa lävistää, jolloin tämä ruiskii elämännesteitä pitkin areenaa erän loppuun saakka.


Taistelut eivät ole hienostelevia Virtua Fighterin tyyliin, vaan rehellisen nopeita ja aggressiivisia. Hahmoilla on paljon liikkeitä ja erityisesti komboja, joiden opettelu on haaste jo sinällään. Taistelutyylin luova valitseminen on erityisen tärkeää, sillä tietty lähestymistapa puree tiettyyn vastustajaan muita paremmin. Tyylin vaihdot sujuvat kirjaimellisesti lennosta, sillä parhaimmillaan yhteen komboonkin voi kuulua liikkeitä kaikista kolmesta eri tyylistä. Vastustajan liikkeiden ennakoiminen on huomattavasti perusmätkintää vaikeampaa, mikä tuo yksinpeliinkin hieman lisää kiinnostavuutta. Hillittömän hakkaamisen lisäksi otteluita maustavat komeat erikoisliikkeet, kuten tulipallot ja mitä omalaatuisimmat, tehosteiden sävyttämät syöksähtelyt.


"Those were $500 Sunglasses asshole!"


Teknisellä puolella Deadly Alliance ei petä, muttei myöskään saa leukaa loksahtamaan kohti lattiaa. Tärkein puoli on kunnossa eli taistelut ovat kiivaita eikä ruudunpäivitys hidastu niiden tuoksinassa hetkeksikään. Kentät ovat kauniita ja näennäisen laajoja, mutta illuusion rikkoo tehokkaasti etenemisen pysäyttävä näkymätön voimakenttä, joka tuntuu monesti tulevan vastaan hieman liian aikaisin. Satunnaisia hajotettavia objekteja tarjotaan kitsaasti, eivätkä ne vaikuta pelaamiseen juuri mitenkään.


Hahmot ovat komeita ja yksityiskohtaisia, joskin pieni kulmikkuus pistää silmään varsinkin voittoposeerauksia katsellessa. Itse taisteluita seuraa kuitenkin vaikka ilokseen, sillä täydellisesti kenttiin istuvien hahmojen liikkeet ovat paitsi luonnollisia myös näyttäviä, eikä kokonaisuudessa ole mitään silmiinpistäviä virheitä. Yksityiskohtia löytyy myös kiitettävästi, aina taustojen tapahtumista taistelijoiden ruhjoutuviin kasvoihin. Naistaistelijoiden maitorauhaset pomppivat iloisina, samaten Bo Rai Chon valtava kaljamaha. Jos verta ei lentäisi kymmentä litraa per erä, uskaltaisi peliä sanoa kauniiksi.


"Your soul is mine"


Mitä peli sitten tarkalleen ottaen tarjoaa? Pelattavana on kaksikymmentäyksi toisistaan riittävästi eroavaa hahmoa, joilla pääsee pelaamaan paitsi tavallista turnausta ja kaksinpeliä, myös viihdyttävää harjoitus- moodia, jossa suoritetaan jokaisella hahmolla kymmenen erän verran koneen pyytämiä liikesarjoja. Jokaisen erän välillä nähdään lyhyt tekstiruutu, joka kertoo kyseisen hahmon taustoja ja syitä miksi juuri hän on sotkeutunut Deadly Alliancen verisiin tapahtumiin.


Kaksintaistelupelit on tarkoitettu kaksinpeliä varten, sanotaan, mutta ainakin allekirjoittanut viihtyi tämän uusimman Mortal Kombatin kanssa yksinkin. Suurin kannuste on otteluista saatavat eriväriset kolikot, joilla pääsee shoppaillemaan erikoisessa The Crypt- huoneessa. Huone koostuu suunnattomasta määrästä hautakiviä, joihin kirjatun hinnan maksamalla pääsee kurkistamaan mitä kullakin viimeisellä leposijalla on tarjottavanaan. Hyvällä tuurilla saa hankittua uusia hahmoja ja kenttiä pelattavaksi tai vaihtoehtoiset asut entisille, kun yleensä saa tyytyä pelintekijöiden käsitykseen huumorista tai sinänsä kiinnostaviin valokuviin Mortal Kombat- ilmiöstä ennen ja nyt.


"Flawless victory!"


Mortal Kombat: Deadly Alliance on ajatuksella suunniteltu ja taidolla viimeistelty paketti, johon tuskin kukaan Mortal Kombat- veteraani tulee pettymään. Peliä ei kannata muidenkaan vieroksua, ei varsinkaan pelisarjan huonon maineen perusteella. Deadly Alliance on taattua ammattityötä ja riittävän omaperäinen ansaitakseen paikkansa vannoutuneimmankin Tekken-, Virtua Fighter- tai Dead or Alive- fanin hyllyssä.


Pisteet: 95/100


#12

Need For Speed: Hot pursuit 2

Yleisesti

Taas samaa vanhaa ''neediä'' . Tällä kertaa on sentään panostettu joihinkin alueihin. Grafiikka on hyvää sekä autoissa, että kentissä. Pelissä on myös hidastuksia jos pelaaja menee hyppyristä tai tarpeeksi kovaa alamäkeen tultaessa. Vastaan tulee nykyään volvoja, bemareita ja joitain mitä ei ole vielä keksitty. Peli on aloittelija ystävällinen, koska siinä on aluksi kevyt taso joka kovenee kokoajan. Autoja on tällä kertaa aika paljon ja se on mielestäni hyvää, koska ylensä on vain jokunen auto. Itse tykkään eniten BMW Z8 - autosta...

Ajattavuus - Surkeaa


Mielestäni ajettavuus tässä pelissä on tosiaan surkeaa. Autoissa on niin hyvä pito, että voit mennä tien toiselta puolelta toisella koko kierroksen ajan ja et menetä yhtään nopeutta... Voit ajaa täysillä hiekka tiellä, pito täydellinen. Jos ajat tarpeeksi pystyt läpäisemään kaiteet, puut, vastaan tulevat autot ja liikenne merkit.

Poliisit

Poliisit ovat nopeampia aina kuin sinä vaikka ajaisit pelin nopeimmalla autolla. Poliisit vetävät hermosi äärimmäisilleen, koska ne yleensä vain sakottavat sinua... Ne kiilaavat autosi kaiteeseen ja ykkössijasi on hetkessä poissa ja huomaat olevasi viimeinen. Sitten kun oleet tarpeeksi päässyt poliiseja tulee helikoptereita, jotka pommittavat sinua... Siinä vaiheessa hermosi on varmasti lyöty ja sanot pari suomalaista perus kirosanaa...

Ole Poliisi - Be a Cop

Be a cop - modissa on ideaa, mutta toteutus aivan sieltä, tiedät kyllä mistä.

Poliisina Roistot lähtevät aina edestäsi ja sinun pitää vain hiukan aikaa kiilata kunnos heidän autonsa hajoaa, ja sitten vain jätät roistot tien varteen... Sittten kone laittaa automaattisesti vilkut päälle ja et edes näy roistoa, mutta sitten huomaat sen kun olet ajanut kurvin loppuun, auto oli kurvin takana ja tekoäly ei tietenkään tajunnut sitä. Roistot ovat hitaita, ajavat suoraa (teiden varsilla ylensä pari oikoreittiä muuten suoraa, hyvin need for speed maista), ja hajoavat heti.Tähän moodiin olisi voinut laittaa radaksi jonkun driver tapaisen kaupungin.

Kokonaisuudessa

Hyviä ideoita, huono toteutus.

Kentät upeita, mutta aivan liian yksitoikkoisia.

+ hyvä grafiikkaiset autot ja kentät

+ paikoin hauskaa


- Toteutus

- Poliisit

- Nettipeli ei toimi !

- Äänet , kaikilla autoilla sama

Miinukset voittoon 4-2

# 13

Oddworld: Munch's oddysee

Jo aikaisemmin PC:llä ja Playstationilla tutuksi tullut Mudokoni Abe rynnisti Xboxille uuden kaverinsa kanssa, Gabbitin nimeltä Munch, mutta tällä kertaa 3D -maailmassa. Luvassa on tasohyppelyä, ongelmanratkontaa ja mustaa huumoria.


Orjatyötä ja seikkailua.

Aikaisemmissa peleissä Abe on pelastanut orjatyössä olevia hengenheimolaisiaan pahojen Glukkonien sorrosta. Pelien ideana onkin ollut pelastaa mahdollisimman monta ystävällistä asukasta. Oddworld: Munch's Oddyseessä sama kaava jatkuu, mutta sitä on paranneltu. Nyt pitäisi pelastaa myös sukupuuttoon kuolevat Gabbitit saamalla käsiinsä viimeisen purkin Gabbitien munia. Munch pelastaa myös pieniä söpöjä karvapalloja Fuzzleja, jotka muuttuvat Munchin komennosta veren himoisiksi tappajiksi.


Oddworld: Munch's oddysee alkaa kauniista ja suurista ulkoilma kentistä ja opettaa Oddworldin salat sekä sankareiden ominaisuudet. Tarina käy aluksi hieman hitaasti käyntiin, mutta se vie mukanaan kun kaverukset Abe ja Munch vihdoinkin tapaavat hauskassa välidemossa.


Näppäimet on sijoiteltu suuremmaksi osaksi hyvin, mutta siinä on muutamia ongelmia. Koska hyppy ja toiminta -napit ovat yksi ja sama, niin usein tulee hypittyä kun yrittää vetää vipua. Vielä jos sattuu olemaan monta kohdetta johon voi käyttää toiminta -nappia, niin yleensä tulee aina vedettyä sitä väärää vipua. Peli reagoi nappien painalluksiin hyvin, eikä viivästymisiä tapahdu.


Two heroes are better than one.

Aben ja Munchin yhteystyö käy hyvin. Napin painalluksesta hahmo vaihtuu. Jos toinen sankareista on kuollut, toinen voi käydä pelastamassa sen tietyssä pisteessä. Munch ja Abe ovat myös toistensa vastakohtia. Munch on hyvä uimari, Abe taas hukkuu lähes heti. Abe juoksentelee maalla kuin maratoonari, kun Munch taasen on kuin kala kuivalla maalla, ellei saa pyörätuolia alleen.


Peli yhdistelee tasopompintaa ja ongelman ratkontaa. Ongelmien ratkonnassa tarvitaan yleensä aina kumpiakin hahmoja, joten pelkästään yhden hahmon käyttöä ei synny. Ongelmat liittyvät yleensä eteenpäin pääsemiseen ja ystävien pelastamiseen. Pelin huonoksi puoleksi muodostuu helppous. Abella ja Munchilla on loputtomat elämät, joten ei haittaa vaikka sankarit hieman kuolisivat seikkailun aikana.


Oddworldissa on myös aikaisemmista osista tuttu GameSpeak®, jolla voi kommunikoida Mudokonien ja Fuzzlejen kanssa. Heidät voi käskyttää vääntämään vipuja, pysymään paikoillaan, seurata ja hyökkäämään vihollisten kimppuun. Komentoja on vähän, mutta ei niitä enempää tarvitse. Useat ongelmat jäisivät ratkomatta ilman kommunikaatiota Oddworldin ystävällisten hahmojen kanssa.


Wish you were here...and I wasn't.

Oddworld on kaunis, ja sen grafiikka kuuluu tasohyppelypelien kärkipäähän. Kauniit efektit ja pienet yksityiskohdat tuovat Oddworldin maailmaan paljon syvyyttä. Peli ei nyi eikä hidastele, vaan pyörii koko ajan tasaisella FPS:llä vaikka perässä juoksisi suuriakin joukkoja ilkeitä Oddworldin asukkeja. Välidemoille täytyy nostaa hattua. Niitä voisi verrata vaikka Disneyn Toy Storyyn. Kaikki välivideot ovat tietokoneella tehtyjä.


Äänet eivät ole kauhean kummoiset. Halon tavalla musiikki on tunnelman kohottajana. Muuten maailma on kovin hiljainen linnun viserryksiä ja tuulen huminaa lukuun ottamatta. Oddworldilaiset puhuvat hieman epäselvästi, joten kaikesta heidän sanomastaan ei saa selvää. Äänet eivät tuo mitään erikoista tai uutta.


This is the end.

Oddworldin 25:ssä kentässä pitäisi riittää tehtävää hyvin. Pelissä ei kuitenkaan ole minkäänlaista moninpeliä, eikä uudelleenpeluuarvo ole kovin hyvä. Oddworld ei tuo mitään uutta genreensä. Oddworldin maailma on kuitenkin omalaatuinen ja se viihdyttää, joten peliä voi suositella lämmöllä jokaiselle pelin aikasemmista osista pitäneille ja tasohyppelyn sekä ongelmanratkonnan yhdistelystä pitäville.


Oddworld: Munch's oddysee on kuin onkin hyvä peli. Oddworldin maailma ja musta huumori eivät sovi perheen pienimmille, joten K11 leima on enemmän kuin paikallaan.


Pisteet: 88

Hyvää:
-Tekninentoteutus ja upeat välivideot
- Synkkä maailma tasohyppelyssä
- Sankarien yhteistyö toimii
Huonoa:
-Äänet keskivertoluokkaa
-Ei kovin pitkä peli

# 14


Postal 2

"Päivä jona kaikki meni pieleen"

Postal 2:ssa pelaaja asettuu Postal Duden kenkiin kaupunkiin nimeltä Paradise tekemään viitenä päivänä erilaisia hieman tavallisuudesta poikkeavia tehtäviä. Niihin kuuluu esimerkiksi maidon kaupasta hakeminen, napalmin ostaminen kaupasta tai vaikkapa autoon hajonneen osan tilalle uuden hakeminen kaatopaikalta. Pelissä voi tehdä myös tehtävän monella eri tavalla, ja se tekee Postal 2:sta kiinnostavan. Tehtäviä on yleensä kolme tai neljä per päivä. Kaikki tämä tuntuu ehkä yksinkertaiselta, mutta sitä se ei ole, koska tehtäviin liittyy yllätyksiä, esimerkiksi tehtävässä, jossa pitää mennä pankkiin nostamaan rahaa, sinne tulee pankkiryöstäjiä, ja pelaaja saa itse päättää, hoiteleeko ryöstäjät vai luikkiiko pakoon.

Paljon sisältöä

Pelissä on hyvä valikoima aseita lapiosta ja potkimisesta raketinheittimeen ja kiikarikivääriin asti, tosin järeämpiä aseita ei heti pelin alussa saa. Kaupungissa voi kulkea vapaasti, eikä tehtäviä ole heti pakko tehdä, se luo vapauden tunnetta. Voi vaikka mennä ostoskeskukseen rähinöimään. Koko kaupunkiin ei heti alussa pääse tutustumaan, mutta kun päivät kuluvat, vähitellen koko kaupunki tulee tutuksi. Myös lähes jokaiseen taloon pääsee sisälle, ja talojen omistajat reagoivat sen mukaisesti, jos sattuvat olemaan paikalla, vaikeustasosta riippuen he yrittävät nirhata pelaajan joko lapiolla, pistoolilla tai jopa konekiväärillä.AI toimii melko hyvin, paitsi kaukaa AI-ihmiset osuvat kyllä hieman liian tarkasti.


Mielipuolista murhaamista

Jos niitä tehtäviä ei jaksa tehdä, niin voi tietysti mennä kaupungille riehumaan aseet kädessä. Poliisi reagoi kyllä melko nopeasti, jos jotain tapahtuu, ja päivien edetessä kaduilla näkee SWAT-tiimiläisiä ja jopa armeijan miehiä. Niitä ei ole sitten enää niin helppoa mennä pakoon, varsinkin kun juoksu on ainoa vaihtoehto. Sisätilat tarjoavat hyvän piilopaikan, esimerkiksi kaupan takahuoneeseen voi mennä kyttäilemään kyttiä, ja ovelta niitä voi napsia yksittäin, mutta voihan niitä katujakin juoksennella eksyttäessään poliiseja. Kaduilla on muutenkin kiitettävä määrä erilaisia ja erinäköisiä ihmisiä käveleskelemässä, jopa kissoja, koiria ja elefantteja löytyy. Norsut kyllä oleskelevat vaan sirkuksessa.

Ei mitään graafista ilotulitusta

Grafiikat ovat melko keskinkertaiset, silti peli ei tahdo oikein pyöriä. Varsinkin, jos jotain isoa räiskettä on käynnissä, Fps notkahtaa pahemman kerran, ja vaikkei mitään tapahtuisikaan ruudulla, Fps voi keskellä katua laskea vaikka kuinka alas. Se vaikuttaa heti pelattavuuteen, kun ei voi tähdätä enää tarkasti. Sisätiloissa Fps on kyllä tarpeeksi korkealla, ja ne on mallinnettu varsin hyvin. Välidemoja ei itseasiassa ole kovinkaan paljoa, muutamia sellaisia on tullut nähtyä. Äänipuoli on varsin hyvin kunnossa, mutta kun kuuntelee, kun AI:t puhuvat keskenään, ne puhuvat kyllä ihan englantia, mutta ihan sekavasti, ja “keskustelu” yleensä loppuu kesken. Muuten ääninäyttely on jotenkuten kokoon kasattu, joka miehellä on samanlainen ääni ja joka naisella on samanlainen ääni keskenään, olisi tuossakin ollut parannettavaa. Animaatiot ovat aika köppäisesti tehtyjä, niitä olisi kyllä voinut hioa vielä hetken ja vähän enemmänkin. Huumoria Postaliin on kyllä viljelty hyvissä määrin.

Heikkouksia

Postal 2:n heikkoutena on ollut koko ajan pitkät latausajat alueiden välillä, joskus on pitänyt odotella jopa pari minuuttia. Myös tietty epärealistisuus aseissa, esim. jos ammut metrin päästä pistoolilla ihmistä päähän, se ei kuole, vaan hermostuu sitäkin enemmän. Nämä probleemat on korjattu v1337 patchissa, jonka saa ihan täältä Peliplaneetasta. Autot räjähtelevät hieman epärealistisesti, jos ampuu kiikarikiväärillä autoa renkaaseen, auto räjähtää ja lentää kymmenen metrin korkeudelle ilmaan, ja tulee kovalla ryminällä alas. Useimmiten se jää vielä aivan kummalliseen asentoon. Yleensä autojen läpi voi jossain määrin kävellä, se ei mitään realistisuuden tunnetta tuo.

Viimeiset sanat

Postal 2 on hyvällä uudelleenpelattavuusarvolla varustettu peli, jota jaksaa tahkota kauan. Tehtävät ovat sopivan monipuolisia ja vaikeita, aseita on riittävästi ja pelin vapaus mennä mihin ikinä lystää ja tehdä mitä haluaa, on erittäin hieno asia. Moninpelin puuttuminen vaan jäi harmittamaan. Pitkät latausajat ovat lisämiinus, ja päähän ampumisen epärealistisuus myös. Autoistakaan ei pitäisi päästä kävelemään läpi, ja pelin raskaus suuressa osassa peliä ärsyttää. Muuten Postal 2 on aivan loistava peli.

Täten annan Postal 2:lle 84/100 pistettä.

# 15

Super Monkey Ball 2: ­ Kädelliset on täällä taas! (GC)


Noin vuosi sitten, ja parikolme kuukautta päälle, julkaistiin Gamecube ja sen ohella lukuisia julkaisupelejä. Yksi lanseerauspeleistä oli Super Monkey Ball. Nyt tämä peli on saanut hienon jatko-osan, Super Monkey Ball 2. Pelin idea kuulostaa varsin naurettavalta ja tylsältä, mutta kun Segallakin on näppinsä pelissä, niin eihän tämä nyt niin huono tekele voi olla?


Pelin juoni ei ole kovin kummoinen, itse asiassa se on todella lapsellinen ja nähty varmasti monessa lasten piirretyssäkin, tosin eri muodossa. Ilkeä, punapeppuinen paviaani Dr. Bad-Boon varastaa paratiisisaarelta isolla imurilla kaikki söpöjen pikkuapinoiden banskut ja lähtee livohkaan. Pelin sankariapinoiden ei auta muu kuin lähteä perään ja estää katalat suunnitelmat. Apinat AiAi, MeeMee, Baby ja GonGon ovat pelin pelattavat hahmot. Käytännössä hahmoissa ei ole eroa kuin (söpö) ulkonäkö. Mitä pelin ääninäyttelyyn tulee, niin simpanssien puhe on pelkkää omituista siansaksa-mongerrusta "monkeyyy, monke-ke-keyy", mutta kyllä sönkötyksen seasta kuuluu välillä apinoiden oikeat nimetkin.


Valittavissa kolme moodia


Pelistä löytyy story mode, challenge mode ja minipelit. Story modessa kuljetaan edellämainitun "juonen" kimpussa ja mennään läpi eri tasoja. Pelissä ideana on kuljettaa pallo lopussa häämöttävään maaliin ja siinä ohessa keräillä banaanejakin, jos vain ehtii. Ja tottakai, eihän se pallo muuten kulje ellei siellä sisällä ole joku apina juoksemassa (kyllä, tämä peli on Japanista!). Story modessa ainoa pelattava apina on AiAi, vaikka muut apinat ovat aina tarjoamassa auttavaa kättä worldien välisissä välivideoissa. Worldeja on 10, joiden vaikeustaso vaihtelee, no, yhdestä kymmeneen. Kenttiä koko pelistä löytyy 150 kappaletta. World 1 on täysin lastenleikkiä, toinen world onkin jo hiukan haastavampi ja niin edelleen, kunnes kohdataan välillä mahdottomaltakin tuntuvia tasoja, joissa ohjain on allekirjoittaneella meinannut mennä ainakin miljoona kertaa ikkunasta ulos. Tarkoituksena on aina päästä taso läpi aikarajan sisällä, joka on joitakin poikkeuksia lukuunottamatta aina 60 sekuntia. Kerätyistä banaaneista saa plussaa, ja vielä enemmän sitä saat kun hurautat kentän läpi 30 sekunnissa tai alle. Jos tiput kentän laidalta äärettömyyteen, aloitat tason kokonaan alusta.


Challenge modessa puolestaan pelataan samoja tasoja läpi kuin story modessakin, mutta tällä kertaa tasot on lajiteltu kolmeen eri kategoriaan vaikeuden tai helppouden mukaan: Beginner, Advanced ja Expert. Myös apinan saa valita, toisin kuin stoorihömpässä. Beginnerissä tasoja on 10, eli yhden worldin verran. Advancedissa onkin niitä jo 30 ja Expertistä löytyy 50. Kuulostaa helpolta, mutta challengessa reunalta tippumisten määrä onkin rajallinen. Saat tippua vain kolme kertaa, tai game over yllättää. Tosin, continueita saa käyttää, mutta jos näin tekee, ei pääse tasojen läpäistyä bonustasoihin.


Minipelien huumaa


Jos yksinpelit alkavat tympiä, eipä hätiä mitiä; SMB2:sesta löytyy minipelejä 12 kappaletta. Aluksi saat kokeilla niistä vain puolet, mutta loput kuusi pitää unlockata pelaamalla joko story- tai challenge-modea. Monkey race on tavallinen rallipeli, jossa kahdesta kahdeksaan apinapalloa ottaa toisistaan mittaa viidessä eri radassa grand prix-muodossa. Harmi, että tasoja on tosiaan vain viisi. Monkey fightissä taasen pelaajat kahdesta neljään apinapalloa pistetään pienelle kentälle, ja nämä mättävät nyrkein toiset ulos areenalta. Voittaja on joko last man standing-tyylillä, tai sitten se, joka on saanut eniten pisteitä.


On vielä monia muita minipelejä; Monkey target, monkey billiard, monkey bowling, monkey golf, monkey boat, monkey shot, monkey dogfight, monkey soccer, monkey baseball ja monkey tennis. Niitä on aika määrä, joten en ala niitä tässä arvostelemaan: se veisi liikaa tilaa. Tosin, parhaimmat minipelit lienevät race, tennis ja target, kun taas huonoimmat soccer, bowling ja shot. Jokainen minipeli on jokin pallopeli (shotia lukuunottamatta), jossa apinat vipeltävät boltsien sisällä. Parhaimmillaan nämä ovat tietysti ison kaveriporukan kanssa.


PÄHKINÄNKUORESSA: SMB2 on partypelien parhaimmistoa. Jos pidit edeltäjästä, ei kannata jättää tätä väliin, sillä tämä on vieläkin parempi. Haaste ja minipelit takaavat, että tämä peli ei jää ihan heti kotelohyllyyn pölyttymään. Ehdoton pakko-ostos, jos vähääkin kiinnostaa.


Hyvää


- Haastetta löytyy
- Minipelit
- Apinat


Huonoa


- Monkey racessa liian vähän ratoja
- Lapsellinen lällynlälly-juoni


Pisteet: 90/100

# 16

WarioWare, Inc. (GBA)
- Paljon mahtuu pieneen peliin


Ennen kuin ostin tämän pelin, niin en oikeastaan tiennyt siitä paljoakaan. Tiesin vain sen sisältävän suuren määrän minipelejä, mutta en kuitenkaan olisi uskonut, että niitä on jopa yli 200! Luulin myös minipelien olevan hieman pitempiä ja laajempia. Nämä minipelit ovat nimittäin todella nopeita ja lyhyitä! Olin myös kuullut pelistä kehuja, joten ajattelin, että ostamalla WarioWare, Inc:n saan minipeliviihdettä pitkäksi aikaa. No, niinhän siinä sitten kävikin?

Wario iskee jälleen

Tällä kertaa ahne ja pahamaineinen Wario on keksinyt tavan, jolla ansaita rahaa muiden kustannuksella. Katsoessaan televisiota Wario huomaa uutisen, jossa kerrotaan pelibisneksen olevan nousussa. Saman tien hän saa loistoidean. Wario palkkaa ystäviään tekemään pelejä hänen puolestaan ja kaikki voitot tulevat tietenkin hänelle itselleen. Pelejä syntyykin oikein urakalla ja niistä kehkeytyy aikamoinen kokoelma, joka sisältää yli 200 nopeatempoista minipeliä, jotka vaativat niiden pelaajalta tarkkuutta ja nopeita refleksejä minipelien yksinkertaisuudesta huolimatta. Näin syntyi WarioWare, Inc.

Mitenkäs tätä pelataan?

Minipelien pelaaminen on tehty todella helpoksi, joten kuka tahansa osaa pelata tätä peliä. Pelejä pelataan vain ristiohjaimen ja A-painikkeen avulla. Jokaiselle pelaajalle löytyy varmasti mieluisia minipelejä, koska pelityyppejä löytyy laidasta laitaan. Pelityypit ovat: urheilu, Nintendo Classics, outo, sci-fi, todellisuus ja älypelit. Jokaisen pelityypin minipelejä löytyy muutama kymmenen.

Pelissä eteneminen

Pelissä kohtaat Warion ja hänen ystäviensä tekemät pelit, jotka sinun pitää läpäistä jatkaaksesi. Heti ensimmäisillä kerroilla läpäiseminen on aika harvinaista, koska minipeleihin ei ole ohjeita. Saattaa mennä pari kertaa ennen kuin tajuat joidenkin minipelien tarkoituksen, mutta suurin osa minipeleistä on niin yksinkertaisia, että tiedät jo ensimmäisellä kerralla mitä pitää tehdä. Ei yhden minipelin mokaaminen kuitenkaan ole niin haitallista, koska peleissä saat epäonnistua neljä kertaa ennen kuin joudut aloittamaan alusta.

Melkein kaikki minipelit kestävät noin viisi sekuntia, joten pelaaminen on todella nopeatempoista. Minipelien nopeus kasvaa edetessäsi ja sinulta vaaditaan yhä nopeampia refleksejä minipelien tullessa kuin liukuhihnalta. Jokainen peli päättyy Boss Stageen, jonka läpäistyäsi pääset pelaamaan seuraavaa peliä. Samalla kun pelaat pelejä läpi avaat myös bonuksia.

Bonukset

Vaikka pelin alussa näyttäisikin olevan jo tarpeeksi pelattavaa, niin lisää on luvassa. Bonukset ovat hyvää ajanvietettä ja niitä avataan samalla kun edetään peleissä. Bonukset ovat yksin- ja kaksinpelejä. Yksinpelit ovat hyviä ja niitä jaksaa pelata yhä uudelleen ja uudelleen ennätyksen rikkomisen toivossa. Yksinpelibonuksia löytyy erilaisia naruhyppelystä Tetrikseen. Bonukset antavat lisäpotkua peliin ja pidentävät sen elinikää.

Kaksinpeliä yhdellä GBA:lla

Kaksinpelin hyvä puoli on todellakin se, että pelaamiseen ei tarvita kuin yksi GBA. Pelaaminen tapahtuu niin, että yksi pelaaja käyttää L-painiketta ja toinen R-painiketta. Huono puoli tuossa saattaa olla se, että kun kaksi pelaajaa ähkii siinä saman GBA:n ääressä, niin pelaaminen saattaa olla välillä hankalaa. Kaksinpelit ovat hyvin erilaisia. Peleistä löytyy esimerkiksi roskien imurointia ja aitajuoksua. Kaksinpelit eivät ole valmiina käytössä pelin alussa, vaan ne pitää avata pelaamalla Warion ja hänen ystäviensä pelejä läpi.

Pähkinänkuoressa

WarioWare, Inc. eroaa muista peleistä yksinkertaisuudellaan, mutta siitä huolimatta sen pelaaminen on hauskaa ja siihen voi jäädä koukkuun. Jokaiseen minipeliin voi yrittää tehdä uusia ennätyksiä, joten pelattavaa riittää. Peleihin ei kyllästy kovin helposti, koska niitä on erityyppisiä ja paljon. Avattavat bonukset tuovat peliin lisämaustetta. Tämä peli on harvinaisen hyvää minipeliviihdettä!

---------------------

Pisteet: 92/100

Hyvää:
- paljon minipelejä
- pitkä elinikä
- bonukset
- nopeatempoinen


Huonoa:
- jotkut minipelit matkivat toisiaan
- minipeleihin ei ole ohjeita

# 17

Robin Hood: The Legend of Sherwood

Robin Hood taktisen pelin aiheena ei ihan ensimmäisenä juolahtaisi kenenkään mieleen. Mainion länkkäripelin, Desperadosin, tekijät Spellbound/Wanadoo ovat kuitenkin muokanneet kuuluisasta legendasta mainion pelin. Teknillisesti peli on desperados uusissa kuosissa, joten kaikki vanhat commandos ja desperados naksuttelijat tuntevat olonsa taatusti kotoisaksi.

Peli seuraa juonellisesti tuttua legendaa tarkasti. Alussa Robin on juuri
palannut ristiretkiltään, ja huomaa vallan poissa ollessaan vaihtuneen, ja
että oma henki kulta on vaarassa. Desperadosin tyylin ensimmäiset tehtävät liikutaan yksin, ja joukkion muut jäsenet tulevat mukaan juonen edetessä. Tehtävät joissa saadaan uusi toveri joukkoon, eivät ole desperadosin tyyliin kuitenkaan pikkutehtäviä, joissa nopeasti kokeillaan uuden hahmon kykyjä, vaan uusi hahmo on sulautettu tehtävään erinomaisesti. Pääsankareita on kuusi. Robin, Marian, Pikku John, Puna Will Scarlett, Tuck munkki ja Studeley. Hahmojen kyvyt on jaettu siedettävästi, joten desperadosista ja commandos ykkösestä tuttu toisiaan täydentävä tiimityö on tärkeää. Robin osaa ampua jousella, kolkata vihollisia ja kantaa niitä piiloon. Marianin neidolta luonnistuu myös ammuskelu sekä parantaminen. Pikku John pystyy kolkkaamaan, ja kantamaan kaksikin vihollista piiloon. Puna Will suojaa muita kilvellään, ja pystyy ampumaan vastustajia ritsalla. Tuck munkki voi jättää maahan houkutukseksi olut-leilejä, ja parannella itseään haukkaamalla lampaanreittä. Studeley osaa tiirikoida ja sitoa vihollisia, sekä heittää ansaverkkoja. Myös vihollisen hämääminen omenaa heittämällä onnistuu.

Päähenkilöiden lisäksi pelissä on kolme erillistä hahmoluokkaa, jotka
toimivat Robinin iloisten heppujen roolissa. Nämä kolme eri hahmoa omaavat tietyt päähenkilöiden kyvyt. Näitä hahmoja saa pelin edetessä mukaansa, kunhan suorittaa tehtävänsä kunnialla, eikä tapa liikaa vihollisia. Tappaminen vaikuttaa Robinin maineeseen, joten kolkkaaminen on suositeltavaa.

Iloiset miehet puissa

Tehtävien välillä palataan Iloisten veikkojen tukikohtaan. Tukikohdassa
pystyy määräämään iloisia miehiä eri tehtäviin. Kutomaan rahamasseja,
rakentamaan ansaverkkoja, tekemään lisää nuolia...Tukikohdassa pystyy myös harjoittelemaan tiettyjä kykyjä. Taistelua ja jousiammuntaa. Desperadosista poiketen, Robin Hoodissa pystyy valitsemaan tehtävään tulevat miehet. Yleensä tehtävissä on juonen kannalta varattu paikka jollekkin teitylle kyvylle tai hahmolle. Esim. jos tehtävässä joutuu tiirikoimaan, pitää mukaan tulla joku siihen pystyvä. Robinin läsnäolo on usein pakollinen. Tehtävien välillä tukikohtaan jääneet Iloiset veikot ovat toimineet ja tehneet tehtävänsä.

Päätehtävien välillä suoritetaan pieniä ryöstelytehtäviä metsikön
siimeksessä. Tehtävissä kerätään pääasiassa rahaa kuningas Richardin
lunnaisiin. Aluksi tehtävät ovat hauska ja mielenkiintoinen lisä, mutta kun
jokaisen väijytyspaikan eri tehtävävariantit on tehty, alkavat tehtävät
toistaa liikaa itseään.

Aseisiin!

Taistelu Robin Hoodissa on toteutettu loistavasti. Taistelutilanteessa hahmo
vetää aseensa esiin, ja kamppailu vastustajan kanssa alkaa. Taistelussa
vastustaja välkkyy eri väreillä, ilmaisten vastustajan puolustuksen ja
valmiuden. Hahmo tekee piston painaessa vihollista, ja erikoisliikkeen/ison
kaarevan huitaisun kun hiirellä "piirretään" laaja kaari tai kuvio. Paras
hetki iskemiseen on vastustajan iskujen välissä, ja nopeat sekä yllättävät
erikoisliikkeet. Erikoisliikkeet kuluttavat hahmon kestämistä, ja kun se
putoaa nolliin, hahmo pysähtyy lataamaan energiaansa, ja on silloin helppo
maali. Pitkät taistelut vaativat siis taitoja ja hermoja. Hahmon
taistelutaitoja voi harjoittaa leirissä, ja korkea kyky lisää iskujen
onnistumista. Toisin kuin muissa alan peleissä, ei Robin Hoodissa voi mennä seinän taakse, ampua ilmaan, ja sitten niittää kaikki kulman takaa tulleet viholliset aseilla. Robin Hoodissa ylivoima on tosiaan sitä, ja yksittäinen hahmo pääsee kättelemään itseään viikatemiestä nopeaan, sillä miekalla ei yksinään pärjää kymmentä hilparein varustettua vartijaa vastaan. Siksipä ainakin isoja taisteluja on parempi välttää, ja panostaa hiiviskelyyn. Ja kuten edellä mainittiin, tappaminen ei tee hyvää maineelle. Toisaalta taisteleminen ratkaisee turhan helposti useat ongelmat, kun osaa sitoa sopivasti vihollisen joukot taisteluun.

Hahmoista tosin Pikku John ja Will Scarlett ovat huomattavasti
ylivoimaisimmat taistelussa. Puna Will kaataa helposti kymmenenkin vartijaa kanveesiin yhdellä nuijan huitaisullaan, samoin kuin Pikku John kepillään. Vihollisia on kaikkea sorttia. Keihäällä varustettu nostojalkaväki,
hilparein varustetut vartijat, jousimiehet, miekkamiehet, ratsuritarit ja
ritarit... Viimeisenä mainitut ovat pelin pahimpia vastustajia paksuina
panssareineen ja leveine miekkoineen. Taistelussa kunniakkaat ritarit
lähettävät mieluiten ensin vartijat tappelemaan ennemmin kuin likaavat
itsensä, ja sitten huokailevat näiden kupsahdettua "pitää siis tehdä tämä
itse..." Tekoälyltään viholliset ovat tyydyttäviä, vaikkeivat niitä välkyimpiä.
Paikaltaan kadonnut vartija huomataan pian, mutta kierrokseltaan myöhässä olevaan ei kiinnitetä huomiota.

Suuri ja Kaunis Nottingham

Robin Hoodin maailma on todella kaunis ja tarkka. Kaupungeissa kaikuvat
soitto ja asukkaat käyskentelevät kaduilla. Vartijat patrolloivat, nukkuvat
paikoillaan, ja Kersantit sättivät alokasparkoja. Maastot ja kaupungin osat
ovat hyvin tehty, ja piilopaikkoja sekä etenemisreittejä hahmoille on vaikka
muille jakaa. Äänet on toteutettu mallikkaasti, vaikkei itse ääninäytely
kovin kummoista olekkaan. Musiikki taasen on erinomaista ja tunnelmallista. Jokaiseen tehtävään on siihen sopiva musiikkinsa.
Juonen edetessä samoissa kaupungeissa käydään useamminkin, mutta eri
aikoina. Yöllinen nottighamin kaupunki eroaa suuresti päiväisestä, tai
sumuisesta iltapäivästä, ja tarjoaa näin uusia taktiikoita, ja piristää
peliä. Tietysti tämä on pakko, sillä samaa kenttää samanlaisena ei jaksaisi
vetää läpi. Myöhemmin Robinin liittouduttua Isänsä vanhojen ystävien kanssa, ja näiden ryhtyessä avoimeen sotaan Richardia ja hänen liittolaisaan vastan, peli vaikeutuu. Tehtävät joissa pääsee taistelemaan liittolaisten kanssa ovat todella hauskoja sekä mielenkiintoisia. Usein Robinin miehille jää vaikein osuus. Heikentää vartiota sieltä ja sieltä, ja avata portit toisaalta, jotta lukumääräisesti alemmat liittolaiset pääsevät rynnimään eteenpäin. Tehtävien välillä suoritetaan tiedusteluja, isketään
joukko-osastojen kimppuun Sherwoodin siimeksessä ja otetaan siinä sivussa heille niin turhat rahat parempaan käyttöön. Tehtävissä esiintyy Legendan kaikki hahmot, ja näitä vastaan pääsee mittelemäänkin kovissa kaksinkamppailuissa, ja mm. Vallatessa Derbyn linnaa on Robinin tehtävänä käydä kova kaksintaistelu Vihollisen kenraalin
kanssa... (olisiko pitänyt sittenkin treenata Robinin taitoja miekalla
lisää...)

Pelillisesti Robin Hood on kiinnostava ja hyvin toteutettu aihe. Jokaiselle
Desperados ja Commandos fanille se varmasti tarjoaa rahoille vastinetta.
Pelissä on Desperadoksen tyyliin laskuri, joka laskee käytetyn peli ajan, ja
vanha veteraani vetää pelin läpi noin 24 tunnissa. Eli mitään yltiöpitkää
peliä ei odotettavissa ole, mutta sopivina annoksina nautittuna peli on
mainio. Itse tosin jäin aivan koukkuun, ja vedin pelin läpi kahden päivän
mittaisessa putkessa. Mikäli aihepiiri ei pelota, ja kiinnostusta
pelityylille löytyy, saattaa iloisten veikkosten seikkailu juuri sinulle.
Varsinkin kun kyseisen pelityylin edustajia ei juuri liikaa edustettuna ole.

Hyvää:
+ Aihepiiri
+ Musiikki
+ Taistelun toteutus
+ Tehtävien sopiva erilaisuus mielenkiinnon ylläpitämiseksi

Huonoa:
- Ääninäyttely
- Itseään toistavat sivutehtävät


Pisteet: 90/100

# 18

C&C generals arvostelu

ensin kun tuolla alussa sanottiin että westwood on ylittänyt itsensä ei pidä paikkaansa koska ea-games osti command & conquersin westwoodilta. peli on kyllä tosi hyvä ja näyttävä ja näytää vanhan command & conquer sarjan konkarista aivan uuden sukupolven sodalta ja puutteet ovat kutakuinkin samat kuin ret alert 2sessa. esim yksinpelin lyhyys kahakoiden helppous yms. mutta silti peli on pelkkää plussaa. onko tämä ollut ennen mahdollista räjäytä pato ja luo hyökyaalto joka tuhoaa kaiken sen alle jäävän tai lähetä erikoisjoukkoja helikopterista suoraan vastustajan jo valtaamaa rakennukseen? mutta mainoksissa kun sanottiin että yksikköjä on enemmän kuin koskaan ennen oli tyhmä veto. no okei voihan niitä tietysti paljon kuin joukkueita on ensimmäisen kerran kolme joten katsokaa kuinka paljon yksikköjä on esim tiberian sun pelissä nodilla saman verran yksikköjä kaikille kolmelle joukkuelle ja kehuskelemaan ja kun tuolla ylhäällä sanottiin että enään ei tarvitse hakea malmia harvester eksiköllä niin mitä vikaa malmin/tiberimin haussa oli? mun mielestä on paljon tyhmempää/yhtä tyhmää kuin hakea kuljetushelipadilla rekalla tai workkereillä joitain tavara kontteja joiltakin lastauslavoilta ja joukkueiden tasoerot vähän kummastutti. tässä on jaettu entiset eksiköt joten kuten tasaisesti eri joukkueille ja keksitty vähän muunneltuja yksikköja ja kuinka voit ampua patriotilla (ilmatorjuntaohjukset) maakohteita ja yksikkojä on tosiaan ihan samanlaisia kuten usa toma hawk misles kiina nuke kannon ja se joku artilleryn tapainen (tiperian sun) gla se joku ihmeen ohjuslaukaisualusta josta voi ampua sekä kemiallisia että räjähtäviä ohjuksia. ja gla on kaksi tankkia ja kiinalla ja gla on molemmilla ihan saman näköiset konsuautot. tietenkin jotkut ajattelee tee itse parempi. no tekisin jos pystyisin mut kun en pysty. mielikuvitusta lisää ja uutta peliä taas kehiin.

+:grafikka mun mielestä ihan hyvin pelin aikana kulkeva juoni ja kolme melkein hyvin tasapainoitettua joukkuetta

-ei tuu heti mieleen... yksinpelin lyhyys kahakoiden helppous öö... aina se ianikuinen jotkut taistelee melkein yhdyskunnan hyödyksi ja toiset haluu vai nirrin kaikilta vastaan tulevilta pois

peli sarjan tunteville ihan hyvä ostos. haluisin ehkä vielä kirjoittaa jotakin mutta en ehdi.

95p.

# 19

Shenmue 2 (Xbox)

------------------------------------------------

X-pakettimatka Hong Kongiin

Dreamcastilta Xbox:lle kääntynyt Shenmue 2 on enemmän kuin peli. Se on virtuaalinen pakettimatka Hong Kongiin ja Kiinan maaseuduille, joiden maisemiin ja katuelämään voi uppoutua viikkokausiksi, viisumivapaasti.

Tarinallisesti Shenmue 2 jatkaa siitä mihin ensimmäinen osa jäi. Ryo saapuu Hong Kongiin etsimään isänsä murhaajaa ja mahtipontisuuden kruunamatonta kuningasta Lan Di:tä. Astuessaan laivasta pelaajaa lyödään kasvoille varsinaisella kulttuurishokilla. Ryo ei tunne kaupungista ketään, rahaa ei ole niinkuin ei tietoa siitä mihin pitäisi mennä ja Aurinkomatkojen opastakaan ei näy missään... Kuulostaa tylyltä mutta tästä lähtökohdasta on kaksi merkittävää hyötyä; tilanne vaikuttaa uskottavalta, sillä ollaanhan pelissä täysin vieraalla maalla, sekä samalla saadaan ovelasti pelaaja tuntemaan sympatiaa pelin sankaria kohtaan joka on vähintäänkin yhtä hämillään kuin ohjaimen tatteja pyörittelevä "Ryon kohtalon jumala", pelaaja itse. Alkujärkytyksen jälkeen Ryo alkaa pikkuhiljaa saamaan kavereita, löytää töitä sekä alkaa jäljittää herra Zhu:ta, joka on Ryon ainoa johtolanka Lan Di:n jäljille.

Ulkoisesti Shenmue 2 on vakuuttavan näköinen. Tekstuurit ovat monipuolisia ja hahmot uskottavasti animoituja, muutamia mongoloidi-kädenvääntäjiä lukuunottamatta. Grafiikkaa suuremman vaikutuksen tekee kuitenkin suuret avarat kaupungit, joiden kadut kuhisevat elämää. Jokaiselle vastaantulijalle voi jutella ja melkein minne vain voi halutessaan mennä. Vaikkei vastaantulijoilla olekaan mitään tärkeää sanottavaa ja vaikka juoni kuljettaakin pelaajaa melko lineaarisesti paikasta toiseen on näillä pikkuseikoilla onnistuttu luomaan illuusio oikeasta kaupungista, mikä on yksi syy Shenmuen mukaansatempaavaan ja uskottavaan tunnelmaan.

Koska kyseessä ei ole mikään tavallinen Inter Rail-reissu kohtaa Ryo matkallaan monenlaisia haasteita. Pelin alkupäässä keskitytään lähinnä tekniikoiden harjoitteluun Kung Fu mestarien opastuksella. Nämä tehtävät vaihtelevat liikkeiden opettelusta putoavien lehtien kiinni ottamiseen ja kirjapinojen kantamiseen. Tehtävien tarkoitus on ennenkaikkea opettaa kärsimättömälle ja kostonjanoiselle Daniel Sanille... Anteeksi, siis Ryolle kärsivällisyyttä ja nöyryyttä. Edellisosan tyylin matkan varrella lätty lätisee myös erilaisten reaktiotestien muodossa tai vapaina taisteluina à la Virtua Fighter.

Reaktiotesteissä pelaajan pitää nopeasti painaa oikeaa nappia tai näppäinyhdistelmää onnistuakseen tyrmäämään vastustajan tai väistämään tämän hyökkäyksen. Parhaimmillaan näissä kohtauksissa tuntee itsensä todelliseksi Kung Fu mestariksi, kun useiden näppäinsarjojen seurauksena Ryo niputtaa vastustajat näyttävien koreografioiden seurauksena. Sama tosin toimii myös toisinpäin, kun Ryo lukuisten voitokkaiden taistelujen jälkeen menehtyy liukastuessaan kosken reunalla, on huumorintaju todella kovalla koetuksella.

Vapaat taistelut ovat kohtalaisen hyvin toteutettuja ja liikkeitä on paljon mutta harmittavasti suurin osa taisteluista on liian helppo voittaa toistamalla yksinkertaisia "väistö-potku-potku-potku"-sarjoja. Kamera ei myöskään hektisimmissä taisteluissa pysy mukana ja useampaa vastustajaa löylytettäessä ei oikein aina itsekään tiedä mitä siinä kuhinassa oikein tapahtuu. Vastustajien nöyryyttävä piekseminen on kuitenkin ratkiriemukasta puuhaa, olivat kukkahattutädit tästä mitä mieltä tahansa.

Näiden lisäksi matkan varrella Ryo voi kerätä erilaisia leluja, sekä pelailla vanhoja Segan kolikkopelejä. Vaikkei näillä juonen kannalta merkitystä olekaan, saa lelujen keräämisellä tyydytettyä pahimman Pokemon nälkänsä ja vanha Afterburner tarjoaa kunnon nostalgia-tripin. Xbox versiossa Ryolla on mukana myös kamera, jolla voi räpsiä kuvia matkan varrella. Tiettyjen ihmisten kuvaaminen avaa osia Shenmue sarjakuvasta, joka valoittaa hieman pelin tapahtumia. Oma albumini oli tosin täynnä erilaisia tulostusta vaille valmiita postikorttikuvia maisemista ja paikallisista kauniimman sukupuolen edustajista.

Kaikenkaikkiaan Shenmue 2 on loistavaa viihdettä. Närää aiheuttavat ainoastaan järkyttävä ääninäyttely ja kankeahko ohjaus. Osa englanninkielisistä näyttelijöistä vetää roolinsa todella yli ja Ryo tuntuu kulkevan yleensä kuin näkymättömiä kiskoja pitkin, mikä johtaa muutamiin noloihin tilanteisiin suuren Kung Fu sankarimme törmäillessä ovenkarmeihin matkalla ulos. Nämä ovat kuitenkin niin kosmeettisia virheitä, etteivät ne satunnaista Kiinan virtuaalimatkailijaa häiritse alkumetrejä pidempään. Peli nimittäin tempaisee niin tehokkaasti mukaansa, eikä päästä irti ennenkuin olet ymmärtänyt Kung Fun periaatteet, saavuttanut mielenrauhan, löytänyt sisäisen sankarisi sekä tiesi Kiinaan, legendan alkulähteille, johon tarina kirjaimellisesti päättyy kuin seinään. Pelin päätös ei kuitenkaan ole niin järkyttävä kokemus kuin olisi odottanut. Yksi etappi on jälleen saatu päätökseen mikä aiheuttaa lämpimän tunteen jossain syvällä sisällä.

Sitten vaan odottamaan sitä Yu Suzukin seuraavaa kulttuuritekoa, Shenmue-saagan seuraavan osan julkaisua. Jottei aika kävisi pitkäksi kannattaa sitä odotellessa käydä Queens Roadilla nauttimassa Sapporo-virvokkeita, Kowloonissa hiomassa taistelutaitoja tai valokuvaamassa osuvasti nimetyn Bailu-kylän ympäröivää luontoa.

Kouluarvosana: 9 1/2

# 20

Splinter Cell

"My name is Fisher... Sam Fisher"

Tom Clancy's Splinter Cell ei perustu Tom Clancyn kirjoittamaan kirjaan vaikka pelin nimestä niin voisikin päätellä. Tom Clancy on nimittäin vain "hyväksynyt" Splinter Cellin tarinan. Tom Clancyn nimellä siis vain yritetään myydä peliä. Vaikka Clancy ei pelin tarinaa olekaan kirjoittanut on se silti kiinnostava ja hyvä, joskin ainakin osittain ennalta arvattava. Pelin lähtökohdat ovat seuraavanlaiset... Georgiassa on presidentti Nikoladzen valtaan nousun jälkeen alkanut "mystisesti" katoamaan amerikkalaisia agentteja. Näiden henkilöiden kohtaloa lähetetäänkin tutkimaan paras ja kokenein saatavilla oleva agentti eli Sam Fisher. Tämä on siis vain juonen lähtökohta ja pelin edetessä päästään hiiviskelemään mm. CIA:n-päämajaan, öljynporaus-lautalle sekä Kiinan suurlähetystöön. Vaikka kentät sijaitsevatkin eri puolilla maailmaa, niissä kaikissa on silti ainakin samantapainen tehtävä: Sinun pitää hiipiä määrättyyn paikkaan sisään ja sen jälkeen ulos (tietenkin jälkiä jättämättä).
Splinter Cellissä sinä olet siis NSA:n (National Security Agency)-agentti Sam Fisher.

Erilaisia tehtäviä Splinter Cellissä on yhdeksän (+ 1 harjoitus-kenttä). Tämä ei ikävä kyllä ole riittävästi ja kovin pitkä peli ei Splinter Cell ole. Haastetta pelistä kumminkin löytyy... eikä pelkästään sinne, tänne räiskimällä pääse ensimmäistä tehtävää pidemmälle. Vielä lisää vaikeutta tuo vapaan tallennuksen puuttuminen. Pelissä käytetään siis "tallennuspisteitä", joita kumminkin on yleensä riittävän tiheään. Joten vaikka sankari kuolisikin ei peliä kovin kaukaa tarvitse aloittaa. Erilaisia vaikeus-asteita pelissä on kaksi: Normal ja Hard. Näillä kahdella vaikeus-asteella ei kumminkaan ole kovin suuria eroja. Oikeastaan ainut ero on, että vaikeammalla vaikeus-asteella oma hahmo ei kestä hyvin luoteja ja viholliset taas ovat hieman kovakuorisempia.

Näppäimet ovat pelissä melko loogiset ja hyvät, joskin hieman vaikeasti opittavat. Puolen tunnin pelaamisen jälkeen pitäisi Splinter Cellin kontrollit olla kumminkin jokaisella hyvin hallussa. Näppäimet toimivat lyhyesti seuraavanlaisesti: Oikea sauva liikuttaa hahmoa, vasen sauva kameraa, Y,B,X ja A ovat varattu erilaisille toiminnoille, oikeasta liipaisimesta Sam laukaisee aseensa tai käyttää valittua esinettä, myös muut napit ovat käytössä joskaan eivät niin merkittävässä roolissa.
Kameran (kuvakulman) liikuttaminen jätetään siis pelaajan harteille. Tämä kumminkin ehkäisee pahimmat ongelmat kameran kanssa.

Grafiikat pelissä ovat todella upeat. Varsinkin täysin dynaamiset upeat valaistus-efektit ovat hienoa katseltavaa. Pelin dynaamiset valaistus-efektit eivät jää pelkän graafisen kikkailun asteelle, vaan niillä on suuri merkitys itse pelissä. Splinter Cellissä etenemisen salaisuus on nimittäin varjoissa hiipiminen, ja jos sopivaa varjoa ei ole saatavilla niin pitää sellainen luoda itse (esim. ampumalla lamppuja). Pelissä on myös valvontakameroita joiden ohittamiseen tarvitaan valaistuksen "muuttamista" (osan kameroista voi myös kylmästi ampua). Jotta pelaaja ei jäisi aivan avuttomaksi pimeissä huoneissa on hänellä mukanaan yönäkö- laitteet. Niiden avulla näkökenttä muuttuu harmaaksi ja epäselväksi, mutta ainakin niiden ansiosta näkee eteensä. Tämän lisäksi on pelissä myös lämpökiikarit, ne tosin saa käyttöön vasta muutaman tehtävän jälkeen. Molemmat apuvälineet on toteutettu näyttävästi.
Sam Fisherin varustukseen kuuluu myös tiirikka... sen käyttö tapahtuu vasenta sauvaa hitaasti pyörittämällä, avaamalla lukon jokainen salpa erikseen. Tämä on melko hidasta, mutta toisaalta myös jännittävää touhua. Normaalin tiirikan lisäksi on olemassa myös rajoitettu määrä "pikatiirikoita", joilla oven saa auki hetkessä. Eikä Sam Fisherin agenttikrääsä lopu vielä tähän... mukana on myös oven alitse pujotettava optinen kaapeli, lasermikrofoni, erilaisia soihtuja sekä valvontakameroiden häirintälaite. Nämä kaikki vempaimet tuovat peliin tunnelmaa. Tunnelma on muutenkin Splinter Cellissä todella hyvä ja jännittävä... siitä annan sanani.

Aseistus ei ole pelissä pääosassa, eikä varsinaisia aseita kuin 2 kappaletta. Ensimmäinen ase on äänenvaimennettu 5.72mm -pistooli, tällä ei kumminkaan kovin helposti saa isoa vahinkoa aikaan. Muutaman kentän jälkeen saa käyttöönsä myös toisen aseen, SC-20K rynnäkkökiväärin. Tämä onkin jo paljon tehokkaampi ase ja panoksiakin siihen annetaan runsaammin. Isompaan aseeseen (SC-20K) voi myös "liittää" erilaisia panoksia... vaihtoehtoina on mm. sähkö- ja sormuspanokset jotka vain tainnuttavat, seiniin kiinni ammuttavat kamerat sekä kaasukranaatit. Kaiken lisäksi joissakin paikoissa mukaansa saa myös liiketunnistimella toimivia miinoja sekä kranaatteja. Vartijoiden eliminoimiseen on toki muitakin keinoja kuin ampuminen. Voit esimerkiksi hiipiä vartijan selän taakse ja lyödä hänet tajuttomaksi, myös korkealta tehtävä pudottautuminen vihollisen niskaan tekee tehtävänsä. Tehtävät ovat kumminkin Splinter Cellissä hiiviskely pohjaisia, eikä niissä pärjää pelkästään räiskimällä.

Joissakin tehtävissä voi myös joutua "pakottamaan" vartijat yhteistyöhön... tätä ominaisuutta tarvitaan esimerkiksi silmän verkkokalvo- tunnistimella lukittujen ovien avaamiseen tai salasanojen "kiristämiseen". Ominaisuutta ei kumminkaan tarvitse käyttää koko pelin aikana kuin muutaman kerran. Splinter Cellissä on myös pari muuta liikkeitä/ominaisuutta joita tekisi mieli käyttää enemmän, mutta siihen ei ole mahdollisuutta. Kentät ovat pelissä suoraviivaisia ja etenemistapoja on yleensä vain se yksi, tämä häiritsee hieman. Vihollisten tekoäly on pelissä melko hyvää ja se antaa vastusta... tekoäly ei ole kumminkaan mitenkään ilmiömäistä.

Äänet pelissä ovat toteutettu ammattimaisesti. Askelten äänet riippuvat siitä minkälaisella alustalla kävelee, pehmeällä matolla kävely on lähes äänetöntä kun taas soraisella tiellä liikkuminen pitää kovempaa ääntä (tämä vaikuttaa myös peliin). Myös muihin äänitehosteisiin on panostettu... luotien äänet, vihollisten mölähdykset ym. kuulostavat hyviltä. Varsinainen musiikki on kumminkin vain sivuosassa, eikä sitä edes pahemmin ole. Pelin päähenkilön äänenä toimii kokenut Michael Ironside.

Kokonaisuutena Splinter Cell on todella hyvä peli, jossa on upeat grafiikat ja mahtava tunnelma. Minä voinkin suositella peliä varsinkin taktisemman hiiviskelyn ystäville. Jos kumminkin pidät enemmän suoraviivaisesta räiskinnästä ei Tom Clancy's Splinter Cell ole, ehkä juuri sinua varten.


Hyvää:
+Loistavat grafiikat (etenkin valaistus/varjot)
+Hyvä tunnelma
+Paljon erilaista "roinaa"
+Ei ole liian helppo

Huonoa:
-Liian lyhyt
-Suoraviivainen


PISTEET: 92


#21

GTA : Vice City (- 49.90$)
PC-CD-ROM

Peli alkaa sinänsä aika ketusti väittäen että siinä olisi muka joku juonikin mukana, näinhän ei tietenkään ole. Tämä "juoni" rajoittuu alku- ja loppudemoon, kumpaankaan ei tarvitse kiinnittää huomiota, eivät tekijätkään näin ole tehneet. Eli periaatteessa tässä on sama resepti kuin siinä aikaisemmassa GTA-pelissä ja siinä mikä tuli sitä ennen. Suurin osa ajasta on tehtävien suorittamista, tai no, suurin osa ajasta on päätöntä kaahailua ja aseiden testaamista siviileihin, mutta toiseksi suurin osa on tehtävien suorittamista. Laatu näiden tehtävien välillä heittelee useimmin laadun paremmalla puolella. Suurin moraalinen ongelma onkin siinä, että pidätkö enemmän kilpa-ajoista vai rajuista katutappeluista moottorisahan kanssa, mielipiteelläsi ei ole väliä, kumpaakin joudut suorittamaan.

512MB DDR - 170$

Graafisesti VC on värikäs kuin sateenkaari ja kiiltävämpi kuin vastapesty vauvanpeppu. Se näyttää hyvin yksinkertaiselta ja sitä se onkin, mutta ei se menoa haittaa ja oikeastaan siihen tottuukin vielä. Bonuksena autot hajoavat nätisti konepelti takaluukulta ja ihmisetkin ruiskuttavat kiitettävästi verta moottorisahan edessä. Tökeröt vesi/veripisarat kamerassa ovat yksi turha yksityiskohta muiden seassa. Välivideoissa hahmot horjuvat jälleen yhtä keinotekoisesti kuin aikaisemminkin. Eli vaatimukset eivät isoja ole ja jos GTA3 toimi, kaiken logiikan mukaan tämänkin pitäisi.

Vivanco näppäimistö - 19.95$

Yksi asia mistä tykkään on että kun olen juuri ryöstänyt pankin ja kymmeniä poliisiautoja on perässäni, tukenaan SWAT , helikopteri, tiesulkuja ja muutama agentti, on käytössäni sentään hyvä pelattavuus. Hyvä autokaan ei tietysti ole pahitteeksi. Onneksi ohjaamani autot liikkuvat sinne minne haluan ja juuri silloin kun haluan, pahaksi onneksi myös poliisit tulevat/ilmestyvät sinne minne haluan ja juuri silloin kun olen siellä, ellei jopa aikaisemmin. Peli huijaa aika riivatusti takaa-ajoissa ja kilpailuissa, mutta sille kun ei paljoa mahda. Ei peli heitä eteesi mitään mahdotonta, mutta kymmenet uusinnat yhdestä kilpa-ajosta saivat minunkin lyömään näppäimistöni kahteen osaan, kun taidoista epäonnistumisessanihan ei ollut kyse.

The Best Of The 80`s - 30$

Ääninäyttelijät ovat hyvä lisä joita ei aina peleissä ennen kuullut ja jos kuuli, toivoisi että ei olisi. Niin mutta nythän meillä on oikein näyttelijöiksi itseään kutsuvia henkilöitä hahmojemme takana esittämässä mahdollisimman kliseisiä ääninäytteitä ja paria poikkeusta lukuunottamatta, hyvin he onnistuvat. Tosin omasta mielestä radion sisällä asuvat pikkuihmiset hoitivat hommansa paljon tyylikkäämmin kuin miehet Hollywoodista. Radiomainokset ovat niin hienosti toteutettuja kopioita vanhoista mauttomuuksista, että on ihme jos ei edes hymyilytä kun kuulet uudesta kyttäkaksikko-sarjasta, Yippe and the alien.
Musiikissa taas onkin luvassa vain ja ainoastaan kasari musaa, räpistä poppiin ja sieltä rokkiin. Jos olet kuin minä ja petyt tarjontaan, voit lisätä oman juuri hankitun Best Of The 80`s-hittikokoelman mp3 kansioon ja vòilä, olet kahdeksankymmentäluvulla. Joka tapauksessa, radion tahtoo pitää auki ihan vain... kuunnellakseen sitä?

Peli läpi - Korvaamatonta

87/100

Minimi: P3-800/128 Mb, 32 Mb 3D-kortti
Suositus: P4/Athlon, 256+ Mb RAM, 64+ Mb 3D- kortti

# 22

Rally Trophy

Pelityyppi: Urheilu- ja ajopelit

Julkaisija/kehittäjä: JoWood / Bugbear

Kotisivut: http://www.rallytrophy.com

Laitteistovaatimukset: 300 MHz, 64 Mt RAM, 8Mt 3D-näytönohjain

Testattu: 1330 MHz, 318 Mt RAM, GeForce4 Ti4200, Microsoft-rattiohjain

Pelin tekijöiden mukaan haasteena oli haastaa Colin Mcrae, Rally Championship ja Pro Rally. Pelin tekijät ovat suomesta, ja on välillä hyvä että suomestakin tulee rallipelejä, ja kunnollisia semmoisia. Itse odotin silloin joskus tätä peliä suuresti, ja se myös kannatti. Meillä suomessa se saavutti suuren suosion. Suosio johtui varmasti siitä, että se se oli suomalainen ja autot olivat 70-luvulta.

Grafiikka upeaa, Autot mahtavia


Grafiikka on upeaa. Joskus voit unohtaa, että pelaat ralli peliä, koska radat ovat niin upeita, että se vaikuttaa aivan normaalilta ajaa, jos vaikka katselet tämän tyylistä maisemaa: aurinko heijastaa silmiäsi, järvet ympäröivät katsettasi, jokunen puu, huono hiekkatie jossakin korvessa ja pelin aiheuttama tunnelma.

Kun aurinko paistaa sinua päin, niin se ei ole vaan pari ympyrää vaan se todella häikäisee! Grafiikka yltää pelissä niin pitkälle, että on helppo ajaa kun tietää mitä on tulossa. Kartan lukijasta ei ole apua, koska se vain aina valittaa ja joskus lukee aivan omiaan. Pelissä on ''niitä kunnon autoja'' Eli mm. Ford Escord ja Mini Cooper. Pelin uusin auto taitaa olla Lancia Stratos, mikä ei ole myöskään mikään nykypäivän auto, koska se on vuodelta 75' . Pelissä on kerrankin Etu- ja takavetoja. Ylensä ralli peleissä on vain takavetoja. Tämä peli on tehty niin hyvin Grafiikallisesti ja sijoitettu 70-lukuun, että siinä herää kyllä jokakaisella vanhat muistot mieleen. Grafiikka moottoria on kiitelty, koska peliä ei edes saa pätkimään.

Ralli trophy lyö Grafiikoillansa ja ajotuntumalla muut ralli pelit 10-0.


Äänet


Äänet eivät yltäneet grafiikan tasoon. Moottori äänet ovat Ok, mutta sitten auton runko välillä nitisee, natisee ja kolisee, ilman mitään syytä. Kartturi on varmaan 50-vuotias kännikala, koska hän juuri ja juuri tuntuu olevan hereillä. Eivät äänet kaada koko peliä, mutta on tämä pieni miinus pelille.

Vauriot

Vaurioita ei tule helposti ja se on aloittelijoiden kannalta hyvä asia, ja taitoreiden osalta huonoa. Auto kyllä lähtee oikeissa paikoissa ulos, mutta vaikka ajaisit autolla 200km/h kalliota päin ja autostasi lähtee vain konepelti hiukan auki, ja moottoriin ei tule naarmuakaan. Toivottavasti tulisi päivitys mikä korjaisi sen, nyt on kyllä jo vähän myöhäistä.

Ohjaus


Jos pelaat ratilla niin alkuperäiset asutukset ovat aivan väärät. Ne ovat herkät ja auto on heti poikittain tiellä jos käännät rattia hiukankin liikaa. Kannattaa säätää kääntyvyyttä aika alhaiseksi ja sitten homma alkaa ''luistamaan''. Ratti tekee pelistä paljon luontevamman kuin jos ajaisit näppäimistöllä. Itse ajan näppiksellä, koska ratti vie peli pöydästä liikaa tilaa ja sitä ei pysty helposti kiinnittämään pöytään.

Rally Trophy vs. Colin McRae

Tämä oli tasainen taistelu. Colinissa oli grafiikoissa puutteita ja Rally Trophyssa taas oli hyvät grafiikat. Colinissa oli aivan uusia autoja ja Rally Trophyssa taas 70-luvun.

Molemmissa on hyviä ja huonoja puolia. Arvosteleminen näiden kesken tuo tuloksen, että molemmat ovat hyviä ja tasavertaisia. Itse pidän kyllä enemmän Rally Trophystä, koska siinä on vanhat ja kunnolliset autot. En oikein pidä näistä uusista autoista, koska kaikki näyttävät lähes samanlaisilta.

Plussat ja miinukset


+ Grafiikat

+ Autot

+ Upeat pelimaisemat


- Äänet

- Kartturi

- Perä lähtee turhan helposti mutkissa.


# 23

GTA:Vice City

Aluksi luulin että kuten muissakin GTA peleissä on totuttu Vice City alkaa videolla jossa saa tuntumaa pelin juonteeseen. Tämän jälkeen on taas tuttujen, helppojen alkutehtävien vuoro. Mutta huomasin aika nopeasti ettei nämä olekaan ihan niitä samoja tehtäviä mitä GTA3:sessa pelailtiin.

Peli näyttää ja kuulostaa aluksi aivan samalta kun GTA3, mutta eroja on kyllä, ja paljon. Värit ovat iloisia ja neoni loistaa melkein joka kadunkulmassa, vaatteet ovat autenttisia ja erityisesti musiikki on viihdyttävää ja "so 1980:s".

En tiedä pelin rakenteesta mitään mutta näkemäni perusteella voisin arvata että Vice Cityssä on sama grafiikka-kone kun GTA3:sessa. Ja grafiikka onkin toimivaa ja tarpeeksi hienoa minulle. Äänimailma on erittäin hyvä, ihmiset huutaa perään ja tööttää koko ajan ja hymy on aina erityisen herkässä kun pelihahmo huutaa rivouksia samalla kun varastaa mummon auton tai ajaa lenkkeilijän yli.

Pelissä nyt ei minun mielestä loisteta väkivallalla vaikka sitä onkin paljon, mutta ei se ole ainoa ominaisuus tässä pelissä. Ymmärrän kyllä että vanhemmat eivät halua lastensa pelaavan tällaisia pelejä, mutta sanon vain omasta kokemuksesta että en ole tappanut ketään, ajanut kenenkään yli, ryöstänyt pankkeja jne vaikka olenkin pelannut sellaisia klassikoita kun Carmageddon, Harvester ja GTA-sarjan pelejä nuorena. Ja nyt 19-vuotiaana on hauskaa välillä rentoutua kaikesta ja ajaa parin mummon yli tai ottaa ase esiin jossain kaupassa Vice Cityssä ja tappaa myyjä.

Tehtävät ovat monipuolisia ja niitä on ihan tarpeeksi minulle, en ole mikään himopelaaja ja kyllästyn nopeasti peleihin joten pelaan niitä aika pitkällä aikavälillä joka johtaa siihen että menee aikaa ennen kun olen päässyt pelin läpi. Nyt olen taas pelaillut Vice Cityä ja luulin olevani aika pitkällä ja lähestyväni nopeaan tahtiin 100% haamurajaa jolloin muuten saa henkivartijat ettei tarvitse enää kävellä yksin pimeässä kujassa. Joten päätin katsoa Statseja, joka on hienon hieno yksityiskohta pelissä. Oli JO 35% täynnä joten pituutta pelissä on minulle aivan riittävästi. Mutta vähän on turhaa tietysti että saadakseen 100% on hypättävä kaikki hypyt ostettava kaikki talot jne. Mutta vasta silloin on se 100% niin siihen sitten tähdätään.

Autot ovat tärkeässä osassa pelissä (Grand Theft Auto) ja niihin onkin panostettu aika lailla. Autot ovat aika todentuntuisia ja erityisesti autokaupasta saadut erikois-autot ovat maukkaita. Pelissä on uudistettu muun muassa vauriomallinukset ja nyt voi ampua renkaat rikki jolloin poliisisedillä on vähän vaikeampi hallita autojaan. Helikopterit ovat myös hauskoja vaikkakin se on pirun vaikeata oppia niillä lentäminen. Mutta paras uudistus Vice Cityssä on prätkät ja mopot. Se on jumalattoman hauskaa lähteä liikkeelle PCJ 600:sella nokka ilmassa ja ajaa tuhatta ja sataa siltojen yli, hypätä hyppyreistä vaikka tietää että tämä tulee sattumaan. Ja onneksi kaatuminen on aika helppoa = on aika vaikeata ajaa niillä kovaa koko ajan. Koska heti kun tekee yhden virheliikkeen niin katuu, ja jos ei näin olisi prätkät olisivat aivan liian ylivoimaisia verrattuna autoihin. Mutta onhan niitä nopeita autojakin, lempiautoni on Banshee joka on oikeassa elämässä nimeltään Chevrolet Corvette. Se on aika nopea mutta hallittavissa myös kaarteissa. En muista jos GTA3:sessa oli sellainen hauska ominaisuus että voi polttaa kumia, mutta Vice City:ssä voi ainakin polttaa kumia, ja oi kun se on niin hauskaa.

Isoin miinus mielestäni on moninpelin puuttuminen vieläkin. En tiedä enkä ymmärrä mikseivät Rockstar Gamesin äijät voisi laittaa moninpeli-tuen tähän nyt jo paikkansa autohurjastelun kärjessä varmistaneen pelisarjaansa. Se toisi vielä paljon lisää hauskuutta jos kavereita vastaan tai vaikka kavereitten kanssa voisi cruisailla ympäri Vice Cityä.

Loppujen lopuksi tämä on kyllä yksi parhaista peleistä kautta aikojen minun historian kirjoissa, jos vielä se moninpeli lisätään seuraavaan GTA:han (jos sellaista tulee/on tulossa) on tämä minun mielestä ehkä paras pelisarjakin kautta aikojen. Joten te jotka ette ole vielä kokeillut peliä niin kannattaa kokeilla!

95/100

+autot
+prätkät
+vapauden tunne
+iso kaupunki

-moninpelin puuttuminen


# 24

Medieval: Total War (PC)

Massasta erottuminen on aina eduksi, varsinkin rankasta ideapulasta kärsivässä RTS-genressä (Real Time Strategy). Medieval on RTS-genren kypsin edustaja, jossa taistelut voidaan voittaa muullakin kuin pelkällä ylivoimalla. Tai no oikeastaan Medieval kuuluu vain puoliksi kyseiseen genreen, koska toinen puoli peliä on täysiverinen vuoropohjainen strategiapeli.

Medieval on Shogun: Total War -pelin jatko-osa. Edellinen osa sijoittui samuraiden aikaiseen Japaniin, joten hieman läheisemmän aihepiirin luulisi kiinnostavan pelaajien enemmistöä paremmin. Perusasiat on viisaasti jätetty ennalleen, mutta kaikkea on lisätty ja monipuolistettu. Kuten edeltäjässäkin, Medievalissa on hyvin paljon taustatietoa. Euroopan historian lisäksi jokaisesta valtakunnasta löytyy tietoa. Nämä eivät tietenkään pelaamisen kannalta ole kriittistä tietoa, mutta mukava lisä joka tapauksessa.

Medieval sijoittuu keskiaikaiseen Eurooppaan, jossa päästään mellastamaan vuosien 1087 - 1453 välillä. Mukana on Euroopan kartta aina täältä kotoisesta Suomesta Saharan aavikon pohjoisosiin asti ja Venäjältä Atlantille saakka. Alueella on 12 erilaista valtakuntaa, joilla voi pelata. Yksikkötyyppejä on reilusti yli 100 ja jokaisella pelattavalla valtiolla on omia erikoisyksikköjä.

Haastetta vaihteeksi

Onneksi on vielä pelejä, jotka eivät ole menneet siitä kohtaa ali missä aita on matalin. Medievalia ei todellakaan mennä läpi päivässä tai parissa ja uudelleenpelaamisarvoa löytyy. Vaikeustason saa säätää mieleisekseen neljästä eri vaihtoehdosta. Myös eri valtakunnilla pelatessa on eri vaikeustaso aloituksesta johtuen. Pienoisella Tanskalla on karussa pohjolassa huomattavasti vaikeampi pelata kuin valtavalla Bysantin pyhällä keisarikunnalla. Pakkaa tosin sotkee myös se, että pelissä on kolme eri aloitusajankohtaa, jolloin Euroopan valtioiden rajat näyttää enemmän tai vähemmän erilaisilta.

Kun orpo pelaaja ensimmäisen kerran heitetään kampanjan keskelle, pelin laajuus ja monipuolisuus suorastaan hämmentää. Pelissä on kyllä tutoriaalit joissa käsitellään perusteet sekä RTS-osuudesta että strategiaosuudesta, mutta silti alussa ollaan vähän tuuliajolla. Shogunia pelanneena pääsin pelin juoneen kiinni kuitenkin varsin nopeasti, eikä täysin ummikonkaan kauaa tarvitse ihmetellä asioiden kulkua pelin selkeyden ansiosta. Tosin englanninkielen taito on välttämätön, jos kampanjaa aikoo pelata. Kaikki tärkeät tiedot saa helposti kädenkäänteessä esille, eikä mikromanagerointia onneksi ole. Viemällä hiiren jonkun tiedon päälle, peli tarjoaa käyttäjäystävällisesti selityslaatikon, jossa selkokielellä selitetään mitä tieto käytännössä tarkoittaa. Kampanjassa Eurooppa on jaettu provinsseihin jotka ovat kaikki yksilöllisiä niin maastoltaan, uskonnoiltaan kuin tuottavuudeltaankin. Armeijat on kuvattu nappuloina, joita sitten siirrellään ympäriinsä.

Johtajilla on erityisen tärkeä osuus Medievalissa. Jos hallitsijasi kuolee, eikä hänellä ole yli 16-vuotiaita perillisiä, valtakuntasi joutuu anarkiaan ja peli päättyy. Näin ollen kannattaa aina katsoa mihin taisteluihin hallitsijaansa ja hänen perillisiä lähettää. Yksi mukavimmista uudistuksista on hallitsijoiden ja kenraalien persoonallisuudet. Näitä ominaisuuksia he keräävät pelin aikana taisteluista ja muista tapahtumista. Esimerkiksi kruununprinssini oli juoppo, joka nautti tappamisesta ja ihmisten kiduttamisesta. Sulttaanini sen sijaan oli saanut hyvän puolustajan maineen torjuessaan puolet isomman ristiretkeläisarmeijan. Nämä hyveet ja paheet, joita henkilöt saavat, vaikuttavat alaisten ja vihollisen suhtautumiseen sinua kohtaan.

Pakkokäännytystä ja miekkalähetystä

Uskonto ja diplomatia on myös saatu mahdutettua peliin. Tosin kuten pelin nimikin kertoo, sodankäynti on se ykkösasia. Diplomatia rajoittuu sota, neutraali tai rauha -akselille. Diplomatiaa voi harrastaa diplomaattien voimin, jolloin he toimivat samalla myös vakoilutehtävissä. Mielenkiintoisena piirteenä voit naittaa omia prinsessojasi naapurimaiden hallitsijoiden kanssa vahvistaaksesi ystävyyssuhteita. Uskontoja on pelissä yhteensä kuusi erilaista ja ne aiheuttavat pelissä, kuten oikeassa elämässäkin, epävakautta. Sen takia jokainen valtio harrastaa käännytystyötä pappien ja vastaavien voimalla. Omien provinssien uskontona kannattaa olla aina se "ainoa oikea uskonto" eli siis se uskonto, jota valtiosi edustaa. Jos diplomaatit tai saarnaajat alkavat ärsyttämään, niin salamurhaajan palvelukset ovat tietenkin käytössäsi. Harmittavasti Shogunista tutut salamurhausvideot loistavat poissaolollaan.

Raivoavat taistelut

Taisteluosuus on pelin helmi. Ruudulla voi kerrallaan olla kummallakin puolella melkein 1000 sotilasta ja reservissä voi olla kummallakin tuhansia sotilaita lisää. Jokainen sotilas näkyy ruudulla, joten taistelut tuntuvat todellakin suurilta ja mahtavilta, vaikka grafiikka ei tiputa silmiä päästä. Myös linnat tuovat oman makunsa sotimiseen. Yksiköt voidaan jakaa karkeasti ratsuväkeen, jalkaväkeen ja jousimiehiin. Mitään täysin ylivoimaista yksikköä ei ole ja pienikin joukko voi tuhota isomman maastoa hyvin käyttäen. Kun yksikkö joutuu taisteluun, niin siinä vaiheessa kontrolli yksiköstä katoaa kunnes jompikumpi osapuoli lähtee juoksemaan karkuun moraalin pettäessä. Eli sillä koska kontaktiin joutuu, on todellakin suuri merkitys. Huonokin yksikkö voi saada rumaa jälkeä vastustajalle aikaan kiertäessään taisteluun sidotun vihollisen selustaan. Taistelukentällä ei myöskään aina paista iloisesti aurinko, vaan joskus joukot voivat vaikka sotia rankkasateessa. Luonnollisesti jousilla on huonolla kelillä hankala osua. Joukot myös väsyvät nopeammin huonolla kelillä ja väsyneinä taistelevat huonosti. Taistelu loppuu lähes aina siihen, että jompikumpi osapuoli juoksee paniikin vallassa ulos taisteluareenalta vastustajan teurastaessa avuttomia sotilaita minkä kerkeää. Vastustajan pakenemisen katsominen on yhtä miellyttävää joka kerta.

Musiikkivalinnat ovat varsin ennalta arvattavia. Tai siis eihän tällaisessa pelissä voi olla muuta kuin klassista ja mahtipontista musiikkia kuoron säestyksellä, eihän? Positiivista on, että kristillisen Euroopan rinnalla muslimeilla on omat itämaisia vaikutteita rutkasti imeneet musiikit. Näin yleisesti ottaen musiikit ja muut pelin äänet ovat hyvin onnistuneet tunnelman luomisessa.

Moninpeliä en kokeillut, koska se toimii GamesSpy:n tai LAN:n kautta. Ihmisiä vastaan taisteluiden luulisi olevan monta kertaa mielenkiintoisempia. Yksinpelipuolella kampanjan lisäksi on myös pikataisteluita ja historiallisia skenaarioita. Modipuolella peliin ollaan tekemässä LotR-modia, jota Medievalin omistajat odottavat innolla.

Kuninkaan paluu

Joten loppujen lopuksi meillä on käsissämme peli, joka pesee muut RTS-pelit menen tullen taitoa vaativan taistelunsa ansiosta. Vielä kun tähän lisätään pelin sijoittuminen mielenkiintoiseen ympäristöön ja grafiikat sekä äänet ovat kunnossa, niin ei voi muuta kuin suositella. Tosin jos haluaa heti-nyt-kaikki tyyppistä pelikokemusta, niin kannattaa jättää väliin. Kun peli aukeaa, niin hupia kyllä riittää.

91 / 100

# 25
Baldur's Gate: Dark Alliance

Nintendo Gamecube

Pelityyppi:
Toiminta RPG

Julkaisija:
Interplay
Vivendi Universal

Kehittäjä:
Snowblind Studios
High Voltage Software


Baldur's Gate-sarja on PC-pelaajien keskuudessa niittänyt jo vuosia mainetta ja kunniaa. Sarja on saanut epäsuoraa jatkoa PS2:lle ja Xboxille Dark Alliancen muodossa, ja nyt Gamecubenkin omistajat pääsevät nauttimaan tästä laadukkaasta "hack-and-slash"-toiminnasta.

Joku voisi luulla pelin olevan vain hätäinen ja typistetty käännös PC:n BG-pelistä. Kyseessä on kuitenkin aivan toisenlaista toimintaa, kuitenkin käyttäen kolmannen sukupolven Dungeons & Dragons-sääntöjä. Pelityyppi onkin hyvin Diablomaista ja muutenkin konseptia on hiottu enemmän konsolille sopivaksi. Kuitenkin tämän tyylistä peliä on jo kaivattu konsoleille ja Dark Alliance tuleekin hyvään aikaan täyttämään tätä puutetta.

Diablo-vaikutteet tulevat esiin heti hahmon valinnassa. Tarjolla on lähitaisteluun harjautunut Kääpiö, jousen taitava Jousimies ja Velho. Hahmojen ero on lähinnä siinä mitä taitoja niille voi kehittää perusominaisuuksien lisäksi. Esimerkiksi Jousimies pystyy tason noustessa ottamaan käyttöönsä vaikka tulinuolia, kun taas velholla on mitä erilaisempia loitsuja vastustajien kukistamiseksi.

Itse pelaaminen pääasiassa on kuitenkin suhteellisen suoraviivaisten kenttien tyhjentämistä vihollisista. Vaikka hahmo kehittyisikin sekä varustelultaan että kyvyiltään, on pelaaminen samanlaista aina loppuvastustajaan saakka. Kuitenkin huolimatta yksinkertaisesta pelimekaniikasta, pelaaminen ei missään vaiheessa käy tylsäksi, päinvastoin, se on hyvinkin riippuvuutta aiheuttavaa ja hauskaa. Varsinkin jos peliä lähtee pelaamaan kaverin kanssa, kannattaa aikaa ja colaa varata useampia tunteja ja litroja.

Dark Alliance ei käy missään vaiheessa ylitsepääsemättömäksi. Haastetta löytyy kuitenkin tarpeeksi, varsinkin jos pelaa vaikeammalla asteella. Pelin vaikeimmat kohdat tulevat silloin kun vastaan tulee paljon vihollisia ja jotka vielä sattuvat piirittämään pelaajan. Dark Alliance sisältää kyllä juonen, mutta se tuntuu lähinnä pakkopullalta ja tekosyyltä toimintaan. Hieno ääninäyttely kuitenkin pitää senkin mielenkiintoisena.

Ohjaus on helppoa ja ohjaussysteemiä voi muutenkin muokata itselleen sopivaksi. Ohjaimen kaikki painikkeet tulevat käyttöön, joten vähemmän käytettävät toiminnot kannattaa jättää ristiohjaimeen. Valikot ovat selkeät eikä niissä ole mitään turhaa. Pieni miinus kuitenkin epäselvistä symboleista pelin sisäisessä valikossa.


Dark Alliancen musiikit ja äänet ovat kärkikastia. Takakannessakin jo luvataan pelissä olevan Hollywood-äänilahjakkuuksia. Ääninäyttely onkin laadukasta, mutta efektit vetävät kuitenkin vielä pidemmän korren. Luvassa on kunnon jytinöitä kunhan omistaa edes hieman normaalia suuremmat kaiuttimet. Kaikki miekan viuhahduksista, Zombien örinöihin on toteutettu laadukkaasti. Pelin musiikki on perus taustamusiikkia. Säveltäjä Jeremy Soule on kuitenkin päässyt hyvin mukailemaan pelin tunnelmaa ja paikoitellen kuullaankin erittäin nautinnollista orkestraalimusiikkia. Hieno äänimaisema yhdistettynä terävään grafiikkaan saa aikaan komean illuusion fantasiamaailmasta.

Visuaalinen puoli onkin toinen asia joka DA:ssa loistaa. Kameran ollessa tiukasti lintuperspektiivissä, näyttää peli todella sulavalta ja tarkalta. Vaikka kuvakulma onkin aina korkealla, näkyy pelin mahtavat animaatiot selkeästi. Erilaiset loitsu-, tuli-, ja vesiefektit ovat hengästyttävän näyttäviä. Välillä tosin pelin hahmot eivät ole graafisesti sopivia fotorealistiseen ympäristöön. Varsinkin jääluolissa hahmot tuntuvat leijuvan viisi senttiä pinnan yläpuolella. Kaikki metallinen heijastaa täysin reaaliaikaisesti pelissä. Jos esim. haarniska päällä menee soihdun viereen, heijastaa se komeasti valoa ympäristöön. Kuitenkin jostain kumman syystä Gamecube-version ruudunpäivitys tahmaa kun ruudulla on ruuhkaa. Nykiminen on kuitenkin niin minimalistista että se ei ehdi kunnolla pilata pelattavuutta.

Yksinpelinä Dark Alliance ei yllä lähellekään sitä mihin se kaksinpelinä pystyy. Yhteistyö ja me-henki ovat vahvasti läsnä co-opissa, koska kaverin henki on yhtä arvokas kuin oma. Peli pakottaakin pelaajia ottamaan eri hahmot, jotta he voisivat tukea toistensa heikkoja puolia vahvoilla puolilla.

Baldur's Gate: Dark Alliancen suurin kompastuskivi on sen lyhyt ikä. Suhteellisen ahkera pelaaja läpäisee pelin jopa kahdessa päivässä. Tunneissa se on n.10 tuntia. Pelin päätyttyä oman hahmon voi kuitenkin onneksi siirtää vaikka toiseen vaikeammalla asteella pelattavaan peliin. Näin peliä ja oman hahmon kehittämistä voi jatkaa aina tappiin saakka. Kuitenkin samojen seutujen tutkiminen alkaa jo toisen läpäisyn aikana maistua puulta.

Kokonaisuudessaan Dark Alliance lunastaa lupauksensa olemalla tasapainoinen toimintaroolipeli. Ilman kaksinpeliä se tosin olisi keskitasoa huonompi peli. Gamecuben suhteellisen kevyeen roolipelivalikoimaan se sopii kuin nyrkki silmään. Cuben omistajille tämä voi olla varsin hyvä ostos, mutta muiden konsoleiden omistajien kannattaa odottaa ennemminkin jatko-osan ilmestymistä. Näillä näkymin sitä ei ole Gamecubelle jostain syystä tulossa.

Pisteet: 91

# 26

GOLDEN SUN


Golden Sun(2002) on Camelot(Shining force ja Mario Tennis) tiimin roolipeli GBA:lle. Joka sekoittaa vanhaa tutta laatua uusilla ideoilla. Pelistä löytyy kaikki rippeet kunnon roolipeliksi.

Tarina

On sateinen päivä. Isaac ja hänen kaverinsa Garnet joutuvat lähteä kylästä koska läheinen vuori on sortumassa. Matkalla kylästä he tapaavat Jennan jonka pikkuveli Felix on hukkumassa. Jenna pyytää apua Isaacilta ja Garnetilta, mutta he eivät pysty auttamaan, ainoa tapa pelastaa Felix on käyttää Psynergyä. Heillä ei sitä ole riittävästi, joten Felix hukkuu. He kuulevat myös kahden salaperäisen olion puheen. Keitä nämä oliot ovat, ja mitä he aikovat tehdä?

Grafiikka ja äänet

Grafiikka on GBA:n huippu luokkaa. Gba:sta on kaikki saatu irti. Äänet ovat sitä tavallista piipitystä, ja musiikit melodista huippu luokkaa. Ainoa huono puoli äänissä on puhe, kuulostaa ihan kuin läheinen mikro olisi räjähtämässä kun ihmiset puhuu.

Pelattavuus ja elinikä

Pelattavus on todella hyvä, eliniästä puhumattakaa. Pelin parissa viivähtää helpsti 35+ tuntia. Matkan varrella tapaat ihmisiä jotka liittyvät joukkoosi. Elinikää pitävät pystyssä djinnit, jotka ovat pieniä hirviöitä, on olemassa tuli,vesi,ilma ja maa djinnejä. Näitä risteyttämällä saa ukosta hyvän ja voimakkaan. Djinnejä on yhteensä 28 ja kaikilla on eri voimat.
Toinen erikoisuus on Psynergy. Psynergyllä voi esim. liikuttaa esineitä, lukea toisten ihmiset ajatuksia, jäädyttämään lätäköitä ja pysäyttäämään esineitä jotka liikkuvat. Miekkoja ja suojia löytyy pelistä muille jakaa. Pelistä löytyy vuoria, kaupunkeja,luolia,korkeita rakennuksia joita kutsutaan lighthouseiksi, sekä salaisia paikkoja, joita ei näy kartalla.

Kohta ilmestyy sarjan jatko osa, joka on suoraa jatkoa tarinalle. Sitä odotellesa käykää kaupassa ja ostakaa tämä peli.

Hyvää:
+ Grafiikka
+ Musiikit
+ Tarina
+ Djinnit
+ Koko kokonaisuus

Huonoa
- Puhumis äänet
- Kaikki loppuu joskus kesken niinkuin tämäkin peli.

9 1/2

# 27

NHL 2k3

Hyviä lätkäpelejä ei ole koskaan ollut liikaa. Jääkiekkoa vähänkin enemmän seuraaville virtuaaliset lätkäpelit ovat aina aiheuttaneet ahdistuneisuutta, kun useimmista jääkiekkopeleistä on unohdettu lajin tärkeimmät elementit, kuten kulmaväännöt, ja taktikointi jäällä. NHL 2k3 saapuu pelastamaan oikean lätkän maineen sitä raiskanneilta surkeilta väännöksiltä, jotta lätkäfanit voisivat tuntea olonsa mukavaksi.


Jääkiekkoa?

Alussa paatuneelle jääkiekkoilijalle voi iskeä pieni masennuksen poikanen, sillä oletusasetuksilla NHL 2k3 ei eroa juurikaan EA Sportsin lätkäsarjasta. Pelaajat luistelevat ympäri kaukaloa kuin adrenaliinipistoksen saaneet kärpäset, ja kiekko tuntuu pysyvän lavassa kuin liimattu. Hurjasta vyörytyksestä ja kymmenistä laukauksista huolimatta maalien saldoksi jaa pyöreä nolla, eikä vastustajakaan saa montaa maalia upotettua. Ennen myynti-ilmoituksen laatimista kannattaa syventyä slidereiden ihmeelliseen maailmaan. Valikoista löytyvillä liu?utettavilla namiskoilla voi säätää kaikkea luistelunopeudesta pelaajia kohtaavaan väsymykseen ja maalivahdin panostukseen asti. Aidot jääkiekkoilijat napsauttavat myös manuaalitähtäyksen päälle, jolloin voi itse ampua tyhjään yläkulmaan sen sijaan, että kone arpoisi kiekon suunnan. Kun asetukset on säädetty realistiselle tasolle, peli alkaa muistuttamaan oikeaa jääkiekkoa.


Jätä merkkisi NHL:n historiaan


Pelissä on kaikki NHL-joukkueet, sekä viime vuoden maajoukkueet. Pelissä voi pelata pikapelejä konetta tai kaveria vastaan, tai pelata haastemoodia, mutta pelin koukku on Franchise-moodi. Franchisessa valmennetaan joukkuetta kaudesta toiseen, tehdään pelaajakauppoja, ja pelataan otteluja. Pelaajia voi treidata muiden joukkueiden kanssa, päättää mitä lievästi loukkaantuneiden pelaajien kanssa tehdään, ja lähettää vaisuja otteita esittäneen pelaajan farmiin hakemaan kadonnutta pelivirettä. Pelaaja saa palautetta lätkäpelaajien otteista, ja valmentajan roolissa voi vaikkapa siirtää vaisusti hyökkäyspäässä toimineen hyökkääjän puolustajaksi, ehkäpä kiekkoilija piristyy pienellä ketjukoostumuksen muutoksella. Surkeimmille pelaajille voi antaa monoa, tosin kannattaa ottaa aina huomioon heikon pelurin ikä, 18-vuotiaalla nuorukaisella on vielä monta vuotta aikaa kehittyä, joten ehkäpä ei kannatakaan antaa toisille tiimeille tilaisuutta tehdä nuoren pelaajan kanssa pitkää sopimusta. Omassa joukkueessa heikosti menestyneet pelaajat voivat puhjeta uuteen kukkaan seuranvaihdoksen jälkeen. Itse en saanut millään ensimmäistä valmennettavaa joukkuettani voittokuntoon, joten aloitin Franchisen uudelleen, ja ensimmäistä joukkuetta pari pykälää jäljessä ollut tiimi sopikin paremmin pelityylilleni. Joskus silloin tällöin pelaaja saa tarjouksia muilta joukkueilta, ja kone ymmärtää vähän liiankin hyvin pelaajan iän merkityksen hänen arvolleen. Nelikymppistä pelaajaa ei kannata yrittää vaihtaa nuoreen lupaukseen, siitä ei saa kuin tylyn tuomion tarjoukselle: ei kauppoja.

Tää on fysiikkaa


Realistinen fysiikkamallinnus kuuluu luonnollisesti realismia tavoittelevaan peliin, ja niinpä NHL 2k3 hakkaakin fysiikallansa muut jääkiekkopelit 3-0. Kiekko kierii aidon tuntuisesti ja poukkoilee sinne tänne, joten irtokiekkojen perässä saa luistella paljon, sillä irtokiekot ovat monesti avain maalintekoon. Mailalla voi kieputtaa kiekkoa hieman mekaanisen näköisesti, mutta ainakin idea toimii. Ei tämäkään valitettavasti aivan oikealta lätkältä näytä. On varmasti hankalaa ohjelmoida peli, jossa kymmenen mailoilla varustettua äijää luistelee kiekon perässä niin, että pieniä graafisia ja fysiikkaan liittyviä bugeja ei tulisi, mutta kyllä ne bugit silti vaivaavat, varsinkin kun peli pyrkii realismiin. Useimmiten kiekko käyttäytyy johdonmukaisesti, mutta joskus lätkä saattaa pysyä pelaajan mukana, vaikka se oikeasti olisikin senttien päässä mailasta. Peli ei huijaa yhtä räikeästi kuin EA:n tekeleet, mutta kyllä 2k3:ssakin kiekot kimpoilevat joskus miten sattuu. Mailan pystyy tunkemaan vaikka maalivahdin mahan läpi ja siirtämään kiekon reppuun, ja niin edelleen. Näin räikeä bugaaminen on tosin melko harvinaista, mutta kyllä bugit silti osaavat ärsyttää. Osumantunnistus ei ole millintarkka. Kenttäpelaajat liikkuvat jäällä melko aneemisesti, mutta maalivahtien työskentelyn seuraaminen on silmäparille karkkia. Niiden animaatio on yleensä hätkähdyttävän aitoa, ja haamutorjunnat ovat upeita. Tästä päästäänkin yhteen pelin ongelmista...

"Tilanne on 0-0, ja pelataan kolmatta jatkoerää!"


Kirosanat kaikuvat tuoreen NHL 2k3:sen omistajan huoneessa, ja irtaimisto saa kyytiä. Kaupassa peliä testaava ressukka jättää pelin hyllylle, koska ei saa tehtyä yhtäkään maalia. Vika ei tunnu olevan itsessä, koska vastustajakin tuntuu tuhlaavan jokaisen maalintekopaikan. Itku ei ole kaukana, kun pelaa kolmannen peräkkäisen maalittoman pelin. Alussa maalinteko on vaikeaa, ja jos maaleja ei tunnu tulevan millään, kannattaa suosiolla säätää vaikeustasoa, hauskaahan pelaamisen pitäisi olla! Vaikeustasoa ei kuitenkaan kauaa kannata matalalla pitää, sillä parin viikon jälkeen varmasti maalihanat alkavat aueta. Alussa maaleja ei meinaa tulla millään, mutta kokemuksen karttuessa maalaaminen alkaa onnistua. Ei siis kannata heittää kiekkoa kaivoon. Taitojen parantumisen myötä kannattaa kokeilla eri vaikeustasoja, ja huomaatkin ettei se viikko sitten raivokohtauksia aiheuttanut Hall of fame -taso olekaan niin vaikea, vaan sopivan haastava. Pelin kynnys on kohtalaisen korkea, ja kenttäpelaajien tekoäly antaa myös hyvän vastauksen. Pelaamalla kehittyy ja kehittyy aina vähän kerrallaan. Peliä voi suositella lähes varauksetta kaikille jääkiekosta kiinnostuneille, ja ainoa varaus tässä on pelisarjan seuraava osa, joka ilmestyy syksyllä. Siinä kaiken pitäisi olla hiotumpaa ja kauniimpaa. Tälläisenään NH 2k3 kuitenkin jättää suuhun hyvän maun, ja sitä jaksaa pelata kauan. Visuaalisesti peli häviää niukasti EA Sportsin sarjalle, ja selostus alkaa nopeasti toistamaan itseään. Muihin lätkäsarjoihin ei kuitenkaan 2k3:sen jälkeen ole paluuta.


Hyvää:

Tekoäly on keskivertoa parempi
Tämä on jääkiekkoa!
Franchise-moodi on mielenkiintoinen
Fysiikkamallinnus on hyvä...

Huonoa:

...mutta kompastelee monimutkaisuuteensa
Selostajat toistavat itseään


93/100

# 28

Resident Evil

Capcomin vuonna 1996 julkaistu Alone in the Dark-klooni oli jättimenestys taloudellisissa vaikeuksissa olleelle Capcomille. Miljoonia myynyt peli aloitti varsinaisen survival horror-pelien tulvan, lähinnä juuri Capcomin omista majoista, kun Resident Evil-ideaa käytettiin useaan jatko-osaan, ja dinosauruksilla, ninjoilla ja itkevillä paholaisilla tehtiin vielä omia versioita vanhasta mutta myyvästä ideasta. Kaiken tämän jälkeen Capcom vie faneilta jälleen kerran lisää rahaa pistämällä uudisttetun vanhuksen jälleen kauppojen hyllyille. Samaan aikaan Nintendolla ihmetellään miksi Gamecubea väitetään lasten koneeksi, joten Tokion salaisissa päämajoissa Shinji ja Shigeru paiskaavat kättä, Resident Evil tulee uudestaan, mutta yksinoikeudella GameCubelle.

Raccoon Cityssä on viime aikoina tapahtunut useita murhia, ja poliisien erikoisjoukko S.T.A.R.S lähetettiin tutkimaan asiaa. Ensimmäinen ryhmä hävisi jäljettömiin. S.T.A.R.Sin B-ryhmä lähtee etsimään aikaisemman ryhmän eloonjääneitä ja tutkimaan, mitä Raccoon Cityssä oikein tapahtuu. Asioiden mentyä vikaan ryhmä pakenee Ö-luokan kauhuleffojen tyyliin
metsän keskellä olevaan valtavaan kartanoon turvaan. Talosta löytyy tiestysti erilaisia örkkejä vaikka millä mitalla, alun nälkäiset dobermannit ja laahustavat elävät kuolleet ovat vihollisia sieltä helpoimmasta päästä. Typerä juoni avautuu pikkuhiljaa ympäri kartanoa löytyvistä muistiinpanoista ja sisältää kutakuinkin kaikki mahdolliset kauhukliseet. Reikäinen, epälooginen
juoni kuitenkin kuuluu tällaiseen zombie-splatter-meininkiin ja sopii siksi pelin tunnelmaan loistavasti.

Pelaajalla on valittavaan kaksi pelihahmoa, Chris Redfield ja Jill Valentine. Chrisin seikkailu sisältää enemmän toimintaa, Jillin taas ongelmanratkontaa. Pelikokemus on kummallakin hahmoilla omanlaisensa, ja pelin jaksaa helposti läpäistä kummallakin hahmoilla, joka myös selventää juonta. Muutamat pelin aikana tehdyt ratkaisut myös vaikuttavat pelin loppuratkaisuun, joita on yli kymmenen erilaista.

PSX-versiota pelanneille siis tuttu juttu. Mutta Capcom on tehnyt kaiken alusta
alkaen uusiksi Gamecuben tehoja ajatellen. Tämän näkee jo ensiminuuteilla, vaikka peli julkaistiin jo viime vuonna on se edelleen graafisesti yksi hämmästyttävimmistä peleistä millään alustalla. Esirenderoidut taustat ovat uskottavan näköisiä ja sisältävät paljon liikettä. Hahmot ja hirviöt ovat erittäin yksityiskohtaisia ja animointi on hyvin elävän näköistä. Pelimoottorilla tehtyjen
välipätkien aikana voisi kuvitella katsovansa elokuvaa. Vanhat pelaajat löytävät kokonaan uusia kartanon osia, aseita, ennennäkemättömiä hirviöitä ja juoneen on lisätty muutama koukku. Pelin ostoa kannattaa harkita, vaikka originaali olisikin pelattu läpi.

Audiopuoli ei jää grafiikoista paljoa jälkeen. Aseista löytyy potkua ja hirviöt örisevät sopivan epämääräisesti, hiljaisina hetkinä lattia natsiee jalkojen alla ja salamat iskevät ulkona. Musiikkia käytetään hillitysti mutta tehokkaasti etenkin yllätyshyökkäyksissä. Ääninäyttely on huomattavasti laadukkaampaa kuin aikaisemmissa versioissa, vaikkei se tässäkään mitään erityisen hienoa ole.

Jenkkiystävälliset puzzlet ovat yksinkertaisia ja typeriä. Kun taskusta löytyy neliskulmainen vipu ja seinässä on neliskulmainen reikä, niin eipä siinä juuri epäselvyyksiä ole, jos vain peruskoulun englannin keskiarvo on viitosta parempi. Suurin este peruspuzzlen ratkaisuun on se, että pitää lähteä tarvittavaa tavaraa hakemaan tallennushuoneesta. Uudistusten keskellä ohjaus on jätetty samanlaiseksi kuin ennenkin. Tatista käännytään ja kävellään eteenpäin, jolloin liikkuminen on hidasta ja epätarkkaa, mikä saattaa koitua kohtalokkaaksi. Sentään 180 asteen kääntyminen onnistuu tukalassa tilanteessa. Tähtäys hoituu automaattisesti, pelihahmo lukittuu lähimpään viholliseen. Uutena ideana ovat kertakäyttöiset puolustustavarat, jotka auttavat pinteestä. Hirviön päästyä kurkkuun kiinni voi tilanteesta vielä paeta iskemällä puukko kalloon tai syöttämällä tälle käsikranaatti.

Myös muut vanhat tutut Resident Evil-piirteet ovat paikallaan. Pelin tallennus onnistuu vain sieltä täältä löytyvillä kirjoituskoneilla, ja tallennukseen tarvittavat kirjoitusnauhat pitää ensin löytää, onneksi nauhoja jaetaan kuitenkin kohtuudella. Toki pelin rajoittunut, vanhanaikainen tallennussysteemi on ajoittain ärsyttävä, mutta se tuo peliin oman jännityksensä. Kun peliä on pelattu tunti tallentamatta, terveys on punaisella, ammukset loppuneet ja tallennushuoneelle matkaa, alkaa todellinen survival horror. Jos kuolee ennenkuin ehtii tallentaa, niin varmasti potuttaa kun edellisestä tallennuksesta lähtien kaikki on tehtävä uudelleen. Etenkin pelin alkupuolella ammuksia on todella vähän, ja usein kannattaa säästää ammuksia haastamalla zombie lähitaisteluun puukon kanssa. Kun pelin ensimmäisistä, vaikeimmista tunneista on selvitty, ei peli ole kovimmallakaan vaikeusasteella erityisen vaikea, alkupuolen ammuspulan jälkeen säästäväisella pelaajalla on loppua kohden kuteja yli tarpeen, sama koskee parannukseen käytettäviä yrttejä.

Toinen RE-perusmoka, eli inventaario, on ennallaan. Jillin taskuun mahtuu tasan 8 esinettä, Chrisille vain 6. Esineitä ei voi pudottaa maahan, vaan niitä voi laskea vain tallennushuoneissa oleviin arkkuihin. Mukana kannetaan yleensä vähintään yhtä asetta, sen ammukset, yksi parannusyrtti ja avain kartanon eri oviin. Nämä tavarat vievät jo 4 paikkaa. Mukana kulkee yleensä myös toinenkin ase, ja pelin puzzlien kannalta välttämättömiä esineitä. Siinä on etenkin Chrisillä miettimistä,kun löydettyjä esineitä ei voikaan ottaa heti mukaansa, vaan ensin täytyy käväistä tallennushuoneen arkulla tekemässä niille tilaa. Inventaarion ollessa täysi maassa makaavaa parannusyrttiä tai tyhjän aseen ammuksia ei voi käyttää jos vapaita paikkoja ei ole. Ei tämä mikään tappava vika ole, sen kanssa on vain elettävä. Fiksu pelaaja miettii etukäteen, mitä tavaroita kulloinkin kannattaa kantaa mukanaan ja tavara-arkulla on viisasta käydä joka kerta, kun sen ohittaa, niin seikkailusta selviää hengissä liikoja juoksematta.

Kamerakulmat ovat tuttuun tapaan ennalta määrätyt. Tämä tarjoaa dramaattisia kuvakulmia, mutta tällöin on mahdoton nähdä kuvan ulkopuolisia hirviöitä, jotka saattavat seistä parin metrin päässä edessä pelaajan tietämättä. Usein tulee ammuttua muutama varmistuslaukaus kuvaruudun ulkopuolelle, ja tuntemattomalle alueelle liikuttaessa on oltava varuillaan. Paikalla olevat hirviöt sentään ilmoittavat itsestään ääniefekteillä, ja jos ei uskalla liikkua niin voi odottaa, että ne itse tulevat näkyviin.

Resident Evil on paikoin jännittävä, mutta pelottavaksi sitä ei voi kutsua. Kauhuefektit nojaavat täysin tuttujen kauhuleffakliseiden peruskaavoihin, joka tarkoittaa lähinnä sitä että hiljaisuuden keskellä piilee inha yllätys. Vaikka nämä tilanteet helposti arvaa jo ennalta, pääsevät ne silti ajoittain säikyttelemään. Ensikohtaaminen Crimson Headin kanssa on todella inha, ja näiden kanssa saa olla varuillaan jatkuvasti. Pelin kestoksi voisi karkeasti arvioida 10 tuntia ensimmäisellä kerralla. Peli kuitenkin palkitsee useamman pelikerran tuttuun tapaan, riittävän ripeille läpipelaajille on luvassa herkkuja.

Resident Evil on mielenkiintoinen peli, enkä yhtään ihmettele miksi se jakaa pelureiden mielipiteet kahtia. Monet raivostuvat pelisarjan trademark-vikoihin, toiset taas ovat kyllästyneet paikallaan junnaviin ideoihin, osaa ei kiinnosta koska peli on jo PSX:ltä tuttu, mutta myyntitilastojen perusteella löytyy myös niitä, jotka pystyvät nauttimaan pelin uskomattomasta tunnelmasta vioista ja epäloogisuuksista huolimatta. Arvaatte varmaan mihin sakkiin minä kuulun. Resident Eviliä pitää suositella, mutta suurella varauksella. Jos olet joskus pelannut mitä tahansa RE-peliä, tiedät mitä odottaa. Jos taas jostain syystä pelit ovat kokonaan jääneet näkemättä, kannattaa mahdollisuuksien mukaan kokeilla ja miettiä, pystyykö vikojen kanssa elämään. GCuben Eternal Darkness tekee periaatteessa kaiken paremmin ja lisää soppaan uusia ideoita, mutta RE:ssä on silti oma viehätyksensä.

87 pistettä.

Päästetään tämä putoamaan ja avataan keskustelu.

Minun minebombers arvostelu oli varmasti suosituin.

Itse äänestin Mortal Kombat: Deadly Alliance ja Resident Evil arvosteluita. Mitäs muut äänestivät? Resident Evil arvostelu oli kyllä todella hyvä. Siis tuo numero #28.

Aha? Että äänestysaika loppui vai? Mä luulin, että nyt vasta pääsee äänestämään.

Ikarugaa ja Minebombers.. Kukaan ei äännestänyt minun surkeaa lyhyttä räpellystäni

Olenko töykeä jos tunnustan etten millään jaksanut lukea jokaista noista.

orc, en jaksanut minäkään.