Slayer - Christ Illusion

Jep jep. Slayer is back in da game.

Slayer on eittämättä yksi thrash metallin pioneereista, kymmeniä vuosia uurtanut voimakone. Viimeiset levyt ovat olleet minulle pettymyksiä pettymyksien jälkeen. Niistä on puuttunut jotain. Tietenkin ymmärtää, että on vaikea yltää Reign In Bloodin, Hell Awaitsin ynnä muiden klassikkolevyjen tasolle koko ajan, mutta ei tosi asioita käy kiistäminenkään.

Hankin uuden levyn todella suurella varauksella. Olin kuullut paljon hyvää joskin levyä oltiin myös dissattu aika rankalla kädellä. Pienoisena yllätyksenä levy kuulosti hyvältä.. todella hyvältä. Voi veljet, tämähän on paras Slayer-lätty pitkiin aikoihin.

Alussa levyn parhaimmistoon erottuivat mm. biisit Flesh Storm, Skeleton Christ, Jihad sekä Cult. Suuremman kuuntelun jälkeen tosin biisit tasottuivat aika samanlaiselle tasolle.

Levylle voisi antaa täydetkin pisteet joskin on pakko veroittaa hieman ottaen huomioon Slayerin aikaisemmat klassikkolevyt. Totuus on, että eihän tämä aivan niiden tasolle ylle, mutta on todellinen ilo huomata, että Slayer on jälleen saanut uuden elonhenkäyksen.

4,5/5

Iron Maiden- Number Of The Beast
Jep jep. Tämähän on ollut kova juttu meikäläiselle viimoset 10 vuotta eli uusi tulokas levy ei ole. Tätä olen kuunnellut kasetilla enkä levyä ole hommannut mutta nyt kun kasetti kyrvähti niin lähdin sotkemaan lähimpään levykauppaan ja ostin teoksen ihan cd:lle.
Totuus kuitenkin on että edes kuuluisa Number Of The Beast ei pärjää Powerslavelle, Seventh Sonille eikä edes uudelle A Matter Of Life And Deathille IMO. Huonohan tämä ei silti ole. Invaders on kohtuu kova biisi joka aloittaa levyn hyvin. Seuraavaksi Children of the damned jonka kitaramelodia on todella hieno ja se onkin ehdottomasti levyn kärkeä.
Prisoner taas ei ole iskenyt ikinä. Jotenkin biisi jää tylsäksi.
Seuraavaksi 22 Acacia avenue joka on yksinkertaisesti loistava ja se povaa hienoa jatkoa....
Jota tullaan saamaan kun ääni alkaa lukea ilmestyskirjaa. Näin alkaa puhdas legenda Number Of The Beast. Tästä paremmaksi ei päästä tällä levyllä. Run to the hills on seuraavana joka on myös loistava mutta ei yllä edellisen biisin tasolle.
Sitten pudotaan reippaasti. Gangland pettää ja sen haluaa skipata joka kerta. Sitten tulee Total eclipse joka on ihan O.K mutta ei vaan toimi meikäläisellä.
Sitten tulee pelastaja. Eeppinen Hallowed Be Thy Name joka hamuaa levyn toisiksi parhaaksi biisiksi.

3.5/5

RoB ZomBiE
past present & future

Levy on muutama vuos takaperin julkaistu kokoelma levy + DvD. 1985 - 2003 väliltä. 1 levy sisältää 19 kappaletta herran historiasta aina White zombie yhtyeen ajoilta kuten "thunder kiss '65" ja "more human than human" ja uudemmasta tuotannosta parhaimmat ja tunnetuimmat kappaleet .
2 lyvyllä on 10 musiikki videota eli kaikki herran videot 2003 mennessä.
Levyn saa cdonista vain noin 17.00 eurolla ! Aivan mainio levy vaikka
Rob Zombie olisikin uusi nimi niin suosittelen "ei petä... ei"

Death Breath - Let It Stink (2007)




Ihan ensi alkuun... AAAAAARRRGGGHHHH!!!!

Death Breathin uusin EP on siis käsittelyn alla. Tämä ep-levyllinen kesähittejä tuo mieleen kukkaset ja brutaalin ruumiinavauksen partaveitsellä.
Nicke Anderssonin sävellyskynä ei ole ehtynyt, sen kertoi jo esikoisalbumi Stinking Up the Night, mutta Let It Stinkillä mennään vielä vaihdetta kovempaa, sillä omaan korvaani tämä kuulostaa vielä paremmalta (jos mahdollista) kuin debyytti. Oman osansa sävellystyöhön toi myös muut bändin jäsenet, joista tärkeimpänä mainitsen Robert Pehrssonin ja hänen loistavan kappaleensa Dead But Walking.

Meno on oikeata death metallia old skool-hengessä, joka suhteessa.
Levyn äänimaailma on yhtä rupinen kuin kannessa poseeraavat zombiet.
26 minuuttiin turpaanvetoa mahtuu myös kolme cover-vetoa, Dischargen Maimed And Slaughtered, G.B.H:n Lycanthropy ja maanmainio Bathoryn Sacrifice. Kaikki kolme jylläävät mainion oloisesti, mutta varsinkin viimeinen kuulostaa Pehrssonin ulostamana melkein yhtä loistavalta kuin alkuperäinen Quorthonin tulkinta.

Levy jyllää alusta loppuun varmasti rymisten mutta täytynee mainita vielä erikseen viimeinen kappale Twisted In Distaste, jonka viimeiset metrit ovat sillkkaa orgasmia korville. Kuten koko muu levykin. =)

At the end, en keksi mitään pahaa sanottavaa tästä levystä. 10/10

Nightwish - Dark Passion Play
Mikäkö on uutta? Katsotaanpa.. Nightwish jyystää nykyään ihan eri tasoista musiikkia kuin ennen! Kyllä sieltä vielä siis ne bändille ominaiset kuorot, viulut ja muut erikoisemmat soittimet löytyvät, mutta ennen kaikkea kitara on aiempaa suuremmassa osassa ja täten musiikki on selvästi raskaampaa kuin koskaan. Jos Slaying The Dreameria piti raakana Nightwishin kipaleeksi, tämä levy on täynnä monta enemmän kurittavaa rallia. Jos esim. Master Passion Greed olisi useamman eri artistin biisin seassa soitettuna, ei sitä välttämättä tajuaisi (aiemmin kuulemattomana) Nightwishin biisiksi. No tuollainen on turhaa jossittelua ja hiustenhalontaa, sillä raskaus passaa Nightwishiin mielestäni paremmin kuin yksikään pop-sinkkubiisi tai oopperalaulajatar! Toinen selvempi ero vanhaan on uudistuneet vokaalit. Anette on ottanut paikan mikin varressa ja Marco vallannut lisää pinta-alaa lauluosastolla. Mitäkö tästä? Tämä on suorastaan loistava uudistus. Anetten ääni passaa mainiosti tähän musiikkiin, täytyy sanoa, että jossain vaiheessa väsyin raskaasti Tarjan lauluun. Ainoa heikompi veto Anettella on The Poet And The Pendulum, jossa laulajan ääni jää hieman musiikin alle - mutta onko tuo ihme, kun biisi on niin eeppisen massiivinen ja hunajaisesti kajareista jyrisevä. Muuten ruotsitar hoitaa hommansa äärimmäisen hyvin; odotukseni olivat erittäin kovat, mutta olin itkeä ilosta, kun tajusin, että tämä levy, tämä nykyinen kokoonpano, kuittasivat kaikki korkeimmatkin odotukseni toteutetuiksi. Marco laulaa enemmän ja aiempaa katkerammalla äänellä. Ihanaa. "Kaunotar&hirviö"-vokaalit ovat Nightwishille ominaiset yhä ja kuulostavat paremmilta kuin koskaan.
Viimeiseksi Nightwishiä kohdanneista uudistuksista on nostettava esille hämmentävänkin henkilökohtaiset lyriikat. Joku voi kritisoida Tuomasta siitä, että sanoituksista ruoskitaan Marceloa ja hyvästellään katkerasti Tarjaa, mutta mielestäni alhaisallakaan pellellä ei ole oikeutta kertoa Tuomakselle, mistä hänen kokemuksistaan hän saa sanoittaa ja mistä ei. Lyrikaat ovat kaikinpuolin loisteliaat ja purevat, eikä mitään "auttakkee, ahistaa"-sontaa ole kylvetty sanoituspuolella. Esim. Master Passion Greedin ja Bye Bye Beautifulin (miksiköhän nuo, hmm) lyriikat ovat mielenkiintoiset.
Siis. Nightwish palaa uudella kokoonpanolla ja uudistuneena. Ja ennen kaikkea vahvempana kuin koskaan. Olen äärimmäisen onnellinen siitä, että bändin sisällä asiat ovat vihdoin kunnossa, eivätkä tunteet myrskyä puolella eikä toiselta. Toivotan viattomin sydämin bändille kaikkea hyvää ja mahdollisimman suurta menestystä.
Palaten vielä itse levyyn, niin tämä lätty on suurimpia sinfonisen/naislauletun/orkestraalisen metallin hetkiä. Oceanborn oli tähän hetkeen saakka minulle se rakkain Nightwish-tuotos, mutta DPP valtasi tuon palkintopallin. Dark Passion Play kuulostaa katkeralta, tuoreelta, ainutlaatuiselta ja ennen kaikkea silti vanhalta kunnon Nightwisiltä. Monet tunteet on purettu näihin biiseihin. Ehkä pieni kärhämä oli tarpeen tällaisen tavaran syntymiselle? Levyltä on vaikea nostaa mitään biisiä ylitse muiden, sillä varsin tasavahvaa tavaraa se pitää sisällään. Tietysti on sanottava, että sinkkuina ilmestyneet Amaranth ja Eva putoavat auttamatta alemmaksi kuin muut, vaikkeivat sinänsä huonoja biisejä todellakaan ole. Sama juttu oli aikoinaan Nemolla ja Wish I Had An Angelilla. Jos kuitenkin jotain on nostettava ylitse muiden, niin on mainittava tietysti tuo massiivinen The Poet And The Pendulum, Bye Bye Beautiful, Cadence Of Her Last Breath, vihainen Master Passion Greed, rokkaava Sahara sekä erinomaisesti levyn lopettavat 7 Days To The Wolves ja Meadows Of Heaven. Vielä on todettava, että levy on ennenkaikkea vahva kokonaisuus, eikä täytebiisejä ole juuri mahtunut, vaikka sinkkubiisejä sellaisina voisi jossain mielessä pitääkin. Mutta enpä pidä. 10-/10

Metallica - ...And Justice For All



Kappaleet:

Blackened
...And Justice For All
Eye Of The Beholder
One
The Shortest Straw
Harvester Of Sorrow
The Frayed Ends Of Sanity
To Live Is To Die
Dyer's Eve

Taas tuli ostettua Metallican levy.
Loistava levy tämäkin mutta ei pärjää Master of Puppets:lle.
Kaikki kappaleet enemmän tai vähemmän hyviä. Dyer's Eve oli kyllä levyn huonoin kappale.
One taas tuotti musiikkiorgasmin ihanuudellaan vaikka kappale useampaan otteeseen kuultu. Ei kyllä todellakaan tuottanut pettymystä.

9-/10

E: Seuraava ostos onkin sitten varmaan Black Album

Metallica - Black Album



Enter Sandman
Sad But True
Holier Than Thou
The Unforgiven
Wherever I May Roam
Don't Tread On Me
Through The Never
Nothing Else Matters
Of Wolf And Man
The God That Failed
My Friend Of Misery
The Struggle Within

Taattua Metallicaa taas levyn täydeltä. Mukavana yllärinä tuli Of Wolf And Man jota en ollut ennen kuullut ja oli yllättävän hyvä. Oikeastaan yhtään huonoa kappaletta ei ollut mutta jotkut eivät vaan napanneet.

9+/10

Myöhemmin tulossa Deep Purple Platinium Collection arvostelu kunhan saan kuunneltua.

Pantera - Cowboys from hell



Tätä voisi pitää Panteran Debyytti albumina vaikka olikin vasta bändin viides. Monet pitävät kuitenkin ensimmäisenä. Tyyli on vaihtunut post-trashiksi ja hyvä niin. Levyn aloius raita nimikko biisi cowboys from hell on klassikko ja kuuluu kovimpiin levyjen avaus biiseihin Master of puppetsin Batteryn lisäksi.
Levy on alusta loppuun täyttä rautaa. Panteran kitara riffit ovat parasta mitä on kuultu. Levy kuuluu samaan kategoriaan Metallican 3 ensimmäisen levyn kanssa. Suosittelen kaikille tämän tyylisen musiikin ystäville. Jos pidit esim metallicasta pidät tästäkin.


9 1/2 /10

Miten voi olla debyyttialbumi, jos on viides?

Lainaus:14.10.2007 JohnCracker kirjoitti:
Miten voi olla debyyttialbumi, jos on viides?

Albumi oli ensimmäinen kaupallinen menestys. Siinä myös pantera oli vaihtanut kokonaan musiikkinsa tyyliä glamista post- trashiin. Sen takia monet pitävät tätä Panteran debyyttinä vaikka ei se ole sitä sanan varsinaisessa merkityksessä.

*t h r a s h

Nightwish - Dark Passion Play

Niin... Tulihan tämä tässä jo jonkin aikaa sitten ostettua, joten kai tästä voisi ihan huvikseen jotain arvostelun tynkää tulla heittämään.
Aikaisen tylsä levyhän tämä on. Joskus levy onnistuu nousemaan ihan kivoihin sfääreihin, mutta laskee sitten taas ihan yhtä epäkivasti, kun seuraava kappale onkin jokin turhanpäiväinen rallatus, tai muuten vaan tylsä kipale. Levyn parhaimpia hetkiä on levyn aloituskappaleen, The Poet and the Pendulum, jotkin jylhän mahtipontiset kohdat, BBB:n hyvä ja iskevä rallattelu, Cadence of her last breathin kertosäe, Last of the wildsin instrumentaalihörhöilyt, jotka saavat jalan kivasti vipattamaan, sekä 7 days to the wolvesin lopussa olevat jännät viulut tjms.
Uudesta laulajattaresta vaan sen verran, että hän sopii niihin rauhallisimpiin kipaleihin ihan hyvin, mutta enpä minä hänestä oikein mitään muuta irti saa.
Ikävää, että nyt on käynyt näin.
Juuh, en jaksa näin keskiyöllä mitään tämän syvällisempää kirjoittaa. Kiitän.

5-/10

Metallica - S&M

Tuli viimeinkin hankittua tämä levy. S&M olikin viimeinen Metallica-albumi, joka hyllystäni puuttui. Kyseessä on siis tupla-live, jossa Metallica soittaa vanhoja biisejään (sekä kaksi täysin uutta kappaletta) yhdessä San Franciscon sinfoniaorkesterin kanssa. Idea ei toki ole Hetfieldin ja kumppaneiden keksimä: esimerkiksi Deep Purple ja KISS ovat toteuttaneet saman idean vuosikymmeniä aiemmin.

Keikka alkaa perinteiseen tapaan Ennio Morriconen sävellyksellä The Ecstasy of Gold. Tällä kertaa sävelmä ei kuulu taustanauhalta, vaan homman hoitaa hieman vajaa satamiehinen orkesteri. Upealta kuulostavan intron jälkeen pärähtää käyntiin tupla-cd:n valitettavasti ainoa instrumentaali The Call of Ktulu (Orion tai To Live is To Die olisi ollut myös mukava kuulla). Orkesteri lisää jo ennestään mahtipontiseen kappaleeseen vieläkin enemmän syvyyttä ja voimaa.

Seuraavaksi kuullaan klassikkokappale Master of Puppets sekä melko keskinkertainen Of Wolf and Man, johon orkestraaliset lisäykset sopivat kuitenkin yllättävän hyvin. Viitosraitana toimii erittäin synkkä The Thing That Should Not Be, joka käynnistetään Black Sabbathin nimikkokappaleen pahaenteisiä säveliä tavaillen. Myös Thingy on niitä kappaleita, joihin sinfoniaorkesteri sopii kuin nakutettu. Kappale vaihtuu Hammettin mainion soolon kautta Fueliin, joka jää hieman vaisuksi vedoksi. Seuraava kappale, The Memory Remains kuulostaa orkesterin kera paremmalta kuin studioversiona, muttei todellakaan ole mikään mestariteos.

Tupla-albumin kahdesta varta vasten orkesterille sovitetusta uudesta kappaleesta ensimmäinen, No Leaf Clover on aivan mahtava ja viimekesäisen Sick of the Studio -kiertueen todistamana kyseinen teos toimii myös ilman orkesteria. Kappale on tietääkseni ainoa, jossa Hetfield laulaa falsetossa. Seuraavana seuraa taas kaksi kappaletta Loadeilta: Hero of the Day sekä Devil's Dance. Ensiksi mainittu toimii orkesterin kanssa loistavasti ja on mielestäni parempi kuin alkuperäinen studioversio, jälkimmäisen taas olisi voinut hyvinkin jättää pois settilistasta. Ykköslevyn päättää upea Bleeding Me, joka saa lisäväriä sinfoniaorkesterilta.

Toisen levyn ensimmäisenä raitana toimii Nothing Else Matters. Tämä ei ole Metallican paras veto kyseisestä, mielestäni loistavasta kappaleesta. Kappale ei myöskään varsinaisesti tarjoa mitään uutta, sillä alunperin The Black Albumilta löytyvään kipaleeseen on jo alunperin sovitettu orkesterin soitto. Seuraavaksi kuullaan todella vaisu Until It Sleeps, joka on Devil's Dancen tavoin kehno biisivalinta. Onneksi loistava For Whom the Bell Tolls poistaa pahan jälkimaun kitalae... siis korvista.

Edellämainitun klassikon jälkeen kuullaan toinen uusi kappale, -Human (tai vaihtoehtoisesti -Human). Metallica-arvosteluasteikolla tämä on "ihan ok" -tason kappale, sitä ei ole kuitenkaan tietääkseni esitetty tämän tilaisuuden jälkeen.

Keikka jatkuu Wherever I May Roamilla. Kappale on todella hyvä, mutta orkesteriversiona ei mitenkään erikoinen, toisinkuin settilistan seuraava kappale, The Outlaw Torn. Orkesterisovituksen lisäksi myös soolot ovat mahtavia, jälkimmäisen kitarasoolon tulkitsee harvemmin soolokitaristina toimiva Hetfield. Tässä on toinen kappale, joka on mahdollisesti parempi kuin alkuperäinen versionsa.

Settilistan neljä viimeistä kappaletta ovat lähes poikkeuksetta jokaisella Metallica-keikalla esitettävät Sad but True, One, Enter Sandman sekä Battery. Orkestraaliversioina näistä neljästä onnistuvat parhaiten One sekä Battery. Etenkin Oneen, joka on omasta mielestäni paras kappale ikinä, saadaan orkesterin avulla lisää sodan ja suuruuden tunnetta.

Settilistaan olisi toivonut sisällytettävän muutama vanhempi kappale enemmän. Metallican pojat ovat kuitenkin kertoneet, että he kokeilivat muun muassa Fade to Blackia sekä Welcome Home (Sanitarium):ia, mutta nämä eivät toimineet orkesterin kanssa soitettuina. Annettakoon tämä siis heille anteeksi.

Paria kappalevalintaa lukuunottamatta S&M on joka tapauksessa mahtava kuuntelukokemus, joka tulisi löytyä ainakin jokaisen Metallica-fanin levyhyllystä.

9+/10

...

Ps. Kiitos kaikille niille kärsivällisille ihmissieluille, jotka jaksoivat lukea arvostelun alusta loppuun.

Jone, luin ton loppuun kyllä
Yhdyn mielipiteesees, One orkesterin kaa on paras biisi ikinä

/off

Satriani!Live!- Joe Satriani



Eli Joe Satrianin live levy jossa on 2cd ja maksaa kohtuullisen paljon (25 e tampereen swampmusicista), mutta on todellakin hintansa arvoinen jos yhtään tykkää blues/rock/jazz instrumentaali musiikista.
Mukana on kaikki Joen parhaat kappaleet jotka ovat vielä parempia minun mielestä kuin studiossa, sillä Joe ei tee lähes ollenkaan huomattavia virheitä ja soittaa jotenkin paremmin livenä, kun hän improvisoi ja tekee muita kikkoja.
Myös taustabändi on todella hyvä ja varsinkin rummutus on rennon kuuloista ja basisti vetää väliin ómiakin fillejä eikä vain soita suoraan levyltä mikä aina tekee soitosta luonnollisemman kuuloista.
Levyllä on hyviä jazz tyylisempia kappaleita kuten A Cool New Way ja semmoisia joissa tekee mieli taputtaa rytmissä kuten Super Colossal ja Just Like Lightning ja todella kauniita kappaleita kuten Made Of Tears joka on tuplasti pidempi ja parempi kuin studio versiossa.
Annan 11/10 pistettä



PS: jos pidatte Alexi Laihoa todella maailman parhaana ja nopeimpana kitaristinä niin kuunelkaapa tämä levy kerran läpi

Sepultura - Arise
Annihilator - Alice in Hell
En näistä mitään hirveetä romaania jaksa vääntää mutta molemmat thrashin klassikkolevyjä joiden pitäisi löytyä jokaisen kyseisestä genrestä pitävän levy- hyllystä.

Lainaus:10.11.2007 Dark_Guardian kirjoitti:
trashin

ja pitäisi jokaisen kyseisestä genrestä pitävän osata sen oikeinkirjoitus :7

... no nyt kun pääsin pätemään, täytyy jtn asiaaki saada tähän viestiin ...

Viimeksi taisin Oulussa käydessäni ostaa Levykauppa Äxästä High on Firen Death Is This Communionin sekä Mercyful Faten Don't Break the Oathin.

Kommentoin nyt tuota High on Firen levyä, sillä se oli soitossa liikkeeseen astuessani - hyvältä kuulosti, ja päätin siitä sitten itseni kipeäksi maksaa.



High on Fire - Death Is This Communion

No niin. Levy oli julkaistu kaksi viikkoa ennen ostohetkeä, ja mikäpä sen mukavampaa kuin tutustua uusiin yhtyeisiin.

High on Firea voisi sanoa Stoner Metal -bändiksi from Texas. Death Is This Communion sisältää nopeahkoa säröriffittelyä, josta tässä levyssä pidänkin.

Mukavia lisiä ovat myös ennalta-arvattamattomuus, sillä esimerkiksi kappaleessa Headhunter on pitkä rumpuintro, joka vain päättyy ja sitten riffittely lähtee. Yleensä kappaleissa, joissa on rumpuintro ollut, on muut soittimet lähteneet suoraan mukaan.

Levy sisältää 11 kappaletta, joiden keskimääräispituus on ~5min. Jokainen kappale sisältää menotakuun eli saundit ja riffit ovat hyvin kohdallaan kuin soolot myös. Levyssä on myös erikoisia soundielementtejä, jotka ovat mielenkiintoista vaihtelua pitkin levyä. Lauluääntä voisi kuvailla Motörheadimaiseksi, mutta siitä asteella hieman vielä möreämmäksi.

Ja loppuarvosana: Death is this communion on erittäin menevää jytinää, jota voin ilman muuta suositella -> 9 1/2

PS. makupalana TURK!!!

Exsecratus - Tainted Dreams

Juu, no siis aluksi oli tarkoitus tukea kaverin bändiä kun kuulin hyvää matskua Myspacesta, ja mehevää settiähän on koko levy täynnä. Varsinkin tiukat "Under the Winter Moon", "Fallen", "My Last Fight"... pitää nyt rajoittaa etten joka biisiä luettele, mutta mainittava on vielä "Suicide". Kyseessä on siis death/gothic metallia örinällä ja korkeaäänisellä naislaulajalla, lyriikat on hienoja ja musiikki vie mennessään, muutamaan kertaan kuunneltuani lätyn olikin jo yö o_o hups.

Vähäsen miinusta siitä, kun musiikki silloin tällöin jyrää liiaksi kauniin laulun yli. Pari biisiä jäi myös vähemmälle kuuntelulle, vaikka suurin osa matskusta oli mehevää. Muuten en keksi moitteita, varsinkin uuden bändin esikoislätyksi tämä on loistotavaraa.

8 puoli/10

Iron Maiden- X Factor
Tämän levyn biisejä on tullut kuunneltua jo pitkän aikaa eikä ne ole oikein miellyttäneet. Kyseessä on siis ensimmäinen Maiden levy jossa Blaze lauloi.
Nyt parin kuuntelukerran jälkeen täytyy sanoa ettei se niin paljon sattunutkaan.
Kuitenkin Sign of the Cross on ainoa biisi josta oikeasti pidän tällä levyllä.
2.5/5

Iron Maiden- Virtual XI
Tämä levy potkii palleille! Mutta ei hyvässä mielessä. Tämä on Maidenin ainoa oikeasti huono levy. Ei tästä oikein muuta sanoa...
EPIC FAIL!!!

Bruce Dickinson-The Chemical Wedding
Voi perskeles kun yllätti. Kaverilla kuulin Chemical Weddingin nimibiisin ja pakkohan se levykin sitten oli ostaa. Levyn aloittaa biisi King in Crimson joka on ihan kiva aloitusbiisi. Ei mitään mahtavaa mutta ajaa asiansa.
Seuraavaksi vuoronsa saa Chemical Wedding joka omaa pirun tarttuvan kertosäkeen. The Tower onkin aika poppisbiisi mutta jotain siistiä siinä silti on. Killing Floor on puhdasta metallia alusta loppuun ja biisi kertookin vanhasta vihtahoususta. Seuraavaksi kuullaan meikäläisen favourite biisi tältä levyltä. Book of Thel! Pirun kova riffi ja muutenkin kaikki perusasiat kunnossa. Seuraavat 2 biisiä on aika normivetoja jotka tuntuvat hieman täytteeltä. Levyn lopettaa The Alchemist jonka lopussa kuullaan vielä Chemical Weddingin kertosäe hieman rauhallisemmin laulettuna.
Me Likes!
Brucen Chemical Wedding iski meikäläisen ällikällä. Se yksinkertaisesti on parempi kuin Maidenin 90-luvun levyt. Pitääpi sanoa että kitaranvarressa heiluu itse Adrian Smith. Suosittelen kaikille Maiden faneille ja kaikille jotka pitävät Rokista ja metallista.
Pitääpi ostaa herran loputkin levyt.

4.5/5

Behemoth - The Apostasy

Tässä ostin kun sain rahaa ja on kyllä niin maan perkeleen kova levy. Kun tätä kuuntelee, tuntuu kuin itse Saatana rupeaisi riivaamaan minua. Levyn aggressiivisuus on aivan omaa luokkaansa ja Nergalin lauluääni saa minut transsin omaiseen tilaan, jossa näen itseni teurasamassa itse Jeesus Kristusta yhdessä Nergalin kanssa ja vierellämme seisoo muinaisia demoneja ja jumalia, jotka antavat meille voimaa.

Levy on kyllä sellasta mättöä, etten ikinä ole tälläistä kokenut. Kyllähän minä olen paljonkin mättöä kuunnellut, mutta tuntuu, että tää levy on jopa brutaalimpi kuin esim. Nilen Annihilation of The Wicked. Älyttömän upeat kitarariffit ja Infernon helvetillinen rummutus kuulostavat siltä, kuin koko bändi hyökkäisi kaiuttimista ulos millä hetkellä tahansa. Ja tosiaan tuo Infernon rumpalointi on jotain aivan omaa luokkaansa.

Joissakin kohdissa esiintyvät kuoro- ja torvi-osuudet tuovat loistavan lisän levyyn. Muutenkin tykkään sinfonisesta metallista, niin nuo sopivat levyyn kuin nyrkki silmään.

Jokainen biisi levyllä on mielestäni tasaisen loistava, eikä levyä kuunnellessa ehdi väsähtää ollenkaan. Sellaista infernaalista pommitusta tää levy on, että heikompaa lurjusta vois jopa hirvittää. Levyllä on muutama suht koht hidas biisi nopeiden joukossa ja kaikki ovat tosi hyviä, mutta erityisesti näistä Inner Sanctum on loistava.

Loppupäätelmänä voin sanoa, että osta tämä levy tai minä, Heimdall ja Asmodai tulemme ja kidutamme sinua helvetillisesti kunnes kuolet tuskaan >8D

10/10

Myléne Farmer - Lés Mots (tupla-CD)

Tuli ostettua tuo levy kun tuli käytyä kaupungilla asioissa (kontrollikäynti silmäpolilla) ja pisti silmään (no pun intended) levykaupassa. Vähän vähemmän tunnettua musiikia Suomessa, mutta itse kyllä pidän tästä.

Levy on ilmeisesti jonkinlainen kokoelma (best of-tyyppinen), koska sillä on joitain samoja kappaleita kuin jo omistamallani L'autre-levyllä, ja osa kappaleista on tuttuja aikanaan kaveriltani saamiltani C-kaseteilta (jotka olivat ensimmäinen kokemukseni tämän söötin punapään musiikista). Toki levyllä on myös entuudestaan vieraita kappaleita. Tietenkin kappaleiden ranskankielisyys hieman häiritsee, kyseistä kieltä kun en oikein hallitse. Toki joissain kappaleissa on seassa hieman englantia (esmes Beyond my Control-kappaleessa mieslaulaja toistaa aina välillä "It's beyond my control".

Ei ollut tullut aikoihin kuunneltua tuota vanhempaa levyä tahi noita kasetteja, mutta kyllä tuon levyn kuunteleminen toi vanhoja muistoja mieleen (kaverin luona nähdyt musiikkivideot). Uudemmilla levyillä ilmeisesti Myléne on siirtynyt hieman poppimaisempaan suuntaan, mutta viis siitä.

Ihan hyvä levy eikä harvinaisen korkea hintakaan (31 euroa) meikää häirinnyt, harvemmin sitä levyjä tulee hankittua eikä tuo meikää vararikkoon vie.

Lainaus:21.11.2007 kaasis kirjoitti:
Iron Maiden- Virtual XI
Tämä levy potkii palleille! Mutta ei hyvässä mielessä. Tämä on Maidenin ainoa oikeasti huono levy. Ei tästä oikein muuta sanoa...
EPIC FAIL!!!

Kuuntele enemmän ja koita jos se aukeis sillain. Maidenin jotkut levyt tuppaa olemaan simmotteita, että täytyy kuunnela tykätäkseen (esim. uusin). Itse tykkäsin kyseisestä levystä heti ekalla kuuntelukerralla ja mielestäni tuo on parempikin kuin X-Factor. Aina vaan noita Blaze ajan levyjä haukutaan paskoiks, mutta pikkusen lisää kuuntelua niin se voisi alkaa kuulostamaankin jollekki.
Tottakai osittain Blazen ajan levyjen huono menestys johtuu siitä, kun jotkut haukkuvat niitä paskoiks vaikka ei olisi pahemmin kuullut mitään sieltä. Siis kuultuaan muitten mielipiteitä niistä. Onhan sekin tietysti totta, että kun vertaa Blaze aikasia ja 80' luvu levyjä ni alaspäinhän siinä on toki menty, mutta eihän se sitä tarkoita, että sekin umpipaskaa ois.

Sori offtopic..

Edit: Samaa pätee X-Factorillekkin.

METALLICA KILL 'EM ALL

Hetfieldin äänestä kuule jo, että Metallican ensimmäinen CD. 10 kappaletta ja kaikki jaksaa kuunnella. Hit the lightsista en niin välitä, mutta siitä seuraavat 5 kappaletta ovat jo todella hyviä. Tykkään kumminkin enemmän Ride the lighningista ja muista CD:stä.

4-/5

Nyt puuttu vielä St.Anger ja Garage inc.

KMFDM - Tohuvabohu

Tykkäsin, paljon. Ei kuitenkaan ehkä yllä Hau Ruckin tasolle. KMFDM:n lyriikat ovat ehkä muuttuneet hieman epäselvemmiksi, kitaraa käytetään enemmän, Lucia pääsee paljon laulamaan, ei siinä mitään. Biiseissä hyvä meininki ja lyriikat.

4/5

Moonsorrow - V: Hävitetty
http://static.metal-archives.com/images/1/3/7/6/137685.jpg

Komean kansikuvan alla ratsastava Suomen johtavan pakanapoppoon uutukainen saa käteni vapisemaan jo ennen soiton alkua. Aivan liian pitkään kestänyt odotukseni on viimein päättynyt, pääsen kuuntelemaan mielibändini tähän asti kunnianhimoisinta tuotosta. Levy on nimittäin aikamoinen järkäle: 2 biisiä, kestoa molemmilla noin puoli tuntia.
Jäästä Syntynyt / Varjojen Virta aloittaa levyn hehkeällä, epäilyttävällä introlla, biisin uudistuessa hitaasti kaiken aikaa. Vaihtelua nimittäin riittää! Soittimiakin on käytetty Moonsorrowin tapaan runsaasti, aina akustisesta kitarasta huuliharppuun - mutta silti ne eivät missään vaiheessa käänny itseään vastaan eivätkä saa musiikkia kuulostamaan sekamelskalta, kaaosmaiselta puurolta, vaan soittimet tukevat toinen toisiaan, kohottaen musiikin Moonsorrowille tuttuun tyyliin uskomattoman eeppisiin korkeuksiin. Avausraita yllättää ensimmäisen kerran Villen aloittaessa ärinänsä: vokaalit ovat aiempaa kireämmät, tuoden hieman enemmän black metallista pintaa musiikkiin. Jäästä Syntynyt / Varjojen Virta on silti melko "herkkä" biisi, ainakin jos Moonsorrowin tuotannotoon päin verrataan. Apokalyptisen kaunista. Riffeissä ei edelleenkään pidetä kiirettä, vaan niitä käytetään tehokkaasti hyväksi pitkien biisien koko mitalta. Tämä ei kumminkaan saa niitä kulumaan puhki, ne nimittäin ylläpitävät hyvän makunsa alusta loppuun.
Lisäksi sana eeppisyys kumpuaa heti mieleen, kun kuuntelee V: Hävitettyä. Mikä parasta, kyseessä ei ole mikään italialaisen ritarillisen power metal-bändin tuotosta, vaan blackiin nojautuvaa folk/viking metallia, joskin nämä genretykset eivät kuvaa Moonsorrowin musiikkia oikein mitenkään. Ja biisien ollessa eeppisiä, laajoja ja ei-puuduttavia, ne pitävät valtavasti sisällään, jolloin levyä voi kuunnella lukemattomia kertoja kyllästymättä lainkaan. Aina löytää uusia puolia. Pidän itseäni melko hölmönä, kun kirjoitan tätä arvostelua jo ensimmäisellä kuuntelukerralla, kun tiedän, etteivät Moonsorrowin levyt pääse täysiin oikeuksiinsa neitys-matkallaan. On kuitenkin todettava, että pituuksistaan ja monipuolisuudestaan huolimatta Jäästä Syntynyt / Varjojen Virta ja Tuleen Ajettu Maa ovat helppoja kuunnella. Ne eivät vaadi kuuntelijaltaan liikaa, mutta ne eivät ole yksinkertaisia: vaikka jo ensi kerralla kuulostaa mahtavalta, voi onneksi huomata, että vielä monenkin kuuntelukerran jälkeen se kuulostaa täysin uudelta ja entistä mahtavammalta.
Palataksemme vielä hetkeksi analysoimaan biisejä, kerron levyn kakkos- ja päätösraidasta nimeltä Tuleen Ajettu Maa. Pakanallisilla loruilla aloitettava biisi on Jäästä Syntynyt / Varjojen Virta-biisiin verrattuna raskaampi ja primitiivisempi. Akustinen intro johdattelee jälleen keskelle makaberia maailmanlopun näytelmää, Verisäkeiltä tutulla tyylillä. Raskaasti riffittelevät kitarat räjähtävät äkisti käyntiin, Villen tarjoillessa pakanuuden surullista sanomaa kuolevaisille. Minua hieman häiritsi se, että vokaalit uhkaavat välillä jäädä massiivisen soiton alle, mutta moinen seikka ei liikaa haittaa, ja se lienee kaiken lisäksi tarkoituksenmukaistakin, kun musiikki hipoo niin uskomattomia sfäärejä. Levyä kuunnellessa voi vaipua miltei transsinomaiseen tilaan, jossa musiikki tuo suljettujen silmiesi kautta mieleesi pienen palan tämän musiikin tekijöiden sielunmaisemaa.
Vielä kerran on todettava, että on tavallaan tyhmää tehdä ensikuuntelun perustella arvostelua tämän kaltaisesta levystä. Voin silti jo todeta, että Moonsorrow on tehnyt heIvetin hyvää työtä, jälleen kerran, uudistettuaan musiikkiaan edelliseltä levyltä poikkeavaan suuntaan, pysyen silti Moonsorrowina, omana itsenään, tehden yhä musiikkia sillä periaatteella, jonka takia he yhtyeensä perustivatkin. Moonsorrowin uudistuvuus onkin yksi sen ainutlaatuisista ominaisuuksista. Ei kahta samanlaista albumia - muttei silti yhtäkään huonoa. Tulen kuuntelemaan tätä levyä vielä lukemattomat kerrat, tietäen, että se tulee avautumaan minulle vielä joskus kunnolla: muttei silloinkaan täysin. Tässä on sitkeä rieska. Ei mikään kertakäyttölätty. 9,5/10

Primordial - To The Nameless Dead
http://www.levykauppax.fi/cover/normal/2/25/25065.jpg

Erittäin hienoihin kansiin ujutettu To The Nameless Dead-paketti pitää sisällään 2 levyä: itse em. levyn sekä bonuksena 6 biisin mittaisen live-CD:n. Primordial on monella tapaa Moonsorrowin sukulainen. Se paitsi tekee musiikkiaan puhtaasti musiikin tekemisen ilosta, se myös ujuttaa musiikkiin taitavasti oman kansanperinteensä sanomaa ja elementtejä. Ja molemmat onnistuvat tässä erinomaisesti. Kaiken tämän lisäksi Primordial on eeppistä! Levyn aloittava Empire Falls iskee pöytään heti massiivista musiikkia, joka tekee lähtemättömän vaikutuksen kuulijaan. Upeat melodiat ovat kaiken aikaa pyrkimässä pintaan, mutteivat kumminkaan dominoi musiikkia. Melodiat toimivat vain tehokkaana taustatukena muulle musiikille, jolloin se ei ala maistumaan puulta. Soitanto on sanalla sanoen upeaa ja Alan Averillin lähinnä puhtaasti lauletut vokaalit loistavat kaiken sen huomion kiinnittävän täydellisyydenkin alta. Dangerously epic! Eikä silti mitään puuroa tai poweria! Kuten sanoin Moonsorrowillakin olevan, ei genretys kerro bändin musiikista mitään (black/folk metalliksi tätäkin kuvataan).
Sinänsä olisi vaivalloista analysoida tämän levyn jokaista biisiä erikseen, sillä niiden vaihtelu sekä kaikki pienet yksityiskohdat vaatisivat uskomatonta tekstimäärää tullakseen julki. Voin kuitenkin todeta, että levy on äärimmäisen vahva kokonaisuus. Jos pelkää, että täyspitkiä albumeita ei kannata ostaa parin hyvän biisin takia, niin tuota pelkoa ei yksinkertaisesti ole, jos Primordialia kuuntelee. Tämä paketti on kaikenlisäksi vain pari euroa tavallista versiota kalliimpi, pitäen sisällään 6 bonusbiisiä ja säätänän komeat kannet, lyriikoineen ja turinoineen. Tästä kaikesta johtuen To The Nameless Dead on enemmän kuin oikeutettu täysiin pisteisiin. Sanoisin, että tämä on reilu kauppa. Alle parikymppiä loistavista ja lukuisista biiseistä. 10/10