Sjk (santa justa klan)
osoittautui aika huonoksi, koska vain 2 hyvää kappaletta..

En osaa liittää kuvaa.. :D

Alestorm - Captain Morgan's Revenge, melko lailla räväkkää piraattipelleilyä. Skotlantilaista merirosvoilua, sanoisin myös että parhainta sellaista. Jotain folkin ja power metallin yhdistelmää, kai.

Hey! Hey!
I Want more wenches!
Hey! Hey!
More wenches and mead!

Axegressor - Axecution (EP)
Noh, yhdellä lauseella tiivistäen levy sisältää vanhojen karvanaamojen tekemää vihaista rässiä. Taivaita ei tavoitella omaperäisyydellä, mutta miksi yrittääkään, kun sopivasti esikuville kumartaminen ja perusrässin vääntäminen on täysin kiitettävää luokkaa tällä vähän päälle 20-minuuttisella pikkukiekolla. Hellboxissakin rähisevä Johnny/Hellvis/miksi-ikinä-haluaakin-itseään-tituleerattavan hoitaa vokaalipuolen kelpo ärinällä ja kaksi kitaraa pitää musiikin monipuolisena. Riffit ovat raskaita ja taustahuudot toimivat kertosäkeissä.

Biisivalikoimasta ei heikkoja lenkkejä löydy - kelpoja pieksemispieruja minun makuuni - mutta erityisesti suomeksi laulettu Luoti Päähän miellytti. Suurempia epäkohtia ei löydy, lyhythän se on, mutta sehän on vasta EP. Siksi toivonkin, että veteraanit saavat nopeasti levy-yhtiön alleen, jotta täyspitkää saavat pihalle. 9/10

Scorngrain - 0,05%
Scorngrain saavutti välittömän mielenkiintoni omaperäisellä ja erittäin tuoreenkuuloisella debyytillään Cyberwarmachine. Sain bändin toisen studioalbumin käsilleni vasta nyt, miltei 2 vuotta ilmestymisensä jälkeen, mutta mielenkiinto ei suuremmin ollut kadonnut mihinkään. Scorngrainhan soittaa perverssiä industrial-vaikutteista thrash metallia, jossa ei kuitenkaan missään nimessä raiskata jälkimmäistä genreä. Industrial-henkisyys ei ole pinnassa, vaan pikemminkin tukee raskaista rässiriffittelyjä, mutta ei niitä kone-elementtejä varovaisuuden vuoksi pidetä "vain" taustalla, Scorngrainilla ei ole tarvetta moiseen.

Levyn aloittava The Code yllättää hieman debyyttiin verrattuna kireämmällä vokalisoinnillaan, joka ei tosin missään nimessä haittaa minua. Biisistä huomaa myös, että keveämmille vesille ei ole menty, päinvastoin, riffit raskastelevat oikein kiitettävästi ja kertosäe rokkaa - kaikin puolin mainio aloitus. Toadstool Journey vääntää entistä rässäävämpää ja rokkaavampaa vaihdetta silmään, toimien kuin kirves tappamiseen. Loppulevyllinen jatkaa hyvää rataansa, esim. Übermenschin ihastuttaessa pelkällä sekopäisyydellään, eikä levy lopahda loppuakaan kohden. 0,05%:n lopettava Teaspoonful jättää oikein hyvän maun suuhun (tai korvaan), jolloin voi surutta laittaa levyn soimaan uudestaan alusta alkaen.

Kasseille potkivuudesta ja tasapainoisesta biisivalikoimasta, jossa ei suurempia heikkoja lenkkejä löydy, huolimatta jokin jää vaivaamaan. Pakko myöntää, että debyytti menee vähän 0,05%:n edelle. Vaikka tällä levyllä on tuotu raskaampia elementtejä riffien muodossa entistä enemmän esille, on pakko kompata Imperiumi.netin arvostelua ja sanoa, että pieni osa siitä industrialhulluudesta on vähän unessa - ei kadonnut, vain unessa. Tästä huolimatta 0,05% ei ole huonoon tai keskinkertaiseen päinkään, vaan häviää hieman isoveljelleen. Levy on juhlaa alusta loppuun ja suosittelen sitä kenelle tahansa vähänkään rohkeammalle musiikinkuuntelijalle ja kokeellisemmasta metallista kiinnostuneelle. Omaperäisyyttä nääs riittää. 8,5/10

Megadeth - United Abominations

Ensimmäinen Megadethin albumi minkä omistan. Megadethin uusin cd, mutta se ei tätä pilaa. Daven ääni ei ole enään niin korkea, kuin aikaisemmassa tuotoksessa, mutta kyllä tämä menee. Noin 50 minuuttia hyvää musiikkia.
À tout le monde on tämän levyn rauhallisin kappale. Muita rauhallisia tällä ei olekkaan. Ennen tätä levya tykkäsin vain Rust in peacistä, mutta heti kun kuulin kolme ensimmäistä kappaletta, tuli pakkomielle kuunnella lisää.

4/5

Agalloch - Ashes Against The Grain
Tässäpä jotain, jota ei koskaan uskoisi jenkkimetalliksi. Agalloch soittaa synkkää folk metallia, josta huokuu luonnonläheisyys ja omaperäisyys. Ashes Against The Grain ei ole vain kahdeksan kappaletta iskettynä CD-muotoon, se on äärimmäisen vahva kokonaisuus, jossa ei tunneta käsitteitä hitti- tai täytebiisi.

Syvemmin analysoiden sanoisin, että Agallochin harrastama progeilu ja raja-aitojen kaataminen musiikin kahlitsemisen sijaan on jotain ainutlaatuista. Dark- ja folk metalliksi genrettäminen kertoo loppujen lopuksi äärimmäisen vähän siitä, mitä Agalloch on. Vaikutteita kun voi kuulla jopa Pink Floydin kaltaiselta progerockpioneerilta. Kappaleissa on kaihoisa ja sumuinen tunnelma. Postrockikin nostaa päätään, välillä tuntee kävelevänsä ikimäntymetsissä, vaikka onkin pimeässä huoneessaan Agallochin soidessa taustalla. Melodiat ovat rohkeanpuoleisia upotuksia metalliin, mutta erittäin toimivia tunnelmanluojia, ja Agalloch luokin aivan omaa tunnelmaansa.

Ashes Against The Grain on todellakin loppuun asti hiottu teos ja olen erittäin tyytyväinen, että törmäsin tähän jenkkiorkesteriin. Tummanpuhuvaa metallia, muttei aina sitä raskaista mättöä, tarvitaan aina, ja tässä on erittäin potentiaalinen ehdokas nousemaan eniten pyörittämieni levyjen kärkeen. Kaunista ja unenomaista. Tunnelmallista ja depressiivistä.

Mahtavista puolistaan huolimatta levyä kuunnellessa se tahtoo vähän "valua korvien läpi", eikä aina edes tajua käyttäneensä tuntia hämymetallin kuuntelemiseen. En sitten ole varma, onko tämä niin huonokaan juttu, mutta jokatapauksessa se pakottaa laittamaan lätyn soimaan heti samaan putkeen. Lopulta AATG on erittäin kypsä ja luonnonläheinen teos, joka maalailee omat harmaat teoksensa taivaankanteen, eikä sitä pistä yhtään pahakseen, vaikka nämä surulliset pilvet peittävätkin auringon. Ne kun ovat niin kauniita.
9,5/10

SlipKnoT - Iowa:

Tämä toistaiseksi SlipKnoTin raskain levy, mutta se ei haittaa ollenkaan, koska biisit ovat loistavia. Ensimmäinen biisi on tälläinen hyvin outo aloitus biisi, joka kestää minuutin ja jättää kuntelijan sanattomaksi. Sen jälkeen tulee huippi biisi
People = Shit, joka taas pistää letin heilumaan. Sitten tulee varsin onnistuneita biisejä muutama kappale, kuten Disasterpiece ja My Plague. Näiden jälkeen päästään huippu biisiin nimeltä Heretic Anthem. Taso laskee pikkaisen, mutta heti kun päästään Left Behindiin niin taso on hyvin korkealla, sillä se on huippu biisi. Lopussa kuullaan 15 minuutin outo ränkytys, joka on hieman öö, outo. Levyn kuuntelen mielellään monta kertaa läpi.

Arvosana: 10-

Avantasia - The Scarecrow

Loistavaa symphonista power metallia, erityisesti The Scarecrow-kappale on mieleen hienon melodian ja nerokkaiden sanojensa ansiosta. Ehdottomasti oli tutustumisen arvoinen bändi, levyltä löytyy myös eräs vanha helmi: Lost in Space.

Ostin myös yhden Turisaksen levyn.

W.A.S.P - Crmison Idol

Hyvä levy, eikä ollut yllätys. Blackie jyrää!!
Parhaat biisit ovat Murders in a new morgue, The Idol ja The Great misconceptions of me.

Lainaus:19.02.2008 LakeRust kirjoitti:
W.A.S.P - Crmison Idol

Hyvä levy, eikä ollut yllätys. Blackie jyrää!!
Parhaat biisit ovat Murders in a new morgue, The Idol ja The Great misconceptions of me.

Samoin!

Ostin Kirkan toisenkin heavylevyn. The Spellin siis. Ei perkele, täähän on kovempi kuin kivikova R.O.C.K. You Put The Spell On Me on totaalimahtava kipale ja Kirill laulaa komiasti. Hail HeviKirka!!! RIP!

Tarot - Crows Fly Black
Levyn aloittaa nimikkobiisi, joka kertoo tunnelmallaan ja kulullaan heti, mistä levyllä on kyse. Raskasta riffittelylä, Suomen parasta metallivokalisointia, tarttuvaa kertosäettä sekä tyylitajuisia melodioita tarjoillaan kuuntelijalle niin paljon, että ellen tietäisi jotain Tarotin musiikista, pelkäisin loppulevyyn mennessä bändin panosten loppuneen. Näin ei kuitenkaan ole, sillä levy jatkaa tuttua Tarot-linjaa, eikä mistään oikein löydy valittamisen varaa. Levy on täydellisen tasavahva, sisältämättä minkäänlaisia heikkoja lenkkejä. Jokaikinen biisi on omanlaisensa, eikä Tarot sorru puuduttavaan itsensätoistamiseen, vaan iskee jokaisella biisillä pöytään erilaisen tunnelman ja tarttuvista kertosäkeistäkään ei ole puutetta. Nimikkobiisi viehättää synkkyydellään, Traitor ärhäkyydellään, Ashes To The Stars rauhallisuudellaan ja niin edelleen.

Kuten totesin, kaikki biisit ovat puhdasta kultaa, mutta jos yksi biisi on nostettava ylitse muiden, se on ehdottomasti Messenger Of Gods. Kirkkouruilla sävytetty intro antaa odottaa jotain erikoisen loistavaa, ja sieltähän sitä tuleekin. Rokkaava riffi, Marcon aina yhtä erinomainen laulusuoritus ja ällistyttävän tarttuva kertosäe. "Messenger of gods/Where's the lightning, where's the thunder..?." Eikä makea lopu siihen, vaan koko levyllinen pitää yllä uskomattoman tiukkaa linjaa.

Mistä tässä voi nurista? Tarot on ansainnut kaikki mahdolliset ylistyssanat, ei pelkästään tämän upean levyn vaan koko elämäntyönsä takia. Crows Fly Black pesee lattiaa koko muulla hevigenrellä, eikä se tahdo kulua puhki sitten millään.. Vaikka onkin hölmösti ilmaistuna yksi yli 45-minuuttinen hittiputki. 10/10

Tarot - Shining Black - The Best Of Tarot
Ensimmäistä kertaa elämässäni ostin kokoelmalevyn, mutta en voinut vastustaa levykaupassa ollutta naurettavan alhaista hintaa kahdesta levyllisestä musiikkia. Vanhempi Tarot ei ennen tätä ole ollut sitä kaikkein tutuinta minulle, mutta parempi kuin myöhään kuin ei milloinkaan. Olin hieman skeptinen sen suhteen, pitäisinkö siitä, koska jostain syystä alitajuntani kehitteli ajatuksen, että Tarot on musiikillaan kehittynyt huimasti alkuaikoihinsa nähden. Noh, onhan se tavallaan totta, mutta kyllä on orkesteri nuorempanakin asiansa osannut (vaatimattomasti ilmaisten).

Miltei parituntia täyttä juhlaahan Shining Black on. Enemmän melodiariisuttuahan se lienee uuteen verrattuna, mutta kasarinkatkuisuus, into ja soitonilo suorastaan pursuaa materiaalin läpi. Ehkä ne herkemmät biisit Shining Blackilla eivät ihan niin tarttuvia ole kuten esim. Crows Fly Blackillä, mutta ehdotonta loistoa nekin. Mitään turhaa ei ole kahdelle levylliselle saatu ahdettua, joiden kuunteleminen on täydellisen nautinnollinen kokemus ja jättää jäljen aivolohkoon. Pian on taas laitettava Tarotia soimaan, eikä kokoelmalevy jää uutukaisen varjoon kuuntelukerroissa. Reilu kauppa. Mahtavuutta 8,9 eurolla.

The skies are open, smell of a danger in the air!
9+/10

Herra Ylppö & Ihmiset - Sata vuotta

Maj Karman laulajan vasta perustaman Ihmiset-yhtyeen debyytti on julmetun hyvä levy. Se on tyylillisesti monipuolinen - levyltä löytyy niin puhtaita popkappaleita, perusrokkia kuin punk-riehuntaakin - ja kappaleet kauttaaltaan vahvoja. Vaikka biisien aiheet ovat sangen normaalia, jopa tylsää linjaa, on sanoituksissa sitä jotain mikä nykyajan umpitylsästä laskelmapopista puuttuu.

Levy alkaa viidelläkymmenellä sekunnilla oudia. Syyrialainen soitin toimii mainiona avauksena ja johdattelee mainiosti levyn ensimmäiseen varsinaiseen kappaleeseen.

Kleopatra on hakkaavan verseriffin ja mahtipontisen kertosäkeen vuorottelua, tuleepa jossain vaiheessa mukaan CMX:n Janne Halmkronan phaserillä sävytetty kitarakin. Ylpön puhtaassa laulussa on jotain rauhoittavaa.

Levyn toinen varsinainen kappale, Sata vuotta, on puhdasta poppia, mutta hyvällä maulla tehtynä. Kokonaisuus toimii, ja loppupuolen säepari "Älä sano että olet ihastunut minuun / Saatat tarkoittaa sitä" on vain piste i:n päälle.

TV:stä tuttu! ja Varoitus menevät tyylillisesti eri suuntiin - toinen on riehuvampi, toinen kevyttä tunnelmointia, vaikka sitäkin maustaa riehuntaosio.

Tyylillinen vuoristorata jatkuu läpi koko levyn - perusrokkia seuraa kevyt poppi josta tiputaan suoraan punkriehuntaan. Kumma kyllä, kokonaisuus toimii. Kaikkien biisien äänimaailmassa on sen verran samankaltaisuuksia että kokonaisuus kuulostaa eheältä eikä sattumanvaraiselta lajitelmalta täysin erilaisia kappaleita.

Yksi levyn arvostelija totesi että Sata vuotta "saa uskomaan ettei suomirock ole kirosana".
Levyn kuunneltua ei voi muuta kuin sanoa samaa.

Cradle Of Filth - The Principle Of Evil Made Flesh



Kyseessä on Filthin ensimmäinen albumi vuodelta 1994. Olen tätä ennen kuunnellut yhtyettä vain pelkästään koneelta, mutta päätin sitten ostaa jonkin aidon levynkin. Päätin valita alkuun esikoisen, jotta saisin paremman kuvan yhtyeen alkuaikojen musiikin ja nykypäivän vastaavan eroista. Vanha on enemmän raa'ahkoa black metallia kuin melodista ja tunteellisempaa dark metallia. Tästä huolimatta levyllä (kappaleita 12 kappaletta) on jopa neljä instrumentaalikappaletta, joissa kuullaan vain syntikkapimputusta ja kaiken maailman efektejä. Loput matskusta onkin sitten mukavan vauhdikasta ja taidokasta runnomista hiukan hitaammillakin kohdilla.

Levyn äänenlaatu on ainakin pienillä voimakkuuksilla aika tukkoinen, mutta onneksi bassot kuuluvat ihan kivasti. Laulu vain tuppaa (samoin myös välillä kitarat) olemaan melkoisen epäselvää kurnutusta ja vislausta. Sanoista ei paljon selvää saa, mikä on harmillista. Onneksi kansiläpyskästä löytyvät kaikki lyriikat. Kaikista kappaleista ehdoton suosikkini on The Forest Whispers My Name, jonka tarttuva ja mielenkiintoinen melodia nappaa. Bassoriffi on mukava, samoin kitara kuulostaa hyvältä. Erikoismaininta on annettava rumpaloinnille kaikissa levyn kappaleissa. Basarit tumisevat hienosti ja homma on komeasti rytmitetty ja hallittu. Rumpupenkillä istuu kaveri nimeltä Nicholas Barker.

Levyn ehdoton heikkous mielestäni ovat nämä instrumentaalikappaleet, joita ei jaksa kuunnella. Niissä ei käytetä lainkaan kitaraa tai muitakaan soittimia. Pelkästää syntikkaa, ja homma on itseääntoistavaa. Aloitusraidan nyt jaksaa vielä kuunnella, mutta muuten ei ole mitään motivaatiota kuunnella näitä. Muista kappaleista löytyy sellaisia herkkuja kuin esimerkiksi The Principle Of Evil Made Flesh, The Forest Whispers My Name ja Summer Dying Fast. Loputkin jaksaa toki kuunnella, ja muitakin hyviä löytyy. Silti nämä kolme ovat kaikki levyn oikeasti hyvät kappaleet. Näinollen ei Cradle Of Filthin ensimmäinen albumi ole niin hyvä kuin olisi toivonut. Kuunteleehan tätä kuitenkin silloin tällöin enemmän kuin mielellään.

7/10

Draconian - Turning Season Within
Draconian sylkäisi uutukaisensa ulos kevään kynnyksellä. Mikäs siinä, kyllä bändin synkistelymetalli saa auringonvalon kummasti harmaantumaan ja puut kuolemaan pystyyn. Jos olisin jonkinsortin puristi, voisin paasata tuntikausia siitä, kuinka paljon bändi paikoitellen kuulostaa isommilta genrensä edustajilta ja siitä, kuinka sokerista naislaulun naittaminen örinän kanssa on. En kuitenkaan jaksa kiinnittää huomiota moisiin seikkoihin, sillä minun puhdas mielipiteeni on, että Draconian kuulostaa Draconianilta, vaikka joku tunnelmapala tai riffi voisi etäisesti viitatakin My Dying Brideen. Moiset yhtenevyydet muihin bändeihin löytääkin lähinnä, jos etsimällä etsii.

Levy on lyhyesti sanottuna aika tasalaatuista. Mitään suurempia suvantokohtia ei ole, vaan alusta loppuun väännetään samalla surun ja synkistelyn viitoittamalla tiellä. Aluksi yksikään kipale ei tuntunut nousevan toista korkeammalla, mutta muutaman kuuntelun jälkeen levy alkoi jo avautua ja esim. Seasons Apart, Morphine Cloud ja Bloodflower ovat erittäin maukasta goottidoomia - ei sillä, että muut olisivat täytepáskaa, sillä kyllä kaikista tavoittaa omanlaisensa hartauden ja tunnelman.

Turning Season Within on siis hyvää kappalemateriaalinsa pohjalta. Pientä kritiikkiä on kuitenkin heitettävä riffeistä, jotka eivät ole sieltä kaikken omaperäisimmistä tai murskaavimmasta päästä. Toisaalta ne eivät missään nimessä ole copy&paste-taktiikalla väännettyjä tai huonoja, vaan kuulostavat suurimman osan ajasta oikein haikeilta ja maalailevat tunnelmaa kulullaan. Muutenkaan bändi ei ole mitenkään kitaravetoinen, vaan se luottaa lähinnä luomaan kaihoisuutta instrumenttiarsenaalillaan, jotka yhdistetään örinään ja naislauluun. Anders on kiristänyt rosoisia äänihuuliaan ja kuulostaa jopa varsin omaperäiseltä ja vakuuttavalta keuhkoajalta. Ja ah, Lisa Johansson, tuo Ruotsin lahja metallimusiikille. Neitosen heleä ja enkelimäinen ääni on selvästi yksi suosikkejani, ja jo pelkästään Lisan laulu riittää nostamaan bändiä pienistä sudenkuopistaan.

Tiivistääkseni näin lopuksi sanoisin levyn olevan oikein hyvä. Pienet ongelmat yhä vaivaavat, mutta ne hautautuvat kivuttomasti kaikkien suurempien, hyvien puolien alle. Eli jos tykkää tämänkaltaisesta musiikista, Draconiania vihaa vain, jos sitä kuuntelee seiväs pérseessä. Muuten se toimii mainiosti, ja valittamista ei loppujen lopuksi ole, kun on hiljentynyt kuuntelemaan Turning Season Withinia.

8,5/10

Darkthrone - Transilvanian Hunger
Täytyy myöntää, että kesti jopa naurettavan kauan, ennen kuin jaksoin kuunnella tämän levyn kokonaisuudessaan ja keskittyneesti. Tämä levy tuli melko harkitsemattomasti ostettua muutama kuukausi sitten, sillä en ole koskaan tykännyt old school-blackista, enkä black metallista oikein yleensäkään. Päätin silti yrittää tutustua genreen yhden klassikon kautta, joten törmäsin Darkthronen Transilvanian Hungeriin. Noh, vihdoin osaan sanoa siitä jotain.

Nimikkobiisi aloittaa levyn haudankylmällä menolla. Kolkot riffit ja tasaisesti naputtavat rummut luovat varmastikin juuri sitä sysimustaa tunnelmaa, mitä black metallilta odotetaan. Nocturnon ärinätkin sopivat kuin nyrkki otsaan tässä sopassa. On kuitenkin sanottava, että oikeastaan kaikki elementit pitävät samat kasvot koko biisin ajan. Tempoa ei liikaa vaihdella, eikä liioin komppeja. Jostain kumman syystä tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä tunnelma pitää otteessaan.

Samoilla linjoilla jatketaan. Over Fjell Og Gjennom Torner on nopea, muttei mitäänsanomaton rykäisy ja Skald Av Satans Sol tarjoaa virkistäviä vaihteluita, vaikkei itse levy kuitenkaan muutu ratkaisevasti missään vaiheessa linjastaan. Välillä se alkaa vähän puuduttamaan, muttei mitenkään liikaa. Pieniä koukkuja on siellä täällä, mutta useimmat biisit vääntävät samalla asenteella alusta loppuun. Hyvä vai huono, mielipideasia, mutta itseäni se ei ainakaan päässyt liikaa häiritsemään.

Kylmään ei totu, joten kyllä tämä vielä sulattelua vaatii. Mainio kuuntelukokemus, vaikken vieläkään kauheita viboja old schoolista saa. Uusi, punkahtavampi Darkthrone iskee itseeni vielä tällä hetkellä paremmin, mutta ei tämä tosiaan huonoakaan ole. Yksinkertaista ja primiitivistä, hyvässä ja pahassa.

9+/10

Lainaus:17.02.2008 jerskale kirjoitti:
SlipKnoT - Iowa:

Tämä toistaiseksi SlipKnoTin raskain levy, mutta se ei haittaa ollenkaan, koska biisit ovat loistavia. Ensimmäinen biisi on tälläinen hyvin outo aloitus biisi, joka kestää minuutin ja jättää kuntelijan sanattomaksi. Sen jälkeen tulee huippi biisi
People = Shit, joka taas pistää letin heilumaan. Sitten tulee varsin onnistuneita biisejä muutama kappale, kuten Disasterpiece ja My Plague. Näiden jälkeen päästään huippu biisiin nimeltä Heretic Anthem. Taso laskee pikkaisen, mutta heti kun päästään Left Behindiin niin taso on hyvin korkealla, sillä se on huippu biisi. Lopussa kuullaan 15 minuutin outo ränkytys, joka on hieman öö, outo. Levyn kuuntelen mielellään monta kertaa läpi.

Arvosana: 10-

P.S. Parhaat biisit: (Ei ole parhuus järjestyksessä)
- People = Shit
-Disasterpiece
-My Plague
-Everything Ends
-Heretic Anthem
-Left Behind
-The Shape
-I Am Hated

Tuli eilen hankittua 4 levyä, mutta sen verta vähän ehtinyt kuunnella, että pistetään nopea katsaus yhteen;

Oi Polloi - Fuaim Catha



Joskus oli jostain tarttunut soittolistalle Fuaim Cathalta Don't burn the witch-niminen kipale, joka oli aina jollain kierolla tavalla osannut vedota. Tulipa sitten vihdoinkin (melko mielijohteesta) ostettua koko levy, ja varsin psykedeelisen, ennemmin jotain goottihevialbumia muistuttavan kannen takaa löytyykin juuri sitä samaa erinomaisuutta 17 biisin verran. Minuutteja levyltä löytyy huikeat lähemmäs 50 (ihan pätevää levyn hinnan jäädessä alle 7 euroon), joka on hcpunk-bändeillä varsin harvinaista - Oi Polloilla resepti tuntuu kuitenkin toimivan.

Jälleen piti aloittaa levyn kuuntelu lyriikat kädessä. Oi Polloin kavereilla on varsin selkeät mielipiteet, eikä kompromisseja juuri tehdä. Muhkeasoundisen hooseekaahauksen lyriikat pistävät ahneet oikeistolaiset, luonnontuhoajat, tekopyhät paskiaiset ja fundamentalistit rivi toisensa jälkeen poikki ja pinoon. Ajoittain vähän turhan ylianarkistista omaan makuun, mutta pääosin potkii ihan hyvin. Hatunnosto äärimmäisen toimivista riimeistä sekä saman aggression säilyttämisestä biisistä toiseen.
Itse musiikki? Toimii. Sopivan tiukkatempoista rallia riittää biisistä toiseen (lukuunottamatta avausraitaa ja yhtä irkkuhilpeilybiisiä) ja laulaja hoitaa hommansa kunnialla. Biiseissä on instrumenttien osalta sopivasti sekoitettuna mukaan hieman metallielementtejä ja välillä taas ylipositiivisia riffeilyjä, mutta jatkuvalla syötöllä huutava vokalisti pitää huolen ettei homma mene missään vaiheessa yli. Biisit venyvät melko usein lähemmäs kolmea minuuttia, mutta silti osataan välttää liikaa itsensätoistavuutta - ajatuksena kolmeminuuttiset, ajoittain taiteiluksi menevät hc-biisit ovat karmivia, mutta ei tästä kuitenkaan voi lopulta olla tykkäämättä.
Fuaim Catha on varsin uniikki sekoitus - riffittely on pääosin miljoonaan kertaan kuultua hooseepunkkia, mutta biisit ovat huomattavasti pidempiä ja monipuolisempia, ehkä jollain tavalla suunnitellumpia kuin aika pitkälti kaikki vastaavien bändien tekeleet. Silti yksikään biisi ei levyllä kuulosta ärsyttävän tarkasti huolitellulta, ja saundit pitävät homman kurissa. Kokonaisuus on potkinut ainakin tähän mennessä munille varsin kovaa, ja sopii uskoa että kestää kuuntelua pidempäänkin.
9

scorpions-scorpions best

ihan best onneks siinä on mun lempi kappale rock you like ahurrican ja muita hyvii esim. he's a womman - she's a man ja still loving you

Viimeksi tuli hommattua Testamentin kokoelmalevy, The Very Best Of Testement. Täyttä tavaraa koko levyllinen, suosittelen.

Queensrÿche - Operation: Mindcrime

Niin paljon kehuja olen tästä vuonna 1988 julkaistusta levystä kuullut, että pakkohan se oli itselleni hankkia. En todellakaan kadu. Kyseessähän on teemalevy, jonka tarinaa en jaksa tässä nyt alkaa kertomaan. Musiikillisesti levy on lähes täydellinen. Progea ja tavanomaista heviä sekoitellaan todella onnistuneesti. Geoff Taten lauluäänikin on jotain uskomatonta, puhumattakaan mielenkiintoisista sanoituksista.

Täyden kympin arvoinen levy, jota voin suositella kaikille metallin ystäville.

Tuli sitten ostettua 5 uutta levyä. Jokainen on nyt kuunneltu muutamaan otteeseen ja seuraa arvostelu :




AC / DC - Back In Black

Varmasti kaikki tietävät tämän. Ja tämähän rokkaa ihan vitusti ! Pakkohan tämä oli kaupan hyllyltä poimia vaikka suolainen hinta olikin. Mutta se kannatti !
Kyllähän minä tiesin että levy helmi on mutta tässä on munaa enemmän *******lla konsanaan ! Varmasti yksi rokin historian parhaista levyistä.

5/5

Guns N' Roses - Appetite For Destruction

******* hyvää settiä settiä tämäkin ! Varmasti Gunnareitten paras levy. Welcome To The Jungle ! Paradise City ! Sweet Child 'O Mine ! Ja muita todella hyviä biisejä ! Varmasti heidän uransa yksi hienoimmista hetkistä kun tämä kiekko saatiin ulos.

5/5

Megadeth - Countdown To Extinction

Yksi Megadethin parhaista levyistä. Mahtavaa settiä by Dave ja kumppanit. Paras biisi on ehdottomasti legendaarinen Symphony of Destruction. On kyllä mahtava levy vaikka ihan vain pari biisiä ei oikein iskenyt. Oli myös todella hauskaa verrata levyllä olevia biisien demo versioita lopullisiin. Symphony of Destructionin demo versio oli jotain kaameaa. : D
Kyllä tuli rahalla vastinetta koska levy maksoi vain 5 € !

4,5/5

Megadeth - Cryptic Writings

Ei niin hyvää settiä kuin edellä mainittu levy mutta mahtia silti. Jotkut kappaleet ovat kyllä aika laimeita mutta kyllä niitä hyviä sieltä löytyy. Daven ääni oli kyllä tässä joissain kappaleissa vähän turhauttava mutta kyllä siitäkin yli pääsi muutaman kerran kuuneltua. Ei kyllä jäänyt tästä ihan niin hyvää makua. Mutta siltikin levy on ihan kuunneltava.

3/5

Deep Purple - The Collection

Toinen Purplen kokoelma levyni. Lähinnä nappasin hyllyltä halvan hinnan takia. Mutta ei se levyä pahenna. Ei kyllä sisältänyt mitään erikoista.
2/5

Megadeth - Greatest hits: Back to the start

No minulla on kyseinen paita, joten pakkohan albumikin oli hankkia. Vanhat kappaleet kuuluu paljon paremmin tällä, kuin vanhoilla albumeilla. Joten tätähän on hauska kuunnella. Hyviä kappaleita melkeinpä kaikki. Opin jopa kuuntelemaan she wolfia tämän ansiosta. Kestää vähän päälle 70min, joten kuunteleminen ei heti lopukkaan. Bonus DVD:tä en ole katsonut vielä. Tämä on kokoelma joten en anna numeroa.

Kaksi viimeisintä levyä mitä oon hankkinu ovat: Children of Bodom - Blooddrunk ja In Flames - A Sense Of Purpose

Molemmat uskomattoman loistavia, bodomin levy yllätti positiivisesti!

Children Of Bodom - Blooddrunk CD+DVD


Kappalelista:

LEVY 1:
1. Hellbounds on my trail
2. Blooddrunk
3. Lobodomy
4. One day will cry
5. Smile pretty for the devil
6. Tie my rope
7. Done with everything Die for nothing
8. Banned from heaven
9. Roadkill morning
10. Ghostriders in the sky

LEVY 2:
1.Blooddrunk - NTSC Video
2.Making of the videos
3.Hellhounds on My Trail - Surround Sound
4.Blooddrunk - Surround Sound
5.Lobodomy - Surround Sound
6.One Day You Will Cry - Surround Sound
7.Smile Pretty for the Devil - Surround Sound
8.Tie My Rope - Surround Sound
9.Done with Everything
10. Die for Nothing - Surround Sound
11.Banned from Heaven - Surround Sound
12.Roadkill Morning - Surround Sound
13.Surround sound photogallery

Siis en ymmärrä miksi kaikki sanovat että tämä on surkea levy!! Tämähän on selvää Bodomia ja huomaa että uusinta tuotantoa.
Toki Hatebreeder levy voittaa tämän mutta todella HYVÄÄ musiikkia. Tuota levy 2:sta en ole vielä päässyt kokeilemaan mutta eiköhän meiän über kotiteatteri siitä kaiken irti saa >:]

Lyhyesti sanottuna odotuksiini vastattiin ja Children Of Bodom elää yhä!
Suosittelen!

Arvosana [4-10]: 9

Megadethin Rust in Peace tuli ostettua.Koneellahan tää on tullu koluttua läpi jo monia kertoja mutta pistetääs nyt vähän kommenttia tästä mestariteoksesta:

Levyllä soittaa 'dethin rautainen kokoonpano Mustaine,Friedman,Ellefson ja Menza.Tämä on ensimmäinen Megadeth-albumi missä Friedman soittaa.

Levyhän alkaa legendaarisella Holy Wars..The Punishment Due:lla,joka on jopa ehkä Megadethin paras biisi koskaan.Riffit on stnan kovia ja Mustaine laulaa lyriikat loistavalla tyylillään,omasta mielestäni RiP:illä Mustainella on paremmat vokaalit kuin missään muussa Megadethin albumissa.Yksi ädethin parhaista aloitusbiiseistä,ellei paras.Toisena tulee kaikkien tuntema Hangar 18.Tätä biisiä on kyllä tullut soitettua jo aivan liian paljon,mutta silti mahtavat riffit ja lopun sooloilu potkii perseelle ja kovaa.Sitten Take No Prisoners,joka jatkaa levyn erittäin raskasta ja kitarapainotteista linjaa.Neljäntenä on Five Magics,joka on vasta muutaman soiton jälkeen alkanut iskeä minuun.Biisi alkaa kovaa,mutta nopeasti hidastaa tahtia ja alkaa parinkymmenen sekunnin täysin kitaraton kohta,mutta sitten alkaa taas riffi soida,vähäksi aikaa loppuu jälleen. Tämän pienen vaihtelun jälkeen alkaa Mustainen vokaalit alkavat.Ei levyn parasta antia,mutta silti melkoisen kova kappale.Kertsi on rautaa ^^

Sitten Poison Was the Cure,joka alkaa Ellefsonin bassoraidalla,tämän jälkeen tempo nousee ja kappale alkaa kunnolla.Yllätyksekseni kappale kuullostaa erittäin paljon Metallican kill'em all-albumilta,riffikin on ihan kuin jostain Whiplashista =D melko hyvä kappale kuitenkin.

Tämän jälkeen on Lucretia,joka alkaa varsin hienolla riffillä,joka pysäyttää kuuntelemaan.Tämän jälkeen vokaalit alkavat ja omasta mielestäni biisi muuttuu vähän tylsähköksi.Albumin heikoimpia kappaleita,mutta kyllä tätäkin mielellään kuuntelee!

Ja sitten seitsemäntenä Tornado of Souls..huhhuh,tämä on selvästi albumin paras biisi.Alku on räjähtävä ja Mustainen vokaalit ovat erittäin puhtaat ja vihaiset!Soolo on aivan uskomattoman hyvä,paras Megadethin soolo koskaan. Tätä voisi kuunnella vaikka koko päivän..

Tätä seuraa hieman lyhyempi Dawn Patrol,tämä poikkeaa melkoisesti albumin muista biiseistä.Mustaine laulaa paljon matalammalla äänellä kuin muissa biiseissä,tahti on hitaampi ja jatkuu koko biisin ajan samanlaisena,sähkökitaroiden loistaessa poissaoloaan.

Sitten albumin nimibiisi,jossa on omasta mielestäni albumin parhaat lyriikat.Pidän myös Mustainen vokalisoinnista tässä kappaleessa,muuten kappale on vähän turhan tasapaksu minuun makuuni,tai sitten olen vain kuunnellut liikaa..

Viimoisena kappaleena My Creation,joka on tullut mukaan vasta uudelleenjulkaistussa versiossa.Itse en ymmärrä miksi tämä kappalle on pitänyt lisätä tähän mestariteokseen,vaikka hyvä kappale periaatteessa onkin.Vain puolitoistaminuuttinen kappale sopii kuitenkin melko hyvin albumin henkeen,mutta en silti olisi tätä pistänyt lopetuskappaleeksi.

Sitten on vielä nimibiisin,Holy Warsin ja Take No Prisonersin demot.En ole ikinnä ymmärtänyt miksi noita demoja on pitänyt mukaan änkeä kun valmiit versiot kuullostavat kuitenkin paremmilta =P


Kokonaisuudessaan loistava albumi,tosin itsellä vähän puhkikuunneltu jo.Suosittelen kaikille thrashista pitäville,tämä kannattaa ehdottomasti hankkia ensimmäiseksi Megadeth-albumiksi.

[10- /10]

Viimeksi hankkimani sellaisenaan julkaistu levy on Guilty Gear: Original Sound Collection.

Kyseessä on siis Guilty Gear -pelin taustamusiikkikappaleita sisältävä CD, jonka tyyli on hyvin vahvasti trash metal -henkistä. Vaikka en juuri metalli-musiikkia muutoin kuuntelekaan, GG:n soundtrack on erittäin hyvänkuuloista instrumentaalimusiikkia, joka on parhaimmillaan oikein kovalla kuunneltuna. Tavanomaisesta metalli-musiikista poiketen hyvin monet pelin musiikkikappaleista ovat varsin melodisia ja monissa onkin perinteisten rock-soittimien - tai oikeastaan niitä jäljittelevien äänien - lisäksi käytetty pianoa tai syntetisaattoria. Tämän vuoksi nautin niiden kuulemisesta suuresti ja ne jäävät soimaan mieleen. Suosikkikappaleeni on Holy Orders(Be just or be dead), mutta monia muitakin mainitsemisen arvoisia löytyy, kuten vaikkapa Conclusion tai Unidentified Child. Guilty Gearin äänikokoelma on ehdottomasti instrumentaalista metallimusiikkia parhaimmillaan!


Varsinaisesti viimeisin hankkimani musiikkialbumi on kuitenkin Final Fantasy III: Original Soundtrack, jonka kappaleista osan jätin pois ja muita muokkasin hieman ennen kuin kopioin ne levylle.

Albumi on siis Nintendo DS:lle julkaistun Final Fantasy III -pelin virallinen soundtrack-kokoelma, josta suurena pelimusiikin ystävänä pidän erittäin paljon. Nobuo Uematsun alkujaan FFIII:n Famicom-versioon säveltämistä kappaleista on tehty uudelleensovitukset sinfoniaorkesterisoittimin soitettuna, ja täytyy todeta, että lopputulos on aivan mahtava! Itse pelissäkin musiikki kuulostaa hyvältä, mutta levyversiona kappaleiden laatu on vieläkin parempi. Pidän muutoinkin sinfoniamusiikista, ja sitä edustavilla instrumenteilla joihinkin kappaleisiin on saatu täsmälleen tilanteeseen sopiva tunnelma, joka alkuperäisversioissa ei aina ollut mahdollista. Valitettavasti joissain on myös menty alkuperäistunnelmasta metsään, kuten vaikkapa Tozasissa, johon on lisätty mahtipontista bassorummutusta ja lautasten iskua pan-huilun kanssa.
Enimmäkseen kappaleet kuitenkin ovat hyvänkuuloisia niin sävellyksensä kuin sovituksensakin puolesta. Uematsu on todella pistänyt kolmannen Final Fantasyn kohdalla parastaan. Jos on pelannut joskus FFIII:a ja todennut pitävänsä sen musiikista, tämä levy kannattaa ehdottomasti hankkia.