Absoluuttinen Nollapiste: Musta Hiekka

Huhhuh. Ensireaktio levystä oli: "Mitä helevettiä!?!". Tämä levy todella vaatii ja kestää kuuntelua. Edellinen levy, Iiris, oli hienoinen pettymys, mutta nyt mennään taas lujaa. Levy on korvissani sekoitus Mahlanjuoksuttajaa ja Seitsemättä Sinettiä. Paranee joka kuuntelulla. Tälläkin hetkellä sormeni syyhyävät laittaa levyn soimaan. Plussaa myös äärimmäisen hienoista kansista, sekä kansilehden kuvista..

Dire Straits - Love Over Gold

Kyseistä bändiä kun olen viime aikoina ruvennut kuuntelemaan niin tuli tämäkin tuossa viime viikonloppuna ostettua. Ja voin sanoa tämän olevan ehdottomasti koko bändin kovin albumi.

Levy avautuu neljätoista-minuuttisella Telegraph Roadilla, joka lähtee käyntiin hitaasti ja progehtavasti, ja loppuu yhteen kitaristi Mark Knopflerin parhaista kitarasooloista. Kappale on hyvin progehtava, mikä ei ole ollenkaan huono asia, piano sopii itse asiassa todella hyvin kappaleeseen. Knopflerin kitaratyö on täyden kympin arvoista joka osa-alueelta, ja se on jo tarpeeksi nostamaan kappaleen koko bändin katalogin parhaimmistoon.

Toinen kappale on nimeltään Private Investigations, hidas balladi, jossa akustisen kitaran näppäily yhdistettynä Knopflerin kolkkoon lauluääneen ja syntetisaattorin huminaan taustalla onnistuu luomaan kappaleelle todella vahvan tunnelman. Kappale muuttuu hyvin progressiiviseksi loppua kohden pienehköllä instrumentaaliosiolla, jossa mukana on yhä entistä enemmän progressiivisia soittimia. Kappaleen loistava tunnelma onnistutaan kuitenkin säilyttämään loppuun asti.

Levyn kolmas kipale on vähän popahtavampi Industrial Disease, joka on kuitenkin syntetisaattori- ja kitaramelodioidensa takia yksi bändin tarttuvimmista kappaleista. Kappaleen onnistuu tuoda kuuntelijalle hyvin nostalginen ja positiivinen olo, ainakin minun tapauksessani. Ehkä vähän lyhyemmäksi olisi saanut kipaleen jättää, lähemmäs kuusi minuuttia on turhan pitkä aika. Kaupallisuuden tunnusta huolimatta todella tarttuva ja lähes kaikinpuolin hyvä kappale.

Seuraavaksi on vuorossa itse nimikkokappale ja levyn lopettava It Never Rains, jotka molemmat voidaan saman tien nostaa bändin tuotannon top 10-listalle. Kappaleissa esiintyvät kitara- ja pianomelodiat ovat todella kauniita ja kappaleet onnistuu luomaan hyvin vahvan tunnelman kuuntelijalle. Sanoitukset olivat myös melko hyviä. Molemissa kappaleissa levyn progressiivisuus tulee vahvasti esiin, etenkin nimikkokappaleessa kellopeli (?) on loppua kohden vahvasti esillä. It Never Rains on kaikinpuolin nostalgisen tunelman luova kappale, joskin Knopflerin tylsähkö soolottelu lopussa vähän latistaa tunnelmaa. Muuten molemmat kappaleet ovat kertakaikkisen täydellisiä joka osa-alueelta.

Levy on kaikessa kokonaisuudessaan ehdottomasti koko bändin tuotannon kärkipäässä, ei pelkästään sen takia, että levy on joka ikiseltä osa- alueeltaan todella vahva, vaan myös siksi, että se on kokonaisuutena todella hyvä. Eeppisestä Telegraph Road-avauksesta kauniiseen It Never Rains-lopetuskappaleeseen koko levy on täynnä täydellisiä kitara-, syntetisaattori- ja piano-osuuksia progressiivisilla elementeillä maustettuna. Ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaista rock-albumeista, näin hyvää settiä en ole pitkään aikaan kuullut.

5/5

The Offspring - Smash

Aivan mahtava levy pakko myöntää The Offspringin yksi parhaimmista levyistä parhaat biisit:Nitro (Youth Energy), Bad Habit, Gotta Get Away, Come Out And Play (Keep 'Em Separated), Self Esteem. Killboy Powerhead, So Alone. Siinä oli muutama kyllä levyn arvosanan annan

5/5

Threat Signal - Vigilance



1. Afterlife
2. Through My Eyes
3. The Beginning of the End
4. United We Stand
5. Beyond Recognition
6. Another Source of Light
7. Hate Machine
8. Severed
9. Lost
10. Revision
11. In Repair
12. Escape from Reality
13. To Remember


Threat Signalin ensimmäinen levy Under Reprisal on edelleen täyttä rautaa, ja kakkoslevy Vigilance jatkaa samoilla linjoilla. Koko bändin koostumus on laulajaa lukuun ottamatta vaihtunut, mutta soundi on onneksi pysynyt lähes samana. Uusi kitaristi ei mitenkään pärjää vanhalle, mutta levy kuulostaa silti helvatan hyvälle. Puhtaita vokaaleita on otettu mukaan reilummin, joka omasta mielestäni ei ole hyvä ratkaisu.

Avausraita Afterlife on hyvä esimerkki tästä. Koko biisi on paria mörähdystä lukuun ottamatta puhdasta laulua, kun taas suurin osa Under Reprisalista oli toisinpäin; kertosäe puhdasta ja säkeet mörinää. Vanhoille linjoille palataan kuitenkin kakkoskappaleen - ja samalla singlen - Through My Eyesin kohdalla. Biisi on levyn parhaita, tsekkaa se tästä. Beginning of the Endin hurahtaessa soimaan tajusin, että levy on edelleen taattua Threat Signal laatua, eli loistava tekele. Sooloja ei onneksi ole unohdettu, ja uusi kitaristi osaa hoitaa ne tyylillä. United We Standin kohdalla olin jo huumassa; kerrankin puhtaasti laulettu biisi josta oikeasti tykkään. Jo Under Reprisalin aikoihin julkaistu promobiisi Beyond Recognition oli kuultu jo monta kertaa ennen levyn julkaisua, joten biisi muistuttaa ehkä eniten Under Reprisalista. Se on myös levyn ainut biisi, jonka vanha kitaristi on kirjoittanut.

Kun Another Source of Light pärähti soimaan, kauhu tuli taas kuvaan. Miksi mäiskemetalliin pitää tehdä rauhallinen biisi, jossa ei ole edes sooloja? Parin kuuntelukerran jälkeen havaitsin ko. biisin kuitenkin yhdeksi parhaista, vaikka se sisältää puhtaita osuuksia todella paljon. Hate Machine ja Severed palauttaa levyn taas tutuille raiteille, kun Lost taas rauhoittaa levyä sopivasti uudestaan. Loppu mäiskellään täysillä menemään Revisionin ja raikkaan In Repairin johdolla. Escape from Realityn soolo ei jätä ketään kylmäksi, ja mahtava To Remember lopettaa koko komeuden. Kun olin alkuhuumasta päässyt yli, tajusin, että vuoden 2009 paras levy komeilee käsissäni. Eikun alusta soimaan!

9 1/2 / 10

Gryphon - Red Queen to Gryphon Three

1. Opening Move
2. Second Spasm
3. Lament
4. Checkmate

Viimeinkin sain tämän levyn hankittua, kirpparilta vielä halvalla. Kyseessä siis on kansanmusiikkityylistä instrumentaalista progea.

Itse kappaleita yksitellen mun on vaikea kommentoida koska ovat niin hyviä että oksat pois.

Levyllä on todella hyviä melodioita, varsinkin levyn ekalla ja viimeisellä raidalla. Parhaiten jäi mieleen pahuksen kireä(hyvällä julmalla tavallaan) bassosaundi. Tempo vaihtelee kappaleissa välillä aika paljonkin ja tuo näin hyvin vaihtelua.

Kappaleet ovat noin 10 minuutin pituisia kukin mutta eivät vaikuta ollenkaan liian pitkiltä, itse asiassa kuuntelisin tuollaista mieluiten vielä pitempäänkin.

Lyhyestä virsi kaunis; paras instrumentaalilevy minkä olen kuullut.

5/5

Megadeth - Killing is my business... And business is good! (remastered)

Mukava kuunnella KIMB kokonaan läpi, ilman että tarvitsisi säätää ääntä kappaleiden väleillä. Kappaleet on uudelleen miksattu, kitarat kuuluvat selvemmin jne. Laulu on sama mikä alkuperäiselläkin KIMBillä. Olen aina luullut, että tässä versiossa laulu on aivan kamalan kuuloista, että se olisi miksattu pieleen. Mutta nyt kun kuuntelin levyn kokonaan läpi, niin huomasin että laulu kuullostaa samalta kuin alkuperäisessäkin. Parissa kappaleessa laulu on vähän "oudon" kuuloista, mutta ei todellakaan kaikissa.

Sensuroitu These boots on huvittavan kuuloinen *beep* *beep* *beeeep*. Levyltä löytyy Loved to dethin, Mechanixin ja Skull beneath skinin demot. Loved to dethin demossa Mustaine kuullostaa mahtavalta. Kuunnelkaa, niin tiedätte

Remasteroituna albumina 9/10, albumina 8/10

Linkin Park - Hyprid Theory.
Parhaat biisit oli :
In the end, runaway, crawling...
Jotkut biisit hyviä, jotkut huonoja...

7,5 kymmenestä

King Crimson - Larks' Tongues in Aspic

1. Larks' Tongues in Aspic, Part One (D. Cross/R. Fripp/J. Wetton/B. Bruford/J. Muir) – 13:36
2. Book of Saturday (R. Fripp/J. Wetton/R. Palmer-James) – 2:49
3. Exiles (D. Cross/R. Fripp/R. Palmer-James) – 7:40
4. Easy Money (R. Fripp/J. Wetton/R. Palmer-James) – 7:54
5. The Talking Drum (D. Cross/R. Fripp/J. Wetton/B. Bruford/J. Muir) – 7:26
6. Larks' Tongues in Aspic, Part Two (R. Fripp) – 7:12


Elikkä progressiivisissä sfääreissä liikutaan. Kyseessä on Crimsonin viides levy, ja se eroaa hyvinkin radikaalisti esimerkiksi ylistetystä debyyttilevystä. Ensimmäisessä kappaleessa kuullaan välillä kauniita viulusooloja, ja kohtaa jyrätäänkin jo lähes heavy metal-tyyliin huikeiden perkussioiden kera. David Crossin viulu ja Jamie Muirin perkussiot tuovat mainiota lisämaustetta kappaleisiin. Ensikuuntelun perusteella varsinkin The Talking Drum on aivan mahtavaa hämyistä instrumentalismia..taidankin mennä pyöräyttämään kiekon uudestaan soittimessa..
10/10

Stam1na - Viimeinen Atlantis


1. S.O.S. (Salatkaa oma sijaintinne)
2. Piste jolta ei ollut paluuta
3. Pakkolasku
4. Jäteputkiaivot
5. Maalla, merellä, ilmassa
6. Elämän tarkoitus
7. Viestintuoja
8. Rikkipää
9. Tsunami
10. Eloonjäänyt
11. Viimeinen Atlantis

Täytyy kyllä sanoa, että tämä varmaan parhain Stam1nan levy, ainakin meikäläisen mielestä Parhaimmat biisit varmaan Piste josta ei ollut paluuta, Pakkolasku ja Elämän tarkoitus.

10/10



"Viihdyttävää p*skaa!"

Deep Purple - Rapture of the deep

Pitihän se ostaa ku peräti 3 euroa maksoi.

Levynkansi ei aluksi luvannut mitään, mutta kun levyn kuuntelin niin kansikuvahan meinasi vaikuttaa yllättävänkin värikkäältä.

Gillan laulaa ihan jees mutta melko "värittömästi". Morsen saundista ja soitosta en ole ikinä juurikaan pitänyt, Don Aireyn koskettimet meinaa hukkua taustalle, mikä ei juurikaan haittaa koska mies häviää Jon Lordin soitolla 6-0. Roger Gloverilla on hyvä bassosaundi niinkuin aina, ja Paicen rummuttelu on ihan jees.

Levyllä oli muutama ihan melkein jees kappale, mutta miusta juuri tän levyn ongelma on tasapaksuus, kappaleista puuttuu koukut ja meno tuntuu sellaselta "jankkaamiselta", kappaleet kestää ja kestää ja muuta vaihtelua ei ole ku satunnainen "muka-progeilu" ja itämaalaiskuuloiset sooloilut(60-luvun levyillä ne toimi) toistaa itseään. Pakko nostaa esille kappale nimeltä Clearly Quite Absurd, joka on melkein yhtä köpsä ku nimensä, paitsi että on niin tylsä että menee sanattomaksi, lisäksi levyltä puuttuu kunnon aloitus- ja lopetuskappaleet; levy tuntuu ihan yhtä tylsältä niin alussa kuin lopussa.

Levyllä ei ole yhtään sellaista kappaletta joka olisi jäänyt mieleen että "hei, täähän on hyvä". Pari sellaista "melkein jees"-kappaletta on mitkä todennäkösesti unohtaa aika äkkiä. En voi edes vetää edellistä levyä(Bananas) vertailukohdaksi koska en ole siltä kuullut kuin kaksi kappaletta.

Lyhyesti: todella tylsä levy 1/5

Kalmah - 12 Gauge

Varmasti jotkut kokevat tuollaisen hakkaavan melo-deathin / swamp-metallin erittäin puuduttavana mutta itse huomasin pitäväni siitä suunnattomasti. Aika samanlaista hutkimistahan tuo on levyn läpi muttä lähes jokaisen biisin lopussa on jonkinlainen soolottelu/kikkailu kohta joka nostaa, jos ei muiden niin ainakin oman tunnelmani aivan huippuun.
Tämä oli kyllä kiistatta yksi parhaista lisäyksistä levyhyllyyni pitkään aikaan.

Lyhyesti: omasta mielestäni aivan mahtava melo-death levy 5/5

Nirvana - In Utero

Tosi isona Nirvana fanina sanon, että tämä on ehkä paras Nirvanan levy.
Kurtin mahtava karjunta, basso, kitara ja tietysti rummut tekevät biiseistä mahtavat. Parhaat biisit: Pennyroyal Tea, Heart Shaped Box, Rape Me, All Apologies, Milk It.

Annan levystä 10/10.

Absoluuttinen Nollapiste: Simpukka-Amppeli

Nollapiste-kokoelma (jonka nimeä ei muista) kasvaa jälleen. Levy oli toki hyvinkin tuttu jo entuudestaan, mutta nyt vasta sain hankittua oman kipaleen levyhyllyä koristamaan. Jotkut pitävät levyä välityönä, mutta mielestäni tämä ilmaus pätee ainoastaan sikäli, että sillä on kuultavissa vielä edellisen levyn (Muovi antaa periksi) luovaa höpsöyttä, sekä jo selkeitä kaikuja tulevasta mestariteoksesta, Suljetusta. Levy on lisäksi siitä erikoinen, että se on ainoa Nollapisteen levy, jolla on mukana vieraileva sanoittaja (S. Lyhty kappaleissa Silti ja Viittä vaille sadetta).

Tämä Abson evoluution välivaihe on kaikesta huolimatta todella erinomaista musiikkia, eikä levyltä löydy ainoatakaan heikkoa hetkeä. Lyhdyn meriaiheiset sanoitukset sulautuvat saumattomasti Liimatan perinteiseen Nollapiste-lyriikkaan, ja varsinkin levyn päättävä runollisen kaunis Viittä vaille sadetta on yksi AN:n tuotannon helmistä. Ensimmäisen ja viimeisen kappaleen välillä riittääkin tarinaa mitä erilaisimmista aiheista, alkaen tien keskiviivan(!) ajatuksista ranskalaiseen ihmispetoon (Tämä on kiristystä!), korttihuijarin temppuihin, agentin toimiin ja ravi-ihmisen tuskaan asti. Liimatan sanoituksia lukiessa kokee löytämisen iloa tajutessa aina uusia verbaalisia ulottuvuuksia.

Jos haluaa menettää Nollapiste-neitsyytensä, tästä levystä on eittämättä hyvä aloittaa, sillä se ei ole niin progea kuin yhtyeen myöhäisemmät tuotteet.

10/10

Mokoma - Sydänjuuret

Ensimmäisellä kuuntelukerralla levy oli pieni pettymys, sillä levyn 11 kappaleesta vain 3 iski lujaa ja loput olivat väliltä huono ja ihan hyvä. Toisella kerralla levy kuulosti jo paljon paremmalta eikä huonoja biisejä enää ollutkaan, ja nyt kun olen levyn kuunnellut jotain 5 kertaa läpi, niin pakko myöntää, että tämä on ehdottomasti yksi Mokoman parhaimpia levyjä. Ihan kymppiä en uskalla arvosanaksi antaa, mutta 9.5/10.

Lainaus:24.10.2009 Cross kirjoitti:
Absoluuttinen Nollapiste: Musta Hiekka

Eiiiiii ***** *****, tilasin justiin levyjä ja oon jo kauan miettinyt, että pitäisi tutustua tähän monien kehumaan bändiin... Nyt kun äx:ssä vielä suht halvalla nämä laatulevyt (Mahlanjuoksuttaja etc)

Lainaus:19.03.2010 Juustomakkara kirjoitti:
Nirvana - In Utero

Tosi isona Nirvana fanina sanon, että tämä on ehkä paras Nirvanan levy.
Kurtin mahtava karjunta, basso, kitara ja tietysti rummut tekevät biiseistä mahtavat. Parhaat biisit: Pennyroyal Tea, Heart Shaped Box, Rape Me, All Apologies, Milk It.

Annan levystä 10/10.

Mihinä sulta unohtu Scentless Aprentice? Levyn kovanyrkkisin raita. Lori Goldstonin sello tekee taustalla todella ihmeitä useissa biiseissä, Very ape on eräs parhaimmista.

^ Taas näitä levyjä, joista ei voi määritellä parhaita kappaleita oikeen :p

Lainaus:20.04.2010 Dealeos kirjoitti:
^ Taas näitä levyjä, joista ei voi määritellä parhaita kappaleita oikeen :p

Nirvana ei ole tehnyt yhtäkään levyä, jolla olisi edes yhtä huonoa biisi... määrittele paras ja parempi.

Niinpä.

Aiheeseen. Tuli tänään äx:stä
Lateralus ja 10.000 days toolilta,
Kyussin Welcome to Sky Valley,
Porcupine Treen Deadwing,
Alice in Chainsin Dirt.
Toolin levyjen paketit on kyllä aivan älyttömän siistejä
e: Vielä en ole ehtinyt kuunnella, Spotifystä tosin Kyuss ja AIC ollut kovassa kulutuksessa, nyt aitoina, ovat sen verran 5* levyjä. Toolilta olen muutaman biisin noista kuullut. Porcupine tree kokonaan uusi, tuli ostettua kun sitä hehkutettiin.

Lainaus:20.04.2010 kakara kirjoitti:

Lainaus:20.04.2010 Dealeos kirjoitti:
^ Taas näitä levyjä, joista ei voi määritellä parhaita kappaleita oikeen :p

Nirvana ei ole tehnyt yhtäkään levyä, jolla olisi edes yhtä huonoa biisi... määrittele paras ja parempi.

Mielipide asia, sanoi mustalainen kun peiliin katsoi...

Heathen - Victims of Deception



Metallica ja Exodus eivät olleet ainoat mahtavat Bay Areasta peräisin olleet thrash metal bändit. Toki ne ansaitsevat suurimman hehkutuksen, johtuen useista vaikuttavista rässijulkaisuista jotka muovasivat genreä. Sen sijaan teknisempään suuntaan musiikkityyliä kehittänyt Heathen oli liian myöhässä ollakseen uranuurtaja. Victims Of Deception tuli vuonna 1991, kun Metallica oli jo julkaissut progressiivisemman ...And Justice For Allin 88. Heathen lähtee kuitenkin aivan eri lähtökohdista. Kun Metallica lauloi hulluudesta ja sodasta, useille kaukaisista aiheista, Heathen purki tuntojaan uskontoa ja ihmisten uteliaisuutta kohtaan.

Victims of Deception alkaa kappaleella, jossa hyökätään suoraan kristinuskon kimppuun. Lupaavaa. Hypnotized kritisoi kirkon toimintaa. Kirkko sanoo miten pitää toimia ja ihmiset toimivat näin. Hyökkäävä asenne ei kuitenkaan jää aloitusbiisiin. Vuorossa on Opiate of the Masses joka vastustaa ihmisten ahneutta ja vallanhalua. Koko levy on kovatasoista power metallista vaikutteita ottanutta mättöä. Riffejä ja sooloja, melodioiltaan monipuolisia ja -mutkaisia viljellään ja kompleksisuutta löytyy. Levy vaativalle thrash fanille. Laulu ei ole perinteistä karjuntaa, vaan selkeämpää koulukuorotyyppistä laulua. Tämä on kunniaksi levyn lyriikoille, joilla on merkitys. Näin sanoma tulee varmasti perille.

Henkilökohtaisesti levy ei iskenyt ensimmäistä kertaa biisejä YouTubesta kuunneltuna. Tämä levy ei olekaan sellainen jolta poimitaan muutama ylitse-muiden-kappale. Koko levy on yhtenäinen kokonaisuus joka tulee kuunnella kerralla. Siinä onkin kuuntelemista, levy kestää melkein 70 minuuttia bonusbiisi mukaanlukien. Levy koostuu kevyistä hetkistä (Prisoners of Fate), full-on thrash assault -tyyppisistä tuplabasarimätöistä (Morbid Curiosity) ja nopeista ja tarkasti suoritetuista kitaririffeistä ja -sooloista (Guitarmony tai ihan vaan koko levy).

Tämä lienee top 3 lempilevyt -listallani. Tämä saattaa olla paras thrash levy kokonaisuudessaan. Tämä on sellainen levy, jonka ansiosta itse kukin painaa kätensä facepalmiin kuullessaan asiasta tietämättömän sanovan ilman hetkenkään epäröintiä Master of Puppetsin olevan paras rässilevy.

Lainaus:12.05.2010 AnttiError kirjoitti:
Heathen - Victims of Deception

Hyvä levy, muttei kumminkaan lähelläkään maintsimaasi Master of Puppetsia tai edes mitään Metallican neljästä ensimmäisestä. Vihdoinkin joku muukin hehkuttaa täällä Heathenia...

e: Niin ja kannattaa vielä tsekata kys. bändiltä Breaking the Silence, ellei ole jo tuttu.

Lainaus:12.05.2010 Ratsumies kirjoitti:

Lainaus:12.05.2010 AnttiError kirjoitti:
Heathen - Victims of Deception

Hyvä levy, muttei kumminkaan lähelläkään maintsimaasi Master of Puppetsia tai edes mitään Metallican neljästä ensimmäisestä. Vihdoinkin joku muukin hehkuttaa täällä Heathenia...

e: Niin ja kannattaa vielä tsekata kys. bändiltä Breaking the Silence, ellei ole jo tuttu.

Tota... Master Of Puppets on aika säälittävä vrt. Ride The Lightningiin. Mutta nämähän onkin vaan mielipiteitä. Ei se että MoP on raskaampi tarkota että se ois parempi. Kyllä mun mielestä MoP on 4/5, RtL 5/5 ja VoD 5/5..

e:Ja kyllä Heathenin tekele voittaa Kill Em Allin vaikka KEA onkin puhtaampaa rässiä. Seek And Destroy vaan pilaa kokonaisuuden niin pahasti.

Lainaus:12.05.2010 AnttiError kirjoitti:
Tota...

Totta, Master häviää Ridelle, mutta ei kumminkaan paljoa. Joka tapauksessa päihittää kirkkaasti Heathenin ihan minkä tahansa levyn. Heavy- ja thrash metallin sopivalla balanssilla, ja molempien levyjen eheillä kokonaisuuksilla (RtL että MoP). Sopivassa määrin harmonisella soitolla, mutta silti niin asenteikkaalla ja metallisella, sekä tietty Jamesin parhailla vokaaleilla ja lyriikoilla.

Kill em' Alliin ja Justiceen pätee ehkä vähän eri jutut, mutta on nekin silti parempia, kuin Heathenit.

Mulle ei ole Victims of Deception ikinä oikein iskenyt. Periaatteessa täydelliset soundit ja pari aivan loistavaa biisiä, mutta Heathenin biisit nyt tuppaavat aina olemaan vähän antiklimaattisia, vähän niin kuin 60+ minuuttia käytettäisiin rakentamaan jotain sellaista, mitä ei sitten kuitenkaan koskaan tapahdu. Esimerkiksi Artilleryn By Inheritance -levyltä löytyy jossakin määrin samat musiikilliset elementit paremmin toteutettuna, vaikka se vähän erilainen levy onkin. Ehkä David Godfreyn vokaalit ovat myös olleet jonkinlainen kompastuskivi minulle, koska niistä vähän puuttuu sitä vaadittua voimaa ja ilkeyttä, kun itse musiikki on kuitenkin jossakin määrin aika massiivistakin tuolla levyllä. Debyytistä tykkään huomattavasti enemmän, mutta sekin vähän kärsii kunnon kiekujan puutteesta.