Asa- Leijonaa metsästän

Suosikkiartistini Avaimen, eli nykyisen Asan esikoisalbumi "Punainen tiili" ilmestyi vuonna 2001.
Se oli, ja on edelleenkin hieno, ellei upea levy.
Nyt pitkän odotuksen jälkeen herran uusi albumi "Leijonaa metsästän" on saapunut.

Levyillä on selkeitä eroja biittien ja sanoitusten kohdalla.
Kun Punaisella tiilellä oli melko tavanomaisia biittejä, on ne uudella albumilla pääasiassa soittimilla soitettuja, mukana on pari rokahtavampaakin biittiä.
Mukana soittamassa mm. Anssi Kela veljineen, sekä Redrama.
Kukaan vierailijoista ei kuitenkaan ole äänessä levyllä, mikä on harmi.
Myös läpät ovat edellisestä levystä muuttuneet: iso osa niistä menee yli hilseen, eli levy aukeaa hitaasti, mutta eihän se välttämättä huono asia ole.

Huonoja biisejä ei oikeastaan ole, mutta muutamassa kappaleessa ärsyttää kertosäkeen täydellinen puuttuminen, "Teollisuusalueen lapset" kappaleessa se on kuitenkin hyvä asia.
Mielestäni parhaimpia biisejä ovat rento ja loistavalla kertsillä varustettu Mitiih, radiossakin soinut Hidastaa ja rokahtava 4 ja puol.
Nimikkobiisikin on kova, mutta olen soittanut sen puhki jo aikaa sitten.

Levy ei missään nimessä ollut pettymys, mutta hieman jäi tuo kertsien puute muutamasta biisistä kaivelemaan.
Mies on kehittynyt viime levystä parempaan suuntaan ja sen kyllä huomaa.
Levy on muuten hienoissa pahvikansissa ja kansilehtisessä on hienoja kuvia ja kaikkien biisien lyriikat.

Kaiken kaikkiaan levy on todella kova.
Ei tästä mitään kauheaa pahaa millään keksi.
Ei voi kuin tykätä.

10/10

Asa- Leijonaa metsästän

Suosikkiartistini Avaimen, eli nykyisen Asan esikoisalbumi "Punainen tiili" ilmestyi vuonna 2001.
Se oli, ja on edelleenkin hieno, ellei upea levy.
Nyt pitkän odotuksen jälkeen herran uusi albumi "Leijonaa metsästän" on saapunut.

Levyillä on selkeitä eroja biittien ja sanoitusten kohdalla.
Kun Punaisella tiilellä oli melko tavanomaisia biittejä, on ne uudella albumilla pääasiassa soittimilla soitettuja, mukana on pari rokahtavampaakin biittiä.
Mukana soittamassa mm. Anssi Kela veljineen, sekä Redrama.
Kukaan vierailijoista ei kuitenkaan ole äänessä levyllä, mikä on harmi.
Myös läpät ovat edellisestä levystä muuttuneet: iso osa niistä menee yli hilseen, eli levy aukeaa hitaasti, mutta eihän se välttämättä huono asia ole.

Huonoja biisejä ei oikeastaan ole, mutta muutamassa kappaleessa ärsyttää kertosäkeen täydellinen puuttuminen, "Teollisuusalueen lapset" kappaleessa se on kuitenkin hyvä asia.
Mielestäni parhaimpia biisejä ovat rento ja loistavalla kertsillä varustettu Mitiih, radiossakin soinut Hidastaa ja rokahtava 4 ja puol.
Nimikkobiisikin on kova, mutta olen soittanut sen puhki jo aikaa sitten.

Levy ei missään nimessä ollut pettymys, mutta hieman jäi tuo kertsien puute muutamasta biisistä kaivelemaan.
Mies on kehittynyt viime levystä parempaan suuntaan ja sen kyllä huomaa.
Levy on muuten hienoissa pahvikansissa ja kansilehtisessä on hienoja kuvia ja kaikkien biisien lyriikat.

Kaiken kaikkiaan levy on todella kova.
Ei tästä mitään kauheaa pahaa millään keksi.
Ei voi kuin tykätä.

10/10

Lainaus:09.04.2005 theorid kirjoitti:
-- mutta muutamassa kappaleessa ärsyttää kertosäkeen täydellinen puuttuminen, "Teollisuusalueen lapset" kappaleessa

Mitä hemmettiä kertosäkeellä edes tekee kappaleissa?

Lainaus:09.04.2005 theorid kirjoitti:
-- mutta muutamassa kappaleessa ärsyttää kertosäkeen täydellinen puuttuminen, "Teollisuusalueen lapset" kappaleessa

Mitä hemmettiä kertosäkeellä edes tekee kappaleissa?

Lainaus:09.04.2005 Asenath kirjoitti:

Lainaus:09.04.2005 theorid kirjoitti:
-- mutta muutamassa kappaleessa ärsyttää kertosäkeen täydellinen puuttuminen, "Teollisuusalueen lapset" kappaleessa

Mitä hemmettiä kertosäkeellä edes tekee kappaleissa?

Kyllähän se tälle NRJ-porukalle on se ainoa kohta biisistä,jota kuunnellaan. Tuollaisia kaikki ovat ala-asteella,suurin osa yläasteella ja erittäin moni loppuelämänsä. Kyllähän se varmasti järkyttää aluksi,kun ei ole jotain jatkuvasti toistuvaa mukana hoilattavaa kohtaa.

Lainaus:09.04.2005 Asenath kirjoitti:

Lainaus:09.04.2005 theorid kirjoitti:
-- mutta muutamassa kappaleessa ärsyttää kertosäkeen täydellinen puuttuminen, "Teollisuusalueen lapset" kappaleessa

Mitä hemmettiä kertosäkeellä edes tekee kappaleissa?

Kyllähän se tälle NRJ-porukalle on se ainoa kohta biisistä,jota kuunnellaan. Tuollaisia kaikki ovat ala-asteella,suurin osa yläasteella ja erittäin moni loppuelämänsä. Kyllähän se varmasti järkyttää aluksi,kun ei ole jotain jatkuvasti toistuvaa mukana hoilattavaa kohtaa.

Lainaus:10.04.2005 Pihvi kirjoitti:

Lainaus:09.04.2005 Asenath kirjoitti:

Lainaus:09.04.2005 theorid kirjoitti:
-- mutta muutamassa kappaleessa ärsyttää kertosäkeen täydellinen puuttuminen, "Teollisuusalueen lapset" kappaleessa

Mitä hemmettiä kertosäkeellä edes tekee kappaleissa?

Kyllähän se tälle NRJ-porukalle on se ainoa kohta biisistä,jota kuunnellaan. Tuollaisia kaikki ovat ala-asteella,suurin osa yläasteella ja erittäin moni loppuelämänsä. Kyllähän se varmasti järkyttää aluksi,kun ei ole jotain jatkuvasti toistuvaa mukana hoilattavaa kohtaa.

Menee kyllä jo ihan offtopiciksi, mutta olen samaa mieltä Pihvin kanssa. Ei se kertsi mitenkään pakollinen ole, vaan jotkut biisit toimivat paljon paremmin ilman kertosäettä.

Lainaus:10.04.2005 Pihvi kirjoitti:

Lainaus:09.04.2005 Asenath kirjoitti:

Lainaus:09.04.2005 theorid kirjoitti:
-- mutta muutamassa kappaleessa ärsyttää kertosäkeen täydellinen puuttuminen, "Teollisuusalueen lapset" kappaleessa

Mitä hemmettiä kertosäkeellä edes tekee kappaleissa?

Kyllähän se tälle NRJ-porukalle on se ainoa kohta biisistä,jota kuunnellaan. Tuollaisia kaikki ovat ala-asteella,suurin osa yläasteella ja erittäin moni loppuelämänsä. Kyllähän se varmasti järkyttää aluksi,kun ei ole jotain jatkuvasti toistuvaa mukana hoilattavaa kohtaa.

Menee kyllä jo ihan offtopiciksi, mutta olen samaa mieltä Pihvin kanssa. Ei se kertsi mitenkään pakollinen ole, vaan jotkut biisit toimivat paljon paremmin ilman kertosäettä.

Soilwork - Stabbing the Drama

Muutaman vuoden jo In Flamesiä suurkuluttaneena ihmisenä on jokseenkin varmaan kummaa ettei DT:n tai Soilworkin aikaisempi tuotanto ole napannut oikein ollenkaan. Stabbing the Drama kyllä muutti tämän kertaheitolla. Loppupuolen paria tylsempää vetoa lukuunottamatta levyn kaikki biisit jäävät mieleen ja levyä onkin tullut kuunneltua lähes päivittäin jo jonkin aikaa. Epäilemättä tällekkin levylle löytyy ne samat vihaajat kuin In Flamesin uudemmalle tuotannolle, mutta minulle kelpaa enemmän kuin hyvin.

9/10

ps. Tuli taas poistettua melko monta viestiä. Suosittelen että kaikki tutustuvat threadin ensimmäiseen viestiin ennen postaamista.

Soilwork - Stabbing the Drama

Muutaman vuoden jo In Flamesiä suurkuluttaneena ihmisenä on jokseenkin varmaan kummaa ettei DT:n tai Soilworkin aikaisempi tuotanto ole napannut oikein ollenkaan. Stabbing the Drama kyllä muutti tämän kertaheitolla. Loppupuolen paria tylsempää vetoa lukuunottamatta levyn kaikki biisit jäävät mieleen ja levyä onkin tullut kuunneltua lähes päivittäin jo jonkin aikaa. Epäilemättä tällekkin levylle löytyy ne samat vihaajat kuin In Flamesin uudemmalle tuotannolle, mutta minulle kelpaa enemmän kuin hyvin.

9/10

ps. Tuli taas poistettua melko monta viestiä. Suosittelen että kaikki tutustuvat threadin ensimmäiseen viestiin ennen postaamista.

Souls Of Mischief - 93 Til Infinity

Backpacker hiphoppia 90-luvun alkupuolelta. Albumi onnistui välttämään toplistat erinomaisesti erinomaista nimikkobiisiä lukuunottamatta. Mukavan kuulonen levy kaikinpuolin, en ole vielä tarkemmin ehtinyt tutustua.

Slayer - Reign In Blood

Eräänlainen Thrash-metallin virstapylväs. Levy on vielä matkalla Jerseyn saarilta, joten en ole vielä siihen sen tarkemmin ehtinyt tutustua muutakuin netistä lataillun version kautta, mutta surkea äänenlaatu ja nämä kaiuttimet eivät kuitenkaan tee oikein millekään musiikille oikeutta.

Arvostelua molemmista laitan myöhemmin enemmän kuunneltuani jos jaksan tai ehdin.

Souls Of Mischief - 93 Til Infinity

Backpacker hiphoppia 90-luvun alkupuolelta. Albumi onnistui välttämään toplistat erinomaisesti erinomaista nimikkobiisiä lukuunottamatta. Mukavan kuulonen levy kaikinpuolin, en ole vielä tarkemmin ehtinyt tutustua.

Slayer - Reign In Blood

Eräänlainen Thrash-metallin virstapylväs. Levy on vielä matkalla Jerseyn saarilta, joten en ole vielä siihen sen tarkemmin ehtinyt tutustua muutakuin netistä lataillun version kautta, mutta surkea äänenlaatu ja nämä kaiuttimet eivät kuitenkaan tee oikein millekään musiikille oikeutta.

Arvostelua molemmista laitan myöhemmin enemmän kuunneltuani jos jaksan tai ehdin.

Lainaus:10.04.2005 Pihvi kirjoitti:

Lainaus:09.04.2005 Asenath kirjoitti:

Lainaus:09.04.2005 theorid kirjoitti:
-- mutta muutamassa kappaleessa ärsyttää kertosäkeen täydellinen puuttuminen, "Teollisuusalueen lapset" kappaleessa

Mitä hemmettiä kertosäkeellä edes tekee kappaleissa?

Kyllähän se tälle NRJ-porukalle on se ainoa kohta biisistä,jota kuunnellaan. Tuollaisia kaikki ovat ala-asteella,suurin osa yläasteella ja erittäin moni loppuelämänsä. Kyllähän se varmasti järkyttää aluksi,kun ei ole jotain jatkuvasti toistuvaa mukana hoilattavaa kohtaa.

Mitä siellä keikalla sitten huudetaan jos ei kertsiä? Otetaan vaikka Judas Priestin Turbo Lover, kertsissä oli niin julmetun hyvä tunnelma keikalla tota huutaessa. Toki tulihan se oltua mukana myös muutenkin hiljempaa laulaen, mutta kertsihän aina huipentaa tämän ulinan.

Edit


[quete]
Ei Slayerin Raining Bloodissakaan ole kertsiä, mutta arvaappa, potkiiko se keikoilla.
[/quote]

Mutta potkisi tuokin vielä kovemmin kertsin kanssa. Toki mielipide kysymys.

Lainaus:10.04.2005 Pihvi kirjoitti:

Lainaus:09.04.2005 Asenath kirjoitti:

Lainaus:09.04.2005 theorid kirjoitti:
-- mutta muutamassa kappaleessa ärsyttää kertosäkeen täydellinen puuttuminen, "Teollisuusalueen lapset" kappaleessa

Mitä hemmettiä kertosäkeellä edes tekee kappaleissa?

Kyllähän se tälle NRJ-porukalle on se ainoa kohta biisistä,jota kuunnellaan. Tuollaisia kaikki ovat ala-asteella,suurin osa yläasteella ja erittäin moni loppuelämänsä. Kyllähän se varmasti järkyttää aluksi,kun ei ole jotain jatkuvasti toistuvaa mukana hoilattavaa kohtaa.

Mitä siellä keikalla sitten huudetaan jos ei kertsiä? Otetaan vaikka Judas Priestin Turbo Lover, kertsissä oli niin julmetun hyvä tunnelma keikalla tota huutaessa. Toki tulihan se oltua mukana myös muutenkin hiljempaa laulaen, mutta kertsihän aina huipentaa tämän ulinan.

Edit


[quete]
Ei Slayerin Raining Bloodissakaan ole kertsiä, mutta arvaappa, potkiiko se keikoilla.
[/quote]

Mutta potkisi tuokin vielä kovemmin kertsin kanssa. Toki mielipide kysymys.

Lainaus:18.04.2005 The-Getaway kirjoitti:

Mitä siellä keikalla sitten huudetaan jos ei kertsiä? Otetaan vaikka Judas Priestin Turbo Lover, kertsissä oli niin julmetun hyvä tunnelma keikalla tota huutaessa. Toki tulihan se oltua mukana myös muutenkin hiljempaa laulaen, mutta kertsihän aina huipentaa tämän ulinan.

Ei Slayerin Raining Bloodissakaan ole kertsiä, mutta arvaappa, potkiiko se keikoilla.

Lainaus:18.04.2005 The-Getaway kirjoitti:

Mitä siellä keikalla sitten huudetaan jos ei kertsiä? Otetaan vaikka Judas Priestin Turbo Lover, kertsissä oli niin julmetun hyvä tunnelma keikalla tota huutaessa. Toki tulihan se oltua mukana myös muutenkin hiljempaa laulaen, mutta kertsihän aina huipentaa tämän ulinan.

Ei Slayerin Raining Bloodissakaan ole kertsiä, mutta arvaappa, potkiiko se keikoilla.

John Frusciante - DC EP

1. Dissolve
2. Goals
3. A Corner
4. Repeating

Red Hot Chileistäkin tuttu Frusciante, melko omaperäinen ja hyväkin kitaristi on ollut melkein liiankin tuottelias viimeaikoina, joten ajattelin ottaa selvää, onko siinä miehen sooloilussa edes jotain tasoa.
Niin, olihan siinä. DC ei tarjoa mitään valtavia riffivalleja tai sooloilun äärimmilleen vietyjä rajapisteitä, sillä tällä EP:llä John Frusciante on ottanut aivan rennosti. Kuulostaa aivan siltä, että mies olisi vain ottanut kitaran syliinsä mikin edessä ja alkanut laulaa sekä soittaa jotain "samantekevää", mikä sitten senhetkisestä fiilinkistä ja muusta menosta kumpuaisi sointuihin ja sanoituksiin, mutta toisaalta koko EP kuulostaa siltä, että John olisi tarkalleen miettinyt jokaista pientäkin (jopa niin pientä, ettei sitä helpolla huomaa) yksityiskohtaa.

Tuohan joillekin kuulostaa täysin merkityksettömältä perusrockilta, jota on kuultu jo tuhatsatasentiljoonaa kertaa, mutta ainakin minulle tuo pikkuteos avautui täysin eri tavalla; antoihan se entistä enemmän kuvaa siitä, kuinka tuo mies tekee vähän sitä, mitä haluaa välittämättä trendikertosäkeistä ja MTV:n pelinappuloista. Se on hyvin kunnioitettavaa, ja vähän tuntuu, että jätkä on studioon lähtiessään kelannut, että ihan sama, ostaako kukaan tätä EP:tä. Semmonen kuva tästä tulee, että hän on ihan sen takia äänittänyt musiikkiaan, ettei se varmuuden vuoksi pääsisi häviämään - semmoinen "ihan sama, mitä naapurin koira diggailee, kunhan saan musiikkiani tehtyä sekä mahdollisesti jopa äänitettyä, jos huvittaa" -asenne tuntuu Frusciantella hyvin pitkälti olevan.

Exodus - Seeds of Hate (Another Lesson in Violence, Live)

John Frusciante - DC EP

1. Dissolve
2. Goals
3. A Corner
4. Repeating

Red Hot Chileistäkin tuttu Frusciante, melko omaperäinen ja hyväkin kitaristi on ollut melkein liiankin tuottelias viimeaikoina, joten ajattelin ottaa selvää, onko siinä miehen sooloilussa edes jotain tasoa.
Niin, olihan siinä. DC ei tarjoa mitään valtavia riffivalleja tai sooloilun äärimmilleen vietyjä rajapisteitä, sillä tällä EP:llä John Frusciante on ottanut aivan rennosti. Kuulostaa aivan siltä, että mies olisi vain ottanut kitaran syliinsä mikin edessä ja alkanut laulaa sekä soittaa jotain "samantekevää", mikä sitten senhetkisestä fiilinkistä ja muusta menosta kumpuaisi sointuihin ja sanoituksiin, mutta toisaalta koko EP kuulostaa siltä, että John olisi tarkalleen miettinyt jokaista pientäkin (jopa niin pientä, ettei sitä helpolla huomaa) yksityiskohtaa.

Tuohan joillekin kuulostaa täysin merkityksettömältä perusrockilta, jota on kuultu jo tuhatsatasentiljoonaa kertaa, mutta ainakin minulle tuo pikkuteos avautui täysin eri tavalla; antoihan se entistä enemmän kuvaa siitä, kuinka tuo mies tekee vähän sitä, mitä haluaa välittämättä trendikertosäkeistä ja MTV:n pelinappuloista. Se on hyvin kunnioitettavaa, ja vähän tuntuu, että jätkä on studioon lähtiessään kelannut, että ihan sama, ostaako kukaan tätä EP:tä. Semmonen kuva tästä tulee, että hän on ihan sen takia äänittänyt musiikkiaan, ettei se varmuuden vuoksi pääsisi häviämään - semmoinen "ihan sama, mitä naapurin koira diggailee, kunhan saan musiikkiani tehtyä sekä mahdollisesti jopa äänitettyä, jos huvittaa" -asenne tuntuu Frusciantella hyvin pitkälti olevan.

Exodus - Seeds of Hate (Another Lesson in Violence, Live)

Black Sabbath - Paranoid (1970)

Tyyli: Heavy Rock

Mahtava levy, vaikka se kunnon soundi puuttuukin. Tony Iommin soolot ja riffit ovat todella hienoja, vaikkei herra mikään vinguttelija olekkaa. Bill Wardin loistava rumpusoolo Rat Saladissa vakuutti minut. Geezer Butler taas oli eniten esillä ehkä Hand Of Doomissa, ja hyvin olikin. Ozzy Osbournesta taas pidin eniten War Pigsissä, jossa hän laulaa pirun hyvin ja lujaa.


Biisilista:
1.War Pigs 9/10
2.Paranoid 7/10
3.Planet Caravan 5/10
4.Iron Man 10/10
5.Electric Funeral 8/10
6.Hand Of Doom 7/10
7.Rat Salad 10/10
8.Fairies Wear Boots 9/10


Hyvä levy!


Armas J. Kotivalo

Black Sabbath - Paranoid (1970)

Tyyli: Heavy Rock

Mahtava levy, vaikka se kunnon soundi puuttuukin. Tony Iommin soolot ja riffit ovat todella hienoja, vaikkei herra mikään vinguttelija olekkaa. Bill Wardin loistava rumpusoolo Rat Saladissa vakuutti minut. Geezer Butler taas oli eniten esillä ehkä Hand Of Doomissa, ja hyvin olikin. Ozzy Osbournesta taas pidin eniten War Pigsissä, jossa hän laulaa pirun hyvin ja lujaa.


Biisilista:
1.War Pigs 9/10
2.Paranoid 7/10
3.Planet Caravan 5/10
4.Iron Man 10/10
5.Electric Funeral 8/10
6.Hand Of Doom 7/10
7.Rat Salad 10/10
8.Fairies Wear Boots 9/10


Hyvä levy!


Armas J. Kotivalo

Metallifanit kuulolle!


Vision Divine - Stream Of Consciousness

Italialaista progressiivista heavya. Hulluuden soundtrack. Perinteiseen progressiiviseen tyyliin levy on konseptialbumi, jaoteltuina Chaptereihin, joita on 14. Typistettynä levyn teema pyörii skitsofreenikon päässä, käsittelee elämän tarkoitusta ja hulluuden ja tervejärkisyyden eroja sekä maailmannäkemyksiä.

Luonnollisesti tällaisissa konsepteissa olisi lyriikat korkeassa arvossa, ja näin on tapahtunutkin. Lyriikat tekee koko albumin noin 70% painotuksella. Jäävää 30%:a ei pidä aliarvioida. Levyllä soitetaan kauttaaltaan erinomaisesti.

Kaikki instrumentit on miksattu, sekä jos jonkinnäköistä urkua levylle on eksynyt, puhutaanhan sentään progesta. Laulu on myös epätavallisen laadukasta italialaiseksi heviksi. Lausunta ei ole ollenkaan kovin paha, lähinnä oikeastaan selkeä aksentti, ei muuta. Ääni itsessään laulajalla erittäin korkeatasoinen.

Erinomaista kehua täynnä, mutta on jotain miinustakin. Ei nimittäin kovin paljon monipuolisuutta. Musiikkityyli ei jaksa oikein vaihtua tästä perus -progemätöstä mihkään. Ei varsinaisesti haittaa kun biisit ovat mietittyjä ja laadukkaita, kuten The Secret Of Life, joka jää päähän pyörimään työpäivien ajaksi, halusi sitä tai ei.

9/10


Wintersun - Wintersun

Ensiferumin entisen nokkamiehen Jari Mäenpään oma projekti, joka rokkaa aikas kovaa. Levy on nyt sitten heviä, deathia, progea, folkkia (?), poweria, ihan sama. Vauhti on erittäin kova alusta loppuun, ja näin on hyvä.

Eniten huomiota kerää taidokas soittaminen ja enemmäin kuin sopivat vokaalit.

Rokkaa.

8,5/10


White Skull - Public Glory, Secret Agony

Erittäin kaavoihin kangistunutta perinteistä italialaista powermetalia. Odotettavissa on siis mietoa miksausta ja kamalaa laulua. No, pitää paikkansa, mutta voiko edes sävellys pelastaa? No voihan se.

Ensinnäkin levyn teemat on todella mukavat. Rooma, Egypti, jne. Sopii tähän tyyliin varsin nasevasti. Levylle on osattu änkeä aika kovia ralleja alusta loppuun. Mieleenpainuvimpana mainittakoon vaikka Anubis The Jackal.

Kuten jo mainitsinkin, vokaalit ei ole erinomaiset. Ne on tätä perus -italiaanoo, josta ei voi sanoa onko laulaja mies vai nainen. Jotain tältä väliltä + kurkkumätä. No, hyvä kun yrittää, mutta jotain muutosta ny tietenki vois miksaukseen ja lauluun tulla. Musiikki itsessään on loistavasti soitettua.

7,5/10


VA - Hard'N'Heavy

Kuinka moni tarvitsee enää samoja hevirockralleja mitä on radiosta kuultu ainakin miljoonasti? En ainakaan minä. Jos on onnistunut elämään tynnyrissä ilman Holy Divereitä ja Iron Maneja, joutuu tämän levyn ainakin ostamaan. Erittäin mielikuvitukseton kokoelma.

Minulle: 6/10, Ummikoille: 8/10


The Keepers Of Jericho - A Tribute To Helloween

Paras kolmesta Helloween -tribuutista. Levy on täynnä eri bändien tulkintoja vanhoista Helloween -klassikoista. Nimenomaan vanhoista, joka on vaan hyvä asia. Kappaleet ovat poikkeuksetta Kai Hansenin ja Michael Kisken aikaisia.

Artistit ovat tietenkin ihan parhaasta päästä: Rhapsody, Sonata Arctica, Vision Divine ja Luca Turilli, näin muutamia mainitakseni. On mukana näitä vähemmän legendaarisempia artisteja, mutta tribuuttilevyt ovat vain hyvää promoa bändeille.

Onneksi kuitenkin wanhoista pölyttyneistä biiseistä on tehty uudet tuoreet versiot näin, koska Helloween ei liene moista tekemässä itse.

As far as tributes go, tää on aika kova.

9/10


The Keepers Of Jericho - A Tribute To Helloween Part 2

Keeper Of the Seven Keys -levyn nimeämiskäytäntöä noudattava tribuuttirypäs tulee toiseen inkarnaatioonsa. Nyt alkaa tosin artistit huveta.

Ehkä tunnetuin levyltä on Iron Savior, jos sekään. Suomalainen Celesty toki iskee silmään. Vaikka bändit on tuntemattomia ja moni näitä italiaanoihmeitä, ei ne huonoja ole. Mielikuvitusta olisi tietenkin vähän saanut käyttää biiseissä, mutta edelleenkin uudet versiot vanhuksista on ihan virkistävää kuunneltavaa.

Levyn biisit on vähän erikoisemmat sitten. Biisit kuten Gorgar tai Murderer ei ehkä ole ykköshitteinä koskaan ollut, mutta toisaalta vaihtelu virkistää.

Ei todellakaan yllä ykkösen tasolle, mutta kelpaa hyvänä promona.

7,5/10


The Eastern Tribute To Helloween

Kolmas ja erittäin harvinainen Helloween -tribuutti. Tämä on huono levy. Bändit ovat huonoja ja lähes poikkeuksetta laulajat ovat väärässä ammatissa. Tällä levyllä on enemmänkin Camp -arvoa biisien toteutuksen suhteen. Sitäpaitsi biisit on samoja kuin kahdella aikaisemmallakin tribuutilla, ei tässä oikein ole järkeä.

Promootiota? Kyllä, mutta tarpeetonta. Bändit ovat huonoja eivätkä vakuuta mitenkään. Suffocaten Before The War oli ehkä kiehtova tulkinta, ei ihan kovin roskaa, mut aika keskitasoa silti.

Ehdottomasti onnettomin rävellys on ylivoimaisesti Tristanan I Want Out. Jeesuslapsi itkee Tristanin vuoksi. Voisi pyytää laulajaa kirjoittamaan ylös miten hän itse kuulee biisin sanat, Helloweenin nämä ei ainakaan ole. Hyi olkoon! Tekisivät kersat omia biisejä ja treenaisivat, ei tällasesta tuu ku vihaseks.

Puoli pistettä campin ja Suffocaten vuoksi.

4,5/10


Twilightning - Delirium Veil

Ah. Voiko mikään enää saada mua piristymään tuon äskeisen roskan jälkeen? Onneksi Twilightning voi! Suomesta tullaan ja kovaa. Mitä tämä on? Poweria, heavya yleensäkin. Todella modernia kertosäepainotteista. Ei milläänlailla progressiivista, mutta ei ole onneksi tarkotuskaan.

Levy on täynnä kovia ralleja joita luukuttaa jo ihan huvikseenkin. Instrumentit melko hyviä, miksaus fantsua, laulaja hauskan omaperäinen ja hyvä.

Erittäin rento asenne heavyyn tällä bändillä. Selvästi tarkotuksena on rokata.

8,5/10


Thunderstone - The Burning

Suomalainen Thunderstone on ihan OK bändi. Levy alkaa heti radiohitillä Until We Touch The Burning Sun. Tottakai biisi on hyvä, mutta sitten alkaa vähän lipsumaan. Levyn loppupuolisko on aika tasapaksua. Biisit on kyllä ihan mukavia, soitto toimii, laulaja on omaperäinen ja mukava kuunnella, muttakun tarvis ny vähän jotain muutakin.

Liian tasapaksua siis. Ei huonoa, mutta ei kannata odottaa mitään kovin uutta ja mullistavaa. Tämän oikeastaan jo arvasi promootion määrästä, että massoille taidetaan vähän suunnata. Ei sentään Kotiteollisuuden tasoista kuraa, mutta alaspäin ei enää sais mennä.

Kyllähän tätä silti kuuntelee ihan mielellään.

7,5/10


Teräsbetoni - Metallitotuus

Katseet ylös luokaa veljet, aika tullut on! Jau, ny menee kovaa! Suomesta ei kovin selvästi ole esille tullut ihan täyttä hevipumppua joka vetää perinteistä lohikäärmelinjaa niinkuin vaikka italialainen Rhapsody. No ei ihan lohikäärmeitä kuitenkaan, ihan perinteistä soturiutta, pakanajumalia ja keskiaikaista meininkiä.

Kornia? Juu, mutta kuitenkin hieno juttu että Teräsbetoni uskaltaa tällaista tehdä. Radiohitti Taivas Lyö Tulta oli ehkä vähän liian disko että siitä olisi voinut päätellä kokopitkän laatua, kuitenkin vakavamman tuntuista on kuin sinkulla.

Levyllä on paljon hyviä biisejä, kuten Teräsbetoni, Älä Kerro Meille, Taivas Lyö Tulta, Metallisydän, Orjatar ja jotain muuta sellaista. Sanat on tämän "uskollisuuden" takia erittäin rohkeaa kuunneltavaa ja sopii melko hyvin biiseihin, vaikka suomi onkin aika huono kieli laulaa.

Poweria tämä kai on, mutta tahti ei ole ollenkaan sama kuin missään Sonata Arcticassa tai Rhapsodyssa. Teräsbetoni menee tasaista vankkaa tahtia eteenpäin lähes poikkeuksetta. Väriä on kuitenkin oikeastaan ihan tarpeeksi. Enemmän voi olla, mutta ehkä tämä "Metallitotuus" korvaa tuota hieman.

Upee

8,5/10


Stormwitch - Dance With The Witches

Stormwitch oli juuri niin kauan aivan tuntematon bändi kunnes Hammerfall coveroi loistavan Ravenlordin. Sääli että juuri kukaan ei ole tästä bändistä kuullut, tyyli on aivan erinomaista.

Ikää bändillä on jo kohta parikymmentä vuotta ja julkaisuja ei kovin usein ole tullut, mutta sitäkin laadukkaampia. Vanha kama on ehdottomasti hevin kärkipäätä, mutta uusi ei paljoa kalpene.

Hittejä levyltä kyllä löytyy. Vaikka kui. Ehdoton radiohitti olisi kyllä Dance With The Witches tai The Devil's Bride. Todella letkeää folkmaista hevirokkia. Teemana bändin nimestäkin voi jo päätellä, on tietenkin noidat ja keskiaikaiset tapahtumat. Erittäin hyvä veto nimittäin.

Musa toimii erittäin hyvin, on hyvin miksattua ja laulajalla on flunssa, mutta silti erinomainen hänkin. Olisi jo aika tulla suuren yleisön tietoisuuteen, koska sedillä alkaa painaa ikä.

8,5/10


Sonata Arctica - Reckoning Night

Sonatan ehdottomasti paras levy. Ehkä vuoden 2004 paras levy myös. Perinteinen power metal sai ripauksen progressiivisuutta kehiin, muutenkin kuin hammond -urkujen muodossa. Hittejä on, eikä yhtään hutia.

Alusta loppuun on kokoajan kova meno, eikä ote lipsu juuri missään kohti. Hienoksi levyn kruunaa eeppinen ysiraita, White Pearl, Black Oceans..., joka on melkein yhdeksän minuuttia. Olisi voinut pitkäkin olla, mutta progea tämä silti on, erittäin intuitiivista ja erittäin kiehtovalla tarinalla majakanvartijasta.

Saundi rokkaa, miksaus rokkaa, laulu rokkaa, rokkaa.

9,5/10


Samael - Reign Of Light

Erikoista teknoa, industrialia ja ihan perinteistä heviä, folkia ja vaikka deathia yhdistävä Samael rokkaa tällä levyllä aika kovaa. Paljon meneviä ralleja ja letkeetä meininkiä.

Koneosuudet eivät pääse haittaamaan vaikka se onkin noin puolet koko levystä, sillä taitoa instrumenttien soittajilta kyllä löytyy. Laulu on melko erikoista ja tuo mieleen lähinnä Rammsteinin. Onneksi kuitenkin bändi on parempi kuin Rammstein. Tyyli on jo niin erikoista että siitä pisteitä.

Sitten kun vielä levy on näin hyväkin, niin siitäkin pitää antaa pojoja. Oikeasti mielenkiintoista riehumista jota ei oikein saa mihinkään genreen. Se pitää kuunnella.

8/10


Luca Turilli - Prophet Of The Last Eclipse

Rhapsodyn kitaristi ja biisinkirjoittaja Luca Turilli vetää soololevyllään aika hurjaa settiä. Jos power metaliin lisätään Ayreon, se on tätä. Kiehtova "avaruus ooppera" käännetty metalliksi.

Aivan loistavaa musisointia, tuotantoa sekä laulua. Eniten ilahduttaa koko tarina ja sen progressiivinen henki. Jos Ayreon tekisi heviä, se olisi tätä. Aivan kuten Ayreoninkin tapauksessa, on levyllä paljon nopeita, hitaita, eksoottisia ja jopa mustalaisteemalla varustettuja biisejä. Varieteettiä on vaikka kuinka, ja ne kaikki toimii ja kuulostaa minun korvaan aivan erinomaiselta.

Myös tarvittavia radiohittejäkin löytyy, jos joku niitä halajaa (ja onhan niitä nyt aina pari oltavakin). Jokaisen poweria ja progea kunnioittavan kannattaa tsekata tämä mestariteos.

9/10


Judas Priest - Angel Of Retribution

Oli jo vähän niinkuin aikakin että vanha Judas Priest -kokoonpano tuodaan yhteen tekemään levyä. Mikäpä sitäpaitsi ihanampaa, kuin että se on parhaalle JP levylle, Sad Wings Of Destinylle jatkoa! Epävirallisesti ehkä, mutta aivan sama. Jo ensimmäisestä biisistä, Judas Risingista sen kuulee.

Kitaratilutus tulee jostain kaukaa ja hevi rämähtää korville. Aika rohkeata verrata tätä Sad Wings Of Destinyyn, mutta ei kannata lähtee olettamuksesta että tämä olisi edes yhtä hyvä. Ei sentään. Erinomainen levy silti.

Biisit on täysin perinteistä Judas Priestiä. MItään uutta ja mullistavaa ei ole, eikä tule. Karkoittaa uudet fanit, mutta vahvistaa vanhoja. Perinteistä Priestiä siis, melko tasapaksua mättöä loppuun, kunnes tulee viimeinen biisi Lochness. Tämä on sitten se levyn pakollinen eepos. 13:29 kestävä eepos nimittäin Lochnessin hirviöstä. Todella majesteetillinen ja hyvä biisi.

Hyviä biisejä levyltä nyt löytyy muutenkin, vaikka välillä tahtoo mennä puuroksi. Silti erittäin vaikea väittää että tätä voisi verrata Sad Wings Of Destinyyn, on se niin hyvä levy sentään. Kuitenkin ihan hyvä päätös legendalle minun mielestäni.

8/10


IQ - Dark Matter

Kukaan teistä luusereista ei ole edes kuullut IQ:sta. Modernin progen ehdoton kunkku. Taino, no kuitenkin hemmetin kova. IQ:n viimeinen levy ottaa vahvasti kantaa Jenkkilän ja Bushin toilailuihin ja on konsepti alusta loppuun.

Biisejä on vain viisi, mutta mitä väliä, kun kestoa on kuitenkin 52:18, aivan riittävästi. Tästäkin melkein puolet on viimeinen, loistava Harvest Of Souls. Tämä biisi tursuaa perinteistä taidokasta progressiivista rokkia joka on nannaa korville.

Soitanta on erinomaista, onhan IQ jo vanha tekijä. Aivan kaikki levyllä toimii, eikä levyn asenne edes odota mitään maineen ja kunnian havittelua vaan omistautuu omalle progeilmeelleen täysin. Moista omistautumista on kunnia kuunnella vierestä.

Yksi vuoden 2004 parhaista levyistä, ehdottomasti. Progesta pitämättömät älkööt vaivautuko.

9/10


Highlord - When The Aurora Falls...

Jälleen erinomaista perinteistä italialaista poweria. Soundi nyt on sama kuin muillakin italiaanoilla, mutta laulu on poikkeuksellisen hyvää. Koko levy on kyllä melkoisen erinomaisen mahtava tekele.

Soitto on fantastista, intuitiivista ja tarjoaa paljon uutta. Laulu on aivan mahtavasti yhteydessä kappaleisiin. Sävellykset ovat aivan ilmiömäisiä. Levyn jokainen biisi on omalla tavallaan hitti.

Sääli että Highlordin kaltaiset bändit eivät saa tarpeeksi julkisuutta. Ehdottomasti ansaitsisi, niin hyvää poweria nimittäin tulee. Italialaiset bändit on kuin Playstation pelit. Paljon paskua mutta joukossa helmiäkin, niinkuin Highlord. Progressiivisa elementtejä? Eipä juuri, mutta siellä täällä voi jotain erikoista havaita.

9/10


Pyramaze - Melancholy Beast

Ihan loistava Tanskalainen bändi ja mahtava levy. Seuraa kyllä aika vankasti Highlordin linjaa, mutta lisää kaivatun progressiivisen elementin joka tuo vähän variaatiota. Ei edelleenkään riittävästi, mutta se vähäkin on hyvästä.

Tämä on metallia perinteisimmillään. Ei oikein poweria, mutta melkein. Mättö on kovaa. Soitanta on erinomaista, miksaus menettelee ja laulu samaten. Pientä treeniä vois tietenkin pojille suunnitella, mutta bändi ei onnu varsinaisesti mistään kohtaa. Levyllä on Highlordin tapaan hittejä vaikka kuinka paljon.

Ikimuistoisimpana biisinä voi heti mainita Legendin, jonka kertosäe jää päähän loppuvuodeksi jumittamaan. Ihan fantastista. Joskus nämä tuntemattomatkin bändit osaavat niin pirun paljon paremmin kuin nimeltämainitsemattomat roskahevit (...kotiteollisuus...).

8/10


Gamma Ray - Heading For Tomorrow

Saksalaisen legendan Gamma Rayn ensimmäinen levy. Nokkamies Kai Hansen heittää semmoista heviä tässä että alta pois. Sävellys on aivan loistavaa, etenkin kun levy alkaa heti eepoksella joka jää hevifanin mieleen ikuisiksi ajoiksi. Biisi on Lust For Life.

Hansen tuntuu olevan kuin automaatti josta saa pyytämällä pyöräytettyä hitin. Koskaan ei liene seuraava biisi, Heaven Can Wait, päässyt ihan Suomen radion listoille, mutta sillä olisi noin tuhat kertaa enemmän syytä kuin näillä nykyrävellyksillä mitä radiossa soi. Erinomainen radiobiisi, rempseä, mahtavat sanoitukset tuo oikeasti kyyneleen silmäkulmaan.

Koko levy muutenkin huokuu iloista hevivelihenkeä, elämäniloa ja elämästä nauttimista. Tämä on unelmien ihmissielun soundtrack. Tämän levyn mukaan ihmisten kuuluisi elää, niin maailma olisi paljon parempi paikka meille ja meidän lapsillemme. Tämän vahvistaa viimeinen raita "Heading For Tomorrow" jonka live -esityksissäkin tunteikkaammat fanit vuodattavat kyyneliä.

Ystäviä ja hyvää hevirokkia, ei kauniimpaa olekaan.

9,5/10


Dragonforce - Valley Of The Damned

Jos pitäisi yhteen bändiin ja levyyn tiivistää mitä on power/speed metal, se olisi tämä. Juuri kun luulee että nopeampaa ja metallille uskollisempaa musaa ei ole kuin joku Manowar, astuu esiin Dragonforce. Melko tuore bändi joka vaan polkee heviä ihan hirvittävää tahtia.

Rumputyöskentely paukkuu niin kovaa että ei mukana pysy. Kitara tiluttaa jatkuvasti, ehkä liikaakin. Ei mitään ihmeempiä säätöjä, kovaa heviä alusta loppuun. Soitto on siis kohdallaan, miksaus myös, mutta laulajassa olisi vähän parantamisen varaa.

Toimii niin kauan kun biisit on nopeita, mutta kun pitäisi tunteikkaasti laulaa, alkaa jäämään vähän junasta. Ei pahasti tosin, ei haittaa kun seuraava biisi on jo takuuvarmasti jotain vielä kovempaa mättöä!

Lohikäärmeitä perkele!

8/10


Dream Evil - The Book Of Heavy Metal

Kun pysytään tässä uskollisten hevarien joukossa, putkahtaa esille myös Dream Evil. Tämä lätty rokkaa.

Ensinnäkin laulu on todell fantastista. Kaikki soitto toimii erittäin hyvin ja se on koostettu loistavasti. Sitten sävellys, joka on ihan upeata. Levyllä on paljon tehokkaita hevibiisejä perinteisistä heviaiheista ja siitä mitenkä upeaa hevi oikeasti on.

Sitten löytyy jotain uskomattomia sävellyksiä, kuten Chosen Twice. Biisi jonka on luullut jo kuulevan aikaisemminkin, koska ei tällainen mestarillinen sävellys ole voinut odottaa itseään näin pitkään. Kertosäe saa kylmät väreet selkäpiitä pitkin josta ne jatkaa matkaansa rintaan, jossa sykkii metallisydän!

Levy on ehdottomasti hevareilta hevareille. Rokkia niin pirusti että Ryydmuorilta kaappikello tipahtaa seinältä!

8,5/10


Dark Moor - Between Light And Darkness

Ei italiasta, mutta välimerellä pysytään. Espanjalainen Dark Moor on leiponut jo enemmänkin levyjä, mutta ei oikein jaksa laadulla vakuuttaa. Laulaja ensinnäkin on nainen (!), eikä mies, niinkuin voisi äänestä luulla. Tämä tietenkin sekoittaa entisestään, kun uusimmalla levyllä on mies joka kuulostaa enemmän naiselta kuin tämän levyn solisti.

Soitanta itsessään on erinomaista, ehkä hieman yliampuvaakin. Toteutus ja laulu siis vähäsen ontuu, mutta onneksi sävellykset pelastaa levyn aika tehokkaasti, sekä tuo paljon väriä levylle.

Dark Moor on yksi niistä välimeren bändeistä jotka on siellä ykkösenä tutustumislistalla.

7,5/10


Blind Guardian - The Bard's Song

EP yhdestä ainoasta biisistä? Aivan realistista, kun kyseessä on erittäin hyvä biisi hyvältä bändiltä. Levy sisältää siis uuden studioversion vanhasta klassikosta The Bard's Songista, sekä kolme livetallennetta, jotka todistaa että ihmiset tykkäävät tästä biisistä.

Tuotanto on tietenkin ykkösluokkaa kun kyseessä on Blind Guardian. Livet ovat erinomaisia, koska yleisö on niin intohimoisesti mukana. Kiehtovan erilainen lisäys julkaisulistaan, kieltämättä. Muutkin voisivat ottaa esimerkkiä ja seisoa biisiensä takana kuten Blind Guardian.

8/10


Ayreon - The Universal Migrator Part I & II

Ayreon eli Arjen Lucassen on nero, joka pystyy luomaan avaruusoopperoita tyhjästä ilmasta. Kaikki Ayreonin levyt ovat konsepteja, ja tämä on parhaimmasta päästä. Alunperin levy julkaistiin erillisinä painoksina. Ensimmäinen levy The Dream Sequencer oli vanhoille faneille jotka tykkäsivät progressiivisesta tunnelmoinnista, ja toinen levy, Flight Of The Migrator oli suunnattu nuorekkaammalle hevimmälle fanikunnalle.

Kuitenkin levy on yksi kokonaisuus, ja näin ne tulee arvostella, kun 2004 julkaistiin tämä yhteispakettikin.

Konsepti on erinomainen. Marsin viimeinen mies menee aikamatkalle historian, ajan ja avaruuden läpi. "Migraattorin" kokemuksia kuvataan tunteikkaasti ja värikkäästi.

Luvassa uskomattomia ääniä ja tunnelmia. Korvasi eivät ole koskaan koneneet mitään tällaista! Progea? Kyllä! Varieteettia? Kyllä! Loistavaa? Fuck yeah!

Vierailevia artisteja levyllä vaikka kuinka hemmetisti, kaikki luo oman äänen kaikelle. Aivan upea mestariteos. Uskomatonta että parempaa on luvassa.

9,5/10


Ayreon - The Human Equation

Ayreonin uusin levy. Julkaistu kahdella levyllä, joka pakosti saa miettimään ettei olisi täytettä rahtusen seassa? No ei vaan ole. Levy on tietenkin konseptilevy ja kertoo sairaalan teholla makaavasta auto-onnettomuuden uhrista ja hänen elämänsä käänteistä, lapsuudesta, sekä syistä "onnettomuuteen".

Tarinana The Human Equation on elokuvatasoa. Aivan käsittämätöntä. On uskomatonta että vielä parempaa on vierailevat tähdet, näitä on paljon. Joka laulaja on joku olotila tai muisto miehen päässä. Oli se pelko, rakkaus tai viha. Kaikella on oma ääni joka on loistavasti luotu olemassaolevista heavy ja proge laulajista.

Sävellykset? Uskomattomia. Vaihtelua paljon, välillä jotain ambienttia, välillä jopa deathmetalia, välillä ihan diskohittejä! Tämä on kans uskomatonta mitenkä erilaista musiikkia voi saada samaan pakettiin ilman että se menettää omaa merkitystänsä mitenkään.

Ayreon on nero, ei siitä pääse mihinkään, eikä tätä levyä voi vaan ylistää enempää. Aiemmat levyt ovat olleet loistavia, ja tämä on vain parempi. 2004 paras levy. Ehkä modernin progen paras levy koskaan? Erittäin todennäköistä.

Sinulla ei ole mitään syytä olla ostamatta tätä levyä.

10/10


Axenstar - Far From Heaven

Ruotsalaisen Axenstarin toinen levy. Ensimmäinen levy lainasi aika roisisti bändeiltä kuten Children Of Bodom ja Sonata Arctica, mutta nyt on oma suunta alkanut löytyä.

Levyn saundi on ehkä hieman vaiheessa, kuulostaa välimerenmetallilta. Laulu on myös ihmeellistä flunssaininää, mutta ei nyt niin kamalaa mitä Dark Moorin solisti suoltaa.

Sävellykset sitten onkin aika erinomaisia. Paljon laadukkaita meneviä ralleja levy pullollaan. Melodiat enemmän kuin kohdallaan ja perinteistä metallikaavaa tässä noudatetaan. Valitettavasti tämä ei mitään uutta tuo, mutta kun tylsää tulee niin mikäs sen parempaa ajanvietettä kuin Axenstar (No toi Ayreon vaikka).

7,5/10


Adagio - Underworld

Loistavaa välimerellistä heviä tämäkin. Metallia, poweria, miten vain. Erikoinen laulajasetä tässä kyllä. Kiehtova ääni. Saundi on etenkin rummuilla aika erikoinen, mutta ei kyllä mitenkään huono. Miksaus toimii hyvin ja taitavaa soitantaa kauttaaltaan.

Levyllä ei varsinaisesti ole biisejä jotka nostaisi päätään muiden seasta, mutta kokonaisuutena levy herää erinomaisesti esiin. Todella laadukas istunto on kuunnella levy läpi uudestaan ja uudestaan.

Taas kerran tuntematon bändi josta _mun_ pitää kertoa teille . No, elämä on. Onneks kerron, tämmösten laatubändien pitäs olla kaikkien päässä. Etenkin näin hyvien levyjen.

8/10

Metallifanit kuulolle!


Vision Divine - Stream Of Consciousness

Italialaista progressiivista heavya. Hulluuden soundtrack. Perinteiseen progressiiviseen tyyliin levy on konseptialbumi, jaoteltuina Chaptereihin, joita on 14. Typistettynä levyn teema pyörii skitsofreenikon päässä, käsittelee elämän tarkoitusta ja hulluuden ja tervejärkisyyden eroja sekä maailmannäkemyksiä.

Luonnollisesti tällaisissa konsepteissa olisi lyriikat korkeassa arvossa, ja näin on tapahtunutkin. Lyriikat tekee koko albumin noin 70% painotuksella. Jäävää 30%:a ei pidä aliarvioida. Levyllä soitetaan kauttaaltaan erinomaisesti.

Kaikki instrumentit on miksattu, sekä jos jonkinnäköistä urkua levylle on eksynyt, puhutaanhan sentään progesta. Laulu on myös epätavallisen laadukasta italialaiseksi heviksi. Lausunta ei ole ollenkaan kovin paha, lähinnä oikeastaan selkeä aksentti, ei muuta. Ääni itsessään laulajalla erittäin korkeatasoinen.

Erinomaista kehua täynnä, mutta on jotain miinustakin. Ei nimittäin kovin paljon monipuolisuutta. Musiikkityyli ei jaksa oikein vaihtua tästä perus -progemätöstä mihkään. Ei varsinaisesti haittaa kun biisit ovat mietittyjä ja laadukkaita, kuten The Secret Of Life, joka jää päähän pyörimään työpäivien ajaksi, halusi sitä tai ei.

9/10


Wintersun - Wintersun

Ensiferumin entisen nokkamiehen Jari Mäenpään oma projekti, joka rokkaa aikas kovaa. Levy on nyt sitten heviä, deathia, progea, folkkia (?), poweria, ihan sama. Vauhti on erittäin kova alusta loppuun, ja näin on hyvä.

Eniten huomiota kerää taidokas soittaminen ja enemmäin kuin sopivat vokaalit.

Rokkaa.

8,5/10


White Skull - Public Glory, Secret Agony

Erittäin kaavoihin kangistunutta perinteistä italialaista powermetalia. Odotettavissa on siis mietoa miksausta ja kamalaa laulua. No, pitää paikkansa, mutta voiko edes sävellys pelastaa? No voihan se.

Ensinnäkin levyn teemat on todella mukavat. Rooma, Egypti, jne. Sopii tähän tyyliin varsin nasevasti. Levylle on osattu änkeä aika kovia ralleja alusta loppuun. Mieleenpainuvimpana mainittakoon vaikka Anubis The Jackal.

Kuten jo mainitsinkin, vokaalit ei ole erinomaiset. Ne on tätä perus -italiaanoo, josta ei voi sanoa onko laulaja mies vai nainen. Jotain tältä väliltä + kurkkumätä. No, hyvä kun yrittää, mutta jotain muutosta ny tietenki vois miksaukseen ja lauluun tulla. Musiikki itsessään on loistavasti soitettua.

7,5/10


VA - Hard'N'Heavy

Kuinka moni tarvitsee enää samoja hevirockralleja mitä on radiosta kuultu ainakin miljoonasti? En ainakaan minä. Jos on onnistunut elämään tynnyrissä ilman Holy Divereitä ja Iron Maneja, joutuu tämän levyn ainakin ostamaan. Erittäin mielikuvitukseton kokoelma.

Minulle: 6/10, Ummikoille: 8/10


The Keepers Of Jericho - A Tribute To Helloween

Paras kolmesta Helloween -tribuutista. Levy on täynnä eri bändien tulkintoja vanhoista Helloween -klassikoista. Nimenomaan vanhoista, joka on vaan hyvä asia. Kappaleet ovat poikkeuksetta Kai Hansenin ja Michael Kisken aikaisia.

Artistit ovat tietenkin ihan parhaasta päästä: Rhapsody, Sonata Arctica, Vision Divine ja Luca Turilli, näin muutamia mainitakseni. On mukana näitä vähemmän legendaarisempia artisteja, mutta tribuuttilevyt ovat vain hyvää promoa bändeille.

Onneksi kuitenkin wanhoista pölyttyneistä biiseistä on tehty uudet tuoreet versiot näin, koska Helloween ei liene moista tekemässä itse.

As far as tributes go, tää on aika kova.

9/10


The Keepers Of Jericho - A Tribute To Helloween Part 2

Keeper Of the Seven Keys -levyn nimeämiskäytäntöä noudattava tribuuttirypäs tulee toiseen inkarnaatioonsa. Nyt alkaa tosin artistit huveta.

Ehkä tunnetuin levyltä on Iron Savior, jos sekään. Suomalainen Celesty toki iskee silmään. Vaikka bändit on tuntemattomia ja moni näitä italiaanoihmeitä, ei ne huonoja ole. Mielikuvitusta olisi tietenkin vähän saanut käyttää biiseissä, mutta edelleenkin uudet versiot vanhuksista on ihan virkistävää kuunneltavaa.

Levyn biisit on vähän erikoisemmat sitten. Biisit kuten Gorgar tai Murderer ei ehkä ole ykköshitteinä koskaan ollut, mutta toisaalta vaihtelu virkistää.

Ei todellakaan yllä ykkösen tasolle, mutta kelpaa hyvänä promona.

7,5/10


The Eastern Tribute To Helloween

Kolmas ja erittäin harvinainen Helloween -tribuutti. Tämä on huono levy. Bändit ovat huonoja ja lähes poikkeuksetta laulajat ovat väärässä ammatissa. Tällä levyllä on enemmänkin Camp -arvoa biisien toteutuksen suhteen. Sitäpaitsi biisit on samoja kuin kahdella aikaisemmallakin tribuutilla, ei tässä oikein ole järkeä.

Promootiota? Kyllä, mutta tarpeetonta. Bändit ovat huonoja eivätkä vakuuta mitenkään. Suffocaten Before The War oli ehkä kiehtova tulkinta, ei ihan kovin roskaa, mut aika keskitasoa silti.

Ehdottomasti onnettomin rävellys on ylivoimaisesti Tristanan I Want Out. Jeesuslapsi itkee Tristanin vuoksi. Voisi pyytää laulajaa kirjoittamaan ylös miten hän itse kuulee biisin sanat, Helloweenin nämä ei ainakaan ole. Hyi olkoon! Tekisivät kersat omia biisejä ja treenaisivat, ei tällasesta tuu ku vihaseks.

Puoli pistettä campin ja Suffocaten vuoksi.

4,5/10


Twilightning - Delirium Veil

Ah. Voiko mikään enää saada mua piristymään tuon äskeisen roskan jälkeen? Onneksi Twilightning voi! Suomesta tullaan ja kovaa. Mitä tämä on? Poweria, heavya yleensäkin. Todella modernia kertosäepainotteista. Ei milläänlailla progressiivista, mutta ei ole onneksi tarkotuskaan.

Levy on täynnä kovia ralleja joita luukuttaa jo ihan huvikseenkin. Instrumentit melko hyviä, miksaus fantsua, laulaja hauskan omaperäinen ja hyvä.

Erittäin rento asenne heavyyn tällä bändillä. Selvästi tarkotuksena on rokata.

8,5/10


Thunderstone - The Burning

Suomalainen Thunderstone on ihan OK bändi. Levy alkaa heti radiohitillä Until We Touch The Burning Sun. Tottakai biisi on hyvä, mutta sitten alkaa vähän lipsumaan. Levyn loppupuolisko on aika tasapaksua. Biisit on kyllä ihan mukavia, soitto toimii, laulaja on omaperäinen ja mukava kuunnella, muttakun tarvis ny vähän jotain muutakin.

Liian tasapaksua siis. Ei huonoa, mutta ei kannata odottaa mitään kovin uutta ja mullistavaa. Tämän oikeastaan jo arvasi promootion määrästä, että massoille taidetaan vähän suunnata. Ei sentään Kotiteollisuuden tasoista kuraa, mutta alaspäin ei enää sais mennä.

Kyllähän tätä silti kuuntelee ihan mielellään.

7,5/10


Teräsbetoni - Metallitotuus

Katseet ylös luokaa veljet, aika tullut on! Jau, ny menee kovaa! Suomesta ei kovin selvästi ole esille tullut ihan täyttä hevipumppua joka vetää perinteistä lohikäärmelinjaa niinkuin vaikka italialainen Rhapsody. No ei ihan lohikäärmeitä kuitenkaan, ihan perinteistä soturiutta, pakanajumalia ja keskiaikaista meininkiä.

Kornia? Juu, mutta kuitenkin hieno juttu että Teräsbetoni uskaltaa tällaista tehdä. Radiohitti Taivas Lyö Tulta oli ehkä vähän liian disko että siitä olisi voinut päätellä kokopitkän laatua, kuitenkin vakavamman tuntuista on kuin sinkulla.

Levyllä on paljon hyviä biisejä, kuten Teräsbetoni, Älä Kerro Meille, Taivas Lyö Tulta, Metallisydän, Orjatar ja jotain muuta sellaista. Sanat on tämän "uskollisuuden" takia erittäin rohkeaa kuunneltavaa ja sopii melko hyvin biiseihin, vaikka suomi onkin aika huono kieli laulaa.

Poweria tämä kai on, mutta tahti ei ole ollenkaan sama kuin missään Sonata Arcticassa tai Rhapsodyssa. Teräsbetoni menee tasaista vankkaa tahtia eteenpäin lähes poikkeuksetta. Väriä on kuitenkin oikeastaan ihan tarpeeksi. Enemmän voi olla, mutta ehkä tämä "Metallitotuus" korvaa tuota hieman.

Upee

8,5/10


Stormwitch - Dance With The Witches

Stormwitch oli juuri niin kauan aivan tuntematon bändi kunnes Hammerfall coveroi loistavan Ravenlordin. Sääli että juuri kukaan ei ole tästä bändistä kuullut, tyyli on aivan erinomaista.

Ikää bändillä on jo kohta parikymmentä vuotta ja julkaisuja ei kovin usein ole tullut, mutta sitäkin laadukkaampia. Vanha kama on ehdottomasti hevin kärkipäätä, mutta uusi ei paljoa kalpene.

Hittejä levyltä kyllä löytyy. Vaikka kui. Ehdoton radiohitti olisi kyllä Dance With The Witches tai The Devil's Bride. Todella letkeää folkmaista hevirokkia. Teemana bändin nimestäkin voi jo päätellä, on tietenkin noidat ja keskiaikaiset tapahtumat. Erittäin hyvä veto nimittäin.

Musa toimii erittäin hyvin, on hyvin miksattua ja laulajalla on flunssa, mutta silti erinomainen hänkin. Olisi jo aika tulla suuren yleisön tietoisuuteen, koska sedillä alkaa painaa ikä.

8,5/10


Sonata Arctica - Reckoning Night

Sonatan ehdottomasti paras levy. Ehkä vuoden 2004 paras levy myös. Perinteinen power metal sai ripauksen progressiivisuutta kehiin, muutenkin kuin hammond -urkujen muodossa. Hittejä on, eikä yhtään hutia.

Alusta loppuun on kokoajan kova meno, eikä ote lipsu juuri missään kohti. Hienoksi levyn kruunaa eeppinen ysiraita, White Pearl, Black Oceans..., joka on melkein yhdeksän minuuttia. Olisi voinut pitkäkin olla, mutta progea tämä silti on, erittäin intuitiivista ja erittäin kiehtovalla tarinalla majakanvartijasta.

Saundi rokkaa, miksaus rokkaa, laulu rokkaa, rokkaa.

9,5/10


Samael - Reign Of Light

Erikoista teknoa, industrialia ja ihan perinteistä heviä, folkia ja vaikka deathia yhdistävä Samael rokkaa tällä levyllä aika kovaa. Paljon meneviä ralleja ja letkeetä meininkiä.

Koneosuudet eivät pääse haittaamaan vaikka se onkin noin puolet koko levystä, sillä taitoa instrumenttien soittajilta kyllä löytyy. Laulu on melko erikoista ja tuo mieleen lähinnä Rammsteinin. Onneksi kuitenkin bändi on parempi kuin Rammstein. Tyyli on jo niin erikoista että siitä pisteitä.

Sitten kun vielä levy on näin hyväkin, niin siitäkin pitää antaa pojoja. Oikeasti mielenkiintoista riehumista jota ei oikein saa mihinkään genreen. Se pitää kuunnella.

8/10


Luca Turilli - Prophet Of The Last Eclipse

Rhapsodyn kitaristi ja biisinkirjoittaja Luca Turilli vetää soololevyllään aika hurjaa settiä. Jos power metaliin lisätään Ayreon, se on tätä. Kiehtova "avaruus ooppera" käännetty metalliksi.

Aivan loistavaa musisointia, tuotantoa sekä laulua. Eniten ilahduttaa koko tarina ja sen progressiivinen henki. Jos Ayreon tekisi heviä, se olisi tätä. Aivan kuten Ayreoninkin tapauksessa, on levyllä paljon nopeita, hitaita, eksoottisia ja jopa mustalaisteemalla varustettuja biisejä. Varieteettiä on vaikka kuinka, ja ne kaikki toimii ja kuulostaa minun korvaan aivan erinomaiselta.

Myös tarvittavia radiohittejäkin löytyy, jos joku niitä halajaa (ja onhan niitä nyt aina pari oltavakin). Jokaisen poweria ja progea kunnioittavan kannattaa tsekata tämä mestariteos.

9/10


Judas Priest - Angel Of Retribution

Oli jo vähän niinkuin aikakin että vanha Judas Priest -kokoonpano tuodaan yhteen tekemään levyä. Mikäpä sitäpaitsi ihanampaa, kuin että se on parhaalle JP levylle, Sad Wings Of Destinylle jatkoa! Epävirallisesti ehkä, mutta aivan sama. Jo ensimmäisestä biisistä, Judas Risingista sen kuulee.

Kitaratilutus tulee jostain kaukaa ja hevi rämähtää korville. Aika rohkeata verrata tätä Sad Wings Of Destinyyn, mutta ei kannata lähtee olettamuksesta että tämä olisi edes yhtä hyvä. Ei sentään. Erinomainen levy silti.

Biisit on täysin perinteistä Judas Priestiä. MItään uutta ja mullistavaa ei ole, eikä tule. Karkoittaa uudet fanit, mutta vahvistaa vanhoja. Perinteistä Priestiä siis, melko tasapaksua mättöä loppuun, kunnes tulee viimeinen biisi Lochness. Tämä on sitten se levyn pakollinen eepos. 13:29 kestävä eepos nimittäin Lochnessin hirviöstä. Todella majesteetillinen ja hyvä biisi.

Hyviä biisejä levyltä nyt löytyy muutenkin, vaikka välillä tahtoo mennä puuroksi. Silti erittäin vaikea väittää että tätä voisi verrata Sad Wings Of Destinyyn, on se niin hyvä levy sentään. Kuitenkin ihan hyvä päätös legendalle minun mielestäni.

8/10


IQ - Dark Matter

Kukaan teistä luusereista ei ole edes kuullut IQ:sta. Modernin progen ehdoton kunkku. Taino, no kuitenkin hemmetin kova. IQ:n viimeinen levy ottaa vahvasti kantaa Jenkkilän ja Bushin toilailuihin ja on konsepti alusta loppuun.

Biisejä on vain viisi, mutta mitä väliä, kun kestoa on kuitenkin 52:18, aivan riittävästi. Tästäkin melkein puolet on viimeinen, loistava Harvest Of Souls. Tämä biisi tursuaa perinteistä taidokasta progressiivista rokkia joka on nannaa korville.

Soitanta on erinomaista, onhan IQ jo vanha tekijä. Aivan kaikki levyllä toimii, eikä levyn asenne edes odota mitään maineen ja kunnian havittelua vaan omistautuu omalle progeilmeelleen täysin. Moista omistautumista on kunnia kuunnella vierestä.

Yksi vuoden 2004 parhaista levyistä, ehdottomasti. Progesta pitämättömät älkööt vaivautuko.

9/10


Highlord - When The Aurora Falls...

Jälleen erinomaista perinteistä italialaista poweria. Soundi nyt on sama kuin muillakin italiaanoilla, mutta laulu on poikkeuksellisen hyvää. Koko levy on kyllä melkoisen erinomaisen mahtava tekele.

Soitto on fantastista, intuitiivista ja tarjoaa paljon uutta. Laulu on aivan mahtavasti yhteydessä kappaleisiin. Sävellykset ovat aivan ilmiömäisiä. Levyn jokainen biisi on omalla tavallaan hitti.

Sääli että Highlordin kaltaiset bändit eivät saa tarpeeksi julkisuutta. Ehdottomasti ansaitsisi, niin hyvää poweria nimittäin tulee. Italialaiset bändit on kuin Playstation pelit. Paljon paskua mutta joukossa helmiäkin, niinkuin Highlord. Progressiivisa elementtejä? Eipä juuri, mutta siellä täällä voi jotain erikoista havaita.

9/10


Pyramaze - Melancholy Beast

Ihan loistava Tanskalainen bändi ja mahtava levy. Seuraa kyllä aika vankasti Highlordin linjaa, mutta lisää kaivatun progressiivisen elementin joka tuo vähän variaatiota. Ei edelleenkään riittävästi, mutta se vähäkin on hyvästä.

Tämä on metallia perinteisimmillään. Ei oikein poweria, mutta melkein. Mättö on kovaa. Soitanta on erinomaista, miksaus menettelee ja laulu samaten. Pientä treeniä vois tietenkin pojille suunnitella, mutta bändi ei onnu varsinaisesti mistään kohtaa. Levyllä on Highlordin tapaan hittejä vaikka kuinka paljon.

Ikimuistoisimpana biisinä voi heti mainita Legendin, jonka kertosäe jää päähän loppuvuodeksi jumittamaan. Ihan fantastista. Joskus nämä tuntemattomatkin bändit osaavat niin pirun paljon paremmin kuin nimeltämainitsemattomat roskahevit (...kotiteollisuus...).

8/10


Gamma Ray - Heading For Tomorrow

Saksalaisen legendan Gamma Rayn ensimmäinen levy. Nokkamies Kai Hansen heittää semmoista heviä tässä että alta pois. Sävellys on aivan loistavaa, etenkin kun levy alkaa heti eepoksella joka jää hevifanin mieleen ikuisiksi ajoiksi. Biisi on Lust For Life.

Hansen tuntuu olevan kuin automaatti josta saa pyytämällä pyöräytettyä hitin. Koskaan ei liene seuraava biisi, Heaven Can Wait, päässyt ihan Suomen radion listoille, mutta sillä olisi noin tuhat kertaa enemmän syytä kuin näillä nykyrävellyksillä mitä radiossa soi. Erinomainen radiobiisi, rempseä, mahtavat sanoitukset tuo oikeasti kyyneleen silmäkulmaan.

Koko levy muutenkin huokuu iloista hevivelihenkeä, elämäniloa ja elämästä nauttimista. Tämä on unelmien ihmissielun soundtrack. Tämän levyn mukaan ihmisten kuuluisi elää, niin maailma olisi paljon parempi paikka meille ja meidän lapsillemme. Tämän vahvistaa viimeinen raita "Heading For Tomorrow" jonka live -esityksissäkin tunteikkaammat fanit vuodattavat kyyneliä.

Ystäviä ja hyvää hevirokkia, ei kauniimpaa olekaan.

9,5/10


Dragonforce - Valley Of The Damned

Jos pitäisi yhteen bändiin ja levyyn tiivistää mitä on power/speed metal, se olisi tämä. Juuri kun luulee että nopeampaa ja metallille uskollisempaa musaa ei ole kuin joku Manowar, astuu esiin Dragonforce. Melko tuore bändi joka vaan polkee heviä ihan hirvittävää tahtia.

Rumputyöskentely paukkuu niin kovaa että ei mukana pysy. Kitara tiluttaa jatkuvasti, ehkä liikaakin. Ei mitään ihmeempiä säätöjä, kovaa heviä alusta loppuun. Soitto on siis kohdallaan, miksaus myös, mutta laulajassa olisi vähän parantamisen varaa.

Toimii niin kauan kun biisit on nopeita, mutta kun pitäisi tunteikkaasti laulaa, alkaa jäämään vähän junasta. Ei pahasti tosin, ei haittaa kun seuraava biisi on jo takuuvarmasti jotain vielä kovempaa mättöä!

Lohikäärmeitä perkele!

8/10


Dream Evil - The Book Of Heavy Metal

Kun pysytään tässä uskollisten hevarien joukossa, putkahtaa esille myös Dream Evil. Tämä lätty rokkaa.

Ensinnäkin laulu on todell fantastista. Kaikki soitto toimii erittäin hyvin ja se on koostettu loistavasti. Sitten sävellys, joka on ihan upeata. Levyllä on paljon tehokkaita hevibiisejä perinteisistä heviaiheista ja siitä mitenkä upeaa hevi oikeasti on.

Sitten löytyy jotain uskomattomia sävellyksiä, kuten Chosen Twice. Biisi jonka on luullut jo kuulevan aikaisemminkin, koska ei tällainen mestarillinen sävellys ole voinut odottaa itseään näin pitkään. Kertosäe saa kylmät väreet selkäpiitä pitkin josta ne jatkaa matkaansa rintaan, jossa sykkii metallisydän!

Levy on ehdottomasti hevareilta hevareille. Rokkia niin pirusti että Ryydmuorilta kaappikello tipahtaa seinältä!

8,5/10


Dark Moor - Between Light And Darkness

Ei italiasta, mutta välimerellä pysytään. Espanjalainen Dark Moor on leiponut jo enemmänkin levyjä, mutta ei oikein jaksa laadulla vakuuttaa. Laulaja ensinnäkin on nainen (!), eikä mies, niinkuin voisi äänestä luulla. Tämä tietenkin sekoittaa entisestään, kun uusimmalla levyllä on mies joka kuulostaa enemmän naiselta kuin tämän levyn solisti.

Soitanta itsessään on erinomaista, ehkä hieman yliampuvaakin. Toteutus ja laulu siis vähäsen ontuu, mutta onneksi sävellykset pelastaa levyn aika tehokkaasti, sekä tuo paljon väriä levylle.

Dark Moor on yksi niistä välimeren bändeistä jotka on siellä ykkösenä tutustumislistalla.

7,5/10


Blind Guardian - The Bard's Song

EP yhdestä ainoasta biisistä? Aivan realistista, kun kyseessä on erittäin hyvä biisi hyvältä bändiltä. Levy sisältää siis uuden studioversion vanhasta klassikosta The Bard's Songista, sekä kolme livetallennetta, jotka todistaa että ihmiset tykkäävät tästä biisistä.

Tuotanto on tietenkin ykkösluokkaa kun kyseessä on Blind Guardian. Livet ovat erinomaisia, koska yleisö on niin intohimoisesti mukana. Kiehtovan erilainen lisäys julkaisulistaan, kieltämättä. Muutkin voisivat ottaa esimerkkiä ja seisoa biisiensä takana kuten Blind Guardian.

8/10


Ayreon - The Universal Migrator Part I & II

Ayreon eli Arjen Lucassen on nero, joka pystyy luomaan avaruusoopperoita tyhjästä ilmasta. Kaikki Ayreonin levyt ovat konsepteja, ja tämä on parhaimmasta päästä. Alunperin levy julkaistiin erillisinä painoksina. Ensimmäinen levy The Dream Sequencer oli vanhoille faneille jotka tykkäsivät progressiivisesta tunnelmoinnista, ja toinen levy, Flight Of The Migrator oli suunnattu nuorekkaammalle hevimmälle fanikunnalle.

Kuitenkin levy on yksi kokonaisuus, ja näin ne tulee arvostella, kun 2004 julkaistiin tämä yhteispakettikin.

Konsepti on erinomainen. Marsin viimeinen mies menee aikamatkalle historian, ajan ja avaruuden läpi. "Migraattorin" kokemuksia kuvataan tunteikkaasti ja värikkäästi.

Luvassa uskomattomia ääniä ja tunnelmia. Korvasi eivät ole koskaan koneneet mitään tällaista! Progea? Kyllä! Varieteettia? Kyllä! Loistavaa? Fuck yeah!

Vierailevia artisteja levyllä vaikka kuinka hemmetisti, kaikki luo oman äänen kaikelle. Aivan upea mestariteos. Uskomatonta että parempaa on luvassa.

9,5/10


Ayreon - The Human Equation

Ayreonin uusin levy. Julkaistu kahdella levyllä, joka pakosti saa miettimään ettei olisi täytettä rahtusen seassa? No ei vaan ole. Levy on tietenkin konseptilevy ja kertoo sairaalan teholla makaavasta auto-onnettomuuden uhrista ja hänen elämänsä käänteistä, lapsuudesta, sekä syistä "onnettomuuteen".

Tarinana The Human Equation on elokuvatasoa. Aivan käsittämätöntä. On uskomatonta että vielä parempaa on vierailevat tähdet, näitä on paljon. Joka laulaja on joku olotila tai muisto miehen päässä. Oli se pelko, rakkaus tai viha. Kaikella on oma ääni joka on loistavasti luotu olemassaolevista heavy ja proge laulajista.

Sävellykset? Uskomattomia. Vaihtelua paljon, välillä jotain ambienttia, välillä jopa deathmetalia, välillä ihan diskohittejä! Tämä on kans uskomatonta mitenkä erilaista musiikkia voi saada samaan pakettiin ilman että se menettää omaa merkitystänsä mitenkään.

Ayreon on nero, ei siitä pääse mihinkään, eikä tätä levyä voi vaan ylistää enempää. Aiemmat levyt ovat olleet loistavia, ja tämä on vain parempi. 2004 paras levy. Ehkä modernin progen paras levy koskaan? Erittäin todennäköistä.

Sinulla ei ole mitään syytä olla ostamatta tätä levyä.

10/10


Axenstar - Far From Heaven

Ruotsalaisen Axenstarin toinen levy. Ensimmäinen levy lainasi aika roisisti bändeiltä kuten Children Of Bodom ja Sonata Arctica, mutta nyt on oma suunta alkanut löytyä.

Levyn saundi on ehkä hieman vaiheessa, kuulostaa välimerenmetallilta. Laulu on myös ihmeellistä flunssaininää, mutta ei nyt niin kamalaa mitä Dark Moorin solisti suoltaa.

Sävellykset sitten onkin aika erinomaisia. Paljon laadukkaita meneviä ralleja levy pullollaan. Melodiat enemmän kuin kohdallaan ja perinteistä metallikaavaa tässä noudatetaan. Valitettavasti tämä ei mitään uutta tuo, mutta kun tylsää tulee niin mikäs sen parempaa ajanvietettä kuin Axenstar (No toi Ayreon vaikka).

7,5/10


Adagio - Underworld

Loistavaa välimerellistä heviä tämäkin. Metallia, poweria, miten vain. Erikoinen laulajasetä tässä kyllä. Kiehtova ääni. Saundi on etenkin rummuilla aika erikoinen, mutta ei kyllä mitenkään huono. Miksaus toimii hyvin ja taitavaa soitantaa kauttaaltaan.

Levyllä ei varsinaisesti ole biisejä jotka nostaisi päätään muiden seasta, mutta kokonaisuutena levy herää erinomaisesti esiin. Todella laadukas istunto on kuunnella levy läpi uudestaan ja uudestaan.

Taas kerran tuntematon bändi josta _mun_ pitää kertoa teille . No, elämä on. Onneks kerron, tämmösten laatubändien pitäs olla kaikkien päässä. Etenkin näin hyvien levyjen.

8/10

Offtopiccia:
Eikös tosifanit laula kaikki biisit KOKONAAN ulkoa, siihen mitään kertosäkeitä tarvita.

Niin viimeksi ostin kauan ostoslistalla olleen Raised Fistin Dedication-albumin. Mainio tekele tosiaan, tämä Faised Fist on ehkä paras hardcorebändi koskaan, vaikken ole kuin tämän albumin kuullut. Laulaja on aivan täydellinen tuohon hommaan, hänen äänensä on todella vihainen, mutta samaan aikaan selkeä.

Kuuntele levyn avausraita Get This Right! klikkaamalla nimeä.

Offtopiccia:
Eikös tosifanit laula kaikki biisit KOKONAAN ulkoa, siihen mitään kertosäkeitä tarvita.

Niin viimeksi ostin kauan ostoslistalla olleen Raised Fistin Dedication-albumin. Mainio tekele tosiaan, tämä Faised Fist on ehkä paras hardcorebändi koskaan, vaikken ole kuin tämän albumin kuullut. Laulaja on aivan täydellinen tuohon hommaan, hänen äänensä on todella vihainen, mutta samaan aikaan selkeä.

Kuuntele levyn avausraita Get This Right! klikkaamalla nimeä.

Lil Wayne - The Carter

mainio rap levy ei sisällä paljoa sitä tavan omaista rap uhoilua, vaikka onhan sitä uhoomista biiseissä "Heat" ja "Snitch".
Tosi hyviä ja rentoja biisejä on "This is the carter" ja "Get Down"..Itse pidän waynen flowsta ja äänestä vaikka moni kaverini ei pidäkkään
monien biisien taustoista vastaa Cash Money Recordsin oma tuottaja Mannie Fresh joka räppää itse myös laulussa "Hoes". Carter on kokonaisuudessaan hyvä melko levy

tässä on pari waynen neron leimausta

"My flow is sicker than the third floor of a hospital"
"I'm flyer than a motherfucking pelican"
"My hoes got hoes"

kappalekohtainen arvostelu

1 Walk In 7œ
2 Go DJ 9
3 This Is the Carter 10
4 BM J.R. 9- (kärsii kunnollisen kertosäkeen puutteesta mutta eihän sellast tarvi olla)
5 On the Block #1 (en arvostele)
6 I Miss My Dawgs 9œ
7 We Don't 8œ
8 On My Own 8
9 Tha Heat 8-
10 Cash Money Millionaires 10-
11 Inside 6œ
12 Bring It Back 9œ
13 Who Wanna 8
14 On the Block #2 (en arvostele)
15 Get Down 10
16 Snitch 8œ
17 Hoes 9œ
18 Only Way 9
19 Earthquake 9
20 Ain't That a Bi**h 7œ
21 Walk Out 7œ

Lil Wayne - The Carter

mainio rap levy ei sisällä paljoa sitä tavan omaista rap uhoilua, vaikka onhan sitä uhoomista biiseissä "Heat" ja "Snitch".
Tosi hyviä ja rentoja biisejä on "This is the carter" ja "Get Down"..Itse pidän waynen flowsta ja äänestä vaikka moni kaverini ei pidäkkään
monien biisien taustoista vastaa Cash Money Recordsin oma tuottaja Mannie Fresh joka räppää itse myös laulussa "Hoes". Carter on kokonaisuudessaan hyvä melko levy

tässä on pari waynen neron leimausta

"My flow is sicker than the third floor of a hospital"
"I'm flyer than a motherfucking pelican"
"My hoes got hoes"

kappalekohtainen arvostelu

1 Walk In 7œ
2 Go DJ 9
3 This Is the Carter 10
4 BM J.R. 9- (kärsii kunnollisen kertosäkeen puutteesta mutta eihän sellast tarvi olla)
5 On the Block #1 (en arvostele)
6 I Miss My Dawgs 9œ
7 We Don't 8œ
8 On My Own 8
9 Tha Heat 8-
10 Cash Money Millionaires 10-
11 Inside 6œ
12 Bring It Back 9œ
13 Who Wanna 8
14 On the Block #2 (en arvostele)
15 Get Down 10
16 Snitch 8œ
17 Hoes 9œ
18 Only Way 9
19 Earthquake 9
20 Ain't That a Bi**h 7œ
21 Walk Out 7œ

Joo, ei biisit mitää kertosäettä välttämäti tarvihe.

Joo, ei biisit mitää kertosäettä välttämäti tarvihe.

Lainaus:23.04.2005 Latuman kirjoitti:
Joo, ei biisit mitää kertosäettä välttämäti tarvihe.

Mutta jonkunlainen kohokohta on aina hyvä olla. Ja iskevä kertosäe on helpoin tapa toteuttaa se.

Lainaus:23.04.2005 Latuman kirjoitti:
Joo, ei biisit mitää kertosäettä välttämäti tarvihe.

Mutta jonkunlainen kohokohta on aina hyvä olla. Ja iskevä kertosäe on helpoin tapa toteuttaa se.

Lainaus:23.04.2005 Phobia kirjoitti:

Lainaus:23.04.2005 Latuman kirjoitti:
Joo, ei biisit mitää kertosäettä välttämäti tarvihe.

Mutta jonkunlainen kohokohta on aina hyvä olla. Ja iskevä kertosäe on helpoin tapa toteuttaa se.

Mutta ei välttämättä paras.

Lainaus:23.04.2005 Phobia kirjoitti:

Lainaus:23.04.2005 Latuman kirjoitti:
Joo, ei biisit mitää kertosäettä välttämäti tarvihe.

Mutta jonkunlainen kohokohta on aina hyvä olla. Ja iskevä kertosäe on helpoin tapa toteuttaa se.

Mutta ei välttämättä paras.

Joku täällä tuntui kehuskelevan Stabbing the Dramaa, ja hänelle haluaisinkin suositella mieluummin levyjä A Predator's Portrait sekä The Chainheart Machine. Vaikka kumpikin levy on rankempaa tavaraa, sisällepäästyä se antaa paljon enemmän kuin joku nu-metallin puolelle lopsahtanut Stabbing the Drama, joka ei muutenkaan bändin asioita Figure Number Fiven jälkeen kovin kiitettävästi korjaile. Tietty ne pitää, ketkä pitää, mutta tajuttoman helppoa tuo mahtoi olla Soilworkille tehdä sellainen lähestulkoon NRJ-listoilla pärjäävä albumi, johon on pari hassua puhkikuultua puhdasta kertosäettä ja rumaa riffiä isketty.

Nojuu, tarkoitus ei millään tavalla ollut kritisoida musiikkimakua. Tarkoitukseni oli omasta mielestäni paremman Soilworkin suositteleminen, ja siinä ohessa mielipiteideni aukaisu tuosta uudemmasta materiaalista. Ja kyllä ylläri ylläri In Flamesinkin kohdalla jotain Colonya tai The Jester Racea mieluummin suosittelen kuin Soundtrack to Your Escapea. Siellä sentään löytyy ne riffit ja oikeasti hyvät tunnelmat, eikä mitään nappuloilla arvottuja mukaWAUtunnelmallisia melodiakulkuja, joita In Flames joskus osasi tehdä ihan melkeinpä parhaiten päin tuolta Ruotsista.

Cannibal Corpse - Pulverized

Joku täällä tuntui kehuskelevan Stabbing the Dramaa, ja hänelle haluaisinkin suositella mieluummin levyjä A Predator's Portrait sekä The Chainheart Machine. Vaikka kumpikin levy on rankempaa tavaraa, sisällepäästyä se antaa paljon enemmän kuin joku nu-metallin puolelle lopsahtanut Stabbing the Drama, joka ei muutenkaan bändin asioita Figure Number Fiven jälkeen kovin kiitettävästi korjaile. Tietty ne pitää, ketkä pitää, mutta tajuttoman helppoa tuo mahtoi olla Soilworkille tehdä sellainen lähestulkoon NRJ-listoilla pärjäävä albumi, johon on pari hassua puhkikuultua puhdasta kertosäettä ja rumaa riffiä isketty.

Nojuu, tarkoitus ei millään tavalla ollut kritisoida musiikkimakua. Tarkoitukseni oli omasta mielestäni paremman Soilworkin suositteleminen, ja siinä ohessa mielipiteideni aukaisu tuosta uudemmasta materiaalista. Ja kyllä ylläri ylläri In Flamesinkin kohdalla jotain Colonya tai The Jester Racea mieluummin suosittelen kuin Soundtrack to Your Escapea. Siellä sentään löytyy ne riffit ja oikeasti hyvät tunnelmat, eikä mitään nappuloilla arvottuja mukaWAUtunnelmallisia melodiakulkuja, joita In Flames joskus osasi tehdä ihan melkeinpä parhaiten päin tuolta Ruotsista.

Cannibal Corpse - Pulverized

Apulanta - Kiila (2005)

Apulannan kahdeksas albumi on nähnyt päivänvalon ja jatkaa tutulla apulanta-soudilla. Jouset on taas vahvasti biiseissä mukana mikä ei ole ollenkaan huono asia. Itse tykästyin Plastik-albumilla olleisiin jousisoundeihin ja nyt on samallaista luvassa mutta kuitenkin tuoreella tavalla. Levyltä löytyy loistavia biisejä kuten: Syöpä, Pala Siitä, Pahempi Toistaan, Valon Juuri, Armo ja Kaukaa Lähelle. Itse tykkäsin tästä levystä paljon enemmän kuin edellisestä Hiekka-levystä. Biisit ovat melodisempia ja ehkä melankolisempia.

9,5/10

Apulanta - Kiila (2005)

Apulannan kahdeksas albumi on nähnyt päivänvalon ja jatkaa tutulla apulanta-soudilla. Jouset on taas vahvasti biiseissä mukana mikä ei ole ollenkaan huono asia. Itse tykästyin Plastik-albumilla olleisiin jousisoundeihin ja nyt on samallaista luvassa mutta kuitenkin tuoreella tavalla. Levyltä löytyy loistavia biisejä kuten: Syöpä, Pala Siitä, Pahempi Toistaan, Valon Juuri, Armo ja Kaukaa Lähelle. Itse tykkäsin tästä levystä paljon enemmän kuin edellisestä Hiekka-levystä. Biisit ovat melodisempia ja ehkä melankolisempia.

9,5/10

On taas tullut pitkästä aikaa ostettua muutama levy, joten täältä pesee.

Michael Bublé- It's Time

It's Time on Michael Bublén debyyttialbumi, ja hyvä onkin. Tosin siinä on jotain todella tuttua. Jos nimittäin ei tiedä kenen levystä on kyse voisi mennä vaikka vannomaan, että laulaja on itse Frank Sinatra. Niin paljon Bublén ääni muistuttaa Sinatraa. No eipä siinä mitään, jos hänestä pitää - eikä niitä, jotka eivät Sinatrasta pitäisi, ole kovin montaa.

Kappaleet eivät jotenkin ole aivan samantyyppisiä. Tietysti levyllä on suurin osa svingkappaleita, kuten levyraadistakin tutuksi tullut agenttikappale Feeling Good, A Foggy Day (in London Town), Can't buy Me Love ja The More I See You, mutta sekaan on heitetty vähän vähemmän ihan puhdasveristä svingiä. Mm. lattaripuolelle kallistuva Save the Last Dance for Me, jopa melkein popahtavat Home ja How Sweet It Is. Eipä siinä mitään, kun kuitenkin näissäkin kappaleissa on kuultavissa suuret torvi- tai jousisektiot, "laahaavat" rummut ja tietysti kontrabasso.

Kaikki kappaleet toimii, kunhan niissä laulaa asiansa osaava ihminen. Tätä Bublé kyllä on! Miehellä on niin hieno, treenattu ja syvä ääni, että tulee mieleen, onko sitä hieman jälkikäsitelty liikaakin. Olisi todella hienoa nähdä herra ihan tositoimissa, mutta eipä hän taida ihan lähivuosina tulla Suomeen vierailulle. Taustabändikin on sitä taattua laatua: terävät torvet on melkein jokaisessa kappaleessa mukana, bassokuviot kulkevat ihan omia polkujaan ja rummut antavat sen tietyn rytmin. Orkesteri on ehkä hieman liikaakin perus svingbändi.

On hieman vaikea antaa arvosanaa, niinpä annan kaksi:
perustyö: 9+
omaperäisyys: 6-

The Dave Brubeck Quartet - Time Further Out

Dave Brubeckin Time Further Out on jatkoa hänen edelliselle, jättimenestyksen saaneelle albumille Time Out, joka leikki siihen aikaan tuntemattomilla tahtilajeilla. Tälläkin levyllä Brubeck leikkii "ajalla" ja esittelee kappaleita, joissa ei ole (vuonna 1961) tuttuja tahtiosoituksia kovinkaan montaa. Tosin nykyaikana hieman tuntematon taitaa olla vain tahtiosoitus 9/8.

Kyseesä ei ole siis ihan normaali levy, jossa jalka alkaa heti lyömään tahtia vaan täytyy ensin miettiä, missä tahdissa sitä jalkaa napsutellaan. Rytmi on todellakin pääosassa ja jo heti ensimmäisessä kappaleessa, It's a Raggy Waltz, on seassa 2/4 ja 4/4 tahtejakin. Itseasiassa tällainen on enemmänkin sääntö kuin poikkeus Time Further Outissa.

Jos Brubeck Time Outissa haki vaikutteita muualta maailmasta, kuten Aasiasta ja Afrikasta, on hän tällä levyllä palannut perus jazzin pariin. It's a Raggy Waltz, Charles Matthew Hallelujah, Far More Blues ja Far More Drums -kappaleissa on ihan selvät jazzkuviot, niitä kuuluisia tahtilajeja lukuun ottamatta. Tosin Brubeck pianon ääressä tekee jotain hieman erilaista perinteisiin jazzkappaleisiin verrattuna.

9,5 ja papukaijamerkki, siitä että Brubeck aikoinaan tuuletti näitä piirejä.

Kill Bill Vol.1 - Original Soundtrack

Kill Bill Vol1:n soundtrack oli ensimmäinen soundtrack, jonka olen ikuna ostanut - eikä ostokseni todellakaan olut turha! Yleensä kappaleet, jotka sopivat tiettyihin kohtiin elokuvassa, ovat levyltä kuunneltuna todella tylsiä. Vaan nytpä tälle levylle on saatu koottua todellisia klassikoita ja helmiä.

Nancy Sinatran Bang Bang (My Baby Shot Me Down) on avausraita ja se on loistava! Jo hieman liioiteltu tremolokitara on ihan mahtava. Eikä seuraavatkaan kappaleet todellakaan häpeä avauskappaleelle - päinvastoin. Melkein heti perään tulee Luis Bacalovin The Grand Duel - (Parte Prima), Tomiyasu Hotein Battle Without Honor or Humanity ja Meiko Kajin The Flower of Garnage, joista Hotein kappale on Oren Iishin teema, The Grand Duel soi nimensä mukaisesti viimeisessä taistelussa sekä Kajin kappale soi kaikissa tärkeissä kohdissa. Onpa seassa jopa latinalaisversio Don't Let Me Be Misunderstoodista.

Levyllä mukana on myös pakolliset repliikit elokuvasta, jotka mielestäni saisi jättää kokonaan pois. Myös pari standardit alittavaa kappaletta on mukana. Mm. The 5,6,7,8's:n Woo Hoo ja The RZA/Charles Bernstein Crane/White Lighting

Eipä minkään elokuvan soundtrackille voi täysiä pisteitä antaa, joten tuomio on:
9

On taas tullut pitkästä aikaa ostettua muutama levy, joten täältä pesee.

Michael Bublé- It's Time

It's Time on Michael Bublén debyyttialbumi, ja hyvä onkin. Tosin siinä on jotain todella tuttua. Jos nimittäin ei tiedä kenen levystä on kyse voisi mennä vaikka vannomaan, että laulaja on itse Frank Sinatra. Niin paljon Bublén ääni muistuttaa Sinatraa. No eipä siinä mitään, jos hänestä pitää - eikä niitä, jotka eivät Sinatrasta pitäisi, ole kovin montaa.

Kappaleet eivät jotenkin ole aivan samantyyppisiä. Tietysti levyllä on suurin osa svingkappaleita, kuten levyraadistakin tutuksi tullut agenttikappale Feeling Good, A Foggy Day (in London Town), Can't buy Me Love ja The More I See You, mutta sekaan on heitetty vähän vähemmän ihan puhdasveristä svingiä. Mm. lattaripuolelle kallistuva Save the Last Dance for Me, jopa melkein popahtavat Home ja How Sweet It Is. Eipä siinä mitään, kun kuitenkin näissäkin kappaleissa on kuultavissa suuret torvi- tai jousisektiot, "laahaavat" rummut ja tietysti kontrabasso.

Kaikki kappaleet toimii, kunhan niissä laulaa asiansa osaava ihminen. Tätä Bublé kyllä on! Miehellä on niin hieno, treenattu ja syvä ääni, että tulee mieleen, onko sitä hieman jälkikäsitelty liikaakin. Olisi todella hienoa nähdä herra ihan tositoimissa, mutta eipä hän taida ihan lähivuosina tulla Suomeen vierailulle. Taustabändikin on sitä taattua laatua: terävät torvet on melkein jokaisessa kappaleessa mukana, bassokuviot kulkevat ihan omia polkujaan ja rummut antavat sen tietyn rytmin. Orkesteri on ehkä hieman liikaakin perus svingbändi.

On hieman vaikea antaa arvosanaa, niinpä annan kaksi:
perustyö: 9+
omaperäisyys: 6-

The Dave Brubeck Quartet - Time Further Out

Dave Brubeckin Time Further Out on jatkoa hänen edelliselle, jättimenestyksen saaneelle albumille Time Out, joka leikki siihen aikaan tuntemattomilla tahtilajeilla. Tälläkin levyllä Brubeck leikkii "ajalla" ja esittelee kappaleita, joissa ei ole (vuonna 1961) tuttuja tahtiosoituksia kovinkaan montaa. Tosin nykyaikana hieman tuntematon taitaa olla vain tahtiosoitus 9/8.

Kyseesä ei ole siis ihan normaali levy, jossa jalka alkaa heti lyömään tahtia vaan täytyy ensin miettiä, missä tahdissa sitä jalkaa napsutellaan. Rytmi on todellakin pääosassa ja jo heti ensimmäisessä kappaleessa, It's a Raggy Waltz, on seassa 2/4 ja 4/4 tahtejakin. Itseasiassa tällainen on enemmänkin sääntö kuin poikkeus Time Further Outissa.

Jos Brubeck Time Outissa haki vaikutteita muualta maailmasta, kuten Aasiasta ja Afrikasta, on hän tällä levyllä palannut perus jazzin pariin. It's a Raggy Waltz, Charles Matthew Hallelujah, Far More Blues ja Far More Drums -kappaleissa on ihan selvät jazzkuviot, niitä kuuluisia tahtilajeja lukuun ottamatta. Tosin Brubeck pianon ääressä tekee jotain hieman erilaista perinteisiin jazzkappaleisiin verrattuna.

9,5 ja papukaijamerkki, siitä että Brubeck aikoinaan tuuletti näitä piirejä.

Kill Bill Vol.1 - Original Soundtrack

Kill Bill Vol1:n soundtrack oli ensimmäinen soundtrack, jonka olen ikuna ostanut - eikä ostokseni todellakaan olut turha! Yleensä kappaleet, jotka sopivat tiettyihin kohtiin elokuvassa, ovat levyltä kuunneltuna todella tylsiä. Vaan nytpä tälle levylle on saatu koottua todellisia klassikoita ja helmiä.

Nancy Sinatran Bang Bang (My Baby Shot Me Down) on avausraita ja se on loistava! Jo hieman liioiteltu tremolokitara on ihan mahtava. Eikä seuraavatkaan kappaleet todellakaan häpeä avauskappaleelle - päinvastoin. Melkein heti perään tulee Luis Bacalovin The Grand Duel - (Parte Prima), Tomiyasu Hotein Battle Without Honor or Humanity ja Meiko Kajin The Flower of Garnage, joista Hotein kappale on Oren Iishin teema, The Grand Duel soi nimensä mukaisesti viimeisessä taistelussa sekä Kajin kappale soi kaikissa tärkeissä kohdissa. Onpa seassa jopa latinalaisversio Don't Let Me Be Misunderstoodista.

Levyllä mukana on myös pakolliset repliikit elokuvasta, jotka mielestäni saisi jättää kokonaan pois. Myös pari standardit alittavaa kappaletta on mukana. Mm. The 5,6,7,8's:n Woo Hoo ja The RZA/Charles Bernstein Crane/White Lighting

Eipä minkään elokuvan soundtrackille voi täysiä pisteitä antaa, joten tuomio on:
9

Lainaus:23.04.2005 boo7 kirjoitti:
Joku täällä tuntui kehuskelevan Stabbing the Dramaa, ja hänelle haluaisinkin suositella mieluummin levyjä A Predator's Portrait sekä The Chainheart Machine. Vaikka kumpikin levy on rankempaa tavaraa, sisällepäästyä se antaa paljon enemmän kuin joku nu-metallin puolelle lopsahtanut Stabbing the Drama, joka ei muutenkaan bändin asioita Figure Number Fiven jälkeen kovin kiitettävästi korjaile.

Minä olen kyllä aikaisempaakin Soilworkin tuotantoa kuunnellut ja mielestäni se on sekä laadullisesti että "viihdekertoimeltaan" kaukana Stabbing the Dramasta. Mutta näinhän se tämän götehevin kanssa tuppaa olemaan: Jotkut ovat sitä mieltä että tämä viime vuosien kehitys on ollut nimenomaan "popistumista", minä taas olen sitä mieltä että se on nimenomaan ollut kehitystä parempaan. Parempia melodioita, mukaansatempaavimpia biisejä. Mutta, makuasioitahan nämä jos jotkin.

Lainaus:Ja kyllä ylläri ylläri In Flamesinkin kohdalla jotain Colonya tai The Jester Racea mieluummin suosittelen kuin Soundtrack to Your Escapea. Siellä sentään löytyy ne riffit ja oikeasti hyvät tunnelmat, eikä mitään nappuloilla arvottuja mukaWAUtunnelmallisia melodiakulkuja, joita In Flames joskus osasi tehdä ihan melkeinpä parhaiten päin tuolta Ruotsista.

Itse kuuntelen IF:ää Claymanistä eteenpäin, siitä vanhemmat eivät uppoa ollenkaan. Eli täysin sama homma tässäkin tapauksessa. Minun mielestäni uusi on yksinkertaisesti enemmän taidolla tehtyä ja huomattavasti miellyttävämpää kuunneltavaa. Ehkä en nyt pääse eliittihevareiden kerhoon jossa muistellaan parempia päiviä ja haukutaan nykyajan kaupallistumista, mutta minkäs teet.

Lainaus:23.04.2005 boo7 kirjoitti:
Joku täällä tuntui kehuskelevan Stabbing the Dramaa, ja hänelle haluaisinkin suositella mieluummin levyjä A Predator's Portrait sekä The Chainheart Machine. Vaikka kumpikin levy on rankempaa tavaraa, sisällepäästyä se antaa paljon enemmän kuin joku nu-metallin puolelle lopsahtanut Stabbing the Drama, joka ei muutenkaan bändin asioita Figure Number Fiven jälkeen kovin kiitettävästi korjaile.

Minä olen kyllä aikaisempaakin Soilworkin tuotantoa kuunnellut ja mielestäni se on sekä laadullisesti että "viihdekertoimeltaan" kaukana Stabbing the Dramasta. Mutta näinhän se tämän götehevin kanssa tuppaa olemaan: Jotkut ovat sitä mieltä että tämä viime vuosien kehitys on ollut nimenomaan "popistumista", minä taas olen sitä mieltä että se on nimenomaan ollut kehitystä parempaan. Parempia melodioita, mukaansatempaavimpia biisejä. Mutta, makuasioitahan nämä jos jotkin.

Lainaus:Ja kyllä ylläri ylläri In Flamesinkin kohdalla jotain Colonya tai The Jester Racea mieluummin suosittelen kuin Soundtrack to Your Escapea. Siellä sentään löytyy ne riffit ja oikeasti hyvät tunnelmat, eikä mitään nappuloilla arvottuja mukaWAUtunnelmallisia melodiakulkuja, joita In Flames joskus osasi tehdä ihan melkeinpä parhaiten päin tuolta Ruotsista.

Itse kuuntelen IF:ää Claymanistä eteenpäin, siitä vanhemmat eivät uppoa ollenkaan. Eli täysin sama homma tässäkin tapauksessa. Minun mielestäni uusi on yksinkertaisesti enemmän taidolla tehtyä ja huomattavasti miellyttävämpää kuunneltavaa. Ehkä en nyt pääse eliittihevareiden kerhoon jossa muistellaan parempia päiviä ja haukutaan nykyajan kaupallistumista, mutta minkäs teet.

Fantomas - Suspended Animation

Jos olet suuri Mike Patton-fani, tai pidät muuten kokeellisesti rakennetusta death metal-painotteisesta sekoilusta, pidät levystä paljonkin. Tästä ei välttämättä jokainen saa irti nautintoja, vaikka itse kyllä saan.

8/10

Fantomas - Suspended Animation

Jos olet suuri Mike Patton-fani, tai pidät muuten kokeellisesti rakennetusta death metal-painotteisesta sekoilusta, pidät levystä paljonkin. Tästä ei välttämättä jokainen saa irti nautintoja, vaikka itse kyllä saan.

8/10

Talib Kweli - The Beautiful Struggle

jos pitää räpistä mutta on kyllästynyt "gangsta uhoamiseen" tai jos muuten vaan kaipaa vaihtelua on beautiful stuggle järkevä hankinta.
levy alkaa biisillä "going hard" jossa on aivan mahtava eka säkeistö joten se on pakko lisätä tonne loppuun."Going hardia" seuraa kolme OK biisiä "Back up Offa me" ja "Broken glass" ja "We know" joita taas seuraa kaksi aivan loistavaa biisiä "A Game" ja "I try" nuo biisit ovat aivan loistavia vaikka I try:ssa Mary J Blidgen kaamea ääni meinaa pilata laulun. sitten tuleekin oma lemppari laulu koko ceedeestä "Around my Way" mielestäni "koskettava laulu" tai jotain sinne päin..seuraavat kaksi biisiä "Got the beat" ja "Work it out" ei oikeen uponnut minuun mutta niiden jälkeen taas tulee "Ghetto show" ja "Black girl pain" jotka on täysiä kymppejä...näiden jälkeen Kweli pistää vielä rakkaus laulun "Never been in love" joka on ihan mukava tempoinen ja leppoisa.. Kweli lopettaa ceedeen biisiin "Beautiful Struggle" joka on kwelia parhaimmillaan biisi loppuu sanoihin "The struggle is too beautiful/ I'm too strong for your slavery."

[Going Hard - 1st Verse]
You say you never scared there's kids in other countries
Making jerseys, jeans, and sneakers they could never wear
Parents never there, they're busy building homes they can't afford to buy
Cars they can't afford to drive
Working jobs that don't support their life
You busy screaming gangsta, gangsta all that talk is trife
You already know lost the fight if you don't know the cost of life
These kids is forced to fight a war they can't outrun
Ain't got no shoes but got a gun
Now where the fuck he pulled that out from?

People ask me how we wearing diamonds
When there's little kids in Sierra Leone
Losing arms for crying while they mining
Probably an orphan who's momma died of AIDS
He built a coffin working often but he never paid
Forever slaving in the world that's forever cold
Becoming the man of the house at 11 years old
This reality rap, I get inside the mentality that...
Terrorize you like a cowardly act

ps.ihmiset yleensä tuomitsee räpin kauheaksi uhoamiseksi ja naisia alentavaksi pa*kaksi heti kun kuulevat radiosta jonkun 50 centin Candy shopin tai vastaavan mutta Talib Kweli on hyvä esimerkki siitä että on myös räppiä jossa on hyvää sanomaa

pps. olen 50 cent fani

Talib Kweli - The Beautiful Struggle

jos pitää räpistä mutta on kyllästynyt "gangsta uhoamiseen" tai jos muuten vaan kaipaa vaihtelua on beautiful stuggle järkevä hankinta.
levy alkaa biisillä "going hard" jossa on aivan mahtava eka säkeistö joten se on pakko lisätä tonne loppuun."Going hardia" seuraa kolme OK biisiä "Back up Offa me" ja "Broken glass" ja "We know" joita taas seuraa kaksi aivan loistavaa biisiä "A Game" ja "I try" nuo biisit ovat aivan loistavia vaikka I try:ssa Mary J Blidgen kaamea ääni meinaa pilata laulun. sitten tuleekin oma lemppari laulu koko ceedeestä "Around my Way" mielestäni "koskettava laulu" tai jotain sinne päin..seuraavat kaksi biisiä "Got the beat" ja "Work it out" ei oikeen uponnut minuun mutta niiden jälkeen taas tulee "Ghetto show" ja "Black girl pain" jotka on täysiä kymppejä...näiden jälkeen Kweli pistää vielä rakkaus laulun "Never been in love" joka on ihan mukava tempoinen ja leppoisa.. Kweli lopettaa ceedeen biisiin "Beautiful Struggle" joka on kwelia parhaimmillaan biisi loppuu sanoihin "The struggle is too beautiful/ I'm too strong for your slavery."

[Going Hard - 1st Verse]
You say you never scared there's kids in other countries
Making jerseys, jeans, and sneakers they could never wear
Parents never there, they're busy building homes they can't afford to buy
Cars they can't afford to drive
Working jobs that don't support their life
You busy screaming gangsta, gangsta all that talk is trife
You already know lost the fight if you don't know the cost of life
These kids is forced to fight a war they can't outrun
Ain't got no shoes but got a gun
Now where the fuck he pulled that out from?

People ask me how we wearing diamonds
When there's little kids in Sierra Leone
Losing arms for crying while they mining
Probably an orphan who's momma died of AIDS
He built a coffin working often but he never paid
Forever slaving in the world that's forever cold
Becoming the man of the house at 11 years old
This reality rap, I get inside the mentality that...
Terrorize you like a cowardly act

ps.ihmiset yleensä tuomitsee räpin kauheaksi uhoamiseksi ja naisia alentavaksi pa*kaksi heti kun kuulevat radiosta jonkun 50 centin Candy shopin tai vastaavan mutta Talib Kweli on hyvä esimerkki siitä että on myös räppiä jossa on hyvää sanomaa

pps. olen 50 cent fani

Swallow the Sun - The Morning Never Came
Hyvä bändi, hyvä levy. Hidasta ja raskasta, joskaan ei ihan puhdasta doom metalia.

Viikate - Unholan urut
Taitaa olla vähän tavallista nopeatempoisempi Viikate-levy, mutta hyvä.

Slayer - Show No Mercy
Slayerin debyytti. Mukana on aika paljon heavy metal -vaikutteita, mistä en oikein pidä, mutta onhan mukana sentään loistavia biisejä ja riffejä. Siltikin pidän enemmän Slayerin thrashpainotteimmista levyistä.

Swallow the Sun - The Morning Never Came
Hyvä bändi, hyvä levy. Hidasta ja raskasta, joskaan ei ihan puhdasta doom metalia.

Viikate - Unholan urut
Taitaa olla vähän tavallista nopeatempoisempi Viikate-levy, mutta hyvä.

Slayer - Show No Mercy
Slayerin debyytti. Mukana on aika paljon heavy metal -vaikutteita, mistä en oikein pidä, mutta onhan mukana sentään loistavia biisejä ja riffejä. Siltikin pidän enemmän Slayerin thrashpainotteimmista levyistä.

Hateframen levyn tulin ostaneeksi, Sign of Demise. Se on ihan hyvä levy itseasiassa, pirteä välikappale Suomen thrash-skenessä. Ihan semmoinen kasin levy, joka olisi hieman pirteämmällä otteella ja kestolla saanut ysin. Olisi pitänyt Hateframen sitä pientä kasvottomuutta karsia enemmän ja panostaa lujemmin omantakeisuuteen.

8/10

Hateframen levyn tulin ostaneeksi, Sign of Demise. Se on ihan hyvä levy itseasiassa, pirteä välikappale Suomen thrash-skenessä. Ihan semmoinen kasin levy, joka olisi hieman pirteämmällä otteella ja kestolla saanut ysin. Olisi pitänyt Hateframen sitä pientä kasvottomuutta karsia enemmän ja panostaa lujemmin omantakeisuuteen.

8/10

Ostin halvalla kaverilta seuraavat herätelevyt, kummatkin eräänlaista black metallia:

Emperor - IX Equilibrium
Emperor - Prometheus: The Discipline of Fire & Demise

Ja Emperorhan osoittautui muistikuvaani paremmaksi. Ihan jännä se oli huomata, että levyihin on suolattu taitoa niin soitannolliselta kuin myös säveltämisen puolelta.

En ole vielä iskenyt tilaukseen, mutta viikon alusta sekin tapahtuu. Eli tällaista olen tilaamassa:

Dies Irae - Sculpture of Stone
Rotting Christ - Sanctus Diavolos
Sarcófago - The Laws of Scourge

Rotting Christ on ennestään jo tuttu bändi, ja tiedän Sanctus Diavoloksen olevan melko kova levy. Sarcófagon levyä odottelen vielä sitäkin enemmän, sillä sieltä pitäisi tulla melko hyvää tavaraa, mutten valitettavasti ole tutustunut kuin bändin aiempaan Rotting-levyyn (joka kyllä sekin antoi toiveita jonkunverran). Dies Irae on vähän tuntemattomampi yhtye, joten kai sitäkin pitää odottaa innolla, tuosta yhtyeestä olen kai sitten eniten kuullut kehuja elämäni varrella. Nyt on aika sitäkin kokeilla.

Sueraavaksi tuskin keksin mitään, kun ei kaikkia tulevia rahoja levyihin voi käyttää, vaikka haluaisikin. Ehkä ostan siistin paidan.

Ostin halvalla kaverilta seuraavat herätelevyt, kummatkin eräänlaista black metallia:

Emperor - IX Equilibrium
Emperor - Prometheus: The Discipline of Fire & Demise

Ja Emperorhan osoittautui muistikuvaani paremmaksi. Ihan jännä se oli huomata, että levyihin on suolattu taitoa niin soitannolliselta kuin myös säveltämisen puolelta.

En ole vielä iskenyt tilaukseen, mutta viikon alusta sekin tapahtuu. Eli tällaista olen tilaamassa:

Dies Irae - Sculpture of Stone
Rotting Christ - Sanctus Diavolos
Sarcófago - The Laws of Scourge

Rotting Christ on ennestään jo tuttu bändi, ja tiedän Sanctus Diavoloksen olevan melko kova levy. Sarcófagon levyä odottelen vielä sitäkin enemmän, sillä sieltä pitäisi tulla melko hyvää tavaraa, mutten valitettavasti ole tutustunut kuin bändin aiempaan Rotting-levyyn (joka kyllä sekin antoi toiveita jonkunverran). Dies Irae on vähän tuntemattomampi yhtye, joten kai sitäkin pitää odottaa innolla, tuosta yhtyeestä olen kai sitten eniten kuullut kehuja elämäni varrella. Nyt on aika sitäkin kokeilla.

Sueraavaksi tuskin keksin mitään, kun ei kaikkia tulevia rahoja levyihin voi käyttää, vaikka haluaisikin. Ehkä ostan siistin paidan.