Kirjoitettu: sunnuntai, 07. elokuuta 2005 klo 20.55
Muokattu: 07.08.2005 klo 20.56
Vietcong Greenhorn
Vietcong oli yhtiä ensimmäisiä Vietnamin sotaan perustuvia pelejä jotka todella yritti olla jotain. Tämä peli kuului niihin, jotka katkaisi Maailmansota villityksen, ja siirsi taistelut kauas Indokiinaan. Vietcong oli melko tuntematon peli minulle joitakin arvosteluita lukuun ottamatta, päätin kuitenkin ottaa riskin ja kokeilin tätä peliä. Ensimmäisenä menuun päästyäni tuli mieleen kuinka olin vielä vuosi sitten elätellyt toiveita Vietnam pelistä. Silloin tulin ajatelleeksi, että rauta ei ole vielä tarpeeksi tehokasta pyörittämään tiheää aluskasvillisuutta. Kuitenkin kun sain mahdollisuuden pelata tätä peliä, oli rautani uutta ja tehokasta.
Ensimmäinen kosketus peliin tuntui järisyttävältä. Peli alkaa alkuvideolla, rumalla sellaisella. Kopteri lentää viidakkojen ja vuorien yllä ja päähahmo kertoo tarinaa. Ääni on poikkeava, verrattuna pelihahmon ulkonäköön. Vieressä oleva konekivääri mies pelastaa osan alusta kertomalla jotain juttuja tapahtumista. Graafinen ulkoasu on melko karkean näköinen. Kun kopteri saapuu leiriin, Vietnam tunnelma tulee kummasti takaisin. Leiri on juoksuhautojen ja bunkkereiden sokkelo. Helikopterit lentelevät ympärillä ja sotilaat kävelevät ympäriinsä vartioasemilta toisille. Loppu aika käytetään tukikohtaan tutustumiseen.
Ruma putki
Parin ensimmäisen kentän jälkeen pelin idea alkaa valottua. Viidakko on ansoja täynnä olevaa putkea. Kummalliset puuseinät rajoittavat peli alueen yleensä 10-20metriä leveäksi putkeksi. Sinne tänne on ripoteltu vietnamilaisia sissejä odottelemaan että joskos pelaaja sattuisi kävelemään lähelle. Vietcongin viidakko on yhtä tuskaa. Aluskasvillisuus on sinne tänne roiskittua pusikkoa. Kaikki näyttää ns. kuolleelta, ja vanhalta. Grafiikka muistuttaa 2001 ilmestynyttä Operation Flashpointia, kasvien osalta. Viidakko on yhtä labyrinttia, koska vaihtoehtoisia etenemistapoja on korkeintaan kaksi. Kenttien taso vaihtelee hyvästä hirveään. Peli pääsee oikeuksiinsa päivällä, avoimessa maastossa. Radiomaston puolustuskenttä on loistava esimerkki hyvästä kentästä. Kentässä puolustetaan radiomastoa satoja sissejä ja Pohjois-Vietnamin armeijan sotilaita vastaan. Joka puolelta kukkulaa tulee vihollisia. Tunnelma on juuri niin kaoottinen kuin mahdollista. Kukkula on mutaisen näköinen ja täynnä kranaatin tekemiä kuoppia. Kaatosade ja hämärä tekevät kentästä juuri niin jännittävän kuin mahdollista. Hirveitä kenttiä on sitten useampia kuin näitä hyviä. Yleensä niissä rämmitään yksin jossain puskassa ja paetaan vihollisia jonnekin suohon. Eräskin kenttä alkaa puolen tunnin rämpimisellä polviin asti yltävässä suojärvessä(joka on aidattu puuseinillä). Surkeina kenttinä ovat nämä kuuluisat tunnin rämpimiset ahtaissa luolasto labyrinteissa joissa tallennuspaikat ovat kortilla.
Graafisesti peli oli jälkeenjäänyt jo ilmestymisen aikana. Kasvusto ja kentät ovat hyvin yksinkertaisia ja yksitoikkoisia. Hahmot ovat todella rumannäköisiä, yleensä vain silmät ja suu liikkuu, ominaisuus joka tekee joukkueen jäsenistä entistä tylsempiä. Aseet on kohtalaisesti teksturoituja, eivät rumia, mutta eivät kyllä hivele silmiäkään. Maasto on melko rumaa katsottavaa, sitä perushiekkaa pääosin. Vaurionmallinnus on olematon, ja yksiköillä on kuolinanimaatioita vain muutama. Yleensä kuolema muistuttaa tanssivaa marionettia.
Vaihtoehtoista tappamista
Aseita pelissä riittää paljon. Jo pelkkiä pistooleita löytyy viisi erilaista. Asevalikoima vaihtelee haulikosta, M16 vietnamiin, ja takaisin winchester metsästyskivääriin. Aseita voi kantaa mukana korkeintaan yhden, mikä tuo tiettyä hankaluutta peliin. Ammukset ovat kortilla jos mukana ei ole loputonta ammusvarastoa kantavaa insinööriä. Aseiden määrä kasvaa kun peliä pelaa eteenpäin. Joka kentän alussa mennään ”ampumaradalle” testaamaan uusia aseita ja valitsemaan kenttää varten uusi ase. Muita mukana kannettavia tavaroita on pistooli, puukko, 2 erilaista kranaatti mallia, kartta, radio, C4(joskus), ja esiside. Vietcongin aikaan aseilla tähtääminen ei ollut itsestään selvyys. Nykyään ominaisuus tuntuu olevan pikemminkin sääntö, kuin poikkeus. Ampumista helpottamiseksi on tehty erinomainen ominaisuus joka saisi löytyä myös monesta muusta pelistä. Jos on esteen takana, ja käyttää tähtäinnappia, niin hahmo automaattisesti kurkkaa hieman esteen takaa jolloin voi ampua sarjan, ja piiloutua nopeaa takaisin esteen taakse. Vaikka ase näyttäkin olevan miten sattuu suhteessa luotien menosuuntaan, on tähtäys hoidettu tässä pelissä erinomaisesti.
Tiimityöskentely
Pelissä siis liikutaan ryhmässä. Ryhmä on mukana useimmissa kentissä ja siihen kuuluu 6 jäsentä; insinööri, lääkintämies, tiedustelija, radiomies, konekiväärimies ja sinä. Välillä ryhmä on jossain hukassa, tai sitten vain puoliryhmää on mukana. Asialla ei kuitenkaan lopulta ole merkitystä. Kuten yleensä, itse saa taas hoitaa suurimman osan asioista. Ainoa turha hahmo on lopulta konekivääri mies, koska AI ei osaa tappaa, ja KK miehellä ei ole muuta tekemistä kuin tappaminen. Insinööri jakelee ammuksia, lääkintämies parantaa, tiedustelija huomaa ansat ja viholliset, radiomies kutsuu tykistöt ja pitää yhteyttä esikuntaan. Sinä, ammut 95 % kaikista vihollisista ja teet kaikki tehtävät. Vietcongissa jokainen ryhmän jäsen on nimetty, ja ne säilyvät koko pelin ajan samana. Se on taattu, tekemällä ryhmän jäsenistä puolikuolemattomia. Tyhmimpiä ratkaisuja kautta aikojen! Ryhmän jäsenellä on kaksi Elämä palkkia, jos ensimmäinen loppuu, hän tipahtaa maahan ja jää makoilemaan siihen ja odottelemaan lääkintämiestä. Jos se toinenkin palkki tippuu nollaan(jos siis vihollinen vaikka heittää kranaatin sen ruumiin viereen) niin hahmo kuolee ja tulee Game Over. Omat hahmot eivät siis saa kuolla, muuten peli päättyy lyhyeen.
Ryhmän AI oli myös pelin hirveimpiä asioita. Koskaan en ole ollut näin vihainen jollekin virtuaalihahmolle. Suo tehtävä osoittautui varsinaiseksi painajaiseksi. Hahmot suostuivat kulkemaan ainoastaan jonossa, eivätkä totelleet ollenkaan käskyjä jos edellä oleva jumittui esimerkiksi puuhun. Sen tehtävän aikana ehdin kahdesti juosta monta sataa metriä ennen kuin huomasin että eräs hahmoistani oli jumittunut veden alaiseen kasviin. Tämän takia puoli ryhmää istui siellä suossa katselemassa kaunista suomaisemaa. Ryhmän taistelutapa on hyvin hölmö, jolloin lopputilastoissa lukee yleensä ”Hawkins 100 kills, rest of your team 10 kills”. Oma ryhmä monesti kykkii puskien ja esteiden takana, kun itse ryntäilee eturintamassa. Kolmas virhe pelin tekoälyssä on tiedustelija. Ley Du Nhut niminen paikallinen, häröilee ympäriinsä tiimin kärjessä. Hän on yliluonnollinen huomaamaan ansoja ja vihollisia, vaikka huomaisi ne varmaan itsekin jos kulkisi sitä vauhtia. Tiedustelija on siis käsittämättömän hidas, ja siihen kyrpiintyy ensimmäisten tehtävien aikana monestikin. Loppu päässä huomaakin koko ajan luottavan tähän hemmoon, koska se vähentää latauskertoja huomattavasti.
F*CK THIS!!
Äänimaailma on hyvin tylsä. Viidakko kuulostaa viidakolta, mutta lopulta jää kovin vaisuksi. Aseiden äänet ovat mitään sanomattomia. Rynnäkkökivääritkin kuulostavat pääosin papatukselta. Toiset aseet kuulostavat asiallisilta, mutta eivät nekään lopulta erotu oikeen edukseen muista peleistä. Huonona yrityksenä, pelaajan pelihahmot kiroilevat koko ajan taistelun aikana, ja kärhämöivät vähän väliä välipätkissä. Ääninäyttely on hirveän kuuloista ja epäuskottavaa. Tämä pilaa pelin hengen totaalisesti, kun joutuu kuuntelemaan ”Fuck” sanaa joka neljän sekunnin välein, mitä tyhmimmissä lauseissa ja yhteyksissä. Hyvä puoli ääninäyttelyssä on se että paikalliset puhuvat vietnamia, englannin sijaan.
We wait for others
Pelistä löytyy lyhyen yksinpeli(läpipeluu kesti noin 9 tuntia) kampanjan lisäksi, asteittain aukeavia pikamatseja ja moninpeli. Yksinpeliä pelatessa eteenpäin, aukeaa uusia mahdollisuuksia pikapeliin. Pikamatsit on yksittäisiä kenttiä jotka on tarkoitus läpäistä valitsemillaan aseilla ja ryhmän jäsenillä. Kenttien vaikeus vaihtelee haastavasta hyvin helppoon. Ne ovat kiva lisä, mutta eivät jaksa kannatella peliä. Ne pelaa noin tunnissa läpi, ja uudelleenpeluu arvo on olematon. Nettipeli on toimivaa, vaikkakin sitä vaivaa pienet kentät. Moninpelin paras ominaisuus on yhdessä pelattavat tehtävät, joissa pelataan yksinpelin ja pikamatsin kenttiä yhdessä. Tällöin peli on parhaimmillaan.
Peli on kaikista vioistaan huolimatta viihdyttävä. Huomasin että olen pelannut yksinpelin läpi jo neljästi, ja aina silloin tällöin palaan joihinkin pikamatseihin, tai yksittäisiin kenttiin. Pelissä on myös paljon siihen aikaan uusia innovaatioita, joiden toteutus oli vähän niin ja näin. Peli kaipaisi todellakin päivittämistä kunnolla. Kakkososa on tulossa kauppoihin jossain vaiheessa ja odotukset on sitä varten korkealla. Toivotaan että Pterodon on ottanut opikseen ja tekee seuraavasta osasta ostamisen arvoisen.
Hyvää:
+ Osa kentistä
+ Tunnelma välillä
+ Paljon erilaisia tappovälineitä
+ Monet uudet ideat
+ Pelattavuus
